*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51044 ***

HAOMA JA ANAHITA

Kertomus

Kirj.

JALMARI HAHL






Otava, Helsinki, 1900.




ENSIMMÄINEN OSA




ENSIMÄINEN LUKU.


Kaukana pohjoisessa haamoittivat Elbursvuorten lumipeitteiset
harjanteet, joille iltarusko levitti leimuavaa purppuraansa. Ylinnä
kaikista kohoitti Demavend-huippu jättiläiskeilaansa taivasta kohti.
Illan viileä henki kulki läpi luonnon ja ennusti öisen rauhan
lähenemistä.

Haoma astui vuoripolkua kotia päin; polun käänteessä hän pysähtyi
ja loi pitkän katseen tuonne kauas tarujen kirkastamaan vuoristoon.
Ja pyhän kunnioituksen ja aavistuksen tunteet valtasivat hänen
mielensä. Siellä, Elbursvuorten rosoisilla rinteillä oli taisteltu
vanhan Iranin sankaritaistelut; siellä myös liikkuivat hyvät ja pahat
henget. Hartaus täytti Haoman sydämen: hän laski jousensa maahan,
kohoitti molemmat kätensä ylös vuorten purppuraa kohti ja huudahti:

-- Pyhä, suuri ja ihana olet Ormuzd, Sinä puhtain, ylevin henki!
Vielä silloinkin, kun aurinkosi on väistynyt häijyn Ahrimanin
tekoja suosivan yön varjojen taakse, lähetät meille lohduttavan
tervehdyksesi, suloisen iltaruskon, mieliämme viihdyttämään ja
uuden armaan päivän tuloa ennustamaan. Vastaanottaos ylistykseni
hyvyydestäsi ja lempeydestäsi, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon
puhdas lähde!

Näin lausuttuaan ylistysrukouksensa, nosti Haoma jousen jälleen
olalleen ja jatkoi matkaansa. Hän oli väsyksiin asti vuoristossa
etsiskellyt saalista. Soma vuorikauris, sirojäseninen ja
nopeakulkuinen kuin tunturituuli, oli kyllä sattunut hänen tielleen.
Tottuneena kallionlohkareilla joutuisasti liikkumaan, oli hän sitä
kauan takaa-ajanut. Kerran jo tämä notkea vuoriston asujan oli
pysähtynyt läheiselle kallionkielekkeelle, katsahtaen kirkkaine
silmineen takaa-ajajaansa; ja Haoma oli kohoittanut jousensa
tähtäämään. Mutta seuraavassa tuokiossa pirteä pakolainen oli
nuolena syöksynyt alas kallion rinnettä pitkin ja kadonnut tiheän
vuoripensaikon taakse. Hetkisen vaan se vilahdukselta oli näkynyt
notkossa; sitten se oli kokonaan kadonnut Haoman katseilta. Ja illan
jo laskeutuessa maille mantereille, oli hän päättänyt luopua riistan
ajosta ja rotkoasuntoonsa saavuttuansa sinä iltana tyytyä riisiin,
leipään, hedelmiin ja vuorikosken kirkkaaseen veteen.

Vuoriston iltahohde vaaleni vaalenemistaan; lumivuorilla levännyt
purppura oli vähitellen muuttunut vaaleansiniseksi, sitten
sinervänvihreäksi välkkeeksi, kunnes illan harmaa hämy kokonaan
verhosi vuoriston. Hieman jouduttaen askeleitaan kulki Haoma
edelleen; hän tunsi tarkkaan vuoripolut, sillä monasti hän täällä
oli samoellut. Kun Itämaan pikainen pimeä laskihe maille, puhkesivat
lukemattomat tähdet tummalle taivaanlaelle tuikkimaan. Ken olisi
nähnyt Haoman korkean, solakan, mutta voimakkaan ja sopusuhtaisesti
varttuneen vartalon siinä tähtien himmeässä valossa kulkevan
kallioseinien ohi, sypressien ja plataanien keskitse, jousi olalla ja
puhdas valkea päähine päässä, olisi helposti luullut häntä joksikin
Ormuzdin voimakkaaksi hengeksi, joka varjojen keskeltä karkoitti pois
daiveja, Ahrimanin ilkeitä kätyrihenkiä.

Viileä tuuli hiveli Haoman kasvoja ja liehutti hänen tummanruskeita
kiharoitaan, jotka aaltoilivat esiin hohtavan valkoisen päähineen
alta. Nyt kantoi tuulahdus jo hänen sieramiinsa ruusun ja zhasmiinin
tuoksuja; tämä ennusti Raghan laakson läheisyyttä. Seuraavassa
tuokiossa avautuikin Haoman eteen avara lakeus ja kaukana näki hän
lukuisien tulien loistavan tuolta laakson etelälaidalta, Raghasta,
Melik shaahin upeasta pääkaupungista. Oikealla, lähempänä vuoristoa,
kohosi pitkänkalteva kumpu, jonka huipulla tumma linna kuvasti
piirteitään taivaan rantamille. Sieltäkin tuikki muutama tuli. Siellä
oli kertojatar Anahitan koti.

Haoma ei jatkanut kulkuaan näille ihmisasunnoille. Hän poikkesi
astumaan vasemmalle kapeata polkua pitkin, joka kiemurteli korkeiden
kallioseinien välillä ja joka välistä pujahti lyhyeen rotkokäytävään.
Vuorikosken kohina rupesi kuulumaan; ei siis Haoman luola-asunto enää
ollut kaukana. Hetken vaan hän astui edelleen, niin jo tuli näkyviin
vuorikoski, joka voimakkaan jättiläisen viskaamana hopeaharsona
kuohahti alas kallion laelta. Kookkaat tummat sypressit kohoilivat
sen rannoilla. Alempana, kalliolta syöstyään, vesi riensi vuolaana
virtana edelleen ja se teki laaksoon saavuttuaan kaarevan mutkan.
Tuuheat plataanit kaunistivat vuorivirran mutkaa, ja kauempana suuret
virran varsilla törröttävät kallionlohkareet näyttivät olevan uljaan
vuorivirran siihen muinoin vyöryttämät.

Kosken alalaidalle saavuttuaan luopui Haoma taas jousestaan,
paljasti päänsä ja valeli käsiään ja ohimoitaan raittiilla vedellä.
Näin puhdisti oikea parsi itseään, ennenkuin metsältä kotia
palattuaan astui sisälle asuntoonsa. Pyyhittyään kasvonsa ja kätensä
puhtaalla, viittansa taskussa säilyttämällään liinavaatteella,
alkoi hän astua rotkoasunnolleen. Puolitiessä tuli Kerivan, hänen
suuri vahtikoiransa, häntä vastaan. Lempeä eläin liehutti tuuheata
häntäänsä, osoittaen tyytyväisyyttään siitä, että kaivattu isäntä
viimeinkin oli saapunut kotia. Ja kun Haoma rotkonsa suulla väsyneenä
vaipui istumaan kivilohkareelle, nosti sävyisä kotieläin varovasti
leveän käpälänsä hänen polvelleen ja katsahti häneen ymmärtäväisen
näköisenä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: -- Terve tuloa, isäntä,
vaikkapa myöhään tulet ja riista jäi kotia tuomatta. -- Tuo
uskollinen rotkovahti oli kiltisti jäänyt kotia, vaikka olikin
niin kovin tehnyt mieli seurata herraansa vuoristoon. Haoma tuntui
käsittävän uskollisen toverinsa mielen, silitti sen pehmeätä mustaa
turkkia ja virkahti:

-- Toiste pääset mukaan, ja sitten tuodaan yhdessä saalis kotia.

Haoma nousi kiveltä; Kerivan siirtyi loikomaan rotkoon johtavan
solan suulle. Sillä ainoastaan herraltaan luvan saatuaan se seurasi
häntä sisälle. Haoma astui lyhyen, kallioseinien muodostaman solan
läpi avaraan rotkoasuntoonsa. Ensiksi hän meni katsomaan, paloiko
tuli vielä pyhässä kotipesässä. Vasemmalla, rotkon peräseinällä oli
syvennys, jonka yläpuolella aukeni kalliohalkeama. Tämän syvennyksen
pohjalla oli pyhän tulen sija, ja siinä hohti hehkuva hiilos, josta
ohut sinervä savu kohosi ylös halkeamaan. Tällaista pyhää kotitulta
jokainen parsi ylläpiti talossaan; se ei saanut parsin asumassa
kodissa koskaan sammua. Ainakin piti hiilissä piillä tulikipinöitä,
jotka puhallettuina saattoivat synnyttää uuden liekin. Yölläkin
täytyi jonkun kodin asujamista hetkeksi hyljätä vuoteensa ja nousta
pyhää liettä hoitamaan, siihen puita lisäämään. Ja jos tämä tuli
joskus sammui, tiesi se suuren onnettomuuden tuloa.

Kiireisesti Haoma otti lieden viereisestä pinosta sandeli- ja
tamariskioksia, latoi niitä pyhän lieden sijalle ja puhalsi niihin
hiiloksesta liekin. Kodikkaasti ne risahtelivat, tulikielekkeiden
kietoutuessa niiden ympärille, ja nuo jalot puut levittivät
palaessaan hyvää tuoksua rotkoasuntoon. Kotilieden vastaisessa
kallioseinässä oli toinen leveämpi halkeama, joka kapeni
ylöspäin. Sen eteen oli pingoitettu verkko, joka esti yölintuja
sisäänlehahtamasta, mutta joka päästi päivin auringonpaisteen
ja öisin kuuvalon ja tähtientuikkeen sisälle sekä tuuletti
kallioidenvälistä komeroa raittiilla vuoristoilmalla. Tämän halkeaman
kohdalla, kiviliuskojen muodostamalla permannolla, sijaitsi matalille
pölkyille asetettu sileä kivilohkare, jota Haoma käytti pöytänään,
ja sen vieressä istuinsijana käytetty kumoon kaadettu plataanirunko.
Pöydän päässä oli vanha kuparilamppu, jonka oliiviöljyyn upotetun
sydämen Haoma tuluksilla sytytti palamaan. Kotilieden ja liinasydämen
näin valaistessa saattoi selvästi eroittaa luolan rosoiset mustat
seinät ja ne varsin harvat esineet, jotka niiden sisällä säilyivät.
Takaseinällä oli plataanipuista veistetty vuode, jota pitkät
kaislaoljet ja niiden päälle pantu liinavaate peittivät. Lähellä
vuodetta riippui seinällä joukko tiikerin- ja hyenantaljoja, jotka
talvisaikaan levitettiin seinille, jotta asunto pysyi kuivempana ja
lämpimämpänä. Pöydän viereisessä sopessa oli muutamia työaseita,
jousi ja nuolia. -- Siinä tämän yksinäisen asunnon koko kalusto.

Sytytettyään tulen, meni Haoma vuoteen ääreen, veti pois irtonaisen
kiven seinästä ja otti sen takaa näkyviin tulleesta aukosta esille
paksuun silkkikankaaseen käärityn pitkähkön esineen. Punnittuaan
sitä kädessään, ikäänkuin varmasti huomatakseen, että huivin sisällä
piilevä esine todella vielä oli tallella, pani hän sen huolellisesti
takaisin syvennykseen ja asetti kiven jälleen paikalleen. Tuo esine
oli hänen kallein aarteensa, parsien pyhä kirja, Zend Avesta, jonka
pergamenttikääröjä hän säilytti silkkihuivin sisällä. Tämä Avestan
käsikirjoitus oli hyvin vanha, ja Haoma oli saanut sen lahjaksi
isältään, kunnianarvoiselta Iredshiltä, parsien destur mobedilta.
Sitä lukemaan ja oppimaan oli Haoma parsien siirtokunnasta,
vanhempaansa kotoa vetäytynyt tänne jylhään vuoristoon. Isänsä
suurten ansioiden vuoksi katsottiin Haomaa jo yleensä hänen
jälkeisekseen destur mobediksi, ja tämän parsien ylimmän papin
ja tuomarin tuli osata Avesta ulkoa. Haoma tahtoi häiritsemättä,
Zoroasterin tavoin, kaukana ihmisistä ja heidän hyörinästään antautua
mietiskelyyn ja tutkia Avestan pyhän opin salaisuuksia. Ja vasta
tarpeeksi valmistautuneena hän aikoi palata heimonsa luo opettamaan
ja innostamaan.

Haoma havaitsi, että kaikki hänen kodissaan oli paikoillaan;
uskollinen Kerivan oli taloa tunnollisesti vartioinut.

Nuori erakko tunsi nälkää ja suurta väsymystä. Sillä varhaisesta
aamusta oli hän kirveellään ja vasarallaan valmistellut tammiovea,
jolla aikoi öisin tukkia luolansa aukon. Tosin eivät läheisen erämaan
pedot usein öisin eksyneet hänen asunnolleen: ja kun joku hyena
rohkeni liian lähelle hiipiä, toimitti Kerivan sille niin tuimat
tervetulijaiset, ettei sen tehnyt mieli toista kertaa vuorikoskella
käväistä. Mutta ovi asunnossa, vaikkapa erakkoasunnossakin, on aina
tarpeen. Se suojaa ainakin tuulilta ja sateelta. Työstään herjettyään
oli Haoma lähtenyt saaliinajoon ja väsyttänyt itseään hyppimällä
kallionkielekkeeltä toiselle. Ilta-ateriansa hän oli ansainnut ja
olisi tarvinnut vahvempiakin ruokia. Noudettuaan sangolla vettä
koskelta, otti hän esille rotkonsa suulla olevasta ruokasäiliöstä
muutamia riisikakkuja, oliiviöljyruukun sekä vesimeloonin, ja asetti
kaiken tämän pöydälle. Kerivanin hän sitten kutsui pöydän ääreen. Ja
kohoitettuaan kätensä siunaten pöydän yli, rupesi hän nautitsemaan
erakkomajansa yksinkertaisia ruokia. Myös toverilleen, Kerivanille,
hän jakeli riisikakkuja, kastoipa niitä vielä suolansekaisessa
oliiviöljyssä. Mielihyvällä kaappasi koira nämät ruoka-antimet
avaraan suuhunsa, tyytyväisenä häntäänsä liehuttaen. Ja tarpeeksi
saatuaan, se palasi loikomaan solakäytävään, siinä isäntänsä yörauhaa
vartioidakseen. Varmaankin olisi Kerivan ennemmin uhrannut henkensä,
kuin päästänyt ketään sisälle herransa unta häiritsemään.

Päätettyään illallisen ja korjattuaan pois ruuan tähteet, sammutti
Haoma kuparilampun liekin, ja koska suuri väsymys valtasi hänet,
paneutui hän pitkäkseen vuoteelle. Nyt paloivat pyhät puut loimuten,
ja punakellervä hohde valaisi rotkoa. Kuu kuvasi halkeamasta
kivipermannolle vaaleankeltaisen leveän juovan.

Siinä oli Haoma usein pyhän tulen salaperäisessä valossa pitkinä
unettomina yöhetkinä loikonut miettien ja ajatellen. Nyt tunsi hän
omituista raukeutta jäsenissään ja arvasi, ettei uni tällä kertaa
aikonut varsin pitkään antaa itseään odottaa. Hänen täytyi kuitenkin
pysytellä valveilla, kunnes kotilieden puut olivat hiiliksi palaneet.
Silloin hän aikoi peittää hiilet tuhalla, jotta ne hehkuisivat
päivännousuun asti. Sillä saattoipa sitkeä uni estää häntä heräämästä
ja pyhää tulta hoitamasta.

Senvuoksi hän kohosi puoleksi istuvaan asentoon, nojaten oikeaa
kyynäsvarttaan vuodetta vastaan. Vastapäätä vuodetta oli sola-aukko,
josta näkyi palanen tähtitaivasta. Kosken kohina kuului läheltä,
ja rotkon viereisen sypressin oksilla kaiutti yörastas kirkkaita
säveleitään.

Rauha oli tänne poikennut ja viihtyi täällä hyvin luonnon vieraana.
Mutta luonnon rauhasta, asunnon hiljaisuudesta huolimatta, myrskyili
usein Haoman mieli, kun hänen totuutta haluava sielunsa levottomana
pohti ylimpiä kysymyksiä. Jo nuorukaisena oli hän Avestaa lukiessaan
kiintynyt seuraavaan kohtaan Zoroasterin keskustelusta Ormuzdin
kanssa:

_Zoroaster_: Sinä näkyvän maailman luoja, puhdas olento, mikä
tuottaa harvinaisen suuren onnen ihmislapsille?

_Ormuzd_: Se tuottaa ihmislapsille harvinaisen suuren onnen, kun
oikeamielinen mies siirtyy asumaan sinne, missä hän ei kohtaa
sytytettynä tulta, ei naisia, ei mainioiden miesten seuraa eikä
karjaa.

Tämän Avestan kohdan oli hän jo aikaisemmassa nuorukais-ijäsään
tarkasti kätkenyt mieleensä, ja nyt, saavuttuaan nuoruuden ja
miehuuden rajalle, oli hän päättänyt seurata sen ohjetta, muuttamalla
yksinäiseen vuoristoon.

Vielä toinenkin Avestan kohta oli hänen mielensä syvyyksiin painunut;
sitä oli suuri Zoroaster oppilailleen alati teroittanut; se sisältyi
viidennen Fargardin 65-68 värssyihin ja kuului näin:

"Näillä sanoilla puhdas Ormuzd ilahutti puhdasta Zoroasteria:
Puhtaus on olemukseltaan kallein ihmisten saavutettavissa oleva
hyvä. Puhtaaksi pyrkiminen on Ormuzdin säätämä laki, oi Zoroaster!
Ken säilyttää sielunsa puhtaana hyvien ajatusten, hyvien sanojen ja
hyvien tekojen kautta, se puhdistaa luontonsa."

Tätä oppia, jota ei yksistään Zoroaster saarnannut, vaan joka
aamun maissa oli laajalle levinnyt ja joka innosti hekumallisen
Intiankin erakkomielisiä miehiä, katsoi Haoma ojennusnuorakseen.
Itsekieltämyksen kautta tahtoi hän karaista ja puhdistaa luontonsa,
tuottaakseen heimolleen sitä suurta ja puhdasta onnea, jota Ormuzd
jaloille ihmislapsille oli luvannut.

Mutta vielä korkeammalle tähtäsivät Haoman tuumat. Hän toivoi
saavansa Zoroasterin opin laajemmalta tunnustetuksi, hän toivoi, että
se voisi Persian mailta syrjäyttää ulkokullaisuuteen ja kurjuuteen
vajottavan islaminuskon ja että Zoroasterin oppi vielä kerran
siunausta ja onnea tuottavana, kuten ennen, pääsisi vallitsevaksi
Iranin mailla.

Sitä varten oli Avestan oppi puhdistettava, se oli kehitettävä
suurempaan täydellisyyteen, ja ihmisten väärinkäsitykset ja lisäykset
oli siitä karsittava pois. Vielä ei Haoma ollut löytänyt sitä suurta
uutta näkökohtaa, jonka valossa hän aikoi uudistaa Avestan opin.
Mutta hän tunsi itsessään vastustamattoman pyrkimyksen jotakin
suurta, joskin kaukaista päämäärää kohti. Voimakkaiksi tunsi hän
jäsenensä, ja tulisena virtasi veri hänen suonissaan. Hän kyllä luuli
jaksavansa taistella ja väsymättä pyrkiä eteenpäin.

Hänen siinä loikoessaan, alkoi yhä oudompi raukeus häntä painaa;
koski lauloi kohisevaa unilauluaan, rastaan viserrys viihdyttäen
siihen yhtyi, ja unenhaaveiluihin vaivuttivat vielä lisäksi ulkoa
kuuluvat hiljaiset, sametinpehmeät yöeläinten hiipivät askeleet.
Vielä ei Haoma voinut vaipua uneen, vielä hän ei joutanut
nukahtamaan. Tuon etäisen päämäärän kaiho tuntui nyt entistään
vahvemmin kohoittavan ääntänsä hänen povessaan, ja puoliääneen lausui
hän tämän Zoroasterin Avestassa opettaman rukouksen:

"Oi Ormuzd, suosios minua, antaen virkeyteni ja viisauteni kasvaa;
tee minut voimakkaaksi. Te kaikki valonruhtinaan korkeat henget,
avatkaa minulle avarat taivaanrannat, jotta selvästi näkisin sen
ylevyyden, joka teissä täysin määrin asustaa!"

Hänen siinä katsellessaan pyhän lieden hohdetta ja vaaleata kuuvalon
juovaa, vaipui hän huomaamattaan unenhorroksiin.

Hänestä tuntui, kuin rotkon oviaukko olisi laajentunut, kuin paksu
kallioseinä olisi näkymättömiin haihtunut ja kuin kotilieden
punakellervä hohde olisi valaissut avaralta rotkoa ympäröivän seudun.
Siinä virtasi laaksossa kapeneva vuorijoki, jonka vesi kimmelteli
oudosti, ja sen mutkan varsilla kohoavien plataanien lehdet rupesivat
salaperäisesti liikkumaan yön hiljaisessa henkäyksessä. Kauempana
hohtivat suuret kivimöhkäleet punertavina, ja etäällä näkörajalla
haamoitti Kevirin suolaerämaa, jonka tuhkankuivasta maaperästä vaan
harvat kellervät korret kesäaikaankin pistivät esiin.

Kylmä viima, sellainen, joka talven lähetessä saapuu Elbursvuorilta,
tuntui kulkevan rotkon läpi, ja Haoma tunsi jäätävän väristyksen
jäsenissään. Kaukana Kevirin erämaan rajoilla rupesi tummaa öistä
taivasta vastaan leimuamaan tulikiven- ja sinervänvärinen hohde,
jonka valossa mustat haamut kiitivät esille, tullen saapuville eri
ilmansuunnilta. Tulelle hohtavasta käärmeenpäästä, joka kamalana
koristeena kohoili heidän otsallaan, huomasi Haoma, että tässä
liikkuivat daivit, Ahrimannin synkkä joukko. He näyttivät ihmisten
nukkuessa olevan valppaassa työssä valmistellen tulevan päivän
kärsimyksiä ja synkkää syntiä. Suuri ahdistus valtasi Haoman, hänen
povensa päästi raskaan voihkinan ja vaistomaisesti hän kädellänsä
pyyhkäsi silmiään ja otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen yön ilkeät
haamut. Hän ei kuitenkaan voinut olla katsomatta tuonne kauas,
missä mustat varjo-olennot vaelsivat halki eteläisen taivaan kannen.
Yhä taajemmaksi kävi heidän joukkonsa. Luontokin yltympäri näytti
kärsivän daivien läsnäolosta. Vuorijoen vesi lakkasi juoksemasta ja
näytti jähmettyneeltä tulikivivirralta. Ruohikko joen varsilla syttyi
palamaan; irvistellen hyppivät liekit ruohokorresta ruohokorteen ja
olivat muutamassa hetkessä kärventäneet mustaksi koko kasvullisuuden.
Joen varsilla törröttävät kivet hohtivat punaisina kuin hehkuva
rauta. Kosken pauhina oli äkkiä lakannut, ja yörastaan sävel oli
tauonnut soimasta kuin katkennut soittimen kieli.

Daivit ryhmittyivät taivaan rannalle tiheiksi joukkioiksi: siinä
heidän parvensa kohosi kuin synkkä ukkospilvi. He näyttivät odottavan
jotakin, ja kaikkien kiiluvat hiilisilmät tähystelivät samanne päin,
tuonne kauas Raghan yli kaareutuvaa taivaanrantaa kohti. Sieltä
puhalsi nyt vielä kylmempi viima, sellainen, joka syksyllä riipii
viimeiset lehdet puista ja vajottaa maan talviseen unenhorrokseen.
Käärmeenpäät kimmeltelivät oudosti daivien otsilla, ja mustan pilven
takaa tuli näkyviin kookas synkkäkasvoinen olento. Sen katse oli
jäätävä, ja sen näky saattoi mielen niin räikeän epäsointuiseksi,
kuin oman pahan teon tietoisuus. Se oli daivien johtaja, Ahriman,
pimeyden ja pahuuden ruhtinas; hänet tunsi hänen otsaltaan kohoavasta
tulisesta kaksipäisestä käärmeestä.

Hän pysähtyi kätyriparvensa eteen, majesteettisena ja käskevänä,
sillä hänen valtansa ulottui avaralle, ja hänen käskyjänsä
toteltiin ehdottomasti. Ääneti ja salaperäisesti hän taajaan
viittaili kädellään: näin tuntui hän jakelevan määräyksiään. Mikäli
hän eteni, hajosivat daivit, kuten pilvenhattarat tuulisäällä.
Eri maailman ääriin näyttivät he kulkevan ruhtinaansa käskyjä
täyttämään. Salamoiden tavoin lentelivät Ahrimanin käskyt, eikä
kukaan kuolevainen olisi ehtinyt hänen viittauksiansa seurata
tai niiden salaista merkitystä oivaltaa. Ja daiviparven kokonaan
hajaannuttua, levitti pahuuden ruhtinas suuret nokimustat siipensä
ja lehahti lentämään Kevirin erämaata kohti. Tuulispään nopeudella
kiiti hän edelleen, sillä kaikissa maan äärissä odottivat häntä hänen
käskyläisensä. Tähtien himmetessä ja aamuruskon lähetessä täytyi
hänen väkineen poistua pimeyden maille, ja sitä ennen oli kaikki
seuraavan päivän synti maailmalle valmistettava. Lopulta näytti
poistuva pahuuden ruhtinas taivaanrannalla leijailevalta kotkalta,
ja viimein näkyi vaan musta pilkku, kunnes sekin katosi. Ääneti,
salamielisesti oli Ahriman joukkoineen taivaanlaidan yli kulkenut,
tarkoituksiaan ilmaisematta, käsittämättömänä kuin maailman järjetön
pahuus.

Hänen poistuttuaan tuntui luonto virkoavan ahdistuksestaan.
Taivaanrannalla koitti vaaleanpunainen aamurusko; ohut virkistävä
sade alkoi vihmoa alas yläilmoista, ja tuskin olivat sen ensi pisarat
maahan langenneet, kun siinä kohdassa jo maa vihannoi keväistä
vihannuutta; kohta kukoisti koko luonto uudessa kasvipuvussaan.
Nuoren ruohon ja puhjenneiden kukkien suloiset tuoksut tunkivat
Haoman sieramiin. Vuorijoki virtasi taas kuten ennenkin, jopa
se näytti paisuneelta, niin että vesi loiski korkealle yli
rantapensaiden. Satakieliparvi, joka asusti laaksossa, näytti
nyt tästä luonnon ihanuudesta lumoutuneen kohoamaan ylös jylhään
vuoriseutuun, ja se kaiutti kosken partailla kasvavien sypressien
oksilta keväisiä riemulaulujaan. Haomakin tointui äskeisestä
ahdistuksestaan, hänen mielensä kävi lämpimäksi ja keväiseksi,
ja ihmetellen tähysteli hänen silmänsä tuonne kauas. Valoisa
kangastus kuvautui nyt näköpiirin taustassa. Siinä oli vallan
kuin hänen kotiseutunsa ylhäiset vuoret, joiden lumihuippuja
keväinen ruusunhohde somisti. Niiden rinteillä kasvoi hopealehtisiä
tuuheita puita, ja alempana levisi avara ruusupensaikko, täynnä
suuria punaisia ja keltaisia persialaisia ruusuja. Ihana,
neitseellinen naisolento, kirkassilmäinen, sulojäseninen, puku
hohtavan valkoinen, tukka loistava kuin päivän kulta, istui
kallionkielekkeellä, kristallimaljallaan ammentaen lähteestä puhdasta
vettä vuorenrinteelle. Vesi virtasi edelleen pienenä purona, joka
vaahdoten, hopealle välkkyen, nopeasti kiiruhti alas laaksoon. Siitä
kohosi ohut sumu, joka hienoina helminä haihtui ilmaan. Ken olisi tuo
kaunis, lempeä hengetär muu ollut, kuin Ardvicura, veden puhdas ja
pyhä haltijatar, joka, minkä ehti, huuhteli maailmaa puhtaaksi niistä
tahrajäljistä, jotka saastaiset daivit ja ilkeät ihmiset siihen
olivat painaneet. Alempana istui toinen hengetär, lapsekkaan viaton,
lämmittävän hyvän näköinen. Hänellä oli hienopohjainen kultaseula
kädessä, ja olisi luullut hengettären sitä lelunaan käyttävän, sillä
hilpeänä, silmät riemusta loistaen hän pienillä valkoisilla käsillään
tarttui sen laitaan ja upotti sen Ardvicuran puroon. Mutta hänen
toimensa oli vakava. Hän seuloi puron pois pienimmänkin rikan. Sillä
tämän veden tuli olla ehdottomasti puhdasta, koska se virtasi ulos
maailmaan puhdistaen ja jaellen väsyneelle ja kuluneelle luonnolle
uusia tuoreita elinvoimia. Seulojahengetär, Ashi-Vanuhi, oli koko
parsien heimokunnan suuri lemmikki, hänen nimeänsä mainitsi nuori ja
vanha ilomielin. Paitsi elonveden seulomista, oli hänellä toinenkin
kaunis tehtävä: hän toimitti sovinnon suurta työtä vihamielisten
ja ärtyisien ihmisten keskuudessa, pujahti sisään asuntoihinkin ja
kuiskaili vihan ja kateuden pimittämien ihmislasten korviin helliä
sovinnollisuuden sanoja.

Haoma ei saattanut kääntää silmiään pois näistä ihmeen ihanoista
vedenammentajattarista, sillä harras ja lohduttava tunne täytti
hänen mielensä hänen ajatellessaan, että hyvätkin henget öisin
työskentelivät auttaen luontoa ja ihmisiä. Silloin alkoi tavaton
kirkkaus loistaa Ardvicuran puron läheiseltä ulkonevalta
kallionkielekkeeltä. Hopealle hohtavat puiden lehdet rupesivat
rauhoittavasti ja tasaisesti liehumaan, ja Haoman rotkoasuntoon
saakka puhalsi sellainen vieno tuulahdus, joka nuoren keväimen
vallitessa iltakasteen laskeuduttua tuo kukkien tervehdyksen
uutta elonvoimaa uhkuvilta kentiltä. Valoisa henkiparvi laskeutui
kuultavien siipien kantamana kallionkielekkeelle ja pian oli heidän
kaunis joukkonsa täyttänyt hopealehti-lehdon. Hyvyys ja puhtaus
kuvastui heidän kaikkien kasvoista ja koko olennosta; he olivat kuin
ihmisiä, mutta heidän kasvonsa olivat monta vertaa ihanammat, heidän
vartalonsa ja jäsenensä verrattomasti suloisemmat kuin kaikista
kauneimman kuolevaisen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tässä
olivat koolla Ormuzdin jalot apuhenget.

Yliluonnollisen valon kirkastaman taivaanrannan yli kohosi ohut,
lumivalkean poutapilven kaltainen hattaramuodostus. Se kohosi
kohoamistaan ja läheni kallionkielekkeellä odottavaa henkiparvea.
Nyt saattoi jo eroittaa, mikä se oli. Suurten, loistavien valkoisten
siipien kantamana lähestyi Ormuzd, valon ruhtinas, ja häntä
seurasivat Amshaspandit, hänen kuusi ylevintä henkiolentoansa.
Ormuzd laskeutui suuren puun juurelle, ja hyvät henget odottivat
häntä, taivaallinen hartaus kuvastuneena kasvoilla. Amshaspandit
asettuivat lähimmäksi herraansa. Jo oli Ardvicuran ja Ashi-Vanuhin
sekä muiden ennen Ormuzdia ilmestyneiden valoisten henkien näky
Haomassa herättänyt selittämätöntä riemua, mutta Ormuzdin ylevä
ulkomuoto, hänen kasvojensa taivaallinen kauneus ja hyvyys
kohoittivat Haoman pyhän innostuksen äärille. Valon ruhtinaan otsalta
loisti moninkertaisena, sellainen välke jonka sielu, tietoisena
omasta hyvästä teostaan kuvastaa kuolevaisten otsalle ja silmiin.
Hän loi katseensa yli koko väkensä, valaisten heitä kirkkaalla
soihdulla, jota hän kantoi oikeassa kädessään; ja hän odotti heidän
tiedonantojaan.

Verethragna, jalostavien surujen ja vastoinkäymisten jakelija,
vakavan näköinen henkiolento, lähestyi hyvyyden ruhtinasta ja lausui
näin:

-- Puhtain henki, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja
jakaja, terve, ylinnä muita, terve oi Ormuzd! Päivä taas on vierinyt
menneisyyden maille, ja yhä lepää huolten taakka valtapiirisi
ihmislasten hartioilla. Vapautanko heidät jo suruista, ovatko ylimmät
käskynhaltijasi, Amshaspandit valmiit, heidän mieliään suloisella
lohdutuksella ja rauhalla huojentamaan?

Siihen vastasi Ormuzd:

-- Ei näiden ihmislasten kehitys ole vielä niin pitkälle ennättänyt.
Heidän mieliään painavat surut ovat kuin vaikea unenhoure, joka
alkuyöstä tuottaa nukkujalle levottomuutta ja panee hänet vuoteellaan
vaikeroimaan. Mutta aamupuolella hän makeasti nukkuu ja herätessään,
auringon levittäessä lämmittäviä säteitään, on hän täynnä riemua,
huomatessaan, että yön synkät unikuvat ovat haihtuneet, että uusi
päivä tarjoaa valoaan, täyttäen mielen uudella elämänilolla. Tai on
heidän surunsa samanlainen kuin sen, joka on menettänyt kalliina
pitämänsä aarteen, johon hänen sielunsa oli vahvasti kiintynyt.
Huolestuen ja rauhattomina etsivät he menettämäänsä aarretta, mutta
sitä etsiessään löytävätkin toisen paljoa kalliimman, joka palkitsee
heidän kuluneen mielihaikeutensa. Tehköön siis suru tehtävänsä,
puhdistakoon ja nostakoon. Ja kerran, kun auringon säteet kirkkaina,
lämmittävinä verhoavat maailman, silloin olen ilmaiseva sinulle
surunlakkausajan saapuneen, sinä uskollinen Verethragna.

Kuultuaan Ormuzdin määräyksen, Verethragna alkoi vetäytyä pois,
päästääkseen Ormuzdin puheille muut hyvät henget. Mutta silloin
hyvyyden ruhtinas lisäsi hänelle:

-- Kärsiville jakaos kuitenkin huojennusta; monet ihmismielet ovat
sangen herkät kärsimyksessä. Pimeässä hapuileva tarvitsee edes
pienen valonsäteen kulkunsa suuntaamiseksi; sairasvuoteella loikova
edes lyhytaikaista unta tuskien lievennykseksi. Ja epäilijä nähköön
kaunista paremman todellisuuden unelmaa.

Näin oli puhunut Ormuzd, ja hänen kasvoiltaan säteili ääretön hellyys
ja hyvyys. Heltyneenä poistui Verethragna, ja Mithra, valon ja
viisauden korkea henki, lukuisan Ized-parven seuraamana, astui valon
ruhtinaan eteen. Kirkas seesteenkuultava vaippa yllä, lähestyi Mithra
Ormuzdia ja puhkesi näin puhumaan: -- Puhtain henki, Sinä maailman
ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja jakaja, terve ennen muita, terve,
oi Ormuzd! Aikakaudet vaihtuvat, päivä nousee ja laskee, vuodenajat
seuraavat toisiaan, kevät pukeutuu morsiuspukuunsa, seuraa sitten
hetkisen kesä, synkkä syksy ja viimein kolkko talvi, yksi vain ei
vaihdu; ihmisten synti ja monien auttamaton kurjuus pysyvät alati.

Mithran näin puhuttua, himmeni Ormuzdin kirkas silmä; alakuloisuus
loi varjonsa hänen selkeään henkeensä. Ja hyvien henkien parvi
huokaili syvään, sillä heidän ruhtinaansa alakuloisuus valtasi
myöskin heidät.

Mithra, valon ja viisauden henki jatkoi:

-- Olemme liikkuneet eri ilmansuunnilla, olemme kulkeneet
vieraissa maissa, ja kaikkialla ovat mielemme muuttuneet haikean
raskaiksi, näkemistämme paatuneista synninteoista, havaitsemistamme
auttamattomista kärsimyksistä.

Tähän virkkoi Ormuzd:

-- Ne ovat Ahrimanin tekojen hedelmiä.

Kumeasti toistivat lukuisat hyvät henget ruhtinaansa huokauksen, joka
kaiun tavoin kulki ryhmästä ryhmään. Etäisimpien huokaukset saapuivat
Haoman korviin hiljaisena tuulahduksena, joka syksypuolella kesää
kulkee lähestyvää lakastumistaan valittavan luonnon läpi.

Mithra jatkoi vielä:

-- Monet poloiset ihmislapset ovat syntymästään saaneet ilkeyden ja
paheen perinnökseen; heidän suonissaan virtaa rietas isäin veri,
ja maailma lisäksi tempaa heidät saastaiseen pyörteeseensä. Heille
itselleen ja muille turmiollinen elämä viimein päättyy, ja mikä on
sellaisen elämän tarkoitus, mikä sen talletus?

Ormuzd vastasi:

-- Sen tarkoitusta yksin Ahriman voisi selvitellä; sen talletus
ei ole suurempi kuin ohdakkeen, joka poikki leikataan ja nisuista
eroitetaan, tai kuin raatelevan pedon tai kyykäärmeen, joka muita
eläviä vahingoittamasta kuoletetaan.

Vielä Mithra, valon ja viisauden henki, lisäsi:

-- Sinulle, ylevin henki, täytyy meidän vielä kertoa, mikä jääti
mieltämme, taas kiertäessämme maan piiriä: Kaikkialla vahvempi sortaa
heikompaa, ja toisaalla taas riuduttavat, parantamattomat taudit,
nälkä ja ylenmääräinen köyhyys painoivat poloisia kuolevaisia.
Saavuimme viimein Raghan kaupunkiin, missä Melik shaahin upea linna
kohoaa. Kosteissa maanalaisissa luolissa vaikeroivat elinkautiset
vangit. Monet heistä ovat mahtavat herrat pelkän epäluulon vuoksi
sinne sulkeneet. Näillä poloisilla on vaimot ja lapset kaihoamassa
ja suremassa. Toisaalla leimusivat roviot, joilla islamin
suvaitsemattomat papit poltattivat uskon puustavista poikenneita.

Nämät ihmisparat, joilla on hermot ja kivuille altis ruumis, huusivat
ja päästivät epätoivon vaikeroimisia, liekkien ahmiessa heidän
lihaansa ja vertansa. Tämän pitäisi jo nostaa kapinaan kaikki hyvät
henget ja ihmisolennot Ahrimanin ilkivaltaa vastaan.

Me näimme vielä keskellä Raghan komeutta ja näennäistä onnea poloisia
kuolevaisia, joiden järki oli hulluuden pimittämä, jotka vajonneina
eläintä alemmaksi kulkivat herättäen kauhua selväjärkisissä.
Näimme niin paljon sellaisia, joilla ei edes ollut yhtään kaunista
suvimuistoa mieltä lämmittämässä, ei minkään tulevan viehkeän
keväimen toivoa synkkää eloa valaisemassa. Liian kauan saisin kertoa,
jos mainitsisin kaikki ne sanomattomat surut ja kaiken sen kurjuuden,
joka elinajaksi on iskenyt useisiin kuolevaisiin rautakyntensä.

Ormuzd siihen virkkoi:

-- Ei ole tuntematon minulle se kurjuuden taakka, joka lukemattomia
kuolevaisia painaa. Sen olen jo aikoja huomannut, ja se on laskenut
henkeni pohjalle alituisen painostavan huolen. Se on usein tuntunut
pimittävän seestepiirien välkkeen, jopa luomani auringonkin valon.
Nuo monet paloittuneet, ja hukkaan menneet elämät, hajaantuneet
voimat, tylsynyt into, siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä
hän riemuitsee.

Ja henkiparvet toistivat Ormuzdin sanat:

-- Siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee!

Sama syvä suru, joka kuvastui valon ruhtinaan ylevällä otsalla, näkyi
myös hyvien henkien kasvoilla; he riensivät lähemmäksi Ormuzdia;
heidän kaikkien huulilla tuntui liikkuvan levoton kysymys; viimein
Mithra, viisauden henki, puhkesi näin puhumaan:

-- Olet voimakas, oi Ormuzd; olet valon luoja ja jakelet uutta
elinvoimaa luomakunnalle; anna siis nerosi väikkeen valaista
maailmaa, anna voimasi pontevuuden murtaa Ahrimanin kavalat hankkeet.

Ja tähän kehoitukseen yhtyivät kaikki hyvät henget.

Ormuzd vastasi:

-- Voimani eivät ulotu hyvyyden piiriä ulommaksi. Ahrimanin
valtapiiri on laajempi, hänen väkevyytensä minun voimiani suuremmat.
Siksi päättyy jokaisen ihmislapsen elämä synkkään selittämättömään
kuolemaan, siksi ilkkuvat ihanteet poloisia ja siksi menee elämäntyö
sirpaleiksi tai jää kesken.

Verethragna huomautti:

-- Ihmisten onnettomuudet meitä lamauttavat, mutta turvaamme
sinuun, luotamme sinuun, Ormuzd, ja toivomme sinulta paremmuutta
kuolevaisille. Mutta miten apea liekään mielesi, jos itse huomaat
täydellistä avuttomuutta.

Ormuzd silloin selitti:

-- En huomaa täydellistä avuttomuutta; huomaan vaan hitautta,
saamattomuutta, ihmismielten kylmyyttä. Mutta yhä toivon valtapiirini
kerran laajenevan, väkevyyteni kasvavan.

-- Miten on valtapiirisi laajeneva, miten väkevyytesi kasvava? --
kysyivät henget kuorona.

-- Välistä avaruuksia vaeltaessani, -- vastasi Ormuzd -- näen
kaukana tulevaisuuden taivaanrantamilla hyvyyden toivekangastuksia.
Silloin, te kaikki hyvyyden ja sopusoinnun täyttymistä halajavat
henget, silloin on valtapiirini laajeneva ja väkevyyteni kasvava, kun
ihmiset liittyvät tehokkaiksi valtani levittäjiksi, jolloin ihmisten
yhteistoiminnan into lämpenee helläksi ja vastustamattomaksi kuin
säteilevä kevätpäivä, kun sydänten kylmyys sulaa, ja tahdot hyviksi
lujittuvat, niin että ihmiset veljestyvät ja painavat hyvyyden leiman
koko luomakuntaan.

Verethragna, viisauden henki ei vielä tähän tyytynyt, vaan virkkoi:
-- Mutta mihin häipyy menneiden vuosisatojen synti ja kurjuus, mihin
nykyhetken sekavuus, mihin vielä tulevat vuossataiset kärsimykset?
Kun luonto syksyllä suree ja talvella kangistuu, niin kevät ja
suvi sen uuteen eloon herättävät. Mutta miten korvaat tavattomia
kärsineiden yksityisihmisten syksyn, miten heidän viimeisen talvensa?
Miten haihdutat mahdollisesta tulevasta puhtaasta ihmisonnesta
edellisen synkeän kehityksen muiston, miten palkitset elämän
solvaukset ja sovittamattomat vääryydenteot, vuosituhansia toistuneet
kamaluudet?

-- Se kysymys usein mieleni syvyyksissä liikkuu, ja vastaus on
minulle tuntematon. Ylempänä minua ja Ahrimania vallitsee ääretön,
käsittämätön Alkuperus. Me, ja kaikki olevainen johtuu Hänestä! Hän
on kaiken alkulähde, mutta Hän on kaikille tajuamaton, tajuamaton
kuten elämän alkujuuri, kuten eletty elämä itse. Hänen tehtävänsä
lienee kerran ijäisyyksien helmassa sovittaa, mikä ei meistä, eikä
kuolevaisista näytä olevan sovitettavissa, se on hyvä ja paha.
Mutta sen verran luulen Hänenkin tarkoituksistaan oivaltaneeni,
että hyvä pyrkii syntymään köyhän, pimeässä hapuilevan ihmiskunnan
ponnistuksista, ja siten tulee tämän ihmiskunnan oman taistelemalla
saavutetun kehityskelpoisuuden kautta kohota vapaaksi henkiparveksi,
joka yhtyy meihin ja lopulta nuorentaa maailman. Jokainen puhtaasti
hyvä ja jalo teko, jonka kuolevaiset aikaansaavat, on niin arvokas,
että se lieventää monet maailman kataluudet; se on kallis timantti,
joka kiintyy taivaanavaruuteen loistavaksi tähdeksi. Kun näiden
säteilevien taivaankappaleiden lukumäärä on tarpeeksi suureksi
kasvanut, on yökin muuttuva kirkkaaksi ja pimeys katoava synkimmästä
rotkosta. Ylös siis, kaikki jalot käskyläiseni! Nyt hohtavat tähdet
kirkkaimmillaan. Ihmislapset lepäävät ja näkevät unta. Pankaa
avaruuksissa soimaan vieno sopusointuisuuden soitto, jotta heidän
unensa olisivat kauniit, jotta he huomisaamuna virkistyneinä
heräisivät uuden päivän valoon ja lämpenisivät hyvään elämäntyöhön ja
taisteluun!

Näin puhuttuaan levitti Ormuzd suuret kuultavat siipensä ja rupesi
kohoamaan ylös äärettömiin seestepiireihin, sinne, missä hänen
valoisa kotinsa on. Untuvanvalkoiset siipiolennot seurasivat häntä.
Ja avaruuksissa alkoi soida aavistamattoman kaunis soitto, sellainen,
joka hellyttää runoilijain mielet ja värähtelee vastaheränneessä
nuoressa lemmessä.

Ihastuneena kavahti Haoma ylös unenhorroksestaan. Hän heittäytyi
permannolle polvilleen ja ojensi molemmat kätensä sinne päin, minne
kevyet valo-olennot olivat kadonneet, ja rukoili näin:

-- Oi jospa meistä tulisi maailman uudistajat, jospa meistä tulisi
viisaita esimerkinantajoita, jotka tuottaisivat uuden riemun
uudistetulle maailmalle!

Nyt huomasi Haoma, että äskeinen kirkas näky kokonaan oli kadonnut.
Hänen edessään oli taas rosoinen luolan seinä. Kuun valoisa juova
oli permannolta väistynyt pois, ja puut pyhällä kotiliedellä olivat
loppuun palaneet. Punerva hiilos vaan levitti himmeätä valoaan
rotkoasuntoon. Haoma nousi ylös permannolta ja tarttui uurnaan, josta
ripoitti tuhkaa pyhille hiilille.

Oliko hän nähnyt ensin pahaa, sitten hyvää unta? Vai oliko se ollut
Vallan elävää, minkä hän edessään oli nähnyt? -- niin luonnolliselta
se oli tuntunut. Kerrottiinhan taivaan tulien ja näkyjen usein
käyneen tervehtimässä suuren Zoroasterin yksinäistä asuntoa, jopa
Ormuzdin hänen kanssaan puhelleen. -- Miten olikaan, niin Haoman
tunteet ja ajatukset olivat nyt lämminneet, ja hän toivoi sen ajan
olevan lähellä, jolloin hän oli saavuttava täyden selvyyden suurista
johtavista aatoksistaan.




TOINEN LUKU.


Kotilieden hiilet hehkuivat jo tuhan peitossa, siten säilyen
päivän valkenemiseen, ja Haoma palasi vuoteelleen, jolla hän nyt
rauhallisesti saattoi antautua unen valtoihin. Silloin kuuli
hän Kerivanin rotkosolan suulla levottomasti liikkuvan, väliin
urahtavan ja viimein lyhyesti haukahtavan. Haoman yksinäisyydessä
teroittunut korva kuuli lopuksi kavioiden kopinan tapaista ääntä.
Eikä tämä kuulo häntä pettänyt, sillä hetki hetkeltä kuului yhä
selvemmin, miten hevosen kaviot kalskoivat vasten kalliokiviä. Tämä
ääni lähestyi lähestymistään, ja koska Kerivan nyt oli käynyt kahta
levottomammaksi, lähti Haoma ulos rotkosta katsomaan, kuka näin
myöhään liikkui vuorikosken tienoilla.

Kuutamossa eroitti hän valkoisen ratsun ja sen selässä komeaan
kultakoristeiseen viittaan puetun mieshenkilön. Ratsusta ja
vaipasta huomasi Haoma heti, että myöhäinen vieras oli Demur,
suurvisiiri Hassan Ibn Alin poika. Demur, Haoman lapsuuden toveri
ja nuoruuden ystävä, oli joskus ennenkin hetkeksi hyljännyt Melik
shaahin loistavan hovin ja ratsastanut Raghasta tänne vuorikoskelle
erakko-ystäväänsä tervehtimään. Mutta ennen hän aina oli tullut
päivällä. Hieman ihmetellen hänen näin myöhäistä tuloaan, riensi
Haoma häntä vastaanottamaan, rauhoitettuaan ensin kovin levottoman
Kerivanin. Demur oli notkeasti hypännyt kalliista, jalokivillä
koristetusta satulastaan maahan ja köytti plataaniin kiinni tulisen
orhinsa, joka höyrysi nopeasta ratsastuksesta.

-- Olkoot erämaan henget tulollesi suopeat! -- virkkoi Haoma
Demurille tervehdykseksi.

-- Ja osoittakoon myös Allah sinulle armoansa -- sanoi Demur
vastatervehdykseksi, sillä hän, kuten isänsäkin, oli islaminuskoinen.

Haoma johti vieraansa rotkoasuntoon. Rotkonpuolisen aukon suulle
pysähtyi Demur, sillä välin kuin Haoma sytytti kuparilamppunsa
palamaan. Ja vasta kun Haoma oli kehoittanut häntä peremmälle
tulemaan, astui hän pöydän ääreen istumaan.

-- Tulen myöhään luoksesi, Haoma -- alkoi Demur, ystävyksien
istuuduttua -- mutta luulen tuovani sinulle perin iloisen sanoman,
enkä siis ole tahtonut lykätä tuloani huomiseen.

-- Tulosi on minulle aina mieluinen, tuletpa sitten auringon
säteillessä tai tähtien tuikkiessa, -- sanoi vastaukseksi Haoma, joka
erakkoelämästään huolimatta oli säilyttänyt parsien ystävällisen
käytöstavan.

-- Ilosanomaani ehkä et ole näin pian odottanut -- jatkoi Demur. --
Tänään on mahtava hallitsijamme, Melik shaahi, julistanut säädöksen,
jonka nojalla te parsit koko Persian valtakunnassa olette lain
suojaamia huolimatta siitä, että teillä on oma, islamista eroava
uskonne. Jos pysytte levollisina ja uskollisina alamaisina kuten
tähänkin asti, nautitte tästälähin samoja oikeuksia kuin valtakunnan
islaminuskoiset, eikä kukaan, eivät edes islamin papit, saa teitä
vainota. Tätä sanomaa en voinut huomiseen säilyttää, vaan tahdoin sen
heti sinulle ilmaista.

Hämmästyneenä nousi Haoma ylös, meni ystävänsä luo ja virkkoi:

-- Aavistamattoman iloinen on sanomasi, Demur. Enpä sitä nyt
olisi voinut odottaakaan. Tosin äsken nukahtaessani näin kauniita
unia, mutta en tietänyt niiden näin suurta onnea ennustavan.
Isäsi, suurvisiiri Hassan, niin luulen, on tämän shaahin päätöksen
aikaansaanut?

-- Oikein arvasit, Haoma. Hän on viisas vanhus, niin sanotaan, ja
soisi kaikki Persian eri kansakunnat onnellisiksi.

-- Se on jo pyhän Zoroasterin oppi, että kansan onni ja rakkaus on
valtakunnan ja hallitsijan paras tuki. Koko parsien heimo on jaloa
isääsi tästä teosta siunaava.

-- Huomis-aamuna aikoo isäni heimosi asuinsijoille lähettää
viestin, joka on ilmoittava shaahin armollisen päätöksen. Mutta
minä ajattelin sinua ja luulin sinun kernaasti rupeavan tämän
viestin ensimäiseksi viejäksi. Jos siis se on sinullekin mieliksi,
lähetän Raghaan palattuani sinulle nopeajuoksuisen hevosen ja orjan.
Jo aamun sarastaessa odottavat he sinua vuorikoskella, ja ennen
shaahin virkakäskyläisiä voit siis ehtiä heimosi ja vanhempiesi luo
iloviestiä perille tuomaan.

-- Tämä viestinvienti on kovin, mieleiseni, sanoi Haoma. -- En
ole vanhempia, en heimolaisia pitkiin aikoihin nähnyt. Jo heitä
ikävöinkin. Ainoastaan vanha palvelijatar, Rudabe, ja palvelijapoika,
Sevare, kävivät täällä joku aika sitten ruokavaroja tuomassa. Heiltä
olen saanut viimeiset terveiset kotoa.

-- Suostumustasi tähän toimeen en epäillyt. Haoma. Mutta on minulla
muutakin kerrottavaa. Melik shaahin armollinen päätös sisältää vielä
sen myönnytyksen, että parsi saa valtakunnan ja hovin toimiin astua,
jos hänen kykynsä sen sallii. Olen puhunut sinusta isälleni. Sinä
olit paras leikkikumppanini. Nytkin, vaikka olet muuttunut noin
vakavaksi ja vältät ihmisten seuraa, on toveruutesi minulle rakkaampi
kuin monen hovituttavani toveruus. Mielelläni aina ilmaisisin sinulle
nytkin iloni ja suruni. Hylkää siis tämä luola ja tule Raghaan. Isäni
kautta saat Melikin linnassa sellaisen toimen, joka sinusta tuntuu
miellyttävimmältä.

Demurin näin puhuessa, olivat hänen kasvonsa muuttuneet leikillisen
hilpeiksi, ja Haoma huomasi hänen silmissään saman iloisen, hiukan
kevytmielisen ja huolettoman, mutta pohjalta ystävällisen ja hyvän
ilmeen, jonka hän niin hyvin tunsi aikaisemmilta ajoilta, jolloin
Demurin isä Hassan perheineen köyhänä ja huomaamattomana oli asunut
parsien alueen rajoilla. Silloin olivat Haoma ja Demur melkein joka
päivä tavanneet toisensa ja samoelleet vuoristossa ja lehdoissa,
yhdessä antautuen poika-ijän reippaisiin leikkeihin.

Vakavan näköisenä vastasi Haoma:

-- Ehdoituksesi ilmaisee hyväntahtoisuuttasi, ja tuottaa minulle
suurta kunniaa. Ja muistellessani yhdessä vietetyn lapsuutemme ja
aikaisemman nuoruutemme iloisia aikoja, heltyy mieleni, ja minusta
tuntuu, kuin olisin lähtenyt astumaan outoa, minulle epäsoveliasta
uraa. Mutta tiemme ovat nyt eronneet, Demur. Sinä olet ehkä määrätty
täyttämään joku loistava tehtävä Melik shaahin hovissa, hyvän ja
mahtavan isäsi johdolla. Minun tehtäväni on toisaalla, heimoni
keskuudessa.

-- Mikä on siis se tehtävä, jota alati ajattelet, josta usein minulle
puhut?

-- Se on heimoni uskon uudistus ja puhdistus, se on heimoni ja
isänmaani kohoittaminen.

-- Mitä sillä tarkoitat, Haoma? Miten aiot uudistaa isiesi uskon?

-- Koetan rakentaa elämän ja uskon sopusuhtaisuutta. Tahdon
tulistaa heimolaisteni mielet suureen tehtävään: Ormuzdin vallan
vahvistamiseen.

-- Minun uskoni on islam, -- nimellisesti tosin vaan, sillä totta
puhuen, minusta Zoroasterin oppi ja islam on yhtä vaan.

Näin sanoessaan sivelsi Demur silkinpehmeätä, sinimustaa lyhyttä
partaansa, näyttäen leikillisen vakuuttavalta.

Ja hän lisäsi:

-- Zoroasterin oppia tunnen varsin vähän, enimmästi vaan siitä, mitä
sinä minulle olet selittänyt. Mutta islamiin ainakaan en enää pane
suurta arvoa; siksi ovat pappimme, mollat, liian ulkokullatut ja
häijyt.

-- Ja ulkokultaisuutta ja häijyyttään he siirtävät Iranin kansaan.
Siihen on myös suuresti ahdasoppinen islam syynä. Toisin on Avestan
jalon opin laita. Ja luulen sen kehityskelpoisuuden äärettömäksi.

-- Voitpa ehkä olla oikeassa, Haoma, kiittäessäsi Avestan oppia ja
ylistellessäsi sitä islamia paremmaksi. Mutta usko pois: mitkä avut
eri uskoilla liekään, niin ovat ne oikeastaan vaan perin runollisia
sieluja ja herkkämielisiä naisia varten luodut.

-- Soisin sinun toisin puhuvan, Demur. Soisin sinun vanhetessasi
vakautuvan.

-- Sinusta aikaa myöten saankin koko joukon vakavuutta, Haoma. Kun
lähden luotasi, luulen usein vanhentuneeni ja tulleeni kokeneemmaksi.
Mutta luontoani en kuitenkaan voi muuttaa. Usko muuten on tulevan
elämän runoutta. Nykyinen elämä tarvitsee myös runouttaan.

-- Nykyinen elämä tarvitsee ennen kaikkea oikeaan ja hyvään
elämäntyöhön lämminnyttä mieltä, nykyinen elämä pyrkii myös pääsemään
kokonaisuudeksi, suureksi yleväksi kokonaisuudeksi.

-- Tuo on haaveilijan ajatus, runoilijan haihtuva mielijohde. Usko
minua, Haoma, maailma oli keskinkertainen alusta pitäen, suurin
osa ihmisiä on aina ollut keskinkertainen ja tulee aina olemaan
keskinkertainen. -- Mutta unhoitin vallan nykyisen elämän runouden.
Niin, se vaatii myös runouttaan, ja tiedätkö mikä se on, Haoma? Se on
lempi.

-- Puhut tarinoita erakolle. Ne eivät minuun pysty. Minun mieleni on
oleva kaukana niistä. Tarvitsen tarmoni tehtävääni varten, enkä saata
tuhlata sitä turhuuden tekoihin.

-- Älä puhu turhuudesta, Haoma. Hyvin puheesi ja ajatuksesi kuitenkin
saatan ymmärtää. Mitä tietäisit sinä tosielämästä, sinä, joka
vetäydyt erämaan jylhään yksinäisyyteen. Laiminlyöthän nuoruutesi
oikeat vaatimukset. Sinä kylmennät nuoren veresi lämmön. Usko pois,
ainoastaan siirtymällä täältä Raghaan, keskelle ihmisiä, tulet
huomaamaan, mitä elämä saattaa nuoruudelle ja voimalle tarjota.
Kun vaan näet harvinaisen viehkeät, harsosta paljaat naiskasvot,
kun katsot syvälle kauniisiin nuoriin naissilmiin, silloin
tunnustat minun puhuneeni totta. Jos näkisit minun ihanan Menisheni
samettisilmät, niin Allah avita, pitäisit itseäsi narrina, jos
kauempaa erämaassa asustaisit.

-- Kun Ahriman tahtoo virittää kavalimmat ansansa, hän pukee
häijyn daivin kauniin naisen haahmoon, jonka hän lähettää poloisen
kuolevaisen tielle. Ellen sinua lapsuudesta asti tuntisi, ja ellet
olisi koettu toverini, luulisin Ahrimanin vietellen puhuvan sinun
suusi kautta.

Huomatessaan Haoman näin vakavaksi ja tyyneeksi, Demurkin kävi
totisemmaksi ja virkkoi peräytyen:

-- Tuohon käteen, Haoma. En soisi sinun puheestani pahastuvan.
Tiedäthän minun paljoa puhuvan. Sinä ajattelet ja teet kuitenkin,
niinkuin itse sopivaksi näet. En mistään hinnasta tahtoisi
toveruuttasi kadottaa. Menishe tuottaa minulle kauneudellaan
hurmaavaa iloa: mutta sinun toveruudestasi en mistään Menishen
oikusta luopuisi.

Toveruksien jutellessa, oli yötä taas palanen edelleen kulunut.
Varhain seuraavana päivänä oli Haoman lähdettävä heimolleen
riemuviestiä viemään. Oli siis aika hänen mennä levolle. Jäähyväiset
sanottuaan, poistui Demur Haoman saattamana luolasta. -- Alempana,
kuun valaisemassa notkossa kaapi plataaniin köytetty valkoinen orhi
tyytymättömänä maata. Nopeasti irroitti Demur sen suitset puusta ja
nousi satulaan, jonka jalokivet kirkkaasti kimmeltelivät kuutamossa.
Johtakoot Ormuzdin henget sinut onnellisesti asunnollesi -- sanoi
Haoma, nostaen jäähyväiseksi molemmat kätensä taivasta kohti.

Seuraavassa tuokiossa käänsi Demur komean ratsunsa Raghaan päin.
Hevonen astui ensin varovasti polutonta kallionrinnettä. Mutta pian
kuuli Haoma, kuinka se tasangolle päästyään, nopeasti kalskutti
kavioitaan, joiden kopina viimein hälveni etäisyydessä.

Silloin palasi Haoma rotkoasuntoonsa ja heittäysi vuoteelleen, jossa
makea uni pian kietoi hänen jäsenensä.




KOLMAS LUKU.


Aamuaurinko loi jo hohdettaan luolan halkeemasta sisään, kun Haoma
heräsi ja kavahti ylös vuoteelta. Ensi toimekseen poisti hän tuhan
kotilieden vielä hehkuvilta hiililtä, joille hän levitti kuivuneita
tamariskilehtiä. Niihin puhalsi hän tulen, jolla sytytti palamaan
kuivan oksakimpun. Ja taas loimusi tuli pyhällä liedellä.

Haoma tunsi lyhyen, mutta sitkeän unen virkistäneen koko hänen
ruumistaan; mielikin oli kevyt ja hilpeä. Hän otti esille valkoisen
liinapyyhkimen ja lähti ulos, ohjaten kulkunsa vuorikoskelle päin,
joka kallioiden lomitse alas syöstyään leveni muodostuen pieneksi
lammeksi, ennenkuin se vuolaana jokena virtasi edelleen laaksoon.
Tämän lammen rannalla riisui Haoma vaatteet yltään ja valeli
ruumistaan ja kasvojaan raittiilla karkaisevalla vuoriston vedellä.
Ja toimitettuaan virkistävän kylpynsä, ja jälleen pukeuduttuaan,
suoritti hän aamuhartautensa, nousten ylös kalliolle kosken
kuohuiselle partaalle ja kääntyen aamuauringon kultaamaan vuoristoon
päin. Ojentaen kätensä ylös purppuranpunaisia lumivuorenhuippuja
kohden, luki hän Avestasta oppimansa ylistysluvut Ormuzdin kunniaksi.
Ja hän tunsi elinvoiman aaltoilevan suonissaan ja sopusointuisten
ihannetoiveiden vavahtelevan mielensä syvyyksissä. Palatessaan
luola-asuntoonsa, huomasi hän lähellä laaksossa ratsumiehen, joka
istuen ratsunsa selässä suitsista talutti valkoista satuloitua
hevosta. Siinä lähetti Demur ystävälleen ratsun. Haoma kiiruhti
sisälle luolaan, jossa hän puki ylleen pitkän sinisen viitan
ja kiinnitti vyötäisilleen hopeahelaisen vyön. Tämä oli hänen
juhlapukunsa, johon hän merkillisen matkansa kunniaksi pukeutui.
Kun hän uudelleen astui ulkoilmaan, oli Demurin lähettämä palvelija
ratsuineen jo saapunut vallan lyhyen matkan päähän rotkoasunnosta.
Siihen hän pysähtyi, ja köytettyään hevoset kiinni puuhun, heittäytyi
hän maahan, täten tervehtien Haomaa. Sillä kuin ruhtinasta ainakin
oli Demur käskenyt lähettämänsä palvelijan Haomaa kunnioittamaan.
Mutta Haoma virkkoi:

-- Nouse, ystäväni, ja ole tervetullut. Tiedän sinun saapuneen tänne
herrasi Demurin käskystä.

Mutta vielä pystyyn nousematta sanoi suurvisiirin pojan palvelija:

-- Herrani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja toivottaa
Allahin siunausta sinun pääsi päälle!

Sitten hän nousi ja lisäsi:

-- Matkaasi varten hän lähettää sinulle tämän ratsun ja on käskenyt
minun sinua seuraamaan ja palvelemaan, kuin olisit oma herrani.

-- Herrasi Demurin huolenpito on minulle rakas, vastasi Haoma.
-- Mutta tunnen hyvin vuoripolut ja tien, joka johtaa heimoni
asunnoille. Tarpeeton on siis saattosi. Mutta jos joudat jäädä
paluutani odottamaan, sopinee sinun poissaollessani hoitaa
kotilieteni pyhää tulta.

Neuvottuaan hänelle, miten hänen piti ylläpitää tulta sekä
osoitettuaan hänelle ruokakätkönsä, nousi Haoma valkoisen,
komeasatulaisen orhin selkään.

Hän ohjasi ratsunsa alas laaksoon, joen yli johtavalle kivisillalle.
Kastepisarat peittivät, nurmikot ja pensaat, kimmeltäen kuin
lukemattomat jalokivet pehmeällä vihreällä samettikankaalla.
Ryhmittäin joen varsilla ja alemmilla kallionkielekkeillä kohoilivat
korkearunkoiset, täplätuohiset, smaragdin-vihreälehtiset plataanit,
nuo parsien lempipuut. Ne olivat kuin Haoman omaisia täällä vuoriston
yksinäisyydessä, ne olivat tulleet hänelle rakkaiksi, kuten koko
hänen yksinäisen alkukehityksensä olopaikka, tuo hiljainen vuoriston
kulma. Kivisillalta hän näki mahtavan vuorikosken vierittävän alas
kalliolta hopeavesiään, ja sillan yli kuljettuaan hän jäähyväiseksi
loi viimeisen katseen väliaikaisen kotonsa tienoille, ajatellen:

-- Kohta palaan tänne taas, mietelmieni ja aatteideni kehtomaille.

Polku kiipesi luikerrellen ylös kallioiden rinteille. Hilpeät
plataanit jäivät jälelle ja tummat, vakavat sypressi-ryhmät
tervehtivät aikaista ratsumiestä. Tie kääntyi yhä enemmän koillista
kohti, jolla ilmansuunnalla parsien asuinsijat olivat. Mutta vaikka
Haoman tie nousi nousemistaan vuoriston ylämaille, ei viheriä,
hymyilevä kasvullisuus vielä lakannut. Himmeänvihreät öljypuulehdot
pilkoittivat tuon tuostakin kallioharjanteiden takaa esiin; mutta
ylemmiltä harjanteilta näkyivät jo kaukana paljaat, tummanruskeat
vuorimöhkäleet.

Polku kulki usein kaitoja kallionkielekkeitä pitkin huumaavien
syvyyksien reunalla. Pienikin hevosen kompastus olisi saattanut
syöstä ratsun ja ratsastajan alas kuiluun. Mutta Demurin lähettämä
hevonen oli tottunut vuorimatkoihin; varovasti se asetti jalkansa,
tunnustellen, oliko todella vankka kallio, vai pettävä sammalkuori
kavion alla.

Haoman näin ratsastaessa oli aurinko noussut melkoisen korkealle
taivaankannella. Se lämmitti jo tuntuvasti vuoristoilmaa, ja
hikisenä Haoma pian olisi saanut jatkaa matkaansa, elleivät viileät
tuulahdukset olisi liikkuneet kallioharjanteiden välillä.

Kapealta kallion reunukselta laskeutui tie laakson notkelmaan,
jossa se leveni ja muuttui mukavammaksi. Alhaalla notkossa virtasi
vaahtoisa vuoripuro, jonka rannalla kasvoi vanhoja paksurunkoisia
raitoja, sekä tiheitä kaislikkoryhmiä. Puron yli johti taitetun
kaaren muotoinen kivisilta. Se oli kovin rappeutuneessa tilassa,
ja sentähden Haoma päätti antaa hevosensa kahlata matalan puron
halki. Ratsun astuessa puroon ja veden loiskahtaessa, lehahti tiheä
peltokanaparvi puron rannalta lentoon. Se oli käynyt vuoripurolla
kylpemässä ja juomassa.

-- Siinä olisi metsämiehellä ollut rikas saalis, ajatteli Haoma
itsekseen, ratsastaessaan edelleen tasaista tietä pitkin. Hänellä
oli jo muutaman tunnin matka takanaan, kun hän saapui pienelle
karavaani-asemalle. Hän ratsasti sisälle neliskulmaiselle,
rakennusten ympäröimälle pihalle, jolla kasvoi kookkaita poppeleita.
Yhteen niistä hän köytti orhinsa kiinni, ja laskeutui itse läheiselle
avaralle lautarahille istumaan. Siellä täällä loikoi ruohoisella
pihamaalla väsynyt matkamies polvilleen laskeutuneen muulinsa
vieressä. Toiset matkamiehet olivat suuruksella; ja nyt vasta
muisti Haoma, ettei hän ollut ottanut mitään eväitä mukaansa. Ei
hänellä, erakolla, ollut rahoja eineen ostamiseen; eikä hän myöskään
tahtonut muilta ruokaa pyytää. Hän ei siis saattanut seurata muiden
aterioivien esimerkkiä. Mutta matka parsien asuinsijoille ei kestänyt
puolta päivää kauempaa, ja perille päästyään Haoma kyllä oli nälkänsä
poistava.

Hänen katseensa kohdistuivat sattumalta orhiin, ja silloin tuli hän
ajatelleeksi, että hevonen kuitenkin kaipasi rehua. Se oli komea
tuo valkea ratsu, jonka Demur oli lähettänyt. Sen kaula oli korkean
kaareva, sen ruumis vahva, mutta siro, ja sen selkään oli kiinnitetty
jalokivillä koristettu punainen satula. Satulan takana riippui kaksi
laukkua, ja ne vetivät Haoman huomion puoleensa. Hän nousi niitä
tarkastamaan ja huomasi toisessa rehua, jota heti tarjosi hevoselle,
ja toisessa herkullisia eväitä. Siinä oli paistettuja fasaaneja,
tuoreita nisuleipiä, riisikakkuja, hedelmiä ja viiniä. Haoma otti
eväät esille, ja hänen nälkänsä tuotti niille hyvän menekin. Näin
hienoja ruokia ei hän ennen ollut syönyt, sillä parsit rakastivat
tapainyksinkertaisuutta myöskin ruuissaan.

-- Demur on huolta pitävä, hyväsydäminen ystävä. Hän saattaisi
ystävyyden osoituksiin tuhlailla pois valtakunnan, jos hän olisi
hallitsija, ajatteli Haoma käyttäessään hyväkseen suurvisiirin pojan
lähettämiä eväitä.

Lyhyen levähdysajan kuluttua, nousi Haoma jälleen ratsunsa selkään
ja jatkoi matkaansa. Nyt johti tie matkan ylimmille korkeuksille.
Lounaaseen kiertävä aurinko paahtoi jo kuumana, ja monivärisinä
loistivat kalliojonojen paljaat kiviseinät. Äärettömän avara näköala
avautui Haoman katseille; minne silmä kantoi kohosi sahareunainen
kallioseinä toisensa takaa. Alastomat kiviseinät hohtivat komean
punaruskeina, ja sinervä auer liehui huippujen yläpuolella ilmassa.
Voimakas kotka, ilmojen kuningas, purjehti liikkumattomin siivin
korkealla yläilmoissa. Ja luonnon suuruus, auringon kultavalo ja
puhdas vuoriston ilma kohoittivat Haoman mielen yleviin intoihin.

-- Niin olet mieleni -- ajatteli hän itsekseen, -- kuin kotka
tuolla taivaan sinikuvulla, leijailet ylhäällä, pyrkien kauas ja
seuraten avarata lentopiiriä. Enkä tiedä, mikä on syvin kaipuusi,
sinä pyrkivä mieleni. Onko se kotkan lento ylhäisten kuultavien
kesäpilvien tasalla, missä silmä yhdellä katseella käsittää suuren
osan maailmaa ja josta palattuaan se toivoo tajuavansa ne lait ja sen
säännöllisyyden, joka on oleva maisen todellisuuden ohjaajana?

Ja kun ohuiden sinisten autereiden kautta kaukana taivaanrannalla
rupesi kuultamaan hänen heimonsa seudut, kotoisen ylälaakson
sypressiryhmät ja plataanilehdot, jatkui hänen mielensä haaveilu
välittömästi:

-- Vai liekö jo sieluni syvyydessä herännyt valtava kaiho siirtyä
tuonne elämään ja etsiä sitä, mikä on viehkeätä, elinvoimaista
ja kaunista. Vaikken minä, erämaanlapsi, tunne tuon ihmemaailman
suloisuuksia, vetää minua selittämätön tenho sen puoleen; ja luulen,
että se aika on jo mennyt, jolloin sulkeutuneena luolan pimeyteen ja
erämaan yksinäisyyteen, vietän nuoruuteni katoavia päiviä katsomatta
elämän kaunista taivasta ja tuntematta sen viehkeiden tuulahduksien
hyväilyä.

Vuoritien tasoittuessa ja vitkallisen loitosti laskeutuessa parsien
ylälaaksoa kohti, kehoitti Haoma ratsuaan juoksuun, sillä nyt hän
taas muisti, mikä riemusanoma hänen oli perille vietävä. Levottomana,
kuten osanottava ja harras iloviestin-tuoja ainakin, tahtoi hän mitä
pikimmin saavuttaa matkansa mieluisen päämäärän.




NELJÄS LUKU.


Jo oli Haoma saapunut kotoisen ylälaakson alueelle. Kaukana
näköpiirin rajalla siintivät vaalean siniset, lumen peittämät
vuoret, jotka loivat hänen eteensä lapsuuden iloiset muistot.
Oikealla, öljypuiden suojassa, levisi notkelmassa riisivainio,
jonka tuuleentunutta viljaa parsit olivat niittämässä. Huomatessaan
valkean ratsun ja solakan ratsumiehen, riensivät naiset ja miehet
vainiolta tien laidalle katsomaan, kuka tämä odottamaton vieras oli.
Ja tunnettuaan ylimmän pappinsa ja heimopäällikkönsä pojan, Haoman,
puhkesi moni heistä äänekkääseen ihmettelyyn. Sillä olihan parsien
kielletty ratsastaa hevosella. Eroitukseksi islaminuskolaisista,
jotka valtijaina asustivat maassa, oli parsien, paitsi moninaista
vainoa täytynyt alistua siihen säädökseen, etteivät saaneet ratsastaa
hevosilla, eivätkä käyttää samanlaisia pukuja, kuin islaminuskoiset.

Haoma tervehti, laskien parsien tavan mukaan oikean kätensä
sydämelleen ja virkkoi:

-- Terve, te jalot heimolaiseni. Ormuzdin siunausta teille toivotan.

Silloin eräs niittäjistä, nuori Gurase, joka oli herbedin eli
parsilaisen ylhäisen papin poika, astui ennen muita Haomaa
tervehtimään ja kysyi:

-- Mitenkä liikut täällä hevosella ratsastaen, destur mobedin poika?
Ja miten olet rohjennut vuoriston läpi ratsuinesi kulkea? Etkö ole
pelännyt kohtaavasi shaahin käskyläisiä, jotka rohkeutesi herralleen
varmaan kertoisivat?

-- Teille olen kaikki selittävä, jalot heimolaiseni. Keskeyttäkää
hetkeksi työnne ja seuratkaa minua isäni, destur mobedin, luo. Siellä
olen teille sanomani ilmaiseva.

Ja iloista viestiä aavistaen, kohoittivat niittäjät kätensä ylös,
ojentaen ne Haomaa kohti, häntä riemuhuudahduksin tervehtien. He
jättivät niittotyönsä sikseen, ja rupesivat seuraamaan Haomaa, joka
käymäjalkaa ratsasti heidän edellään pitkin aloepuiden reunustamaa
tietä. Eikä aikaakaan, niin tie leveni, näköala laajeni, ja näkyviin
tuli parsien pääkylän harmaat teltat, ja niiden takaa, vihreiden
köynnöskasvien, tummien sypressien ja kookkaiden sykomorien peittämän
vuoren juurella valkoinen telttarakennus. Se oli destur mobedin
asunto.

Osa niittoväkeä oli oikotietä juoksujalassa rientänyt kylään Haoman
tuloa kertomaan, jopa oli joku ehtinyt perille destur mobedin
asunnolle pikaviestiä tuomaan. Kun Haoma ratsasti telttakylän läpi,
kiiruhtivat kotoa olevat parsit uteliaina ulos asunnoistaan, häntä
ihmetellen tervehtimään. Ja hänen jälessään solui jo pitkä joukko.
Sillä kaikki seurasivat häntä vanhan Iredshin, kunnianarvoisen destur
mobedinsa asunnolle.

Haoman sydän sykki kiihkeästi täynnä omituisen liikutuksen ja
ilonsekaisia tunteita. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kodissaan käynyt
eikä omaisiaan nähnyt, ja nyt näin odottamaton aihe saattoi hänet
heimonsa keskelle, vieläpä komeasti, valkoisen orhin selässä, kuin
islaminuskoisen ruhtinaan.

Siinä levisi jo edessä, Iredshin avaran teltta-asunnon vasemmalla
puolen kohoava, tuuhea plataanilehto, jonka keskeltä nousi sinervä
savu tulialttarilta. Siinä oli jo ruusu- ja tamariski-pensaiden
ympäröimä pihamaa. Avarasta valkeasta telttarakennuksesta astui ulos
vanha valkeapartainen Iredsh, Haoman isä, jolla oli yllä lumivalkea
liinavaippa sekä kultahelainen vyö. Myös Haoman äiti, Hutoa, ja
sisar, Armaitis, tulivat esiin, ja heitä seurasi palvelija-joukko.

Haoma keikahti alas orhin selästä ja riensi vanhempiansa ja
sisartaan tervehtimään, Vanha Iredsh sulki hänet syliinsä ja suuteli
hänen otsaansa: Näin tekivät myös Hutoa ja Armaitis, ja kyyneleet
välkkyivät kummankin silmässä. Vanha Rudabe, Haoman kasvattajatar,
tunkeutui esiin palvelijajoukosta. Hän vapisi liikutuksesta,
nähdessään lemmikkinsä näin äkkiä saapuvan kotia. Ja tarttuessaan
hänen käteensä, jonka hän peitti suudelmillaan, ei hän saattanut
hillitä liikutustaan, vaan vuodatti runsaita ilokyyneleitä. Mutta
vielä olivat kaikki ääneti, sillä, ennenkuin Iredsh ja Hutoa
saattoivat Haoman sisälle pyhän kotilieden luo, oli hänen pestävä
kätensä ja ohimonsa. Palvelijanuorukainen, Sevare, kantoi nyt
esiin kirkkaalla lähdevedellä täytetyn hopeamaljan. Haoma valeli
tällä vedellä ohimoitaan ja käsiään, ja astui sitten äitinsä ja
isänsä jälkeen teltta-asuntoon, jonka keskellä olevaa avaraa majaa
ympäröivät lukuisat pienemmät verhojen eroittamat telttakammiot.
Keskellä tätä avaraa telttamajaa kohosi harmaasta marmorista tehty
pyhä kotiliesi. Sen eteen polvistui Haoma ja virkkoi, ojentaen
käsiään tulta kohti:

-- Suo'os tälle asunnolle runsas siunauksesi, Ormuzd!

Hän otti lähelläolevalta norsunluilla päällystetyltä kannatinrahilta
kuivan tamariskikimpun, jonka lisäsi pyhälle liedelle. Risahdellen
kiihtyi liekki, ja tumman sininen savupylväs nousi suoraan ylös
kattoaukkoa kohti.

Kun hän näin oli kunnioittanut kotiliettä, puhkesivat hänen omaisensa
vuoroin kyselemään.

-- Tavaton lienee se seikka, joka sinut erakko-asunnoltasi näin
odottamatta on kotilieden ääreen saattanut -- alkoi vanha Iredsh.

Selittäen virkkoi Haoma:

-- Tavaton todella, mutta iloinen, on se sanoma, jota tulin teille
perille tuomaan. Kuulkaa siis vanhempani, ja iloitkaa: Melik shaahi
on julistanut parsit vapaiksi ja lain suojelusta sekä oikeuksia
nauttiviksi.

Suuri oli kaikkien avarassa telttamajassa olevien ihmetys ja ilo,
kun he tämän sanoman kuulivat. Ja kun samassa ulkoa kuului odottavan
väen levotonta murinaa, kehoitti Haoma isäänsä Iredshiä kansalle tätä
riemusanomaa julistamaan. Sillä Haoma arveli, että parsien destur
mobed oli yksin arvokas tällaista julistusta kuuluttamaan. Mutta
Iredsh huomautti:

-- Ääneni on jo heikko ja värähtelevä. Sinun äänesi, Haoma, on vahva
ja nuorekkaan sointuva. Ilmoita siis sinä kansalle tämä riemusanoma.

Isäänsä totellen astui Haoma vanhempiensa, sisarensa ja palvelijoiden
seuraamana ulos pihamaalle ja eteni aina ruusupensas- ja
tamariski-aitaukselle saakka, jonka takana taaja parsien joukko
levottomana odotti.

Siinä puhkesi Haoma lavealle kajahtelevalla äänellä puhumaan:

-- Tänään on riemupäivä parsien heimolla, sillä maan hallitsija on
suonut meille vapauden sekä lakien turvan ja oikeudet. Anokaamme siis
Ormuzdin siunausta Melikin pään päälle, ja myöskin hänen jalolle
suurvisiirilleen, Hassan Ibn Alille, sillä tämä on rakkaudellaan
Iranin koko kansaan aikaansaanut shaahin armahduspäätöksen.

Kääntyen pyhää uhrivuorta kohden, kaikki koolla olevat parsit, naiset
miehet, nuorukaiset ja tytöt lausuivat:

-- Ormuzdin runsas siunaus tulkoon heidän päänsä päälle!

Riemuisa innostus valtasi väkijoukon; siinä moni ihastuksissaan
syleili vieressään seisovaa ja vanha herbed, nimeltä Gurase huudahti:

-- Jalo ennen muita on Hassan Ibn Ali; hän on todella Nisam-el-mulk
-- valtakunnan tuki!

Gurasen läheisyydessä joku huomautti:

-- Suuri lie ansio myös Haomalla, sillä hän on suurvisiirin
pojan harras ystävä. Hän myöskin lie puolestamme hyvää puhunut.
Huomatessaan Haoman solakkana ja jaloryhtisenä seisovan vanhempainsa
ja sisarensa vieressä, lisäsi hän:

-- Haoma on isänsä jälkeen, oleva meidän destur mobedimme.

-- Terve, Haoma, siunatkoon Ormuzd paluusi kotilieden ääreen!
huusivat monet.

Sitten astui Iredsh lähemmäksi pensasaitaa. Hän aikoi puhua. Kansa
huomasi sen ja odotti sanaakaan hiiskumatta. Värähtelevällä äänellä
puhui Iredsh:

-- Tästä onnen sanomasta tulee meidän pyhällä vuorella toimittaa
kiitos-uhri Ormuzdille, joka meidän puolestamme on taistellut.
Lähettäkää siis sana muihin ylälaakson kyliin, jotta kaikki parsit
huomenna ennen auringon nousua tänne juhlapuvuissa kokoontuisivat.
Ilmoittakaa myös heille Melikin armopäätös. -- Ja tänä iltana
sytyttäkää juhlasoihdut ja valmistakaa juhla-ateria, sillä tällaista
ilonpäivää ei moni meistä vielä ole kokenut.

Kansa alkoi destur mobedin puhuttua hajaantua eri tahoille. Paljon
puhuivat vanhemmat ja nuoremmat keskenään, paljon siinä arveltiin,
paljon rakennettiin valoisia tulevaisuuden tuumia.

Haoma palasi, uskottuaan orhinsa Sevaren huostaan, vanhempiensa ja
sisarensa seurassa takaisin teltta-asuntoon.




VIIDES LUKU.


Haoma istuutui vanhempiensa ja sisarensa Armaitiksen luo kotilieden
vieressä olevalle patjaistuimelle.

Hutoa, Haoman äiti, virkkoi:

-- Joko vihdoinkin palasit kotia, tänne jäädäksesi? Kovin sinua
vanhempasi ja sisaresi ovat kaivanneet.

Haoma vastasi:

-- Ei aikani vielä ole täyttynyt, en vielä ole kokonaisuudeksi
koonnut uusia uskomme ohjeita, jotka mielessäni liikkuvat. Mutta
Ormuzdin avulla toivon tämän suuren työn pian aikaansaavani.

Tällöin vanha Rudabe, joka Haoman lapsuuden ajoilta säilytti melkein
äidin hellyyttä häntä kohtaan, ja joka ihailevin katsein silmäili
vakavaa, kaunista nuorta miestä, liitti keskusteluun puoleksi
kuiskaten tämän huomautuksen:

-- Liian kauan olet jo antanut äitisi ikävöidä sinua. Hän varsin
vanhenee odotukseensa; öisinkin, noustessaan pyhää tulta hoitamaan,
lausuu hän sinusta kaihon sanoja.

Ja peljäten jo liiaksikin häirinneensä perheen tuttavallista puhelua,
vetäytyi Rudabe syrjään pienemmän telttakammion uutimien peittämälle
ovelle, jonka luo hän istahti, laskien päänsä laihojen ruskeiden
käsivarsiensa nojaan.

Mutta ei kukaan edes ajatellutkaan, että Rudabe olisi tungetellut.
Hän oli niin vanha palvelijatar talossa, että häntä pidettiin miltei
perheen jäsenenä.

-- Tokko saat tarpeeksi ruokaakaan siellä kolkossa erämaassa? --
kysyi Armaitis, joka oli hiljainen, vaatimaton impi. Ja samassa
hänen tummat silmänsä, jotka paljon muistuttivat Haoman suuria syviä
silmiä, hohtivat hellyyden hohdetta.

Vakavasti, mutta lempeästi sanoi vanha Iredsh, ennenkuin Haoma ehti
vastata:

-- Te naiset ajattelette jokapäiväistä toimeentuloa ja elämän pieniä
kaihoja ja vaatimuksia. Täyttykööt ne aikanansa; en niitä tahdo
moittia. Haoman tehtävä on ylevä, se vaatii suurta valmistautumista.
Ei Ormuzd sallinut minun kohoittaa heimoni uskoa korkeaksi eikä
johdattaa sitä valoisaa tulevaisuutta kohti. Tämä tehtävä lienee
Haoman toteutettavaksi suotu.

Hutoa ja Armaitis, tottuneina itämaalaisen naisen tottelevaisuuteen,
alistuivat ääneti Iredshin tahdon alle. Mutta surullinen välke
kuvastui äidin ja sisaren silmissä.

Haoma sen huomasi, eikä hänen herkkä mielensä sallinut heidän näin
jäädä selityksettä oikeutetun kaihon ja surumielisyyden suhteen.

Äidin käsiin tarttuen hän lohduttaen virkkoi:

-- Kotoisen vuoriston ja vanhempieni majaan jo hartaasti pyrkii
kaihoava mieleni. Enkä enää luule sitä aikaa varsin kaukaiseksi,
jolloin pysyvästi asetun tänne kotilieden ääreen.

Nämät Haoman sanat näyttivät rauhoittavan äitiä ja sisarta. Myös
vanhan Rudaben ryppyisille kasvoille ilmestyi tyytyväinen hymy.

-- Paljon on minulla kanssasi puhuttavaa -- huomautti Iredsh hetken
vaiettuaan. -- Tahdonpa kuulla aatteitasi ja kokea yksinäisen
kehityksesi ennätystä. Siirtykäämme senvuoksi plataanilehtoon. Sillä
tämänkaltaiset keskustelut ovat soveliaat vapaassa luonnossa, missä
muut eivät häiritse mietiskelyn ja puhelun vakavaa kulkua.

Kuumasti paahtoi iltaan kallistuva aurinko, mutta Iredshin
teltta-asunnon vieressä leviävä tuuhea plataanilehto tarjosi
siimestä ja viileyttä. Keskellä lehtoa kohosi kookkaiden plataanien
välillä kuparinen tuli-alttari, jolla alati hehkui hiilos. Tämän
alttarin ympärillä oli mataloita valkoisia marmori-istuimia.
Niillä istuivat parsien vanhimmat ja etevimmät neuvotellessaan
destur mobedin kanssa heimon tärkeistä asioista. Vähän syrjemmässä
pulppuili kirkas suihkulähde, jonka vedessä parsit ennen kokoustaan
ja pyhän tulen sytyttämistä puhdistivat kätensä. Lähteen suihkusäde
nousi korkealle ja hajaantui sitten lukemattomina hopeankirkkaina
vesihelminä eri tahoille, levittäen ilmaan ohutta viileätä utua.
Suuret heleäväriset perhoset liitelivät hiljalleen plataanien
runkojen välillä, laskeutuen silloin tällöin tuoksuvan zhasmiinin
terälehdille. Hämärä valaistus vallitsi lehdossa, ja juhlallinen oli
Haoman mieli, kun hän taas pitkistä ajoista isänsä seurassa astui sen
siimekseen.

Isä ja poika asettuivat lähellä vilpoista lähdettä olevalle
marmori-istuimelle.

Iredsh kysyi, hiukan aikaa miettien nojattuaan päätänsä käteen:

-- Mikä on se uusi avara aatepiiri, joka on auennut kaukokatseellesi?

-- Se on etäinen ja uusi seestepiiri, mutta vasta harvoin kantaa
katseeni sen ihaniin loistoaloihin ja usein utupilvet sen puoleksi,
usein kokonaan peittävät, niin etten sen avaruutta saata kokonaisena
käsittää.

Ei jalokivi, jota kuolevainen etsii, ole hohtava, ennenkuin se
hiotaan, eikä kallis metalli alussa ole vailla kuonaansa. Ja kun
pilvet kauan ovat peittäneet taivaankannen ja lempeät tuulahdukset
alkavat sinikohtia niiden lomiin aukoa, saattaa päivänpaistetta
odottava mieli jo toivoa sinikannen kohta, avarana ja vapaana
hohtavan. Mitkä siis ovat sinun kaukaisen taivaanrantasi loistavat
valopaikat?

-- En tahtoisi sinulle, isä, hajanaisia kertoella, en tahtoisi
muruja ojentaa keskeneräisen aaterakennukseni aineksista. Sillä
vielä puuttuu elämästäni se kokoava taikasauva, joka tenhollaan on
kokonaisuudeksi sovittava ja luova hajanaiset osat.

-- Mikä Zend Avestan opissa ei enää mieltäsi tyydytä, mikä ei enää
ole aatteidesi kanssa sopusoinnussa?

-- Yhtä mahtavien opettavat Avesta sekä herbedit Ormuzdin ja
Ahrimanin olevan. Ei ihmiselämä sitä todeksi osoita. Suurempi,
huomattavasti suurempi on Ahrimanin synkkä valta, laveampi hänen
vaikutuspiirinsä.

-- Mutta kerran, -- niin opettaa Avesta, niin opettavat herbedit, --
on Ormuzd voittava.

-- Tosin näin sanotaan; mutta ei Ormuzdin valta pääse voitolle,
elleivät ihmiset liity sitä toteuttamaan maan päällä. Eikä heidän
mielensä kylmyys ja hitaus näy suuria toiveita tarjoavan.

-- Hyvä toteutuu kyllä, mutta hitaasti.

-- Liian hitaasti, isäni, ja vähäisessä muodossa. Missä ovat
vuosisatojen ennätykset? Kuinka tiheässä todella jalot, ylevät
luonteet? Mikä on maailman parantumattoman kurjuuden oikeutus, mitä
merkitsevät tehottomat kärsimykset, jotka lamauttavat elämän ilon,
jotka syöksevät synkeään epätoivoon ja perikatoon?

-- Ymmärrän nuoren mielesi herkän säälin. On luonnollista, että sinä,
joka vasta alat elämänkokemuksia koota, näet liian räikeässä valossa
pahan maailmassa, että arvelet pahaa monta vertaa voimakkaammaksi
hyvää. Mutta jos niin olisi, ei maailma ollenkaan saattaisi pysyä
yllä. Jos Ahriman todella olisi monta vertaa voimakkaampi Ormuzdia,
olisi paha jo aikoja sitten vallannut ja hävittänyt maailman, kuten
vuoren korkuisiksi kohonneet valtameren aallot, jotka lainehtisivat
yli rantaäyräiden, tai kuten Elbursvuorilta alangoille puhaltava
lumimyrsky.

-- Sinun täytyy jo hyljätä erakko-elämäsi ja siirtyä ulos Ormuzdin
vapaan säteilevän taivaan alle, keskelle ihmisiä ja keskelle
tosielämää.

Surullisen miettiväksi oli Haoma muuttunut, isänsä, Iredshin, näin
puhuessa, ja hetken vaiettuaan hän virkkoi:

-- Aavistin, ettet sinä, isäni, minua ymmärtäisi; en aina itsekään
itseäni täysin ymmärrä. Mieleni syvyydessä kuohuvat aatteet ja
ajatukset valtavina. -- Mutta luulen Ormuzdin suuresti tarvitsevan
meidän, ihmislapsien, taistelua, saavuttaakseen lopullisen voittonsa.
Ystäväni Demur, ja myös sinä, isäni, molemmat te kehoitatte minua
hylkäämään rotkoasuntoni ja siirtymään keskelle elämää. Ja kun vaan
hetkeksi olen tänne siirtynyt, tunnen kaipaavani elämän suurta
sisällystä, tunnen kaipaavani jotakin selittämätöntä, joka tälle
elämälle antaisi sen arvon. Ja minusta tuntuu, kuin myöskin te kaikki
muut tätä kaipaisitte.

Omituinen välke kuvastui Iredshin viisaissa silmissä. Hän laski
kätensä Haoman olalle ja sanoi, hellempi väre äänessä:

-- Oikeassa olet siinä, että elämämme on kaihoa täynnä. Ja jos
äsken vastustinkin väitteitäsi, tahdoin vaan aatteidesi vakavuutta
ja vankkuutta koetella. Vaikka arvaatkin Ahrimanin vallan liian
suureksi, en siltä tahdo väittää, ettei se olisi suuri. Oikein myös
sanoit, arvellessasi Ormuzdin ylevän vallan hitaasti edistyvän. Me
olemme joko saamattomia tai kylmiä. Mutta sinulla, Haoma, on nuortean
hehkuva sydän. Sinun tulee lietsoa intoa parsien mieliin. Sinun tulee
laajentaa Ormuzdin sotajoukko maan päällä.

-- Tätä tehtävää varsin olen kauan mielessäni hautonut ja sen
toteuttamista mietiskellyt. Mutta paljon harkintaa se vielä vaatii,
paljon vastuksia lienee voitettavana.

-- Olet nuori, Haoma, ja voimakas. Mikä minun vanhuudeltani ja
voimattomuudeltani on jäänyt täyttämättä, sen olet sinä toteuttava.

Haoman näin puhuessa isänsä kanssa, kiintyi hänen huomionsa vanhaan
kyyryselkäiseen mieheen, joka kantaen säkkiä selässään ja puupulloa
kädessä, kulkea tallusti pitkin plataanilehdon reunaa kiemurtelevaa
polkua.

-- Shiruje! -- huudahti Haoma, kavahtaen pystyyn. -- Minne riennät,
Shiruje? Tulehan tänne.

Täten puhuteltu vanha mies kääntyi kummastuneena ja kiinnitti
Haomaan tuuheiden kulmakarvojensa alta tirkistelevät viekkaat ja
ilkeännäköiset silmänsä. Sitten hän poikkesi lehtoon ja lähestyi
hitaasti Haomaa.

-- Lähden syöttämään häpeävankeja, -- vastasi Shiruje, pyyhkäisten
harvahapsista harmaata partaansa. -- Mitä minusta tahdot?

-- Montako vankia sinulla on syötettävänä? -- kysyi Haoma.

-- Tällä haavaa ainoastaan kolme; neljäs kuoli viime syksynä --
vastasi Shiruje, ja hankki kiireistä lähtöä.

Mutta Haoma, joka kauan oli ollut kotoa pois, tahtoi lähempää tietoa
vangeista ja kysyi Shirujelta edelleen:

-- Kutka vangeista vielä ovat elossa?

-- Vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta sekä Vohumeno, Avestan
pilkkaaja.

-- Avestan pilkkaaja, sanot; et tiedä itse mitä puhut. Mutta
jättäkäämme se, ja näytä minulle ruokavaroja, joita vangeille
kuljetat.

Tämä Haoman vaatimus näytti saattavan Shirujen levottomaksi.
Vältellen hän sanoi:

-- Varsin minua jo viivyttelet, destur mobedin poika; olen jo
muutenkin myöhästynyt. Ruuat, joita häpeävangeille vien, ovat
herbedien määräämät. Myös isäsi nämät annokset tuntee.

Iredsh ei tähän asti ollut tarkasti seurannut Haoman ja Shirujen
keskustelua, vaipuneena kun oli ollut mietiskelyyn, johon hän
vanhoilla päivillään usein vakavasti keskusteltuaan joutui. Mutta
poikansa vaatimuksen ja Shirujen välttelevän vastauksen hän selvästi
kuuli ja sanoi käskevästi, nousten kumartavasta asennostaan
marmori-istuimelta:

-- Outo on estelemisesi, Shiruje. Tiedät kaiketi, että Haoma on
vieras meillä, ja vaadin siis, että täytät hänen vähäisen pyyntönsä.

Täynnä vihaa oli se kiireinen katse, jonka Shiruje loi Haomaan. Mutta
seuraavassa tuokiossa hän väänsi kasvonsa väkinäiseen hymyyn ja
kumarsi nöyrästi kyyristynyttä selkäänsä vielä syvemmälle, virkahtaen:

-- Täytän tahtosi, destur mobed. -- Haoma avasi nyt säkin jonka
Shiruje selästään hänen eteensä maahan oli laskenut. Säkkiä ulkoapäin
tarkastaessa saattoi luulla sen suuriakin ruokavaroja sisältävän,
mutta kun Haoma oli sen suun avannut ja sisälle katsonut, huomasi
hän siinä kolme pientä kuivanutta leipäkannikkaa. Säkin pohja näet
oli heinillä täytetty. Puinen pullo, jonka tulpan Haoma sen jälkeen
avasi, oli tyhjä, ja siitä levisi paha, mätä haju. Sen piti sisältää
laihanlaista keitosta. Mutta siitä oli nähtävästi pitkät ajat
kulunut, kun keitosta siihen oli kaadettu vankeja varten.

Täynnä närkästystä huudahti Haoma, nähtyään nämät perin huonot
annokset:

-- Näinkö niukasti herbedit ovat määränneet sinun vankeja ruokkimaan!
Tätenhän vallan kuoletat nälkään nuo ihmisparat.

-- Pieniksi ovat herbedit määränneet ne ruoka-annokset, jotka armosta
suodaan Avestan opin häpäisijöille.

Iredsh oli nyt astunut Haoman ja Shirujen luo ja rupesi hänkin
ruokasäkkiä tarkastamaan. Ja huomattuaan mitättömän pienet
leipäpalat, lausui hän ankarasti ja paheksuvasti:

-- Jospa liekin vankien ruoka-annokset pieniksi määrätty, ei sinulla,
Shiruje, ole oikeutta heitä nälkään kuolettaa. Kieltämättä sinulle
mitataan suurempi ruokamäärä vangeille vietäväksi. Minne olet
riittämästä puuttuvat ruoka-aineet pannut?

Hädistyneenä selitti Shiruje:

-- Vaimoni on tänään vainiolla niittämässä; olin ruuatta ja käytin
tällä kertaa osan vankien ruuasta omaa nälkääni tyydyttääkseni; olen
köyhä mies, enkä enää aina jaksa tarpeeksi työskennellä ravitakseni
itseäni ja vaimoani. Älkää minua pahoin moittiko, että tällä kertaa
olen hiukan vankien ruokia maistellut. Monta vuotta olen jo tätä
vaivaloista tointani hoitanut. En olisi näin hupa ja kyyryselkäinen,
ellen jo vuosikausia olisi kerta päivässä vuorirotkolle kiivennyt.

Hänen harvahapsinen partansa tutisi levottomana, sanojen kiireisesti
pulppuillessa esiin hänen huuliltaan.

-- Tokko tämä on ainoa kerta, kun jätät vankiparat niukoille muille?
-- jatkoi Haoma kuulusteluaan.

-- Sen voin vakuuttaa, niin kautta Verethragnan, se on totinen tosi.

-- Älä mainitse niin ylhäisiä nimiä väitöksesi vakuudeksi, --
varoitti Iredsh. -- Tämä seikka on tarkasti tutkittava, ja
jos äskeinen väitöksesi huomataan valheelliseksi, olet vaan
syyllisyyttäsi raskauttanut vetoamalla Ormuzdin jaloihin henkiin.

Viekas Shiruje aikoi juuri jatkaa puolustustaan, kun Haoma kysäsi:

-- Mitä merkitsevät heinät säkkisi pohjalla?

Tämä odottamaton kysymys saattoi Shirujen hämille. Hän mietti
hieman, minkä selityksen antaisi. Mutta Iredsh ei jäänyt sitä
odottamaan, vaan huusi luokseen erään telttarakennuksien takana illan
juhlavalmistuksissa häärivistä palvelustytöistä ja käski hänen pikaan
kutsua saapuville Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan.

Kuullessaan Astan nimen, jonka destur mobed todistajana saapuville
kutsutti, kalpeni Shiruje. Seuraavassa tuokiossa hän kuitenkin hiukan
malttoi mielensä ja katsoi soveliaimmaksi antautua armoille. Kääntyen
Iredshin ja Haoman puoleen, hän nöyrällä äänellä anoi:

-- Antanette minulle tällä kertaa anteeksi, kun lupaan, etten
vastedes vankien ruokiin kajoa. Olen köyhä mies. Mitä hyötyä on
teillä siitä, että minulle rangaistusta tuotatte?

-- Asia on tutkittava ja selvitettävä. Sinä viivyt täällä, kunnes
Asta on ehtinyt tänne saapua, sanoi Iredsh ankarasti.

Shiruje huomasi nyt, ettei muu ollut edessä, kuin tapahtumien
kehityksen odottaminen ja kohtaloonsa alistuminen, jos se oli
välttämätöntä. Hän laskeusi jalat ristissä istumaan nurmikolle, ja
hänen tiheiden kulmakarvojen suojassa piilevät tirkistelevät silmänsä
tuijottivat eteensä, mitään erityistä tunnetta ilmaisematta.

Iredsh ja Haoma vetäytyivät takaisin viileän lähteen luo istumaan.

Jo nuorena oli Haoma kuullut puhuttavan niin kutsutuista
häpeävangeista, joiden sanottiin olevan kahlehditut vuoristorotkoon.
Mutta kaiken, mikä näitä onnettomia koski, pitivät vanhemmat
ihmiset salassa. Vanhemmaksi vartuttuaan, sai Haoma tietää, että
nämät vangit olivat henkilöitä, jotka uskonnollisista syistä oli
elinajaksi kallioseinään kahlehdittu. Vanhoiksi tultuaan he vietiin
korkealle vuoren huipulle, josta he syöstiin alas kuiluun. Surkeana
elinaikanaan annettiin heille huonoa ruokaa, jopa heitä, riippuen
heidän erehdyksensä laadusta, ruoskittiin usein raipoilla.

Monet olivat ne Avestan säännöistä poikkeavat teot, joista tämä
parsien pyhä kirja määräsi näin ankaran rangaistuksen. Koiran
raatoon kajoaminen, johon vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta
olivat tehneet itsensä syypääksi, oli Avestan käsityksen mukaan
niitä tekoja, jotka eivät maan päällä olleet sovitettavissa.
Myöhään yöllä olivat Salfer ja Arasta telttansa pihalta korjanneet
pois kuolleen vahtikoiransa pahasti haisevan raadon. He olivat
päättäneet tämän jälkeen monasti toimittaa puhdistavia kylpyjä
ja toimeenpanna erityisiä sovitusuhreja Ormuzdille tuon vanhan
kiellon loukkaamisesta. Sillä seuraavana päivänä oli Salferin
tyttären, Sindochtin, ja nuoren Vohumenon kihlajaisjuhla, ja tätä
tilaisuutta varten, joka juhlallisesti oli vietettävä Salferin
kotilieden ääressä, tahtoi hän poistaa koiranraadon, joka levitti
ympäristöön ruttoa tuottavaa hajua. Tänä myöhäisenä yön hetkenä
sattui Shiruje olemaan liikkeellä ja näki, miten Salfer ja
hänen poikansa Arasta kuollutta koiraa syrjemmälle kuljettivat.
Ja seuraavana päivänä Shiruje kiiruhti ilmaisemaan tämän teon
herbedeille. Vohumeno, Salferin tyttären sulhanen, ilmestyi Salferia
ja Arastaa tuomittaessa herbedien eteen heitä puolustamaan. Ja koska
hän siinä parsien ylhäisten pappien kokouksessa lausui tuollaisen
rangaistuksen olevan liian ankaran, sekä väitti koko sen Avestan
kohdan ihmisten myöhäisemmäksi lisäykseksi, eikä suinkaan Zoroasterin
pyhän, ormuzdillisen ilmoituksen tuottamaksi uskon määräykseksi,
huudettiin häntä Avestan opin pilkkaajaksi. Ja yhdessä Salferin ja
Arastan kanssa tuomittiin hän häpeävangin elinkautiseen vankeuteen
vuoristossa. Viisi vuotta olivat nämät kolme onnetonta jo kituneet
vankilarotkossaan. Ja ellei kuolema heitä aikaisemmin armahtanut,
odotti heitä harmaan vanhuuden ja heikkouden tultua viimeinen
huimaava retki vuoren huipulta pohjattomaan kuiluun ja ijäisyyden
helmaan.

Tämä muistui Haoman mieleen ja hän kääntyi isänsä puoleen ja virkkoi:

-- Minäkin olen samaa mieltä kuin onneton Vohumeno, että tuo
vuoristovankien rangaistus on liian ankara, ja että ne Avestan
paikat, jotka sellaista määräävät, ovat raakamielisten ihmisten
myöhäisempää lisäyksiä.

-- Paljon on Avestassa sellaista, -- selitti Iredsh -- jota meidän
aikamme jo vaatisi siitä pois karsittavaksi. Mutta sitkeästi pitävät
herbedit puustavista kiinni, ja senpä vuoksi saattaa jokainen
parannus varsin hitaasti päästä voitolle.

-- Mutta nuo luonnottomat kohdat ovat mitä pikimmin pois karsittavat.
Minä tahdon tarmokkaasti tällaisen uudistuksen puolesta taistella. Ja
sinä, isäni, varmaan olet minua arvollasi ja neuvoillasi auttava.

-- Avullani ja neuvoillani sinua tässä yrityksessä kernaasti tuen.
Kuitenkin asia on arkaluontoinen, ja siihen on varsin varovasti
kajottava.

-- Ensimäinen ja kipein epäkohta on vankien kituva elämä ylhäällä
vuoristorotkossa. Heidän ylenmääräinen kärsimisensä ei voi olla
Ormuzdille mieluinen, eikä voi hänen valtaansa laajentaa. Se ei voi
muuta tehdä, kuin tuottaa Ahrimanille tyydytystä ja lujentaa hänen
valtaansa. Tänään on parsien riemupäivä; tänään tulisi tehdä suuri ja
jalo teko, joka samalla olisi oikeuden teko. Vuoristovangit pitäisi
tänään vapauttaa, sillä liian paljon he jo ovat saaneet kärsiä.

-- Heidän vapautustaan olen minäkin, Haomani, usein säälivin mielin
ajatellut. Mutta suuri on useiden herbedien vastustus oleva, ja
pelkään, että heidän tyytymättömyytensä on juhlan tärvelevä.
Myöhemmin ottakaamme asia ajaaksemme.

-- Pahemmin on se tieto, että nuo onnettomat yhä kärsivät,
juhlatunteita häiritsevä. Isäni, koettakaamme tänä riemun päivänä
toteuttaa suuri työ.

-- Herbedien kokous yksin saattaa sellaiset asiat päättää.

-- Kutsu siis kokoon herbedit. Saata puheellasi heidän sydämensä
heltymään, selitä, että shaahin armo, että Ormuzdin meille tuottama
vapaus velvoittaa meitäkin armoa ja vapautta jakelemaan. Rukoilen
sinua, isä, että tämän hartaan pyyntöni täytät, sillä tunnen koko
sydämeni voiman minua tähän vapautustyöhön pakoittavan.

-- Aiottu tekosi on vaarallinen, ja saattaa sinun tulevalle
toiminnallesi herbedien puolelta tuottaa paljon vaikeuksia ja
vastustusta. Mutta joskohta kokenut harmaa pääni ensin epäröiden
pudisteleikse yrityksellesi, tajuaa sydämeni nuoren povesi toiminnan
hehkun. Nopeasti aate mielessäsi vireille välkähtää; häikäilemättä ja
täydesti näyt sen palvelukseen antautuvan. Suojelkoon Ormuzd sinua
pahoista selkkauksista elämän tiellä. En tahdo pyyntöäsi kieltää.
Olen kutsuva herbedit koolle ja asian heille esittävä. Ehkä ainakin
saamme aikaan helpoitusta vankiparoille.

Liikutettuna heittäytyi Haoma isänsä eteen ja liitti hänen
molemmat kätensä omiin käsiinsä sekä suuteli, suuren kunnioituksen
osoitteeksi, isänsä viitan helmaa.

Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan, luo lähetetty palvelija
oli jo hetki sitten saapunut, mutta oli, kuullessaan destur
mobedin ja hänen poikansa keskustelun, pysähtynyt matkan päähän,
tuuhean plataanin juurelle, odottamaan. Haoman noustua seisaalle,
astui palvelija destur mobedin eteen ja kertoi, että Asta illalla
pidettävää juhlaa varten oli lähtenyt vuoristoon kauriin ajoon, ja
ettei hänen talossaan ollut muita kotona, kuin vanha, toissilmäinen
palvelijatar, joka ei kotiväen paluusta mitään tietänyt.

Toivon välke valaisi nurmikolla kykkivän Shirujen kuivettuneita
kasvoja, jotka vihan ja pelon sekaisten värähdyksien liikuttamina
olivat seuranneet Iredshin ja Haoman äskeistä keskustelua.

-- Vai aijotaanko häpeävangit kokonaan vapauttaa -- näin ajatteli
Shiruje itsekseen -- Oliko hän täten menettävä ammattinsa! Entä
melkoiset ruokavarat, jotka hän aina vankien annoksista itselleen
eroitti. Nekin hän oli menettävä. -- Sehän oli todellinen
Ahrimanin lähettiläs ihmishaamussa, tuo Haoma. Mutta ei vielä
ollut sanottu, että hän, vaikka olikin destur mobedin poika, oli
pääsevä pyrintöjensä perille. Ja mitkä pyrinnöt sitten! Nehän olivat
ilmeisesti ristiriitaiset Ormuzdin Avestassa ilmoittamalle opille.
Näin ajatellessaan, sai Shiruje rohkeutta, kepsahti pystyyn, lähestyi
destur mobedia ja huudahti:

-- Et saattane suostua poikasi pyyntöön, destur mobed. Et saattane
vastustaa Avestan säädöksiä, sinä, joka itse olet sen ylin vartija.
Et myöskään saattane vetää päällesi koko heimon paheksumista!

Närkästyneenä nuhteli häntä Iredsh sanoen:

-- En ennen ole sinun neuvojasi kaivannut. En nytkään niitä ole
pyytänyt. Katso vaan itse, miten selität syyt ruokapussisi niukkaan
sisällykseen.

Shiruje, muistaen nyt sen tukalan tilan, johon hänet äskeinen pussin
paljastus oli saattanut, katsoi parhaaksi muuttaa menetystapaansa ja
lausui imartelevalla nöyrällä äänellä:

-- Ormuzd minua estäköön viisaalle destur mobedille neuvoja
jakelemasta. Sydämeni vaan pakoitti minua lausumaan varoituksen
sanoja.

Ja vanha kyyryselkä kumarsi moneen kertaan Iredshin edessä.

Halveksiva katse oli ainoa vastaus, jonka Iredsh hänelle soi.

Haoma ilmaisi aikovansa itse lähteä vuorirotkolle vankien tilasta
selkoa ottamaan ja Shirujen tunnollisuutta tutkimaan.

Tämän kuultuaan, tahtoi Shiruje pussineen päivineen lähteä matkaansa,
mutta Iredsh pysäytti hänet sanoen:

-- Sinä jäät tänne, Shiruje, Haoman paluuta odottamaan. Tuolla
takapihalla on odotuspaikkasi.

Shiruje mennä tallusteli takapihalle päin. Iredsh lähetti herbedejä
kokoukseen kutsumaan, sillävälin kun Haoma poistui telttaan vangeille
ruokaa noutamaan.




KUUDES LUKU.


Kulkiessaan telttapihan halki, huomasi Haoma ison majan vieressä
olevan tilavan teltan edessä sisarensa Armaitiksen, jolla oli
kukkaskori kädessä.

-- Teetkö valmistuksia illan juhlaa varten? kysyi Haoma häneltä.

-- Olen siistinyt ja koristanut sinun makuutelttaasi, Haoma --
vastasi Armaitis. -- Olen siroittanut permannolle tuoksuvia kukkia,
jotta unesi kotia palattuasi olisivat kauniit.

Haoma muisti sen hiljaisen hellyyden, jota Armaitis aina häntä
kohtaan oli osoittanut, ja nähdessään siinä edessään sisarensa
kauniit kasvot, hän tuli ajatelleeksi, miten paljoa hän sai kaivata
yksinäisessä erakkoasunnossa, ollen vailla kodin hellyyttä ja
ihmisten seuraa. Hän virkkoi:

-- Olet aina hyvä, Armaitis. Saat minun puolestani nähdä paljon
vaivaa.

Armaitis oli harvapuheinen, eikä hän nytkään ruvennut pitemmältä
toimenpiteitään selittämään. Hän loi vaan syvistä silmistään
veljeensä puhuvan katseen, joka sisälsi seuraavaa:

-- Vapaasta tahdosta ja kernaasti teen sinulle sen vähäisen, minkä
teen.

Äänetönnä hän jatkoi työtänsä. Käskettyään Sevaren panemaan koriin
ruokavaroja vuoristovangeille vietäväksi sekä otettuaan tämän
nuoren palvelijan oppaaksi mukaansa, läksi Haoma kulkemaan vankien
surullista olopaikkaa kohti. Kapea polku johti öljypuiden ja jyrkästi
törröttävien kallioseinien ohitse yhä ylöspäin. Heidän hetken
äänettöminä astuttua edelleen, kysyi Haoma:

-- Oletko ennen käynyt vankien luolalla, Sevare, koska näyt tuntevan
tien? En itse ole siellä asti koskaan käynyt.

-- Luulenpa löytäväni -- vastasi Sevare. -- Kerran liikuin tuolla
ylempänä vuoristossa ja kuulin haikeata vaikeroimista, ikäänkuin
joku olisi ollut suuressa hädässä tai kuoleman vaarassa. Kun riensin
siihen suuntaan, mistä tämä ääni tuli, saavuin rotkoaukolle, ja kun
katsahdin sisälle, näin puolipimeässä kolme vankia ja miehen heitä
ruoskimassa. Arvasin heti, että tämä oli häpeävankien rotko ja
pakenin tuota kirottua paikkaa.

-- Luuletko todella, että tuo paikka on kirottu?

-- Niin sanotaan; öisin kuuluvat pahat daivit liikkuvan luolan
tienoilla ja käyvän vankeja kiduttamassa. Silloin ei ole hyvä eksyä
niille seuduille. Saastutetuksi ja onnettomaksi tulisi se, joka
silloin luolassa kävisi.

-- Tuo on pelkkää kuvittelua. Tiedätkö, Sevare, että nuo vankiparat
saavat turhaan ja viattomasti kärsiä. Ja minä aion lohduttaa heitä ja
vapauttaa heidät.

Tämän kuultuaan näytti Sevare kovin tyrmistyneeltä ja vasta hetken
kuluttua sai hän soperretuksi:

Mutta ovathan he Avestan pilkkaajoita!

-- Eivät ole Avestan pilkkaajoita, selitti Haoma. Mutta sitä on sinun
nyt vaikea ymmärtää. Myöhemmin olen sinulle ja teille kaikille sen
selittävä.

Salaperäisenä ja omituisena oli Sevare aina pitänyt Haomaa,
erakkoa. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, oli hänestä vallan
käsittämätöntä. Itse destur mobedin poika meni häpeävankien luo heitä
lohduttamaan. Ei hän enää tietänyt, mitä ajatella.

Polku kävi yhä kaidemmaksi, yhä jyrkemmäksi. Äänettöminä he
kiipesivät sitä ylöspäin, ja tuon tuostakin saivat he käsin tarttua
kiinni kalliopensaaseen tai kivensärmään pysyäkseen polulla. Viimein
päättyi polku tasaiseen paikkaan, jolla kasvoi kookas sykomoripuu.

-- Tuossa on merkkipuu, huudahti Sevare. Tässä vallan lähellä on
vankien luola.

Sykomorin luo tultuaan, näkivät he todella läheisessä jyrkässä
kallioseinässä aukon.

-- Tuossa se on -- virkkoi Sevare, ojentaen ruokakorin Haomalle,
ja vetäytyen taikauskoisen pelon ilme kasvoissa sykomorin juurelle
odottamaan.

Haoma otti korin ja lähestyi aukkoa. Se oli niin matala, että siitä
täytyi puoleksi ryömien mennä sisälle, ja se päästi ainoastaan
hämäräisen valon rotkoon. Kun Haoma kumartui tähän aukkoon, tunsi hän
luolasta virtaavan vastaansa pahalle löyhkäävän ummehtuneen ilman,
joka oli niin vastenmielinen, että hän ehdottomasti veti päänsä
takaisin. Sykomorin runkoon nojautuva Sevare, joka jännityksellä
oli seurannut Haoman kaikkia liikkeitä, käsitti tämän hänen
peräytymisensä pelon aiheuttamaksi ja huusi herralleen:

-- Lue rukous Avestasta, valtijaani poika, niin astut vaaratta tuohon
kirottuun pesään!

Haoma rauhoitti häntä sanoen:

-- Ole huoleti minun puolestani, Sevare. Ei tässä ole mitään vaaraa.

Sitten hän meni kyyrysissään sisälle luolaan. Kamala näky kohtasi
hänet sen hämärässä. Kolme olentoa oli siinä seiniin kanteilla
kiinnitettyinä. He olivat kalpeat ja laihtuneet. Varsinkin vanha
Salfer oli laiha Ja kuihtunut kuin luuranko, ja hän loikoi enemmän
ruumiin kuin elävän olennon kaltaisena mädänneillä oljilla. Hänen
poikansa Arasta oli myös nääntyvän näköinen, joskohta hänen
nuoret voimansa näyttivät hieman paremmin kestäneen tämän kurjan
olopaikan riuduttavaa ilmaa. Laihtunut ja sairaan näköinen oli myös
kookasvartaloinen Vohumeno, kolmas vangeista, vaikka tämä inhoittava
luola ei ollut kyennyt kuihduttamaan hänen voimakkaita jäntereitään
ja lihaksiaan. Heidän kahleensa olivat niin lyhyet, että he
hädintuskin saattoivat paneutua pitkäkseen.

Kuultuaan outoja ääniä, olivat vangit kummastellen tähystäneet
aukkoa. Haoman ilmestyttyä luolaan, loi vanha Salfer häneen syvälle
kuoppiinsa vajonneet himmeät silmänsä ja kysyi heikolla vapisevalla
äänellä:

-- Onko jo loppuni hetki viimeinkin saapunut? Joko tulet minua
syöksemään vapautukseni kuiluun?

Näin sanottuaan hän suurella vaivalla kohosi paljasten, laihojen
käsivarsiensa nojaan puoleksi istuvaan asentoon, paremmin nähdäkseen
outoa tulijaa.

-- Olen ystävänne -- virkkoi Haoma; tulen teitä lohduttamaan ja
vapauttamaan.

Uskomattomalta tuntui tämä vangeista, ja vanha Salfer kysyi epäillen:

-- Oletko Ahrimanin lähettämä henki, joka turhilla lupauksilla meitä
ilkut? Vai näenkö unta? Vohumeno, Arasta, näenkö unta?

Syvällä miehekkäällä äänellä vastasi Vohumeno:

-- Olet hereillä, Salfer, kuten myös me molemmat.

Haihduttaakseen heidän pitkällisen kärsimyksensä synnyttämän
toivottoman epäilyksen, lisäsi Haoma:

En ole mikään henki, olen destur mobedin poika, Haoma. Maan
hallitsija on julistanut vapauden parseille; minä koetan hankkia
vapauden teillekin.

-- Voitko vannoa Ormuzdin nimeen, ettet meitä petä -- kysyi vielä
Salfer.

-- Vannon Ormuzdin nimeen, että olen ystävänne, ja etten teitä petä.

Nyt vasta rupesi vankien epäluulo haihtumaan. Mutta heidän oli vielä
vaikea käsittää ja uskoa tätä odottamatonta sanomaa huojennuksesta ja
vapaudesta.

Haoma muisti nyt, että vangit tarvitsivat ruokaa, ja hän rupesi
jakelemaan heille mukaan ottamiaan lihapaloja, riisikakkuja,
nisuleipiä ja hedelmiä.

-- Syökää ja virkistäkää itseänne -- sanoi hän. -- Sitten tahdon
lähemmin jutella kanssanne tilastanne.

Pitkät ajat nälkää nähneet ja kituneet vangit kävivät viipymättä
ahneesti käsiksi saamiinsa ruokiin. Nähdessään heidän tavattoman
ruokahalunsa ja muistaen heidän pitkän paastoaikansa, varoitti Haoma
heitä lempeästi:

-- Suon teille kernaasti ruokaa, niin paljon kuin syödä jaksatte.
Mutta olkaa varovaiset ystäväni, sillä monivuotisen nälkänne jälkeen
voi liika syöminen teitä vahingoittaa.

Mutta tässä oli vaikea sanoin ehkäistä heidän syömäintoaan, jonka
vuoksi Haoma kaasi vahvistavaa marjamehua pikariin ja ojensi sen
vuoroin hoidokkailleen.

Kun Sevare vankien syödessä ei enää kuullut puheen huminaa luolasta,
rupesi hän pelkäämään, että herransa oli joutunut johonkin vaaraan.
Vaivoin voittaen taikauskoisen sisäisen vavistuksensa hän lähestyi
luolan aukkoa ja huusi:

-- Oletko hädässä, destur mobedin poika? Ormuzd sinua suojelkoon!

-- Rauhoitu, Sevare, -- vastasi Haoma. -- Ei minua mikään vaara uhkaa.

Kääntyen vankien puoleen hän jatkoi:

-- Tahtoisinpa nyt kuulla, miten teitä on kohdeltu täällä. Sain äsken
kiinni Shirujen, joka oli tulemassa tuomaan teille kolmea kuivanutta
leipäpalaa. Oliko tämä vaan tilapäistä, vai onko ruokanne ennenkin
ollut yhtä niukkaa?

-- Shiruje, tuo kirottu mies! -- huudahti Vohumeno. -- Jo vuosikausia
hän on meitä nälällä kiduttanut.

-- Älä kiroa, Vohumeno -- varoitti vanha Salier. -- Tänä hetkenä
ainoastaan siunaukset liikkukoot huulillamme.

-- Kuivilla leipäpaloilla ja vedellä hän on meitä hengissä pitänyt
-- jatkoi Vohumeno. -- Joskus on hän henkipitimiksi tuonut jonkun
lihapalan. Mutta siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi lihaa näimme.

-- Ja sekin on ollut vanhaa ja puolimätää -- selitti Arasta, joka
sitä ennen tylsämielisen näköisenä oli kuunnellut muiden puhetta,
mutta joka nyt ruuasta näytti virkistyneen.

-- Ei kyllin siinä, että meitä on puoleksi nälkään näännytetty;
tavan takaa tuo sydämetön Shiruje ruoskii meitä, niin että iho tulee
verille ja täyteen paisumia -- virkkoi Salfer.

-- Tuolla nurkassa on hänen aseensa, -- sanoi Vohumeno, viitaten
kädellään vastapäistä pimeää soppea kohti.

Haoma meni hapuillen osoitettua nurkkaa kohti ja löysi sieltä sauvan
päähän kiinnitetyn nahkaisen ruoskan, joka oli täynnä solmuja ja
pieniä rautapiikkejä. Kiivaasti hän viskasi kidutusaseen luolan
aukosta ulos.

-- Kyllä siitä kiduttajasta nyt vapaudutte; olen jo kuullut tarpeeksi
hänen ilkeyttään -- huudahti hän.

Kun ruoska nopeaa vauhtia lensi ulos luolan aukosta, piti Sevare sitä
selvänä merkkinä siitä, ettei kaikki sisällä ollut, kuin olla piti.
Hän keskeytti rukouksensa, jota hän paraikaa luki sykomorin juurella
ja huusi:

-- Tulenko avuksesi, destur mobedin poika?

Ja vähän kärsimättömänä vastasi Haoma aukolta:

-- Rauhoitu toki. Olenhan jo sanonut, etten apuasi tarvitse.

Sevare vaikeni, jatkoi rukoustaan ja luuli että hänen herransa pian
oli noiduttu ja että hän oli jäävä luolaan ikipäiviksi.

-- Miten ajattelet meidät pelastaa? -- kysyi Vohumeno. -- Miten
muutat herbedien ja kansan mielet?

-- Isäni on puolellani, ja olen taisteleva, kunnes saan kansan
taivutetuksi. Eläkää vaan hyvässä toivossa ja odottakaa. Isäni on
kutsunut koolle herbedit. He neuvoittelevat paraikaa, minäkin aion
rientää sinne.

Vanha Salfer kohoitti äänensä:

-- Kiitetty olkoon Ormuzd, joka viimeinkin on leppynyt, joka lähettää
meille lohdutusta ja pelastuksen toivon. Kiittäkää myös te muut
Ormuzdia!

Synkkänä virkkoi Vohumeno:

-- En enää usko Ormuzdia, en Ahrimania. En saata kiittää muita, kuin
destur mobedin jaloa poikaa.

Näin sanoen hän ylpeästi ravisteli kahleitaan, ikäänkuin olisi
tahtonut ne murtaa ja jo niistä vapautua, sekä oikaisi kookkaan,
jäntereisen vartalonsa suoraksi.

-- Miksi niin puhut? -- kysyi Haoma, alakuloinen väre äänessä.
-- Pitkä kärsimyksesi on saattanut sinut katkeraksi. Ketä sitten
uskoisit, kehen luottaisit, ellet Ormuzdiin, kaikkein ylevimpään ja
paraimpaan?

-- Uskon vaan ihmissydänten hyvyyteen ja pahuuteen. Hyvien ihmisten
luku on pieni, pahojen suuri -- vastasi Vohumeno. -- Ainoastaan
silloin kun hyvät ovat vahvat, saattaa onni tai onnen välkähdys tulla
kärsivien osaksi. -- Sydämesi hyvyyttä kiitän, destur mobedin poika,
sitä ylistän, jos sorretun miehen kiitos sinusta voi olla jonkun
arvoinen.

-- Panen kiitokseesi arvoa, mutta en sitä omista itselleni. Sillä
jonkun hyvän hengen lähetti Ormuzd varmaankin tielleni ohjaamaan
askeleitani luoksenne.

Ennen poistumistaan Haoma vielä virkkoi:

-- Lähden taistelemaan puolestanne, enkä lepää, ennenkuin teidät olen
vapauttanut. Jääkää Ormuzdin haltuun!

-- Ormuzdin siunaus askeleitasi johtakoon -- huusivat Salfer ja
Arasta.

-- Siunattu olkoon hyvyytesi -- virkkoi jäähyväisiksi Vohumeno.

Kun Haoma taas oli palannut raittiiseen ulkoilmaan, päästi hän
helpoituksen huokauksen, sillä läkähdyttävän ummehtunutta oli ilma
ollut luolassa. Sevare rukoili yhä polvistuneena sykomorin juurella
ja oli rukoukseensa niin vaipunut, ettei hän ensin huomannut Haoman
tuloa.

-- Nyt on meidän joutuisasti palaaminen kotia -- sanoi Haoma, ja
Sevare kavahti peljästyneenä pystyyn.

-- Kiitos Mithran, huudahti hän, joka sinua tuossa pahuuden pesässä
on suojellut ja sinut onnellisesti ulos auttanut!

Haoma ei ruvennut sillä haavaa lähemmin selvittelemään vankien tilaa
eikä Sevaren pelon oikeutusta. Kiireisesti alkoivat molemmat palata
takaisin parsien pääkylään.




SEITSEMÄS LUKU.


Herbedit, puettuina pitkiin valkoisiin viittoihin, joita keltaiset
nahkavyöt pitivät koossa, olivat jo hetken aikaa olleet pyhässä
neuvoittelulehdossa. Iredsh ei ollut vielä aloittanut neuvoittelua,
vaan odotti Haoman paluuta. Kun Haoman solakan korkea vartalo tuli
näkyviin vuoripolulla, lähestyivät herbedit isoa suihkulähdettä
toimittaakseen tavanmukaisen käsien pesun. Kun Iredsh ensin oli
käsiään vedellä valellut, noudattivat herbedit ja viimein Haoma
hänen esimerkkiään. Sitten he asettuivat marmori-raheille, vakavina
odottaen neuvoittelun alkua. Haoma, jolla tosin jo oli herbedin arvo,
mutta joka ei vielä ollut toimittanut tuliuhria, asettui istumaan
plataanin juurella olevalla turpeelle. Iredsh istui ylimmällä
kunniasijalla herbedien edessä.

Hän aloitti juhlallisella äänellä: -- Olen kutsunut teidät tänne
tekemään päätöstä pyynnön johdosta, jonka poikani Haoma tänään on
lausunut. Tänä riemupäivänä, jolloin meille on myönnetty vapaus,
tahtoisi hän, että lahjoittaisimme vapauden myös niille vangeille,
jotka jo monta vuotta ovat kituneet vuoristoluolassa.

Tämän kuullessaan säpsähtivät herbedit ja näyttivät kovin
hämmästyneiltä. Destur mobedin ehdoitus oli heistä vallan odottamaton
ja tavaton. Siksipä kului hetki, ennenkuin kukaan heistä sai
sanaakaan sanotuksi. Viimein eräs vanhempia herbediä, nousi
seisaalleen ja virkkoi, nojaten paksuun käyräpäiseen sauvaansa:

-- Perin outo on tämä asia, jonka meille ilmoitit, destur mobed.
Vankien vapautus olisi laiton, olisi vastainen Avestan pyhille
säädöksille.

-- Se olisi laiton, laiton... mutisivat muut herbedit.

Iredsh näytti hieman levottomalta, sillä hän huomasi nyt liian
äkkipikaa suostuneensa Haoman pyyntöön, ja tätä vaikeaa asiaa ja
sen käsittelyä tarkemmin pohtimatta kutsuneensa herbedit koolle.
Ja mitä hän nyt oikeastaan saattoi sanoa esittämänsä asian
puolustukseksi? Olivathan herbedit oikeassa, että vankien vapautus
soti Avestan säädöksiä vastaan. Juuri hän mietti jotakin sentapaista,
että ehdoitus tosin oli ankarasti katsottuna laiton, mutta että
parsien osaksi tullut suuri onni saattoi oikeuttaa heitä toisin
menettelemään, kun Haoma nousi seisomaan. Hänen silmissään loisti
vakaumuksen ja innon tuli, ja varmalla sointuvalla äänellä hän puhui:

-- Noiden ihmisparkojen vankinapitäminen ja kiduttaminen ei voi
olla Ormuzdille mieluinen teko. Sillä Ormuzd on hyvyyden ja elämän
lähde, eikä suinkaan kernaasti näe elämän riutuvan ja auttamattomasti
surkastuvan. Avestakin opettaa, että missä kärsimys on ylenmääräinen,
siinä on Ahriman joukkoineen ollut työssä...

Hän ei ehtinyt pitemmälle, kun herbedien istuimilta rupesi kuulumaan
puoliäänekästä murinaa. Mustapartainen Naotara, joka salaa toivoi
Iredshin jälkeen destur mobedin arvoa joko itselleen tai pojalleen,
kuiskaili ahkeraan ympärillä istuville herbedeille, antaen heille
neuvoja, miten piti puhua ja menetellä. Itse hän ei tavallisesti
paljoa puhunut, voidakseen paremmin peittää aikomuksensa; sen sijaan
hän toimi salaa ja kuiskasi yllytyksen sanoja puoluelaistensa korviin.

Gershasp, pelkäämättömän näköinen, laiha herbedi, joka istui ensi
rivissä, nousi Haomaa vastustamaan:

-- Suuret ovat tietosi pyhistä opeistamme, destur mobedin poika,
ja elämäsi tiedetään myös nuhteettomaksi, mutta liian rohkeat
ovat sanasi, ajattelemattomasti rupeat pyhän Avestamme säädöksiä
arvostelemaan, ja kumoamaan. Varo Ormuzdin vihaa!

Hänen silmänsä säihkyivät intohimoisesti ja koko hänen ulkomuodostaan
huomasi, että hänen sisällään riehui katkeran paheksumisen tunteet,
joita hän vaan vaivoin hillitsi, asettamalla sanansa niin lievään
muotoon kuin suinkin.

-- Pyhää oppiamme en ajattelemattomasti arvostele -- huomautti
tämän johdosta Haoma; -- olen päinvastoin tarkoin punninnut kaikkia
oppimme kohtia. Mutta yhä enemmän on se vakaumukseni vahvistunut,
että aikojen kuluessa Zoroasterin ilmoitettuun oppiin ihmiset ovat
tehneet lisäyksensä. Ja se säädös, jonka nojalla vankeja kidutetaan,
on varmaankin ihmisten järjetön lisäys.

-- Missä ovat todistuksesi?... Millä todistat vakaumuksesi? --
kuului monelta taholta herbedien sijoilta.

Iredsh, joka levottomana oli seurannut keskustelun saamaa käännettä,
tahtoi saattaa asiat vähän toiselle tolalle virkkaen:

-- Emme ole tulleet tänne kiistelemään Avestan opinkappaleista, emme
siitä, mikä niihin aikojen kuluessa on lisätty. Tässä on kysymys
poikkeustapauksesta, syvän kiitollisuutemme osoituksesta Ormuzdille.
Onhan heimomme vuosisatoja kitunut maan valloittajan raskaan ikeen
alla. Ormuzd on taistellut puolestamme ja viimein voittanut.
Meille on harvinainen päivä, vapauden päivä, koittanut. Ainoastaan
harvinaisella armonteolla saatamme Ormuzdin hyvyyttä ylistää.

-- Destur mobed on oikeassa, sanoi vanha Gurase, joka oli Iredshin
ystävä ja taipuvampi vapaampaan ajatuskantaan. -- Tässä ei ole
kysymyksessä Avestan opin muuttaminen ainaiseksi, vaan ainoastaan
tilapäinen ja tavaton kunnianosoitus Ormuzdille. Luulenpa siis, että
Ormuzd on pitävä otollisena vankien vapautuksen.

Mustapartainen Naotara rupesi tämän johdosta taas ahkerasti
kuiskailemaan.

-- Gurase on kaukaa vangitun Salferin sukua -- kuului joku
herbedeistä puoliääneen mutisevan.

Mutta destur mobedin ja Gurasen puolustuksen johdosta nousi herbedien
ensi rivissä istuva Gershasp taas puhumaan:

-- Jos tahdomme Ormuzdille tavatonta ylistystä osoittaa, niin miksi
emme pikemmin lisää tuliuhrien lukua? Rikommehan Ormuzdin Avestassa
nimenomaan ilmoittaman pyhän tahdon, jos vapautamme häpeävangit.

Haoma, joka hetken aikaa kärsimättömänä oli odottanut sanan vuoroa,
nousi taas, posket hehkuen, seisomaan.

-- Meillä on vielä toinenkin syy vapauttaa vangit -- sanoi hän. --
Kävin äsken heidän luolassaan ja näin omin silmin, kuinka ylenmäärin
heitä kidutetaan, kuinka he ovat saaneet kärsiä monta vertaa enemmän,
kuin mitä säädökset määräävät.

-- Hän on käynyt häpeävankien luona -- mutisivat herbedit. -- Ja
Naotara pani taaskin kuiskeensa liikkeelle.

-- Shiruje on ollut luonnottoman kova vartija -- jatkoi Haoma. Hän
ei ole yksistään kiduttanut vankeja niukalla ruualla, vaan on sen
lisäksi raadellut heitä kamalalla ruoskalla, jonka pelkkä näky jo
herättää kauhua. Vankien asunto on lisäksi likainen ja huono. He
eivät näe päivän valoa, eivätkä koskaan saa pestä jäseniään. Ja kun
uni viimein tuottaa heille lievennystä suurista tuskistaan, täytyy
heidän vaipua alas lepäämään mädänneille oljille.

-- Kovaa vankeutta ja suurta kärsimystä, jopa lopulta kuolemankin
säätää pyhä lakimme Avestan pilkkaajille -- tiuskaisi Gershasp.

-- Mutta se, minkä vankiparat ovat saaneet kärsiä, käy yli noiden
vanhojen määräystenkin, -- vastusteli Haoma. Shiruje, tuo konna, on
antanut heille vaan kolmannen osan säädetyistä ruoka-annoksista.
Sen saattaa isäni, sen saatan itse, sen saattaa palvelija Sevare ja
vangit todistaa.

-- Tämä on myös tärkeä seikka, josta tahdoin kanssanne puhua --
huomautti Iredsh, joka havaittuaan herbedien ankaran vastustuksen
jo piti vankien vapautusta turhana yrityksenä, ja joka puolestaan
aikoi tyytyä vankien tilan parantamiseen ja heidän kärsimyksiensä
lieventämiseen.

Hän jatkoi:

-- Shiruje on käyttänyt tointansa omaksi hyödykseen. Hän on itselleen
ottanut vangeille vietäviä ruokavaroja. Destur mobedinanne vaadin,
että häntä on tarkoin tutkittava, että hän on eroitettava toimestaan
ja ankarasti rangaistava. Vaadin vielä, että hänen jälkeisensä
vanginvartija on asetettava silmälläpidon alaiseksi.

-- Oikein puhuit, destur mobed -- huudahti Gurase.

Muut herbedit pysyivät ääneti, odottaen asian kehitystä.

-- Kutsukaa Shiruje tänne -- käski Iredsh lehdon laidalla seisovalle
palvelijalle.

Äänettömänä odotti herbedien kokous vankienvartijan, Shirujen tuloa.

Hetken kuluttua palasi palvelija kertoen, että Shiruje oli kadonnut.
Juhlavalmistuksissa häärivät palvelijat olivat nähneet hänen heti
Haoman lähdettyä vankien rotkolle, lähtevän pois takapihalta ja
kiireisesti poistuvan Rhagaan päin vievää tietä pitkin.

-- Hän on paennut -- huudahti Haoma.

-- Lähdettäköön häntä etsimään ja takaa-ajamaan, jos tarvitaan --
sääsi Iredsh.

-- Mahdotonta on hänen asiataan tässä käsitellä, tai hänen
menettelyään vankeja kohtaan ottaa huomioon, ennenkuin hän on saatu
saapuville -- huomautti Gershasp. Ja hän lisäsi:

-- Ehkäpä vangit ovat valehdelleet ja selittäneet kaikki omaksi
edukseen. Asia on lykättävä toistaiseksi.

Silloin kiivastui arvokas Iredsh ja virkkoi nuhtelevalla äänellä:

-- Oletko sinä, Gershasp, täällä ylin lain valvoja ja ylläpitäjä,
koska pidät noin rohkeata ja ylpeätä puhetta. Luuletko minun
aiheettomasti Shirujea syyttävän? Omin silmin olen nähnyt, miten hän
oli täyttänyt ruokasäkin heinillä, ottanut tyhjän keitospullon ja
kolme kuivanutta leipäpalasta vangeille vietäviksi. -- Minun täytyy
kokouksen edessä nuhdella sinua ajattelemattomasta ja kiivaasta
puheestasi.

Veri kiehui Gershaspin suonissa, hän pyyhkäisi harmahtavaa partaansa
ja keikahti pystyyn niin rajusti, että saattoi luulla hänen aikovan
karata destur mobedin kimppuun. Muutaman askeleen hän astuikin
Iredshin istuinta kohti, siinä hän pysähtyi. Hän tiesi, että suurin
osa herbedejä oli hänen puolellaan, ja tämä teki hänet rohkeaksi.
Senpä vuoksi hän kiivaana huusi:

-- Vaikka oletkin sinä, Iredsh, lain ylin valvoja, vaikka sinulle
on suuri valta annettu parissamme, muista, että herbedit ovat yhtä
mahtava vastavalta, että meidänkin mieltämme on kysyttävä, ennenkuin
päätös tehdään.

-- On tarpeetonta, että muistutat minulle velvollisuuksiani. Ne
tunnen ja muistan -- virkkoi Iredsh, jo tyytyneenä ja arvokkaasti.

-- Mutta koska olet ylin lain valvoja -- jatkoi vielä ärtynyt
Gershasp -- miksi siis ryhdyt ehdoittamaan laittomia tekoja? Sillä
vankien vapautus sotii pyhää lakiamme vastaan.

Iredsh ei ehtinyt vastata, ennenkuin Gurase nousi puhumaan:

-- Ei suinkaan ole Ormuzdille otollista se, että tänä suurena armon
ja ilon päivänä annamme sijaa katkeralle kiistalle ja tuimille
riidoille. Herbedien vanhimpana vastustan myös niitä loukkaavia
sanoja, joita Gershasp on sinkoillut rakasta ja kunnioitettua destur
mobediamme kohtaan, jonka viisautta ja Ormuzdin mieleisyyttä ei
kukaan epäile. Muistakaa -- huusi hän kohoittaen heikkoa ääntään
-- että suuri Zoroaster pyhään opinrakennukseensa otti monta
vankkaa peruskiveä Maagien opeista. Muistakaa, että Zoroasterin
jälkeen viisaat miehet ovat hänen oppiinsa tehneet lisäyksiä. Eri
aikojen vaatimukset ovat erilaiset. Meidän ajallamme on myös omat
vaatimuksensa.

-- Hän on vääräuskoinen -- mutisi Gershasp vetäytyessään takaisin
istuimelleen.

Haoma huomasi nyt, että hänen asiallaan oli varsin vähän menestyksen
toiveita, koska herbedit sitkeästi pitivät kiinni oppinsa
puustavista. Hän tiesi kyllä, että Gurasen lisäksi vielä muutama
muukin herbedeistä oli hänen puolellaan, mutta he olivat häviävänä
vähemmistönä. Kuitenkaan ei hän masentunut, vaan päätti viimeiseen
asti taistella ajettavaksi ottamansa asian puolesta. Hän kohosi
paikaltaan ja astui herbedien istuinten eteen; innostuksen puna
peitti hänen kasvonsa ja hänen tummat syvät silmänsä kuvastivat
paheksumista ja katkeruutta.

-- Suuri onni velvoittaa ihmistä tekemään muitakin onnellisiksi,
etupäässä poistamaan ylenmääräistä kärsimystä. Toivoin Ormuzdin
suuren hyvyydentyön saattavan heltymään sydämenne, mutta petyin.
Tietäkää siis -- huusi hän kohoittaen molemmat kätensä ikäänkuin
uhaten herbedejä kohti -- tietäkää te kovasydämiset kaava-ihmiset,
etten ole lepäävä, ennenkuin olen vapauttanut vankiparat. Viimeiseen
hengenvetooni olen taisteleva heidän puolestaan.

Ja nähdessään herbedien uhkaavat synkät katseet, hän jatkoi:

-- Katselkaa vaan minua uhkamielisinä, en teitä pelkää, en teidän
edestänne väisty. Sillä tiedän että se asia, jota puolustan, on
Ormuzdin syvimmän opin mukainen.

Herbedeissä syntyi tämän Haoman puheen johdosta suuri levottomuus
ja kiukku. Toiset tahtoivat nousta häntä vastustamaan. Toiset taas
pysyivät ääneti. Sillä Naotara oli kuiskannut:

-- Älkää häntä enempää kiihoittako. Hänellä on voimakkaita
suojelijoita takanaan. Parasta on tehdä hänelle tämä myönnytys.

-- Voimakkaita suojelijoita takanaan -- mutisi Gershasp puoliääneen,
vaistomaisesti puristaen kouransa nyrkille.

Samassa syöksyi Iredshin luo eräs parsi hengästyneenä ja kertoi:

-- Upea shaahin lähettiläs on saattoineen tulossa tänne. Tuossa
tuokiossa hän on täällä.

Kuin salama iski tämä viesti kokoontuneisiin herbedeihin.

-- Meidän on nopeasti päättäminen neuvoittelu, jotta voisimme
arvokkaasti vastaanottaa shaahin lähettilästä, huomautti Iredsh.

Sitten hän kiireisesti kysyi: Kuka on valittava Shirujen sijaan
vankien hoitajaksi?

-- Silloin nousi Gustehem, eräs mustapartaisen Naotaran vieressä
istuva herbedi istuimeltaan ja virkkoi:

-- Joskohta herbedit ovat lausuneet arvelunsa vankien
vapauttamisesta, lienee kuitenkin, lähemmin tarkastettaessa, painavia
syitä, jotka kehoittavat meitä tällä kertaa päästämään heidät
vapaiksi. Tänne saapuu nyt shaahin lähettiläs. Saattaisipa hänen
kauttaan tulla shaahin tietoon, että meillä on vankeja, ja ehkä se ei
häntä miellyttäisi. Heimomme yhteishyvän vuoksi ehdoitan siis, että
vangit nyt heti vapautetaan.

Muutkin herbedit, ja niiden joukossa kiivas Gershasp, näyttivät
pelkäävän Haoman vaikutusvaltaa hoviin, ja pitivät viisaimpana
myöntyä. Naotaran viittauksesta he kaikki nousivat seisaalleen ja
ojensivat käsivartensa ylös, huutaen:

-- Vapautettakoot, vapautettakoot!

Ja tähän päättyi herbedien kokous.

Haoman mieli oli tuskin ehtinyt tyyntyä äskeisestä kiihoituksesta,
ja vaikka hänen sydämensä pohjalla vielä piili katkeruus siitä, että
herbedit vaan pelosta olivat suostuneet vankien vapauttamiseen, oli
hän kuitenkin ylen iloinen, että vapautuksen hetki nyt jo koitti
vangeille. Hän ei malttanut jäädä odottamaan shaahin lähettilään
tuloa, vaan otti seuraansa pari palvelijaa -- taikauskoinen Sevare
sai nyt jäädä pois -- ja lähti nopeasti kulkemaan vankien rotkolle
päin.

Kiireisesti levitettiin kalleita intialaisia silkkimattoja destur
mobedin teltalta pensasaidalle sekä jonkun matkaa tiellekin, sillä
ylhäinen vieras lähestyi. Ja tuskin olivat valkeavaippaiset herbedit
ehtineet ryhmittyä tien viereen destur mobedin aitauksen eteen ja
destur mobed itse asettua aitauksen käytäväaukolle, kun jo tien
käänteessä tuli näkyviin shaahin sanomantuoja, joka istui punaisella,
jalokivistä säteilevällä satulavaipalla peitetyn valkean orhin
selässä. Kolme saattajaa ratsasti hänen jälessään.

Iredsh astui ulos piha-aitauksesta ja meni paljastetuin päin shaahin
lähettilästä vastaan. Tultuaan muutaman askeleen päähän hänen
hevosestaan, pysähtyi Iredsh ja virkkoi:

-- Terve tuloasi, shaahin viestintuoja! Samassa hän tunsi valkosen
orhin selässä istujan Demuriksi, Hassan Ibn Alin pojaksi. Ja iloinen
hymy levisi vanhuksen huulille.

-- Terve tuloasi, jalo vieras! huusivat herbedit.

Kaksi Iredshin palvelijaa, jotka olivat pukeutuneet puhtaisiin
valkoisiin liinavaippoihin ja nivoneet ympärilleen punapurppuraiset
vyöt, pysäyttivät Demurin hevosen. Demur hypähti alas hevosen selästä
ja astui kolmen saattajansa seuraamana Iredshin jälkeen destur
mobedin pihalle, jossa hän ojensi Iredshille pergamentti-käärön.

-- Tässä on teille shaahin ja isäni vahvistama vapauskirja, virkkoi
hän, laskiessaan sen Iredshin käteen. Ja hän lisäsi:

-- Shaahi on käskenyt, että se luettaisiin julki parseille.

-- Siunattu olkoon shaahi, ja siunattu jalo isäsi, Hassan Ibn Ali,
huudahti Iredsh.

Ja herbedit toistivat hänen huutonsa.

Teltan ovella ojensi Sevare ylhäiselle vieraalle vedellä täytetyn
kultamaljan käsien huuhtomista varten. Kultamalja otettiin esille
ainoastaan arvokkaimpien vierasten tullessa. Huuhdottuaan ja
pyyhittyään kätensä, astui Demur seuralaistensa kanssa isoon
teltta-asuntoon, jossa häntä pyydettiin istumaan korkealle
musnud-patjalle. Iredsh istui hänen viereensä ja virkkoi:

-- Tulit itse, suurvisiirin poika, shaahin kirjettä perille tuomaan.
Kasvojesi näky tuottaa meille suurta iloa.

-- Mieleinen on minulle tämä tehtävä -- arveli Demur. Jo olen
usein muutoinkin aikonut käydä täällä lapsuuteni rakkaita seutuja
tervehtimässä.

-- Elät alati heimomme muistossa hilpeän luontosi ja meille
ystävällisen mielialasi vuoksi. Kovin suureksi ja komeaksi olet
tullut siitä, kun täällä viimeksi kävit. Silloin oli leukasi vielä
parraton.

Demurin siinä jutellessa destur mobedin kanssa, kulki Armaitis vanhan
Rudaben seuraamana teltan halki. Demur nousi patjaistuimeltaan ja
tervehti häntä kohteliaalla syvällä persialaisella kumarruksella.
Armaitis vastasi tervehdykseen, ja Rudabe kumarsi kyyryisen selkänsä
vielä syvemmälle, niin että hän vähällä oli langeta pitkälleen
maahan. Kuin hallitsijaa ainakin kunnioitti hän shaahin lähettilästä.
Armaitis loi arkana ja kainona silmänsä alas, kohdatessaan
suurvisiirin pojan hehkuvat katseet. Hänellä ei ollut turvanaan
kasvoharsoa, sillä parsilaiset naiset eivät sitä käyttäneet. Ja
täytettyään lyhyen kohteliaisuuden ylhäistä vierasta kohtaan, poistui
destur mobedin tytär vanhan palvelijattaren seuraamana.

-- Vaivoin tunsin hänet tyttäreksesi, Armaitikseksi -- virkkoi Demur
immen poistuttua. -- Siitä on jo vuosia, kun hänet viimeksi näin.
Kuinka hän on tullut solakaksi ja kauniiksi. Ja kuinka hänen silmänsä
vivahtavat Haoman silmiin!

Iredsh hymähteli tyytyväisenä Demurin kiitoksesta ja sanoi:

-- Niinhän nuoret kohoavat ja varttuvat. Me vanhat kutistumme kokoon
ja kumarrumme vähitellen maata kohti.

-- Missä on Haoma? -- kysyi äkkiä Demur, joka nyt vasta huomasi
ystävänsä poissaolon.

-- Hän lähti äsken vuoristorotkolle vankeja vapauttamaan. Suuren
ilosanoman johdosta herbedien kokous teki armahduspäätöksen.

Vilkasluontoista Demuria halutti heti lähteä vuoristoon Haomaa
vastaan, osaksi uteliaisuudesta osaksi toivosta pikemmin tavata
ystävänsä. Hän rupesikin, jätettyään telttapihalle seuralaisensa,
joutuisasti astumaan Iredshin osoittamaa vuoripolkua, joka johti
rotkolle päin.




KAHDEKSAS LUKU.


Vallan lähellä parsien kesäisiä teltta-asuntoja levisi avara tasainen
kenttä. Sen laidalla kasvoi tiheä oliivilehto, ja sinne tänne itse
kentälle oli istutettu jaloja etelän puita, kuten kassiapuita ja
tuuheita ceylonilaisia silkkiplataaneja. Tuoksuvien zhasmiinien
reunustamista suihkulähteistä pulppuili alinomaa ilmoille kirkkaita
vesisateita. Iltaruskon hohde lepäsi vielä vuorten lumihuipuilla,
mutta alempana tasangolla oli jo melkein pimeä. Sen vuoksi oli kentän
laitaan sytytetty tulia, ja moneen paikkaan kenttää oli pystytetty
maahan pitkävartisia ambrasoihtuja, joiden liekit valoisina
leimusivat, ja jotka levittivät ilta-ilmaan myskinkaltaista hajuaan.

Tämä oli parsien juhlapaikka. Pitkin kenttää oli asetettu matalia
pöytiä, ja niiden viereen istumapatjoja. Parsit, kirjavat juhlapuvut
yllä, täyttivät kentän. He olivat kaikki seisaallaan, sillä herbedien
ympäröimä Iredsh oli juuri Demurin vierestä kansalle julkilukenut
shaahin armahduskirjeen, joka myönsi parseille vapaan itsehallinnon
ja uskonnonharjoittamisen. -- Jos he uskollisina ja levollisina
alamaisina pysyvät -- näin oli kirjeen loppu kuulunut.

Raikkaat ihastuksen huudot raikuivat kansan taajoista joukoista
ilmoille. Ja kukin valmistautui asettumaan pöytänsä ääreen. Mutta
torventoitotus, joka kajahti destur mobedin luota, osoitti, että
hänellä vielä oli jotakin kansalle ilmoitettavaa, ennenkuin juhla
alkoi.

-- Kuka on valittava huomisen tuliuhrin toimittajaksi? -- kysyi
Iredsh.

Lyhyen hiljaisuuden seurattua, kuului Gurasen, Iredshin ystävän, ääni:

-- Poikasi Haoma on sopiva tuliuhrin toimittajaksi. Hän ensiksi toi
meille ilosanoman.

-- Onko se herbedien ja kansan tahto? -- kysyi edelleen Iredsh.

-- Haoma valittakoon, kuului kaikkialta.

Ja jos joku, etenkin herbedien joukossa, olisi halunnutkin panna
ehdolle jonkun toisen, niin ei hän uskaltanut kohoittaa ääntänsä.
Sillä Demurin ja hänen seuralaistensa läsnäolo näytti herättävän
varovaisuutta ja pelkoa. Sangen tyytymätön oli mustapartainen
Naotara, joka salaisesti toivoi, että hänen poikansa Aurva saisi
tuon kunniakkaan tehtävän toimekseen. Aurva näet myöskin oli nuori
herbedi, joka odotti ensikertaista uhritoimitusta. Mutta Naotara
huomasi, että hänen silloin, kuten monasti muulloin, oli paras
vaieta, sillä Haomalla oli nyt kansa ja valta puolellaan. Hän tyytyi
siis ohimennen mutisemaan ystävänsä Gershaspin korvaan!

-- Destur mobedin poika tupataan nyt kaikkialle.

-- Kaikella on aikansa -- kuiskasi hänelle vastaukseksi Gershasp,
samalla merkitsevästi iskien silmäänsä.

Nyt alkoi juhla. Kansilla peitetyt, höyryävät padat, jotka kukin
pöytäkunta oli saapuville tuonut, avattiin ja käytiin käsiksi parsien
juhlaruokaan, karitsan paistiin ja riisipuuroon. Ken oli niin köyhä,
ettei hänellä ollut karitsaa, oli vuoristossa kaatanut nuoren kauriin.

Iredshin pöytä oli kunniasijalla kentän keskellä. Lukuisat tuoksuvat
ambrasoihdut leimusivat neliönmuotoon pystytettyinä tämän pöydän
ympärillä. Sen ympärille oli myös levitetty komeita mattoja suojaksi
vahvalta kasteelta ja niille oli asetettu silkkisiä istumapatjoja.
Iredsh oli sijoittunut pöydän pitkän puolen keskelle, hänen oikealla
puolellaan istuivat Demur ja hänen seuralaisensa, vasemmalla Haoma,
hänen äitinsä Hutoa ja sisarensa Armaitis. Pöydän vastakkaiselle
puolelle olivat asettuneet vanha Gurase sekä joukko etevämpiä
herbedejä ja muita huomattavia parseja. Kun juhlaruoka oli syöty,
toivat palvelijat esille viiniä ja kaatoivat sitä hopeamaljoihin.
Suuri Zoroaster ei näet ollut kieltänyt viinin kohtuullista
nautitsemista. Islaminusko päinvastoin kokonaan kielsi väkevien
maistamisen. Demur ei tästä kiellosta välittänyt, vaan maisteli
varsin ahkerasti maljaansa. Hänen kumppaninsa olivat aremmat. He
olivat asettaneet maljansa matolle matalan pöydän viereen, joka juuri
oli niin korkea, että se esti muita niitä näkemästä. Ja salaisesti,
toisten puhellessa ja kääntyessä pois, he niistä ottivat aimo
kulauksen. He menettelivät kuten muut islaminuskoiset noudattaen
ohjetta: sen, mikä Koraanin määräyksissä on epämukavaa täyttää,
täytämme vaan näennäisesti, jotta eivät ihmiset pahaa puhuisi.

Juhlan kohottimeksi kutsuttiin nyt soittajattaret ja soittajat
esille. He asettuivat puoliympyrään lähelle destur mobedin pöytää.
Heillä oli suuria canun-harppuja sekä pieniä santelipuisia kitaroita,
joiden kielistä he näpäyttivät esille iloisen-äänilajisia säveleitä.
Toisilla oli kädessä pieniä hopeakulkusia, joita he silloin tällöin
sävelten tahdissa kilisyttelivät.

Iltarusko oli jo vaalennut lumihuipuilta, mutta sen sijaan loi kuu
niille hopeavälkettään. Ihan hiljainen tuulenhenkäys liikutti jalojen
puiden lehtiä ja levitti virkistävää viileyttä paahtavan päivän
jälkeen. Ilo, rauha ja tyydytys vallitsi kaikkialla.

Syrjemmässä, kentän laidalla, oli köyhempien yhteinen suuri pöytä.
Sen ääreen olivat vapautetut vangit Salfer, Arasta ja Vohumeno
tahtoneet istuutua. Haoma oli kyllä ehdoittanut erityistä pöytää,
mutta Vohumeno halusi kernaammin että he istuutuisivat syrjempään,
välttääkseen kansan uteliaita katseita. Tuskin olivat Vohumeno ja
Arasta kantotuolissa tuoneet Salferin tämän pöydän ääreen, -- hänen
heikot jalkansa eivät enää tehneet palvelustaan ja jo rotkolta oli
häntä täytynyt kantaa -- kun siinä istuva köyhä kansa peljästyneenä
kavahti ylös ja pakeni pois kuin spitalisten luota.

-- Häpeävangit, häpeävangit! -- kuulivat nämät poloiset poistuvien
kammoten huudahtelevan.

Ja köyhät hajaantuivat kuokkavieraina tuttavien pöytiin ympäri
kenttää.

Vapautettujen vankien pöydän ääressä oli myös ruokapata ja pöydällä
savilautaset. Tässä pöydässä tarjotut ruuat olivat heimon yhteisesti
kustantamat. Ruoka ei vapautetuista, pitkän paaston jälkeen suinkaan
tuntunut liialliselta, ja halukkaasti he kävivät siihen käsiksi.
Vanha Salfer, jonka jäsenet tavattomasta mielenliikutuksesta ja
illan viileydestä olivat ruvenneet vapisemaan, oli Haoman toimesta
saanut ylleen paksun villavaipan. Mutta vanhuksen laihat kädet olivat
niin heikot ja vapisivat niin rajusti, että Arastan täytyi leikata
hänelle lihapalat. Vaivoin vanhus sitten sai ne suuhunsa siirretyksi.
Ruokahalua ei puuttunut, ja hänen ahkeraan pureskellessa pehmeitä
lampaanliha-palasia, vierähteli silloin tällöin suuri kyynelkarpalo
hänen kuivettuneelle poskelleen. Kun häntä kantotuolissa tuotiin
juhlakentälle oli hän kohdannut tyttärensä, Sindochtin, joka
taluttaen kummastakin kädestä kahta lastansa, tyttöä ja poikaa,
miehensä seurassa riensi juhlakentälle. Iloisena oli Salfer ojentanut
kätensä häntä kohti ja huutanut hänelle:

-- Sindocht, tyttäreni, tule isääsi tervehtimään!

Mutta kauhistuen oli Sindocht temmannut molemmat lapsensa syliinsä ja
paennut toiseen suuntaan. Tämä tuntui murtavan Salferin mielen. Ja
sitä yhä vielä muistellessaan, hän vuodatti katkeroita kyyneleitä,
kuitenkaan valittamatta tai mitään virkkamatta.

Vohumeno, joka Arastan kanssa kantoi Salferia, oli myös huomannut
Sindochtin, entisen morsiamensa, jonka omistaminen ennen hänen
vankeutensa aikaa oli ollut häntä niin lähellä. Ja nähdessään
loimuavien soihtujen valossa hänen vielä kauniit kasvonsa ja solakan
vartalonsa, muistellessaan kuinka suuresti hän häntä oli rakastanut
ja ajatellessaan, että hän nyt oli toisen oma, tunsi Vohumeno kipeän
piston viiltävän sydäntään, ja Arasta näki hänen muuten tyyneissä
kasvoissaan tavattoman kärsimyksen varjon. Mutta se katosi pian,
Sindochtin poistuttua, ja Vohumenon istuessa juhla-aterian ääressä,
olivat hänen kasvonsa jälleen saaneet järkähtämättömän vakavuuden
leiman. Ainoastaan suupielissä vavahteli ivan- ja surunsekainen ilme,
joka osoitti, että hän oli selvittänyt laskunsa maailman kanssa, että
hän tunsi ihmiset ja kohtalon, ja ettei hän enää elämän pettäviltä
lupauksilta odottanut mitään.

Destur mobedin pöydän ääressä olivat soittajat lakanneet säveliään
helkyttelemästä ja siirtyivät lepäämään sekä itseään viinillä ja
hedelmillä virkistämään. Eräs Demurin seuralaisista, hekumallisen
näköinen hovimies, joka soiton kuluessa perin ahkerasti oli
viljellyt pöydän viereen kätketyn maljansa sisällystä, keikahti
äkkiä pystyyn, kun muuan sievä soittajatar kulki ohi, ja tahtoi
häneltä ryöstää suukkosen. Tyttö päästi kimakan huudon ja pakeni
muiden soittajattarien pariin. Hovilaisen olisi vielä tehnyt mieli
lähteä jälkeen tytön suosiota tavoittelemaan, mutta Haoma oli sanonut
Demurille:

-- Seuralaisesi ei näy tuntevan parsien tapoja ja vaatimuksia!

Ja Demur oli käskenyt seuralaisensa asettua paikoilleen. Kuitenkin
suurvisiirin poika hymyillen virkkoi Haomalle:

-- Vielä kerran sinussakin herää lemmentarve; silloin et varmaankaan
näin ankarasti pidä kiinni parsien tavoista! -- Ja veitikkamaisesti
hän sivelsi lyhyttä mustaa partaansa.

Vanha Iredsh ei virkkanut mitään; mutta tuo pikku tapaus oli
kuitenkin luonut vakavuuden verhon hänen kasvoihinsa. Sillä hän
ajatteli parsien lemmenseikkoja koskevia määräyksiä, jotka olivat
mitä ankarimmat ja joita ani harvoin loukattiin.

Pikkutapaus saattaa usein, vaikkapa ohimennen, häiritä hilpeätä
tunnelmaa, ja niin tuntui nytkin olevan. Hetken äänettömyys vallitsi
destur mobedin pöydässä. Demur huomasi sen ja mietti juuri miten
kääntäisi asiat entiselle tolalle, kun samassa kolme miestä lähestyi
destur mobedia ja kunnioittavasti tervehti häntä. Yksi heistä sanoi:

-- Olemme kulkeneet siihen suuntaan, minne vankienhoitajan, Shirujen,
sanottiin paenneen, olemme etsineet häntä kaikkialta, kuitenkaan
häntä löytämättä. Pimeän tultua palasimme takaisin.

-- Siinä teitte oikein -- arveli Iredsh. Mielipahalla ajattelen, että
teiltä näin on mennyt hukkaan puolet juhlasta. Mutta korvatkaa nyt
vahinkonne.

Miesten poistuttua lykkäytynyttä juhlimistaan aloittamaan, virkkoi
Iredsh:

-- Jo sen arvasin, että tuo konna pötki tiehensä.

-- Kyllä sen nyt selvästi näkee -- huomautti Gurase, -- että tuolla
vanhalla kyyryselällä oli paha omatunto, kun niin nopsasti lähti
käpälämäkeen.

Ja koko pöytäkunta naurahti Gurasen huomautukselle. Sillä
vaivaloisesti ja hitaasti ulkokullattu Shiruje oli liikkunut, etenkin
viedessään vangeille ruokaa.

-- Nyt muistan -- puuttui Demur puheeseen, että tännepäin
ratsastaessamme näimme tieltä kaukaa puiden aukosta vanhan miehen,
joka kiiruhti metsän syvyyteen. Tämä oli noin puolitiessä Raghan ja
vuorikylän välillä.

-- Se oli varmaan vankien hoitaja Shiruje -- sanoi Gurase.

-- Tai oikeammin vankien kiduttaja -- huomautti Haoma.

-- Emme sen enempää huomiota hänen kiinnittäneet, virkkoi Demur.

-- Hän on varmaankin paennut Raghaan -- arveli Iredsh. -- Sieltä on
häntä perin vaikea saavuttaa.

Samassa alkoivat soittajat taas helkyttää hiljaisia säveleitä. Destur
mobedin pöydän ääreen oli hilpeä mieliala palannut. Iredshin huulilla
lepäsi taas hyvänsävyinen hymy, ja hän kääntyi Demurin puoleen
virkahtaen:

-- Kun näen tässä teidät molemmat nuoret, sinut ja Haoman, jotka jalo
ystävyys toisiinsa liittää, muistuu mieleeni, että tänä onnellisena
juhlahetkenä toteutuu monta vuotta sitten tehty lupaus.

Ja hän lisäsi kääntyen muiden puoleen:

-- Tahdotteko kuulla, mitä kerron? Kaikki kallistivat korvansa
lähemmäksi destur mobedia, paremmin kuullakseen hänen puhettaan.

Iredsh alkoi:

-- Monta, monta vuotta sitten eli Chorassanin maakunnan
pääkaupungissa, Nishapurissa, kolme nuorukaista. Yksi heistä oli
tavattoman hyväsydäminen ja samalla viisas. Ystävykset kutsuivat
häntä "hyväntekijäksi". Toinen oli mietiskelyyn taipuvainen sekä
haaveileva. Häntä kutsuttiin senvuoksi "haaveilijaksi". Kolmas
oli tavattoman lujatahtoinen, jäntevä, toimitarmoinen, mutta
myös kylmästi punnitseva ja intohimoinen. Hänen liikanimensä oli
ystävysten kesken "hallitsija". Kerran heidän ollessa koolla, nuoren
innon ja hehkuvien tunteiden värähdellessä, sai se tovereista,
jota "hallitsijaksi" kutsuttiin, muut vannomaan, että ken heistä
kolmesta ensiksi kohoaisi valtaan ja kunniaan, sen täytyisi nostaa
muut toverukset omaan korkeuteensa. -- Kutka olivat nuo omituiset
nuorukaiset? -- kysyi uteliaana Demur.

-- Senpä aijon juuri virkkaa -- jatkoi Iredsh. -- Ystävykset
hajaantuivat sitten eri tahoille maailmaan. "Hyväntekijäksi"
mainittu on jalo isäsi, nykyinen suurvisiiri Hassan Ibn Ali. Hän
on täydellisesti sen nimen arvoinen, jonka hänelle nuorena hänen
ystävänsä "haaveilija" ja "hallitsija" antoivat. Hän on koko Persian
laajan valtakunnan hyväntekijä, myöskin parsien hyväntekijä. Ja
hyvyydellään hän hallitsee näitä avaroita maa-alueita, kansaa ja itse
shaahiakin. -- "Haaveilija" ei ole kaukana teistä, hän istuu tässä
joukossanne; se olen minä.

-- Entä "hallitsija"? -- kysäsi vilkas Demur.

-- Hänestä kernaimmiten en puhuisi mitään, niin synkkä on hänen
myöhäisempi kehityksensä ollut. Mutta tiedän, ettette tyydy näin
puolinaisiin tietoihin, ja senpävuoksi lausun hänen nimensä, jonka
kernaammin jättäisin mainitsematta. Hän on peljätty Ibn es-Ssabbach,
assassiinien verinen päällikkö, Alamutin rautainen hallitsija.

Kuullessaan tämän nimen, säpsähtivät kaikki destur mobedin pöydän
ääressä istuvat. Sillä pelättävä ja kamala kaiku oli tuolla nimellä.

-- Entä miten on käynyt nuoruutenne valan? -- kysyi Gurase.

Iredsh jatkoi selittäen:

-- Jo nykyisen maan hallitsijan, Melikin isän, Alp Arslan shaahin
aikana kohosi hyvä ja viisas Hassan Ibn Ali hallitsijan korkeimmaksi
neuvonantajaksi. Hänen vaikutusvaltansa vaan kasvamistaan kasvoi
Alp Arslanin jälkeläisen, Melikin, hallitessa ja silloin muisti hän
lupauksensa, otti selon Ibn es-Ssabbachin ja minun olopaikasta ja
kutsui meidät hoviin Raghaan tarjotakseen meille siellä ylhäisiä
virkoja. Mutta minut oli jo sitä ennen heimoni ikävä vallannut, olin
muuttanut tänne ja päättänyt kokonaan antautua heimoni palvelukseen.
Täällä korkein luottamustoimi tuli osakseni. -- Ibn es-Ssabbach
taaskin noudatti kutsuja, tuli hoviin ja pääsi Hassan Ibn Alin
välityksestä Melik shaahin huomatuimpien neuvonantajani joukkoon.
Mutta hänen vallanhimoinen luonteensa ei tyytynyt toissijaiseen
asemaan. Hän rupesi pian juonittelemaan, syrjäyttääkseen ystävänsä ja
hyväntekijänsä, Hassan Ibn Alin. Monet monituiset kerrat hän koetti
hallitsijan tykönä saada jalon suurvisiirin epäluulon alaiseksi.
Mutta vaikka hän käyttikin sitä varten mitä pirullisinta viekkautta
ja häikäilemättömimpiä keinoja, ei hänen onnistunut järkyttää Melik
shaahin lujaa luottamusta suurvisiiriinsä. -- Vielä korkeammallekin
tähtäsivät hänen kunnianhimoiset tuumansa. Olin kerran kuullut hänen
nuorena sanovan, ettei hänen kunnianhimonsa ennen olisi tyydytetty,
kuin hän pääsisi maailman hallitsijaksi. -- Viimein shaahi itse
kyllästyi tähän juonittelevaan ja kunnianhimoiseen neuvonantajaan, ja
antoi Hassan Ibn Alille suoranaisen käskyn poistaa hänet hovista. Ibn
es-Ssabbach lähti, mutta, luullen tai ainakin väittäen suurvisiirin
juonitelleen hänet pois hovista, vannoi hän hänelle ainaista
vihaa sekä julmaa kostoa ja vetäytyi sitten assassiinien kanssa
pohjoispuolella Kasvinin vuoristoa olevaan Alamutin linnaan, -- kuten
useimmat teistä tietänevät. Hän tahtoo vaikuttaa ja hallita mistä
hinnasta tahansa, ja kuolemaa halveksivine, kätyreineen, fidaavineen,
hän levittää tuhoa ja kuolemaa yli Itämaiden.

-- Hän on todellinen Ahrimanin edustaja maan päällä -- huomautti
Haoma.

-- Hän on hallitsijaan ja kansojen painajainen -- lisäsi Gurase.

-- Mutta älkäämme tänä juhlahetkenä pimittäkö mieliämme muistelemalla
tuota kiittämätöntä ja julmaa miestä, -- virkkoi Iredsh. --
Ajatelkaamme vaan, että jalo Hassan Ibn Ali tänään toistamiseen on
täyttänyt nuoruutensa lupauksen minua kohtaan; ja hän on ulotuttanut
sen koko parsien heimoon. Sillä epäilemättä on tämä vapautustyö hänen
ansionsa.

-- Isäni tahtoo, selitti Demur, joka aina itsetietoisena ja
mielellään kuuli isäänsä kiitettävän, -- isäni tahtoo, että kaikki
avaran Persian valtakunnan eri kansat eläisivät sovussa ja vapaina.
Senpä vuoksi hän on kauan parsienkin vapauden asiaa ajanut.

-- Minä iloitsen suuresti siitä, jatkoi Iredsh, että meidän
ystävyytemme on jatkunut poikiemme kesken. Selvä todistus siitä on
tulosi tänne, Demur.

Nyt tuli palvelija, Sevare, destur mobedin pöydän luo ja ilmoitti,
että juhlan kilpa-ammunta pian oli alkava. Iredsh ja hänen
pöytäkumppaninsa nousivat siis kentän syrjässä olevalle ampumaradalle
mennäkseen. Haoma poikkesi kuitenkin ensin vapautettuja vankeja
katsomaan, sanoakseen heille muutaman ystävällisen sanan. Mutta
saavuttuaan heidän pöytänsä luo, huomasi hän sen tyhjäksi. Lähistössä
juhlivilta sai hän kuulla, että kaksi nuorempaa vangeista jo kohta
aterian loputtua oli kantanut vankivanhuksen pois. Haoma meni
nyt siihen destur mobedin asuntoryhmään kuuluvaan telttaan, joka
vastaiseksi oli annettu vapautettujen vankien asuttavaksi. Siellä
loikoi vuoteella vanha Salfer, ankaran kuumeen pauloissa ja pyysi
tuon tuostakin Vohumenolta ja Arastalta kylmää vettä jäähdyttääkseen
polttavia huuliaan.

Vohumeno ja Arasta kertoivat nyt, että vanhus jo aterian kuluessa
oli tuntenut suurta pahoinvointia ja että hän heti sen loputtua oli
pyytänyt päästä levolle.

Huolimatta kovasta kuumeestaan ei Salfer vielä hourinut, vaan tunsi
Haoman, kuultuaan hänen äänensä.

-- Kiitos, tuhannesti kiitos, hyväntekijämme! Ormuzd sinua
monenkertaisesti siunatkoon! -- sanoi hän heikolla äänellä.

Haoma tahtoi toimittaa hänelle lääkeapua. Mutta ei yksikään
tautienparantaja ollut saatavissa, ja ne, jotka tavattiin ja
joita kehoitettiin tulemaan vanhan Salferin avuksi, kieltäytyivät
kiven kovaan tahraamasta taitoansa tarjoamalla sitä häpeävangin
avuksi. Koska Haoma ei tahtonut juhlan kuluessa turvautua mihinkään
ankarampiin keinoihin pakoittaakseen näitä henkilöitä täyttämään
ihmisyyden vaatimuksia, tyytyi hän lopulta antamaan Salierille
erästä juomaa, jonka taitava, lääkekasvia tunteva vanha palvelijatar
Rudabe oli valmistanut. Tätä juomaa maistettuaan, tuntui Salfer
saavan huojennusta. Ja teltassa olijat puhuivat keskenään kuiskaten,
koska kuulivat sairaan jo tasaisemmin hengittävän ja toivoivat hänen
vaipuvan uneen. Mutta äkkiä virkkoi Salfer:

-- Viekää minut huomenna mukaanne tuliuhrille. Tunnen, etten enää
kauan voi elää, ja tahtoisin vielä kerran olla mukana Ormuzdia
ylistämässä, saadakseni ennen kuolemaani sen varmuuden, että hän on
antanut minulle anteeksi.

-- Jos suinkin jaksat huomenna, sanoi Vohumeno -- viemme sinut
uhripaikalle. Rauhoitu siis ja nuku.

-- Laskeutukaa myöskin te levolle kehoitti Haoma Vohumenoa ja
Arastaa. -- Lepoa tarvitsette tekin. Rauhaisaa yötä ystäväni!

-- Rauhaisaa yötä! huudahtivat molemmat nuoret miehet. Ja Vohumeno
lisäsi: -- Kiitos, hyväntekijämme!

Arastakin virkkoi poistuvalle:

-- Ormuzdin siunaus sinulle vapahtajamme!

Poistuessaan ajatteli Haoma tyydytetyin mielin, että vankiparat
nyt ensi kertaa saivat maata puhtailla vuoteilla sekä hengittää
vapauden ja yön virkistävää ilmaa. -- Hän ohjasi sitten kulkunsa
ampumaradalle. Siellä oli kilpailu jo täydessä vauhdissa. Joukko
vahvajänterisiä nuorukaisia, jouset olalla, seisoi radan toisessa
päässä. Toiseen päähän oli pystytetty aloepuisista laudoista
tehty leveä ampumataulu. Sen keskelle oli asetettu valkoisista
zhasmiineista ja punaisista ruusuista tehtyjä vähäisiä seppeleitä,
jotka ampujien luota näyttivät jotenkin pieniltä renkailta. Niitä
oli viisi luvultaan, ja ne oli kiinnitetty ampumalautaan siten, että
yksi oli keskellä ja neljä muuta neliökuvioisesti sen ympärillä.
Ampujien piti koettaa ampua nuolensa niin, että ne osuivat lautaan
näiden kukkaisrengasten sisään. Ensin oli tähdättävä keskimäiseen,
ja sitten järjestään kaikkiin sen ympärillä oleviin kiehkuroihin.
Kilpailevien nuorukaisten vieressä seisoi parvi parsien kauniimpia
nuoria neitosia, palkintoseppeleet käsissä. Ken osasi kolmeen
kukkaisrenkaaseen perätysten, sai toisen palkinnon: plataanilehtisen
seppeleen, jonka hienot immenkädet katsojien suosiota huutaessa
laskivat ampujan päähän. Pitkän välimatkan sekä epävakaan loimuavan
soihtuvalon vuoksi ei kukaan onnistunut kolmeen renkaaseen osaamaan.
Hetken kuluttua sai katseleva kansa tilaisuuden huutaa suosiotaan
onnelliselle ampujalle, joka osui kolmasti oikeaan. Se nuori mies,
joka näin ensiksi saavutti plataaniseppeleen, huomattiin Iredshin
palvelijaksi, Sevareksi. Hänen paksulihaksiset käsivartensa ja
taitonsa osoittivat, ettei hän muuten ollut raukka, joskohta hän
äärimäisellä kauhistuksella oli rotkovankeja pelännyt.

Ensimäisen palkinnon, silkkiplataaniseppeleen, ottaja antoi kauan
odottaa itseään. Sillä koe oli vaikea: täytyi kiidättää nuoli
säädetyssä järjestyksessä jokaiseen noista viidestä seppeleestä.

-- Yhden tiedän, joka palkinnon veisi -- sanoi vanha Gurase,
katseltuaan ampujien turhia yrityksiä. -- Se on Vohumeno.

Ympärillä olevien paheksuva murina pakoitti hänet vaikenemaan.

Mielenkiinto kiihtyi kiihtymistään. Demurin seuralaisetkin astuivat
ampumakohdalle ja panivat parastaan. Mutta liekö hovilaistoimi
vai maljanmaisteleminen saattanut heidän kätensä epävakaviksi
-- järjestään he vaan ampuivat seppeleiden viereen. Jopa yksi
ampui nuolensa kiinni itse seppeleeseen, niin että pari kukkaa
siitä irtaantui. Tätä pidettiin erityisenä taitamattomuutena,
eivätkä ympärilläolevat katsojat voineet peittää siitä syntynyttä
hilpeyttään. Varsinkin vanha Gurase, joka itse nuorempana oli ollut
oiva ampuja, piti tuota hovilaisen koetta niin epäonnistuneena, että
purskahti äänekkääseen nauruun. Kuitenkin hän seuraavassa tuokiossa
katui tätä hilpeydenpurkaustaan, peljäten loukanneensa vieraita, ja
siveli, ollen perin hämillään, harmaata partaansa. Hovilaiset taas
eivät olleet millänsäkään tästä tyhjästä touhustaan, vaan väistyivät
hymysuin ja puoleksi hoiperrellen kansanjoukkoon.

Demuria kuitenkin hieman suututti tuo seuralaistensa epäonnistuminen
ja sen aiheuttama hilpeys, ja hänet valtasi suuri halu korjata
heidän mainettaan tarttumalla itse jouseen. Hän näet oli shaahin
metsästysretkiltä tunnettu tarkaksi tähtääjäksi ja varmaksi
saaliinkaatajaksi. Hän astui siis kilpailevien riviin vuoroansa
odottamaan. Katselijoiden jännitys oli nyt noussut äärilleen, ja
kun Demur sitten tarttui jouseen, oli yleinen hiljaisuus vallalla.
Ihmettelevä väkijoukko sai nyt nähdä, miten hän järkähtämättä ja
pitkään tähtäsi, ja miten hän erehtymättä osui järjestään jokaiseen
viidestä kukkakiehkurasta. Loppumattomien ihastushuutojen raikuessa
laski sievin impi silkkiplataani-seppeleen korkean vieraan päähän,
ja koska Iredsh nyt oli julistanut juhlan päättyneeksi, saatettiin
hän ja hänen seppelöity vieraansa riemukulussa destur mobedin
teltta-asunnolle.

Haomakin oli saapunut parhaaksi ystävänsä voittoriemua näkemään; hän
yhtyi tiellä Demuriin ja virkkoi:

-- En luullut, että hovielämä olisi sinua näin vähän kyennyt
veltostuttamaan.

Demur vaan hymyili.

       *       *       *       *       *

Soihdut juhlakentällä oli sammutettu, juhlailo vaiennut ja parsit
palanneet asuntoihinsa levolle. Johdettuaan Demurin seuralaisineen
erityiseen heitä varten koristettuun telttaan sekä vanhemmilleen ja
sisarelleen yöhyväiset sanottuaan, oli Haoma mennyt makuuteltalleen.
Sen ovella hän pysähtyi hetkeksi, katsellen tummavarjoista pyhää
plataanilehtoa sekä kuutamon hopeoimia lumihuippuja. Lapsuuden
muistot heräsivät hänessä, ja viihdyttävä kodin tunne mielessä
laskeusi hän sisarensa Armaitiksen kukilla reunustamalle vuoteelle.

Lepo ja uni valtasi parsiheimon. Yö oli hiljainen; ja tuskin
kukaan enää kuuli ison hietakellon ääressä valvovan yövartijan
torventoitotusta, joka ilmoitti seuraavaa, juhlan lopusta kulunutta
yönhetkeä.




YHDEKSÄS LUKU.


Yövartija oli tavallista kovemmalla toitotuksella ilmoittanut
nousuhetken tulleen, ja huolimatta lyhyestä unestaan, olivat parsit
vitkastelematta hyljänneet vuoteensa ja pukeutuneet tuliuhrille
lähteäkseen. Leveä, hyvin tasoitettu tie johti kaakkoa kohti.
Sitä myöten solui nyt eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti parsien
jaloryhtinen, kaunis joukko. Kaikilla oli yllä hienosta valkeasta
liinasta tehdyt vaatteet, ja herbedeillä pitkää liinavaippaa
koossapitämässä leveä keltainen nahkavyö, kosti. Jonon etupäässä
kulkivat vieretysten Iredsh ja Haoma, heitä seurasivat herbedit
ja sitten muu kansa. Jonon päättivät Vohumeno ja Arasta, jotka
kantotuolissa kuljettivat vanhaa Salferia. Tämä oli, huolimatta
arveluttavasta heikkoudestaan, välttämättömästä tahtonut tulla
mukaan. Hänen silmänsä, jotka olivat voineet kestää soihtuvaloa,
eivät sietäneet aamuhämärää, vaan oli hänen täytynyt sidotuttaa huivi
silmilleen.

Haoma kantoi vasemmassa kädessään katettua hopeamaljaa, joka sisälsi
uhritilassa tarvittavaa kukista valmistettua tuoksupölyä. Oikeassa
kädessään hän kantoi teräväkärkistä keihästä.

Aamun valkeneminen edistyi edistymistään. Mutta auringonnousun
kohdalla peitti taivaanrannan synkkä musta pilvi.

-- Tuo on paha enne -- sanoi Iredshin takana astuva Gurase osoittaen
pilveä. -- Kunhan ei Ahriman peittäisi meiltä aurinkoa ja taivasta!

-- Olkaamme hyvässä toivossa! -- rauhoitti Iredsh. -- Ormuzd on kyllä
paneva väkensä liikkeelle karkoittaakseen pimeyden joukot.

Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun pensaikosta tien vierestä
kuului omituista kohinaa. Ja seuraavassa tuokiossa tuli näkyviin
suuri käärme, joka kiemurtaen sinimustaa paisuvaa ruumistaan mateli
esiin tien halki.

Haoma nosti keihäänsä pystyyn merkiksi, että jonon oli hetkeksi
pysähtyminen. Sitten hän ryhtyi käärmettä tappamaan, sillä sen
henkiin jättäminen olisi ollut paha enne. Hetken kestäneen kamppailun
jälkeen halkaisi Haoman keihäs käärmeen pään. Keihäänsä kärjen
terävillä syrjillä hän irroitti pään kokonaan ruumiista. Kaivettiin
sitten tien viereen kuoppa, johon käärmeen pää laskettiin ja joka
sitten taas mullalla peitettiin. Käärmeen vielä kiemurteleva ruumis
naulattiin kiinni kallioseinän halkeamiin.

Nyt parsit päästivät helpoituksen huokauksen. Sillä olivathan
vuoristossa tiheään luikertavat käärmeet Ahrimanin ilkeitä daiveja,
jotka usein parsien kulkiessa tuliuhrille, pahaa ennustaen tulivat
heidän tielleen. Ellei silloin näyttäynyttä käärmettä saatu
tapetuksi, oli varsin arveluttavaa ryhtyä uhritoimitukseen. Syytä oli
siis tyytyväisyyteen, kun vihollinen onnellisesti oli saatu tuhotuksi.

Juhlallisen äänettöminä, mutta mielissään iloisina, lähtivät parsit
taas liikkeelle. Tie kohosi nyt kohoamistaan, ja pian rupesi näkymään
se tasainen vuorenhuippu, jolla parsien pyhin tulialttari oli
pystytetty. Jo näkyi tulenvartijan, Hedshirin, pieni maja, joka oli
rakennettu kallioseinän suojaan. Hedshir, kaljupää, valkeapartainen
vanhus seisoi majansa edessä; hänen vartalonsa kuvastui selvästi
aamutaivasta vastaan, ja hän ojensi kätensä tervehdykseksi tulevia
kohtaan. Päivä valkeni valkenemistaan ja tumman pilven takaa näkyi
aamuruskon purppurahohde. Jo saapuivat parsien jonon etumaiset
uhrikukkulalle. Perille tulleet asettuivat kummun laakeudelle
odottamaan toisia. Ja kun kaikki olivat perillä, menivät he,
tuliuhrin toimittaja, Haoma, ensinnä, voimakkaan vuorikosken luo.
Se syöksyi vaahdoten alas ylemmiltä kallioilta ja kaatoi runsaat
vesijoukkonsa uhrilaakeudella olevaan avaraan valkeamarmoriseen
altaaseen. Sen laitojen yli se lukemattomina pieninä ryöppykoskina
hyppeli edelleen, kunnes vesi alempana taas yhdistyi yhdeksi
valtavaksi virraksi, joka huumaavaa vauhtia ja kohisten kiiti alas
syvyyksiin.

Haoma pesi kätensä ja ohimonsa, ja muut parsit seurasivat hänen
esimerkkiään. Viimeksi Arasta ja Vohumeno laskivat Salferin
kantotuolin kosken partaalle. Arasta irroitti siteen isänsä silmiltä
ja valmistautui itse pesemään kätensä ja ohimonsa, sitten auttaakseen
voimatonta vanhusta tässä puhdistustoimituksessa. Mutta samassa
huomasi tämän Gershasp. Hän lähestyi Arastaa ja virkkoi hänelle
vihaisesti puoliääneen:

-- Älä saastuta pyhää vettä kosketuksellasi.

Peljästynyt Arasta veti takaisin vettä kohti ojennetut kätensä ja
oli kahden vaiheilla, mitä tekisi. Gershasp oli kuitenkin lausunut
kieltonsa niin kovaan, että Iredsh sen kuuli. Destur mobed kääntyi
nyt Gershaspin puoleen ja virkkoi:

-- Anna hänen puhdistautua, sillä ei pyhän altaan vettä voi
saastuttaa, se virtaa heti pois syvyyksiin.

Nyt rohkeni Arasta toimittaa huuhtomiansa ja sen loputtua auttaa
isäänsä vedellä valelemaan kuihtuneita käsiään ja ohimoitaan.

-- Tue minua, että jaksan seisoa pyhän uhritoimituksen aikana
-- sanoi Salfer pojalleen. Vanhuksen voimat näyttivät olevan
viimeisillään, ja hervottomana hän valelun jälkeen vaipui takaisin
istumaan maahan laskettuun kantotuoliinsa.

Vohumeno oli kantotuolista luovuttuaan, asettunut syrjemmäksi
kallionurkkaman luo. Hän oli päätä pitempi useampia muita, ja oli
pannut jäntevät käsivartensa ristiin rintansa yli. Vesipuhdistusta
hän ei toimittanut, vaan seisoi siinä, välinpitämättömänä tuijottaen
eteensä, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan muiden läsnäoloa.

Auringonnousun aika läheni lähenemistään, ja sitä myöten kuin päivän
loistava tähti lähestyi taivaanrantaa, musta pilvi vaipumistaan
vaipui.

-- Ahrimanin synkät joukot väistyvät valonruhtinaan edestä -- kuului
joku joukosta huudahtavan.

Nyt oli aika ryhtyä tuliuhri-valmistuksiin. Haoma astui miehen
vyötäisten korkuisella jalustalla lepäävän suuren kupariuurnan
luo; herbedit, Iredsh etumaisena järjestyivät puolikehään matkan
päähän hänen taakseen. Kummallekin puolelle heitä ryhmittyivät
parsit, miehet ja vaimot. Alttarinvartija, Hedshir, kantoi esiin
hienolla liinalla peitetyn korkean jakkaran, jonka yläpuolelta
vinosti kupeille päin pisti esiin uhripuita kannattavat haarakkeet.
Itse kuparialttari oli puhtaaksi kiilloitettu ja sen hiilos hehkui
salaperäisesti.

Vihdoin näyttäytyi taivaanrannalla auringon yläreuna, ja silloin
Haoma sitoi ohimoilleen pienen uhrisiteen, _paitidanan_. Sitten
hän rupesi pinoamaan tamariskipuita uhrialttarille. Tällä välin
auringon kehä yleni ylenemistään, ja kun sen säteet alkoivat valaista
vuoriseutua, rupesivat oliivi- ja sypressilehtojen lukemattomat
linnut kaiuttamaan riemulaulujaan. Kivet, puut ja vuorikoski
välkkyivät kullalta, ilma oli läpikuultavan kirkasta, ja laajalti
näkyivät vuorten huiput, nurmipeitteiset ylälaaksot, kuilut vuorten
välillä ja kauempana Raghan tasanko. Tuntui siltä kuin koko luonto
olisi kirkastunut ja riemastunut parsien kanssa ylistämään Ormuzdin
ylevyyttä. Ja juhlallisen äänettömänä seisoi siinä parsien kaunis ja
roteva joukko, pyhän hartauden ilme kasvoissa.

Musta pilvi oli kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja sen
yläpuolelle oli aurinko nyt noussut, niin että koko sen säteilevä
kehä oli näkyvissä. Silloin paljasti Haoma päänsä, ojensi
molemmat kätensä tulialttarin yli ja virkkoi laajalle kaikuvalla,
soinnukkaalla äänellä:

-- Siunaan nämät puut pyhien liekkien ravinnoksi.

Näin sanottuaan hän levitti hiilokselle kuivia tamariskilehtiä,
jotka seuraavassa tuokiossa leimahtivat ilmiliekkiin, sytyttäen
tamariski-pinon palamaan.

Silloin jatkoi Haoma, ojentaen käsiään alttaria kohti:

-- Tarjoan ja täytän tämän puhtaan tuliuhrin, Ormuzdin, hyvyyden ja
valon ruhtinaan kunniaksi. Sinä, joka alussa loit taivaan loistavat
kappaleet, ja auringot, jotta ne levittäisivät maailman avaruuksiin
valoansa, elähyttäen luomakuntaa, sinä myös ikijärkesi kautta loit
puhtauden, joka on hengenmaailman tuki. Tätä puhtauttasi kohti
me kuolevaiset pyrimme, ja niin me sinun kunniaksesi viritämme
leimuamaan nämät puhtaat liekit.

Tamariskipino oli nyt syttynyt ilmituleen, ja hiljaisen aamutuulen
henkäyksestä nousivat tulikielekkeet kiemurrellen ilmoille. Haoma
avasi nyt hopealippaansa ja kaatoi siitä liekkeihin kukkaispölyä.
Hyvä lemu tuoksahti tästä ympäristöön ja kellervä savu tupruili
esiin tamariskipuiden lomitse. Seuraavassa tuokiossa kohosi taas
vaaleansinervä savupatsas suoraan ylöspäin.

Suljettuaan huolellisesti hopealippaan ettei mitään likasta siihen
pääsisi, ja asetettuaan sen pois käsistään, jatkoi Haoma:

-- Ylevin ja puhtain henki, oi Ormuzd, sinä, hyvyyden ylläpitäjä
ja valon luoja, herätä meissä pysyvä tahto liittyä valon puolesta
taisteleviin joukkoihisi. Herätä meissä pysyvä tahto liittämään
heikot yksityisvoimamme yhdeksi, yksimieliseksi ja lujaksi voimaksi,
järkähtämättömäksi taisteluparveksi, joka karkoittaa Ahrimanin synkät
sortajajoukot...

-- Hän poikkeaa Avestan selvästä, kirjoitetusta sanasta, hän panee
omiaan... mutisi Gershasp.

Ja Naotara nyykäytti päätään osoitteeksi, että hän oli samaa mieltä
kuin ystävänsä Gershasp.

Gurase, joka seisoi heidän vieressään, ja joka oli kuullut Gershaspin
huomautuksen, kuiskasi hänelle:

-- Mutta hän puhuu Avestan hengessä.

Sen enempää eivät he kiistelleet. Riitaisan Gershaspin teki kyllä
mieli jatkaa, mutta hän muisti kovan kiellon uhritoimituksen
häiritsemisestä, ja vaikeni.

Haoma ei ollut kuullut Gershaspin ja Gurasen sananvaihtoa ja jatkoi,
yhä enemmän innostuen:

-- Suo meidän ryhtyä tositoimiin, poistaaksemme kaikki pimeyden
salvat ja verhot, jotta aurinkosi pääsisi elvyttäen ja puhdistaen
tunkemaan synkimpiinkin rotkoihin, jotta väistyisi mailta pahuuden
järjetön valta! Suo meidän katkoa pois meitä painavat laimeuden
ja saamattomuuden kahleet ja niin viimeinkin ryhtyä uudistamaan
vuosituhansia kitunutta maailmaa!

Haoman näin puhuessa, oli innostuksen liekki luonut hänen kasvoihinsa
kauniin hohteensa.

Nyt olivat tamariskipuut palaneet hiiliksi, ja tuliuhri oli lopussa.
Kuparisella luotimella levitti Haoma tuhkaa hiilokselle. Se oli tämän
hartaustoimituksen viimeinen tehtävä. Haoma irroitti paitidana-siteen
ohimoiltaan, ja nyt oltiin valmiita palaamaan teltta-kylään. Jono
rupesi järjestymään, mutta kun Haoman piti astua isänsä Iredshin
viereen jonon etupäähän, lankesivat hänen katseensa syrjässä olevan
Salferin kantotuoliin. Salfer oli tuli-uhrin alkaessa ja Arastan
auttamana, mutta sittenkin ponnistaen viimeisiä voimiaan, noussut
pystyyn pyhiä liekkejä katsomaan. Auringon kirkas valo oli häikäissyt
hänen rotkovankilan pimeään tottuneet heikot silmänsä. Joku kyynel
oli kirpahtanut esiin silmän kulmasta, mutta hän oli kuitenkin,
vaikkapa vilahdukselta, nähnyt pyhien liekkien kiemurtelevan
ilmoille. Pystyssä hän kuitenkin oli pysytellyt, Arastan tukemana.
Vohumenokin oli, huomattuaan vanhuksen heikkouden, rientänyt häntä
tukemaan. Mutta kun uhritoimitus oli lopussa, olivat myös vanhuksen
voimat ainaiseksi tyhjentyneet ja hän oli vaipunut hervottomana
alas kantotuoliinsa. Tuntui siltä kuin hänen henkensä viimeiseen
asti voimallaan olisi ylläpitänyt tuota kuivettunutta luisevaa
ruumiillista asuntoaan. Nyt veti vanhus juuri viimeisiä henkäyksiään.
Haoma riensi Salferin istuimen luo ja kysyi, miten vanhuksen laita
oli, oliko hän sairas, ja miten häntä voisi auttaa.

-- Hän ei enää tarvitse apua -- virkkoi Vohumeno. Hän tekee juuri
lähtöä luotamme.

Kuoleva avasi silmänsä ja virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä:

-- Ormuzd on antanut minulle anteeksi.

Sitten hän ummisti silmänsä, hänen rintansa rusahti kokoon, ja näin
oli hän siirtynyt unhoituksen maille. Hän oli kokenut niin paljon
uutta, sekä iloa että surua eilisestä; kaikki oli niin äkkiä ja
valtavasti tunkenut hänen ylitsensä, etteivät hänen heikot voimansa
sitä voineet kestää. Myös se raitis ja voimakas ilma, jota hän,
vuosikausia elettyään vankilarotkon ummehtuneesta ja mädässä ilmassa,
viimein vapaaksi päästyään oli saanut hengittää, oli liian voimakasta
hänen heikontuneelle verelleen. Samoin puu, joka pitkän poudan aikana
on kaivannut virkistävää sadetta, äkillisen tulvan tultua, joka
peittää sen juuret ja rungon tyvipuolen, tästä liiallisesta hyvästä
jää lehdettömäksi ja kuihtuu.

Huomattuaan isänsä kuolleeksi, rupesi Arasta vuodattamaan kyyneleitä,
peitti kasvonsa viitan liepeellä ja kääntyi poispäin ruumiista.
Samoin Vohumeno, poiskääntyen, peitti kasvonsa.

Haoma virkkoi:

-- Verethragna, jalo tuskien lieventäjä, on hänelle tehnyt
armotekonsa.

Ja Haoma, hänen isänsä Iredsh sekä useimmat parseista peittivät
niinikään kasvonsa. Gershasp, Naotara sekä joku muu herbedi ja parsi
oli osoittamatta tätä surunmerkkiä häpeävangin kuoleman johdosta.

Sitten Iredsh, Haoma ja muut paljastivat jälleen kasvonsa, ja jono
lähti hitaasti liikkeelle, kulkien uhrikukkulan rinnettä alespäin.

Arasta ja Vohumeno seisoivat vielä hetken aikaa parsien jonon
poistuttua kasvot peitettyinä. Kun he vihdoin antoivat vaippansa
liepeen valua alas kasvoiltaan, olivat parsit jo näkymättömissä.
Sitten riisui Vohumeno yltään puhtaan liinavaippansa, joka hänelle
edellisenä päivänä Haoman toimesta oli annettu, ja levitti sen Salfer
vainajan yli, niin että se peitti ruumiin sekä istuimen. Ainoastaan
kantopuut pistivät esiin kummaltakin puolen sen alta. Sanaakaan
lausumatta kumpikin tarttui kantopuihin ja rupesi kantamaan vainajaa
telttakylää kohti.

-- He kieltävät häneltä siunatun maan -- sanoi Arasta, heidän hetken
astuttua mäen rinnettä alaspäin.

-- Kieltäkööt -- virkkoi Vohumeno. -- On multaa muuallakin. Ja yhtä
makeasti hän nukkuu, minne vaan hänet lepäämään laskemme.

Ääneti he sitten kantoivat synkkää taakkaansa edelleen.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja parsit olivat jo jonkun
aikaa sitten palanneet telttakylään, kun Demur seuralaisineen
heräsi. Hän teki kohta lähtöä. Iredsh pyysi häntä viemään shaahille
ja suurvisiirille parsien sydämelliset kiitokset ja alamaisuuden
vakuutukset. Ennen Demurin lähtöä, meni Haoma hänen teltalleen, ja
ystävykset juttelivat näin:

-- Joko nyt jäät tänne heimosi luo Haoma, vai tuletko hoviin? Et kai
enää aio hautautua sinne erämaahan?

-- Erämaahan tekee vielä mieleni. Nyt ovat minulle selvinneet uskon
uudet näkökohdat. Niitä kokoamaan aijon nyt vetäytyä takaisin
rotkooni.

Samassa tuli Iredsh ulos Demurin teltasta ja virkkoi:

-- Ethän aikone toki heti palata?

-- Heti isäni; sillä ei ole aikaa hukattavissa. Demurin palvelija
myös minua odottaa rotkoasunnolla. Hän jäi kotiliettäni hoitamaan.
Hänet täytyy päästää tästä toimesta.

-- Jos lähtösi on niin kiireinen -- jatkoi Iredsh -- niin kuule
neuvoani, rakas poikani. Jos piankin saat uuden opinrakennuksesi
valmiiksi, niin malta silloin hillitä intoasi. Neuvoittele ensin
tarkoin isäsi ja Gurasen kanssa, ennenkuin rupeat sitä julistamaan.
Sillä olet nyt huomannut herbedien ja kansan mielipiteiden piintyneen
sitkeyden. En neuvo arkailemaan, mutta jokainen yritys vaatii
tarkoituksenmukaista, pohdittua menettelyä.

-- Olenpa kiitollinen neuvostasi, isä, ja kätken sen tarkoin mieleeni.

Puhuessaan siinä, eivät he olleet huomanneet, että Vohumeno ja Arasta
olivat lähestyneet heitä ja odottivat ikäänkuin heillä olisi ollut
jotakin sanottavaa. Haoma huomasi heidät ja kysyi:

-- Mitä haluatte, ystäväni?

-- Teet lähtöä, vastasi Vohumeno. Tulemme sinua sydämestämme
kiittämään.

-- Kiitoksenne tulkoon Ormuzdille. Minä olen vaan tehnyt sen, minkä
sydämeni pakoitti minut tekemään.

-- Sydämesi hyvyyttä juuri kiitän, -- jatkoi Vohumeno. -- Minun
sydämeni on jo puutunut ja lahonnut, mutta hyvä tekosi on sen
taas pehmittänyt ja hellyttänyt. Sano miten voin sinulle osoittaa
kiitollisuuttani. Olen köyhä mies, en omista mitään. Mutta nämät
jänteret jaksavat vielä raataa kahdenkin edestä. Jos sallit niin
rupean palvelijaksesi, orjaksesi. Kaadan sinulle, milloin vaan
haluat, vuorikauriin. Vieritän alas suuria kivimöhkäleitä ja rakennan
sinulle upean kivilinnan rotkoasuntosi sijaan.

Ja kun Haoma vaikeni ja näytti miettiväiseltä, lisäsi hän:

-- En häiritse työskentelyäsi, rakennan itselleni majan niin kauas
asunnostasi kuin haluat ja käyn sinua palvelemassa, milloin tahdot.
Tänne en voi, enkä tahdo jäädä.

Silloin Haoma virkkoi:

-- Jos mielesi vaatii sinua täältä lähtemään, arvelen, että voit
asettua rotkoasuntoni läheisyyteen asumaan. Ehkäpä ei ole haitaksi,
että joskus saan toisen kanssa puhua; sillä vaikeata on alati kätkeä
ajatuksensa omaan mieleen. Entä Arasta? Et voine häntä hyljätä.

Ennenkuin Vohumeno ehti vastata, huudahti Demur:

-- Jos Arasta tahtoo, otan hänet palvelijakseni hoviin. Hauska olisi
minun saada parsi palvelijoideni pariin.

Ja nuori Arasta, ajatellen, että hän täällä saisi kokea pelkkää
halveksimista ja niittää katkeruutta, otti kiitollisena vastaan
suurvisiirin pojan tarjoumuksen.

-- Osoitettuamme Salfer vainajalle viimeisen palveluksen, olemme
vapaat -- virkkoi Vohumeno, ja molemmat vapautetut vangit poistuivat.

Juhlallisesti, suosionhuutojen raikuessa, lähti suurvisiirin poika
kohta senjälkeen seuralaisineen parsien asunnoilta, joutuisasti
palaten Raghaan. Jäähyväishetkellä oli hän virkkanut Haomalle: -- Kun
tarvitset minua, niin anna minun tietää tarpeesi!

Hänen lähdettyään, Haoma syleili isäänsä, äitiään ja sisartaan, sanoi
hyvästi vanhalle Rudabelle, Sevarelle ja viime hetkenä saapuvalle
Guraselle, nousi hevosen selkään ja alkoi ratsastaa takaisin
erakko-asunnolleen.






TOINEN OSA




ENSIMÄINEN LUKU.


Länteen päin Haoman rotkoasunnosta ja pohjoiseen Melik shaahin
pääkaupungista, Raghasta, kohosi Raghaan päin pitkänkaltevalla
mäellä kertojattaren, Anahitan, linna-asunto. Vaihtelevan rikas
kasvullisuus rehoitti tämän mäen rinteillä, sen juurella tuuhea
granaatti-lehto, korkeammalla tummia sypressejä ja lähinnä rakennusta
iloisempia, täplärunkoisia ja runsaslehtisiä plataaneja. Haoman
rotkon ohi syöksähtävä vuorijoki kääntyi laaksoon saavuttuaan länttä
kohti ja kulki sirona, pitkänkaarevana mutkana Anahitan linnan
pohjoispuolella olevan viljavan ja hymyilevän laakson läpi. Tie,
jolle sinne tänne oli rakennettu harmaamarmorisia porrasastuimia,
kiemurteli mäen rinnettä pitkin ylös linnan jykevälle rautaportille,
jonka seudun väestö harvoin oli nähnyt aukeavan. Sillä oli olemassa
vaan yksi mahti, joka vaikeudetta aukaisi tämän oven, ja se oli
Anahitan jalokivistä säteilevä sormus, jonka näyttäjälle musta
pääeunukki nosti portin paksun rautasalvan. Mutta tätä taikakalua
säilytti linnan valtijatar, Anahita itse, ja vaan erityisen tärkeiden
asianhaarojen vaatiessa hän sen antoi ulkopuolella linnaansa asuville
kuolevaisille. Itse teossa olikin tämä linna, jota korkea suojamuuri
ympäröi, ikäänkuin eroitettu pois muusta maailmasta. Tuntui siltä,
kuin sen asujamet vaan katseidensa kautta olisivat olleet yhteydessä
muun maailman kanssa.

Varsin avara oli se näköala, joka linnasta aukeni. Sen laakealle
katolle istutetusta puutarhasta näki selvään yli upean Raghan
kaupungin, vaaleansinisine ja kullattuine minareteineen ja
kupukattoineen, komeine palatseineen, laveine torineen sekä
varjokkaine sypressi- ja plataanipuistoineen. Pohjoisessa taas,
tasangon kaukaisrajalla, haamoittivat Elbursvuorten mahtavat
harjannepiirteet, joista Demavendin valkoinen jättiläiskeila
hallitsevana, pilviä piirtäen kohosi ilmoille. Rautaportin sisällä
oli pieni piha, ja sen perältä johti matala, ruskeamarmori-pielinen
ovi kulman muodostavaan solakäytävään, johon pienet kattoaukot
säästäväisesti päästivät valoa. Tämä käytävä päättyi avaraan kahden
kerroksen korkuiseen saliin, jonka permantona oli taidokas mosaiikki
ja jonka keskellä pulppuili jaspis-ammeinen, liljojen, zhasmiinien ja
tulppaanien ympäröimä suihkulähde. Katossa oleva leveä neliskulmainen
aukko päästi runsaan valon sisälle; ainoastaan helteisimpinä päivinä
se peitettiin renkailla esiin vedettävällä verholla. Molemmin
puolin tämän salin pitkiä seiniä sijaitsi pienempiä, pehmeillä
patjaistuimilla ja hienoilla seinäverhoilla mukaviksi ja upeiksi
sisustettuja huoneita. Alakerran huoneet eroitti salista ainoastaan
paksut eriväriset laskosverhot, jotka saattoi kokonaan työntää
eteen, niin että pieni huone peittyi, tarjoten hämärää ja viileyttä.
Tavallisesti olivat nämät verhot syrjään vedetyt, ja tällöin aukeni
sali kupeilleen vielä avarammaksi. Näiden yläpuolella parvekkeena
olevia huoneita eroitti salin yläosasta keltainen seeteristä
kauniskuvioisesti veistetty rintanoja. Nämät huoneet olivat
alkuperäisesti vierashuoneita, laaditut matkustavia vieraita varten.
Ennen niitä olikin siihen tarkoitukseen käytetty, sillä tämä linna
oli alkuaan ollut erään visiirin asunto ja vasta hänen kuoltuaan
annettu kertojattarelle, Anahitalle.

Avarasta etusalista johti kahden vaaleankeltaisen marmoripatsaan
kolmeen osaan jakama leveä ovikäytävä sisempään pienempään saliin,
jonka kattoaukko oli ahtaampi, ja jossa vallitsi himmeämpi
valaistus. Keskellä tätä salia oli suuri hietakello. Salista
kohosivat marmoriportaat pienelle ovelle, joka johti rakennuksen
pohjoispuolella sijaitsevaan puutarhaan. Tämä ulottui aina linnaa
ympäröivään suojusmuuriin saakka, joka huimaavan korkeana ja jyrkkänä
laskeusi laaksoon saakka. Puutarhan polkuja peitti punerva hieta ja
se oli täynnä harvinaisen kauniita ja hyvin hoidettuja ruusupensaita
sekä Itämaan tuoksuvia kukkia. Hellä käsi nähtävästi hoiti tätä
kasvipyhäkköä, sillä niin siisti, järjestetty ja rehoittava oli sen
kukkaismaailma. Pienet, erihaaraisesti säteilevät suihkulähteet
levittivät viileyttä, ja suuret, taidokkaasti, puutarhaan asetettujen
pylväiden ja rakennuksen seinän väliin katokseksi pingoitetut
kankaat estivät, tarpeen vaatiessa, auringon paahtavia säteitä
kuihduttamasta hentoja kukkaisolentoja. Muuten ne nyöreillä vedettiin
syrjään, sillä ei ollut pelkoa siitä, että kenenkään kuolevaisen
katseet laakson puolelta olisivat voineet häiritä sitä, joka täällä
puutarhassa oleskeli. Linnan puutarhanpuolista seinää peittivät
paksut köynnöskasvit, joiden takaa ei ollenkaan näkynyt jykevistä
kivistä kyhättyjä mustuneita seiniä. Puutarhan kulmasta kohosivat
leveillä sivunojakkeilla varustetut valkeamarmoriset portaat
linnan kattopuutarhaan. Pienemmästä salista johti solakäytäviä
sisähuoneisiin. Näiden takana avautui vielä verhostimilla katettuja
holvikaarikäytäviä, pihoja ja hedelmäpuutarhoja aina länsipuoliseen
suojamuuriin saakka.

Oli aikainen aamuhetki. Joskohta vuodenaika jo kallistui syksyyn
ja vaikka jo eloja ja hedelmiä ruvettiin korjaamaan, uhkui vielä
itämainen luonto kesäistä elinvoimaa ja kasvimaailman komeutta.
Elbursvuoria ja Demavend-huippua peitti ohut vaaleansinervä
auer, joka näytti ikäänkuin käärivän nämät jähmeät ja jykevät
kivijättiläiset pehmeisiin läpikuultaviin harsoverhoihin.

Kertojatar Anahita oli noussut tavallista aikaisemmin. Herättämättä
makuukammionsa etuhuoneessa nukkuvia seuralaisnaisiaan oli hän
pukeutunut ohueeseen liinaiseen vaippaan ja pujahtanut hiljaa
ulos. Tultuaan hietakello-saliin, huomasi hän vielä melkoisen ajan
olevan jälellä siihen hetkeen, jolloin Raghasta huminana kuului
satojen muetsinien aamurukoukseen kehoittavat äänet. Anahita lähti
siis puutarhaan turvateilleen virkistävää aamusuihkua antamaan.
Marmorirahilta hän otti polttokuvilla koristetun pitkäkaulaisen
saviastian, täytti sen vedellä lähimmästä suihkulähdeammeesta ja
rupesi kukkasiaan kastelemaan. Notkeasti hänen siro vartalonsa
pujoitteleikse ruusupensaiden ja kukkaislavojen välitse. Jokainen
hänen viehkeistä suosikeistaan sai sitten hoitajattareltaan
aamuvirkistyksensä, ja tuntui kuin näiden mykkien olentojen
silmissä olisi välkähtänyt kiitollisuuden kyyneleitä, sillä
kohta kimmelteli koko pieni puutarha moniväristen jalokivien
hohteisena pisaravaippana. Viimeisen ruusupensaan kasteltuaan
istuutui Anahita puutarhan pohjoisen seinän keskellä olevalle,
köynnöskasvien ja ruusupensaiden ympäröimälle jaspis-rahille ja
rupesi lukemaan koraani-kääryä. Ahkerasti hän tutki tätä islamin
pyhää kirjaa, sillä hän ei yhtenäkään päivänä unhoittanut ylevää
ja pyhää kertojattaren-tehtäväänsä. Tänä päivänä tietoisuus siitä
erityisen elävästi liikkui hänen mielessään. Sillä oli juuri hänen
edelläkävijänsä kertojattaren kuolinpäivä. Alamutin synkän joukkion
ja hovijuonien yhdistyneisiin ansoihin oli tämä kertojatar langennut,
häntä syytettiin siveyden rikoksesta, vääriä todistuksia tuotiin
esiin ja kertojatar parka oli lain mukaan kuoletettu siten, että hän
syöstiin alas kuiluun Elbursvuorten korkealta kallionkielekkeeltä.
Hän ei ollut ikäänsä pysynyt impenä, sanottiin, hän ei ollut
täyttänyt korkean tehtävänsä vaatimuksia ja -- oli siis ansainnut
kuolonrangaistuksen. -- Vasta joku aika tuon onnettoman kuoltua tuli
hänen viattomuutensa ilmi, ja silloin noudettiin hänen jäännöksensä
Elbursvuoristosta, ne haudattiin juhlallisilla menoilla ja vainajata
kunnioitettiin miltei pyhimyksenä. Hänen väärät syyttäjänsä
rangaistiin julmasti; toiset haudattiin elävältä, toiset soaistiin
ja hirtettiin jaloista. Tämän tiesi Anahita, ja muisteli nyt kuten
usein muutoinkin kauhistuen edeltäjänsä surkeata kohtaloa. Mutta
omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä olivathan hallitsevien
silmät nyt auenneet. Ja lisäksi hän täysin tajusi tehtävänsä ylevän
merkityksen. Olihan hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puoltaja
shaahin tykönä, ja hänen innostuksensa tähän ylevään tehtävään voitti
kaiken pelon ja kaikki muut näkökohdat. Siksipä hän alituisilla
hartaudenharjoituksilla koetti tehdä itsensä soveliaaksi tulevaa
tehtäväänsä täyttämään.

Anahita oli yli maan kuuluisa ja arvossapidetty. Jo hänen
syntymästään oli liikkeellä taruja. Hänen vanhempansa olivat --
näin kertoi kansa -- lapsettomia. He tekivät kumpikin lupauksen
elää kymmenen vuotta siveinä, toivoen Allahin tulevaisuudessa
lahjoittavan heille lapsen, jonka he tahtoivat kasvattaa niin, että
Allahin kunnia hänen kauttansa maan päällä oli lisääntyvä. Ja Allah
kuuli heidän rukouksensa ja lahjoitti heille tyttären. Kun hän oli
hieman suuremmaksi varttunut, huomattiin Allahin hänelle syntymästä
antaneen tavattomia ominaisuuksia: nöyryyttä, lempeyttä, hyvyyttä
ja viisautta. Tuntui siltä, kuin vanhemmilla ei olisi ollut mitään
vaivaa kasvattaessaan häntä hurskaaksi ja Allahille mieleiseksi. --
Näin kertoi kansa.

Eikä syyttä Anahitaa laajalti ylistetty. Sillä Itämaiden rikas luonto
tuntui häneen koonneen kaikki, mitä sillä oli vienoa ja kaunista.
Niin oli hohtava taivas antanut hänen silmilleen safiirinsininsä,
ja ne säteilivät kirkkaina kuin onnea tuottava Kanopustähti. Hänen
katseensa viattomuus ja lempeys tunki ehdottomasti jokaisen sielun
syvyyteen, riemastuttaen ja elvyttäen kuin kevätaurinko; hänen
huulensa olivat puhtaan punaiset kuin Jemenin kallein rubiini, ja
hänen vartalonsa oli sypressinsolakka ja sulojäseninen.

Sekä vanhempiensa hurskauden että omien luontaisten ominaisuuksiensa
vuoksi veti Anahita jo nuorena kansan huomion puoleensa, ja hänen
suuremmaksi vartuttua, pääkaupungin kansa yksimielisesti määräsi
hänet kertojattareksi kasvatettavaksi. Isä oli kuollut Anahitan
lapsena ollessa, ja äidille oli sitten jäänyt hänen kasvatuksensa
toimeksi.

Istuen jaspis-rahilla oli Anahita syventynyt Koraaniinsa, kun hänet
äkkiä herätti hartaudenhaaveilustaan Raghasta päin kuuluva torvien
toitotus. Se ilmaisi aikaisimman aamurukoushetken lähestyvän.
Samassa näyttäytyi asuinhuoneeseen johtavalla kynnyksellä Ferengis,
Anahitan ystävätär ja seurustelijatar. Häntä seurasi kuusi Anahitan
muuta seurustelijatarta, jotka kantoivat mukanaan rukousmattoja.
Sitten ilmestyi Anahitan harmaatukkainen äiti Sabeiha, sekä kaikkein
viimeiseksi Anahitan imettäjä, vanha Tumadir. Anahita suuteli
äitiänsä aamutervehdykseksi, ja kun naiset olivat vieneet rukousmatot
ylös kattopuutarhaan ja levittäneet ne sen hienohietaisille
poluille, rupesi Sabeiha, tyttärensä käsivarren tukemana, hitaasti
astumaan katolle johtavia portaita ylös. Kaikkien saavuttua
ylös, asettui kukin oman rukousmattonsa ääreen seisomaan, kasvot
käännettyinä lounaaseen, pyhää kaupunkia kohti. Kun Raghasta rupesi
kuulumaan muetsinien rukoukseen kehoittavat laulunsekaiset huudot,
heittäytyivät katolla olevat naiset polvilleen ja toimittivat
hartaan aamurukouksensa. Kun muut jo olivat lopettaneet rukouksensa
ja nousseet seisomaan sekä kun seurustelijattaret alkoivat kääriä
rukousmattoja kokoon viedäkseen ne alas, viipyi Anahita vielä
kumartuneena matollaan ja kuiskaili palavia rukouksia. Sillä
luettuaan tavalliset rukouksensa hän vielä rukoili edeltäjättärensä,
kertojatar-vainajan puolesta, nyt hänen kuolinpäivänään. Mutta
Anahitalle itselleenkin oli tämä päivä suuresti merkillinen.
Sillä sen kestäessä hänen ensi kerta tuli ryhtyä täyttämään
kertojattaren-tehtäväänsä. Edellisenä päivänä oli eräs kurdilainen
päällikkö lähettänyt hänelle sanan ja ilmoittanut tulevansa asiaansa
hänelle ilmaisemaan. Siksipä rukoili Anahita:

-- Allah, sinä joka olet minulle määrännyt ylevän tehtäväni, kaikkien
vääryttä kärsivien auttamisen, lainaa minulle kaikkivaltias apusi,
suo minulle myös viisautta, että tällä ensi kerralla oikein ja
tunnollisesti täyttäisin vaikean tehtäväni.

Ja kun hän viimein nousi, säteilivät hänen sinisilmänsä vakaumuksen
hohtoa sekä tietoisuutta rukouksen kuulemisesta. Hänen poskilleen
oli kohonnut ohut, soma puna, ja hän oli niin viattoman näköinen
ja säteilevän kaunis, seisoessaan siinä keveinä poimuina
alasvaluvassa valkoisessa hienoliinaisessa puvussaan, että hänen
seurustelijattarensa ihastuneina katselivat häntä, hän kun näytti
heidän eteensä äkkiä ilmestyneeltä sovinnon ja rauhan hengettäreltä.

-- Sinulle on koittanut tärkeä päivä, lapsi, sanoi Sabeiha.

-- Tärkeä ja pyhä päivä, äiti. Olen rukoillut sille Allahin siunausta
ja toivon hänen auttavan minua.

Anahitan ääni kajahti heleän kirkkaana ja täynnä luottamusta.

-- Minusta tuntuu ikävältä, huomautti vanha Tumadir, että tehtäväsi
alkaa juuri edeltäjättäresi kuolinpäivänä.

Samassa kuului ruusupensaan juurelta hiljainen risahdus, ja kohta
tuli sieltä esiin pieni stellio-sisilisko, joka peljästyneenä
pysähtyi katsomaan puutarhassa olevia ihmisiä. Tumadir riensi
sen luo, ja onnistui, muutaman kerran hypähdettyään pakenevan
pikkueläimen jälkeen, sandaalinsa pohjalla polkemaan sen kuoliaaksi.
Näiden pienten sisiliskojen tappamista piti harras islaminuskolainen
velvollisuutenaan, sillä luultiin sen kallella olevalla
päänasennollaan matkivan islaminuskoisten rukousta.

-- Näittekö sen pahaa katsetta? -- huudahti Tumadir. -- Paha enne,
paha enne. Mutta onneksi sain tuon ilkiön tapetuksi, ja tahdon tänään
lisätä rukoukseni moninkertaisiksi, jotta sen vaikutukset jäisivät
tehottomiksi.

-- Allah on tekevä tyhjäksi jokaisen pahan katseen vaikutuksen
-- virkkoi Anahita -- sillä tehtäväni on hänen määräämänsä ja
suosimansa.

Näin sanottuaan hän tarjosi käsivartensa äitinsä Sabeihan
nojattavaksi, ja naisten seuraamana hän hitaasti astuen saattoi hänet
alas kattopuutarhasta linna-asunnon sisähuoneisiin.




TOINEN LUKU.


Ijäkäs Sabeiha oli seudun taitavin mattojen ja verhojen kutojatar.
Useat Melik shaahin komeimmista matoista ja ikkunaverhoista olivat
hänen kutomiaan. Kaikki Anahitan palatsin seinä- ja oviverhot olivat
hänen tekemiään. Kieltämättä saattoivat nämät kilpailla upeiden
Intian kudoksien ja komeiden Kashmirin shaalien kanssa.

Sisäpihan perällä oli Sabeihan kutomahuone. Siinä oli monenlaisia
kangaspuita, joihin erivärisiä lankoja oli pingoitettu. Tästä
avarasta huoneesta johti ovi plataanien varjostamalle lavealle
nurmikolle, jolle lankojen kuivattamista varten oli pystytetty
korkeita oksaisia sauvoja. Varhaisesta aamusta alkaen hääri ahkera
Sabeiha täällä avustajanaistensa kanssa, kutoen taidokkaan-kuosisia
mattoja ja verhoja. Tänne hän nytkin oli rukoilemasta tultuaan,
vetäytynyt työskentelemään. Anahita palasi puutarhaan, istuutui
jaspisrahille ja rupesi jatkamaan koraaninlukua. Tuntui siltä,
kuin hän tänä päivänä monin kerroin olisi tahtonut toimittaa
hartauttaan, kuin hän olisi kuumeentapaisella innolla tahtonut puhua
Allahin kanssa, valmistuakseen tehtäväänsä ja saadakseen varmuutta
ja voimia. Pitkäksi aikaa hän ei kuitenkaan ehtinyt vaipua pyhän
kirjansa lukemiseen ja mietiskelyyn, ennenkuin rautaportilta kuului
kolme koleata vasaraniskua. Kohta senjälkeen astui pääeunukki,
tummaihoinen, laiha mies puutarhaan ja ilmoitti:

-- Kurdilainen päällikkö, Mervim, lähettää sinulle, valtijatar,
tervehdyksensä ja kysyy, oletko nyt valmis kuulemaan hänen asiaansa.

-- Olen valmis -- vastasi Anahita säpsähtäen keskeltä lukemistaan.

Eunukin poistuttua Anahita meni avaraan etusaliin, jossa hän istuutui
matalalla kohonteella sijaitsevalle, punaisella silkkishaalilla
peitetylle keltamarmori-istuimelle. Hän näpäytti kädellään istuimen
vieressä riippuvaa hopealevyä; se oli merkki naisille. Ferengis ja
muut Anahitan seuralaisnaiset saapuivat kohta paikalle ja asettuivat
hietakello-saliin johtavan käytävän luo. Vanha Tumadirkin ilmestyi
heidän pariinsa. Kuullessaan askeleita solakäytävästä, vetivät
Anahita ja hänen naisensa harsot kasvoilleen. Vähällä olivat he
unhoittaa tämän tavan, sillä niin harvoin muu mieshenkilö, kuin
eunukki, astui näiden seinien sisälle.

Mervim, tummaverinen, mustapartainen ja ruhtinasryhtinen
keski-ikäinen mies, astui eunukkien saattamana sisään. Hän oli puettu
karkeakuteiseen, jalkoihin asti ylettyvään mustaan kauhtanaan, jota
vyötäisien kohdalta piti koossa punaisesta ja valkoisesta silkistä
punottu nuora; siitä riippui kauniskahvainen, hopeatuppinen tikari.
Päässä oli hänellä avara valkea turbaani, ja oikeassa kädessä pitkä,
omakorkuisensa käyräpää sauva. Hän irroitti tikarin vyöltään ja laski
sen, rauhallisten aikeidensa merkiksi jalkojensa juureen. Myöskin
sauvansa hän asetti syrjään seinän nojaan. Sitten hän ojensi molemmat
kätensä Anahitaa kohti ja virkkoi:

-- Terve, Anahita, sinä sorrettujen puoltaja!

-- Terve, Mervim, terve tuloasi kattoni alle, virkkoi Anahita
vieraalle.

Ja hän jatkoi:

-- Vanno ensin, että tahdot kunnioittaa taloni rauhaa!

Mervim vannoi:

-- Allahin ja profetan kautta vannon kunnioittavani tämän talon
rauhaa.

Nyt poistuivat eunukit, ja naiset kantoivat suihkulähde-ammeen
viereen maton, levittivät sen, ja laskivat sille korkean
patjaistuimen vierasta varten.

Anahita viittasi naisille, että he saivat poistua, ja veti syrjään
kasvoharsonsa. Avokasvoin ja peittelemättömänä kuin totuuden ja
oikeuden piti kertojattaren ryhtyä tehtävänsä toimituksiin.

Mervim, joka juuri oli istuutumaisillaan, pysähtyi vaistomaisesti
Anahitan sinisilmäin suloutta ihailemaan. Mutta seuraavassa tuokiossa
hän, huomattuaan immen luovan katseensa alas, istui patjalle.

Anahita kehoitti häntä puhumaan:

-- Nyt, Mervim, saatat ilmaista asiasi. Noudattaen kehoitusta Mervim
alkoi:

-- Elin onnellisena laajan heimon päällikkönä Kurdistanissa. Minulla
oli heimoni ja pitkät ajat myöskin hallitsijani luottamus. Iloiten
ajattelin että työni ja vaikutusvaltani tulevaisuudessa oli koituva
kolmen poikani onneksi. Sillä isänsä tavoin toivoin heidän kerran
saavuttavan ylhäisiä luottamustoimia heimoni keskuudessa. Ymmärtänet,
että tämä on vanhempien suurin ilo, kun laskevat lastensa tulevan
onnen perusteita. Lapsissamme jatkuu oma itsemme, se elää vielä
silloinkin, kun jo lepäämme maan povessa. -- Mutta onneni ei saanut
häiritsemättä jatkua, elämäni alus ei totuttua tasaista suuntaansa
kulkea. Sen eteen sattui petollisia salakaria, jotka olivat vähällä
särkeä sen pirstaleiksi. Ne syöksivät sen pimeiden myrskyjen merille.
-- Kuulehan, kun jatkan ja kerron sinulle, mitä vääryyttä olen
saanut kärsiä. Kurdistaniin tuli uusi maaherra, entisen kuoltua.
Vainaja oli pitänyt minua ystävänään, maakunnan hallinnon tukijana.
Sillä hän tiesi, että rakastin heimoani, että tunsin heidän tapansa
ja että helposti saatoin ohjata heitä kuuliaisuuteen ja tapojen
sävyisyyteen. Hän tiesi myös, että voitokkaasti olin torjunut
ympäröivien syyrialaisten ja tatarilaisten heimojen hyökkäykset
ja ryöstöretket. Hän tiesi, että olin karkoittanut murhan- ja
vilpintekoja tavoittelevia, salaa hiipiviä assassiineja heimoni
alueelta. Mutta uusi maaherra, Jusuf, tahtoi itse yksinomaan hallita.
En sekaantunut hänen hallitustoimiinsa, vaan pysyin omilla aloillani,
sovittaen heimolaisteni riidat, tukien heitä neuvoillani. Mutta
uusi maaherra rupesi pian kadehtimaan rikkauksiani ja onneani.
Hän kielsi minulta kaiken sen johdon, jonka heimoni keskuudessaan
oli minulle uskonut, ja kun huomautin, ettei hänellä siihen ollut
oikeutta, virkkoi hän ivallisesti, että oikeus maassa on vaan
shaahilla ja hänen korkeimmilla palvelijoillaan. Hän kanteli nyt
hoviin, että muka olin juonittelija ja että turhanpäiten sekaannuin
maakunnan hallitustoimiin; tämän huomasin siitä, että shaahilta
tuli julistuskirja, jossa minua kuoleman uhalla kiellettiin
juonittelemasta ja hallintoon sekaantumasta. Tähän aikaan hyökkäsi
Kurdistanin pohjoisosaan toinen tatarilainen rosvoheimo, ja kurdien
päällikkönä lähdin heitä vastaan. Nyt oli uusi maaherra saanut
tilaisuuden minut kokonaan kukistaakseen. Ennenkuin sotaretki oli
ehtinyt loppua -- vaikka ei kukaan epäillyt, että kurdien oli
onnistuva karkoittaa raakalaisjoukot -- kanteli Jusuf uudestaan
hoviin, että minä olin liittynyt maahan hyökänneisiin vihollisiin.
Juuri karkoitettuani viholliset kauas maan rajojen ulkopuolelle,
ja heille hirvittävän tuhon tuotettuani, sain Jusufin kautta
shaahilta kirjeen, jossa minut tuomittiin kapinoitsijana omaisuuteni
menettäneeksi. Ja kuoleman uhalla käski tämä kirje minua kiireimmiten
lähtemään perheeni kanssa maasta pois. Jusuf, tuo ilkiö, anasti
omaisuuteni ja lähetti asunnolleni hurjat peitsimiehensä minua ja
perhettäni karkoittamaan sekä omaisuuttani anastamaan. --

Suurimmalla jännityksellä oli Anahita seurannut kurdilaispäällikön
kertomusta, ja hänen kauniisiin silmiinsä oli laskeutunut himmeä
surullisuuden verho. Hän kysyi äkkiä:

-- Mutta etkö koettanut puolustaa viattomuuttasi ja selvittää asiaasi
shaahille?

-- Sitä koetin monasti, mutta turhaan -- vastasi Mervim. -- Shaahin
luo on vaikea päästä muun kuin hänen lähimpäinsä. Häntä ympäröi
ylipääsemättömän korkea muuri, jonka portin ainoastaan hänen
oma tai hänen ylinten käskyläistensä mahtisana aukaisee. -- Kun
huomasin perikatoni olevan oven edessä, lähetin joukon taattuja
miehiä Raghaan jalon Hassan Ibn Alin luo, häneltä saadakseni apua.
Mutta näistä joutuivat -- kuten sittemmin kuulin -- useat varta
vasten Raghan teillä väijyvien assassiinien käsiin, ja loput
katosivat tietämättömiin. Ehkäpä Jusuf puolestaan myös oli ryhtynyt
varokeinoihin, jotta eivät edes valitukseni pääsisi hallitsijan
kuuluviin. Heimoni aikoi jo nousta kapinaan, mutta sain heidät
luopumaan siitä mielettömästä aikeesta. Päätin sillä hetkellä
väistyä ylivallan edestä ja miettiä kunniani ja asemani entisen
arvon palauttamista. Vetäydyin perheeni kanssa Thabarma järven
etäiselle saarelle; ainoastaan harvat läheisimpiä ja uskollisimpia
heimolaisiani seurasivat minua sinne.

-- Miksi et aikaisempaa ole ryhtynyt toimiin? -- kysyi Anahita.

-- Nyt on tarjoutunut sopiva tilaisuus -- virkkoi Mervim. -- Nyt
olet sinä täyttänyt kuusitoista vuotta; olet siis täysi-ikäinen
ja saatat ryhtyä tehtäviäsi suorittamaan. Ja tiedät että shaahin
omaa langettamaa tuomiota on vaikea peruuttaa, siinä saattaa
ainoastaan kertojatar onnistua. Vielä toinenkin seikka tekee juuri
tämän ajan minulle sopivaksi asiani elvyttämiseen. Päälikkyyteni
entisillä alueilla Kurdistanissa, lähellä Thabarma järveä, asuu
parsien läntinen heimo. He olivat tyytyväisiä johtooni sillä vaikka
he ovat eri uskoa, kohtelin heitä hyvin, heidän rauhallisuutensa,
ahkeruutensa ja hyvien tapojensa vuoksi. Uusi maaherra, Jusuf,
taaskin on kohdellut heitä kuin orjia. Heihin hän on etupäässä
suunnannut pohjattoman ahneutensa ja rikkauden himonsa. Vaikka koko
maakunta raskaasti vaikeroi Jusufin ylenmääräisten veronkiskomisten
ja vääryydentekojen alla, ovat parsit saaneet kovimpia kokea.
Kerrotaan Jusufin veronkiskojien häväisseen parsien naisia, jopa
Jusufin itsensä ryöstättäneen parsityttäriä. Paheksuminen ja
katkeruus on parseilla tämän vuoksi ylimmillään, sillä heidän lakinsa
ei salli lähempää yhteyttä muunuskoisten kanssa. Nyt on shaahi
antanut armahdusjulistuksen ja uskonvapauden parseille, Heistä on
joka mies valmis todistamaan viattomuuttani, sillä he eivät toivo
mitään hartaammin, kuin että sortaja Jusuf kukistuisi, ja että
minä saavuttaisin entisen arvoni ja oikeuteni. -- Tämä, arvoisa
kertojatar, on asiani. Toivon oikeutta harrastavan sydämesi sitä
puoltavan, toivon että tahdot hankkia takaisin vääryyttä kärsineelle
hänen kunniansa, toivon, ettet salli isän jäädä toivottomaksi kolmen
poikansa tulevaisuudesta. Ujona loi Anahita katseensa miehekkääseen
ja voimakkaaseen kurdilaispäällikköön, joka vetosi häneen, heikkoon
naiseen. Hän virkkoi:

-- Et turhaan asiaasi ole minulle kertonut. Sillä vaikka tiedän,
että väärän asian kertominen shaahille minulle tuottaa häpeällisen
eron toimestani ja ankaran rangaistuksen, en saata epäillä sanojesi
totuutta, sillä oikea tunne ja isän huoli kuvastuu kasvoissasi.

Siihen huomautti Mervim:

-- Niin totta kuin kerran perheeni kanssa toivon pääseväni Allahin
kasvoja katselemaan, hänen ikipuutarhojensa ihanuutta nauttimaan,
yhtä vakaasti vannon Allahin nimen kautta, että se, minkä olen
kertonut, on totinen tosi. Syösköön minut profeetta viimeisenä
päivänä sillalta kuolon jokeen, jos sanaakaan olen valehdellut.

Noustuaan patjaistuimelta seisomaan hän lisäsi:

-- Teethän lopullisen päätöksesi vasta lähetettyäsi tiedustelijasi
asiata tutkimaan ja heidän kauttansa asiastani varmuutta
saavutettuasi. Mutta saanko viedä kotia sen lohduttavan sanoman, että
olet ottanut asiani tutkittavaksesi?

Nousten marmori-istuimeltaan virkkoi Anahita:

-- Sen sanoman voit viedä mukaasi, Mervim. Minkä voin, teen asiasi
hyväksi.

Tämän sanottuaan, näpäytti Anahita istuimensa vieressä riippuvaa
hopealevyä sekä peitti kasvonsa osoitteeksi, että keskustelu
sillä kertaa oli lopussa. Naiset tulivat esille, kasvot niinikään
verhottuina.

Mervim hankki lähtöä. Lähtiessään hän sanoi:

-- Menen nyt Raghaan; siellä on muutamia kurdilaisystäviäni.
Ennenkuin palaan kotia, poikkean tänne kuulustelemaan, olisiko
sinulla jotakin määräyksiä minulle jaettavana. -- Allahin siunaus
tulkoon sinun ja koko huoneesi yli.

Mervim kääntyi ovea kohti, nosti mosaikki-permannolta hopeatuppisen
tikarinsa, jonka köytti vyölleen, tarttui koukkusauvaansa ja poistui
solakäytävään.

Kurdilaisen poistuttua tunkeutuivat naiset uteliaina Anahitan
ympärille. Jokainen tahtoi tietää mitä vieras oli puhunut ja
millainen hänen asiansa oli. Vanha Tumadir ei suinkaan ollut hitain
kyselemään.

-- Kerron teille kaikki äidin luona -- sanoi Anahita.

Naiset saivat siis hillitä uteliaisuutensa, kunnes he, seurattuaan
Anahitaa palatsin useiden salien, kammioiden, solakäytävien ja
pihojen kautta saapuivat Sabeihan avaraan kutomahuoneeseen.

Sabeiha pujoitteli paraikaa pitkää sukkulaansa hienojen,
heleäväristen silkkikuteiden läpi, kun Anahita seuralaisnaistensa
kanssa tuli hänen luokseen. Auringonpaiste pujahti jo pihanpuolisesta
ovesta sisään luoden lämmittävää kultahohdettaan Sabeihan
lumivalkeille hiuksille ja hänen hienolle kankaalleen. Kertojattaren
äiti oli vielä kaunis, huolimatta korkeasta ijästään: lempeys,
vakavuus ja hyväsydämisyys kuvastuivat hänen kasvoillaan, ja hänen
poskiaan peitti ahkeran työn nostama puna. Hän laski kädestään
sukkulansa ja kysyi:

-- Mitä kertoi sinulle Kurdilainen, lapseni? Ja minkä päätöksen teit?

Anahita kertoi nyt heille Mervimin asian, jota kaikki erinomaisella
mielenkiinnolla kuuntelivat. Vanha Tumadir oli pari kertaa, Anahitan
puhuessa, tahtonut keskeyttää häntä, mutta oli kuitenkin hillinnyt
itsensä siihen asti, kunnes Anahita lopetti. Silloin hän huudahti:

-- Paha onni on tuonut juuri kurdilaispäällikön, Mervimin,
ensimäisenä puolustettavaksesi. Shaahi on itse langettanut hänen
tuomionsa. Häntä vihaa Kurdistanin mahtava maaherra, ja kaikkialla
väijyvät assassiinit ovat hänen liittolaisiaan ja tekevät Mervimin
pelastuksen joko ylen vaaralliseksi, tai mahdottomaksi. Oi onnetonta
päivää, jolloin hän tuli tämän katon alle. Vainoa saat kokea Anahita,
ehkäpä surmankin kärsit tuon miehen vuoksi.

-- En saa pelätä vainoja, enkä edes surmaa -- huomautti Anahita; --
Pelkäämättä ihmisiä tulee minun ajaa Allahin asiaa.

-- Allahiin meidän todella tulee turvata. Hän on meitä auttava, --
lohdutti Sabeiha.

Mutta Tumadir ei rauhoittunut. Hänen mielenkiihoituksensa vaan kasvoi
ja hän jatkoi:

-- Pyhä profeetta meitä suojelkoon tästä uhkaavasta vaarasta. Hän
estäköön toivottoman surun laskeumasta äitisi ja minun harmaiden
hapsien yli.

-- Ennenaikainen on levottomuutesi, Tumadir, -- koetti Anahita
edelleen lohduttaa häntä. -- Ensin lähetetään tiedustelijoita asiaa
tarkoin tutkimaan. Vasta kun kaikki on selvänä, kun todistajat ovat
taatut ja varmat, lähden asiata Melik shaahille kertomaan.

-- Mutta todistajatkin saattavat olla pettureita, lahjottuja, kuten
ne, jotka edeltäjättäresi tuhoon syöksivät. Kaikki vielä liittoutuvat
sinua vastaan.

-- Koko läntinen parsien heimo rakastaa Mervimia ja on
todistava hänen viattomuuttaan. Ja parsit ovat tunnetut
totuudenharrastuksestaan.

Anahitan viimeiset sanat näyttivät hieman rauhoittavan Tumadiria.
Hetken mietittyään hän kysäsi Anahitalta:

-- Onko Mervim todella vakuuttanut, että parsit ovat hänen puolellaan?

-- Niin hän minulle kertoi.

-- Jos niin on laita, luulen tietäväni neuvoa sinulle sopivan ja
luotettavan henkilön asian tiedustelijaksi.

-- Kuka on tämä henkilö?

-- Se on parsilainen erakko, Haoma. Hän asuu luolassa, puolitiessä
Raghan ja itäisten parsien vuoriston välillä. -- Hän kuuluu olevan
hyvin hurskas mies -- huomautti Sabeiha.

-- Lintujen ja erämaan eläinten kerrotaan pelkäämättä häntä
lähestyvän - sanoi Ferengis.

-- Mutta hän on vääräuskoinen -- arveli Anahita.

-- Jospa onkin vääräuskoinen, kerrotaan ihmeellisiä seikkoja
hänen hyväsydämisyydestään. Eikä laki kiellä vääräuskoistakaan
tiedustelijana käyttämästä -- näin puolteli Tumadir.

-- Mutta miten voin olla varma hänen tiedonantojensa
totuudellisuudesta, kun hän ei voi vahvistaa niitä vannomalla Allahin
nimeen?

-- Ei ole kuultu että parsi rikkoisi valaansa, kun hän vannoo
Ormuzdin nimeen -- virkkoi Tumadir. -- Luulenpa parsi-erakkoa
senvuoksi sopivaksi, että Mervimin asiaan myös on yhdistynyt
läntisten parsien asia. Eikä ole kuultu, että parsit antaisivat
assassiinien lahjoa itseään. Haoma on myös mahtavan suurvisiirin
pojan ystävä.

-- Tahdonpa vielä punnita asiaa, rukoilla Allahia valistamaan
mieltäni ja sitten tehdä päätökseni.

Näin sanottuaan Anahita alkoi hitaasti astua pois äitinsä
työhuoneesta. Hän kulki sisäpihojen halki sekä kirjavilla kankailla
peitettyjen kaarikäytävien läpi rakennuksen pohjoispuolella
sijaitsevaan omaan puutarhaansa. Sinne tultuaan hän vaistomaisesti
taittoi itselleen suuren vaaleanpunaisen ruusun, jonka hienoa
balsamituoksua hän halukkaasti hengitti. Hän istuutui tavalliselle
paikalleen, takamuurin luo olevalle, ruusupensaikon ympäröimälle
jaspisrahille. Hän unhoitti koraaninsa, jonka hän tässä paikassa
tavallisesti otti esille, ja vaipui syviin mietteisiin.

Nyt oli siis valjennut hänen suuri päivänsä, nyt oli hänen
ylevä tehtävänsä alkanut. Peloittivatko siihen yhtyvät vaarat
häntä? -- Sehän olisi halpaa ja heikkoa, se olisi kiittämätöntä
ja arvotonta. Eihän hän silloin ansaitsisi Allahin armoa, joka
hänet kertojattareksi oli määrännyt, ei kansan luottamusta, joka
juhlallisilla menoilla päämoskeassa oli hänet vihkinyt. Päinvastoin
hänen tehtävänsä tuli herättää iloa ja riemuisaa toivoa. Ei kukaan
muu koko avarassa valtakunnassa ollut kohonnut tähän kunniakkaaseen
paikkaan. Mikä olikaan muiden Persian naisten kohtalo: haaremin
orjuus, ja vanhemmaksi tultua unhoitus ja puute. Mutta hänelle,
Anahitalle, oli Allah suonut valoisan vapauden, tehtävän, joka
liiteli niin paljon yläpuolella maista todellisuutta kuin hohtavat
hienot valkeat pilvenhattarat aamutaivaalla. -- Ja sittenkin tuntui
kuin olisi pieni pelontunne piillyt povessa. Se ei ollut uhkaavien
vaarojen synnyttämä, vaan johtui oman mielen herkkyydestä. Oliko
hän todella kyllin arvokas toteuttamaan Allahin yleviä määräyksiä?
Oliko hänessä tarpeeksi voimaa ja pontevuutta noita vaikeita asioita
perille ajamaan? Näin ajatellessaan huomasi hän yhä tuntuvammin
voimattomuutensa suurien yritysten toteuttamiseen, ja hän rukoili:

-- Anna sinä, oi Allah, väkevyytesi vaikuttaa minussa, anna
ylevyytesi toteutua minun, heikon välikappaleesi kautta!

Tämä lyhyt rukous näytti taas vahvistavan häntä. Ja hän ajatteli:

-- En yksinäni voi mitään aikaansaada; minun täytyy saada voimakkaita
ja viisaita tiedustelijoita. Allah on minulle ne kyllä osoittava.

Hän luuli, että varmuus, levollisuus ja hilpeys nyt oli palaava
mieleen, mutta kevyt surumielisyys tuntui vaan siellä asuvan. Sillä
nyt olivat jääneet kuljetulle taipaleelle nuo viehkeimmän nuoruuden
huolettomat päivät, jolloin tämä koti oli koko maailmana, jolloin
hohtavat Elbursvuoret ja Demavendin jättiläiskeila tuolla kaukana
näköpiirin rajalla ikäänkuin hiljaa, salaperäisen tuttavallisesti
kuiskailivat vienoja muinaistarujaan, jolloin puutarhan ruusut,
orvokit ja muut kukat olivat Anahitan ainoat hoidokkaat. Nyt aukeni
eteen avara maailma, tuo maailma, jota hän niin vähän tunsi, mutta
josta hänelle oli kerrottu, että siinä piili paljon selittämätöntä ja
pahaa. Nyt hänen täytyi astua ulos tästä rauhallisesta tyyssijasta ja
tutustua tuohon uuteen ja tuntemattomaan!

Anahitan näin antautuessa mietteisiinsä, oli hänen ystävättärensä,
Ferengis hiljaa tullut puutarhaan. Nähdessään nuoren valtijattaren
sinisilmien haaveellisesti katselevan eteensä, ikäänkuin jotakin
kaukaista himmeätä päämäärää kohti, ei Ferengis hennonnut häntä
häiritä, vaan istahti suihkulähdeammeen marmorilaidalle kirkkaiden
vesipisaroiden leikkisää pulppuilemista katsomaan. Mutta vaikka hän
hiljaa oli liikkunut, rasahtivat hänen sandaalinsa hiekkaa vastaan,
ja silloin käänsi Anahita katseensa häneen.

-- Suvaitsetko läsnäoloani, valtijatar, vai tahdotko, että poistun?
-- kysyi Ferengis.

-- Tule vaan tänne luokseni, Ferengis. Ystävätär riensi Anahitan luo,
istuutui hänen jalkojensa juureen, tarttui hänen pieneen käteensä ja
peitti sen suudelmilla.

-- Oletko suruissasi, valtijatar?

-- En ole suruissani. Uudet tapahtumat vaan panevat ajattelemaan.

-- Minä olen suruissani tähtesi, valtijatar. Kun äsken lähdit äitisi
luota, en voinut hillitä kyyneleitäni.

Anahita silitti hyväillen hänen tummaa tukkaansa ja virkkoi:

-- Sydämesi ottaa hellästi osaa tehtäviini. Olen iloinen
uskollisuudestasi, Ferengis. Mutta onhan tänään kunniani päivä
valjennut; mitä siis suret?

-- Suren sitä, että sinä, joka olet niin hyvä ja kaunis, elinikäsi
olet suljettu näiden kiviseinien sisälle. Avara maailma ja väljät
ilmat olisivat sinun oikea valtakuntasi.

-- Oikeuden valtakunta on arvokkain ja avarin, rakas Ferengis.

-- Mutta lemmen valtakunta on syvempi ja elähyttävämpi.

Tuskin oli Ferengis saanut tämän sanotuksi, kun hän jo katui sitä ja
punastuen loi katseensa alas.

Anahita huomasi hänen hämmästyksensä ja virkkoi:

-- Maallinen lempi tekisi arvottomaksi sen, jonka Allah on
välikappaleekseen valinnut. Mutta sinua, Ferengis, ei sido mikään
pyhä lupaus. Sinä et saa ainaiseksi peittää kasvojasi harsoihin. Kun
sydämesi vaatii, koetan voittaa ystävyytesi kaihon ja päästän sinut
vapaaksi täältä.

Kyynel vierähti Ferengiksen poskelle, hän syleili kiihkeästi
valtiattarensa polvia ja kuiskasi:

-- Anna minulle anteeksi, että tällaisista sinulle puhuin. -- Sinun
luotasi en koskaan voisi lähteä. Sinun luonasi tahdon kuollakin.
Ja kun Allah minut kutsuu luokseen, olen onnellinen, jos tiedän
pehmeiden käsiesi sulkevan sammuneet silmäni!




KOLMAS LUKU.


Oli jo kulunut joku aika siitä, kun Haoma palasi parsien vuoristosta
rotkoasuntoonsa. Yksin, ilman muuta seuraa kuin koiransa Kerivan,
oli Haoma taas täällä jylhän luonnon helmassa. Yksin kuunteli hän
vuorikosken voimakasta pauhinaa ja vuoriston lintujen lauluja.
Mutta yksinäisyyden tunne ei häntä vaivannut, sillä hänellä
oli kumppaneinaan ajatuksensa ja aatteensa, jotka kotokäynnin
jälkeen olivat entisestään vilkastuneet. Tuntui kuin nyt vallan
itsestään, ilman vaivaloista punniskelua ja järjestelyä, hänen
uuden opinrakennuksensa kokonaispiirteet olisivat näyttäyneet
hänen henkensä katseille. Varhaisesta aamusta alkaen hän istui
pergamenttiliuskojensa ääressä, joille ahkeraan kirjoitteli ylhäisen
innostuksensa tuloksia.

Hänen oltuaan muutaman päivän rotkoasunnollaan, tuli Vohumeno hänen
yksinäisyyttään keskeyttämään. Kivenheiton päähän Haoman luolasta hän
laati kallioseinämien väliin itselleen luolantapaisen asunnon.

-- Kun tarvitset palvelustani tai tahdot jutella kanssani -- oli
hän sanonut Haomalle -- voit kutsua minua tai heittää kivellä tuota
kallion nurkkaa. Kuultuani kiven vierinnän, huomaan, että tarvitset
minua, ja riennän luoksesi.

Haoma oli sen johdosta virkkanut:

-- Eipä sinun minua palvellaksesi tarvinnut tänne tulla. Sinä olet
rotkossasi oma isäntäsi, kuten minä omassani.

-- Mutta tullessani sinun asunnollesi olen orjasi tai vaikka koirasi.

-- Kerivan on koirani, mutta samalla hyvä kumppanini. Orjien
pitämistä ei Ormuzd hyväksy. Ole siis vaan kumppanini, ajatusten
vaihtaja ja metsätoverini.

Tästä huolimatta osoitti Vohumeno vapauttajataan kohtaan suurinta
kunnioitusta ja nöyrää palvelevaisuutta. Hänen kiitollisuutensa olisi
tilaisuuden sattuessa helposti saattanut hänet henkensäkin uhraamaan.

Haoma oli juuri vuorikoskella toimittanut aamukylpynsä ja istui
nyt rotkonsa edustalla olevan matalan kivilohkarepöydän luona.
Sille hän oli levittänyt vanhan arvokkaan Avestakäärynsä sekä
pergamenttilehtensä, jolle hän piirtimellään kirjoitti uuden
suuntansa aatteita. Tuontuostakin pysähtyi piirrin, ja Haoma loi
katseensa tummansiniselle taivaalle sekä alas laaksoon, jossa joki
kaarevana polvieli. Hän näytti välistä kaihoavan ja etsivän jotakin
kaukaista, sellaista, mikä tempaisi hänen tulevat oppisuuntalaisensa
vastustamatta mukaansa, luoden heihin saman ylevän innostuksen
hehkun, joka lämmitti hänen omaa poveansa. Sitten hän taas tarkoin
tutki Avestakääryä, hakien Zoroasterille ilmoitetusta sanasta tukea
väitöksilleen. Sillä ei hän tahtonut julistaa mitään kokonaan uutta
oppia. Hän tahtoi vaan puhdistaa Avestan opin sellaisesta, mitä hänen
ajatuksensa ja tunteensa piti epäoleellisena. Hän tahtoi kehoittaa
ihmisiä luopumaan yksipuolisesta puustavi-opista, johon he aikojen
kuluessa olivat takertuneet ja neuvoa heitä kiintymään Avestan opin
syvimpään sisällykseen, sen elinvoimaiseen ydinoppiin: taistelemaan
Ahrimania ja pimeyttä vastaan ja samalla lisäämään Ormuzdin ja Valon
valtaa.

Kun Haoma taas, miettiessään sopivaa sanapukua ajatuksilleen, loi
katseensa laaksoon, huomasi hän Vohumenon alempana joen rannalla
huuhtelevan hartijoitaan ja kasvojaan. Koska Haoma ei vielä
Vohumenon siellä ollessa ollut nähnyt hänen noudattavan tätä
parsilaista tapaa, ajatteli hän tyytyväisenä, että Vohumeno nyt oli
luopunut täydellisestä uskonnottomuudestaan ja että hän vapauden
hyväntekevästä vaikutuksesta oli heltynyt Ormuzdia palvelemaan. Ja
Vohumenon lopetettua kylpynsä sekä aikoessa palata asunnolleen, huusi
Haoma häntä luokseen.

Vohumeno, joka juuri aikoi tehdä kierroksen kallioiden taitse -- niin
arasti hän vältti omin päin tulemista Haoman rotkolle -- kuuli Haoman
huudon ja kääntyi häntä tervehtimään. Ja hän astui joutuisasti Haoman
luo.

-- Tahdotko viettää tässä hetken, jutellen kanssani? -- kysyi Haoma
häneltä.

-- Keskusteleminen kanssasi, valtijas, on paras huvini.

-- Näin sinun ensi kertaa käyvän aamukylvyssä. Onko vapaus jo
lauhduttanut mielesi palvelemaan Ormuzdia?

-- En Ormuzdia palvellakseni jokivedellä huuhtonut jäseniäni. Tämä
vanha tapa on varsin virkistävä.

-- Mutta jotakin meidän ihmisten täytyy palvella ja uskoa.

-- Jo sanoin sinulle siellä häpeävankilassa, että uskon ainoastaan
sydänten hyvyyteen ja pahuuteen.

-- Mutta sydämen hyvyys on juuri Ormuzdin lahja.

-- Jospa Ormuzd onkin olemassa, on hän liian heikko. Vuosituhansia
ovat kärsivät ihmiset toivoneet, että hän pääsisi voitolle; mutta
tämä toivo on ollut ja on yhä vielä turha.

-- Tämä toivo ei vielä ole toteutunut, sillä vastaiseksi on Ahrimanin
valta vahvempi. Ja vastaiseksi Ormuzd odottaa ihmisten tehokasta
kanssavaikutusta. Sillä yksistään ihmisten hyvä tahto saattaa
toteuttaa Ormuzdin valoisia tarkoituksia, ja lujittaa ja laajentaa
hänen valtakuntaansa maan päällä. Onhan Ormuzdin vallalla jo
jalansijaakin: luonnon luomakyky, auringon valo, hyvien aikaansaama
melkoinen järjestys ja järjen ja hyvän kehityskelpoisuus.

-- En kiellä, että muutamilla on hyvä tahto. Sinulla esimerkiksi,
valtijas, ja muilla, joille luonto on lahjoittanut hyvän sydämen
kauniin lahjan. Mutta tällaisten luku on niin pieni, etteivät he
voi muuttaa maailman menoa parempaan. Sillä on niin paljon pahoja
sydämiä, jotka luulevat pahuuden vallan ylläpitämisestä saavuttavansa
hyötyä.

-- Luulet siis, Vohumeno, että on ainoastaan hyviä ja pahoja sydämiä.
On kumpiakin. Mutta on myöskin paljon perin laimeita sydämiä, jotka
tajuavat sekä hyvän että pahan, selvemmin tai himmeämmin, mutta jotka
eivät huoli niitä ajatella, sen vähemmin toimia hyvän eduksi. Kaikki
on heille vaan kuin tuulen henkäys, joka puhaltaa ohi ja katoaa. Ja
tuskin yksikään niistä sydämistä, joita hyviksi kutsumme, on kokonaan
vapaa tällaisesta laimeuden lamauttavasta kivulloisuudesta.

-- Olet oikeassa, valtijas, laimeiden lauma on perin suuri. Ja heistä
on maailman viheliäisyydellä yhtä vähän parannuksen toivoa kuin
pahoista. Ja vielä on niitäkin, joiden sydämen tämä viheliäisyys on
tylsyttänyt ja tunteettomaksi paaduttanut. Minä olen yksi niitä.

-- Siten kenties arvelet enemmän kuin todella on asianlaita. En luule
tunteiden tylsyneen sydämessäsi. Ehkäpä ne vaan ovat väsähtäneet
suurista vastoinkäymisistäsi. Muuten ei ole oikein, että annamme
täydellisen katkeruuden ja tunteiden välinpitämättömyyden vallata
mielemme. Sillä silloin asetumme laimeiden pariin. Ja Ormuzd
tarvitsee jokaisen hyvän sydämen palvelukseensa. Päinvastoin meidän
tulee karkoittaa katkeruus mielestämme, vaikka oma elämämme sitä
ansaitsisikin, jotta voisimme ainakin auttaa muita.

-- Puhut todesti, valtijas. Sinä yksin voit saada jähmeät tunteeni
virkoamaan.

-- Älkäämme siis kiistelkö uskon ja opin muodosta. Luulen, että
pohjalta tavoittelemme samaa. Luulen myös, että mielesi vielä on
lämpenevä valon taistelulle, ja että sinusta on tuleva ensimäinen
uusien pyrkimyksieni kannattaja ja toteuttaja.

-- Sinua seuraan vapaasti ja häikäilemättä, minne tahdot minua
ohjata, sillä henkesi voima on minut vallannut.

-- Uudet ajatuksesi minua suuresti ilahuttavat, ja näen että
vapaus on vuodattanut balsamiaan sydämesi kärsimysten haavoihin.
Päättäkäämme siis yhdessä lietsoa innostuksen tulta ihmismieliin,
palavasti ja väsymättä.

Äänettömänä Vohumeno ojensi voimakkaan kätensä Haomalle merkiksi,
että hän tähän kumppanuuteen suostui.

Samassa hän nousi seisomaan. Lyhyt vapauden aika oli jo ehtinyt
melkoisesti virkistää hänen ruumistaan, ja jäntevänä ja suorana hänen
kookas vartalonsa kohosi siinä Haoman edessä.

-- Ammuin tänä aamuna nuoren kauriin ja lähden sitä meille
aamuateriaksi vartaalla paistamaan, -- sanoi hän, aikoen lähteä
omalle asunnolleen.

Silloin Kerivan, joka levollisena ja tyytyväisenä, häntäänsä
liehuttaen, oli loikonut isäntänsä jalkojen juuressa, äkkiä höristi
korviaan ja karkasi esiin sekä rupesi, kääntyen laaksoon päin,
raivokkaasti haukkumaan. Vaivoin sai Haoma sen rauhoitetuksi ja
luokseen huudetuksi. Eläin ei kuitenkaan lakannut tuon tuostakin
haukahtamasta ja välillä murisemasta.

Laakson puolella tarjoutui nyt tähän yksinäiseen seutuun nähden
tavaton näky. Punaviittainen, vaaleankelta-turbaaninen tumma
mies, pitkä hopeanuppinen sauva kädessä, kulki pienen seurueen
etumaisena. Häntä seurasi kaksi, kantotuolissa kulkevaa verhottua
naista; kantotuolien jälessä astui viisi mustiin viittoihin puettua
aseellista miestä. Koko tämä pieni joukkio ohjasi kulkunsa Haoman
rotkolle. Saavuttuaan matkan päähän siitä, iski punaviittainen mies
sauvansa kallioperäiseen rinteeseen; koko seurue pysähtyi, kantajat
laskivat alemmaksi kantotuolit, ja niissä istujat astuivat maahan
seisomaan. Kulkueen johtaja lähestyi sitten Haomaa, tervehti häntä
ja kysyi, luotuaan hieman kummeksuvan ja tyytymättömän katseen
Vohumenoon:

-- Oletko sinä parsilainen Haoma?

-- Haoma on nimeni.

-- Kertojatar Anahita lähettää sinulle tervehdyksensä ja kysyy,
suostutko keskustelemaan hänen kanssaan tärkeiden asioiden johdosta.

Haoma näytti hämmästyneeltä, sillä tämä oli niin perin tavatonta ja
odottamatonta. Kohta hän kuitenkin tointui hämmästyksestään:

-- Kertojatar on tervetullut asunnolleni.

Punaviittainen pääeunukki -- se oli kulkueen johtaja -- loi nyt
syrjäkatseen Vohumenoon ja virkkoi:

-- Hänen asiansa vaatii, että hän kahden kesken saa sen sinulle
ilmaista.

Enempää kehoitusta ei Vohumeno tarvinnut; luotuaan puolestaan
epäilevän katseen punaviittaiseen mieheen sekä alempana odottavaan
joukkioon, poistui Vohumeno rotkoasunnolleen.

Pääeunukki palasi nyt seurueen luo ja lausui siellä pari sanaa
toiselle naisista. Tämä alkoi hitaasti astua rinnettä ylös Haoman
rotkon edustalle. Saattojoukko jäi mäen rinteelle juuri niin
pitkän matkan päähän, että se näki rotkon edustan ja valtijattaren
pienimmätkin viittaukset, jotta se tarpeen vaatiessa saattoi rientää
hänen luokseen.

Verhottu valkeapukuinen nainen saapui rotkon edustalle; hän pysähtyi
epäröivänä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Hetken
vaiettuaan, hän virkkoi:

-- Olen kertojatar Anahita, ja etsin apuasi, parsilainen Haoma.

-- Terve tulemaasi yksinkertaiselle asunnolleni -- sanoi Haoma. --
Suvaitsetko istua kivelle, sillä muita istuimia en täällä saata
tarjota.

-- Anahita veti nyt syrjään silkkiharson kasvoiltaan ja istuutui
osoitetulle kivelle. Kun hänen kirkkaiden sinisilmiensä katseet
kohtasivat Haomaa, tuntui destur mobedin pojasta, kuin jotakin hänen
sisällään olisi omituisesti vavahtanut. Mutta hän pysyi tyyneenä,
seisten siinä liikkumattomana ja suorana, pitkä tummansininen viitta
yllä. Katkaisten äänettömyyden hän virkkoi:

-- Mikä saattoi sinut asunnolleni ja mitä palvelusta haluat minulta?

Haoman kookas ja ryhdikäs vartalo ja hänen tummien silmiensä vakavuus
näytti tekevän Anahitan ujoksi, melkein pelokkaaksi. Hänen äänensä
värähteli heikosti, kun hän viimein puhkesi puhumaan:

-- Ensi kertaa on minun hallitsijan edessä puolustaminen sorretun
oikeutta. Tehtäväni on vaikea; tarvitsen taitavia ja luotettavia
auttajoita. Pyydän sinua tiedustelijaksi.

Hän puhui pehmeällä helähtelevällä äänellään, hänen olentonsa oli
lapsellisen yksinkertainen, ja sanomaton viehkeä sulo välkkyi hänen
kasvoillaan.

Haoma vastasi:

-- Tietänet, etten ole islaminuskoinen, että olen parsi. Sorrettujen
oikeutta, myöskin muunuskoisten, kunnioitan. Mutta lähimmän
velvollisuuteni tulee kohdistua omaan heimooni, jolle minun ensiksi
täytyy omistaa työni.

Olisi voinut luulla, että kertojattaren korkeassa asemassa oleva
nainen tästä puolinaisesta kieltäytymisestä olisi loukkautunut, että
hän paheksumisen tai solvatun ylpeyden sana huulilla olisi poistunut.
Mutta näin ei tehnyt Anahita. Sillä itsehillitsemystä oli häneen
nuoruudesta pitäen teroitettu. Syvästi surullinen ilme vaan verhosi
hänen silmiään. Ja kun Haoma sen huomasi, heräsi hänessä, erakossa,
jonkunmoisen ritarillisuuden ja säälin sekaiset tunteet, ja hän katui
äskeisiä jyrkkiä sanojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen edessään
ollut kaunis ja viaton lapsi, joka rukoili hänen apuansa; ja tämän
rukoilevan pyynnön oli hän hyljännyt! Ennenkuin hän ehti ruveta
puolinaista epäystään selittämään ja perustelemaan, sanoi Anahita:

-- Olen kuullut, että työskentelet oman heimosi hyväksi, ja se on
hyvä ja kaunis teko. Mutta se toimi, johon sinua pyydän, ei ole
vieras parsien harrastuksille. Kurdilaispäällikkö Mervim, jonka asiaa
olen ottanut puolustaakseni, on läntisten, Thabarma-järven rannoilla
asuvain parsien ystävä. Nykyinen Kurdistanin maaherra, Jusuf, sortaa
parseja. Jos Mervim saa oikeutta, pääsevät myös parsit sortotilastaan.

Ilon välke oli kulkenut Haoman kasvojen yli, kun hän kuuli
mainittavan läntisiä parseja ja Thabarma-järveä. Hän huudahti vallan
ehdottomasti:

-- Thabarma-järven rannat, Zoroasterin synnyinseutu! --
Velvollisuuteni on asian hyväksi toimia!

Anahitan surullisen ilmeen sijaan oli nyt tullut selkeä ilon
kuvastus, joka oli niin lapsellisen vilpitön, että Haoma ihmetellen
katseli häntä.

-- Apusi on oleva minulle suuriarvoinen, ja sydämestäni kiitän sinua
siitä, -- huudahti Anahita.

-- Miten on minun menetteleminen ja milloin on toimiin ryhdyttävä? --
kysyi Haoma.

-- Jos huomenna tahdot tulla asuntooni -- vastasi Anahita -- olet
saava lähempiä tietoja. -- Saatanko siis avunantoasi pitää varmana?

-- Varmana saatat pitää.

Anahita otti poveltaan esiin kalliskivisen sormuksen, jonka hän
ojensi Haomalle sanoen:

-- Tämän sormuksen näytettyäsi asuntoni ovenvartijalle, pääset
sisälle.

Vaistomaisesti vastaanotti Haoma sormuksen.

Ja Anahita hymyili vielä kerran kiitokseksi lapsellisen hyvää
hymyilyään, kumarsi päätään ja viittasi kädellään hyvästiksi.
Sitten nousi hän kiveltä ja verhosi kasvonsa sekä rupesi astumaan
mäen rinnettä alas seurueensa luo. Sinne saavuttuaan hän nousi
kohoitettuun kantotuoliinsa. Pääeunukki asettui etumaiseksi kulkuetta
johtamaan. Se lähti liikkeelle ja katosi pian kallioiden taakse.

Haoma seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän oli seurannut Anahitan
kulkuetta siihen asti, kun se katosi näkymättömiin. Sitten vasta
hän heräsi haaveistaan. Näyn tavoin oli kertojatar tullut; hän oli
viipynyt hetken ja taas kadonnut.

Nyt vasta rupesi Haomassa ajatusten ja tunteiden tulva virtaamaan.
Siihen asti Anahitan odottamaton käynti oli hänessä herättänyt
etupäässä hämmästystä. Hän istuutui kivirahille ja nojasi päänsä
käsiin. -- Kun Ahriman tahtoo miehelle asettaa kavalimmat ansansa,
lähettää hän hänen luokseen kauniin naisen -- tuo vanha parsilainen
lauselma johtui leimauksen tavoin Haoman mieleen. Sen hän jo oli
lapsuudessaan kuullut, ja kun hänen henkensä syvät ja vakavat
pyrkimykset nuorukaisijän vartuttua olivat heränneet, mietti hän
usein näiden sanojen merkitystä ja pakeni, osaksi ujon luontonsa
vaikutuksesta, osaksi tulevan tehtävänsä tietoisuudesta, muiden kuin
omaan perheeseensä kuuluvien naisten seuraa. Nyt hänestä siis tuntui
ensi hetkellä vallan luonnolliselta, että pahuutta hautova Ahriman
oli ohjannut häikäisevän kauniin kertojattaren hänen luoksensa. --
Mutta älköön pimeyden ruhtinas vielä riemuitko! Haoma oli pysyvä
kylmänä kuin jäinen, Elbursvuorilta puhaltava pohjantuuli! -- Oliko
hän menetellyt varomattomasti siinä, että hän punnitsematta antoi
lupauksensa kertojattarelle? Oliko vielä mahdollista peruuttaa tuo
lupaus? -- -- -- Vallan mahdotonta; parsin antama sana oli pyhä. --
Mutta toiselta puolen: saattoiko tässä edes olla mikään Ahrimanin
ansa? Olihan kysymyksessä läntisten parsien, siis hänen läheisten
heimosukulaistensa vapauttaminen sortajan vallan alta. Ja vielä
lisäksi: Anahita oli kauniimpi keväistä päivää, mutta oliko hänen
kauneutensa senlaatuinen, että sen alla saattoi piillä Ahrimanin
kätyrin valhemuoto? Ei suinkaan. Hänen kirkkaiden silmiensä katse
oli kevätauringon paisteen veroinen. Mutta kevätauringossa ei ole
vilppiä, Se elähyttää, lämmittää ja riemastaa. Ken sellaisen katseen
omistaa, hän ei saata olla Ahrimanin välikappale, hän on päinvastoin
Ormuzdin ase. Ja todella tämä uusi suuri tehtävä, joka näin
odottamatta tarjoutui Haomalle, mitä se muuta oli, kuin uusi Ormuzdin
hyvyyden ja suosion osoitus. Äsken oli Haoma saanut viedä omalle
heimolleen, itäisille parseille, vapauden riemusanoman. Ormuzdin
avulla oli hänen onnistunut vapauttaa onnettomat vangit ja Ormuzdin
kunniaksi hän tuona harvinaisena, heimonsa vapautuksen juhlana, oli
saanut sytyttää kiitosuhrin! Nyt tarjoutui hänelle tilaisuus tehdä
palvelusta läntisille parseille. Olihan tämä selvä merkki siitä,
että Ormuzd hänelle oli määrännyt erityisiä tehtäviä, suuria ja
kauniita tehtäviä. -- Entä hänen uudistetun oppinsa kokoaminen ja
järjestäminen? Eikö se ollut hänen elämänsä päätehtävä? Odottihan
hänen isänsä sen valmistumista, odottihan sitä vanha Gurase ja ehkä
moni muu hänen ystävänsä kotivuoristossa. -- Eipä hän sitä aikonut
laiminlyödä. Tuli vaan pieni keskeytys ja lykkäys. Ja oliko hänen
heimolaistensa vapauttaminen ristiriitainen hänen opilleen? Ei
suinkaan. Työllä ja toimella hän nyt ryhtyi elämässä toteuttamaan
niitä aatteita, joita hän aikoi pergamentille kirjoittaa. Olihan
elävä toiminta kuollutta oppia parempi!

Hänen näin ajatellessaan, valtasi hänet monipuolisen elämäntoiminnan
hurmaus. Siinä hän tahtoi koetella intonsa hehkua, siinä luontonsa
vielä piileviä uhkuvan runsaita voimia. Hän tahtoi edetä kuin
vuoriston lumivyöry, vastustamattomana, seuraten uraansa. Hän tahtoi
saada innostuksensa leimuamaan salaman tavoin, valaisten taivaan ja
maan yhdellä suurella valonvälkähdyksellä.

Vaistomaisesti oli Haoma laskenut kädestään kivipöydälle Anahitan
antaman sormuksen, jonka kallis jalokivi erivärisenä säteili
auringonpaisteessa.

-- Tuo on siis se tenhomahti -- ajatteli hän -- joka avaa
kertojattaren oven. Ja tämä taikakalu on nyt minun huostassani.

Hän otti Avestakäärynsä ja sormuksen ja kätki molemmat rotkoseinän
salaiseen komeroon. Sitten hän joutuisasti meni Vohumenon luo.

Vohumeno oli laatinut asuntonsa somaan kallioiden ympäröimään
paikkaan. Pehmeä nurmikko levisi luolan edustalla, ja siellä
täällä, kallioiden laidalla, kasvoi tamariskipensaita. Kauempaa,
kallioiden lomitse pisti esiin tummia suippokärkisiä sypressilatvoja.
Leveästä kallioiden aukosta näkyivät vuorikosken vaahtoisat aallot
ja syöksähtävä vesijoukko. Nurmikkonsa laidalle oli Vohumeno
tehnyt tulen, jonka yli vartaassa riippui iso kappale kauriinlihaa
paistumassa. Vohumeno istui kivellä tulen ääressä, kohennelleen sitä
ja lisäten siihen puita.

Kerrottuaan hänelle äskeisten vieraidensa käynnin tarkoituksen, kysyi
Haoma:

-- Mitä arvelet tästä uudesta tehtävästä, joka minulle odottamatta
tarjoutui?

-- Luulenpa sitä sinulle varsin soveliaaksi. Ehkäpä parsien läntinen
heimo on hedelmällinen maaperä uusille opeillesi. Mitä omaan heimoosi
tulee, luulen sinun sen puolelta kokevasi sitkeää vastustusta,
ainakin niin kauan kuin Naotarat ja Gershaspit hallintoa pitävät.

-- Tämä yritys miellyttää minua senkin vuoksi, että se antaa minulle
tilaisuuden nähdä Thabarma-järven rannat, suuren uskomme perustajan,
Zoroasterin, synnyinseudut!

Omituisen vilkkauden ja iloisuuden sävy oli painunut Haoman
kasvoihin. Vohumenosta tuntui kuin vakava erakkohaahmu olisi
hänestä kadonnut, ja kuin sen sijaan olisi tullut taisteluhaluisen,
häikäilemättömän soturin muoto.

Kun kauriinliha oli kypsäksi paistunut, kävivät toverukset käsiksi
aamuateriaansa.

Päivä paistoi lempeästi kallioiden väliselle nurmikolle, ja
vuorikoski soitti voimakasta, valtavan kohisevaa soittoansa.




NELJÄS LUKU.


Nyt se oli jo tapahtunut tuo Haoman merkillinen käynti kertojattaren,
Anahitan, luona. Paksu rautaportti oli sulkeutunut hänen jälkeensä,
ja siinä hän nyt astui pitkänkaltevaa ylänteen rinnettä laaksoon.
Auringon kiertäessä lounaaseen oli hän lähtenyt vuorikoskelta, ja
nyt, hänen palatessaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Vaikka
iltaruskon värit jo, näin syksypuoleen, olivat tummemmat, tuntui
hänestä kuin vaaleanpunaiset kevätvärit olisivat koreilleet
lumihuipuilla, kuin syksyyn kallistuva kasvimaailma olisi uhkunut
keväistä elinvoimaa ja henkinyt ilmoille nuoria tuoksujaan. Niin
kevyt oli hänen mielensä! Nyt aukeni uusi ura hänen toiminnalleen.
Se innostuksen taikaliekki, jota hän hiljaisessa mielessään oli
odottanut ja aavistanut, se oli nyt syttynyt leimuamaan. Vielä soivat
hänen korvissaan Anahitan viimeiset sanat:

-- Olen turvallinen, jätettyäni asian sinun käsiisi, Haoma!

Oliko kukaan ennen lausunut hänen nimeänsä niin viehkeästi, niin
täynnä vakaumusta? Se ääni oli kajahtanut lapsellisen hellänä ja
luottavaisena, kuin ennen Haoman sisaren, Armaitiksen ääni. Ja nuo
viattoman kauniit sinisilmät olivat vielä toisen kerran todistaneet,
että tämä uusi tehtävä oli Ormuzdin lähettämä. Entä jos omasta
uskostaan ja heimolaishengestään tarkasti kiinnipitävät parsit
paheksuivat sitä, että Haoma ryhtyi ajamaan islaminuskoisen asiaa?
Vaikkapa paheksuivatkin, niin oli Haoma sopivassa tilaisuudessa
selittävä heille, että se oli liian ahdas katsomuskanta. Että
islaminuskoisissakin se, mikä oli hyvää, oli Ormuzdin työtä, ja että
heidän oppinsa erehdykset olivat Ahrimanin vaikutusta. Kerran, kun
ihmiset taajoin rivein olivat liittyvät Ormuzdin taistelujoukoksi,
varmaan kaikki harhauskot olivat haihtuvat ja ihmiset yhdistyvät
yhdeksi suureksi valonpalvelija-joukoksi!

Tasaisesti ja voimakkaasti Haoman rinta hengitti viileätä
iltailmaa, ja joutuisasti tie häneltä kului. Tummina ääriviivoina
kohosivat eteläistä taivasta kohti Raghan minaretit ja palatsit.
Sinne piti hänen siis seuraavana päivänä mennä Demurilta saamaan
apuneuvoja Kurdistanin matkaa varten. Sillä pian aikoi hän lähteä
kurdilaispäällikön Mervimin asiaa Thabarma-järven seuduille tutkimaan.

Iltarusko on jo vaalennut ja Itämaan salaperäinen hämärä on verhonnut
maat ja manteret, kun Haoma saapuu vuorikoskelle. Voimakkaasti
pauhaavana, mutta hellämielisenä jättiläisenä tuntuu se tervehtivän
Haomaa. Eihän tämä seutu ole erämaata. Kaikki täällä ainakin nyt
elää. Tuntuu siltä, kuin rosoiset kalliotkin tuttavallisesti
kuiskailisivat tyytyväisyyden kuisketta. Eikä kuu malta olla luomatta
tänne katsettaan. Se nostaa vaalean loistavat kasvonsa kallioiden
loveen ja levittää vuorikoskelle hyppielevän hopeaverkon. Suuri
yölepakko sujahtaa äänettömänä Haoman ohitse hänen puhtaan valkean
päähineensä houkuttelemana. Kerivan vahtii uskollisesti rotkoasuntoa
ja lähtee sen suulta liikkeelle isäntäänsä tervehtimään, iloisena,
kuten aina Haoman palatessa kotia, häntäänsä liehuttaen.

Mutta Haoman on tarvis ilmaista uhkuvia tunteitaan ja ajatuksiaan
toiselle, toverille. Hän kulkee Vohumenon luolalle ja kutsuu häntä,
mutta ei kuule vastausta. Vohumeno on siis lähtenyt saaliinajoon
vuoristoon. Sinne päättää Haomakin lähteä toveriaan vastaan. Sillä
ei hän nyt enää saata pitkään viipyä, jo hän on paluumatkalla. Ja
Haoma käy omassa rotkossaan, riisuu päältään pitkän juhlaviittansa,
pukee ylleen lyhyen, vuoriretkillä mukavan nutun sekä sieppaa jousen
olalleen. -- Tuonne vuoristoon johtavaa polkua pitkin Vohumeno
varmaan on mennyt, ja sitä tietä hän myös palaa.

Tutulta tuntuu polku, keveästi nousee jalka. Ja koko tämä
vuoristoluonto tuntuu hellältä ja herttaiselta, ikäänkuin se sulkisi
Haoman syliinsä. Tuossa haamoittaa esiin tuttu granaatti-omenapuu.
Sen hedelmät ovat jo tulentuneet. Haoma taittaa itselleen hedelmäin
runsaudesta alasriippuvalta oksalta suuren granaatti-omenan,
halkaisee sen ja rupeaa syömään kuorien sisällä piileviä mehukkaan
virvoittavia marjasia. Niiden tuoksu ja raitis maku herättää mielessä
tietoisuuden luonnon hyväntekevästä äärettömästä luomavoimasta, sen
tyhjentymättömistä varoista, sen viileistä lähdesuonista, jotka
elähyttäen pulppuilevat maan povessa, raviten ja uudistaen luonnon
elämäkuntaa. Terveyden ja voiman tunne herää selväksi Haomassa, ja
hän ajattelee siunaten Ormuzdin antimia, joiden runsaus on tullut
hänen osakseen.

Äkkiä näkyi tiheän ja korkean, tuuheakukkaisen vuorikanervan takaa
kaksi kiiluvaa tulipistettä. Silmänräpäyksessä oli Haoma temmannut
olaitaan jousen, pannut siihen nuolen, tähdännyt ja laukaissut. Ja
seuraavassa tuokiossa makasi kanervikossa kuolleena yön hiipivä
nelijalkainen varas: verenhimoinen shakaali. Se oli Haoman nuolen
tapaamana muutaman kerran nytkäytellyt notkeita jäseniään ja
viskellyt päätänsä. Senjälkeen retkahti sen suippo, repomainen kuono
maahan, ja sen kiiluvat varkaanlyhtysilmät taukosivat ainaiseksi
loistamasta. Haoma nosti kaadetun pedon läheisen kiven huipulle, ja
otti paikasta merkkejä, voidakseen sittemmin korjata vuodan.

Yhä kauemmaksi vuoristoon johti häntä polku; pian se vallan
loppui, ja eteen tuli jylhä tunturiseutu. Haoma pysähtyi ja kutsui
voimakkailla huudoilla Vohumenoa. Moninkertaiset kaiut vaan
vastasivat etäisiltä vuorenseinämiltä, mutta Vohumenoa ei kuulunut.
-- Hänellä on varmaankin ollut huono metsäonni, ja hän on kaiketi
eksynyt tavallista kauemmaksi saalista ajamaan.

Näin ajatteli Haoma ja palasi takaisin rotkoasunnolleen.
Lähestyessään vuorikoskea näki hän jo kaukaa tulen pilkoittavan
kallioiden lomitse. Vohumeno oli siis jo kotona; hän oli tällä
kertaa käynyt toisella taholla. Nopein askelin ohjasi Haoma kulkunsa
Vohumenon tulen ääreen. Tämä väsymätön toveri oli taas aterian
valmistuspuuhissa. Tällä kertaa oli hän ampunut pyitä, joita nyt
oliiviöljyssä paistoi kivestä kaiverretussa padassa.

-- Tulet vuoristosta päin, valtijas, sanoi hän Haomalle. Odotin sinua
tulevaksi kertojattaren puolelta.

-- Palasin sieltä jo aikaisemmin ja lähdin vuoristoon sinua vastaan.

-- Miten asia päättyi?

-- Tiedustelumatkani Kurdistaniin on päätetty. Huomenna menen Raghaan
suurvisiirin pojalta, Demurilta, matkaneuvoja pyytämään. -- Tuletko
sinä matkatoverikseni.

-- Sitä aijoin juuri ehdoittaa, valtijas. Voihan sinulla niin
pitkällä ja vaarallisella matkalla olla minusta vähän hyötyä.

-- Paljonkin hyötyä, ja lisäksi rattoa.

Ilta-ateria on syöty, Haoma on toivottanut toverilleen yörauhaa ja
palannut rotkolleen. Kuutamo on nyt niin kirkas, että selvästi näkee
pitkät alat alhaalla leviävää laaksoa. Ei tunnu uni tulevan nyt, ei
muistu mieleenkään vuode. Haoma on siirtynyt haaveilujen maille.
Ehkäpä hänen ei vielä olisi pitänyt erota Vohumenosta. Olihan hänellä
paljon puhuttavaa: sydän oli vielä täynnä tunteita, jotka sanoin
pyrkivät päästä ilmoille. Mutta toiselta puolen: se mitä hän nyt
tunsi, oli kuitenkin niin salaperäistä ja epämääräisen viehkeää, että
kieli varmaankin olisi kieltäytynyt sitä tulkitsemasta. Ja kuitenkin
olisi hän tahtonut jakaa toiselle sydämensä uhkuvaa sisällystä,
olentoaan täyttävää uutta innostusta.

Äkkiä johtuu ajatus hänen mieleensä. Pitäähän hänellä tuolla luolassa
olla vanha syrinda-kitara, jonka Armaitis antoi hänelle mukaan, hänen
ensi kertaa lähtiessään kotoa. Mutta sen kielet ovat varmaankin
taittuneet tai ruostuneet, sillä ei hän, tämän rotkon löydettyään ja
siihen asetuttuaan, ole tuota soitintaan koskenut. Se onkin nurkassa
pölyn peitossa, josta hän vaivoin saa sen vapautetuksi. Kielet
ovat kyllä eheät, mutta kauheassa epävireessä. Tokko hän enää osaa
soitintaan virittää! Hän menee ulos kuutamoon ja istuutuu, kitara
sylissä, kivirahille. Ja pian on syrinda-kitara taas vireissä, ja
Haoma rupeaa soittamaan vanhoja tuttuja parsilaisia säveleitä, jotka
hän nuorempana on kuullut ja oppinut. Hän soittaa kilvan kosken
pauhinan kanssa ja luo säveleihin sydämensä täyden tunnerikkauden.
Ja vanha soitin tuntuu nyt hänestä toverilta, jolle hän on uskonut
kaikki, ja jonka osanottava ääni on häntä lohduttanut ja rohkaissut.

Vähitellen solui kitara Haoman huomaamatta hänen syliinsä. Viimeinen
soinnos, jonka hän sen kielistä oli kaiuttanut, palautti hänen
korvaansa helinän, jonka pieni pehmeä käsi päivällä oli näpäyttänyt
hopealevystä. Hänen mielestään sukelsi esiin kuluneen päivän hänestä
niin vaiherikkaat muistot. Ennen kaikkea haamoitti niiden kätköistä
kaksi kirkasta sinisilmää, joilla oli lapsen viaton loiste, ja
lämmittävän hyvä katse. Se oli ilmeisen elävä tuo kuva, se tenhosi,
tehden samalla levottomaksi ja rauhalliseksi!

Haoma tunsi kaiken verensä syöksähtävän sydäntä kohti, hänen
tunteensa kuohahtivat kummallisina, ja hän kätki päänsä kivipöytään
nojaaviin käsiinsä.




VIIDES LUKU.


Haoma oli jo saapunut vallan lähelle Raghaa. Nyt havaitsi hän jo
selvästi edessään nuo lukuisat sirot minaretit, vaaleansiniset ja
punaiset moskeat, joiden kullatut ja hopeoidut kupukatot hän tähän
asti vaan kaukaa oli nähnyt. Siinä jo kohosi hänen edessään kaupungin
pohjoispuolinen, jykeväpiirteinen kiviportti. Kun Haoma kulki siitä
sisään, virkkoi eräs portinvartijoista toiselle:

-- Tuossa tulee parsi!

Toinen huomautti siihen:

-- Niitä kai nyt rupeaa tulvimaan tänne Raghaan, sittenkuin shaahi on
heille julistanut armahduksensa.

Portista sisälle mentyään tuli Haoma leveälle suoralle kadulle,
jonka kummallakin puolella oli suuria rikkaita basaareja. Siinä
oli laajalti, itse basaarien ulkopuolellakin levitettyinä, mitä
vaihtelevimpia korutavaroita: Intian silkkikankaita, Kashmirin
shaaleja, arapialaisia mattoja, Jemenin jalokiviä y.m. Ostajia
ja myyjiä vilisi viljalti basaareissa ja niiden edustalla. Tosin
Haoma, tuo yksinäinen rotkoasukas, joka ensi kertaa täällä liikkui,
hämmästyneenä loi silmänsä tähän kirjavuuteen ja väenvilinään.
Mutta hän ei malttanut pysähtyä tätä kaikkea lähemmin tarkastamaan.
Sillä hänellä oli asiansa ja suuri yrityksensä mielessä, ja se
valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Kuljettuaan leveän kadun päähän,
saapui hän pienelle torille, jonka äärellä oli etupäässä helmi- ja
jalokivimyymälöitä. Suuret valkea- ja punaliinaiset suojuskatokset
estivät auringon, vielä näin syyspuoleenkin paahtavien säteiden
uuvuttamasta jalokivien ostajia. Tällä pikkutorilla kohtasi Haoma
äkkiarvaamatta tuttavan. Arasta, Haoman vankeudesta vapauttaman,
parsien uhripaikalla kuolleen Salferin poika, joka nyt komeapukuisena
palveli Demuria, liikkui täällä isäntänsä ostoksilla.

Nuorukainen oli niiden hyvien olojen vaikutuksesta, joihin hän
odottamatta oli siirtynyt, suuresti hyötynyt. Vankilaluolan
ummehtuneen ilman ja nälän tuottama kalpeus oli paennut hänen
kasvoistaan ja palaavaa terveyttä ennustava puna oli noussut
poskille. Huomattuaan ja tunnettuaan vapauttajansa, destur mobedin
pojan, meni Arasta häntä kohti ja heittäytyi, häntä lähelle tultuaan,
maahan, täten tervehtien häntä kuin itämaalaista ruhtinasta ainakin.

Haoma ei ensin ollut häntä tuntea, sillä vieras puku ja terveemmät
kasvot saattoivat hänet vallan erilaiseksi siitä, jommoisena Haoma
hänet parsien vuorikylässä oli oppinut tuntemaan. Mutta kun Arasta
kyyryisestä asennostaan loi ylös katseensa Haomaan, tunsi tämä hänen
nöyrät silmänsä ja huudahti:

-- Nouse toki ylös, Arasta! Mitä sinä minun edessäni maassa ryömit!

Arasta nousi nyt seisomaan ja virkkoi ujosti!

-- Terve, valtijas!

-- Terve, Arasta! virkkoi Haoma. -- Olenpa varsin tyytyväinen,
että sinut tapasin, sillä aioin juuri kysyä tietä herrasi Demurin
asunnolle.

-- Sinne olen minäkin menossa. Olen käynyt ostamassa herrani
lempipuolisolle, Menishelle, kaulahelmikoristeen ja palaan sitä
viemään herralleni.

He kääntyivät nyt astumaan kaidalle kadulle, joka pieneltä torilta
poikkesi vasemmalle. Ohikulkevat katsoivat hieman uteliaasti
suoraryhtistä Haomaa, hänen pitkää tummansini-viittaansa ja puhdasta
valkoista päähinettään. Nähtyään että hovin palvelija oli hänen
seurassaan, monikin, ensin rypistettyään huulensa parsilaista
ivaavaan hymyyn, kunnioittavasti väistyi hänen edestään kapealla
kadulla syrjään. Sillä Melik shaahi ja Hassan Ibn Ali olivat
selvästi osoittaneet suosivansa parseja. Ja koska tämä kulki
kultarannerenkaisen hovipalvelijan seurassa, hän varmaankin liikkui
parsien asioilla hovissa.

Kaita katu päättyi sileillä, leveillä kiviliuskoilla kivitettyyn
rantatoriin. Astujien eteen aukeni nyt avara näky. He olivat näet
tulleet keinotekoisen leveän joen rannalle. Tämän joen oli Melik
shaahi panemalla liikkeelle tuhansia työmiehiä ja uhraamalla
äärettömiä rahasummia eräästä vuorijärvestä johdattanut kaupungin
halki. Lukuisat valkeamarmoriset sillat johtivat sen yli, ja
kauempana, sen vastakkaisella rannalla, haamoitti siniautereisen
ilman verhoamana Melik shaahin suunnattoman lavea-alainen,
erivärisistä marmorilajeista rakennettu palatsi. Tuuheat puutarhat,
joihin oli istutettu Intian harvinaisimmat puulajit, ja Ceylonin
uhkuvasta kasvimaailmasta noudettuja palmuja sekä leveälehtisiä
pensaita, pistivät esiin vaaleankeltaisesta marmorista tehtyjen
muurien takaa. Palatsirakennusten katoilla liehui purppuranpunaisia
ja vaaleansinisiä silkkilippuja, joihin oli kuvattuna kultakuteiset
seldshukilaiset puolikuut.

Arasta opasti Haomaa pitkän matkaa järven pohjoispuolista rantaa
pitkin, kunnes he tulivat shaahin linnaryhmien kohdalle. Niiden
järvenpuolisen laidan keskipalkoille johti leveä valkoinen
valkeamarmorinen silta, jonka kummassakin päässä oli jykevä kullattu
portti.

-- Tämä silta vie shaahin lempipuolison asunnon portin edustalle
-- huomautti Arasta. Sitä myöten ei kukaan muu saa kulkea, kuin
shaahi ja hänen lempipuolisonsa. Kun he tahtovat lähteä ajelemaan,
avataan kullatut portit, ja kahdeksanvaljakko, joka vetää jalokivistä
säteileviä vaunuja, karauttaa ulos linnasta ja ohjaa kulkunsa tälle
sillalle.

-- Kuka on shaahin lempipuoliso? -- kysyi Haoma hajamielisenä.

-- Tällä haavaa hänellä ei kuulu olevankaan lempipuolisoa, siitäperin
kuin Turkan Chatun on menettänyt nuoruutensa kauneuden ja joutunut
epäsuosioon.

-- Oletpa jo ehtinyt kokea yhtä toista, lyhyen olosi aikana hovissa.

-- Kuuleehan sitä kaikennäköistä. Kun palvelijat ovat joutilaina,
kertovat he toisilleen lakkaamatta hovin uutisia.

-- Onko herrasi Demur nyt kotona? -- kysyi Haoma, joka oli kokonaan
omien ajatustensa maailmassa ja joka ei näyttänyt olevan halukas
kuuntelemaan enempiä hovijuttuja.

-- Herrani Demur lähti juuri mennessäni aamukylpyyn, mutta on jo
varmaankin siitä palannut. Hän käski minun heti basaarista tultuani
tuomaan tämän helminauhan hänen käteensä. Sillä tänään on hänen
lemmikkinsä, Menishen, syntymäpäivä, ja vartijaani tahtoo antaa
hänelle tämän kalliin lahjan.

Haoma huomasi nyt, että Arasta varovasti kantoi kädessään
silkkikoteloa, jossa hän oletti tuon syntymäpäivälahjan piilevän.

Samassa he kääntyivät yhdelle marmorisilloista, ja Arasta huomautti:

-- Tämä silta johtaa siihen osaan shaahin linnaa, missä suurvisiirin,
Hassan Ibn Alin ja herrani Demurin asunnot ja puutarhat ovat.

-- He kulkivat tätä siltaa pitkin leveän joen yli, jonka ohuesti
väreilevään pintaan sillan valkeat marmoripatsaat kiemurtelevina
kuvastuivat. Heidän saavuttuaan palatsin ulkomuurin portille,
löi Arasta portin vieressä riippuvalla rautakurikalla kolmasti
seeteriporttiin. Se aukeni, ja vartija pisti ulos päänsä, nähdäkseen,
kuka oli tulossa. Huomattuaan Arastan, oli vartija halukas ilman
muuta päästämään hänet sisälle. Mutta havaittuaan hänen seurassaan
oudon miehen, katsahti hän tähän kummeksien ja kysyi:

-- Ken on tämä vieras?

-- Se on parsilainen Haoma, herrani Demurin hyvä ystävä -- vastasi
Arasta. -- Hänellä on asiaa herralleni.

-- Saattaa olla -- huomautti vartija. -- Mutta minun on kielletty
päästämästä sisälle hoviin outoja vieraita ilman herrani lupaa.
Riennä sinä suurvisiirin pojan luo vieraan tuloa ilmoittamaan. Vieras
itse istukoon portin viereiselle rahille odottamaan.

Ei ollut muu neuvona, kuin mukaantua tähän hovimääräykseen. Arasta
pujahti siis sisälle portista, ja Haoma istuutui kivirahille
odottamaan. Portti suljettiin Arastan jälkeen. Hetken kuluttua
se jälleen raoitettiin, ja vartija ojensi raosta Haomalle ison
päivänvarjostimen ja riikinkukon sulista tehdyn viuhkan. Näiden
viileyttä tuottavien esineiden ojentaminen oli käynyt niin pian, ja
portti oli taas niin viipymättä sen jälkeen sulkeutunut, ettei Haoma
ehtinyt huomauttaa näiden hänelle outojen kapineiden turhuutta. Hän,
joka oli tottunut vuoriston polttavaan auringonhehkuun, ei suinkaan
pelännyt jokituulen lauhduttamaa lämpöä tuossa muurin laidalla.
Senpä vuoksi hän varovasti asetti koreavärisen varjostimen ja upean
viuhkan viereensä rahille. Kun hän siinä oli istunut hetken aikaa,
rupesi oikealta pitkin rantaäyrästä tulemaan miehiä, joilla oli
yllään jalkoihin ylettyvät valkeat kaaput ja niiden päällä lyhyemmät,
vihreät vaipat. Päässä oli heillä isot punaiset turbaanit. Tämän
parven etumaisena kulki vanha valkeapartainen mies. Mikäli Haoma
oli kuullut kuvailtavan mollia, muhamettilaisten pappeja, oli
näiden miesten puku noiden selityksien mukainen. Ja todella kantoi
kukin koraanikääryä kädessään. He palasivat nähtävästi rukoilemasta
moskeasta. Jonon johtaja, valkeapartainen mies, iski, tultuaan Haoman
rahin kohdalle, teräväkatseiset silmänsä häneen ja virkkoi, kääntäen
päätään takanaan kulkevalle mollalle puoliääneen:

-- Näitkö parsia? -- Noita vääräuskoisia koiria rupeaa nyt tulvimaan
tänne.

-- Pian heistä tulee vaaraa profetan pyhälle uskolle -- virkkoi tämä
vastaukseksi.

Sen enempää ei Haoma kuullut. Mutta hän huomasi, että johtaja siirtyi
astumaan puhuttelemansa mollan viereen, jonka jälkeen he vilkkaasti
käsiään huitoen jatkoivat keskusteluaan, arvatenkin äskeisestä
aineestaan.

-- He eivät uskoamme tunne, ja jos vähän tuntevatkin, eivät sitä
ymmärrä, ja siksi he sitä tuomitsevat -- ajatteli Haoma itsekseen.

Samassa kiintyi hänen huomionsa suippokokkaiseen veneeseen, joka
kahden seisovillaan olevan miehen melomana lähestyi linnanpuolista
joen rantaa. Veneen kokka sujahti seuraavassa tuokiossa maihin
vähän matkan päässä, vasemmalla siitä paikasta, missä Haoma
istui. Miehistä, jotka hypähtivät rannalle, oli toinen vanha,
harvapartainen, toinen nuorempi. He alkoivat astua rantaa pitkin
Haomaa kohti. Heidän tultua lähemmäksi, tunsi Haoma vanhemman
miehistä Shirujeksi, paenneeksi vankienvartijaksi. Hän näytti
rasittavasta toimestaan erottuaan saaneen selkänsä vallan suoraksi,
ja hänen jalkansa liikkuivat entistään ketterämmin.

Shirujekin tunsi nyt Haoman ja säpsähti, mutta ei muuten ollut
millänsäkään, katsoi vaan eteensä ja joudutti hieman askeleitaan.
Juuri kun hän kumppaninsa kanssa oli mennyt Haoman ohi, avattiin
portti, ja herransa luota palaava Arasta astui siitä ulos. Saranoiden
narinan kuullessaan, käänsi Shiruje päätään.

-- Herrani, Demur, käskee sanoa sinut tervetulleeksi, valtijas! Hän
odottaa sinua tuolla sisällä -- sanoi Arasta.

Nyt avattiin portti kunnioittavasti selälleen ja Haoma astui,
annettuaan kumartavalle vartijalle takaisin tarpeettomat
viileysvehkeet, Arastan seuraamana hovin muurien sisälle. He tulivat
pitkään pylväskäytävään, jonka katolta kummaltakin puolen riippui
köynnöskasveja.

-- Näitkö Shirujen tuolla äsken? -- kysyi Haoma.

-- Näinpä kyllä, ja olen jo tätä ennenkin muutaman kerran häntä
tavannut. Ensi kerralla, kun hänet äkkiä kohtasin tuolla joen
rannalla, hän kovin hämmästyi ja näytti kohta senjälkeen hyvin
kiukkuiselta.

-- Mitä hän täällä toimii?

-- Kerrotaan hänen olevan visiiri Abu'l-ganaïmin palveluksessa.
Tuo toinen, joka äsken oli hänen seurassaan, oli myöskin visiirin
palvelijoita, ja kerrotaan, että hän on valepukuinen assassiini, joka
ylläpitää yhteyttä Abu'l-ganaïmin ja Alamutin linnan assassiinien
välillä.

-- Mikä mies on sitten tuo Abu'l-ganaïm.

-- Se on shaahin entisen lempipuolison, Turkan Chatunin, suosikki
ja kätyri sekä jalon suurvisiirin, Hassan Ibn Alin pahin vihamies
ja vastustaja. Hän on monta kertaa koettanut syöstä syrjään
suurvisiirin, mutta kaikki hänen yrityksensä ovat olleet turhat.

-- Hassan Ibn Alilla taitaa olla hallitsijansa järkähtämätön
luottamus?

-- Niin sanotaan.

Näin puhuessaan olivat he pylväskäytävästä saapuneet, riippuvien
puutarhojen ympäröimälle avaralle pihalle, joka oli kivitetty
leveillä harmailla marmorilevyillä. Sen halki astuttuaan menivät
he sisälle Demurin palatsin suureen eteiseen, ja siitä vähän
pienempään saliin, jossa vallitsi miellyttävä viileys ja jonka
keskustassa korkea suihkulähteen säde pulppuili ylös rehevien
kasvien keskeltä. Suihkulähteen vieressä loikoi Demur, ohut vihreä
silkkivaippa yllä, matalalla ja pitkällä vuoteentapaisella istuimella
polttaen pitkävartista, hienohajuista narghile-piippua. Kaksi
palvelijaa seisoi hänen pääpuolellaan isot viuhkat kädessä, valmiina
karkoittamaan liian lämmön herrastaan.

Haoman astuttua sisälle Arastan seuraamana, hypähti Demur ylös
mukavasta asennostaan, jossa hän oli nauttinut äskeisen kylvyn
tuottamaa hyvinvoinnintunnetta, syleili herttaiseen tapaansa
ystäväänsä Haomaa ja virkkoi:

-- Tuollaisena sinusta vielä enemmän pidän! Johan nyt rohkenet tulla
ihmisasunnoille.

Hän viittasi Arastalle. Tämä joutuisasti lykkäsi Haoman eteen korkean
musnud-patjan. Sitten Demur käski toisen viuhkojista asettumaan
Haoman luo sekä toisen tuomaan hänelle pitkävartisen narghile-piipun.
Mutta kumpikin kohteliaisuudenosoitus oli Haomasta turha. Toiselle
palvelijoista, joka alttiisti rupesi heiluttamaan komeata viuhkaansa,
virkkoi Haoma:

-- Ystäväni, tuo vaivasi on tarpeeton, sillä eipä liika lämmin minua
rasita.

Toisen palvelijan tuotua hänen eteensä pitkävartisen piipun, sanoi
hän, tehden väistävän liikkeen kädellään:

-- Kiitän tarjoumuksesta, mutta en saata siitä nauttia, sillä parsi
ei polta.

-- Se minun olisi pitänyt muistaa ennalta, huudahti Demur. -- Rupean
kuitenkin jo unhoittamaan tapojanne. Mutta sanohan, ystävä hyvä, mitä
sinulle saan tarjota. Tahdotko mango-hedelmää, Ceylonin hehkuvia
viiniä, vai haluatko mieluummin vahvaa ateriaa jalkamatkasi jälkeen?
Sano vaan, mitä ikinä halajat; paraalla, mitä huoneeni omistaa,
tahtoisin sinua kestitä.

-- Vieraanvaraisuuttasi kiitän ja olen valmis siitä myöhemmin
nauttimaan. Mutta kaikkein ensiksi pyytäisin saada kanssasi
keskustella tärkeästä asiastani.

Tämän sanottuaan katsahti Haoma huoneessa oleviin palvelijoihin.
Ennenkuin hän oli ehtinyt huomauttaa, että asiansa vaati keskustelua
kahden kesken, oli Demur tajunnut hänen ajatuksensa ja viittasi
palvelijoita poistumaan.

Heidän mentyänsä, kysyi Haoma:

-- Eivätkö nyt muut, kuin sinun korvasi ole puhettani kuulemassa?

Silloin nousi Demur istuimeltaan ja kulki varpaillaan leveätä
taustaovea peittävän paksun punasilkkisen intialaisen laskosverhon
luo, jonka hän äkkiä nosti. Pitkä, tyhjä solakäytävä vaan näkyi sen
takaa. Demur palasi vieraansa luo sanoen:

-- Voit olla huoleti. Ainoastaan minun korvani ovat sinua
kuuntelemassa, ja jos puhut puoliääneen, voit olla varma siitä, ettei
kukaan muu kuule sanojasi.

-- Haoma kertoi nyt, minkä suuren tehtävän Anahita oli hänelle
uskonut ja kysyi senjälkeen:

-- Voinko toivoa sinun, Demur, antavan minulle apukeinoja
tiedustelumatkalleni? -- Sen teen varsin mielelläni, vastasi
suurvisiirin poika. -- Kotimatkalla käyttämääsi oritta olen käskenyt
säästää ja syöttää sinun varallesi. Siitä saat nytkin ratsun
itsellesi.

-- Mutta kumppanini Vohumeno tarvitsisi myös hevosta.

-- Sen hän on saapa, ja aseita, rahaa, -- mitä vaan tarvitsette,
kaikki on teille annettava matkaanne varten. -- Mutta kas vaan,
oletpa sinä nähnyt kertojattaren. Sinun osaksesi on tullut kunnia,
josta ani harva voi kerskata. Sillä hän on vahvasti verhottu,
käydessään juhlina Raghan isossa sinisessä moskeassa, niin että vaan
hänen sypressinsolakka vartalonsa on katseiden saavutettavissa. Mutta
hänen silmänsä taitavat olla verrattoman ihanat, ja hänen kasvojensa
sulo harvinainen?

-- Hän on kaunis, ja näyttää hyvältä -- sanoi Haoma ujona ja punastui.

-- Luulenpa että meidän erakkomme on ihastunut -- huudahti Demur,
iskien Haomalle veitikkamaisesti silmää. -- Vahinko vaan, että
Anahita on sitoutunut ainaisesti pysymään impenä. Shaahikaan, tuo
mahtava mies, ei saa nauttia hänen sulostaan, vaan on moskeassa
kansan edessä vannonut suojelevansa kertojattaren viattomuutta.

-- Lasket leikkiä vakavista asioista, sanoi Haoma -- soimaava ilme
tummissa silmissään.

-- No jospa laskenkin leikkiä Anahitasta, niin todenteolla kehoitan
sinua toisaalta hankkimaan itsellesi hempeän toverin. Ensimäisen
askeleen olet jo ottanut tulemalla sieltä, erämaastasi tänne linnaan.
Olen jo sinuun tyytyväinen. Ja jos vaan tahdot, niin lahjoitan
sinulle sievän intialaisen orjattaren. Tyttö on tuskin täyttänyt
kuusitoista vuotta. Näin hänet äskeisillä markkinoilla ja ostin hänet
kolmestasadasta kultarahasta. -- Melkoinen hinta! -- Voin vakuuttaa
sinulle, että hän on viaton ja soma kuin puhkeamaisillaan oleva
ruusunnuppu. Hän on nyt lemmikkini Menishen seuralaisnainen. Mutta
kernaasti saat hänet, jos tahdot.

Haoma näytti olevan hämillään ja huomautti:

-- Ei tehtäväni salli minun sellaisia ajatella.

-- Emme puhu siitä enää tällä kertaa -- virkkoi Demur, joka huomasi
vieraanvaraisissa pyrkimyksissään menneensä liian pitkälle. -- Toivon
kuitenkin, että tahdot läsnäolollasi kunnioittaa sitä pientä juhlaa,
joka kohta alkaa lemmikkini Menishen kunniaksi.

-- Siihen suostun kernaasti, ellei perheesi ilo minun kauttani
häiriydy.

-- Vieläpä mitä! Naiseni päinvastoin ovat hyvin uteliaat näkemään
sinut, josta jo täällä hovissa puhutaan. Haaremista palattuamme vien
sinut isäni suurvisiirin puheille. Olen puhunut hänelle sinusta, ja
mielellään hän tahtoo sinuun tutustua.

-- Outoa on minun niin ylhäisten eteen astua, ja luulen liian kauan
täällä viipyväni.

-- Isäni ylhäisyyttä sinun ei tarvitse haikailla. Hän on
yksinkertainen kuin kansan mies. Ja muuten on tuo Mervimin asia
luullakseni hyvin arveluttava ja vaikea, sillä shaahi itse on hänen
tuomionsa langettanut. Isäni voi siis antaa hyviä neuvoja, miten
sinun on soveliaimmin menetteleminen.

-- Mielipiteesi on oikea. Velvollisuuteni on siis sitä noudattaa.

-- Tahdotko hetken odottaa tässä, Haoma? Pistäydyn sisähuoneessa
pukua muuttamaan.

Samassa Demur näpäytti kädellään läheiseen pylvääseen ripustettua
hopealevyä, jonka helähdyksestä Arasta hetken kuluttua riensi esille.

-- Oletko ostanut helmikoristeen? kysyi Demur.

-- Se on tässä, valtijas.

Hän ojensi herralleen basaarista noutamansa kotelon. Demur aukaisi
sen ja otti siitä esille hienon helminauhan. Katseltuaan sitä hieman,
sanoi hän:

-- Hyvin toimitit tehtäväsi. Helmet ovat oikeita ja puhtaat kuin
lähdeveden pisarat.

Jätettyään Arastan Haomalle seuraa pitämään, poistui Demur
sisähuoneisiin luvaten pian palata.

Arasta asettui seisomaan suihkulähteen ääreen, vaieten, kuten
hovipalvelijoiden oli määrä.

-- Tuon sinulle terveiset Vohumenolta -- sanoi Haoma katkaisten
äänettömyyden. Hän on varmaankin oleva iloinen, kun kerron, miten
hyvä sinun on olla -- sillä luulen, että sinulla todella on täällä
mukavaa, koska noin läheisesti saat palvella suurvisiirin poikaa.

-- Oloni täällä on niin hyvä, etten koskaan ole voinut sellaista
aavistaa. Herrani on minulle niin armollinen, että ilolla häntä
palvelen. Ja kaikesta saan kiittää sinun hyvyyttäsi, valtijas.
Jospahan Ormuzd soisi, että joskus saisin sen sinulle palkita!

-- Turhaan puhut palkitsemisesta. Osoita kiitollisuuttasi Ormuzdille
hänen hyvistä lahjoistaan. Sillä kaikki hyvä, mikä tässä huonossa
maailmassa tulee osaksemme, johtuu Ormuzdin siunauksesta, hänen
valppaasta taistelustaan pimeyden ruhtinasta vastaan. Yhdy sinäkin
Ormuzdin taistelujoukkoon!

-- Ormuzdia koetan joka päivä palvella lukien Avestaa ja hoitaen
hiilustan hehkua.

-- Se minua miellyttää, että herrasi sallii sinun uskoasi hoitaa.
Siinäkin suhteessa hän on suuren isänsä arvoinen.

He eivät ehtineet jatkaa keskusteluaan sen kauempaa, kun sisään astui
kiireisesti komeapukuinen shaahin palvelija. Hän kääntyi Arastan
puoleen kysyen:

-- Missä on suurvisiirin poika?

-- Hän on sisähuoneissaan pukeutumassa pientä kotoista juhlaa varten.

-- Sen hän tehköön joutuisasti, sillä suurherramme shaahi on paraikaa
hänen isänsä luona ja tahtoo viipymättä puhua hänen kanssaan aiotusta
metsästysretkestä.

Samassa Demur, joka oli muuttanut ylleen paksusta valkoisesta
silkkikankaasta tehdyn viitan, ja sitonut ympärilleen leveän
punapurppuravyön, palasi saliin.

-- Vie armolliselle hallitsijallemme se viesti, että hänen nöyrin
palvelijansa Demur heti rientää hänen käskyjänsä kuulemaan -- sanoi
Demur, kuultuaan mistä oli kysymys, shaahin palvelijalle. Tämä
poistui kiireisesti.

-- Ikävä, että Menisheni nyt saa odottaa -- huoahti Demur,
palvelijan mentyä, lyöden Haomaa olalle. -- Seuraa nyt minua isäni
odotushuoneeseen. Shaahin lähdettyä pois isäni luota, vien sinut
sisälle.

Demurin seurassa alkoi Haoma astua avaroiden marmoripihojen,
ihmepuutarhojen ja riippukasvien koristamien pylväskäytävien läpi
suurvisiirin asuntoihin, jotka sijaitsivat lähinnä Melik shaahin
palatsiryhmää.




KUUDES LUKU.


Suurvisiiri Hassan Ibn Alin avara odotussali oli hovisuojaksi
tavattoman yksinkertainen. Paksujen huonetta ympäröivien harmaiden
marmoripylväiden välissä ei edes riippunut mitään silkkisiä
laskosverhoja, kuten muuten tämän aikuisissa upeammissa huoneissa oli
tavallista. Ainoana koristuksena olivat seinä- ja kattomaalaukset
sekä permantomosaiikki, jotka kaikki kuvasivat tapauksia ja
sankareita Persian muinaistarustosta. Sillä vaikka islam jo aikoja
sitten oli voitokkaasti kohoittanut lippunsa Persian hallitustalojen
katolle, muistettiin ja harrastettiin rikasmuotoisia ja jännittäviä
muinaisiranilaisia kansantaruja.

Mataloita patjaistuimia oli asetettu pilareiden ääreen luoksepääsyä
odottavia varten. Nyt oli odotussali melkein tyhjä, sillä siihen
päivän aikaan ei suurvisiirillä ollut yleistä vastaanottoa. Melik
shaahilla näet oli silloin tapana oman yksityisen käytävänsä kautta
mennä suurvisiirinsä luo puhelemaan tämän omassa työhuoneessa. Tämä
tuttavallisuus johtui siitä, että Hassan Ibn Ali shaahi Alp Arslanin
eläessä, ja ennenkuin hän kohosi korkeaan asemaansa, oli ollut
Melikin opettaja. Tästä syystä Melik yhä vielä, lavean ja mahtavan
Persian hallitsijaksi tultuaan, suuresti kunnioitti Hassan Ibn Alia,
nykyistä taitavinta neuvonantajaansa, kutsuen häntä tuttavallisessa
keskustelussa "mestari Hassaniksi." Huolimatta siitä, että Hassan
Ibn Alin nuoruuden ystävä, sittemmin juonittelevaksi ja viekkaaksi
kehittynyt Ibn es-Ssabbach jo hovissa ollessaan oli monasti koettanut
järkyttää Hassanin rajatonta suosiota shaahin tykönä, ei se ollut
onnistunut. Alamutin linnan herraksi päästyään, oli Ibn es-Ssabbach
lakkaamatta salaisten fidaaviensa avulla jatkanut pyrintöjään.
Mutta kaikki hänen ja muiden asettamat ansat, vaikka olivatkin
ensin näyttäneet vaarallisilta, olivat kuitenkin kohta lauenneet.
Sillä aina Melik huomasi, että Hassan syystä kansalta oli saanut
kunnianimen "Nisam-el-mulk" -- valtakunnan tuki. Eikä Melik mistään
hinnasta tahtonut menettää tätä valtakunnan suunnatonta suojakatosta
kannattavaa vankkaa tukipylvästä.

Paitsi Haomaa, jota Demur mennessään sisälle isänsä työhuoneeseen
shaahin puheille oli pyytänyt odottamaan etusalissa, oli siellä kuusi
sysimustaa, purppurapaitoihin puettua nuubialaista orjaa, joilla oli
kookkaat riikinkukonsulista tehdyt viuhkat käsissä. Sitäpaitsi oli
vielä kolme henkivartijaa, joilla oli käyrät lyhyet miekat vyöllä
ja pitkät, pystyssä olevat keihäät kädessä. Erillä näistä seisoi
rikasaseinen tummaverinen mies, jonka turbaanissa välkkyi häikäisevän
komeita jalokiviä. Tämä mies oli Melik shaahin henkivartiaston
johtaja, haaremin kauneustuomari, visiiri Abu'l-ganaïm.

Haomasta, joka istui syrjemmässä, pitkän seinän keskipalkoilla, alkoi
odotus tuntua hieman vaivaavalta. Sillä suurvisiirin ovella seisovat
mustat nuubialaiset loivat tuon tuostakin suuret muljottavat silmänsä
uteliaasti häneen. Ja varsinkin Abu'l-ganaïm ahmi Haomaa katseillaan.
Tämän viekkaan näköisen hovimiehen huulilla lepäsi ivallinen ilme ja
hän katseli Haomaa säädyttömän tarkasti, ikäänkuin piirre piirteeltä
olisi tahtonut painaa hänen ulkomuotonsa muistiinsa. Tyyneenä Haoma
ensin kesti tuota katseiden tähtäilyä. Ja kun sitä jatkui, päätti hän
olla tästä tungettelevaisuudesta välittämättä ja rupesi tarkastamaan
katto- ja seinämaalauksia. Kokonainen sankarimaailma levisi siinä
hänen eteensä, ja Haoma, joka tunsi muinaistaruston, arvaili
itsekseen, mitä sankana kukin kuva esitti, oliko se Rustemia vai
Salia, vai muita. Ja syrjäkuvista hän koetti päättää, mitä seikkailua
kukin kuvaryhmä esitti. Mutta pian tämä katselu kävi hajamieliseksi,
ja Haoma ikäänkuin vieraantuen heräsi pois siitä haaveilevasta uuden
ympäristön tarkastamisesta, johon hän äkkiä oli siirtynyt. Hänestä
tuntui vastenmieliseltä viipyä näin kauan näiden seinien välillä,
ja hänessä heräsi taas elävinä ja valtavina kaikki ne ajatukset ja
tunteet, jotka kahden kuluneen päivän tapahtumat olivat aiheuttaneet.
Voimakkaasti hän myös tunsi pyrkimystä, niin kiireisesti kuin suinkin
päästä uutta suurta yritystään toteuttamaan. Ja lopuksi hänen
mielikuvituksensa kätköistä kohosi esiin kertojattaren pitkän kalteva
mäki, tuuheine puineen ja tummine muurineen ja linnaseinineen.
Ruusunhohteinen kevättaivas näytti kaareutuvan mäen ja linnan ylitse
ja kaukainen hiljaisen tuulen humina ja laulurastaan iltasävelet
tuntuivat tunkevan korvaan.

Haoman haaveilu keskeytyi siitä, että suurvisiirin työhuoneen
paksu, hopeakangilla koristettu seeteriovi aukeni ja asestettu
kuuluttaja, joka tavallisesti kulki shaahin edellä tiedustellen
paikan turvallisuutta, joutuisasti astui odotussalin läpi oviaukolle
päin, joka johti shaahin asuntoihin vievään yksityiseen käytävään.
Tämän edelläkulkijan tulo oli merkki siitä, että Persian hallitsija
seuraavassa tuokiossa oli tuleva samaa tietä.

Nuubialaiset orjat, henkivartijat ja Abu'l-ganaïm heittäytyivät
valmiiksi maahan käsien nojaan, ja Haoma, joka arvasi, että jotakin
erinomaista oli tulossa, nousi seisomaan. Seeteriovi aukeni nyt,
ja suurvisiirin huoneesta astui etusaliin Melik shaahi, ei vielä
neljääkymmentä täyttänyt mies, keltasilkkinen, säteilevillä
jalokivillä koristettu viitta yllä. Hänen vyöllään riippui lyhyt
käyrä miekka, jonka kultatuppeen oli kiinnitetty pieniä hehkuvia
rubiineja ja smaragdeja. Päässä oli hänellä korkea valkea
silkkiturbaani, jonka höyhentöyhdön juurta kaunistivat tavattoman
suuret hohtokivet. Saattoi lisääntyvästä lihavuudesta huolimatta
vielä huomata hänessä entisen sotasankarin ja maidenvalloittajan
ryhtiä. Mutta levollinen elämä, jota jo pitkät ajat hänelle oli
tarjonnut Nisam-el-mulkin koko valtakunnan asioista huoltapitävä
ohjaus, oli painanut selvän leimansa Melik shaahin koko personaan.
Hänen sileäksi ajetulla leuallaan ja paksunpuolisilla punaisilla
huulillaan lepäsi hekumallisuutta ilmaiseva piirre. Mutta päättävästi
suljetuissa suupielissä kuvastui syvemmällä piilevää tarmokkaisuutta
ja tahdonlujuutta, joka tarvittaessa saattoi toimintana puhjeta
ilmoille. Kädessä kantoi Melik ohutta, kultanuppista sauvaa, jonka
hän harvoin hylkäsi liikkuessaan kotoisissa asunnoissaan. Hänen
silmänsä olivat vilkkaat ja hänen tuliset ja läpitunkevat katseensa
tuntuivat tarkastellessaan ympäristöä tahtovan koota niin paljon
vaikutelmia kuin suinkin.

Kun Melik ohikulkiessaan loi silmänsä Haomaan ja näytti olevan hieman
ihmeissään, ettei hän muiden tavoin langennut maahan, kumarsi Haoma
syvään ja ojensi häntä kohti molemmat kätensä, kuten parsien oli
tapana tervehtiä.

Melik kuroitti ohutta sauvaansa häntä vastaan ja kysyi:

-- Kuka olet?

-- Olen parsi, Haoma nimeltäni, vastasi destur mobedin poika.

-- Vai olet parsi. Heimosi asuinsijoilla tahdon ensi matkallani
käydä, sillä sitä valtakuntani kolkkaa en vielä tunne, vaikka se on
vallan läheinen.

Tämän sanottuaan hymyili shaahi armollisesti, kulki edelleen ja
katosi asuntoonsa johtavan käytävän aukkoon. Nuubialaiset orjat, sekä
henkivartijat, jotka jo olivat ehtineet nousta pystyyn, seurasivat
shaahia. Ainoastaan Abu'l-ganaïm viivähti hetken ja tiuskasi
kiukkuisesti Haomalle:

-- Etkö käsitä, tolvana, että sinun pitää tervehtiä shaahia niin kuin
muut?

-- Sinä tervehdit shaahia omalla tavallasi, minä taas parsien
tavalla. Enkä luule hallitsijaa siltä vähemmän kunnioittavani kuin
sinäkään -- sanoi Haoma, koettaen pysyä tyyneenä, vaikka visiirin
julkean kiukkuinen ääni häntä suuresti suututti.

-- Hyvä! virkkoi Abu'l-ganaïm, jonka kiukku kiihtymistään kiihtyi.
-- Luulet kai nyt, kun shaahi on armahtanut teitä, olevasi niin
suuri herra, että sinulla on oikeus tuoda hoviin uusia tapoja!
Voin ilmoittaa sinulle, parsilaiskoira, että jos vielä joskus saat
kunnian päästä hovin seinien sisälle, lähetän orjani jäykkää selkääsi
notkistamaan.

Tämän sanottuaan aikoi hän rajusti lyödä Haomaa selkään, antaakseen
hänelle esimakua tulevasta kohtelusta. Mutta samassa Demur, joka
tällä välin oli tullut ulos isänsä huoneesta ja seurannut visiirin
kiukunpurkausta, astui ehkäisemään visiirin lyöntiä, huudahtaen
täynnä suuttumusta:

-- Parsi on ystäväni ja kiellän sinua, Abu'l-ganaïm, häntä
loukkaamasta.

Säpsähtäen veti visiiri jo ojennetun kätensä takaisin ja virkkoi
hieman kohteliaammin, kuitenkaan voimatta salata sappensa kuohumista:

-- Luulin, että hovitapojen valvominen oli minulle uskottu tehtävä,
ja metsästysretkien menot sinulle, suurvisiirin poika!

Se äänenpaino, jolla hän lausui sanat "suurvisiirin poika," osoitti
selvästi, kuinka syvästi hän vihasi ja kadehti sekä suurvisiiriä että
hänen poikaansa.

Mutta hyvin tietäen, että valta nyt oli heidän käsissään, katsoi hän
viisaammaksi jättää jatkamatta selkkauksia ja poistui pikaisesti
samasta oviaukosta, josta shaahikin.

-- Kyllä hänelle vielä kostan tämän solvauksen, -- sanoi Demur
visiirin mentyä.

-- Hänelle on saamansa valta noussut päähän -- virkkoi Haoma. --
Harva kuolevainen näyttää voivan oikein ja hillitysti käyttää sitä
valtaa, joka hänelle on uskottu.

-- Minua pahoittaa, että tällainen kohtelu on tullut osaksesi
hovissa. Ja vielä lisäksi minua pahoittaa, etten tänään jouda
haihduttamaan sitä ikävää vaikutusta, jonka juuri olet saanut, sillä
shaahi lähtee varhain huomisaamuna metsästysretkelle, ja tänään
täytyy minun koko loppuosa päivää valvoa sen valmistuksia. Mutta
lupaathan, että pian taas tulet minua tervehtimään tänne. Silloin
panen toimeen upean perhejuhlan yksinomaan sinun kunniaksesi.

-- Kiitän kutsumastasi. Mutta enpä varmasti saata sanoa, milloin
voin tänne taas tulla käymään, sillä viipymättä aion lähteä
tiedustelumatkalleni Kurdistaniin. Ja se luultavasti vie suuren osan
talvea.

-- Mutta sieltä palattuasi käyt luonani. Voit muuten olla huoleti
siitä, että toimitan sinulle kaikki mitä matkallesi tarvitset.

Demur kiiruhti pois metsästysvalmistuksia valvomaan.

Omituiselta tuntui Haomasta nyt vallan yksin astua kuuluisan ja
voimakkaan suurvisiirin eteen. Mutta olihan Demur sanonut häntä
ystävälliseksi ja tavoiltaan yksinkertaiseksi. Ei siis erakonkaan
tarvinnut häntä peljätä. Lisäksi hän juuri parseille oli osoittanut
suurta suosiota. Levollisena ja varmana Haoma siis meni suurvisiirin
ovelle, jolle hän varovasti kolkutti. Syvä ääni kuului huoneesta
kehoittavan astumaan sisälle, ja seuraavassa tuokiossa seisoi Haoma
suurvisiirin edessä.

Tämä oli pitkä mies, vanhuuttaan jo vähän kumaraselkäinen,
harmaahiuksinen ja hyväkatseinen. Hänen työhuoneensa oli odotussalia
vielä yksinkertaisempi. Siinä ei edes ollut maalauksia seinillä.
Huone oli pienenläntä ja kaksi suurta, matalaa pöytää täytti
siitä melkoisen osan. Näille pöydille oli kasattu koko joukko
pergamentti- ja papyruskääryjä, sillä lukuisat olivat Hassan Ibn Alin
valtakunnan eri hallinnonosia koskevat muistiinpanot, suunnitelmat
ja ohjesäännöt. Kaikki valtiolliset asiat kulkivat tämän pienen
työhuoneen kiirastuli-tarkastuksen läpi. Ja kuitenkin Hassan valitti,
ettei hän ehtinyt eikä voinut kaikkiin yksityiskohtiin perehtyä,
vaikka hänellä olikin avustaja-tarkastajansa. Sillä joskin ijäkäs
suurvisiiri uhrasi suurimman osan päiväänsä ja melkoisen osan
yötään valtion toimille, eivät yhden ihmisen voimat ja ajatuskyky
sentään riittäneet niin avaran, eriaineksisen valtakunnan asioiden
täydelliseen pohtimiseen.

Leveä ja korkea ikkuna aukeni puutarhaan päin, jonka puissa lenti,
liverrellen, piipittäen, kaakattaen, jos jonkinnäköisiä lintuja.
Nämät olivat suurvisiirin hoidokkaita. Tuon tuostakin hän nousi
nahkapalaltaan pergamenttikääryjensä luota ja viskasi siivekkäille
suosikeilleen jyviä ja ryynejä. Tämä suuri ihmisystävä oli myös
suuri eläinystävä. Nytkin istui leveällä ikkunalaudalla parvi
kyyhkysiä, jotka kuherrellen ilmaisivat läsnäoloaan ja ruuanhaluaan.
Hieno avattava rautalankaristikko esti pieniä ruokavieraita sisään
lehahtamasta. Sillä ne olivat niin kesyjä, että ne alituisesti
olisivat häärineet ijäkkään ystävänsä ympärillä, häiriten valtion
asiain korkeinta johtoa ja pannen pergamentti- ja papyryskääryt
epäjärjestykseen.

Haoman astuttua sisään, kohoitti Hassan Ibn Ali silmänsä edessään
olevalta pergamentilta ja loi vieraaseen hyvän katseensa. Hän lykkäsi
esiin samanlaisen nahkapatjan kuin se, jolla hän itse istui, ja
virkkoi kädenviittauksella kehoittaen Haomaa istumaan:

-- Terve, parsilainen Haoma!

Mutta ennenkuin Haoma noudatti ylhäisen isäntänsä kehoitusta, hän
huudahti:

-- Siunatkoon Ormuzd moninkerroin sinua, parsien jalo vapauttaja!

-- Vapauttajanne on Melik shaahi. Minä olen vaan hänen palvelijansa
ja käskyjensä toimeenpanija. -- Mutta käyhän patjalle lepäämään, sillä
olet kaiketi väsynyt pitkän jalkamatkasi jälkeen.

Haoma noudatti nyt Hassanin kehoitusta.

-- Miten jaksaa ystäväni, isäsi Iredsh? kysyi suurvisiiri. -- Siitä
on aikoja, kun hänet viimeksi näin.

-- Hän on jo ijäkäs, mutta oli terve, kun muutama päivä sitten kävin
kotiheimoni mailla. Hänen sydämensä on täynnä kiitollisuutta jalon
tekosi vuoksi. Nyt saavat parsit taas vapaasti noudattaa tapojaan ja
hoitaa uskoaan. Se on arvaamattoman suuri lahja.

-- Eri kansan osien tyytyväisyys ja onni on valtakunnan paras tuki.
-- Olenpa muuten kuullut, että aiot muuttaa parsien uskoa. Mihin
suuntaan nämät muutospyrintösi käyvät?

-- En tahdo suorastaan muuttaa parsien uskoa, tahtoisin vaan
puhdistaa sitä ja saattaa sen runsaampia hedelmiä tuottavaksi. Sillä
ylen suuri on Ahrimanin voima, koska ihmiset veltosti edistävät
Ormuzdin valtaa. Virkeäksi Ormuzdin taistelujoukoksi tahtoisin nostaa
heimoni.

-- Mutta oletko myöskin punninnut, kuinka vaaralliset kaikki
taisteluliikkeet ovat näin avarassa ja eriaineksisessa valtakunnassa?
Minun hiukseni ovat vaalenneet ponnistellessani levollisuuden ja
rauhan aikaansaamiseksi. Ja sittenkin huomaan kuohuvan tyytymättömiä,
joita tuntuu olevan mahdoton saattaa tyytyväisiksi.

-- Tarkoitukseni ei ole levottomuuksien nostaminen ja rauhan
siunausten hävittäminen. Tahdonpa kehoittaa heimoani taistelemaan
vakaumuksen, virkeän innostuksen ja väsymättömän rakkauden aseilla.
Tahdon vaan opettaa ihmisiä itsessään ja ympärillään vihaamaan
ja vastustamaan pahaa, joka voimakkaana ja elinjuuria kalvavana
näivetyttää luomakuntaa.

-- Näitä aseitasi en moiti. Ne voivat, viisaasti käytettyinä,
tuottaa hyviä voittoja. -- Poikani kertoi minulle äsken, että
olit ruvennut kertojattaren, Anahitan, tiedustelijaksi, ajaaksesi
kurdilaispäällikön, Mervimin asiaa.

-- Se luottamustoimi on osakseni tullut.

-- Tiedätkö myös, että tuo Mervimin asia on hyvin arkaluontoinen,
jopa sangen vaarallinenkin?

-- Luulen sen tarjoavan paljon vaikeuksia.

-- Se tarjoaa ylen paljon vaikeuksia. Sillä shaahi on itse
langettanut Mervimin tuomion ja karkoittanut hänet maanpakoon. En ole
unhoittanut tuon onnettoman kurdilaispäällikön asiaa, mutta minun on
tähän asti ollut mahdotonta uudelleen kajota siihen tai ottaa sitä
esille, sillä ylen vahva ja suuri on Jusufin puolue ja tavattoman
suuria mullistuksia asian vireillesaattaminen matkaansaisi.

-- Luuletko Mervimia viattomaksi ja syyttömästi tuomituksi?

-- Hyvin paljon on syitä tähän luuloon, vaikka viimeinen varmuus
puuttuu.

-- Silloin on velvollisuuteni viipymättä lähteä hänen asiaansa
tiedustelemaan.

-- Asia on tutkittava; siitä ei ole epäilystä. Toinen kysymys on,
tokko juuri nykyhetki on siihen sovelias.

-- Mutta Mervim on jo ilmaissut asiansa kertojattarelle. Sitä ei nyt
enää voi jättää ajamatta, mikäli olen kuullut. Eikä vaaraa liene
kertojattarella, koska asiata ensin tiedustellaan.

-- Jo pelkkä tiedustelu on nostava mielet kuohuksiin ja fidaavien
lukuisat salaiset laumat toimimaan. Pelkään, että nykyinen nuori
kertojatar on joutuva ainakin yhtä ankaroiden hyökkäysten alaiseksi,
kuin hänen onneton edeltäjättärensä.

-- Olen huomauttava hänelle yritykseen yhdistyneitä vaikeuksia ja
vaaroja. Mutta luulen, ettei hän niitä säikähdä, sillä hän pitää
tehtäväänsä pyhänä.

-- Siitä hänen ei suinkaan tarvitsisi luopua. Viisaus ja varovaisuus
vaatisi vaan yritystä hieman lykkäämään.

-- Mutta vitkasteleva viisaus ja varovaisuus saattavat kuolettaa
oikeuden. Mervim on jo niin kauan kärsinyt.

-- Kas niin, minäkin olen samaa mieltä, että Kurdilaista on
autettava. Tunnen vaan tarpeeksi Alamutin juonet, jonka vuoksi
tahdoin miettimisaikaa, asiaa punnitakseni. Aionpa puolestani vielä
kerran tarkoin tutkia Mervimin asiaa ja toimia omalla tahollani. --
Sinulla näyttää olevan isäsi hehkuva toiminnaninto. Tunnen sen jo
palavasta silmästäsi. -- No niin, en tahdo nuorta intoasi jäähdyttää
enkä ehkäistä. Voithan matkustaa läntisten parsien luo asiaa
tiedustelemaan. Mutta älä anna esiintymisellesi siellä julkisuuden
leimaa, vaan toimi enemmän hiljaisuudessa ja yksityisesti. Minä
ryhdyn puolestani varokeinoihini. Ja voit hädän tullen luottaa apuuni.

-- Suosiostasi ja avunlupauksestasi sinua sydämestäni kiitän, heimoni
hyväntekijä!

Haoma älysi nyt, että hän jo sangen paljon oli vienyt aikaa ahkeralta
suurvisiiriltä, ja teki lähtöä.

-- Aiotko jalan palata rotkoasunnollesi? -- kysyi vanhus Haoman
noustua.

-- Se on aikomukseni.

-- Onpa siis tärkeätä, että annan sinulle pari tai kolme asestettua
miestä sinua ulos kaupungista ja puoliväliin kotimatkaasi saattamaan.
Sillä muuten väijyvät fidaaviparvet sinut korjaavat huostaansa. He
näet pitävät tarkasti huolta kaikista, jotka minun luotani menevät
pois. Heillä on vakoilijansa kaikkialla.

-- Ormuzd on minua suojeleva, koska liikun hänen asioillaan. Luulenpa
siis tarjoamaasi turvajoukkoa tarpeettomaksi.

-- Päinvastoin se on välttämätön. Tänne tullessasi olit tuntematon
ja pelkkä parsi. Täältä lähdettyäsi olet epäilemättä tunnettu niille
väijyville joukoille, jotka vaanivat jokaista hyvien tekojen polulla
vaeltavaa. Suostu siis tarjoumukseeni.

Näin sanottuaan Hassan Ibn Ali näpäytti hopealevyään. Hetken kuluttua
tuli palvelija sisään, ja suurvisiiri virkkoi hänelle:

-- Käske tänne viipymättä kolme vahvasti asestettua miestä. Aseensa
he peittäkööt avaroihin vaippoihin, sillä heidän tulee lähteä
turvasaattona kaupungista.

Palvelija katosi määräyksen saatuaan, eikä Haoman tarvinnut pitkään
odottaa, ennenkuin nuo kolme saattajaa ilmestyivät. Kiitoksensa
ja jäähyväisensä lausuttuaan suurvisiirille, poistui Haoma hänen
työhuoneestaan, kulki turvajoukkonsa kanssa avaran odotussalin
läpi ja alkoi astua saattajiensa osoittamaa kaitaa ja pitkää
salakäytävää. Hyvän aikaa kuljettuaan kaikennäköisten käytävien,
sokkeloiden, pienten pihojen ja puutarhojen kautta, saapui Haoma
seuralaisineen pienelle lukitulle, muurissa sijaitsevalle portille.
Tämän lukon aukaisi yksi vartijoista, ja seuraavassa tuokiossa olivat
kaikki neljä Raghan läpi virtaavan leveän joen rannalla. Saattajat
viittasivat Haomaa astumaan rannalla olevaan veneeseen, johon hänen
jälkeensä nuo kolme turvasoturia myös astuivat. Vene lykättiin
vesille, ja kaksi sotureista alkoi meloa sitä kaupungin pohjoiselle
portille päin.

Venematkansa suoritettuaan, kuljettuaan basaarien ohi ja lopuksi
jätettyään taakseen Raghan pohjoisen portin, suuntasivat nämät neljä
miestä kulkunsa vuorikoskea kohti. Hämärä rupesi jo laskeumaan
maille, kun Haoman asuinpaikan kalliot ja sirolatvaiset sypressit jo
läheltä näkyivät. Silloin pysähtyi Haoma ja sanoi kääntyen pienen
turvajoukkonsa puoleen:

-- Nyt, ystäväni, en enää tarvitse saattoanne. Sillä muutaman
kivenheiton päässä on asuntoni.

Hän erosi heistä rientäen rotkoasuntoonsa.




SEITSEMÄS LUKU.


Turkan Chatun, joka pitkät ajat oli haaremissa nauttinut shaahin
lempipuolison kunnia-arvoa, oli jo joku aika sitten menettänyt
sen ja ollut pakoitettu muuttamaan pois erityisestä shaahin omien
asuinhuoneiden läheisyydessä sijaitsevasta haaremirakennuksesta.
Kerrottiin Melikin tällä haavaa olevan vallan ilman erityistä
lemmikki-kaunotarta, sillä eräs arapialainen tyttö, jonka hän kerran
matkoillaan oli itselleen katsonut ja hoviinsa tuonut, oli lyhyen
aikaa hovissa oleskeltuaan kuollut -- Turkan Chatunin myrkyttämänä,
-- kuten kuiskailtiin.

Turkan Chatunin arvo ja vaikutusvalta ei siltä ollut vallan
vähäiseksi supistunut, sillä hän oli lahjoittanut Melik shaahille
pojan, Machmudin; ja koska Machmud myös saattoi tulla kysymykseen,
Melikin vallanperijää määrättäessä, oli luonnollista, että Turkan
Chatunilla syrjäisempäänkin asemaan jouduttuaan oli muhkeammat olot
kuin muilla haaremin naisilla.

Saman päivän illalla, jolloin Haoma oli hovissa käynyt, istui Turkan
Chatun pienessä sisähuoneessaan leveällä silkkipatjaistuimella.
Korkeajalkainen hopealamppu levitti himmeätä levottomasti
liehuvaa valoansa huoneen räikeänpunasille silkkiverhoille. Tässä
valaistuksessa olivat Turkanin kasvot vielä erinomaisen kauniit; ja
jos ei olisi ottanut huomioon hänen vartalonsa lisääntyvää, haaremin
kauneuslakien mukaan jo hieman liiallista lihavuutta, olisi pitänyt
Melikiä tavattoman vaativaisena kauneusmaun valtakunnassa, koska hän
jo oli hänet hyljännyt. Mutta tuli vielä lisää toinen seikka, joka
selitti, miten shaahi näin verrattain pian oli syrjäyttänyt Turkanin.
Tämän ääni oli näet matala ja hieman karkea, enemmän miehen, kuin
naisen ääneen vivahtava. Melikillä taas oli tässä suhteessa hyvin
vaativainen korva. Hän ei ollut tarpeeksi voinut ihailla ja kehua
arapialaisen tyttövainajan sulavaa ääntä. Ja Turkanin viehkeimmän
kauneuden kadottua, tämä äänen karkeus näytti työntävän luotaan
Melikkiä.

Vanha, paksuhuulinen numiidialainen orjatar, jonka vanukkeinen
kiherätukka jo harmahti, seisoi shaahin entisen lemmikin edessä, ja
molemmat naiset juttelivat puoliääneen.

-- Oletko siis aivan varma siitä, että Barkijárokin imettäjä yhä
edelleen on puolellamme? -- kysyi Turkan Chatun.

-- Siitä panen vanhan pääni pantiksi, valtijatar. Hän saa sinun
kauttasi niin paljon etuja ja lahjoja, ettei hän ikipäivinä luovu
meitä auttamasta.

-- Hän antaa siis Barkijárokille yhä edelleen paljon makeisia?

-- No sen voin vakuuttaa. Jo sen pojan vatsa kuuluu olevan niin
huono, ettei hänestä ikinä tule hallitsijaa.

-- Näet asiat liiaksi ruusunvalossa. -- Ei huono vatsa vielä ihmistä
tapa tai tee kykenemättömäksi. -- Eikä sinun muuten tarvitse antaa
tuon imettäjän tulla siihen luuloon, että hän tekee meille suuren
palveluksen tuolla namujen syöttämisellä.

-- Kyllähän se imettäjäeukko tuon tuostakin valittaa virkansa
vaikeutta. Hovilääkäri on näet antanut ankarat hoitomääräykset pojan
kivulloisuuden vuoksi, ja imettäjä vetää jo sitä virttä, että tuo
makeisien antaminen voi käydä hänelle sangen vaaralliseksi, jos se
tulee ilmi.

-- Tuon hän tietysti sanoo, saadakseen paremman palkan. Voithan
joskus pistää hänelle jonkun helminauhan ja pari kultarahaa enemmän,
kunhan hän vaan lopettaa mankumisensa. -- Miten pikku Machmudini
jaksaa?

-- Siinä on vasta riski poika. Syö jo kuin mies, on vahva ja iloinen.
Ei sen parempaa hallitsijanalkua voi ajatella. Äsken hän pantiin
nukkumaan.

-- Se on hyvä. Saat siis mennä levolle sinäkin, sillä en enää
tarvitse sinua tänään.

Tämän kuultuaan heittäysi orjatar alas pehmeälle matolle emäntänsä
eteen ja kuiskasi:

-- Allahin haltuun, valtijatar!

Sitten hän hiljaa poistui huoneesta.

Turkan Chatun jäi orjattaren mentyä, istumaan, pysyen liikkumatta
silkkipatjallaan, sillä hän näytti odottavan ja tarkasti kuuntelevan
jotakin. Odottaessaan hän aukaisi kultaketjussa kaulassaan riippuvan
pienen hajuvesipullon, kaasi sen sisällyksestä vähän käsilleen ja
pirskoitti sitä patjoille. Pieni huone täyttyi huumaavan vahvalla
tuoksulla. Tuskin oli hän ehtinyt sulkea hajuvesipullonsa tulpan, kun
hän kuuli vastaisen seinän laskosverhon takaa hiljaista naputusta.
Eikä hän antanut sen toistua, vaan hypähti ylös istuimeltaan, otti
esiin avaimen ja aukaisi verhon takana piilevän matalan oven.
Kyyristyen tuli siitä sisälle eunukiksi puettu mies.

-- Iltaa, rakas Abu'l-ganaïm, -- sanoi Turkan Chatun!

-- Iltaa, armas Turkan. Joko olet kauan minua odottanut?

-- Tulit hyvään aikaan, sillä sain juuri parhaiksi orjattareni, tuon
vanhan mustan apinan, täältä pois. Istuhan, rakkaani.

Heidän istuttua vieretysten patjoille, virkkoi visiiri Abu'l-ganaïm.

-- Olisin jo tullut aikaisemmin, mutta muuan tehtävä minua pidätti.

-- Onko sinulla ollut ikävyyksiä, rakkaani?

-- Eipä juuri ikävyyksiä. Oiva saalis vaan pääsi käsistäni.

-- Kerro, kerro!

-- Täällä näet tänään kävi suurvisiirin pojan tykönä eräs ylhäinen
parsi, joku profeetta tai senkaltainen -- muuten parsien destur
mobedin, Iredshin poika.

-- Ystävämme Ibn es-Ssabbachin vihamiehen poika.

-- Niin juuri. Haoma on hänen nimensä. Shiruje ja palveluksessani
oleva valepukuinen fidaavi näkivät hänen menevän sisälle
suurvisiirin pojan portista. Myöhemmin tapasin tuon saman parsin
suurvisiirin odotussalissa. Ei hänen käyntinsä siis ollut pelkkää
yksityistä laatua, vaan oli sillä epäilemättä tärkeä "valtiollinen"
merkityksensä. Sen saattoi jo huomata hänen ylpeästä kumarruksestaan
shaahin edessä.

-- Varmuus ja ylhäinen suosio tavallisesti synnyttävät alhaisossa
ylpeyttä.

-- Minunkin edessäni hän esiintyi tavattoman jäykästi, tuo koira! --
No niin. Tuo parsi oli mielestäni oikea makupala, jonka vuoksi annoin
Shirujelle ja fidaaville toimeksi ottaa hänet kiinni, kun hänen piti
poistua linnasta. Tämä työ oli Shirujelle varsin mieluinen, sillä
hän sanoi tahtovansa omasta puolestaan kostaa parsille, joka oli
riistänyt häneltä ammatin ja karkoittanut hänet pois parsien luota.
-- Mutta parsi oli meitä viekkaampi, hän ei palannutkaan samaa tietä
kuin tuli. Vaan kaukaa näkivät Shiruje ja fidaavi hänen astuvan
veneeseen kolmen vartijan seurassa. Takaa-ajo olisi ollut turha.

-- Sepä oli vahinko.

-- Todella suuri vahinko. Sillä olisimme epäilemättä kiduttamalla
puristaneet parsista esille tiesi mitä tärkeitä tietoja. Ja sitten
olisin elävänä tai puolikuolleena lähettänyt hänet Alamutiin lahjaksi
Ibn es-Ssabbachille. Luulen että tämä ystävämme olisi lahjasta
sydämellisesti iloinnut. Sillä vaikka se ei olisi ollutkaan hänen
vihollisensa Iredsh, niin olisi se ollut tämän poika, siis sinnepäin.
Ja varmaankin Nisam-el-mulk olisi ollut kiukkuinen kuullessaan,
miten hänen turvattinsa oli käynyt. Harva seikka tuottaa minulle
niin vilpitöntä iloa, kuin kiusanteko tuolle kaikkivaltiaalle
ukkonahjukselle.

-- Onkohan hän oikein luotettava tuo Shiruje? Etköhän liian
anteliaasti suo hänelle luottamustasi? Sinun pitäisi muistaa, että
hän on parsi.

-- Sitä en unhoita. Mutta hän on nykyään parsien vihollinen, joutui
pakomatkallaan fidaavien käsiin ja vannoi silloin rupeavansa Alamutin
asioita ajamaan. Tähän asti ei ole ollut pienintäkään syytä hänen
uskollisuuttaan epäillä. Hän tuntee sen kamalan rangaistuksen, joka
odottaa luopiofidaavia. Luulen, että Alamutilla ja meillä voi olla
paljon hyötyä hänestä, sillä hän tuntee parsit.

-- Assassiinien suurmestari siis yhä edelleen hautoo kostoaan
molemmille nuoruudenystävilleen?

-- Hän ei lepää, ennenkuin hän on saanut heistä verisen koston.

-- Se on lohdullista meidän asiallemme. Mutta luuletko, että tuohon
rautaiseen suurvisiiri-vanhukseen mikään pystyy ja että hän edes
koskaan lähtee niin kauas pesästään, että fidaavit pääsevät hänen
kimppuunsa?

-- Totta kai ainakin ensi keväällä, kun hänen täytyy lähteä
veronkantoa järjestämään Kasviniin.

-- Mutta jos hän ei lähdekkään sinne itse.

-- Asiat ovat kehittyneet sille kannalle, että hänen läsnäolonsa
siellä on miltei välttämätön.

-- Mutta häntä ympäröi vahva vartijajoukko.

-- Vartijoidenkin täytyy nukkua. -- Ja fidaaveilla on tarkka käsi
tikaria tähtäämään.

-- Mutta heitä ei päästetä tarpeeksi lähelle tikariaan iskemään.

-- Nuoli iskee kauempaakin.

-- No niin, koska nyt vielä puhumme näistä ikävistä valtiollisista
asioista, rakas Abu'l-ganaïm, niin en tahdo jättää koskettelematta
Barkijárokin tulevaisuutta. Tiedätkö varmasti, että Melik yhä
edelleen aikoo häntä vallanperijäkseen?

-- Sen tiedän varmasti. Sillä mitä suurvisiiri tahtoo, sitä tahtoo
myös Melik.

-- Mitä olet siis ajatellut Barkijárokin suhteen?

-- No, jahka hän tulee mieskuntoiseksi, niin kyllä hänen heikko
terveytensä saa kuoliniskunsa haaremin viettelyksistä.

-- Mutta kuka avaa hänelle näiden viettelysten oven?

-- Häntä ympäröivä muuri ei ole niin korkea ja vankka, kuin se, jonka
Nisam-el-mulk on rakentanut itsensä ja shaahin ympärille.

Abu'l-ganaïm oli tämän keskustelun kuluessa ja varsinkin sen
loppupuolella vajonnut jonkunmoiseen välinpitämättömyyteen. Se ei
jäänyt Turkan Chatunilta huomaamatta, ja senvuoksi hän laski kätensä
liittolaisensa olalle ja virkkoi:

-- Lopettakaamme jo keskustelu näistä ikävistä asioista. Toivon että
tulit muutenkin tänne kuin niistä puhumaan, tarkoitan, että tulit --
minunkin vuokseni. Nyt kai jäät kauaksi tänne luokseni sillä ikävät
ovat päiväni, ja unettomuus on öideni kumppani.

-- Minua pahoittaa, etten tällä kertaa voi jäädä pitemmäksi ajaksi.
Sillä shaahi lähtee huomenna varhain metsästysretkelle, ja onneton
se, joka ei ajoissa ole jalkeilla ja valmis. Melik on sentään vielä
hekumoivasta elämästään huolimatta säilyttänyt jonkun verran entistä
soturikomentoaan.

-- Noin ei Abu'l-ganaïm ennen puhunut. -- Tuo on veruketta, pelkkää
veruketta.

Näin huudahdettuaan karkasi Turkan Chatun patjaistuimelta seisomaan,
ja harmin puna hohti hänen poskillaan.

-- Hiljaa, armaani, kehoitti visiiri. -- Unhoitat, että meidän tulee
kuiskata, korkeintaan puhua puoliääneen. Sillä jos noin kiivastut,
voi käyntini täällä käydä minulle sangen kalliiksi. Jos vaan jotkut
urkkivat korvat eroittavat äänemme, niin ei ole sanottu, että tämä
eunukkipukuni tai kauneustuomariammattini tähän myöhäiseen yön
hetkeen puolustaisi täälläoloani.

Sen sijaan, että tämä huomautus, joka lausuttiin hieman ivallisella
äänellä, olisi rauhoittanut Turkania, saattoi se hänen verensä vielä
kovempaan kuohuntaan. Hän hiljensi äänensä, mutta tiuskasi kähisten:

-- Parasta on, että tuot mallivyösi mukaasi, kun ensi kerralla tulet.
Ehkäpä käytkin täällä nyt enää vaan virkatehtävilläsi.

-- Rauhoitu, armaani, sanoi Abu'l-ganaïm, joka nyt huomasi, että
Turkan oli pahalla päällä. -- Miksi äkkiä muutut noin katkeraksi?

-- Eikö minulla kenties ole syytä katkeruuteen? Olethan kokonaan
muuttunut viime aikoina: sinulla on aina kiire.

-- Tiedät, etten täällä hovissa istu kädet ristissä -- huomautti
visiiri, jonka sappi myös helposti kuohahti.

-- No niin. Omista vaan tästälähin kaikki aikasi hovin asioille.
Ssmarkandin ruhtinaan tytär on liiaksi ylpeä kerjätäkseen
täälläkäyntejäsi ja seuraasi.

-- Hyvä! -- sanoi Abu'l-ganaïm, nousten patjaistuimelta ja ottaen
muutaman askeleen pientä salaovea kohti. -- Myöskin visiiri
Abu'l-ganaïm on liian ylpeä kauempaa pysyäkseen seinien sisällä,
mistä hänet puoleksi ajetaan ulos. -- Luulin, että apuni täällä oli
tarpeellinen; olen luullut, että _minulla_ täälläkäynneistäni ja
yhteisistä tuumistamme on ollut _vähemmän_ hyötyä odotettavissa.
Mutta näytän olevan tarpeeton. Hyvästi Turkan Chatun!

Hän aikoi juuri nostaa salaovea peittävää laskosverhoa, mutta
katsahti sitä ennen taakseen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen
menettelytapansa oli tehnyt Turkaniin.

Tämä seisoi siinä loimuavan hopealampun valossa, käsivarret uhkaavina
rinnan yli ristissä ja suuret ruskeat silmät säihkyvinä. Hän oli
peloittavan kaunis, ylevän ärtynyt kuin vihoitettu naarasjalopeura,
joka asettuu hyökkäysasentoonsa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen
povensa kohoili rajusti, ja hänen leimuavat katseensa osoittivat
syvintä katkeruutta ja loukkautunutta ylpeyttä.

Selittämätön taikavoima tuntui pidättävän visiiriä. Turkan näytti
hänestä nyt kauniimmalta kuin koskaan ennen; hän huomasi, ettei hän
nyt voinutkaan poistua, vaan että hänen täytyi lepyttää hurjistunut
kaunotar ja jäädä hänen luokseen. Hän astui muutaman askeleen
Turkania kohti ja kuiskasi, luoden häneen intohimosta välkähtävät
katseensa:

-- Anteeksi, armaani, äskeinen tylyyteni. Olen ollut niin vaivattu ja
ärtyinen koko illan...

Turkan, joka hyvin huomasi, minne tuuli nyt oli kääntynyt, päätti
hieman kiusata rakastajaansa. Hän pysyi yhä äskeisessä asennossaan ja
virkkoi:

-- Melikillekään en koskaan anna anteeksi. Ja vaikka olen hyljätty
hallitsijan puoliso, en kuitenkaan unhoita, että suonissani virtaa
ruhtinaallista verta.

Visiiri tiesi, ettei hän kauan saattanut olla vihainen, lähestyi
häntä ja sanoi imartelevan lempeällä äänellä:

-- Rakas Turkan, unhoittakaamme pois, äskeinen pieni kiista.
Tiedäthän, että sinua kaikesta huolimatta rakastan.

Kun Turkan edelleen pysyi jäykkänä ja välinpitämättömän näköisenä,
kietoi Abu'l-ganaïm käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi hänen
korvaansa:

-- Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa, sillä sinussa
on voimaa ja intohimoa! Enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, sen
tiedät varsin hyvin.

Heikkoa vastustusta tehden antoi Turkan vetää itsensä silkkipatjoille
istumaan. Ja hetken kuluttua oli heidän äskeinen kiivastumisensa
unhoittunut.

-- Sinulla on häikäilemättömän luja tahto -- sanoi Turkan, silittäen
visiirin tuuheata tukkaa -- ja siksi pidän sinusta. Tahtosi ei alistu
kenenkään alle.

-- Paitsi sinun.

-- Siksi rakastan sinua palavasti ja voin uhrata sinun edestäsi
kaikki -- kuuletko kaikki!

-- Lahjoittaessasi minulle lempesi, jo annat minulle kaikki!

-- Kuulehan! Olet välistä, pahalla päällä ollessasi, huomauttanut,
ettei lempeni muka ole vilpitön, että tahdon vaan saada pikku
Machmudin oikeutta ajetuksi ja hänet vallanperijäksi. -- Luuletko
todella, että niin paljon pitäisin Melikin lapsesta?

-- No emme siitä puhu nyt, -- onhan hän myös sinun lapsesi.

-- Olkoon! Mutta jos hänen vallanperimyksensä tuleekin varmaksi, olen
sitä vaan käyttävä keinona.

-- Mitä tarkoitat?

-- Olen käyttävä sitä kostoni keinona. Yhtä palavasti kuin sinua
rakastan, yhtä leppymättömästi vihaan Melikiä, en senvuoksi, että
häntä koskaan olisin rakastanut, vaan siksi, että hän on solvaissut
minua, Ssamarkandin ruhtinaan tytärtä!

-- Mutta älkäämme taas eksykö valtion asioihin, armaani. Säästäkäämme
nämät lyhyet hetket lempemme viehkeille vaatimuksille, sillä kohta
rupeaa aamu valkenemaan.

-- Niin, tehkäämme se, rakas Abu'l-ganaïm. Mutta sitä ennen täytyy
minun vielä sanoa, että kostotuumillanikin on vielä toinen tarkoitus.

-- Olet täynnä arvoituksia tänä yönä.

-- Kostoni Melikille tarkoittaa vaan palavan kiintymykseni ja lempeni
osoitusta sinulle. Tiedät, että Melik ensi kesänä lähtee kuuluisalle
Bagdadin-retkelleen.

-- Sen tietävät jo muutamat. Mutta hänellä on koko armeija mukanaan
silloin. Häntä lähelle on vielä monta vertaa vaikeampi päästä.

-- Olkoonpa vaan. Mutta minne eivät fidaavitkaan pääse, sinne pääsen
minä. Yksityiselämässä saattaa Melik minua solvaista ja unhoittaa
kuka olen. Mutta tältä loistavalta matkalta hän ei voi jättää minua
pois. Se olisi julkinen solvaus Smarkandia vastaan, ja Melik on
liian viisas, tehdäkseen itsensä syypääksi siihen. Tuolla matkalla
olen itse toimiva.

-- Tuumasi ovat huumaavan rohkeita...

-- Ne ovat rohkeita, mutta niiden täytyy toteutua.

Tämän sanottuaan polki Turkanin pieni silkkikenkäinen jalka
vaistomaisesti paksua intialaista mattoa, ja hän jatkoi:

-- Kaikki tämä on vaan sinua varten, sillä sinut tahdon nähdä
koroitetuksi ylimmälle sijalle -- kuuletko -- voin rakastaa
ainoastaan sellaista, joka on kaikkia muita etevämpi, jonka jalkojen
juuressa kaikki matelevat.

Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä säihkyivät ja hänen kätensä
puristivat suonenvedontapaisesti visiirin kättä.

-- Ja sitten on nimesi oleva Tadsh-el-mulk -- valtakunnan kruunu --
ymmärrätkö -- tämän nimen olen itse keksinyt, sitä olen tuuminut
unettomina öinä, ja välistä haaveiluihin vaivuttuani olen luullut
kaukana näkeväni sen kirkkaan kullan kumoittavan, sen hohtokivien
säteilevän. -- Sillä hehkuvan lempeni esineen tulee olla loistoisa ja
häikäisevä, kuin Itämaan aurinko...




KAHDEKSAS LUKU.


Demur oli lupauksensa mukaan lähettänyt vuorikoskelle kaksi ratsua,
rahoja ja aseita. Ja nyt oli lähdön hetki tullut, hetki, jolloin
Haoma Vohumenon seurassa pitkiksi ajoiksi hylkäsi rotkoasuntonsa,
matkustaakseen Kurdistaniin Mervimin asiaa tutkimaan. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin sammuttaa kotiliesi ja tehdä Ormuzdille se
lupaus, että se kotia palatessa taas oli viritettävä leimuamaan.
Rukoiltuaan lähtörukouksensa ja anottuaan Ormuzdin siunausta
aiotulle yritykselle, nousi Haoma valkoisen orhin selkään -- saman
orhin, joka vähää ennen oli kuljettanut hänet itäisen parsiheimon
maille. Vohumeno oli saanut ruskean ratsun, joka sekin oli muhkea.
Vaatimattomasti hän jäi Haomasta jälelle, ratsastaen perässä kuin
palvelija ainakin. Mutta Haoma huomautti hänelle kohta:

-- Miksi jäät jälelle Vohumeno? Lupauduithan toverikseni. Voitpa siis
ohjata hevosesi tänne minun ratsuni kupeelle.

Vohumeno noudatti herransa kehoitusta.

Haoman uskollinen koira, Kerivan, oli otettu mukaan, ja se hyppeli,
väliin lyhyesti haukkuen, hevosten ympärillä, ollen suunniltaan
ihastuksesta.

Kun ratsastajat olivat saapuneet alas laaksoon siihen kohtaan,
missä vuoristosta syöksähtävä joki jo alkoi tasaisemmin virrata ja
missä se pitkän kaarevana mutkana kääntyi juoksemaan kertojattaren
linnaylänköä kohti, pysähtyi Haoma kaidan, joen yli johtavan
holvinmuotoon rakennetun kivisillan luo ja sanoi Vohumenolle:

-- Jää sinä tähän hetkeksi odottamaan; sido hevosesi plataaniin
ja asetu Kerivanin kanssa sen siimekseen. Minä poikkean hetkeksi
kertojattaren luo ilmoittamaan, että nyt olen matkalla hänen asiataan
ajamaan.

Vohumeno virkkoi:

-- Odotan sinua tässä, valtijas!

Sydän omituisen levottomasti sykkien ratsasti Haoma hitaasti
kertojattaren linnaa kohti. Eipä hän joku aika sitten olisi voinut
aavistaakaan niitä vaiheita, jotka nyt olivat häntä kohdanneet.
Ei hän ollut voinut edes uneksia, että Ormuzd näin pian taas oli
antava hänelle uuden kunniatoimen. -- Ja kuitenkin omituinen
alakuloisuuden tunne joskus keskellä hänen innostustaan sukelsi
esiin mielen syvyyksistä ja se pani hänet ajattelemaan, tokko
hän sentään teki oikein, kun keskeytti suuren työnsä, uuden
oppisuuntansa järjestämisen ja kirjoittamisen. Olihan hän nyt astunut
islaminuskoisten palvelukseen, jotka vihasivat ja halveksivat kaikkia
muunuskoisia. Mitähän parsit sanoivat, saadessaan kuulla tämän?
Olivatko he tyytyvät siihen, että Haoma selitti toisenuskoisenkin
pyrintöjen olevan kannatettavia, kun hän ajoi oikeuden ja ihmisyyden
asiaa? Tulisivatko parsit, tulisivatko edes Iredsh ja Gurase,
jotka kaikki pitivät kiinni parsilaisuudesta, hyväksymään sitä,
että hän näin oli keskeyttänyt omat pyrintönsä ja ruvennut ajamaan
islaminuskoisen kertojattaren asiaa?

Suuri epäilyksen ja epävarmuuden puuska valtasi äkkiä Haoman. Oli
kuin joku salainen ääni hänen sisällään olisi kuiskannut, että
hänen vielä piti luopua yrityksestä, luopua koko maailmasta, palata
yksinäiseen rotkoonsa ja siellä yksinomaan, täydesti antautua suureen
tehtäväänsä, jonka Ormuzd epäilemättä oli hänelle määrännyt. --
Pitikö hänen nyt siis vaan käydä kertojattaren ovella ja ilmoittaa,
että tuo tehtävä olikin Ahrimanin keksimä, ettei hän nyt tarkemmin
ajatellessaan saattanutkaan siihen ryhtyä?

Näiden ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään, oli hän
jo saapunut kaltevaa rinnettä nousevalle tielle, joka johti ylös
Anahitan linnan portille. Nähdessään edessään nuo tummat jykevät
muurit, tunsi hän omituisen tenhon virtaavan esille niistä. --
Saattoiko hän peruuttaa kertojattarelle antamansa lupauksen? --
Se oli mahdotonta. Miehen sana velvoittaa. Ja mitä sanoisi Demur,
joka alttiisti oli tarjonnut matkaneuvot, mitä itse suurvisiiri,
jos kuulisi Haoman peruuttaneen lupauksensa? -- Ja mitä muuten
tuollainen peruutus toimittaisi, mitä toimitti yleensä tämä hänen
epäilyksensä? Eihän se voinut olla muuta kuin ohimenevää heikkoutta,
ehkä Ahrimanin viimeisiä yrityksiä ja ponnisteluja hänen tuumiensa
raukeamiseksi. -- Hänen ei pitänyt unhoittaa, että tässä oli
kysymyksessä läntisten parsien vapauttaminen ja siis samalla suuren
Zoroasterin synnyinseutujen ylentäminen ja kirkastaminen. Mitenkä hän
oli saattanutkaan epäillä tällaisen yrityksen oikeutusta!

Siinä jo oli hänen edessään vankka rautaportti. Haoma astui orhin
selästä, köytti suitset kiinni paksuun sykomori-oksaan ja löi
rautanuijalla kolme tanakkaa lyöntiä ovelle. Pääeunukki aukaisi
pienen, portin kupeella olevan luukun ja pisti siitä esiin päänsä
tiedustellen, ken näin varhain saattoi kertojattaren linnaan pyrkiä.

Haoma näytti hänelle Anahitalta saamaansa sormusta, jota hän vahvaan
silkkinauhaan sidottuna säilytti kaulassaan. Vitkastelematta tämä
pieni hohtava taikaesine avasi hänelle portin.

-- Kertojatar ei juuri tällä hetkellä ole kotona, -- sanoi eunukki --
hän meni varhain tänä aamuna isoon moskeaan rukoilemaan. Mutta kohta
hän on taas täällä, sillä näen jo hänen vaununsa ajavan tännepäin
Raghasta. Sinä, vieras, voit kuitenkin käydä sisälle odottamaan.

Tämän sanottuaan eunukki katosi sisään. Hetken kuluttua hän palasi ja
virkkoi:

-- Kertojattaren imettäjä, vanha Tumadir, pyytää sinua sisälle.

Haoma meni nyt solakäytävän läpi isoon etusaliin, joka hänelle jo oli
tuttu edelliseltä käynniltä. Koko sen sisustus oli selvästi painunut
hänen muistiinsa ja oli usein yksityiskohtiaan myöten palannut
esiin hänen mielessään. Siinä pulppuili vilposena keskellä huonetta
suihkulähteen säde. -- Tuossa oli yhä samalla paikalla kertojattaren
istuin vallan kuin kuningattaren valtaistuin. Ja mitäpä hän muuta oli
kuin kuningatar valtakunnassaan -- kuningatar oikeuden... kauneuden
ja viattomuuden valtakunnassa. -- Tuossa riippui yhä vielä hopealevy,
josta Anahitan pieni soma käsi oli näpäyttänyt kirkkaan, usein
vielä jälestäpäinkin Haoman korvissa soivan helähdyksen. Hartaana,
ikäänkuin pyhäkössä, kulki Haoma etusalin halki hietakello-saliin.
Siellä odotti häntä vanha Tumadir. Hän pyysi Haomaa, pieneen
pohjoispuoliseen puutarhaan. Haoman istuttua suihkulähteen reunalle,
sanoi Tumadir:

-- Tiedätkö, parsi, kuinka levottomaksi tämä ensimäinen Anahitalle
uskottu oikeusasia on saattanut koko hänen talonsa? Hänen äitinsä,
Sabeiha, ja minä olemme huonosti nukkuneet yömme, siitäperin kuin tuo
huolestuttava sanoma tuli näiden seinien sisälle.

-- Yritys voi tuottaa vaikeuksia ja vaaroja. Mutta toivokaamme, että
oikea asia lopulta on saavuttava voiton.

-- Niin teki Anahitan edeltäjätär, ja mikä oli hänen toivonsa palkka?
-- Häpeä ja kuolema. -- Itkisin nämät vanhat silmät päästäni, jos
onnettomuus kohtaisi suloista lastamme, sillä ei Persian mailla ole
hänen vertaistaan, tokko lienee koko maailmassa. -- Tiennetkö siis,
parsi, miten tärkeä tehtäväsi on? Jos suoritat sen huonosti tai
jos petät meitä, niin muista, että manaan Allahin moninkertaiset
kiroukset pääsi päälle. Ja tiedä, että Allahin viha on hirvittävä ja
musertava.

-- Tämä asia on kuin omani; se on vielä enemmän, se on oikeuden
asia, ja siis myös Ormuzdin asia. Pyhällä uskollisuudella se on
suoritettava.

Sisältä kuului kevyitä askeleita, jotka lähestyivät puutarhaa, ja
Haoman kääntyessä ovea kohti, hän näki kertojattaren solakan vartalon
edessään. Sydän sykkien Haoma nousi seisomaan.

Anahita veti syrjään kasvoharsonsa ja loi Haomaan hyvän ja kauniin
katseensa. Noiden safiirinsinisten silmien hohdetta Haoma oli
odottanut ja ikävöinyt, ja kun hän sen nyt näki, tunsi hän riemun
ja samalla masennuksen tunnetta. Ja seuraavassa tuokiossa oli hänen
äskeinen epäröimisensä kokonaan haihtunut. Hän tiesi nyt varmasti,
että yksin Ormuzd oli saattanut lähettää kertojattaren hänen
tiellensä, että yksin Ormuzd oli voinut määrätä hänelle sen tehtävän,
jota toteuttamaan hän juuri ryhtyi.

Anahita oli Tumadirin mentyä asettunut korkean ruusupensaan ääreen
ja taittanut vaistomaisesti pienen nupun, josta hän nyt poimiskeli
irti terälehtiä, ikäänkuin lapsi, joka on hämillään. Haomakin
näytti hieman ujostuneen, ja vasta hetken vaiettuaan hän katkaisi
hiljaisuuden:

-- Olen käynyt Raghassa ja saanut kaikki valmiiksi matkaa varten.
Tulin sinulle ilmoittamaan, että jo olen matkalla Kurdistaniin.

-- Joutuisasti olet toiminut; Allah sinulle palkitkoon alttiutesi.

Taas Anahita katsoi Haomaan viattomasti ja kiitollisesti, mutta tämä
katse tunki Haoman sisimpään olemukseen, hän tunsi itsessään oudon
väristyksen ja verensä syöksähtävän sydäntä kohti, vallan kuin sinä
iltana, kun hän oli noutanut esiin rotkostaan pölyisen kitaransa ja
helkytellyt sen kieliä vuorikosken säestykseen. Mutta hän koetti
hillitä verensä kuohahdusta ja tukahuttaa sisällään heränneitä outoja
tunteita. Kuitenkin hänen soinnukas, syvä äänensä värähteli kevyesti,
kun hän virkkoi:

-- Kävin suurvisiirinkin puheilla.

-- Mitä hän asiasta sanoi?

-- Hän oli asian puolella, mutta sanoi sen ajamiseen liittyvän paljon
vaikeuksia ja vaarojakin.

-- Arveluttaako yritys siis sinua?

-- Ei suinkaan omasta puolestani, vaan sinun puolestasi.

-- Miksi minun puolestani? Ilmoitanhan asian shaahille vasta silloin,
kun olen saanut siitä täyden varmuuden.

-- Mutta jo asian pelkkä tutkiminen voi tuottaa sinulle paljon
vastustajia ja vihamiehiä, kuten edeltäjättärellesikin.

-- Niitä en pelkää, sillä Allah on puolellani. Jos ihmisiä pelkäisin,
en koskaan voisi toteuttaa sitä tehtävää, jonka Allah on minulle
uskonut. -- Mutta suostutko sinä panemaan turvallisuuttasi alttiiksi
muunuskoisen asian hyväksi?

Haoma oli odottanut Anahitan katsetta, sillä sen viehkeys oli hänet
lumonnut, ja kun kertojatar nyt taas loi sen häneen, tunsi hän
voimakasta vavistusta koko ruumiissaan. Ja hänen olisi tehnyt mieli
heittäytyä alas Anahitan eteen ja vannoa Ormuzdin kautta hänen
tähtensä menevänsä vaikka kuolemaan. Mutta hän sai vielä kuohahtavan
verensä hillityksi ja huudahti ainoastaan:

-- Ilolla uhraan minä vaikka kaikki jalon asiasi hyväksi.

Tyynnyttyään ja saavutettuaan jälleen malttiaan, huomasi Haoma, että
hänen nyt täytyi poistua, jottei se lumous, joka hänet oli vallannut,
kokonaan häntä kietoisi. Hän virkkoi siis:

-- Jää hyvästi, kertojatar! Lähden asiaasi tutkimaan ja ainakin
kevääksi toivon palaavani ja tuovani sinulle tietoja.

-- Allahin siunaus ja apu matkalle! -- sanoi Anahita helähtävän
kirkkaalla äänellä.

Ennenkuin Haoma lähti, etsi hän vielä kerran Anahitan katsetta.
Hän tahtoi painaa sen syvälle mieleensä innostavaksi ja johtavaksi
valonvälkkeeksi matkallensa. Ja kun kertojatar vihdoin nosti
luomensa, katsoi Haoma häneen niin täynnä ihailua, mutta myös niin
täynnä hehkua, ettei Anahita voinut sitä silmäilyä kestää, vaan loi
kummastusta ja miltei pelkoa ilmaisevat katseensa alas.

Hietakello-salissa odottivat Anahitan seuralaisnaiset. Myöskin hänen
äitinsä, Sabeiha, vanha Tumadir sekä ystävätär Ferengis olivat siellä.

Silmät palaen säihkyvää tulta, astui Haoma heidän ohitsensa ja
pysähtyi heitä tervehtimään. Hitain askelin saapui Anahitakin
puutarhasta.

Haoma tervehti avaran etusalin ovelle tultuaan parsien
jäähyväistervehdyksen. Silloin näki hän, kuinka Anahita katseli
häntä, ja kertojattaren safiirinsinisissä silmissä oli taas entinen
kaino, lapsellinen ja hyvä välke, joka lämmittävänä ja ylentävänä
tunki Haoman sydämeen. Hän katui syvästi äskeistä intohimoista
silmäilyään, ja hän loi kertojattareen viimeisen jäähyväiskatseen,
joka oli täynnä nöyrää katumusta, ylintä kunnioittavaa ihailua.

Paksu rautaportti jymähti kiinni Haoman takana ja hän alkoi nopein
askelin astua sykomoriin köytetyn ratsunsa luo. Syyspuolen taivaan
raskaiden pilvien lomitse paistoi aurinko äkkiä esille ja kultasi
koko Raghan tasangon tenhoavalla kullallaan. Haoman korvissa soi
valtava soitto, voimakkaampi kuin vuorikosken kohina ja vastustamaton
tunturimyrsky. Ja hänen sielussaan liikkuivat tavattoman
onnellisuuden väreet, sillä nyt tunsi hän saavuttaneensa sen elävän
ja toteutuneen ihanteen, joka hänelle tarjosi virkeän toiminnan ja
tunteen syvinten kaihojen sopusuhtaisuuden.

Unissakävijän tavoin hän nousi ratsunsa selkään ja saapui toverinsa
Vohumenon luo, joka kummeksien katseli hänen silmiensä salaperäistä
välkettä ja poskiensa tavatonta punaa.

Seuraavassa tuokiossa ratsastivat molemmat kivisillan yli ja
käänsivät kulkunsa luoteeseen, Kasvinin vuoristoa kohti.




YHDEKSÄS LUKU.


Pilveili taajaan, ja kylmä pohjantuuli puhalsi Elbursvuorilta
päin. Syksyn tulo tuntui etenkin vuoristossa jo vallan selvästi.
Vuorokauden olivat Haoma ja Vohumeno ratsastaneet luodetta kohti;
vaan pari kertaa olivat he malttaneet pysähtyä levähtämään,
virkistääkseen itseään ruualla sekä juottaakseen ja syöttääkseen
ratsujaan. Nyt olivat he jo saapuneet Kasvinin ylhäiseen vuoristoon.
Demurin lähettämä palvelija, joka oli tuonut vuorikoskelle
matkaratsut, oli neuvonut tietä Kurdistaniin. Aluksi olikin
Haomalla ja hänen toverillaan ollut hyötyä näistä matkaohjeista,
niin kauan kuin selvät tiet heitä johtivat. Mutta kauempana erosi
ehtimiseen teitä eri haaroille, ja silloin täytyi pitää korkeampia
vuorenhuippuja tienviittoina. Välistä olivat he kohdanneet pienemmän
karavaanin, joka neuvoi heitä oikeaan suuntaan. Haoman ei sopinut
suorastaan ilmaista, että hän kumppaninsa kanssa oli matkalla
Kurdistaniin, vaan täytyi hänen varovaisuuden vuoksi ainoastaan sanoa:

-- Olemme parseja, ja matkustamme Thabarma-järven rannoille.

Päivä kallistui jo iltaan. Ratsastajat olivat saapuneet jylhään
vuoriseutuun, jossa olivat kokonaan epätietoiset matkansa oikeasta
suunnasta. Ei mikään karavaanikaan sattunut heidän tielleen,
joten eivät nyt voineet turvautua uusiin matkaohjeisiin. Haoma
rupesi senvuoksi luulemaan, että he olivat kokonaan eksyneet pois
oikeasta suunnasta. Ei ollut enää pitkä aika illan pimenemiseen, ja
tummapilvinen taivas jo levitti hämärää. Vinha pohjantuuli rupesi
lennättämään suuria lumihiuteita ratsastajia vastaan. Ensi kertaa
he, lauhkeiden seutujen asukkaat, näkivät lunta. Haoman mieleen
muistuivat ne vanhat Iranin sankaritarut, joissa kerrotaan Ahrimanin
ylhäältä vuoristosta lähettäneen murhaavan lumimyrskyn hautaamaan
niitä sotajoukkoja, joita hän vainosi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei
Ahriman häntäkään eikä hänen kumppaniaan ollut jättävä ahdistamatta,
ja että pimeyden ruhtinas kenties juuri lumimyrskyn muodossa valmisti
heille ensimäisen vastuksen. -- Mutta Ormuzd oli kyllä lieventävä
tämän vastuksen vaikutukset!

Vohumeno pyyhkäisi kädellään hihaansa ja otti siitä kouraansa lunta.
Uteliaana ja ihmetellen hän katseli lumipalloa ja virkahti:

-- Kuinka se on valkeata ja kylmää!

-- Ei ole kumma, että se voi jäätää jäsenet ja hyytää veren, kun se
tuulen kiidättämänä laskeutuu alas tuntureilta, sanoi Haoma.

Lumisade tihenemistään tiheni, ja lumi rupesi tupruilemaan tuulessa.
Kauempana näyttivät vuoret olevan tiheän valkean sumun peitossa.
Etäältä kuului valtavaa kohinaa ja huminaa.

-- Pilvet estävät meiltä tänä iltana tähtien opastuksen -- huomautti
Vohumeno.

-- Parasta on, että haemme itsellemme suojapaikan kallion laidassa --
sanoi Haoma.

-- Tiekin käy epävarmaksi ja vaaralliseksi, sillä tuo valkea jauho
tekee koko seudun samankaltaiseksi. Helposti saattaa ratsu erehtyä ja
astua syvyyteen.

Kumpikin katsoi vaistomaisesti sivulle ja huomasi, että he
ratsastivat kaitaa kallionreunaa pitkin, jonka vieressä ammoitti
huimaavan syvä kuilu.

-- Tähän kohtaan ei ole hyvä jäädä -- virkkoi Haoma.

-- Ei; mutta tuntuu melkein kuin tässä taas kulkisi käytetty tie,
joka ehkä kohta vie meidät ihmisasunnoille tai ainakin väljemmille
vuorialueille.

Lumimyrsky kiihtyi hetki hetkeltä yhä raivokkaammaksi, niin että enää
tuskin saattoi selvästi eroittaa kalliot sylen ympäristössä. Ja vinha
pohjantuuli rupesi jäätämään ratsastajien jäseniä. Tosin irroittivat
he satulan nappulaan kiinnitetyt turkiksilla vuoratut vaippansa ja
pukivat ne ylleen. Mutta ollen lauhkeiden seutujen asukkaita ja
tottumattomia pakkaseen, tunsivat he siitä huolimatta jäisenkylmiä
väreitä ruumiissaan. Heidän kätensä kohmettuivat jäykiksi, niin että
vaivoin saattoivat pitää kiinni ratustimista. Kinokset kasvoivat
kasvamistaan, ja polviin asti upposivat ratsut niihin.

-- Ahriman uhkaa meitä tuholla -- sanoi Haoma katkaisten tuskallisen
äänettömyyden. -- Mutta Ormuzd ei ole meitä unhoittava!

Samassa näytti kaita kalliotie hiukan laajenevan vasemmalle.
Kallionseinä näet siinä kohdin muodosti vähäisen syvennyksen.
Vohumeno huomasi tämän:

-- Tässä kohden on tie avarampi, valtijas. Astukaamme hevosen selästä
ja hakekaamme suojaa kallioseinämän luota. Toivotonta on meidän
koettaa ponnistella eteenpäin tässä loppumattomassa lumimeressä.

Haoma huomasi Vohumenon neuvon oikeaksi, pysäytti ratsunsa ja
kiipesi alas sen selästä. Kömpelösti se hänelle onnistui, sillä
jäsenet olivat kylmästä vallan jäykistyneet. Vohumenon kanssa
asettui Haoma kalliosyvennykseen. Mutta se oli niin matala, että
heidän täytyi seisoa selkä kyyryssä, nojaten hevostensa satuloihin.
Myös nämät uskolliset eläimet näyttivät kärsivän pakkasesta. Tuon
tuostakin niiden voimakkaat ruumiit vavahtelivat kylmän väreistä.
Kalliosyvennys tuotti Haomalle ja Vohumenolle vaan vähäistä suojaa,
sillä se oli avoinna pohjoiseen päin, josta vuoriston kaikki pahat
henget kuormittain heittelivät lunta poloisia kohti. Ei siinä
auttanut potkia lunta syrjään. Kinokset kasaantuivat kasaantumistaan;
jo seisoivat ratsastajat ja ratsut yli polvien uponneina niihin.
Kerivan rimpuili onnettomana kinoksissa.

Vohumeno näytti olevan, karaistumpi tätä kaikkea kärsimään; Haoma
taas tunsi jo kuolettavan jäätävää lamausta koko ruumiissaan
ja hän vajosi vallan kuin horrostilaan, siinä nojatessaan
vavahtelevan ratsunsa selkään. Hän katseli kuitenkin vielä
edessään tupruilevaa lunta, joka pimeän rajalla olevassa hämärässä
muodostui kaikennäköisiksi hurjasti tanssiviksi henkiolennoiksi.
Tuntui siltä kuin nämät pitkät, notkealiikkeiset olennot olisivat
hänen edessään ilkkuen tanssineet kamalaa kuolontanssiaan. Mutta
kohta katosivat liehuvat lumiolennot. Haoma vaipui yhä syvempään
horrokseen. Korkea lumikinos tuntui viileänä ja pehmeänä vuoteena
sulkevan hänet syliinsä. Hänestä näytti lähiseutu kirkastuvan, ja
nyt levisi hänen eteensä äärettömän avara, pehmeän lumen peittämä
tasanko. Kuu pani tämän lumipeitteen kimmeltelemään hopealle, ja
suuret silkkiplataanilehdet pistivät siellä täällä esiin hangista.
Kaukana näkörajalla rupesi näkymään kirkas liekinkaltainen hohde,
joka läheni ja suureni. Haoma eroitti jo tuon hohteen keskeltä
valkoisiin puetun solakan nuoren immen, joka kantoi kädessään isoa
silkkiplataani-oksaa. Hän lähestyi lähestymistään ja ojensi sitä
Haomaa kohti. Nyt tunsi Haoma tytön siniset safiirisilmät. Ne
katsoivat häneen niin lapsellisen viattomasti, niin täynnä hyvyyttä
ja suloa, että Haoma tunsi sydämensä lämpenevän ja kyynelten
kirpoavan poskille sekä niiltä alas viileään ja korkeaan hankeen.

Äkäinen tuulenpuuska lennätti lunta ratsun ja Haoman kasvojen yli.
Valoisa unikuva katosi ja Haoma heräsi horroksestaan. Silloin hänen
hevosensa kumeasti hirnui, ja sen jykevät jäsenet vavahtelivat
voimakkaasti. Vohumeno laski vahvan, kylmästä kohmettuneen kätensä
Haoman olalle ja virkkoi:

-- Liikkukaamme tai painikaamme, jotta ei veremme hyytyisi.

Vasta hetken päästä Haoma tajusi kumppaninsa sanat. Hän koetti
liikkua, mutta kangistuneet jäsenet melkein kielsivät kaiken
palveluksen. Kulkkuun takertuneella äänellä hän sai sanotuksi:

-- Jos Ahriman minut tuhoaa ja jos sinä jäät eloon, niin sano
kertojattarelle, että pysyin uskollisena hänen asialleen.

-- Emme kumpikaan joudu tuhon kitaan -- lohdutti Vohumeno. --
Lumitulva on jo harvennut ja myrskykin lauhtunut. Painikaamme nyt ja
laittakaamme veri taas kiertämään. Sitten nousemme jälleen ratsujen
selkään ja lähdemme liikkeelle. Sillä parempi on sentään olla
liikkeellä, kuin tähän jähmettyä.

Tämän sanottuaan hän rupesi ravistelemaan Haoman vartaloa ja jäseniä,
ja hetken kuluttua kumpikin tunsi jähmeän jäykkyyden hieman heltyvän
ja ruumiinlämmön kohoavan. He jatkoivat yhä vielä liikkeitään, kun
omituinen ääni tunki molempien korviin. Haoman hevosen jalkojen
väliin kyykistynyt Kerivan höristi korviaan ja karkasi esiin
kinoksesta.

Äskeinen ääni toistui lähempänä, ja nyt saattoi jo eroittaa, että
se oli ihmisääni. Kerivan ei enää voinut hillitä itseään, vaan
päästi kajahtavan haukunnan. Hetken senjälkeen näkivät Haoma ja
Vohumeno edessään jotakin mustaa, joka liikkui, ja tämän tultua
vielä lähemmäksi he eroittivat lyhyen, kinoksien kanssa taistelevan
ihmisvartalon. Sama ääni, joka äsken oli kuulunut kauempaa, kysyi nyt:

-- Oletteko joutuneet lumihenkien kynsiin, ystäväni?

-- Niin olemme. -- Kuka olet sinä? kysyi Vohumeno.

Haoma sai puolestaan rauhoittaa levotonta Kerivania, jota pieni,
omituiseen kaapuun puettu äijä ei oikein näyttänyt miellyttävän.

-- Minua sanotaan lääkärierakoksi. Vuorimajani on tässä vallan
lähellä. Kuulin hevosenne hirnunnan, riensin sen ilmaisemaan suuntaan
ja olen valmis teitä auttamaan.

Samassa äijä avasi viittansa, jonka sisäpuolella hänellä oli pieni
öljylamppulyhty. Avaran kaapunsa taskusta hän kaivoi esiin pienen
polttosavipullon ja ojensi sen Vohumenolle sanoen:

-- Juokaa tästä muutama äimäys. Tämä neste panee jähmettyneen veren
jälleen virtaamaan.

Vohumeno antoi pullon Haomalle:

-- Juo ensin sinä, valtijas!

Kumpikin vahvisti itseään vanhuksen tarjoamalla juomalla, eikä sen
virkistävä ja lämmittävä vaikutus ollut vitkallinen.

-- Nyt, ystäväni, -- huomautti pikku vanhus, -- rientäkäämme sisälle
majaani, sillä luulen, että olette lämmön ja ruuan tarpeessa. --
Mutta varovasti, ystäväni, sillä tie on kaita!

Taluttaen ratsujaan, seurasivat matkamiehet pelastajaansa, joka
huolimatta ijästään ja lyhyestä varrestaan, sangen nopeasti
ponnisteli eteenpäin kinoksien läpi. Tätä kulkua ei kestänyt
kauan, sillä muutaman kivenheiton päässä laajeni tie, ja edessä
kohosi kookas, käyrärunkoinen seeteri. Sen juurella, kahden kulman
muodostavan kallioseinän välissä, oli kivistä rakennettu maja. Ratsut
köytettiin kiinni majan leveän räystään suojaan, ja ratsastajat
riisuivat turkkinsa, joilla peittivät uskolliset kumppaninsa.

Vanhus aukaisi majan oven ja pyysi vieraita käymään sisälle. He
noudattivat kehoitusta ja astuivat jotenkin avaraan, mutta matalaan
majaan, jonka peräseinän keskikohdalla oli isoista paasista tehty
tulisija. Räiskyvä tuli paloi liedellä ja lähetti ylös pieneen
kattoaukkoon savutupruja. Liekin yläpuolella, vartaassa, paistui
lihamöhkäle, levittäen ruokahalua kiihoittavaa hajua majaan. Iso
kuparilamppu lisäsi majan valaistusta. Rosoisille seinille oli
ripustettu paksuja vuotia suojaksi pohjantuulen lähettämää vilua
vastaan. Myöskin permannolle oli levitetty pehmeitä ja laveita
taljoja. Katossa oleva ikkuna-aukko oli nyt talveksi tukittu ulkoa
puilla ja sisältä taljoilla. Oven oikeapuoliseen seinään oli
kiinnitetty laudakko, jonka monista osastoista pisti esiin pienten
savipullojen ohuet kaulat.

Vasemmalla seinustalla oli matala, patjoilla peitetty kohonne. Sitä
osoitti vanhus vierailleen ja virkkoi:

-- Laskeutukaa patjoille lepäämään. Jäykät jäsenenne sitä kyllä
tarvitsevat.

Samassa vanhus sieppasi laudakolta pullon, kaasi siitä nestettä
pikarin puolilleen ja ojensi tämän Haomalle:

-- Tässä vielä lisää lämmittävää juomaa.

Haoma ja hänen kumppaninsa paneutuivat, pikarin sisällystä
maisteltuaan, pitkäkseen kohonteen patjoille. He tunsivat jalkansa
puutuneiksi ja raukeiksi, ja Haoma koetti lyömällä jalkojaan yhteen
poistaa niistä pistelevän kivun.

-- Voin arvata, sanoi vanhus, että jalkanne ovat kylmettyneet.
Malttakaa hiukka!

Näin sanottuaan hän riensi ulos ja palasi hetken kuluttua sisään,
lumella täytetty savimalja kädessä. Varovaisesti hän irroitti
patjoilla lepäävien jalkineiden hihnat, riisui jalkineet pois, ja
rupesi vieraidensa jalkoja hieromaan.

Ihmetellen katsoi sekä Haoma että Vohumeno häneen, ja Vohumeno
huudahti:

-- Miksi tuot meille tuota tuhoavan kylmää ainetta?

Vanhuksen lyhyt harmaa tynkäparta rupesi liikkumaan, ja hän nauroi
omituisen äänisesti, ikäänkuin sisällisesti ja katkonaisesti. Mutta
siinä naurussa oli jotakin hyvänsävyistä ja rohkaisevaa.

-- Onhan tämä vaan kylmää lunta -- sanoi hän. -- Ja saattaapa se
tuolla ulkona runsaasti kasaantuneena ja pohjantuulen lennättämänä
surmata ja haudata alleen. Mutta näin käytettynä, ystäväni, palauttaa
se lämmön kangistuneisiin jalkoihinne. Siten moni seikka, joka
on paha ja vahingollinen, oikealla tavalla ja sopivassa määrin
käytettynä, muuttuu hyväksi.

Ja todistaakseen puheensa totuuden, rupesi vanhus tarmon takaa
lumella hieromaan matkamiesten jalkoja. Pian tämän tempun hyvä
vaikutus tuli näkyviin, sillä punainen ihoväri rupesi palaamaan
paleltuneisiin jalkoihin, ja pistelevä tunne katoamaan. Haoma ja
Vohumeno rupesivat, huomattuaan lumen hyväntekevän vaikutuksen, itse
tällä viileällä valkoisella aineella hieromaan jalkojaan. Hieronta
tuotti heille vielä toisenkin edun: se palautti ruumiinlämmön ja teki
jäsenet notkeiksi.

Kun vanhus katsoi hieromisen jo riittäväksi, peitti hän vieraansa
jalat isolla tiikerintaljalla ja pyysi heitä lepäämään, kunnes hän
oli tarjoava heille ruokaa. Siihen ei pitkiä aikoja kulunut, sillä
tuli oli, vanhuksen ollessa etsimässä eksyneitä, tehnyt tehtävänsä,
ja paisti tuoksui jo valmiina. Vanhus irroitti sen, pani sen
savivadille, nouti ulkoa ruokasäilöstään leipää, sieppasi laudakolta
ison, pitkäkaulaisen viinillä täytetyn savipullon ja muutamia veitsiä
ja asetti sitten kaikki matalalle, makuukohonteen korkuiselle
pöydälle vieraidensa luo. Itselleen otti ukko nahalla päällystetyn
patjan, jonka siirsi pöydän ääreen. Ja kaadettuaan viiniä pikareihin
sekä otettuaan veitsen käteensä, paistia leikatakseen, sanoi hän,
tyytyväisesti hymähdellen:

-- Ateria on valmis! ystäväni. Toivon, ettette sitä halveksi.

Halukkaasti noudattivat nälistyneet matkamiehet isäntänsä kehoitusta,
ja pysyen kyynäspäätä vastaan nojaavassa asennossa makuukohonteella,
he alkoivat veitsellään leikellä mehevästä paistista aimo viipaleita.
Heidän elinvoimansa alkoivat herätä ja luottamus matkan onnistumiseen
palasi.

-- Ormuzd ei siis meitä hyljännyt -- sanoi Haoma hetken kuluttua.

-- Vai olette te parseja -- virkkoi vanhus tämän johdosta. -- Onni
teidät siis ohjasi minun majani läheisyyteen.

-- Mitenkä niin? -- kysyi Vohumeno.

-- Ette näy tietävän -- jatkoi vanhus -- missä seuduin liikutte.
Tässä on vallan lähellä Alamut, assassiinien vahva linna. Onpa ihme,
ettette joutuneet sen väijyvien fidaavien käsiin. Parsit ovat heille
makupaloja.

Hämmästys valtasi Kurdistaniin matkaavat, ja Vohumeno loi Haomaan
katseen, jossa välkähti äkillinen epäluulo heidän isäntäänsä ja hänen
vieraanvaraisuuttaan kohtaan. Haoma huudahti:

-- Vai olemme sittenkin joutuneet lähelle hirvittävää kotkanpesää,
vaikka neuvoja seuraten olemme koettaneet sen suuntaa välttää.

-- Lumimyrsky on vienyt teidät harhaan -- huomautti vanhus.

-- Entä miten itse asut näin lähellä Alamutia ja kuinka saat olla
rauhassa fidaaveilta? -- kysyi Vohumeno, jonka epäluulo yhä kasvoi
ja joka luuli vanhuksen auttavaisuuden ja vieraanvaraisuuden takana
piilevän viekkaan ansan.

-- Minäkö? -- vastasi vanhus. -- Kuka lääkäri-erakkoa hätyyttäisi?
Olen laajalti tunnettu näillä seuduin. Kurdistanissa ja Syyriassakin
minut tunnetaan. Minut tunnetaan ja minua tarvitaan. Alamutkin minua
tarvitsee, sillä harvalla on se lääkitsevien yrttien salaisuus, kuin
minulla. Itse Alamutin suurmestari, pelätty Ibn es-Ssabbach, on
julistanut majani ja henkeni rauhoitetuksi. Olen kerran pelastanut
hänen lempipuolisonsa vaarallisesta taudista.

-- Oletko sinä siis Alamutin palveluksessa? -- kysyi Haoma, paheksuva
väre äänessä.

-- En ole enempää Alamutin palveluksessa kuin teidän palveluksessanne
tai kenenkä muun tahansa, joka taitoani ja apuani tarvitsee.

-- Mutta Alamutin miehet ovat rosvoja, ovat pahempia kuin rosvot.
He ovat Ahrimanin kätyreitä maan päällä. Auttamalla pahoja, edistät
samalla pahuutta -- jatkoi Haoma.

-- Alamutin väestä kerrotaan paljon -- virkkoi vanhus -- ja luulen,
että he tekevät paljon tekoja, jotka sotivat Allahin tahtoa vastaan.
Mutta minun tehtäväni ei ole heitä rangaista tai heille kostaa.
Se on Allahin tehtävä ja yksinomainen oikeus. Allah on avannut
minulle yrttien lääkitsevän salaisuuden ja tautien parannustaidon.
Minun velvollisuuteni on viljellä tätä taitoa ja tarjota sitä
tarvitseville. Jos tapaan haavoittuneen rosvon, sidon hänen haavansa
yhtä hyvin kuin sidon rehellisen miehen haavan. Allah on antanut
minulle eloa ylläpitävän voiman. Hän yksin saattaa elon kuihduttaa ja
katkaista.

-- Sinun sijassasi muuttaisin pois täältä toiselle seudulle, missä
ei niin räikeitä rikoksia tehdä kuin täällä Alamutissa -- huomautti
Vohumeno.

-- Minäkö muuttaisin pois täältä! Täällä olen syntynyt, täällä
isävainajalta perinyt taitoni salaisuuden, täällä varttunut,
turpeeseeni kiinnikasvettunut ja täällä vanhettunut. Ei vanhaa puuta
enää muualle istuteta. Asuin jo täällä, ennenkuin Alamutin nykyinen
väki sinne muutti. Se on osoittanut minulle suosiotaan ja sallinut
minun rauhassa asua entisillä sijoillani. Olen kiitollinen siitä.
-- Kysyinkö teidän nimeänne ja ammattianne äsken? -- En. Tiedänkö
nytkään, keitä olette, minne kuljette ja mitä asioita ajatte?
Silmänne tosin sanovat minulle, että sielunne ovat vilpittömät, mutta
äsken pimeässä, jolloin teille apuani tarjosin, en nähnyt silmienne
rehellisyyttä.

-- Olet omituinen vanhus -- sanoi Haoma. Harvassa lienee sinun
vertaistasi.

Tämän kuultuaan hymyili vanhus hyvänsävyisää hymyään, ja hänen
sisältään kuului taas tuo lystikäs kihisevä naurun ääni.

Vohumenon epäluulo hieman haihtui. Mutta siitä huolimatta hän
päätti olla tarkasti varoillaan ja pitää silmällä kaikkia vanhuksen
liikkeitä.

-- Et ole erehtynyt meidän aikeidemme suhteen, sillä liikumme
Ormuzdin teillä.

Apusi tuli nyt ainakin sopivaan paikkaan -- huomautti Haoma.

-- Se minua ilahuttaa -- virkkoi lääkärierakko. Sillä kahta
tyytyväisempi olen, kun tiedän antaneeni apua hyville. Ja koska
olette näin odottamatta joutuneet vieraikseni, voin tarjota teille
tavatonta huvia, jos haluatte. Tänä yönä on hashish-juhla Alamutissa.
Jos tahdotte, vien teidät sitä katsomaan.

-- Kuinka se käy päinsä? kysyivät Haoma ja Vohumeno melkein yhdestä
suusta. -- Alamutiin?

-- No se käy varsin hyvin päinsä -- vastasi vanhus. -- Hashish-juhlaa
ei vietetä itse Alamutin linnassa, vaan eräässä salaisessa avarassa
luolasalissa, joka on tässä vallan lähellä. Tunnen salaisen käytävän,
joka johtaa tähän luolasaliin, ja josta pienen ristikkoaukon kautta
saattaa nähdä kaikki, mitä sisällä tapahtuu, ilman että kukaan voi
valaistusta salista nähdä pimeässä solassa olevia. Tahdotteko tulla
sinne, niin johdan teitä.

Vohumenon epäluulo oli taas herännyt entistään virkeämmäksi, ja hän
vastasi, ennenkuin Haoma ennätti mitään sanoa:

-- Tarjoumuksesi on houkutteleva; mutta meillä on kiireinen matka
mielessä, ja kohta täytyy meidän taas nousta hevosen selkään.
Myrskykin kuuluu jo melkoisesti asettuneen.

-- Saisimmeko nähdä myös Alamutin peljätyn suurmestarin, Ibn
es-Ssabbacfrin? -- kysyi Haoma, jota ajatus näin odottamatta päästä
kuuluisaa hashish-juhlaa katsomaan, viehätti.

-- Hän on juhlan johtaja, vastasi erakko.

Vohumeno, joka pitkällisten vankilassa kestettyjen kärsimystensä
vuoksi oli tullut ihmisvihaajaksi ja perin epäluuloiseksi, katsoi
pitkään ja vakuuttavasti Haomaan, saadakseen hänet huomaamaan, että
tässä saattoi piillä suuri vaara heille. Nyt hän selvästi luuli
käsittävänsä vanhuksen menettelyn: Vanhus osoittautui ystävälliseksi
ja vieraanvaraiseksi, viedäkseen heidät harhaan. Lopuksi hän, luullen
täydelleen saavuttaneensa heidän luottamuksensa, suoraa päätä
houkutteli heitä ansaan. Epäilemättä äijä oli Alamutin viekkaimpia
kätyreitä. -- Mutta Vohumeno kyllä aikoi olla varoillaan ja panna
ukon tuumat myttyyn.

Lääkäri-erakko huomasi vieraidensa vaitiolosta ja varsinkin Vohumenon
omituisista kasvojenilmeistä, että he epäilivät hänen tarjoumuksensa
vilpittömyyttä, ja hän selitti:

-- On luonnollista että epäilette minua, että luulette minua
kenties petturiksi ja Alamutin kätyriksi. Enkä voi rehellisiä
aikeitani suhteenne mitenkään muuten todistaa, kuin vetoamalla
Allahin säätämään islaminuskoisen kestiystävän-velvollisuuksiin,
joita pidämme pyhinä. Mutta te olette parseja, ettekä saata luottaa
islaminuskoisen vakuutuksiin.

-- En suinkaan tahdo sinua loukata -- huomautti Vohumeno. Tahdon
puolestani kernaammin uskoa, että olet rehellinen ja että tahdot
kunnioittaa koko Itämailla pyhänä pidettyä kestiystävyyttä. Mutta
tiedät myös, ettei Alamut kunnioita mitään, ettei se pidä mitään
pyhänä. Kuka takaa meille, ettet sittenkin ole Alamutin kätyri,
ja ettet johda meitä salakäytävääsi pitkin keskelle Alamutin
kotkankitaa. Henkemme ja matkamme ovat tärkeämmät kuin tuollainen
kevytmielinen ja umpimähkäinen uteliaisuuden tyydyttäminen.

-- Olet oikeassa, ystäväni -- sanoi erakko. Näytänpä teille siis
tien, jota kulkemalla vältätte Alamutin vakoilijat. Niitä muuten
myöhemmin tänä yönä ei liene liikkeellä, sillä nyt juhlii ja mässää
koko Alamut.

Haoma oli vaipunut syviin mietteisiin. Hänen haaveelliset tummat
silmänsä näyttivät katsovan jonnekin kauas, ja hän tuskin kuuli, mitä
erakko ja Vohumeno puhuivat.

-- Mutta miksi et sinä ole pitoihin pyydetty... vai aiotko sinne
mennä myöhemmin? -- kysyi Vohumeno.

-- Minäkö? Mitäpä vielä. Olin kerran nuori minäkin, kuin te,
silmäni paloi kuin teidän, ja veri kiehui suonissani. Nyt ovat jo
tunturituulet sammuttaneet silmäni hehkun, talviset lumet ovat
jäähdyttäneet kiehuvan veren. Nyt olen melkein katsoja vaan elämän
polulla, enkä enää suuresti osanottaja.

He olivat lopettaneet aterian. Kerivan, joka huolimatta paksusta
turkistaan oli kärsinyt osansa lumimyrskyn pakkasesta, oli heti
sisään tultuaan paneutunut loikomaan tulisijan ääreen. Erakko antoi
sille nyt aterian jäännökset, joista se tyytyväisenä teki lopun.

Tuli liedellä alkoi hiiltyä, ja loi yhdessä kuparilampun hieman
levottoman liekin kanssa kodikasta ja aaveenomaista valoa avaraan,
matalaan majaan.

-- Luuletko, että kohta näemme jatkaa matkaamme? -- kysyi Vohumeno.

-- Sitä en luule -- vastasi vanhus. -- Sillä taivas on pilvissä ja
tähdet ovat piilossa Teidän täytynee odottaa aamun ensi säteitä.
Luulen muuten, että huoletta minun näyttämääni tietä voitte kulkea
pois Alamutin alueilta, sillä tänä yönä eivät totisesti vakoilijat
kykene virkaansa toimittamaan: he yhtyvät kaikki myöhemmin rotkosalin
juhlaan. Tänä yönä he kaikki pitävätkin itseään oikeutettuina
hylkäämään kaiken valppauden.

-- Mieleni tekee hashish-juhlaan -- virkkoi nyt Haoma, pitkän
äänettömyytensä jälkeen. -- Tuleva tehtäväni vaatii, että tutustun
elämään, etten yksistään opi tuntemaan Ormuzdin valtakuntaa ja hänen
voimiaan ja välikappaleitaan maan päällä, vaan että myös tutustun
Ahrimanin keinoihin ja voimiin. On aina tärkeää, että tarkoin
tunnemme vihollisemme väkevyyden, ennenkuin ryhdymme taisteluun hänen
kanssaan.

-- Saatamme poissaollessamme menettää hevosemme -- huomautti
vielä Vohumeno, joka yhä vaan piti hashish-juhlaan menoa hyvin
arveluttavana.

-- Jää sinä tänne hevosia valvomaan, sillä välin kuin minä isäntämme
kanssa käyn juhlaa katsomassa -- ehdoitti Haoma. Ja hän lisäsi:

-- Luulen voivani luottaa isäntämme rehellisyyteen, sillä hänen
äänensä kaiku on teeskentelemätön ja hänen sanansa tuntuvat lähtevän
sydämestä.

-- Niin, oikein sanottu, ystäväni, -- virkahti erakko. -- Sanani
lähtevät sydämestä, olkaa siitä varmat.

-- Hän on pelastanut meidät lumimyrskyyn kuolemasta, hän on
parantanut paleltuneet jäsenemme, tarjonnut meille suojaa kattonsa
alla, ruokkinut meitä, luvannut aamun koittaessa näyttää meille
turvallisen tien. Näin sydämellisesti hän meitä on kohdellut. Teemme
väärin, jos häntä vielä epäilemme.

Vohumeno tuli nyt ajatelleeksi, että he joka tapauksessa, täällä
Alamutin alueella, olivat erakon käsissä, että tällä saattoi olla
kymmenen eri keinoa Alamutin väelle ilmaista vieraiden läsnäolon, jos
hän todella oli liitossa "kotkanpesän" kanssa. Ja ajatellen, että
Haoma itsekseen saattoi pitää häntä pelkurina, virkkoi hän:

-- Jos päätät lähteä hashish-juhlaan, valtijas, seuraan minä
mukanasi. En äsken peljännyt omin henkeni puolesta, sillä se on
vähäarvoinen, vaan sinun turvallisuutesi ja henkesi puolesta. Minne
päätätkään mennä, valtijas, seuraan sinua, puolustaakseni sinua
viimeiseen saakka.

-- Kiitos uskollisesta toveruudestasi -- huudahti Haoma, tarttuen
Vohumenon käteen.

-- Siinäpä hyvät ystävykset! huomautti vanhus, katsellen vieraitaan
kunnioittavasti. -- Tuo minua suuresti miellyttää, ja Allah minua
rankaisisi, jos teille mitään pahaa tekisin.

Ulkoa kuului samassa hevosen kavion kopinaa, ja matkamiehet
säpsähtivät tämän oudon äänen katkaistessa hiljenneen tuulen huminaa.

-- Ken tänne tullee ratsain? -- kysyi Vohumeno.

-- Luullakseni ei kukaan, vastasi erakko. Omat hevosenne arvatenkin
kärsimättöminä kavioitaan kopisuttavat.

Eikä vanhus ollut erehtynyt, sillä kopina toistui vallan seinän
takana.

Vohumeno muisti nyt, että he itse, saadessaan suojaa ja ruokaa,
vallan olivat unhoittaneet hevosensa.

-- Ratsumme kaipaavat rehua -- sanoi Vohumeno. -- Lähdenpä niitä
ruokkimaan!

-- Jätä se minun toimekseni -- pyysi erakko. -- Levätkää te, minä
menen antamaan ratsuillenne vuoheni rehua.

-- Olemme itse ottaneet mukaamme rehua karujen vuoristopolkujen
varalle -- huomautti Vohumeno. -- Rehusäkit riippuvat satuloiden
takana.

-- Kyllä ne löydän. Levätkää vaan! Ja siepaten pienen lyhtynsä lähti
vanhus ulos majasta.

-- Hän on paha henki, jos hän kaikesta huolimatta meitä pettää --
ajatteli Vohumeno itsekseen. -- Mutta hän ei virkkanut mitään.

Haoma oli aterian loputtua jäänyt istumaan makuukohonteelle puoleksi
nojaavaan asentoon. Katsellessaan lavean lieden hiilosta, muistui
hänen mieleensä hänen yksinäinen rotkonsa ja vuorikosken kodikas
pauhina. Ja kodinkaipaus valtasi hänet. Yksinäisestä kodista
siirtyivät hänen mielimietteensä pitkän kaltevalle mäenylängölle
ja ruusupuutarhaan, jota pieni kaunis käsi hellän huolellisesti
hoiti. Ja hänen edessään välkkyivät safiirinsiniset silmät, tuo
lapsellisen hyvä ilme, tuo viaton ja kaunis välke. Melkein Haoma
tunsi sääliä näiden silmäin hentoa -- ja kuten hän ajatteli --
turvatonta omistajatarta kohtaan. Sillä huolimatta vartijoistaan oli
Anahita hänen mielestään hyljätty autioon ja syrjäiseen linnaan,
Elbursvuorilta puhaltaville jäisille pohjantuulille alttiiksi
jätetty. Kuinka kernaasti Haoma olisi sijoittanut asuntonsa lähelle
tuota linnaa, valvonut sitä ja häätänyt kaikki viholliset sen
tienoilta. -- Mutta kolkon talven kuluttua oli taas saapuva armas
kevät; silloin olivat pohjantuulet ja kaikki huolet katoavat -- ja
Haoma oli rientävä kertojattaren linnaa vartioimaan!

Vanhus palasi ulkoa ja virkahti:

-- Teillä on oivat ratsut: kauniit ja tuliset, kuin ruhtinaan
tallista lähteneet!

Hän jatkoi:

-- Sitokaa jalkineet jalkoihinne ja valmistautukaa lähtemään
hashish-juhlaan. Ei enää viivy pitkää aikaa, kunnes se alkaa.

Matkamiehet kavahtivat ylös lepokohonteelta ja rupesivat
varustautumaan salaperäistä käyntiä varten.

Vohumeno tarkasti aseitaan: tikari, miekka, puukko, suopunki --
kaikki oli kunnossa. Hän aikoi kaikesta huolimatta olla varoillaan.
Pienimmänkin varmuuden saatuaan vanhuksen vilpillisistä aikeista,
oli hän armotta tekevä hänestä lopun. -- Täytyipä siis pitää ukkoa
silmällä.

Kerivan jätettiin hevosten vahdiksi, majan ovi suljettiin, ja
Haoma ja Vohumeno alkoivat vanhuksen perässä astua kaitaa, lumen
tukkomaa vuoritietä tuntematonta, salaperäistä päämäärää kohti.
Lumentulo oli lakannut, myrskykin melkoisesti tauonnut, ja yksistään
kallionaukeemista pohjantuuli pisti esiin jäisen kätensä, silittäen
astuvien kasvoja kylmällä hyväilyllänsä.




KYMMENES LUKU.


Salaisen kalliosolan suu oli tiheiden pensaiden peitossa. Nyt vielä
lisäksi myrsky oli sen eteen koonnut korkeita kinoksia, niin että
ainoastaan seutuun hyvin perehtynyt ja kalliosolan salaisuuden
tunteva henkilö saattoi sen löytää. Erakko oli kuitenkin varmasti
suunnannut askeleensa sitä kohti. Ja kun hän lopulta pysähtyi ja
kääntyi ohjattaviaan vieraita kohti, arvasivat nämät, että nyt oli
saavuttu perille.

Vanhus kuiskasi heille:

-- Tämä on minun yksinomainen salaisuuteni.

Sitten hän lisäsi yhä kuiskaten:

-- Minä kuljen edellä ja valaisen ainakin puolitiehen ahdasta
käytävää. Astukaa te varovasti ja hiljaa perässäni.

Samassa vanhus katosi salakäytävän suuhun ja näytti vajoavan joko
kinoksiin tai maan alle.

Vohumeno, joka oli päättänyt olla lähinnä vanhusta, hänen liikkeitään
valvoakseen, laskeutui umpimähkään alas siihen aukkoon, johon vanhus
oli kadonnut. Pian hänen jalkansa kohtasivat vankan maaperän. Kun
Haoma oli laskeutunut heidän jälkeensä, näki hän heidän seisovan
muutaman askeleen päässä aukosta kaidassa kallioseinien välisessä
käytävässä. Erakon mukaan ottama pieni lyhty, jota hän piti ikäänkuin
salassa viittansa liepeen suojassa, levitti heikkoa valoa muutaman
askeleen ympäristöön astujista. Tässä täytyi kulkea varovasti, sillä
kivet, lahonneet puuntyngät ja sora peittivät käytävän pohjan, ja
helposti saattoi niihin kompastua. Haoma ja Vohumeno noudattivat
oppaansa esimerkkiä, koettaen astua niin hiljaa kuin suinkin, ettei
heidän askeltensa kolina ilmaisisi heidän läsnäoloaan.

Heidän täten kuljettua hetken, pysähtyi erakko äkkiä ja kääntyi
jäljessäkulkevia kohti.

Vohumeno säpsähti hieman, ja hänen epäluulonsa heräsi uudelleen.
Vaistomaisesti hän tarttui tikarinsa kahvaan.

Mutta vanhus käänsi heitä kohti lyhtynsä ja virkkoi salaperäisesti,
viitaten kädellään kallioseinämässä oikealle aukenevaa aukkoa:

-- Tuolla on kamala paikka.

Ehdottomasti katsoivat Haoma ja Vohumeno aukkoon, johon vanhus antoi
langeta lyhtynsä himmeän valon. Nyt näkivät he tämän aukon johtavan
pieneen linnanpihan tapaiseen paikkaan, jonka keskellä oli laakeista
kivistä muodostettu röykkiö.

-- Tuossa Alamutin suurmestari Ibn es-Ssabbach mestautti molemmat
poikansa, jotka eivät täsmällisesti noudattaneet hänen määräyksiään
-- kuiskasi vanhus edelleen.

Kauhun väristys valtasi Kurdistaniin matkustavat heidän tätä
kuullessaan. Ja Haomasta tuntui, kuin olisivat he joutuneet Ahrimanin
maanalaisiin kuilu-asuntoihin.

Vanhus jatkoi, vielä hiljentäen kuiskauksensa:

-- Tämä käytävä oli se, jota myöten ennen kuljettiin rotkosaliin
hashish-juhlana. Mutta tuon mestauksen jälkeen tämä paikka kammottaa
Ibn es-Ssabbachia, ja senvuoksi on kallioon murrettu eteläpuolelta
uusi leveämpi solakäytävä. Nyt täällä vaan joskus kidutetaan niitä
fidaaveja, joille suurmestari on määrännyt tavattoman rangaistuksen
tai kuoleman. -- Nyt, ystäväni, tulee meidän rientää eteenpäin, vielä
varovammin, vielä hiljemmin kuin tähän asti!

Juhlallinen kammo mielessä alkoivat Haoma ja Vohumeno taas seurata
ijäkästä opastaan. Hetken kuluttua sola laajeni, ja kaukaa näytti
himmeä valaistus heijastuvan tähän synkkään rotkoon.

-- Tuossa tuokiossa saavumme rautaristikko-aukolle -- kuiskasi erakko.

Kotvan kuluttua näkyikin edessä entinen oviaukko, jonka pielien
väliin oli kiinnitetty paksu rautaristikko. Heikko valo tunki tästä
aukosta rotkokäytävässä olevia vastaan.

Vanhus veti Haoman ja Vohumenon luokseen kallioseinän syvennykseen,
missä he saattoivat pysyä melkein istuvassa asennossa ja mistä he
voivat nähdä, mitä avarassa rotkosalissa tapahtui, tarvitsematta
peljätä, että kenenkään katse sieltä sisältä tunki heidän pimeään
soppeensa.

Rotkosalissa vallitsi yhä vielä puolihämärä, niin että oli vaikeata
eroittaa, mitä siellä sisällä oli ja tapahtui. Kuitenkin Haoma ja
Vohumeno luulivat, tarkasti tähysteltyään ja totuttuaan hämärään,
huomaavansa, että siellä sisällä loikoi henkilöitä, miehiä vai naisia
-- sitä eivät voineet eroittaa. Ja loikovien välillä näyttivät pitkät
haamut kulkevan ja hetkeksi pysähtyvän kunkin leposijan kohdalle.
Näitä salaperäisiä hämäräliikkeitä kesti kotvan.

Nuo tuossa, jotka makaavat lepoistuimilla, ovat nuoria fidaaveja,
jotka tänä yönä vihitään toimeensa -- kuiskasi erakko niin hiljaa
kuin suinkin saattoi. -- Ja nuo mustat olennot, jotka liikkuvat
tuolla heidän leposijojensa välillä, ja jotka pysähtyvät nukkuvien
pään kohdalle, painelevat heidän ohimoitaan kosteilla liinoilla ja
valavat heidän sieramiinsa herättäviä nesteitä. Tuo pisin tuolla,
jonka vallan kalju pää kiiltää oudosti, on Kirka, Ibn es-Ssabbachin
oikea käsi ja huumavan hashish-juoman valmistaja.

Hämärässä saattoikin leposijojen välillä liikkuvien joukosta eroittaa
pitkän, laihan vartalon, joka näytti häälyvän sinne tänne kuin ohut
puunrunko syysyön tuulessa.

-- Hän valvoo herätystyötä, että kaikki käy säännönmukaisesti --
kuiskasi erakko jälleen turvateilleen.

Nyt ilmestyi rotkosaliin leveästä sivuovesta joukko uusia
tummia olentoja, jotka kantoivat käsissään soihtuja. Selvempi
valaistus levisi yltympäri, ja nyt saattoi varsin hyvin huomata
lepopatjoilla loikovat nuoret fidaavit. Monella heistä oli voimakkaat
sankarivartalot, ja kaikkien kasvot olivat kovin kalpeat. Joku
liikutti raivokkaasti käsivarsiaan ja lausui sekavia sanoja,
ikäänkuin olisi nähnyt pahaa unta.

Pitkä, luisevan laiha Kirka, jonka kalju pää loisti kuin kiilloitettu
norsunluu-pallo, häälyi edestakaisin nukkuvien fidaavien välillä,
antaen ohjeitaan herättäjille sekä valvoen niiden täyttämistä.

-- Kohta saattaa hashish-juhla alkaa -- kuiskasi erakko. -- Näen
kaikesta, että nuoret fidaavit pian heräävät unestaan, ja jo
varmaankin Ibn es-Ssabbach levottomana odottaa tuolla sisällä.

Näin kuiskattuaan osoitti vanhus keltaisen verhon peittämää leveää
oviaukkoa, joka sijaitsi oikealla salaisista katselijoista, tummassa
kallioseinässä.

Soihtuja kantavat palvelijat olivat sillävälin ruvenneet sytyttämään
korkeajalkaisia, seinäin viereen asetettuja kuparilamppuja, ja pian
levisi rotkosaliin vahva valaistus. Lamput sytytettyään, poistuivat
palvelijat sivuovesta.

Pitkä Kirka hieroi tyytyväisenä käsiään. Näytti siltä kuin hänen
ponnistuksensa vallan pian veisivät hänet toivomustensa perille.
Voitonvarmana hän vielä kuiskasi pari sanaa lähimmille herättäjille
ja poistui harppaillen ja horjuen keltaisen oviverhon taaksi.

Syrjäovesta palasivat äskeiset palvelijat kantaen käsissään kookkaita
hopeaisia juomamaljoja. He pysähtyivät kaikki oven eteen ja näyttivät
odottavan jotakin.

Silloin palasi Kirka sisään keltaisen oviverhon takaa, jonka hän
veti syrjään. Joukko harsottomia naisia, joiden posket hohtivat,
ja joilla oli jalokivillä koristetut komeaväriset hameet yllä,
tuli sisälle ja asettui leveän oviaukon eteen levitetylle paksulle
intialaiselle matolle. Kukin näistä naisista kantoi jotakin soitinta
kädessään; millä oli canunharppu, millä intialainen huilu, millä
hopeakello, millä rumpu ja millä mikin. Kirkan annettua merkin näille
soittajattarille, rupesi heistä jokainen kaiuttamaan soitintaan. Ja
kaikki soittimet yhtyivät hurjantahtiseksi kovaääniseksi soitoksi,
joka kiihtyi ja koveni hetki hetkeltä. Salaisten katsojienkin soppeen
kajahti se kovin vahvasti, ja huilujen kirkuvat juoksutusäänet
viilsivät repäisten heidän korviaan.

Hetken aikaa oli tätä soittoa kestänyt, kun muutamat nukkuvista
fidaaveista rupesivat heräämään. Nopeasti riensivät maljoja kantavat
palvelijat silloin esille, kaatoivat hopeamaljoistaan korkeisiin
pikareihin vaahtoavaa juomaa ja ojensivat pikarin heräävälle
fidaaville. Kun nämät, vielä uni silmissä, eivät itse tarpeeksi
tanakasti ottaneet kiinni pikarista, tukivat palvelijat heidän
kättänsä, kohoittaen pikarin heidän huulilleen.

-- Se on huumaavaa hashish-juomaa -- kuiskasi erakko.

Yhä useampi fidaavi heräsi ja maisteli tulista hashish-pikaria.
Soitto jatkui kiihtyvässä tahdissa, ja räikeät huilujuoksutukset
viileskelivät korvakalvoja. Kun melkein kaikki fidaavit olivat
hereillä ja maistelleet hashishia, joka näytti polttavan heidän
suonissaan ja panevan heidän silmänsä omituisesti hehkumaan, ilmestyi
leveästä oviaukosta saliin kymmenkunta kultakuteisiin vaatteisiin
puettua miespalvelijaa, jotka kantoivat leimuavia, myskille
tuoksahtavia ambrasoihtuja. He muodostivat soihtukujan oven eteen.
Seuraavassa tuokiossa astui oviaukosta sisälle purppuranpunaiseen
silkkikaapuun puettu mies, jolla oli läpitunkevat katseet ja
kotkannenä, ja jonka pitkä harmahtava parta valui alas rinnalle.
Hänellä oli hidas astunta ja kuninkaallisen käskevä ryhti. Okeassa
kädessään hän piti kultasauvaa, ja hänen päässään loisti valkoinen,
jalokivistä hohtava silkkiturbaani. Leveän oviaukon vieressä,
salakäytävään päin, oli kohoama, jota eivät Haoma ja Vohumeno vielä
olleet huomanneet, tarkkaavaisesti katsellessaan fidaaveja ja
heidän herättäjiään ja juomalaskijoitaan. Tälle kohoamalle johti
muutama porras; punavaippainen ylpeäryhtinen mies nousi ylös nämät
porrasaskeleet ja asettui seisomaan kohoamalle.

-- Ibn es-Ssabbach -- kuiskasi erakko pimeässä komerossa oleville.

Haoma ja Vohumeno olisivat sen arvanneet erakon sanomattakin, sillä
niin huomattavasti punaviittainen mies erosi muista, niin käskevä ja
hallitseva oli hänen katseensa.

Ibn es-Ssabbach ojensi kultasauvaansa, ja heti taukosi hurjatahtinen
soitto. Juomalaskijat tarjosivat fidaaveille uudelleen hashish-juomaa,
ja Ibn es-Ssabbach puhkesi puhumaan teräkselle kajahtavalla
voimakkaalla äänellä:

-- Polvistukaa, polvistukaa, sillä Allah lähettää alas henkäyksensä
ja on nostava luonnon salaisuuksia kätkevän verhon, tarjoten teille
paratiisin esimakua! Polvistukaa!

Ja kuin myrskyn kaatama nuori metsä, vaipui fidaavi-parvi alas.

Ibn es-Ssabbach ojensi uudelleen kultasauvaansa eteenpäin ja huudahti:

-- Halkene kallioseinä ja näytä ihmeitäsi.

Samassa näytti todella salakäytävän aukon vastainen seinä repeävän
kahtia, ja kumpikin puoli haljennutta kallioseinää väistyvän sivulle.
Ja syrjään väistyneen seinän takaa tuli näkyviin ihmepuutarha, jonka
puiden oksiin oli kiinnitetty kultakelloja. Nämät liikkuivat hiljaa
ja kajahuttivat esille vienoja, omituisen sointuisia ääniä. Kirkkaat
suihkulähteet pulppuilivat puiden välissä ja vaaleanpunainen hohde
valaisi koko puutarhaa.

Soittajat salissa alkoivat, merkin saatuaan, uudelleen kaiuttaa
kiivastahtista soittoaan, johon nyt kuului yhtyvän voimakas,
näkymätön, puutarhaan kätketty soittajajoukko. Ihmepuutarhan
keskellä oli avara, puista vapaa paikka. Lukuisa joukko hienoihin
harsohameisiin puettuja kauniita naisia, joiden silmät säihkyivät
kilvan heidän tukkaansa siroitettujen jalokivien kanssa, ja jotka
kantoivat käsissään kukkavihkoja, ilmestyi tälle aukeamalle ja
alkoi soiton tahdin mukaan tanssia notkealiikkeistä hurjaa tanssia.
Tanssiessaan he siroittivat ympärilleen kukkia, joista muutamat
lensivät lähinten fidaavien jalkojen juureen.

Nuorten fidaavien silmät hehkuivat; huumaava soitto ja tulinen
hashish-juoma tekivät tehtävänsä, saattaen heidät kohta
hurjanintohimoisiksi. Vaistomaisesti rupesivat heidän jalkansa
liikkumaan soiton tahdissa, ja pian aaltoili niin rotkosali kuin
ihmepuutarha rajuna, tanssivain aaltomerenä, joka hetki hetkeltä
vyöryi yhä kiihkeämmin. Joku fidaaveista tahtoi intohimon valtaamana
syöstä ihmepuutarhaan, mutta silloin muutamat palvelijat Kirkan
viittauksesta hyökkäsivät esiin ja pistivät pitkän keihään fidaavin
ja puutarhan väliin, täten estäen häntä etemmäksi kulkemasta. Fidaavi
silloin peräytyi ja yhtyi tanssiin, joka vastustamattoman pyörteen
tavoin tempasi mukaansa kaikki fidaavit. Haoman ja Vohumenonkin päätä
tämä hurja tanssi, jalkojen ja käsien huiskina rupesi huumaamaan, ja
Haoma kuiskasi erakolle:

-- Poistukaamme jo tästä Ahrimanin pesästä! Tarpeeksi olemme jo tätä
raivokasta riehunaa nähneet.

-- Tehkäämme niin, sanoi erakko.

Sisällä rotkosalissa sai joku ylen kiivaasti tanssiva fidaavi
vaahtoa suupieliin ja kaatui maahan. Paikalla oli palvelija häntä
ylös nostamassa, pannen hänet loikomaan lepovuoteelleen ja tarjoten
hänelle uuden kulauksen hashish-juomaa. Hetken kuluttua sama fidaavi
taas nousi seisomaan ja yhtyi tanssinpyörteeseen.

Miltei mahdottomaksi kävi jo estää juoman kiihoittamia fidaaveja
hyökkäämästä ihmepuutarhassa tanssivien sulotarten luo. He etenivät
etenemistään, voimakkaasti tarttuen palvelijoiden ojentamiin
keihäisiin. Eräs roteva, kookas fidaavi tempasi palvelijalta keihään,
ja tahtoi väkisin syöksyä puutarhaan. Kolme vahvaa palvelijaa
sai hädin tuskin häneltä temmatuksi keihään takaisin sekä hänet
peräytymään.

Haoma ja Vohumeno olivat juuri lähtemäisillään komerostaan,
poistaakseen erakon seurassa; rotkosalin intohimoinen räyhinä oli jo
väsyttänyt heidät ja täyttänyt heidän mielensä inholla. Mutta heidän
kääntäessään selkänsä ristikkoaukolle hiipiäkseen pois, lakkasi
soitto rotkosalissa äkkiä, tanssijattaret taukosivat tanssistaan
ihmepuutarhassa, ja Ibn es-Ssabbachin malmi-ääni kajahti uudelleen:

-- Vannokaa, kautta Allahin, kautta verenne, kautta ajallisen onnenne
ja ijäisen autuutenne, järkähtämätöntä uskollisuutta Alamutin
käskyille ja tikareille.

Fidaaviparvi vannoi tämän valan. Silloin julisti Ibn es-Ssabbach:

-- Allah siis suo teille paratiisinsa esimakua!

Soitto alkoi uudelleen, tanssijattaret rupesivat taas tanssimaan, ja
estämättä riensivät fidaavit nyt ihmepuutarhaan.

Haoma ja Vohumeno, jotka vielä olivat pysähtyneet fidaavien valaa
kuulemaan, rupesivat nyt hiipivin askelin seuraamaan ijäkästä
opastaan, takaisin salakäytävää pitkin.

Mikäli he poistuivat, hiljeni rotkosalin hurja melu, ja saavuttuaan
salakäytävän suulle, kuulivat he sitä enää kaukaisena huminana, tai
etäisenä meren myrskypauheena.

Vapaammin hengittivät kaikki kolme jälleen kiivettyään käytävän
aukosta taivasalle. Lumimyrsky oli kokonaan asettunut, taivas
vapautunut pilvistä, ja tähdet levittivät valkealle lumiverholle
himmeätä tuikettaan.

-- Kun nuoret fidaavit tämän yön ovat riehuneet, annetaan heille
taas unijuomaa, he vaipuvat sitkeään uneen ja kannetaan nukkuvina
takaisin Alamutin linnaan. Herätessään luulevat he todella kokeneensa
paratiisin esimakua. He vannovat nyt selvällä päällä ollen uuden
hirvittävän uskollisuuden valan Ibn es-Ssabbachille ja ovat
senjälkeen hänen järkähtämättömän uskollisia, sokeita aseitaan.

Näin kertoi erakko turvateilleen.

-- Mikä vahinko -- sanoi Haoma -- että noiden voimakasten nuorten
miesten into näin viedään harhaan, kuinka toivotonta, että heistä
näin värvätään Ahrimanin taistojoukko! -- Olen kuitenkin tyytyväinen,
että omin silmin olen nähnyt kansojen ja Ormuzdin vihollisen ja hänen
viekkaat temppunsa.

-- Olet oikeassa -- huomautti erakko -- nuorta intoa ja nuoria voimia
siinä sysätään väärälle uralle. Mutta kuka voi estää vuoritulvan
syöksymistä?

Äänettöminä, kukin vaipuen omiin ajatuksiinsa, kulkivat he erakon
majalle. Odotettuaan hieman aikaa, kunnes aamunkoiton ensi välke
näyttäytyi itäisellä taivaalla, nousivat Kurdistaniin matkustavat
ratsujensa selkään.

Erakko neuvoi heille tien, jota kulkemalla pian olivat pääsevät pois
Alamutin vaarallisilta alueilta.

-- Pysykää aina niin lähellä vasenta kallioseinää kuin suinkin
-- lisäsi vanhus -- niin olette varmat siitä, etteivät hevosenne
lumivaipan vuoksi erehdy ja astu harhaan.

-- Suo anteeksi epäilykseni, vanhus, -- pyysi Vohumeno jo istuessaan
hevosen selässä. -- Näen nyt, että sinulla on rehellinen ja hyvä
sydän, ja siitä sinua kiitän.

Haomakin yhtyi hänen kiitokseensa:

-- Suuresti olet meitä auttanut, vanhus! Palkitkoon Ormuzd päiväsi
rauhalla ja terveydellä.

Lääkärierakon silmissä välkkyi liikutuksen kuvastus. Seuraavassa
tuokiossa hänen suunsa meni hymyyn, ja hän nauroi tuota
hyvänsävyisää, sisällistä, omituisesti kihisevää nauruaan.

-- Allahin haltuun! -- toivotti ukko, taas muuttuen vakavaksi.

Kerivan seurassaan, alkoivat Haoma ja Vohumeno ratsastaa vanhuksen
osoittamaa polkua pitkin.

       *       *       *       *       *

Seitsemännen päivän illalla näkivät ratsastajat edessään laaksossa
suuren Thabarma-järven.

-- Onko senkin rannalla lunta? -- kysyi Vohumeno.

-- Ei se ole lunta -- vastasi Haoma. -- Täällä on ilma lauhkeaa.
Se on suolakerros, jonka järven vesi luo rannoille. Ja tästä myös
varmasti tiedämme saapuneemme Thabarma-järvelle ja läntisten
parsien asunnoille, sillä pyhä kertomus sanoo: "Suolarantaisen
Thabarma-järven tienoilla syntyi suuri Zoroaster".

Valtava mielenliikutus heräsi Haomassa, kun tämä parseille niin
merkillinen seutu aukeni hänen eteensä, ja vastustamattoman vaiston
valtaamana hän astui alas ratsunsa selästä ja toimitti lyhyen
hartautensa.

Kun he laskeutuivat alas tasangolle, tuli lukuisa lammasparvi heitä
vastaan. Pitkiä, käyräpäisiä sauvoja kantavilta paimenilta, jotka
olivat parseja, saivat he tietää, missä se Thabarma-järven rantasilta
sijaitsi, jotta tavallisesti kuljettiin etäiselle, maanpakoon ajetun
kurdilaispäällikön, Mervimin asumalle saarelle.






KOLMAS OSA




ENSIMÄINEN LUKU.


Itämaan riemuisa kevät kukoisti voitokkaana. Auringon elvyttävä
hymy lepäsi yli Raghan laakson ja oli jo houkutellut esiin vihannat
nurmikot maille ja lehdet puihin. Anahitan linnakukkulan ohi virtaava
vuorijoki oli kevättulvista paisunut, ja sen pyörteet panivat
nuoret kaislankorret vilkkaasti ja leikillisesti pyörähtelemään.
Joen varsilla kumarsivat korkeat liljakasvit suuria nuppujaan vettä
kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet peilailla joen pinnassa tai juoda
viileätä, vuorilta syöksyvää vettä. Monet muutkin kukat, suuret
orvokit ja vuokot, olivat nupulla; ne somistivat joen rantoja ja
kertojattaren linnakukkulan ja joen välistä rehevänurmista niittyä.

Aamun viileä ilma ja kevätketojen tuoksahdus virtasivat Anahitan
pieneen puutarhaan. Kertojatar istui jaspisrahilla, matala pöytä
edessään. Hän ompeli kirkkaita läpikuultavia helmiä kultakuteiseen
vyöhön.

Pöydän toisella puolen, jakkaralla, istui Anahitan ystävätär,
Ferengis, joka kertojattarelle pienistä rasioista valikoitsi
erikokoisia helmiä.

He olivat hetken ääneti, sillä työ veti kummankin mielenkiinnon
puoleensa.

Luotuaan katseen Anahitan vyöhön, virkahti Ferengis:

-- Saat ihmeen kauniin juhlavyön, valtijatar. -- Luuletko jo tänä
keväänä tarvitsevasi sitä käyttää?

-- Sitä toivon, sillä Kurdistanin viestit ovat viime aikoina kaikki
olleet hyviä ja rohkaisevia.

-- Saanko minä seurata sinua shaahin linnaan juhlapäivänäsi?

-- Saat, Ferengis. Mutta et shaahin valtaistuimen eteen, sillä siinä
minun täytyy yksin esittää Mervimin asia.

-- Etkö pelkää mahtavaa suurherraa, eikö sinusta ole outoa puhua
hänen kanssaan kahden kesken?

-- Olen sitä usein ajatellut; välistä se todella tuntuu oudolta,
ja pelkään, että ääneni on vapiseva. Mutta jos Parsi tuo minulle
varmuuden Mervimin oikeudesta, toivon saavuttavani rohkeutta ja
tyyneyttä.

-- Onkohan suurherra kiivas, ja ovatko hänen katseensa terävät?

-- Hän taitaa olla ankara, mutta ankara oikeuden puolesta. Ja kun
hän huomaa minun puolustavan sorretun asiaa, on hän varmaankin oleva
minulle lempeä.

-- Mutta tiedätkö, valtijatar, että yhä pelkään vääriä todistuksia.
Pelkään, että kavala maaherra Jusuf lähettää hoviin voimakkaita
vastatodistajia. -- Kuinka surullista, jos joutuisit vaaroihin!

-- En niitä voi väistyä. Päivä päivältä tehtäväni mielestäni suurenee
ja muuttuu pyhäksi; sen rinnalla kaikki minusta tuntuu vähäiseltä.
Levottomana odottelen suurta juhlapäivääni. Ensin maailma minua
peljästytti. Vanha Tumadir minulle kertoi ihmisten olevan häijyjä.
Nyt en enää tunne levottomuutta, vaan tuo suuri maailma vetää
minua puoleensa; ikävöin suuresti sitä hetkeä, jolloin saan ruveta
täyttämään Allahin yleviä määräyksiä. Ja kun ajattelen, että minä
olen valittu noiden määräyksien toteuttajaksi, nöyrtyy sydämeni
kiitollisuudesta ja heikkouteni tunnosta. -- Ymmärrätkö sydämeni
tunteita, Ferengis?

-- Luulen ymmärtäväni, valtijatar. Mutta minä en voi yhtä suuresti
rakastaa tehtävääsi kuin sinä. Sillä pelkään sitä, koska se saattaa
turvallisuutesi vaaraan.

Anahita näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Vaistomaisesti hän päästi vyön
kädestä ja nousi seisomaan, nojaten puutarhamuuriin ja katsellen
alas joen varsilla leviävää hymyilevää niittylakeutta. Vielä
kauemmaksikin siirtyivät hänen katseensa aina näkörajalle saakka,
missä Elbursharjanteet ja mahtava Demavend kohosivat ilmoille.

Tasaisesti kohoili Anahitan povi, kun hän hengitti kevään
elinvoimaista ilmaa; ja avaran ja vapaan luonnon ja auringonpaisteen
hurmaus valtasi hänen mielensä. Sinä hetkenä hänessä taas, kuten
viime aikoina monasti, heräsi kaukopyrkimys elämän tuntemattomille
päivänpaistemaille. Mutta tämä pyrkimys ei ollut raju, ei
intohimoinen eikä kärsimätön; se oli hiljainen, kärsivällisen
odottava, kuin heränneen kevätkukan odotus, että aurinko sillekin
soisi riemastavan hohteensa.

Ferengis oli muulloinkin joskus huomannut Anahitan sinisilmissä
tuon hiljaisen haaveiluverhon; ja senpä vuoksi hän nyt, kuten
ennenkin, vaikeni, koska ei tahtonut karkoittaa valtijatartaan hänen
aatoksistaan.

Odottamaton seikka kuitenkin katkaisi Anahitan haaveilun.

Ulkomuurin rautaportilta kuului kolme jymeätä kolkutusta, jotka
panivat Anahitan ja hänen ystävättärensä säpsähtämään. Ihmettelevinä
odottivat molemmat lähempiä kuulumisia tästä ulkomaailman viestistä.
Eivätkä ne pitkään viipyneet. Tummaverinen portinvartija toi hetken
kuluttua Anahitalle papyryskäärön, jonka ympäri oli köytetty
silkkirihma. Vartija virkkoi, ojentaessaan kääröä kertojattarelle:

-- Kurdistanista tullut pikaratsastaja toi tämän sanoman sinulle,
valtijatar.

Vartijan poistuttua, katkaisi Anahita silkkirihman, kääri auki
papyrys-liuskan ja luki siitä ääneen ystävättärensä kuullen:

    'Tämän sanoman lähettää Thabarma-järven rannoilta
    kertojattarelle, Anahitalle, parsi Haoma.

    Asian tiedustelu on nyt lopullisesti päättynyt, kaikki on
    hyvin käynyt, kaikki on selville saatu. Mervimin viattomuus
    on löytänyt lukuisia todistajia: koko läntisen parsien heimon
    sekä suuren lukumäärän islaminuskoisia, jotka vihaavat Jusufin
    ilkivaltaisuutta. Uskonsa ja miehenkunniansa kautta ovat kaikki
    valmiit todistamaan Mervimin viattomuutta ja todistuksensa
    tueksi tahtovat he vannoa sielunsa autuuden toivon kautta
    totta puhuvansa. Vakaumuksesi Mervimin syyttömyydestä,
    kertojatar, siis olkoon yhtä varma kuin minunkin. Palavasti
    halajan päästä armaille asuinseuduille ja sinun silmiesi eteen
    kaikkea kertomaan. Tämän sanoman tuojan lähetin päivää ennen
    omaa lähtöäni, ja itse olen levottomana jouduttava ratsuani
    vuoriharjanteiden yli hiljaisen tyyssijasi suojamuurien luo.

    Parsi Haoma sinulle lähettää kaukaisilta mailta sydämensä
    tervehdyksen.'

Liikutuksen ilme nousi Anahitan kasvoihin, kun hän oli lukenut tämän
kirjallisen viestin, ja Ferengis näki hänen silmissään ilon omituisen
verhotun välkkeen, ilon, joka oli lähellä puhdistavan surun yleviä
tunteita.

Vielä kerran Anahita ääneti silmäili papyrysliuskaa; käärittyään sen
kokoon hän sanoi Ferengikselle:

-- Tahdotko noutaa minulle rukousmattoni? Lähden kattopuutarhaan,
sillä sydämeni vaatii minua astumaan Allahin kasvojen eteen.

Mieli täynnä uhkuvia tunteita kulki Anahita katolle johtaville
marmoriportaille ja niitä myöten kattopuutarhaan. Siellä olivat
jo ruusupensaat nupulla, ja sielläkin rehoitti vaaleanvihreä
nurmi. Ragha haamoitti alempana laakson etelälaidalla aamuauringon
kultahohteessa.

Anahitan riemuntunteet kuohahtivat niin yltäkylläisinä ja hän tunsi
niin voimakasta tarvetta purkaa tunteenrunsautta palavaan rukoukseen,
että hänen teki mieli heittäytyä polvilleen pehmeälle nurmikolle.
Mutta hän malttoi itsensä ja nojautui kattopuutarhaa ympäröivään
muurireunustaan, Ferengiksen tuloa odottamaan. Joukko lumivalkeita
kyyhkysiä lähestyi kuultavan pilven tavoin kattopuutarhaa ja
laskeutui istumaan muurireunustalle, lähelle Anahitaa. Kertojatar
piti näiden siivekästen vierasten tuloa hyvänä enteenä -- ne
saapuivat vallan kuin häntä onnittelemaan.

Ferengis oli jo ehtinyt noutaa rukousmaton, oli tuonut sen
kattopuutarhaan ja levitti sitä äänettömänä hietakäytävälle. Kun
hän poistui, kuuli Anahita hänen askeleidensa rapinaa ja kääntyi.
Pestyään kätensä suihkulähteen raittiissa vedessä, hän vaipui
polvilleen matolle ja rukoili:

"Tyttäresi, oi Allah, on niin täynnä riemua suuren armosi vuoksi,
ettei hänen sydämensä löydä sanoja sinua kiittääkseen, nyt kun kaikki
odotukset toteutuvat, kun toimintani päivä alkaa. Mieleni ilo ja
nöyrä kiitollisuus on niin suuri, että toivoisin kaikkien ihmisten
kerran sellaista kokevan, jotta hyvät vielä enemmän heltyisivät ja
pahat nöyrtyisivät sinua palvelemaan. Rukoukseeni suljen myös hänet,
joka asiaasi on ajanut, oi Allah. Palkitse hänen uskollisuutensa
suomalla hänelle armosi, vaikka hän onkin vääräuskoinen, tai vuodata
hänen sieluunsa oikean uskon valoa."

Mieli tyyntyneenä lopetti Anahita lyhyen rukouksensa. Elämä
tuntui hänestä uudistuneelta ja laajenneelta, ja auringonvalon
kirkastama laakso, joka keväisen viehkeänä levisi hänen edessään,
herätti hänessä toivon, että Allahin suoma kevätonni ja valonriemu
leviäisi yli maanpiirin, herättäen kaikissa sydämissä oikeuden ja
ihmisrakkauden ylevät sisartunteet.




TOINEN LUKU.


Saman päivän illalla, jolloin viesti Kurdistanista oli tullut
kertojattarelle, saapuivat Haoma ja Vohumeno auringonlaskun
ajoissa Anahitan linnan ohi virtaavan joen kivisillalle. He olivat
ratsastaneet nopeasti; hevoset korskuivat ja niillä oli vaahtoa
suussa. Heidän ratsastettua kivisillan yli, pysäytti Haoma orhinsa
ja katseli ihastuneena kotilaaksoa ja punahohteisia vuortenhuippuja.
Sitten hän virkkoi toverilleen:

-- Kulje sinä edellä vuorikoskelle ja kokoa tamariskioksia
kotiliettä varten. Minä poikkean kertojattaren luo matkamme tuloksia
ilmoittamaan ja palaan kohta jälessäsi.

-- Teen, kuten haluat, valtijas -- sanoi Vohumeno ja käänsi ratsunsa
vuorikoskelle päin.

Haoma laskeusi alas orhinsa selästä ja köytti uskollisen eläimen
kiinni joen rannalla kasvavaan plataaniin. Kerivanin jätti hän
hevosen luo ja rupesi itse astumaan kertojattaren linnaylännettä
kohti. Hän oli koettanut äskeisiin sanoihinsa: minä poikkean
kertojattaren luo -- panna niin tyyneen äänenväreen kuin suinkin.
Mutta itse teossa hän raivokkaan levottomasti halusi jälleen nähdä
Anahitan. Ja kuta lähemmäksi hän tuli kertojattaren linnaa, sitä
kiivaammin sykki hänen sydämensä, sitä rajummin syöksähti veri
hänen suonissaan. Nyt piti pitkän talven kestäneen kaihomielisen
odotuksen päättyä, nyt hän taas oli näkevä nuo sanomattoman vienot
safiirinsiniset silmät.

Haoman ovenvartijalle näyttämä pieni sormus oli päästänyt hänet
sisäpihalle, ja siellä hetken odotettuaan sai hän vartijalta kuulla,
että kertojatar häntä odotti suuressa etusalissa.

Kun Haoma astui tähän tuttuun huoneeseen, tunsi hän itsensä niin
hengästyneeksi ja tunteidensa valtaamaksi, ettei hän aluksi saanut
sanaakaan sanotuksi. Anahitan sulous myös tuntui häikäisevän hänen
katseensa. Hänen mielestään Anahitan kauneus kuluneen pitkän eron
aikana vielä oli lisääntynyt: hänen vartalonsa oli lapsekkaan
hennosta tullut neitseellisen siroksi ja solakaksi, hänen kasvonsa
muuttuneet sopusuhtaisen täydellisiksi. Ainoastaan silmät olivat
entiset, kirkkaat, hyvät ja sanomattoman vienot lapsensilmät.

Anahita seisoi suihkulähteen ammelaidan ääressä ja loi Haomaan
tervehdykseksi avoimen katseen täynnä kiitollisuutta ja
sydämellisyyttä. Tämä katse, jota Haoma niin kauan oli kaihonnut,
saattoi hänet masentuneeseen hämmästystilaan; hän loi alas luomensa
ja seisoi siinä kuin rikollinen Anahitan edessä.

Anahita huomasi hänen hämmästyksensä, jota luuli ujoudeksi, ja
katkaisi hiljaisuuden, virkkaen:

-- Terve tuloasi, Haoma, pitkältä ja vaivaloiselta matkaltasi! Me
olemme jo kaikki täällä suuresti kaihonneet paluutasi ja -- tietojasi.

Huomattuaan, että Haoma yhä seisoi, lisäsi hän:

-- Suvaitse istua, sillä lienet väsynyt matkasi jälkeen.

Hän osoitti lähdeammeen vieressä olevaa korkeata patjaistuinta, jolle
Haoma laskeutui istumaan, sittenkuin kertojatar itse oli istuutunut
ammeen tasaiselle marmorijalustalle. Anahitan kirkkaasti helähtänyt
ääni oli rohkaissut Haomaa; hän loi nyt ylös katseensa ja sanoi:

-- Kaikki on hyvin päättynyt. Mervimin syyttömyydestä ei enää voi
olla vähintäkään epäilystä. Niin moni parseista, jopa Kurdistanin
muistakin asukkaista on valmis todistamaan Jusufia vastaan,
kertomaan hänen ilkitekonsa, ja myös valalla puolustamaan Mervimin
viattomuutta. Huomiota herättämättä sain kaikki kuulustelluiksi,
ja kun kaikki, kuin yksi mies, puhuivat samaa, puolustaen
Mervimiä, moittien ja kiroten Jusufia, tuli vakaumukseni lopulta
järkähtämättömäksi.

-- Paljon olet vaivaa nähnyt, paljon olet uhrannut vieraan asian
vuoksi. En minä sinua voi koskaan palkita, vaan olen alati sulkeva
sinut rukouksiini, anoen Allahilta sinulle runsasta palkintoa.

Haoma, joka, peläten silmiensä liiaksi tulkitsevan tunteitaan, oli
luonut katseensa ohi kertojattaresta, ei nyt voinut olla häneen
katsomatta, vaan kiinnitti häneen silmäyksen, joka oli niin täynnä
palavinta hehkua, että kertojatar ehdottomasti loi katseensa alas.

Haoma virkkoi samassa:

-- Suurin palkintoni on se, että saan ajaa sinun asiaasi, sillä se on
minulle pyhä.

Ja hänen sydämensä tunteet pyrkivät kaikki kuohahtamaan esille ja
sanoin pääsemään ilmoille. Mutta hän sai ne taas hillityiksi ja
jatkoi retkensä selontekoa:

-- En tyytynyt vaan yhden seudun todistuksiin, vaan kuljin
kyläkunnasta kyläkuntaan, seurustellen eri ihmisten kanssa, heidän
olojaan ja mielipiteitään tutkistellen. Kaikki vaan tunnustivat:
Mervimille on suuri vääryys tapahtunut, ja Jusuf on sydämetön kansan
painajainen.

-- Tätä varmuutta vaan olen kaivannut, ja koska sinä sen olet
saavuttanut, en sitä minäkään epäile.

-- Sitä on enää mahdoton epäillä. -- Joukko tärkeimpiä todistajia
Mervimin ja hänen perheensä seurassa on jo lähtenyt Raghassa asuvien,
Mervimille ystävämielisten kurdien luo. Saatat vielä kuulustella
heitä kaikkia, jotta sinun ei tarvitse luottaa ainoastaan minun
sanaani.

Haoma puhui hiljaisella äänellä, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä syvää
mielenliikutustaan.

-- Minulle riittää jo sinun järkähtämätön vakaumuksesi.

-- Liiaksi luotat ihmisiin. On hyviä ihmisiä, mutta on paljon
pahojakin. Tosin olen koettanut toimittaa tiedustelun niin salaisesti
kuin suinkin. Kaikkia, joiden kanssa olen Mervimin asiasta puhunut,
olen pyytänyt siitä vaikenemaan, ja ovat he sen minulle luvanneet.
Tästä pelkästä tiedustelusta ei siis sinulle vielä vaaraa syntyne.
Mutta niin pian kuin olet asian shaahille ilmoittanut ja hän ottaa
sen tutkittavakseen, on mahdotonta välttää sen julkisuutta. Silloin
pelkään suurten vaarojen sinua uhkaavan.

Haoma puhui kiireisesti ja sen tavoin, joka koettaa erityisellä
äänen painolla saada toisen varmaksi puolustamansa seikan
välttämättömyydestä.

Mutta Anahita virkkoi:

-- En voi asiata tuonnemmaksi lykätä. Niin pian kuin olen saanut
tiedon siitä, että puolustan oikeata asiaa, on velvollisuuteni
viipymättä ilmoittaa se shaahille. Muuten olisin arvoton ja halpa ase
Allahin kädessä.

-- On luonnollista, että tulet puolustamaan Mervimin asiaa. Mutta
sen vaikeudet ja vaarat neuvovat olemaan varovainen ja lykkäämään
sen ilmoituksen tuonnemmaksi, kunnes olemme neuvoitelleet viisasten
ja kokeneiden miesten kanssa. Alati olen muistellut suurvisiirin
varoittavia sanoja, kun hän ilmaisi yritykseen yhdistyvät suuret
vaarat. Muista, että tämä on ensimäinen tehtäväsi, ja että se on
perin vaarallinen. Säästä itseäsi.

-- En voi itseäni säästää. Allahille ja kansalle tekemäni lupaukset
vaativat minua unhoittamaan itseni ja viipymättä rientämään poljettua
oikeutta puoltamaan.

-- Juuri senvuoksi sinun tulee olla varovainen ja säästää itseäsi,
jollei itseäsi varten, niin muita varten. Sillä moni toinen vielä
odottaa oikeutta sinulta. Olet vielä kokematon; älä punnitsematta
syöksy vaaroihin ja turmioon. Suurvisiirin kanssa vielä tulee
neuvoitella. Hänkin on puolestaan asiaa tutkinut. Kuunnelkaamme ensin
hänen mielipidettään.

Kertojatar oli noussut seisomaan, ja Haoma noudatti hänen
esimerkkiään, huomaten nyt, että hän jo oli viivähtänyt.

Ennen lähtöään hän vielä lisäsi:

-- Mervim tulee itse vielä kanssasi puhumaan. Hän tuo myös todistajat
mukaansa, jos heitä tahdot kuulustella. -- Mutta kiitollinen olen
sinulle, jos vielä ennen lähtöäsi shaahin luo, lähetät minulle
sanan, että sinua vielä kerran tapaan, ennenkuin liityn todistajien
joukkoon, joita shaahi on kuulusteleva.

-- Sen lupaan sinulle, Haoma.

Nähdessään Anahitan siinä seisovan miettiväisenä ja surullinen ilme
kasvoissa, virkkoi Haoma:

-- Paheksutko käytöstäni ja neuvojani, Anahita?

Anahita loi Haomaan avoimen hyvän katseensa, ja sanoi:

-- Kiittämätön olisin, jos sinua paheksuisin. Päinvastoin olen
elinaikani sinulle sydämestäni kiitollinen.

Haoma vastaanotti hänen katseensa katuvaisella ja surullisella
silmäyksellä.

-- Olen milloin tahansa valmis sinua palvelemaan. -- Jää hyvästi!

Näin sanottuaan poistui Haoma kertojattaren luota.

Vakavana ja mietteisiin vaipuneena kulki Anahita sisähuoneisiin.
Pienessä huoneessa, jonka permantoa peitti pehmeä matto ja jota
valaisi hopealamppu, istui Ferengis odottamassa. Ystävätär huomasi
heti Anahitan miettiväisen ilmeen ja kysyi:

-- Oletko surullinen, valtijatar?

-- Mieleni on vakava ja täynnä ajatuksia -- vastasi Anahita.

-- Eivätkö Parsin uutiset olleet hyvät?

-- Ne olivat kyllä hyvät. Mutta hän itse näytti levottomalta, hänen
katseissaan oli jotakin outoa, jota melkein pelkäsin, ja lähtiessään
hän näytti niin surulliselta.

Vilkas Ferengis huudahti silloin:

-- Ehkä hän sinua...!

Sen pitemmälle hän ei jatkanut, vaan hillitsi itsensä, punastui ja
virkkoi korjaten:

-- Ehkä hän pelkää yrityksen vaaroja... tai kenties hän oli väsynyt
matkasta...

-- Hän on tehnyt minulle suuren palveluksen... sanoi Anahita.

Ja ystävättäret vaipuivat kumpikin ajatuksiinsa.




KOLMAS LUKU.


Kun Haoma Anahitan linnasta poistuttuaan nousi orhinsa selkään, oli
jo pimeä laskeutunut maille. Hän käänsi ratsun vuorikosken suuntaan
ja jätti suitset hölliksi, antaen eläimen vapaasti kulkea edelleen.

Nyt, kun hän oli yksinään, puhkesi tunteiden myrsky valloilleen. Ja
tuosta ensin epäselvästä kuohunnasta rupesi yhä enemmän selviämään
voittamaton tietoisuus: hän rakasti kertojatarta, rakasti häntä
koko sielunsa hehkulla, rajusti ja kuolettavasti. Mikä riemu tuossa
tietoisuudessa!

Ratsu juoksi nopeata ravia edelleen, ikäänkuin se halukkaasti olisi
pyrkinyt seimen ääreen tai lepäämään.

Mikä riemu tuossa Haomalle selvinneessä tietoisuudessa! Mutta
myöskin: mikä epätoivo!

Hän, erakko, joka oli vetäytynyt pois ihmisasunnoilta, joka oli
luopunut muiden elintavoista, toiveista ja himoista, lupautuen
yksinomaisesti Ormuzdin palvelukseen, hän tunsi nyt näin oudon
viehkeitä ja rajun hehkuvia tunteita!

Ja ken oli näiden tunteiden esine? -- Epätoivoisena Haoma näin kysyi
itseltään. Ja hän tiesi jo ajattelemattakin vastauksen: kertojatar,
viaton impi, joka oli tehnyt ainaisen siveyslupauksen, joka oli
kansan edessä vannonut luopuvansa maallisista tunteista, omistaen
kaiken intonsa jumalalliselle asialleen. Mikä mielettömyys oli siis
tuollainen rakkaus, kuinka oikeudeton jopa rikollinenkin! Nämät
tunteet liikkuivat Haoman sielussa, temmeltäen kuin tuulen pyörteet
myrskysäällä. Hänen päänsä oli vaipunut alas rinnalle, ja hevonen
juoksi nopeasti, ohjaamatta edelleen. Kun sen kaviot äkkiä kalskoivat
tasangon kiveä vastaan, nosti Haoma päänsä, ja huomasi edessään
lukuisia tulia. Tarkemmin katsottuaan, havaitsi hän olevansa vallan
lähellä Raghaa. Ratsu, joka vapaasti oli saanut valita suuntansa,
oli heti kääntynyt pois vuorikosken polulta ja ruvennut juoksemaan
kotiansa Raghaa kohti.

Haoma heräsi, tämän huomattuaan, todellisuuteen, käänsi ratsun
rotkoasuntonsa suuntaan, ja päätti nyt tarkemmin pitää polustaan
huolta.

Vaan silmänräpäykseksi tämä huomio keskeytti hänen äskeisten
ajatustensa juoksun. Sillä ne olivat pakollisia, valtavia, ne olivat
hänelle välttämättömiä, kuin se ilma, jota hän hengitti.

Kuinka toisenlaiset olivat nuo hänen tunteensa olleet ennen hänen
lähtöään tiedustelumatkalle! Keväiseen hohteeseen olivat ne
verhonneet koko maailman. Elämänilo oli tuntunut puhtaalta, ihmiset
hyviltä ja kaikki pyrinnöt helpoilta toteuttaa. Ja nuo sanomattoman
vienot ja hyvät katseet olivat tunkeneet hänen sieluunsa, lämmittäen
ja nuorentaen sitä. Hän oli ihaillut niitä, kuten kevättä kauan
kaihonnut ihailee taivaan säteilevää siniä, tuoksuvaa kedon kukkaa
tai lyhytaikaista iltaruskoa, joka herättää mielessä sopusointuisen
kaukopyrkimyksen. Hän olisi päiväkaudet voinut istua noita viattomia
silmiä katselemassa, sydän vavahdellen puhdasta riemua luonnon
harvinaisen mestariteoksen vuoksi. Ja hän oli rukoillut palavan
kiitosrukouksen Ormuzdille siitä, että valoisa elämän ruhtinas
oli antanut hänen innostua tästä taivaallisesta kauneudesta ja
näin saada maailman kärsimyksiä ja synkeyttä hautovalle mielelleen
sopusointuisan sovituksen esimakua. Hänelle oli selvinnyt maailman
kaikkisuuden suuremmoinen ja julma arvoitus, ja hän piti maallisia
kärsimyksiä vähäisinä, etenkin omien epäilyksiensä tuottamia tuskia
häviävän mitättöminä sen saavuttamansa aatoksen rinnalla, että
Ormuzdilla ja häntä ylempänä olevalla salaisella Perusvoimalla
oli tarjona maan tomussa kärsineille olennoille niin riemastavia
ja kirkastavia valonvälkkeitä, niin aavistamattoman kauneuden
ihmeilmestyksiä, että heikko ihmishenki vasta läpikäytyään pitkän
kärsimys- ja karaistus-kehityksen, saattoi niitä tajuta ja niistä
kokea autuaallista riemua. Tällaisen valonvälkkeen oli Ormuzd luonut
hänen sieluunsa, ja se oli koko talven valaissut ja lämmittänyt hänen
mieltään ja tulistanut hänen toimitarmoaan. Mutta talvi ei vielä
ollut lopussa, kun jo voimakas kaiho oli alkanut hänen sydäntänsä
ahdistaa. Se kaiho oli ollut niin raju, että hän levottomana päivä
päivältä oli toivonut tiedustelutoimensa loppuvan ja pääsevänsä
palaamaan kertojattaren luo, jonka sulo tenhovoiman tavoin veti häntä
puoleensa. Nyt hän oli palannut ja nähnyt nuo ihmeelliset sinisilmät,
nähnyt niiden viattoman kirkkaan välkkeen, ja nyt hän rajusti halusi,
että niidenkin katseet muuttuisivat hehkuviksi, että tämä hehku
heijastuisi häneen, yksinomaan häneen. Ja kun hän vaan sitä ajatteli,
tunsi hän verensä kiivaammin pulppuilevan suonissaan, niin kiivaasti,
että hän luuli sydänkalvojensa ja ohimosuoniensa siitä revähtävän.
Tähän hänen intohimonsa kuohahdukseen pujahti äkkiä kipeästi koskeva
tunne, ikäänkuin himmeä katumus tai tunnontuska. -- Eivätkö nuo
viattomat sinisilmät tärveltyisi ja kadottaisi hohdettansa, jos
hän vielä loisi niihin silmiensä hehkua, niistä samanlaista esiin
houkutellakseen? Ja eivätkö hänen intohimoiset silmäilynsä jo olleet
himmentäneet tuota kirkasta safiirinsiniä, eivätkö ne jo olleet
luoneet levottomuutta ja häiriötä tuohon selkeään lapsensieluun?

Siinä Haoman näin ajatellessa, oli tie kulunut ja päättynyt
vuorikosken partaille. Koski kohisi vielä mahtavampana, kuin Haoman
lähdönaikana syksyllä, sillä keväiset vuoristotulvat olivat sen
vesijoukkoja paisuttaneet.

Niin itsepintaisesti Haoman tunteet kuohuivat, ettei hän, kuten
aina ennen pitemmän aikaa yksinäisiltä asuinsijoiltaan poissa
oltuaan, iloinnut aatekehtonsa jälleennäkemisestä. Vaistomaisesti
hän astui ratsun selästä ja köytti sen pitkästä hihnasta kiinni
plataanin runkoon, jotta se aamun sarastaessa saattoi ruveta,
syömään vuoriylänteen rinteillä kasvavaa ruohoa. Sitten hän riensi
luola-asuntoonsa. Vohumeno oli sinne koonnut pinon tamariski-oksia,
joita Haoma latoi kotiliedelle, ja jotka hän, lukien lyhyen rukouksen
Avestasta, sytytti palamaan. Loimuavassa liesivalaistuksessa katseli
hän ympärilleen luolassa ja huomasi, että kaikki oli entisellään.
Ei kukaan hänen poissaollessaan ollut käynyt tätä syrjäistä asuntoa
häiritsemässä.

Haoma istuutui vuoteelle ja aikoi heittäytyä siihen pitkäkseen
odottamaan tamariskioksien hiiltymistä. Vohumeno varmaankin -- niin
hän arveli -- oli jo väsyneenä matkasta, paneutunut levolle, koska
häntä ei Haoman rotkon tienoilla näkynyt ja koska ei hänen luolaltaan
enää kuulunut mitään kolinaa tai ääntä. Osoittivathan tähtien
asennot, että jo oli myöhäinen hetki saapunut.

Ja Haoman tunnekuohahdus alkoi uudelleen.

Kotilieden levittäessä hohdettansa hämäräiseen luolaani, -- näin
soluivat hänen ajatuksensa edelleen -- tähtien kirkkaimmillaan
tuikkiessa, hiljaisuuden vallatessa maan ja unen luodessa virvoitusta
muiden kuolevaisten jäseniin ja mieliin, ääretön kaipaus kouristaa
sydäntäni ja sanomaton hellyys vavahtelee sielussani!

Nämät ajatukset saattoivat hänet kovin levottomaksi; hän ei voinut
pysyä istumassa vuoteensa laidalla, vaan hän nousi kuin salaisen
voiman pakoittamana ylös ja rupesi kuumeisen vilkkaasti astumaan
edestakaisin luolan kivipermantoa.

Kun hän ajatteli, että hänen toivonsa oli turha ja ettei hänen
hehkuva rakkautensa koskaan voinut saavuttaa tyydytystä, tunsi hän
epätoivon puuskauksen kulkevan sielunsa läpi. Luolan ilma oli hänestä
ummehtunutta ja kuumaa, ja hänestä tuntui, kuin olisi se tukehuttanut
hänet, jos hän kauemmin olisi viipynyt sisällä. Hän syöksyi senvuoksi
ulos ja riensi kosken ylimmälle partaalle. Siellä hän ojensi kätensä
kosken vaahtoja kohti ja valeli sen vedellä polttavia ohimoitaan.

Kuinka mahtavasti koski pauhasi, kuinka voimakas oli sen hyökyvä
povi, kuinka viileä sen roiskuva aalto. Joutuisana kuin myrsky se
kiiti esille kaukaa, kaukaa, jostakin kuivumattomasta, salaisesta
vuorilähteestä, ja kiireisesti se riensi edelleen jotakin etäistä,
tuntematonta päämäärää kohti!

Hetkeksi valtasi Haoman huumaus. -- Mitähän, jos hän olisi syöksynyt
tuohon viileään, vaahtoisan pehmeään virtavuoteeseen? Se tuottaisi
suloisen rauhan ja jäähdyttäisi veren ahdistavan polton. Se
tuudittaisi kaikuvalla soitollaan sulouneen, josta ei mikään myrsky
kykenisi jälleen valveille saamaan!

Mutta tämä oli vaan hetken huumaava mielijohde, epätoivon tuottama
päähänpisto. Kun Haoma seuraavassa tuokiossa katsahti säteilevää
tähtitaivasta, ja kun öinen henkäys kantoi hänelle nuoren heinän
ja vastapuhjenneiden kukkien tuoksuja, tunsi hän elinvoimien ja
elämänhalun sisällänsä sykähtelevän. Ja kun hän taas katseli
lakkaamatta alas soluvaa kosken kuohua, valtasi hänet elon hurmaus,
ja hän ajatteli, että hänen rakkautensa oli yhtä voimakas kuin
kosken syöksyvä aalto, jota ei mikään jättiläiskäsi voisi pysäyttää.
Ja tämän rakkauden täytyi päästä voitolle, samoin kuin kosken vesi
oli murtanut edestään kivenkovat esteet voitokkaasti syöksyen alas
laaksoon. Olihan hänkin täynnä voimaa, ja hän oli syrjäyttävä kaikki,
mikä vaan asettui hänen rakkautensa tielle. Hän oli menevä Anahitan
luo, tunnustava hänelle kaikki, masentava hänen epäilyksensä ja
arvelunsa, ja käännyttävä hänet parsien uskoon, joka oli islamia
monta vertaa ylevämpi. Hän oli valtaava ja voittava hänet itselleen
ja oli hänen kanssaan pakeneva etäiselle Thabarma-järven saarelle.
Ja siellä asuvat parsit olivat tunnustavat hänet destur mobedikseen
-- sen olivat he varmaan tekevät, sillä niin kunnioittavasti, niin
halukkaasti olivat he kuunnelleet hänen uusia aatteitaan. Eikä tämä
teko Ormuzdillekaan voinut olla epämieluisa, sillä ei Ormuzd suinkaan
tahtonut vastustaa näin korkeata ja ihanaa onnea, joka oli heijastuva
tuhansiin, lämmittäen ja innostaen. -- Niin oli Haoma tekevä, se
oli hänen järkähtämätön päätöksensä, ja sitä toteuttaakseen hän oli
valmis äärimäiseen taisteluun.




NELJÄS LUKU.


Kuulusteltuaan Mervimia ja hänen todistajiaan, oli Anahita saanut
varmuuden siitä, että kurdilaispäällikön asia oli oikea. Senjälkeen
oli hän lähettänyt sanan suurvisiirille, että hän aikoi ilmestyä
shaahin eteen poljettua oikeutta puolustamaan. Koska suurvisiiri
Hassan Ibn Ali oli lähtenyt Kasviniin veronkantoa järjestämään, oli
hänen poikansa Demur alamaisesti vienyt kertojattaren viestin perille
shaahille. Jo oli shaahi määrännyt vastaanottopäivänsä ja antanut
kuuluttaa sen isossa sinisessä moskeassa. Kaikki todistajat olivat
siksi päiväksi kutsutut shaahin linnaan, ja Anahita oli lähettänyt
erityisen viestin Haomalle.

Nyt oli tämän merkillisen päivän aatto tullut.

Anahitan palatsi oli kertomapäivää varten juhlallisesti kukilla
koristettava, ja kun Ferengis kertojattaren toisten seurustelunaisten
keralla lähti jokilaaksoon kukkia poimimaan, tahtoi Anahitakin yhtyä
heihin, viettääkseen suuren päivänsä aattoillan vapaan luonnon
helmassa. Vanha Tumadirkin tuli heidän mukaansa. Ja koska kertojatar
tänä aattopäivänä oli vapaa vartijoitta liikkumaan, missä vaan
halusi, eivät eunukit seuranneet häntä jokilaaksoon.

Iltapäivää oli vielä kappale jälellä auringonlaskuun. Suuret
juurikorit käsissä lähtivät he kaikki alas joen varsille. Ferengis
oli ottanut syrinda-kitaransa mukaan soinnuttaakseen sen kieliä
kukkaispoiminnan lomassa. Ilma oli jo viileä ja saattoi yhdessä
vapaudentunteen kanssa hilpeäksi Anahitan mielen, joka viime päivinä
vallinneen jännityksen aikana oli ollut vakava ja aika ajoin
alakuloinen. Jokilaakson hymyilevillä nurmikoilla kasvoi tiheään
suuria orvokkeja, joihin tuntuivat painuneen keväimen viehkeimmät
tuoksut. Joen varsilla kasvavat suuret liljat olivat puhjenneet
täyteen kukkaan ja kumartuivat haaveksivina vettä kohti. Niityllä,
lähellä jokea, oli pehmeitä sammalpeitteisiä mättäitä. Yhdelle niistä
laskeutui vanha Tumadir istumaan, ajatellen: teillä nuorilla on
notkeat selät; noukkikaa te kukkasia. Minulla on jo oikeus istua ja
katsella iloanne.

He olivat kaikki luoneet kasvoharsonsa syrjään. Leikkisä hilpeys
valtasi kohta nuorten naisten mielet, ja vilkkaina he kumartuivat
kukkia poimimaan. Ferengis taittoi suuren tuoksuvan liljan ja
kiinnitti sen Anahitan povelle. Muut naiset seurasivat hänen
esimerkkiään, kiinnittäen kukkia valtijattarensa tummiin hiuksiin.
Pian oli Anahita kukkaiskuningattaren kaltainen. Puna oli noussut
hänen poskilleen, hänen silmänsä loistivat ja hän taputti ilosta
käsiään, toisten ihaillessa hänen kukkakoruaan.

Kun kukkaispoimijat hieman olivat väsähtäneet uutterasta
kumartelemisesta, ja kun heidän korinsa jo olivat melkein täynnä
kukkia, palasivat he mättäällä istuvan Tumadirin luo. Anahita
istuutui viereiselle mättäälle, ja muut naiset ryhmittyivät Anahitan
ja Tumadirin jalkojen juureen.

-- Kerro meille, joku taru -- sanoi Anahita Tumadirille.

-- Lienette jo kuulleet useimmat tarinoistani -- virkkoi Tumadir,
joka ensin aina hetken antoi pyytää itseään, mutta joka kuitenkin
mielellään kertoi ja lopulta aina tyhjentymättömästä varastostaan
löysi jonkun uuden kertomuksen.

-- Sinäkö et enää tietäisi uutta kertoa! -- huudahti Ferengis --
sinä, jolla on kuuluisan Nasserin veroinen taito ja kekseliäisyys
kauniiden tarujen kertomisessa!

-- Allah sinua estäköön minua Nasseriin vertaamasta, lapseni --
huomautti Tumadir, kevyt närkästys äänessä. -- Etkö tiedä, että
Nasser veti ylitsensä profeetan ja hänen oppilastensa kirouksen, kun
hän kertomuksillaan niin lumosi kansan, että se halukkaammin kuunteli
häntä, kuin profeettaa.

Tehtyään tämän huomautuksen ja näin tyynnytettyään oikeauskoisen
omantuntonsa, laski Tumadir otsansa käden nojaan ja näytti miettivän,
mitä hänen piti kertoa.

Hetken kuluttua hän kysyi:

-- Olenko jo kertonut teille tarun kauniista Nefissasta, kyyhkysistä
ja simpukasta?

-- Et koskaan; kerro kerro! -- huudahtivat kaikki.

Tumadir asettui silloin erityiseen asentoon, joka hänellä
kertoessa oli tavallinen. Hän pani leuan vasemman käden varaan ja
vasemman kyynäspään polven nojaan. Sen ohella hän hiljaa heilutti
yläruumistaan, ikäänkuin antaakseen kertomukselleen parempaa vauhtia.

Ja hän alkoi:

Rikkaalla arapialaisella heimopäälliköllä, Kuiderilla, oli nuori
tytär, Nefissa, joka tavattomasta kauneudestaan oli laajalti
kuuluisa, ei ainoastaan oman heimonsa alueilla, vaan myös mitä
kaukaisimpien heimojen, jopa beduiinienkin keskuudessa. Kilvan
olivat nuoret miehet Nefissaa kosineet, päällikköjen pojat, rikkaat,
köyhät. Mikä ihaili Nefissan kauneutta, mikä taas hänen ylhäistä
sukuaan, mikä taas hänen rikkauttaan. Fantasioissa, erämaan hurjissa
sotaleikeissä, oli moni taitavuuden- ja uljuuden-näytteillään
koettanut lumota Nefissaa, sillä rohkeat ja voimakkaat kykenevät
hehkuvammin rakastamaan, kuin pelkurit ja heikot. Mutta Nefissa
ei ollut muiden naisten kaltainen: hän oli perin oikullinen ja
vaativainen. Ivallisesti hymyillen hän työnsi luotaan jokaisen
naimatarjoumuksen, joka hänelle hänen isänsä kautta tehtiin. Hänen
isänsä, Kuider, oli niin heikko lapsensa suhteen, ettei hän voinut
kieltää häneltä ainoatakaan hänen oikullisten mielihalujensa
esinettä. Sen vähemmin tämä isä hentoi pakoittaa tytärtään suostumaan
vastenmielisiin naimatarjoumuksiin. Kuitenkin hän oli pahoillaan
tyttärensä päättämättömyydestä, ja kun Nefissan naimaikäisyyttä jo
oli jonkun aikaa kestänyt, sanoi vanha Kuider hänelle eräänä päivänä:

-- Kultakäpyseni, määrää kosijoillesi joku vaikea tehtävä ja ota
sitten puolisoksesi se heistä, joka tuon tehtävän on suorittanut.

-- Tahdonpa miettiä neuvoasi -- sanoi Nefissa.

Ja siitä päivästä alkaen hän tuumi, mitä määräisi kosijoilleen
tehtäväksi.

Lopulta hän päätti julistaa heille niin vaikean tehtävän, ettei
kukaan sitä kykenisi suorittamaan. Ja kun Kuider eräänä päivänä kysyi
häneltä:

-- Silmäteräni, oletko jo kosijoiden koetehtävää tuuminut? -- vastasi
Nefissa:

-- Sille annan käteni, joka tuo minulle sinisen tunturikyyhkyisparin,
joka pesii ylimmillä kallionkielekkeillä erämaan laidalla. Mutta en
tyydy yksistään kyyhkyispariin, tahdon myös sen pesän, jossa on kuusi
elävää poikasta. Ja vielä tahdon suuren hopeanhohteisen simpukan
Djebelvuoren yläharjanteilla olevasta syvästä tunturijärvestä. --
Sille annan käteni, joka minulle nämät seikat hankkii.

Ja vanha Kuider lähetti kuuluttajia kaukaisimpienkin heimojen luo
ilmoittamaan kauniin Nefissan määräämää kosimakoetta.

Kilvan riensivät kosijat erämaan laidalla kohoavan Djebelvuoren
rinteille ja yrittivät nousta sen korkeimmille huipuille sinisiä
tunturikyyhkysiä pyytämään ja hopeanhohteista simpukkaa vuorijärvestä
kalastamaan. Mutta moni suistui alas jyrkiltä rinteiltä, löytäen
surmansa syvien kuilujen pohjassa. Joku onnistui pyytämään yhden
sinikyyhkyn, joku taas simpukan kuoren, yksi ainoa sai pyydetyksi
kokonaisen simpukan. Mutta kun he toivat Nefissan nähtäviksi nämät
kokeidensa osanaiset tulokset, hymyili Nefissa heille sääliväisesti
ja virkkoi:

-- Tässä on vaan osa. Tahdon sinikyyhkyisparin, pesän, jossa on kuusi
poikasta ja lisäksi hopeanhohteisen simpukan.

Kosijat hurmaantuivat Nefissan kauneudesta ja syöksyivät uudelleen
vaaralliseen yritykseensä. Ja koska heidän epätoivonsa pakoitti heitä
vielä suurempiin ponnistuksiin kuin ensi kerralla, suistui nyt moni,
joka ensi yrityksellään oli kuoleman välttänyt, syvään kuolon kuiluun.

Näin kului pitkät ajat, ilman että kenenkään onnistui täyttää
Nefissan määräämiä tehtäviä.

Kuiderin linnan vieressä levisi avara, tuuheiden puiden varjostama
puutarha. Siinä käyskenteli Nefissa mielellään, usein oikullisten
päähänpistojensa johdosta poistuen seuralaisnaistensa parista.
Kerran, kun hän oli mennyt tavallista kauemmaksi, vallan lähelle
puutarhan ulkomuuria, ja istuutunut lähteen partaalle, huomasi
hän äkkiä lähteessä oudon miehen kuvan. Ja kun hän katsahti ylös,
näki hän edessään kuluneeseen viittaan puetun miehen, joka kantoi
kädessään lintuhäkkiä.

Nefissa peljästyi ja aikoi juuri vetää harson kasvoilleen, kun outo
mies viittasi hänelle kädellään ja virkkoi:

-- Älä peitä kasvojasi, kaunis Nefissa, minulla on oikeus niitä
verhoista vapaina katsella, sillä minun on vihdoin onnistunut täyttää
asettamasi ehdot.

Näin sanottuaan hän asetti rautalangoista tehdyn häkin Nefissan
eteen, ja siinä näkyi todella kaksi sinistä tunturikyyhkystä, niiden
pesä, jossa oli kuusi poikasta sekä pesän vieressä hopeankirkas
vuorijärven simpukka.

-- Vaan vilahdukselta olen ennen kasvojasi nähnyt -- jatkoi outo mies
-- mutta niiden sulo on ainaiseksi minut lumonnut. Olen vuosikaudet
ponnistellut täyttääkseni asettamasi ehdot, ja kun viimein olen
onnistunut, tulen luvattua palkintoa noutamaan.

Nyt oli Nefissa jo toipunut hämmästyksestään. Hän veti harson
kasvoilleen ja virkkoi, tavallinen ivanväre äänessä:

-- Miten voit todistaa, että kyyhkyset ja simpukka ovat oikeat?

-- Sen näet itse -- vastasi outo mies. -- Näethän, että kyyhkysillä
on helmenkirkkaat silmät ja höyhenpeitteiset jalat, ja että
niiden höyhenpuku on taivaansininen ja kiiltävä. Ja simpukka on
hopeanhohteinen ja läpikuultava.

-- Ne ovat ensin todistettavat oikeiksi -- huudahti Nefissa
epäilevästi katsellen muukalaisen kulunutta viittaa.

-- Ne tutkittakoon -- myönsi muukalainen, ojentaen häkin Nefissalle.
-- Huomenna samaan aikaan palaan tähän kuullakseni vastauksesi. Olen
muukalainen, Belkassem! Hyvästi -- huomiseen, kaunis Nefissa!

Näin sanottuaan, hypähti lintujen tuoja muurille, pysähtyi hetkeksi,
viitaten Nefissalle jäähyväisensä, ja katosi muurin taakse.

Nefissa otti käteensä häkin ja katseli sieviä tunturilintuja.
Siinä olivat emät pohjalla peljästyneen näköisinä ja kuusi pientä
sinikyyhkyä lepäsi rauhallisesti pesässä. Kyllä ne olivat oikeat,
nuo linnut. Pesä oli tunturiheinistä tehty ja sen laidalla oli
vielä savea ja pieniä kivenmurennelmia, jotka osoittivat, että se
oli ollut kallionhalkeamaan kiinnimuurattu. Ja simpukkakin hohti
läpikuultavana. Ei Nefissa voinut olla epätietoinen siitä, että nämät
linnut ja tämä simpukka olivat oikeat. -- Mutta hänkö suostuisi
menemään oudolle miehelle, jonka syntyä hän ei tuntenut ja jolla oli
kulunut viitta yllä! Ei ikinä.

Ja siinä kulkiessaan linnaa kohti lintuhäkki kädessä, sai Nefissa
äkillisen päähänpiston. Ei kukaan ollut nähnyt, että outo mies antoi
hänelle häkin. Mitähän, jos hän päästäisi emälinnut vapauteen?
Kuka silloin voisi todistaa, että muukalainen oli täydellisesti
suorittanut kokeen?

Nefissa ei koskaan lykännyt pitkälle oikullisten mielihalujensa
tyydyttämistä. Nytkin hän menetteli kuin ennen. Äkkiä hän aukaisi
häkin oven ja päästi emälinnut vapaiksi. Ne kohosivat ensin korkealle
ilmaan ja alkoivat sitten nopeasti lentää erämaan laidalla kohoavaa
Djebelvuorta kohti.

Ja siitä hetkestä rupesi Nefissan sydän levottomasti sykkimään ja hän
kuuli omituista kovaa suhinaa ilmassa, ikäänkuin tuhansiin nouseva
lintuparvi olisi lentänyt hänen päänsä ylitse.

Kalpeana ja peljästyneen näköisenä hän laski kyyhkyishäkin linnan
marmoriportaille ja riensi sisälle. Hänen isänsä Kuider, hänen
ystävättärensä ja palvelijattarensa luulivat häntä sairaaksi,
koettivat tiedustella hänen kipujansa ja hoitaa häntä parhaimman
taitonsa mukaan. Mutta he eivät voineet häntä sinä päivänä eikä yönä
rauhoittaa. Seuraavana päivänä oli Nefissa taas kuin ennenkin, puhui
välinpitämättömistä asioista ja hymyili vanhaan tapaansa. Eikä hän
enää kuullut siipien suhinaa.

-- Sitten tuli se aika, jolloin hänen piti mennä etäisen
puutarhamuurin luo muukalaiselle vastausta antamaan. Mutta Nefissa
päätti olla kokonaan sinne menemättä, ajatellen:

-- Hän kyllä poistuu, kun ei näe minua siellä.

Mutta hetken päästä hän rupesi taas kuulemaan tuota kauheaa
siipien suhinaa. Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta puutarhaan,
näki hän suunnattoman suuren kyyhkyisparven sinisen pilven tavoin
vajoavan puutarhaan. Tunturikyyhkyset laskeutuivat puihin, maahan,
marmoriportaille, jopa linnan ikkunalaudoille. Näytti siltä, kuin
taivaansininen jättiläisvaippa olisi viskattu yli koko puutarhan,
niin tiheään oli siinä sinikyyhkysiä. Ja tämä sinivaippa oli täyteen
siroitettuna välkkyviä helmiä: -- ne olivat tunturikyykkysten
kirkkaat silmät.

Salainen voima tuntui vetävän Nefissaa ulos puutarhaan, vaikka
hän samalla tunsi selittämätöntä pelkoa ja kauhua. Hänen
seuralaisnaisensa näkivät hänen silmänsä kuumeentapaisesti
suurenevan, ja äkkiä hän karkasi heidän käsistään, syöksyen ulos
puutarhaan. Kyyhkyset peittivät portaat ja hiedan niin tiheään, että
hän joka askeleella tallasi niitä kuoliaaksi. Tultuaan muukalaisen
tuoman kyyhkyishäkin kohdalle, jonka Nefissa oli edellisenä päivänä
portaille jättänyt, huomasi hän, että kuusi kyyhkyispoikasta
oli kuollut. Kun eivät emät olleet niitä syöttämässä, olivat ne
nääntyneet nälkään.

Nefissa koetti koota malttinsa ja paukutti yhteen käsiään,
peljästyttääkseen kyyhkyset karkuun. Mutta ne eivät hievahtaneet
paikoiltaan. Silloin ei Nefissa enää rohjennut astua etemmäksi, sillä
hänen ympärillään vaikeroi jo moni hänen polkemansa kyyhky.

Äkkiä ilmestyi puiden välistä esille komeaan valkoiseen,
kultapäärmyiseen viittaan puettu mies. Nefissa tunsi hänet lintuhäkin
tuojaksi, Belkassemiksi, ja kylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

-- Kyyhkyt sinut tuomitkoot! -- huudahti Belkassem, samassa viiltäen
pitkällä sauvallaan ilmaa.

Silloin laskeusi yläilmoista uusi sinikyyhkyisparvi alas; linnut
kantoivat nokassaan äärettömän suurta hopeanhohteista simpukkaa,
jonka he laskivat alas hiedalle, marmoriportaiden eteen, siinä
olevien kyyhkyisten väistyttyä sivulle. Simpukan jättiläiskuori
avautui, ja silloin lukuisat kyyhkyset nousivat miehen korkeuteen
ilmaan, räpyttäen siipiään.

Tästä siipien räpytyksestä syntyi vahva ilmavirta, joka väkisin veti
Nefissan jättiläissimpukan luo ja lykkäsi hänet, portaille tulleen
Kuiderin, naisten ja palvelijoiden kauhuksi, sisälle simpukkaan,
jonka kuori sulkeutui. Portailla seisovat tahtoivat kiiruhtaa esille
Nefissaa auttamaan, mutta he olivat vallan kuin noidutut paikoilleen,
eivätkä päässeet hievahtamaankaan.

Simpukan kuorien väliin oli jäänyt ohut rako. Siihen pistivät
tuhannet sinikyyhkyt nokkansa, kohoittivat jättiläissimpukan taas
ilmaan ja rupesivat lennättämään sitä Djebelvuorta kohti. Simpukan
kohottua ilmaan, katosi Belkassem puiden taakse, eikä kukaan häntä
senjälkeen nähnyt.

Mutta kyyhkyt kiidättivät simpukkaa ilmojen halki ja laskivat
sen hetkeksi Djebelvuoren harjanteelle. Kuori aukeni leveämmälle
raolle, ja Nefissa näki ulos katsoessaan vuoren rinteellä satoja
miehenruumiita; ne olivat kyyhkysen pyydystyksessä alas syöksyneitä
kosijoita. Ruumiiden silmät olivat auki ja niissä oli epätoivoisa
ja soimaava ilme. Tämä näky koski niin suuresti Nefissaan, että hän
heittäytyi takaisin simpukan pohjalle. Sen kuoret sulkeutuivat tämän
jälkeen.

Sitten nostivat kyyhkyset simpukan taas ilmoihin ja upottivat sen
Djebelvuoren ylimmällä harjanteella läikkyvään järveen.

Siellä on simpukka jo ollut monta, monta vuotta. Aika ajoin sukeltaa
se järven pinnalle ja avaa kuorensa raolle, niin että sisällä oleva
Nefissa saa hengittää. Tunturikyyhkyt tuovat vangille alemmilla
rinteillä kasvavia vuoripensaan marjoja. Silloin vaikeroi ja huokaa
Nefissa niin surkeasti, että hänen äänensä kuuluu alas erämaan
laidalle. Ja karavaanikulkijat sanovat, kuullessaan tämän huokauksen:

-- Nyt vaikeroi simpukkavanki, kaunis Nefissa. Hietamyrsky on
tulossa. --

Siihen päättyy taru Nefissasta, sinikyyhkyistä ja simpukasta.

Tumadirin lopetettua tarunsa, jota Anahita ja hänen seuralaisnaisensa
jännityksellä ja tarkkaavaisesti olivat kuunnelleet, virkkoi Anahita:

-- Se oli kovin surullinen tarina! Ja Ferengis huudahti:

-- Kyllä tuo Nefissa ansaitsikin rangaistusta oikullisuudestaan ja
kopeudestaan. Mutta pitikö sen raukan ainaiseksi jäädä simpukan
kuoreen?

-- Sitä ei tämä tarina kerro -- vastasi Tumadir. -- Kukapa tietää,
mitenkä pitkässä ajassa Nefissan täytyy sovittaa syyllisyytensä?

Huomattuaan Anahitan vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, päätti
Ferengis saattaa hänet jälleen hilpeälle mielelle, tarttui
syrindakitaraansa ja rupesi sen kielistä näpäyttämään ilmoille
iloisia, vilkastahtisia säveleitä. Kuullessaan tasangolle ja
joen varsille kauas kajahtavaa soittoa, viehättyi kookkaassa,
rannalla kasvavassa sypressissä majaileva satakieliparvi jo ennen
auringonlaskua laulamaan. Ja kuta enemmän Ferengiksen tahti kiihtyi,
sitä hehkuvammiksi tulivat satakielien sävelet; tuntui vallan siltä,
kuin ne olisivat tahtoneet laulaa kilvan kitaran kielien kanssa.

Vilkastahtisen soiton houkuttelemana rupesivat Anahitan kuusi
seuralaisnaista tanssimaan pehmeällä niittynurmella. He irroittivat
vaaleanpunaiset vyönsä, ja heiluttaen niitä ilmassa, pyörähtelivät
he notkealiikkeisinä, silloin tällöin vallattomasti naurahdellen.
Kun Anahita hetken oli katsonut heidän leikkisää tanssiaan, katosi
alakuloisuuden varjo vähitellen hänen otsaltaan, ja kirkas lapsenilo
valaisi hänen silmänsä.




VIIDES LUKU.


Niinä päivinä, jotka seurasivat Haoman paluuta vuorikoskelle ja hänen
kiihkeiden tunteidensa selviämistä sekä hänen päätöstään tunnustaa
kaikki Anahitalle, oli Haoma ollut mitä ristiriitaisimpien sisäisten
taistelujen valloissa. Jo seuraavana päivänä oli hän tuntenut vahvan
päätöksensä horjuvan. Kun hän lähemmin oli ajatellut kiintymystään,
oli hän yhä enemmän tullut huomanneeksi sen mielettömyyttä. Sillä
kertojatar tuntui lapsellisen viattomalta, hänen silmänsä näyttivät
sellaisilta, kuin ei intohimon hehku niistä koskaan voisi hohtaa
esiin. Ja tämä ihana impi oli niin kiintynyt tehtäväänsä, piti
sitä niin pyhänä, että hän varmaankin katsoi sitä elämäänsäkin
arvokkaammaksi. Saattoiko Haoma siis hänelle mainita sanaakaan niistä
raivokkaista vaatimuksista, joita hänen hehkuva kiintymyksensä
lakkaamatta piti vireillä hänen sydämessään? Ja vielä lisäksi: jos
Haoma onnistuisikin taivuttamaan kertojattaren puolelleen, saada
hänet vapautumaan lupauksestaan, unhoittamaan tehtävänsä ja Haoman
kanssa siirtymään läntisten parsien pariin, niin saattaisivatko
parsit koskaan siihen määrin voittaa kammoansa muunuskoisen
kanssa solmittua avioliittoa vastaan, että he voisivat luottaa
Haomaan, vieläpä pitää häntä profeettanaan ja uskon uudistajana ja
puhdistajana? Ja eikö tuo pakeneminen läntisten parsien luo olisi
oman heimon pettämistä, vanhan Iredshin, äidin, sisaren, Gurasen,
kaikkien niiden toiveiden pettämistä, jotka Haomalta odottivat niin
paljon? Ja saattoiko hän edes ajatella siirtymistä oman heimonsa
keskuuteen, jos islaminuskoinen nainen oli hänen vaimonsa? Sillä
vaikka hänen isänsä ja ystävänsä olivatkin taipuvaiset uudistuksiin
ja vapaampaan ajatuskantaan, oli melkein varmaa, etteivät hekään
voisi voittaa tuota parsien ikivanhaa vastenmielisyyttä avion
solmimista vastaan ulkopuolella parsien heimoa olevan henkilön
kanssa. Ja jos hän kadottaisi isänsä ja ystäviensä ehdottoman
luottamuksen, miten saattoakaan hän silloin ajatella voitokasta
taistelua niin voimakkaiden ja äkäisten vastustajien, kuin
Gershaspin, Naotaran ja heidän hengenheimolaistensa kanssa? Olihan
hänen tehtävänsä sentään kaikista tärkein, olihan Ormuzd selvästi
valinnut hänet oppinsa puhdistajaksi, valtansa laajentamisaseeksi.

Kun Haoma, tunteiden kiihkon asetuttua, tyyneesti tätä kaikkea oli
ajatellut, oli hän jo huomannut välttämättömäksi ruveta taistelemaan
luvattomia tunteitaan vastaan. Kun hän oli tehnyt viimeisen
palveluksensa kertojattarelle, esiintymällä todistajana shaahin
edessä, silloin -- niin oli hän arvellut -- oli hän täyttänyt
kaikki velvollisuutensa. Kaikki oli palaava entiselleen. Haoma oli
antava takaisin kertojattarelle tuon pienen jalokivillä koristetun
sormuksen, ainoan keinon, joka teki pääsön kertojattaren linnaan
mahdolliseksi. Silloin hän ei enää koskaan olisi pääsevä Anahitan
puheille. Hän unhoittaisi vähitellen kaikki -- alussa se olisi
vaikeaa, mutta aikaa voittaen se kai sentään onnistuisi. Ja sitten
olisi hän, Haoma, entistään innokkaammin ryhtyvä suurta tehtäväänsä
toteuttamaan, tehtävää, joka näin äkkiä oli keskeytynyt.

Näiden tyynten ajatusten päästyä vallalle, oli Haoma jo
ottanut esille pergamenttikäärynsä ja piirtimensä, jatkaakseen
uudistusaatteidensa kehittämistä. Vohumeno, jolta Haoman muuttunut
henkinen tila ei ollut voinut jäädä huomaamatta, oli ilokseen
nähnyt, miten tyyneys palasi hänen valtijaansa mieleen ja miten hän
taas jatkoi keskeytynyttä työtään. Varovasti oli Vohumeno koettanut
johtaa Haoman ajatukset toisaalle, hän oli pyytänyt häntä mukaansa
ampumaretkilleen vuoristoon. Haoma olikin seurannut häntä, ja alussa
oli näyttänyt siltä, kuin hänen mielensä ristiriitainen kuohunta
olisi pysyvästi asettunut.

Mutta se olikin vaan tyven myrskyn edellä. Muutaman päivän
kuluttua oli Haoma taas käynyt harvapuheiseksi, pannut syrjään
kirjoituskäärynsä, istunut pitkät hetket kosken partaalla ja väliin
noussut ylös ja kiireisesti astunut alas laaksoa kohti, ikäänkuin
joku, joka äkkiä muistaa unhoittaneensa jonkun tärkeän tehtävän,
ja joka joutuin koettaa korjata laiminlyömäänsä. Hetken kuluttua
oli Haoma taas palannut rotkoonsa, masentuneen, epätoivoisen
näköisenä. Kun Vohumeno, huomattuaan välttämättömäksi lohduttaa
häntä ja palauttaa hänen mielensä tasapainon, oli koettanut puhua
hänen kanssaan, oli hän heti kääntänyt puheen toisaalle, jopa kerran
virkkanut:

-- Ymmärrän ystävyytesi, mutta vaietkaamme näistä asioista.

Ja hän oli jäänyt oman äänettömän, hurjan sisäisen taistelunsa
raadeltavaksi. Nyt tämä taistelu oli käynyt oudoksi, miltei
itsetiedottomaksi; se oli kuin kalvava ja polttava sisäinen tuli,
joka tekee levottomaksi ja janoiseksi, ilman että mitkään lääkkeet
voivat sitä levottomuutta tyynnyttää, mitkään virvoittavat juomat
sitä janoa sammuttaa; Hänen rinnassaan oli tuntunut kaikuvan
epäselvä, kumea ääni, joka oli pyrkinyt ajatuksiksi muodostumaan.
Lopulta tämä epämääräinen sisäinen tuska ja ääni oli muuttunut
itsetietoiseksi harkinnaksi. Ja nyt oli koko selkeä itsetietoinen
punnitseminen antautunut intohimon puolelle, koettaen keksiä kaikki
puolustuskeinot, koettaen tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ja
Haoma oli ajatellut:

-- Kaikki työni lamautuu, tehtäväni raukeaa, jos en Anahitaa
omakseni saavuta. Kaikki muu näyttää mitättömältä ja vallan häipyy
näköpiiristäni sen ajatuksen rinnalla, että Anahita voisi olla omani
ja lahjoittaa minulle ylenmääräisen onnen. Ja jos eivät heimolaiseni
hyväksy häntä vaimokseni, jos lähimmät ystäväni, jos isänikin minua
paheksuvat tai rupeavat vastustajikseni, tai jos islaminuskoiset
rupeavat minua vainoamaan, siirryn Anahitan kanssa Intian maille,
kutsun mukaani muutamat uskollisimmista ystävistä -- Vohumenon ja
jonkun muun, ja luon itselleni siellä uuden vaikutusalan!

Näin oli Haoma ajatellut ja päättänyt. Eivätkä hänen rohkeat
tuumansa lopulta enää ollenkaan olleet tuntuneet mahdottomilta
toteuttaa. Ainoa, joka vielä oli saattanut hänet epäröiväksi,
oli itse ratkaiseva käynti Anahitan luona. -- Mistä löytää
tarpeeksi vakuuttavia sanoja, miten keksiä sopiva alku tuon seikan
ilmoittamiseksi Anahitalle, seikan, jota ei olisi saanut lausua
kenenkään kuolevaisen, ja vähimmin Anahitan, kuullen?

Tähän ratkaisevaan käyntiin yhdistyneet vaikeudet olivatkin lykänneet
päivästä päivään Haoman hurjan päätöksen toteuttamisen. Vielä
toinenkin seikka oli ollut lykkäyksen aiheuttajana, nimittäin Haoman
kotoa tullut viesti, joka kertoi vanhan Iredshin sairastaneen koko
talven ja nyt olevan hyvin heikkona, joten pahinta saattoi odottaa;
senvuoksi olisi Haoman pikainen paluu itäisten parsien maille ollut
välttämätön, sillä jos Iredsh olisi muuttanut manalle, olisi Haoman
ehdokkuus destur mobediksi ollut hyvin epävarma. Ennen Iredshin
kuoloa olisi hänen pitänyt olla saapuvilla, asiaansa ajaakseen.
Juuri kun Haoma oli ollut kahden vaiheilla, mitä tekisi, rientäisikö
viipymättä kotia, täten kenties saattaen taistelunsa helpommaksi,
oli Anahitan viesti tullut, ja kohta senjälkeen shaahin kutsu tulla
todistamaan. Ja Haoma oli päättänyt vasta Mervimin asian ratkaistua
palata kotia, uskoen isänsä Iredshin hengen Ormuzdin huomaan.

Tällä kannalla olivat asiat, kun viimein saapui kertomapäivän aatto.
Haoman levottomuus kasvoi kasvamistaan. Nyt oli viimeinen päivä,
jolloin hänellä oli mahdollisuus tavata kertojatarta. Hänen siis
täytyi viimeinkin toteuttaa päätöksensä. Nyt hän viimeisen kerran sai
kahden kesken puhella kertojattaren kanssa ja uskoa hänelle kaikki.
Tämä oli päivänselvää. Ja kuitenkin lykkäsi Haoma hetkestä hetkeen
lähtönsä Anahitan linnaan.

Iltapäivällä, kun aurinko jo melkoisesti kallistui länteen, teki
Haoma järkähtämättömän päätöksensä. Hän kutsui Kerivanin luolaan
ja käski sen paneutua loikomaan nurkkaan. Sitten hän hiipi ulos ja
katsoi levottomana ympärilleen, peljäten, että Vohumeno hänet näkisi.
Huomattuaan olevansa vallan yksin, rupesi hän kiireisesti astumaan
alas laaksoon. Ennenkuin hän alkoi kulkea Anahitan linnaylännettä
kohti, kääntyi hän vielä alhaalla kallion nurkassa katsomaan
taakseen, ikäänkuin pakeneva, joka pelkää takaa-ajajoita. Mutta
Vohumeno ei ollut hänen lähtöään havainnut, ja huoleti saattoi hän
jatkaa matkaansa.

Kun Haoma auringonlaskun aikana läheni Anahitan linnaylänköä, näki
hän niittytasangolla tanssivat naiset. Heistä siirtyi hänen huomionsa
mättäillä istuviin, jotka hän vielä vähän lähemmäksi tultuaan tunsi
Anahitaksi, Ferengikseksi ja Tumadiriksi.

Haoma pysähtyi, tultuaan vähän matkan päähän heistä, sillä hän ei
hennonnut häiritä heidän viatonta huviaan.

Ferengiksen sormet liikkuivat jo varsin vilkkaassa tahdissa, ja
satakieliparvi lauloi hehkuvia säveliään kilvan syrinda-kitaran
kanssa.

Haoma oli huumautunut tästä viehkeästä näystä. Nähdäkseen paremmin
Anahitan kasvoja, väistyi hän hieman syrjään. Silloin Anahitan tarkka
korva kuuli nurmen kohinan, ja hän kääntyi sinnepäin. Haoma näki nyt
vilahdukselta hänen iloiset silmänsä. Niin riemuisina, hohtavina ja
yliluonnollisen kauneina ei Haoma niitä vielä koskaan ollut nähnyt,
ja hän tunsi nyt olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa voittaakseen
Anahitan omakseen.

Anahitan katseiden välke vaihtui seuraavassa tuokiossa hämmästyksen
ilmeeksi, ja hän veti harson kasvoilleen. Tanssivatkin jo huomasivat
Parsin, lakkasivat tanssimasta ja verhosivat kasvonsa. Ferengis ei
vielä ollut huomannut Haomaa; vasta hetken päästä hän havaitsi, että
tanssi oli tauonnut ja kääntyi ihmetellen Anahitan puoleen. Silloin
hän näki Parsin ja herkesi soittamasta.

Haoma lähestyi kertojatarta, tervehti ja virkkoi hieman värisevällä
äänellä:

-- Tahtoisin viimeisen kerran puhua kanssasi, kertojatar -- -- ennen
lähtöäsi shaahin luo...

Tumadir, joka piti itseään Anahitan suojelijana, kavahti pystyyn ja
huudahti:

-- Täällä ei ole sopiva paikka kertojatarta puhutella. Malta, kunnes
palaamme linnaan. Voit hetken kuluttua seurata jälessämme sinne. Ja
saatat pitää itseäsi onnellisena, jollei kukaan muu kuin me, ole
sinua tässä näin lähellä meitä nähnyt, sillä helposti voitaisiin
sinua pitää kertojattaren häiritsijänä.

Täten täytettyään sen, minkä luuli arvonsa ja asemansa vaativan,
nousi Tumadir, kutsui Anahitan ja hänen seuralaisnaisensa mukaansa,
ja koko naisseurue rupesi astumaan linnaan päin.

Anahita tahtoi lieventää Tumadirin sanojen äreyttä ja virkkoi
Haomalle:

-- Linnassa odotan sinua!

Sitten hän kääntyi muiden seurassa astumaan linnaylänteelle.

Haoma jäi siihen seisomaan, sanaakaan sanomatta ja paikaltaan
hievahtamatta, tyrmistyneenä ja lumottuna. Hän seurasi katseillaan
kertojattaren solakkaa vartaloa ja notkeata käyntiä, ja ajatteli,
miten luonto koko hänen olentoonsa tuhlaillen oli luonut
vastustamatonta suloa.

Aurinko oli juuri laskenut, ja läntistä purppuran peittämää
taivaankantta vastaan kuvastui linnaylänne, puineen, rakennuksineen,
tummapiirteisenä. Kohta näkyivät tätä komeata pohja-alaa vastaan
niityltä poistuneiden naisten vaaleat haahmut, ja Haoma saattoi yhä
purppuran keskeltä eroittaa kertojattaren siron vartaloa ja hänen
sulavat liikkeensä. Seuraavassa tuokiossa katosivat naisten vartalot
linnamuurin taakse.

Pian havautui Haoma haaveilustaan, ja hänen intohimoinen
pyrkimyksensä kuohahti entistään kiivaammaksi. Ripein askelin
riensi hän linnan rautaportille, näytti vartijalle sormustaan, ja
sai ilmoittamatta käydä sisälle etusaliin. Siellä seisoi Ferengis
suihkulähdeammeen luona ja sanoi:

-- Valtijattareni odottaa puutarhassa.

Kun Haoma astui puutarhaan ja näki Anahitan loimuavassa soihtuvalossa
istuvan jaspisrahilla, vakavan, hieman surumielisen näköisenä,
tuntui hänestä, kuin hänellä nyt olisi ollut epätoivoinen taistelu
taisteltavana ja samalla, että tämän taistelun piti viedä voittoon,
joka oli välttämätön hänen senjälkisen elämänsä arvolle.

Mutta vaikka hän koko matkalla tänne oli miettinyt, miten hänen tuli
puhua, miten alkusanansa asettaa, ei hän nyt ratkaisevan hetken
tultua voinutkaan niin suoraan ja peittelemättä asiaansa ajaa.
Tämä viime hetkellä ilmaantuva epäröiminen, lamautti hieman hänen
rohkeuttansa, hän huomasi että hänen täytyi kiertäen johtua asiaansa,
ja hänen äänensä värähteli kevyesti, kun hän, tultuaan matkan päähän
Anahitasta, virkkoi:

-- Olet siis päättänyt mennä shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan...

-- Niin olen päättänyt. Tietänet, että jo huomenna on kertomapäiväni.

-- Onko tämä päätöksesi järkähtämätön...?

Anahita katsoi häneen ihmetellen ja vastasi:

-- Se on järkähtämätön ja peruuttamaton. Allah on sydämessäni tätä
päätöstäni jouduttanut, ja jo olen suurherralle lähettänyt sanan
tulostani.

-- Tämä sana ei vielä velvoita sinua, kuten asian ilmaisu shaahin
edessä. Vielä voit lykätä viimeisen ratkaisun, vielä voit peruuttaa
ennenaikaisen päätöksesi.

-- En sinua ymmärrä... mielettömältä minusta tuntuu neuvosi...

-- Ei, se ei ole mieletön... koetahan ymmärtää minua, koeta
asettua minun kannalleni... Etkö silloinkaan peruuttaisi päätöstäsi
ja lykkäisi ratkaisua, jos tietäisit että pikaisen menosi kautta
kokonainen elämä saattaisi joutua hukkaan, kokonainen ihmisonni
pirstaantua...?

-- Miksi menoni herättää sinussa noin tavatonta levottomuutta? Minä
olen jo voittanut arveluni ja pelkoni, ja turvallisuus ja rauha on
laskeutunut sydämeeni.

-- Ajattele edeltäjättäresi surullista kohtaloa...

-- Se tuhosi hänet jo ennen kuin hän pääsi shaahin puheille.

-- Et sinäkään vielä ole shaahin istuimen eteen päässyt. Tänä yönä,
tai huomisaamuna, kun kuljet linnaan, uhkaavat sinua tuhannet vaarat,
ilman että niitä aavistatkaan.

-- Allah on suojellut minua asian tiedustelun tuottamista vaaroista
ja johtanut suuren yrityksen jo näin pitkälle. Hän on voimakas
suojelemaan minua siihen asti, kunnes se kokonaan on toteutunut. --
Mikä enää voisikaan minua uhata?

-- Etkö tiedä, että oma suloutesi on suunnattoman suuri vaara, joka
käynnilläsi shaahin luona joka askeleella on asettava ansan eteesi?
Etkö tiedä, että tuhannet silmät ovat tähystelevät verhottomia
kasvojasi ja ihanoita silmiäsi, että olet tuhansissa povissa
herättävä kuohahtavan himokkaita tunteita? Ja kun saavut itse
suurherran linnaan, satelevat hovimiesten katseet ylitsesi, kuin
kuuma tulikivi...

-- Olen kansan ja Allahin valitsema... kuka minua rohkenisi
vahingoittaa kertomapäivänäni, ensimäisenä suurena ja pyhänä
päivänäni?

-- Etkö siis tiedä, että kaikki saa väistyä suurherran pienimmänkin
itsevaltijasoikun edestä...?

-- Suurherrakin on vannonut pitävänsä tehtävääni pyhänä; en häntä
pelkää, sillä hän on vahvin maallinen tukeni.

Haoma tunsi nyt kiihkonsa yltyvän ja sen mukaan rohkeutensakin
kasvavan. Ja kun hän siinä soihdun himmeässä valossa näki edessään
Anahitan, joka oli noussut seisomaan, ja jonka solakka vartalo
nojasi jaspisrahin korkeata reunustaa vastaan, kun hän näki hänen
kukoistavan neitseellisen kauneutensa, hänen silmiensä hohteen ja
hänen poskiensa punan, karkoitti hänen kuohahtava intohimonsa kaiken
arkuuden, hän astui pari askelta lähemmäksi Anahitaa ja huudahti:

-- En voi kärsiä sitä, että niin monet saastaisen himokkaat katseet
kiintyvät sinun valoisiin kasvoihisi, että ne himmentävät silmiesi
taivaallista safiirihohdetta... kuuletko... sitä en voi kärsiä...
tahdon yksin ihailla suloasi... kuuletko Anahita, yksin, sillä
rakastan sinua enemmän kuin elämääni ja silmieni valoa!

Haoman hehkuvan tunnustuksen kuultuaan, näytti Anahita
peljästyneeltä, kuten se, joka äkkiarvaamatta on joutunut suureen
vaaraan, ja joka ei ensi hetkellä tiedä, miten hänen tulee siitä
pelastautua, puolustautumallako, vai pakenemalla.

Haoma ei huomannut hänen peljästystään, vaan meni vielä lähemmäksi
häntä, virkkaen:

-- Siksi pelkään menoasi suurherran luo, kuuletko... siksi kehoitan
sinua vielä tänä yönä pakenemaan kanssani kauas täältä, Intian
maille, mistä ei kukaan ole meitä saavuttava.

Hän oli nyt vallan lähellä Anahitaa, hänen tummat silmänsä säihkyivät
intohimoisesti, ja hänen hengityksensä kulki raivokkaasti ja
raskaasti.

Anahita oli jo ehtinyt hieman tointua; veri joka äsken oli
syöksynyt hänen kasvoihinsa, oli nyt paennut niistä ja jättänyt ne
kuolonkalpeiksi.

Haoman veren kuohahdus saattoi hänet menettämään kaiken malttinsa,
teki hänet miltei mielettömäksi. Hän syöksyi Anahitan luo, tarttui
hänen käsiinsä ja piti niistä voimakkaasti kiinni, vaikka Anahita
epätoivoisasti koetti vääntää niitä irti. Ja Haoma kuiskasi:

-- Tahdothan paeta kanssani tänä yönä... sano, rakastathan sinäkin
minua... rakastathan minua vähän...

Hän painoi hehkuvia suudelmia Anahitan käsille ja oli häntä niin
lähellä, että hän tunsi hänen lämpimän elinvoimaiselle tuoksahtavan
hengityksensä. Ja raivokas väristys kulki läpi koko hänen ruumiinsa.

Samassa näki hän Anahitan silmät, joissa kuvastui niin suuri kauhu ja
epätoivo, että hän itse peljästyi ja vaistomaisesti päästi irti hänen
kätensä.

-- Miksi rupeat vihamiehekseni... luulin sinua ystäväkseni...

-- En ole vihamiehesi, Anahita... olen...

-- Etkö ole vihamieheni, kun kehoitat minua rupeamaan valapatoksi?...

-- Valapatoksi... mitä sanot, Anahita?...

Tämä sana tuntui tunkevan Haoman sielun sisimpään ja koskevan häneen
syvästi. Hänen sananpitäväisyyden ja rehellisyyden suhteen herkkä
omatuntonsa heräsi, ja hän muisti itse vannoneensa pitävänsä Anahitan
kotirauhaa pyhänä. Mutta hänen hehkuvien tunteidensa väre oli vielä
niin voimakas, ettei tämä herääminen ollut muuta kuin puolinainen;
se saattoi hänet vaan peräytymään muutaman askeleen. Ja hän virkkoi
puoliääneen:

-- En tahdo sinua valapatoksi; ylin islamin pappi voi peruuttaa
valasi. Tahdon vaan, että käännyt Avestan uskoon, joka on ylin ja
puhtain, tahdon vaan, että pakenet näiltä seuduin, missä alituiset
vaarat sinua uhkaavat...!

Tällävälin oli Anahita tointunut hämmästyksestään ja
kauhuntunteistaan, hän oli ojentanut vartalonsa suoraksi, ja tavaton,
melkein vihaa kuvastava välke hohti hänen silmissään, joiden sini
soihtuvalossa oli tummentunut melkein mustaksi. Hän sanoi:

-- Olen Allahin suojassa. -- Poistu siis tästä paikasta, niin koetan
rukouksillani lepyttää hänen vihaansa, jonka sinä rikollisilla
aikeillasi olet nostanut.

Muistaen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän näin kahden
kesken sai puhella kertojattaren kanssa, tunsi Haoma epätoivoa
mielessään ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen, kuten
hukkuva, joka umpimähkään ojentaa kätensä tavoitellakseen aaltojen
poistamaa laudanpätkää. Hän lähestyi taas muutamaan askeleen,
heittäysi maahan kertojattaren eteen ja virkkoi rukoilevalla äänellä:

-- Ajattele, että puhelemme toistemme kanssa viimeisen kerran...
anna mielesi heltyä ja kuule minua.

Mutta kun hän loi katseensa ylös kertojattareen, näki hän niissä yhä
vaan ankaran ilmeen. Anahita teki kädellään kärsimättömän liikkeen ja
sanoi:

-- Vaadin, että tällä hetkellä poistut täältä.

Senjälkeen kertojatar verhosi kasvonsa.

Haoma nousi ylös masentuneena, kykenemättä enää sanaakaan lausumaan;
ja hän alkoi pää kumarassa poistua puutarhasta. Hänen kadottua
linnaan johtavaan oviaukkoon, heittäytyi Anahita, tunteidensa
valtaamana, jaspisrahille ja itki katkerasti.




KUUDES LUKU.


Kun Haoma myöhäisenä iltahetkenä synkkänä ja nöyryytettynä Anahitan
luota palasi rotkoasuntoonsa, huomasi hän pyhän tulen kotiliedeltä
sammuneen. Kiireissään ja innoissaan ei hän ennen lähtöään ollut
muistanut hoitaa sitä pitemmän poissaolon varalle. Vaikka hän
pihdillä kaiveli tuhkaa, löytääkseen edes jonkun kipinän, josta olisi
voinut puhaltaa uuden liekin, tuli vaan esiin jo melkein jäähtynyttä
tuhkaa. Eikä tämä ollutkaan kummallista, sillä Haoma muisti, että hän
viimeksi aamupäivällä oli tulta kohennellut.

Mustana ammoitti hänen edessään liesiaukko, sammuneena sen tuhka,
sammuneena kuin hänen sydämensä toivon hehku.

Silloin masentava ahdistus puristi hänen rintaansa; hän lähti ulos
rotkostaan ja kulki Vohumenon luolalle.

Vohumeno istui nurmikolla valkean ääressä. Hän oli vakavan näköinen,
hänen voimakas vartalonsa oli vallan kumarassa, ja hänen otsansa
rypistyksissä, ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin perin tärkeätä,
vaivoin toteutettavissa olevaa seikkaa.

Haoman huomattuaan hän ojensi ryhtiään ja virkkoi syvällä äänellään:

-- Illan rauhaa, valtijas!

Haoma vastasi ääneti päännyökkäyksellä hänen tervehdykseensä ja
laskeutui tulen ääreen istumaan. Hän tunsi tarvetta uskoa Vohumenolle
huolensa, saadakseen häneltä lohdutusta ja hän virkkoi:

-- Mieleni on synkkä ja autio kuin erämaa...

Vohumeno, joka oli arvannut Haoman kiintymyksen kertojattareen,
vaikkei hän sitä suoranaisesti ollut kosketellut, sanoi lempeä,
osanottava väre äänessä:

-- Toveruuteni on voimaton lohduttamaan mieltäsi tai haihduttamaan
surujasi.

Luota kuitenkin uskollisuuteeni ja osanottooni. Kantakaamme kahden
taakkaasi, jos voit sälyttää edes osan siitä minun hartijoilleni...
Ja usko minua: unhoitus on viimein ummistava haavat... oma elämäni
on sen minulle opettanut...

Nämät Vohumenon vakuuttavasti ja sydämellisesti lausumat sanat
kuultuaan, ajatteli Haoma, että Vohumenokin oli samanlaista surua ja
pettymystä kokenut, kuin hän itse, että Vohumeno lisäksi oli saanut
taistella äärimäisen kurjuuden, puutteen ja kärsimyksen kanssa, joka
oli tehnyt hänen mielensä nurjaksi ja suljetuksi elämälle, mutta
että hän kantoi kaikkea tätä miehekkäästi, koskaan lausumatta omasta
puolestaan valituksen sanaa. Ja Haoma ikäänkuin häpesi oman mielensä
täydellistä masennusta.

Hetken vaiettuaan sanoi hän: -- Sinä olet vahva ja kestät mitkä
kärsimykset tahansa, Vohumeno! Sinä syrjäytät kaikki tuskasi, kaikki
vaarat ja esteet yhtä voimakkaasti, kuin käsivarsillasi vierität
alas kallionlohkareita, itse jääden horjumattomana niiden syöksyntää
katsomaan... Minun mieleni on herkkä ja kärsimykselle altis ja kätkee
pohjaansa kohtalon tuskannuolet, joiden kärki alati kipeästi koskee.
Mutta ehkä sinulta opin ääneti kantamaan tuskaani.

-- Miksi ääneti, valtijas? Luuletko, että minäkään voisin olla tyyni,
nähdessäni sinun äänetöntä suruasi? Välistä kumminkin tuska kevenee,
jos se sanan siivillä pääsee ilmoille. -- Usko minua, ihmismieli on
ylen joustavainen jousi, joka ei hevin katkea.

-- Mutta entä jos minun jouseni jo kovasti pingoitettuna kaukomaalia
tähdätessään on katkennut?

-- Ei ole katkennut. Sen joustavuus on tavallista tarmoisempi. Eivät
lemmen jänteet sellaista jousta katkaise, usko minua. Ne näyttävät
vaan hetkeksi pingoittaneen sen katkeamiin saakka, mutta taittuvatkin
silloin itse.

-- Mutta taittuessaan ne saattavat silpoa rinnan ja murtaa sydämen...

Kerivanin alempaa kuuluva haukunta katkaisi heidän keskustelunsa.

Haoma tiesi tämän merkitsevän jonkun tuloa vuorikoskelle ja poistui
tulen luota katsomaan, ken tulija oli. Rotkonsa kohdalla hän tapasi
Demurin.

Ystävykset tervehtivät toisiansa sydämellisesti pitkän eronajan
jälkeen. Haoma pyysi Demuria sisälle rotkoon, viritti tulen
kuparilamppuun ja osoitti vieraalleen pöydäntakaista puurunkoa --
asuntonsa ainoaa istumasijaa. Itse istui Haoma vuoteensa laidalle.

Lähemmin tarkastaessaan Demurin kasvoja, huomasi Haoma ne kalpeiksi
ja tavattoman vakaiksi.

Omituinen kankeus ja painostava tunne näytti vallanneen heidät
molemmat ja estävän heidän tavallista avomielistä ja tuttavallista
puheluansa.

Demur katkaisi viimein äänettömyyden, sanoen:

-- Surulliset tapahtumat ovat tällä kertaa aiheuttaneet tuloni,
ystävä hyvä. Kaipaan kipeästi lohdutusta, jota ei yksikään ihminen
hovissa ole voinut minulle antaa. Sinulta toivon parasta lohdutusta
saavani.

Oudon vaikutuksen tekivät nämät sanat Haomaan, joka itse kokemistaan
surunkolhauksista kaipasi lohdutuksen lääkkeitä. Mutta hän päätti
vastaiseksi olla ilmaisematta oman sydämensä tilaa, ja osanottavasti
kuunnella Demurin valitusta. Hän kysyi siis:

-- Mikä painaa mieltäsi, mikä vastoinkäyminen on sinua kohdannut?
Kerro se minulle vapaasti, jos luulet mielesi osanotostani kevenevän.

Omituiset liikutuksen väreet vavahtivat Demurin kasvoissa, ennenkuin
hän ryhtyi tekemään tunnustustaan ystävälleen. Vasta hetken kuluttua
sai hän liikutuksensa hillityksi ja sanoi:

-- Olen onneton ja masentunut mies. Tuskin on minussa enää mitään
jälellä entisestä Demurista.

Haoma huomasi, miten vaikeaa hänen oli kertoa kerrottavaansa ja
tahtoi auttaa häntä alulle, kysyen:

-- Onko joku solvaissut sydäntäsi? Demur vastasi:

-- Miksi enää viivyttäisin ilmaisuani. Kuule siis, kun alusta pitäen
kerron sinulle surkeuteni: -- Olin joku päivä sitten illan suussa
lähtenyt erästä Raghan läheisyydessä olevaa shaahin huvilinnaa
tarkastamaan; nämät linnat näet ovat valvontani alaiset. Olin Arastan
seuraamana ratsastanut kappaleen matkaa kaupungin eteläisestä
portista, kun huomasin unhoittaneeni pukea ylleni panssaripaitani.
Tämä on välttämätön turvallisuudelleni ratsastusretkillä, sillä yhtä
halukkaasti kuin Alamut fidaaveineen tähtäilee tikareitaan isäni
rintaan, se niitä tähtää minuunkin. Palasin siis takaisin, jätin
hevoseni linnan eteläportille Arastan huostaan ja riensin puutarhan
läpi asuntoani kohti. Kulkiessani pienen sisäpuutarhan läpi, näin
selvästi, miten Menishen ovella vartijoiva eunukki säpsähti ja
muuttui kovin levottomaksi minut nähtyään. Teeskentelin olevani
hänen hämmästystään huomaamatta ja kuljin edelleen. Mutta korkean
ruusupensaan taaksi tultuani käänsin pääni ja katsahdin eunukkiin.
Näin hänen nousseen seisomaan matalalta rahiltaan ja olevan aikeessa
mennä sisälle Menishen asuntoon. Syöksyin silloin hänen luokseen ja
huusin hänelle, että, jos hän hievahtaisi paikaltaan, pistäisin hänet
kuolijaaksi tikarillani. Hän kalpeni ja jäi vapisevana seisomaan oven
eteen. Kuulustelin syytä hänen hämmästykseensä ja hänen äkilliseen
poistumiseensa vartijarahilta. Hän ei peljästyksissään saanut
sanaakaan suustaan, vaan osoitti Menishen asuntoon vievää ovea.
Kielsin häntä kuoleman uhalla poistumasta tai tuloani ilmaisemasta.
Avasin omalla avaimellani oven, astuin etuhuoneeseen, siitä
Menishen makuuhuoneeseen, ja arvaappas kenet siellä tapasin? --
Visiiri Abu'l-ganaïmin, hovin kauneuden tuomarin ja Turkan Chatunin
rakastajan. Menishen peljästyksestä ja häpeästä näin heti, minkä
rikoksen tuo julkea mies oli tehnyt. Vedin miekkani ja tahdoin
lävistää hänet, mutta samassa hän väistäessään iskujani vihelsi,
ja kuusi nuubialaista orjaa syöksyi esiin verhon takaa, tarttuen
käsivarsiini ja lyöden miekan kädestäni. Heidän pitäessä kiinni
minusta, pakeni Abu'l-ganaïm ivanhymy huulilla. Vasta muutaman hetken
kuluttua, kun heidän herransa oli päässyt kyllin kauas ollakseen
turvissa, päästivät orjat minut irti ja pakenivat.

-- Tavaton raivo valtasi nyt minut, hyökkäsin Menishen luo, jonka
silmissä selvästi loisti tuoreen rikoksen häpeä, tartuin rajusti
hänen käsiinsä ja huusin:

-- Tunnusta minulle kaikki, taikka kouristan sinut kuolijaaksi!

Hän kielsi ensin itsepäisesti. Silloin kiedoin käteni hänen tukkaansa
ja laahasin hänet ulos huoneesta puutarhaan ison suihkulähde-ammeen
laidalle. Painoin häntä ammeenlaitaa vastaan ja sanoin:

-- Hukutan sinut, ellet tunnusta minulle kaikkea!

Ja kun hän vielä epäröi, taivutin hänen vartaloaan vettä kohti,
niin että hänen pitkä tukkansa vajosi siihen ja vesi kasteli hänen
paljaita hartijoitaan. Silloin vasta hän tunnusti kaikki, kertoi,
että Abu'l-ganaïm kauan oli häntä ahdistellut ja pyrkinyt hänen
luokseen ja nyt viimein, tilaisuuden tarjoutuessa, poissaollessani,
orjineen tunkeutunut sisälle ja että hän, Menishe oli hänelle
taipunut.

Päästin hänet nyt, mutta vihani ei ennen lauhtunut, kuin olin
vetänyt hänet muurin portille ja syössyt hänet ulos joen rannalle.
Sitten suljin portin hänen jälkeensä ja heittäydyin puutarharahille
mielettömänä surusta. En tiedä kuinka kauan loijoinkaan siinä kuin
horroksissa, kunnes heräsin siitä, että kuulin hiljaista kolkutusta
muuriportilta ja Menishen valittavan äänen, joka rukoili: "Päästä
minut sisälle, Demur, päästä minua orjattareksesi, päästä minua edes
vaatteita ylleni pukemaan."

Kuulin hänen vaikeroimisensa ja kolkutuksensa ja muistin, että
hän oli ohuessa yöpuvussa, mutta tunsin sydämeni kivenkovaksi. En
hievahtanut paikaltani ja annoin hänen kolkuttaa ja vaikeroida
edelleen. --

Haoma oli mitä suurimman jännityksen valtaamana kuunnellut Demurin
kertomusta, ja lopulla monasti levottomana kohoillut vuoteen laidalta
ikäänkuin olisi tahtonut karata pois enempää kuulemasta. Nyt hän
nousi seisomaan, painoi käsiään ohimoilleen ja huudahti:

-- Oi Ormuzd, kuinka kauheata, kuinka katalata! -- Mutta miksi et
säälinyt häntä? Hän ansaitsi enemmän sääliäsi kuin vihaasi.

-- Viimein, kun hänen voimansa uupuivat ja kun hän käheänä rukoili
portin takana, lauhtui sydämeni hieman, ja päästin hänet sisälle.
Hän heittäytyi jalkojeni juureen, halaten sääriäni ja rukoillen
minulta armoa. Ja kun näin hänen sulonsa, kärsimyksen ja epätoivon
verhoamana, tunsin, että häntä vielä rakastin kaikesta huolimatta,
mutta että samalla häntä kammoksuin. Sanaakaan virkkamatta, häntä
ylös nostamatta, käännyin hänestä pois, sillä muistin katkerana
kaikki hänen vienot hyväilynsä, kaikki hänen uskollisuudenvalansa.
Lähetin hänen luokseen taatut eunukki-vartijat, käskin heitä viemään
hänet huoneisiinsa sekä öin ja päivin vartijoimaan hänen oveaan ja
armotta lyömään kuolijaaksi jokaisen, joka hänen luokseen yrittäisi
päästä. En ole senjälkeen voinut käydä häntä katsomassa, enkä tiedä
miten olen kestänyt näiden päivien katkeruutta. Voitko kuvitella
mitään tuskallisempaa kuin minun tilani?

-- Surusi on synkkä ja masentava -- virkkoi Haoma.

Sen enempää ei hän lohdutukseksi sillä hetkellä voinut sanoa, sillä
rajun surun tunteet riehuivat hänen omassakin rinnassaan.

-- Mitä minun pitää tekemän -- virkahan, ystävä hyvä -- mitä minun
pitää tekemän päästäkseni näistä raatelevista tuskista?

Haoma näytti kokoavan ajatuksiaan ja tavoittelevan malttiaan Demuria
neuvoakseen ja lohduttaakseen. Hetken kuluttua hän vastasi:

-- Ymmärrän rajun ristiriitasi ja surusi katkeruuden, ymmärrän
loukatun sydämesi tunteet ja saamasi haavan haikeuden. Mutta
luulisin, ettei pidä heikkoja vihata, vaan että on soveliaampi antaa
heille anteeksi ja koettaa heitä nostaa lankeemuksestaan. Sillä jos
nyt sysäät hänet luotasi, vajoaa hän yhä syvemmälle kurjuuteensa,
ja tämä tieto on saattava sinut vielä onnettomammaksi. Hänkin on
syvästi onneton, sääli siis häntä, ja vaikket enää voi rakastaa
häntä samoin kuin ennen, niin koeta nostaa häntä. Ennen hän ei niin
kaivannut turvaasi; nyt hän sitä kipeästi kaipaa. Auta häntä, hoida
häntä, kuin haaksirikosta pelastamaasi. Näin luulen sydämesi aikaa
voittaen saavan enempää tyydytystä, kuin jos hänet kokonaan hylkäisit
ja luotasi sysäisit. Ja nähdessään hyvyytesi ja jalomielisyytesi, hän
ehkä syvästi katuu erehdystään ja on koettava sovittaa sitä.

-- Neuvosi on kaunis, Haoma. Tiesin, että sinulta parhaan neuvon olin
saapa. Kunhan vaan saisin voitetuksi mieleni katkeruuden, niin että
voisin neuvoasi noudattaa.

-- Se kohdistukoon etupäässä viettelijään, onnesi turmelijaan. Etkö
ole häntä vaatinut tilille?

-- Vielä samana iltana lähetin sanan hänelle, että vaadin häntä
hyvittämään rikoksensa mies miestä vastaan. Mutta hän antoi minulle
sen julkean vastauksen, ettei hänellä sillä haavaa ollut aikaa
järjestää pienten lemmenseikkailujen tuottamia selkkauksia, sillä
shaahi muka tarvitsi hänen voimiaan tärkeämpiin tehtäviin.

Seuraavana päivänä pyrin shaahin puheille ja kerroin hänelle mikä
solvaus minua oli kohdannut. --

-- Suurherra kaiketi lupasi sinulle hyvitystä?

-- Ajatteleppas, että hän kohteli asiaani hyvin kylmästi. Hän tosin
pahoitteli huonoa onneani, mutta viittasi samalla siihen, ettei
hän näihin aikoihin saata ajatella Abu'l-ganaïmin rankaisemista,
koska valtion asiat vaativat tämän uskollisen palvelijan voimia
palvelukseensa.

-- Onko tuo mahdollista?

-- Onpa vaan. Ja minun, Hassan Ibn Alin pojan, läsnäollessa, shaahi
kiitteli Abu'l-ganaïmin ansioita valtion palveluksessa. Tämä
osoittaa, että isäni tähti on laskemassa. Tuon kelpo vanhuksen
lähdettyä Kasviniin on Abu'l-ganaïm yhdessä Turkan Chatunin kanssa
varmaankin virittänyt juonensa ja saanut shaahin ainakin jossakin
määrin puolelleen. En muuten voi selittää shaahin menettelyä, enkä
myöskään Abu'l-ganaïmin julkeata varmuutta. Mutta älköön tuo konna
ennen aikaansa riemuitko! Minä kyllä vielä yllätän hänet hänen
aavistamattansa ja vaadin hänet tilille.

Demurin mieli oli siinä hänen kertoessaan melkoisesti keventynyt.
Hän oli noussut kävelemään kivipermannolle. Äkkiä hän seisahtui ja
virkahti, jo paljon tyyneempänä:

-- Jos voitan tämän suruni, saan siitä suureksi osaksi kiittää sinua,
Haoma, sillä neuvosi lähti sydämestä, sen tunsin selvään.

-- Olen iloinen -- vastasi Haoma -- jos neuvoni voi sinua edes vähän
lohduttaa.

-- Ystävyytesi minua kohtaan on vankka ja horjumaton. En sitä koskaan
ole epäillyt. Mutta nyt vasta luulen oikein voivani panna siihen
arvoa. Tuohon käteen, Haoma! Iloiten teen sinulle mitä voin, jos
milloin minua tarvitset.

-- Suosiosi ja avunantosi on jo ollut tuhlaileva minua kohtaan. Mitä
enempää voisin sinulta pyytää?

-- Huomenna kohtaamme toisemme shaahin valtaistuimen edessä. Toivon,
että todistajatoimen suoritettuasi, tulet luokseni asuntooni, niin
saamme lisää jutella. Seurasi on minulle terveellinen ja tärkeä näinä
synkkinä aikoina.

-- Sen teen kernaasti.

Yönhetki oli jo myöhäinen, ja Demur otti jäähyväiset Haomalta
palatakseen Melik shaahin pääkaupunkiin.

Haoma saattoi hänet ulos rotkosta. Vähän alempana, kosken rannalla,
istui kivellä kaksi tummaa olentoa, jotka Demurin ja Haoman
lähestyessä nousivat seisaalleen. Haoma tunsi nyt Vohumenon kookkaan
vartalon, mutta katsoi kummeksien toista, lyhyempää.

-- Se on Arasta -- selitti Demur. -- Hän tahtoi seurata minua tänne
vuorikoskelle nähdäkseen sinun ja Vohumenon asuinsijoja.

Sitten nousivat Demur ja Arasta ratsujenpa selkään ja alkoivat
joutuisasti ratsastaa Raghaa kohti.

Kavioiden kapseen poistuttua kuulumattomiin, kysyi Vohumeno:

-- Onko mielesi jo hieman tyyntynyt ja surusi asettunut, valtijas?

-- On jo melkoisesti asettunut. Kun suru kiivaana ahdistaa mieltä,
silloin luulemme, että yksin kärsimme, että meidän tuskamme on
haikein. Kun sitten saamme kuulla, että kohtalo toisiakin kovasti
koettelee, opimme nöyremmin kantamaan omaa kärsimyksenosaamme. --
Raskaat huolet painavat suurvisiirin poikaa.

-- Kaikki kertoi Arasta minulle äsken.

Haoma istuutui kivelle laakean kivipöydän ääreen. Nyt, kun Demur oli
lähtenyt pois ja hänen uutistensa vaikutus hieman oli ehtinyt haihtua
Haoman mielestä, nousivat taas hänen omat surunsa kalvavina esille.
Hän ajatteli nöyryytystään Anahitan puutarhassa ja kiintymystään,
joka siitä huolimatta ei ollut heikentynyt, huomista kulkua shaahin
luo, kohtausta siellä Anahitan kanssa ja todistustaan. Ja kipeän
haikeat tunteet virisivät taas eleille.

Vohumeno huomasi hänen vajonneen surumieliseen mietiskelyyn ja sanoi
hetken kuluttua:

-- Älä anna raskaiden ajatustesi palata, valtijas! Äsken jo äänessäsi
oli iloisempi väre.

-- Luulen, että surun pahin puuskaus on ohi. -- Parasta myös lienee,
että jo kumpikin eroamme levolle, sillä varhain huomenna minun tulee
lähteä Raghaan ollakseni siellä valmiina todistamassa, kun kertojatar
saapuu.

Vohumeno hankki lähtöä, mutta tuntui siltä, kuin hänellä vielä olisi
ollut jotakin sanottavaa, jotakin, jota hänen oli vaikea tuoda esiin,
sillä hän pysähtyi epäröivänä, astuttuaan muutaman askeleen luolaansa
päin. Viimein hän näytti tehneen päätöksen ja sanoi:

-- Äsken aioin ilmaista sinulle jotakin, joka suurvisiirin pojan
tulon kautta jäi sanomatta. Pelkään laskea uutta raskasta kiveä
taakkaasi, mutta velvollisuuteni on kuitenkin jo tänään ilmaista
sinulle ilmaistavani. Sevare kävi täällä, ollessasi kertojattaren
luona.

-- Toiko hän suruviestin?

-- Toi suruviestin. Isäsi Iredsh on ummistanut silmänsä ainaiseen
uneen.

Vohumeno pysähtyi siihen, kunnioittaen Haoman surunpurkausta. Haoma
kumartui kivipöydälle, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa.

Hetken kuluttua jatkoi Vohumeno:

-- Isäsi oli vähää ennen kuoloansa puhunut sinusta, oli lähettänyt
sinulle terveisensä ja käskenyt rohkaista sinua jatkamaan tehtäväsi
toteuttamista.

-- Jalo isäni! -- huudahti Haoma. -- Ja minä olen kehno poika,
kun en rientänyt häntä näkemään hänen viime hetkinään. -- Ormuzd
ottakoon hänen sielunsa huomaansa. -- Vielä muita sanomia toi
Sevare, sanomia, jotka eivät ole ilahuttavaa laatua. Heti isäsi
Iredshin kuoltua valitsivat herbedit destur mobedikseen Naotaran,
tuon ulkokullatun juonittelijan. Hän ja hänen puoluelaisensa ovat
kiihoittaneet kansan mieliä omaisiasi ja sinua vastaan. Äitisi käski
Sevaren sanoa sinulle, että sinun nyt olisi kovin vaarallista palata
kotia. Sillä on ruvettu puhumaan siitä, että sinä vastoin Avestan
määräyksiä olet vapauttanut häpeävangit. Lisäksi on Shiruje, tuo
häijy kiduttajamme, joka, kuten muistanet, pakeni Raghaan ruveten
Abu'l-ganaïmin ja Alamutin kätyriksi, hankkinut vaimonsa kautta
tietoja parsien oloista ja joku aika sitten kannellut Naotaralle,
että sinä ajat vääräuskoisen asiaa, ollen kertojattaren oikea käsi.
Äitisi korviin on jo saapunut se huhu, että sinut, jos nyt palaisit
kotia, haastettaisiin herbedi-tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin
kenties arvosi menettäneeksi, kenties häpeävangiksikin. -- Näin ikävä
oli Sevaren tuoma viesti.

-- He ylvästelevät nyt, kaikki vihamieheni. Mutta heidän riemunsa
saattaa olla ennenaikainen. Odottakoot vaan siksi, kunnes voimani
taas kasvavat ja malttini palaa. Silloin olen kokoava ystäväni
ympärilleni ja kukistava koko heidän ulkokullatun joukkonsa!

Kumpikin vaikeni. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä he
vaipuivat mietteisiinsä.

Lopulta Vohumeno nousi ja kysyi:

-- Tahdotko, valtijas, että asetun loikomaan luolasi suulle? -- Jos
surujesi myrsky yöllä palaa, voit kutsua minua. Ehkä keskustelu
keventää raskasta mieltäsi.

-- Olet hyvä ja uhrautuvainen, Vohumeno!-- Mutta voit huoleti palata
asunnollesi levolle. Sillä tunnen jo, että Verethragna vuodattaa
tyyneempiä tunteita rintaani, ja toivon minäkin pian vaipuvani unen
virvoittavaan helmaan, huomenna jaksaakseni toimia.

-- Yön rauhaa siis, valtijas!

-- Yön rauhaa, Vohumeno!

Haoma jäi siihen yksin istumaan kivipöydän ääreen, kuten tuona
iltana ennen hänen tiedustelumatkaansa, jolloin hän samassa paikassa
kitaralleen oli uskonut viehkeät, vielä epäselvät tunteensa. Toisin
oli hänen laitansa nyt. Kohtalo oli häntä kolhaissut, toinen isku oli
seurannut toista, raivokkaana, lohduttomana.

Mutta omituisen tyyneeksi tuntui hänen mielensä nyt käyvän.

Tähdet tuikkivat taas kirkkaimmillaan ja koski lauloi pauhavaa
luonnon elinvoimia uhkuvaa lauluansa. Ja ikäänkuin tasaisesti
leimuava liekki oli virinnyt Haoman sisällä, valaisten ja johdattaen
hänen yksinäistä mietiskelyään:

-- Hänelle, erakolle, oli siis tapahtunut se, mitä hän ei koskaan
ollut aavistanut. Hän oli vastustamatta antaunut outojen tunteiden
valtaan. Ne olivat temmanneet hänet voittamattomaan pyörteeseensä,
syrjäyttäneet hänen korkeat pyrintönsä, luoneet pois koko
näköpiiristä hänen ylevän tehtävänsä ja saattaneet hänet unhoittamaan
omaisensa ja koko maailman! Ja Verethragna oli häntä rangaissut. Tämä
viisas henki oli antanut hänen maistella kärsimyksen katkeraa maljaa
ja nyt aukaissut hänen silmänsä näkemään, minkä kuilun partaalle
hän oli joutunut. Ajoissa olikin Verethragna tämän tehnyt, kun
vielä oli mahdollista kääntyä. Kääntyä hänen todella nyt täytyi,
lujatahtoisesti, vitkastelematta.

Mutta saattoiko hän enää hyvittää sen, minkä oli tehnyt? Saattoiko
hän koskaan kertojattaren mielestä haihduttaa pois väkivaltaisen
hehkunsa jälkiä? Ainakin oli hän koettava. Vielä oli kertojattaren
pieni sormus hänen hallussaan, se vielä oli päästävä hänet hänen
luokseen anteeksiantoa rukoilemaan, itsekieltämyspäätöstään
ilmaisemaan, katumuspolun valintaa kertomaan. Ja jos Anahita
loukkautuneena ja närkästyneenä oli kieltävä ovenvartijaa häntä
sisälle päästämästä oli hän kirjoittava, selittävä kaikki ja
jatkava rukouksiaan, kunnes Anahita oli leppyvä ja myöntävä hänelle
anteeksiantonsa.

-- Ylhäällä vuorenrinteellä luoksepääsemättömissä, lumirajalla,
kasvoi ihana tunturiruusu -- näin jatkuivat hänen ajatuksensa.
Sen luoksi ei vielä kukaan kuolevainen ollut päässyt sen suloa
ihailemaan, sen tuoksuvaa raitista ilmaa hengittämään. Minut johti
kohtalon ihmekäsi näihin huumaaviin korkeuksiin, näin tunturiruusun
ja hurmaannuin sen viattomasta, ylevästä sulosta. Tahdoin omistaa
sen, ja olin vähällä katkoa sen varren, painaakseni sen povelleni
ja syöksyäkseni alas laaksoon. Mutta sisäinen valo haihdutti
huumaukseni, haihdutti sen ajoissa. Jätin paikoilleen sen ruusun,
jota jo käsilläni olin raastanut, ja syöksyin yksin alas korkeudesta.
Ja kätken tuon valoisan näyn elinajakseni mieleeni, Ormuzdin
ennevälkkeenä, enkä enää yritä kiivetä takaisin tunturiruusun
korkeuksiin. Voitettuani kaihoni, on Ormuzd ehkä pitävä minua
arvoisena tehtävääni toteuttamaan!

Tämä päätös tuntui luovan selittämätöntä tyyneyttä Haoman mieleen
ja, jo ennen hänen taisteluaan, nostavan hänen nöyryytettyä
itseluottamustaan.

Hän toimitti kosken partaalla puhdistuskylpynsä ja riensi senjälkeen
rotkoasuntoon, jossa viritti kotiliedelle uuden liekin, lupauksien ja
uuden elämän liekin.




SEITSEMÄS LUKU.


Sinä päivänä, jona Anahitan oli määrä lähteä Melik shaahin luo
Mervimin asiaa kertomaan, oli hän auringon noustessa poistunut
vuoteestaan ja toimittanut puhdistavan kylpynsä. Senjälkeen hän oli
antautunut hartaisiin rukouksiin ja lukenut useita lukuja koraanista.
Muetsinien kajahutettua Raghan minareteista ensimäisen aamuhuutonsa,
rupesi hän pukeutumaan juhlallista menoaan varten. Kun muetsinien
toinen huuto kuului, oli hän valmis lähtemään.

Hietakello-salissa odottivat hänen äitinsä Sabeiha, vanha Tumadir
ja kuusi seuralaisnaista. He olivat kaikki juhlapukuihin puetut.
Seuralaisnaisilla oli hienot valkeat liinahameet yllä ja kasvoilla
silkkiharsot. Heidän tuli matkan päässä seurata valtijatartaan aina
Raghan portille saakka.

Anahita ei antanut kauan odottaa itseään. Ferengiksen seuraamana
hän astui hietakellosaliin. Hänellä oli yllään valkea silkkihame,
joka jätti käsivarret ja kaulan paljaaksi. Ainoa koristus oli hänen
oma, helmillä ompelemansa kultakuteinen vyö. Hänen tumma pitkä
tukkansa valui vapaana alas selälle. Hienot kultavitjat riippuivat
hänen somankaarevassa kaulassaan, ja niihin oli kiinnitetty pieni
koraanilehti. Kasvot olivat harsosta vapaat, kuten vanha tapa sääsi.

Hänen näkönsä oli vakava, mutta hänen sinisilmänsä säteilivät
kirkkaina kuin kaksi tähteä.

Kun hänen jäähyväisiksi piti syleillä äitiänsä, tuntui liikutus ja
vähäinen heikkous valtaavan hänet. Hän voitti sen kuitenkin pian ja
virkkoi sointuvan kirkkaalla äänellä:

-- Hyvästi rakas äiti. Tänä iltana syleilen sinua taas, kun Allah on
antanut minun toteuttaa ensimäisen suuren työni.

Kyynel välkkyi harmaapäisen Sabeihan silmässä, kun hän irtaantuessaan
tyttärensä pitkästä syleilystä sanoi:

-- Allah sinua auttakoon ja siunatkoon, lapsi!

Vanha Tumadir oli siihen määrään mielenliikutuksen valtaama, ettei
hän aluksi löytänyt sanoja jäähyväisiksi. Itsekseen hän hiljaa mutisi
lauseita koraanista. Kun Anahita rupesi poistumaan avaraan etusaliin,
heittäytyi Tumadir polvilleen hietakellon viereiselle matolle ja
huudahti:

-- Allah, sinä korkein ja voimakkain, suojele tuota viatonta lasta!

Etusalin olivat Ferengis ja muut naiset somasti kukilla koristaneet.

Sabeiha ja Tumadir saattoivat Anahitaa aina ulkomuurin rautaportille,
joka oli auki. Sen luona kääntyi Anahita vielä kerran heitä
kädenviittauksella ja hellällä katseella tervehtimään. Tumadir
vuodatti runsaita kyyneleitä, ja hänen mielenliikutuksensa oli
niin suuri, että hän horjui, ja että hänen täytyi nojata Sabeihan
käsivarteen.

Kun Anahita oli astunut ulos portista ja rupesi kulkemaan mäen
rinnettä alas Raghaan päin johtavaa tietä, riensi Ferengis astumaan
hänen jälkeensä; muut naiset ryhmittyivät kulkemaan matkan päässä
heidän jälessään.

Molemmin puolin tietä oli taajoja ihmisryhmiä, jotka jo aikaisesta
aamusta olivat siinä kertojattaren tuloa odottaneet. Sillä tämä päivä
oli harvinainen merkkipäivä, ja köyhä ja rikas, ylhäinen ja alhainen
tahtoi nähdä nuoren kertojattaren verhosta vapaat kasvot.

Kansa tervehti Anahitaa sydämellisin suosionhuudoin ja siroitti hänen
eteensä tielle tuoreita kukkia.

Joukko Raghassa asuvia parsejakin oli yhtynyt katselevaan
kansanjoukkoon. Nähdessään Anahitan kauniit sinisilmät ja hänen
siron vartalonsa, sekä katsellessaan häntä, kun hän siinä keväisessä
päivänpaisteessa hitaasti kulki edelleen pitkin kukilla siroitettua
polkua, huudahti eräs parsi tovereilleen:

-- Hän on ylevä kuin sovinnon hengetär, Ashi Vanuhi!

Anahita läheni lähenemistään Melik shaahin pääkaupunkia, jonka
kullatut kupukatot ja ohuet minaretit jo selväpiirteisinä kohosivat
hänen edessään.

Lähellä Raghan pohjoista porttia istui kivellä sokea vanhus. Hänen
vieressään seisoi nuori nainen. Anahitan tullessa heidän kohdalleen,
sanoi nainen vanhukselle:

-- Nyt kulkee kertojatar ohitsemme.

Sokea vanhus antoi toverinsa johtaa hänet kertojattaren luo.
Kunnioittavasti tarttui vanhus Anahitan silkkihameen helmaan ja
kumartui sitä suutelemaan.

Anahita tunsi omituista iloa, mutta samalla epämääräistä pelkoa ja
kainoutta nähdessään kaikkien näiden lukuisten ihmisten katseiden
olevan häneen suunnattuina. Moni loi häneen puhtaan ihailun ja
kunnioituksen katseita, monen vanhan ja vaivaisen silmässä välkkyi
kyynel, moni vääryyttä ja sortoa kärsivä kiinnitti häneen toivoa
ilmaisevan silmäyksensä. Sillä hänet nähdessään tulivat kaikki
ajatelleeksi, että tuo hyvä ja viaton olento oli heidän kaikkien
asiaa puolustava.

Mutta toiset taas, etenkin nuoret miehet, loivat häneen toisenlaisia
katseita, jotka saattoivat hänet usein kääntämään silmäyksensä heistä
pois tai luomaan ne maahan.

Raghan kaduilla oli vielä tiheämmät ihmisparvet kertojattaren
kulkua katsomassa. Ja kukkia sateli yhtenään hänen jalkojensa
juureen. Pohjoiselle portille olivat Anahitan kuusi seuralaisnaista
pysähtyneet palatakseen takaisin linnaan. Ainoastaan Ferengis seurasi
nyt valtijatartaan. Portilta shaahin ylhäinen vartija, jolla oli
pitkä käyräpäinen hopeasauva kädessä, oli sijoittaunut kulkemaan
Anahitan edelle, hänelle tietä shaahin linnaan näyttämään.

Sykkivin sydämin kulki kertojatar sisälle suurherran linnan
pohjoisesta portista. Avara piha oli laskettu leveillä valkeilla
marmoriliuskoilla, ja linnan isolle ovelle johtava käytäväpaikka oli
heleäväristä mosaiikkia. Molemmin puolin pihaa sijaitsivat jalopuiset
puutarhat, joiden puiden runkojen välillä näkyi silkkinuoraisia
kiikkuja sekä bambuputkista, tornien, kupujen ja minaretien
muotoisiksi rakennettuja pieniä huvimajoja joiden ulkoseinillä
riippui erivärisiä, Raghan taitavimpien väritaiteilijoiden maalaamia
lyhtyjä. Näiden puutarhojen ulkomuureilla oli komeat riippupuutarhat,
harvinaisine pensaineen, kukkaisuurnoineen ja köynnöskasveineen.

Paksukankaiset punaiset ja siniset silkkiliput liehuivat
linnarakennusten katoilla, ja seldshukilaiset puolikuut välkkyivät
räystäillä ja hevoskengänmuotoisten ikkunakaarten yläpuolella.

Anahita ei malttanut tarkemmin katsella kaikkea tätä suurpiirteistä
komeutta; hän katsahti vaan kerran ympärilleen avaralla pihalla ja
kulki edelleen taustalla kohoavaa rakennusryhmää kohti.

Pääkäytävän ovella oli kahden puolen joukko punavaippaisia
palvelijoita, joilla oli ranteissa paksut kultaiset renkaat ja
kultavitjat kaulassa. He kumarsivat syvään Anahitan kulkiessa
heidän muodostamansa kujan läpi. Nyt johti opas kertojattaren isoon
eteiseen, jonka seinät olivat kullatut, sekä peileillä ja jalokivillä
koristetut. Siinä oli joukko verhottuja naisia, jotka tervehtivät
Anahitaa, ja siinä täytyi kertojattaren luopua Ferengiksen seurasta.
Hän syleili ystävätärtään, joka liikutettuna väistyi naisten piiriin.

Kultakuteisiin viittoihin puettu eunukkiparvi astui nyt esiin
Anahitan saattojoukoksi, ja yhä seuraten edellä kulkevaa opastaan
meni Anahita ulos tästä avarasta eteisestä, kulkien pitkien
puolihämärien käytävien, pihojen, salien ja puutarhojen läpi.

Epämääräinen pelon ja turvattomuuden tunne liikkui Anahitan mielessä,
kun hän näin ilman ainoatakaan naisseuralaistaan, outojen vartijain
johdattamana, kulki avaran linnan käytävien ja sokkeloiden läpi. Ja
hänestä tuntui, kuin tämä kulku ei koskaan loppuisi; sillä juuri,
kun hän luuli jo saapuneensa suurherran kuulustelusalin ovelle,
astuttiinkin vaan uuteen käytävään tai uuteen läpikulkusaliin.

Vihdoin johti opas Anahitan pihalle, jota peitti hienon hieno hiekka.
Pienet kulta-ammeiset suihkulähteet pulppuilivat siellä täällä,
ja niissä uiskenteli erivärisiä hohtavia kaloja. Oikealla oli
marmorikohonteella suuri rautahäkki, jossa iso jalopeura levottomana
kulki edestakaisin.

Tämän pihan taustassa kohosi vaaleankeltaisesta marmorista rakennettu
palatsi, ja sen kultalevyillä päällystetyn leveän oven kummallakin
puolen oli komeita soturipukuja ja loistavia kypäriä kantavia
vartijoita.

Anahitan saapuessa tämän oven kohdalle, väistyi hänen oppaansa
syrjään, ja saattava eunukkiparvi pysähtyi. Yksi vartijoista aukaisi
kultalevyillä päällystetyn oven, ja viittasi kertojatarta astumaan
sisälle.

Anahita kulki komeaan, mosaiikkipermantoiseen eteiseen. Hänen
ylitseastumansa kynnyksen vastaisessa seinässä oli leveä oviaukko,
jonka sulki ainoastaan paksu kullalla kirjailtu purppuranpunainen
intialainen laskosverho. Tämän laskosverhon vieressä seisova vartija
veti sen syrjään, ja nyt avautui Anahitan eteen avara sali.

Katsottuaan vaan vilahdukselta sisään tähän saliin, huomasi Anahita,
että hän nyt oli astumaisillaan suurherran valtaistuimen eteen.

Hänen sydämensä sykki levottomasti, ja hän huomasi hieman väsyneensä
pitkästä kävelystään ja jännityksestään.

Mutta hän luki itsekseen lyhyen rukouksen koraanista, ja hänen
ehdoton luottamuksensa Allahin apuun, rauhoitti nyt, kuten aina
ennenkin, hänen mielensä.

Selittämätön varmuus ja levollisuus tuntui laskeutuvan
hänen sydämeensä. Hän oikaisi ryhtinsä ja meni suurherran
valtaistuinsaliin. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen, ja kevyesti
ja epäröimättä hän astui edelleen paksua shaahin valtaistuimelle
johtavaa mattoa, lukuisien läsnäolevien hovilaisten ja todistajien
aukaisemaa kujaa pitkin.

Haomakin oli näiden parissa, ja nähdessään Anahitan tulevan sisään,
vavahti hänen sydämensä omituisesti, kun hän näki hänen säteilevän
kauneutensa ja viattomuuden ilmeensä, joka nyt näytti kirkastuneelta.

Oven vastaisella seinällä kohosi shaahin korkea, norsunluusta ja
kullasta tehty valtaistuin.

Melik, punapurppurainen, hohtokivillä siroitettu silkkipuku yllä, ja
valkea, töyhdöllinen silkkiturbaani päässä, istui valtaistuimella, ja
hänen henkivartijansa, joilla oli taivaansiniset soturivaipat yllä,
sekä heidän etumaisinaan, oikealla Abu'l-ganaïm ja vasemmalla Demur,
ympäröivät kummallakin puolen valtaistuimen portaita.

Siitä hetkestä kuin Anahita oli ilmestynyt valtaistuinsalin
kynnykselle, oli Melik kiinnittänyt tuliset, läpitunkevat katseensa
häneen, eikä hän ollenkaan kääntänyt niitä muuanne.

Saavuttuaan lähelle valtaistuimen portaita, pysähtyi Anahita,
notkisti toisen polvensa, ojensi molemmat käsivartensa ylös shaahia
kohti ja lausui:

-- Terve, Persian suurherra, maan isä ja tuki! Allahin siunaus
tulkoon pääsi ylitse! Nöyrä tyttäresi, Anahita, kertojatar,
anoo, että kallistaisit korvasi sorretun oikeuden puoleen, että
voimakkaalla kädelläsi pelastaisit viattomasti kärsivän ja
vapauttaisit hänet hänen kavaloiden vihamiestensä vallasta!

Hänen äänensä kajahti varmana, heleänkirkkaana kuin hopeakello, ja
avarat marmoriholvit antoivat siitä kauniin kaiun.

Kurdilaispäällikkö Mervim, joka kolmen poikansa seurassa seisoi
todistajien parissa, tunsi kertojattaren äänen kuultuaan syvää
liikutusta.

Selittämätöntä liikutusta uhkuivat myöskin Haoman tunteet, hänen
kuullessaan tämän tutun kirkkaan äänen helähdystä.

Melik shaahi viittasi valtikallaan Demurille ja Abu'l-ganaïmille.

Tämä oli merkki siitä, että suurherra aikoi ottaa kuultaviinsa
kertojattaren asian, ja että hän halusi puhua kertojattaren kanssa
kahden kesken.

Henkivartijat siirtyivät maalauskuvilla koristettujen
marmoripatsaiden luo ja nostivat kirjavia silkkiverhoja.

Salissa olevat hovilaiset ja todistajat rupesivat nyt poistumaan.
Kun viimeiset olivat menneet, lähtivät henkivartijat. Demur ja
Abu'l-ganaïm yksin olivat jääneet valtaistuimen portaiden juureen.

Melik viittasi heille. Kumpikin alkoi kulkea pilareiden ohi nostaen
raskaita laskosverhoja ja tarkastaen, oliko joku jäänyt niiden taakse
kuuntelemaan. Tarkastuksensa toimitettuaan ja huomattuaan kaikkien
todella menneen, he poistuivat valtaistuinsalista.

Anahita oli jäänyt yksin suurherran valtaistuimen eteen. Hän oli
noussut seisomaan ja valmistautui jatkamaan kertojattaren tointansa.

Lukuisat pitkäjalkaiset kullatut lamput, jotka hämäräisen kattovalon
riittämättömyyden vuoksi oli sytytetty avaraa valtaistuinsalia
valaisemaan, paloivat leimuten ja korkealiekkisinä.

Melik piti yhä hehkuvat silmänsä kiinnitettyinä Anahitaan, joka ensin
avokatsein niitä kesti, mutta joka, jäätyään kahden kesken suurherran
kanssa, vaistomaisesti väisti niitä, luomalla katseensa alas.

Nyt katsoi hän velvollisuudekseen jatkaa asiansa esittämistä ja nosti
taas silmänsä suurherran puoleen, luoden häneen avoimen, vilpitöntä
intoa ja varmuutta kuvastavan katseen. Mutta yhä hehkuvammin
ja terävämmin silmäili shaahi häntä. Anahita tunsi sisässään
selittämätöntä vavistusta, mutta alkoi kuitenkin melkein tyyneellä
äänellä:

-- Tulen esittämään sinulle, suurherra, onnettoman
kurdilaispäällikön, Mervimin asiaa.

-- Et luultavasti tiedä, että olen itse tuominnut Mervimin
juonittelijana ja maankavaltajana -- sanoi Melik.

-- Sen tiedän, suurherra. Mutta Mervimin vihamiehet sekä väärät
todistajat olivat saattaneet tietosi harhaan, niin että langetit
väärän tuomion, sillä Mervim on viaton.

-- Tiedätkö, kertojatar, mikä rangaistus sinua uhkaa, jos olet
ottanut ajaaksesi väärää asiaa?

-- Sen tiedän.

-- No mitä sanoisit, jos tuo Mervim sittenkin olisi syyllinen?

-- Sitä en voi uskoa, sillä on siksi lukuisia todistajia, jotka
kaikki ovat valmiit valalla vahvistamaan väitöstään, että Mervim on
syytön. Koko läntinen parsien heimo saattaa tämän todistaa ja valalla
vahvistaa todistuksensa.

-- Entä jos minulla olisi vielä lukuisammat, vielä tehoisammat
todistajat, jotka vannovat Mervimin olevan syyllisen?

-- En tunne sinun todistajiasi, suurherra. -- Mutta suvaitse ensin
kuulustella minun todistajiani.

Anahita katsahti sivulleen, ikäänkuin olisi etsinyt todistajiaan ja
tunsi helpoitusta päästessään hetkeksi vapaaksi shaahin katseesta,
jonka omituinen hehku nyt kävi hänelle vallan sietämättömäksi.

Silloin Melik nousi norsunluu-istuimeltaan ja astui alas muutaman
valtaistuimen portaan kertojatarta kohti. Hänen silmissään välkkyi
lempeämpi hohde ja hän virkkoi:

-- Tahdoin vaan koetella varmuuttasi ja rohkeuttasi. Huomaan
nyt, että olet yhtä rohkea kuin kaunis. -- Todistajasi ovat
tarpeettomat. Suurvisiirini, Hassan Ibn Alin, kautta olen jo paljon
ennen ilmoitustasi saanut kuulla, että hän puolestaan on Mervimin
asiaa uudestaan tutkinut. Hän piti sitä niin vaarallisena, ja
ajatellessaan edeltäjättäresi kovaa kohtaloa, tahtoi hän suojella
sinua samanlaisesta ja ryhtyi asiaa tiedustelemaan. Nyt on minunkin
vakaumukseni varma, ja kohta on Mervim julistettava vapaaksi ja
entisiä oikeuksiaan nauttivaksi.

Ilo välkähti Anahitan silmiin, kun hän kuuli nämät shaahin sanat.

Shaahi huomasi tämän hänen kasvojensa ilonkirkkauden ja astui vielä
muutaman portaan alemmaksi, niin että hän nyt seisoi valtaistuimen
alimmalla portaalla. Hän virkkoi:

-- Siltä ei sinun ansiosi vähene, sillä olet osoittanut suurta
rohkeutta, ottamalla kerrottavaksesi näin vaarallisen asian.
Sinun ilmoittamanasi se yksistään saattoi joutua uudelleen
käsiteltäväkseni. Ja sinun ylistystäsi annan kuuluttaa moskeoissa
ympäri maata. Vaan näön vuoksi annan kuulustella todistajia. Voit
olla varma siitä, että Mervim pääsee vapaaksi.

Iloissaan laskeutui Anahita matolle polvilleen ja rukoili palavan
kiitosrukouksensa Allahille, joka näin palkitsi hänen pyrkimyksensä,
joka näin oli valaissut suurherran mielen.

Hänen rukoillessaan oli Melik astunut hänen viereensä ja silmäili
häntä ihailevin katsein.

Kun Anahita lopetettuaan rukouksensa taas nousi pystyyn, säpsähti hän
nähdessään suurherran vallan vieressään. Tämä tarttui hänen käteensä
ja vei hänet valtaistuimen portaiden vieressä olevien korkeiden
sillkkipatja-istuinten luo, virkkaen:

-- Olet jo varmaankin väsynyt. Levähdä siis tässä hetkinen!

Kun Anahita ujona oli noudattanut kehoitusta, istuutui shaahi vallan
hänen viereensä ja sanoi:

-- Onneasi voit kiittää, että ryhdyttyäsi tähän vaikeaan asiaan
olet välttänyt kaikki uhkaavat vaarat. Ihme on näet, ettei peljätyn
ja kukistamattoman Alamutin fidaavienkaan ole onnistunut sinuun
tikarejansa tähdätä.

-- Allah on ollut vahvana turvanani.

-- Niin on; ja lisäksi minä ja suurvisiirini. Mutta eivät vaarasi
nytkään lopu. Päinvastoin kaikki Mervimin vihamiehet nyt kiivaasti
rupeavat sinua ahdistamaan. Tahdon vapauttaa sinut näistä vaaroista,
sillä nuoruutesi ja kauneutesi ansaitsevat ylhäisintä asemaa. --
Kuuletko, kertojatar? Olen mieltynyt sinuun, ei yhdenkään naisen
sulo vielä ole minusta tuntunut niin viehkeältä kuin sinun; äänesi
kaiku on hopeanheleä ja korvalleni vienointa soittoa. Senvuoksi
tahdon kohoittaa sinut puolisokseni, lempipuolisokseni, haaremini
valtiattareksi. -- Kuuletko, kertojatar? Niin vastustamatta on sulosi
minut hurmannut.

Anahita oli tämän kuultuaan vallan tyrmistynyt, hän ei voinut uskoa
korviaan, eikä hän voinut vastata sanaakaan.

Shaahi ei intohimonsa kiihkossa huomannut Anahitan kauhunilmettä,
vaan jatkoi yhä enemmän tulistuen:

-- Sinäkö ainaiseksi harsoihin peittäisit nuo silmät, jotka
säteilevät kirkkaina kuin soheil-tähti, levittäen ainaista onnea
niille kuolevaisille, jotka asuvat sen valaisemilla mailla!

Voimatta kauempaa hillitä itseään, kietoi Melik käsivartensa Anahitan
ympäri ja tahtoi painaa suudelman hänen silmilleen.

Mutta Anahita kokosi kaiken tarmonsa, tempautui irti hänen
käsivarrestaan ja syöksyi läheisen marmoripilarin luo, tarttuen
siihen käsivarsineen, ikäänkuin turvautuen vankan kiven apuun.

Hänen vastustuksensa kiihoitti yhä enemmän Melikin intohimoisia
pyyteitä. Leimuavin katsein hän lähestyi Anahitaa toistaakseen äsken
yrittämänsä hellyyden osoitetta.

Kun Anahita taas näki hänet vallan lähellä itseään, puhkesi hänen
itsesuojelemisvaistonsa esiin, hän irroitti käsivartensa pylväästä
ja väistyi pari askelta. Sitten hän ojensi vartalonsa ja asettui
ikäänkuin vastarintaan.

Ääni varmana ja silmät säihkyen vakaumusta hän huudahti:

-- Muista minun valaani... ja muista myöskin omaa valaasi!

-- Ne muistan -- sanoi Melik -- mutta ylimäinen pappi saattaa meidät
molemmat valastamme vapauttaa. Hänet kutsutan viipymättä tänne, sillä
jo tänä iltana täytyy sinun tulla omakseni!

-- Se olisi Allahin pyhän tahdon rikkomista, se olisi hänen pyhän
lakinsa pilkkaamista!

-- Olen Allahin tahdon ja lain edustaja maan päällä.

-- Kansa ei ole suostuva siihen, että sen valitsemaa ja voitelemaa
näin loukataan.

-- Kansan täytyy taipua minun tahtoni alle. Ei yksistään Persian
kansa ole käskyjeni alainen. Olen masentanut toistakymmentä eri
kansakuntaa Aigean meren ja Induksen välillä. Kaikki tottelevat ne
käskyjäni. Kuka rohkenisi nousta minun tahtoani vastustamaan? Minulla
on valta vaikka kokonaan lakkauttaa kertojattaren toimi ja käskeä
vääryyttä kärsivien suorastaan kääntyä minun puoleeni.

Voimatta hillitä verensä tuimaa kuohahdusta, lähestyi Melik uudestaan
Anahitaa; kertojatar vaipui hervottomana alas mosaiikkipermannolle
patsaan viereen, ruveten itsekseen rukoilemaan.

Nähdessään Anahitan pelon ja tuskan, tyyntyi Melik hieman ja päätti
malttaa mielensä ja lohduttaa häntä.

-- Nouse -- sanoi hän -- ja levähdä patjaistuimella. Älä pelkää
minua, sillä olen ystäväsi... ja olen rakastava sinua kiihkeämmin
kuin ketään muuta naista. Ymmärrän levottomuutesi ja arvelusi. Mutta
kun ylimäinen pappi saapuu, on hän mielesi rauhoittava.

Kuullessaan ylimäistä pappia mainittavan, tointui Anahita hieman,
ja toivon välke välähti hänen sielussaan. Ehkäpä ylimäinen pappi
oli häntä puolustava, oli vastustava suurherran mielettömyyttä ja
soimaava hänen rikollista aiettaan.

Melikin poistuttua valtaistuimen luo, meni Anahita patjaistuimelle,
jolle hän hervottomana vajosi. Hänen voimansa olivat uupuneet.

Melik astui sillävälin ylös valtaistuimelle ja näpäytti sen sivulla
riippuvaa kultalevyä. Seuraavassa tuokiossa riensivät Demur ja
Abu'l-ganaïm esille.

Melik viittasi heitä tulemaan syrjään ja sanoi Abu'l-ganaïmille:

-- Mene kutsumaan tänne ylimäinen pappi. Hän pukekoon ylleen täyden
ylimäispapillisen pukunsa ja tuokoon juhlakoraanin mukaansa. Hän
toimittakoon ensin puhdistavan kylvyn ja valmistautukoon rukouksella
isossa sinisessä moskeassa sitä tärkeätä tointa varten, jonka hänelle
täällä olen määräävä.

Visiiri Abu'l-ganaïmin poistuttua suurherran käskyä täyttämään,
kääntyi tämä Demurin puoleen ja sanoi puoliääneen:

-- Kutsu tänne haaremin naisia ja kertojattaren saattonainen ja käske
heidän johdattaa hänet lempipuolison-huoneisiin. Kertojattarelle
annettakoon parhaita virvokkeita, ja odaliski-kuoro laulakoon ja
tanssikoon hänen edessään, jos se häntä huvittaa. Hänelle tuotakoon
runsaasti kulta- ja helmikoristeita sekä hohtokiviä. Seinät ja
divaanit peitettäköön kaiteilla verhoilla, ja jos hän haluaa
levähtää, levitettäköön sisimmässä makuuhuoneessa pehmeimmät patjat
ja silkkipeitteet. Ruusuöljyä priiskoitettakoon kaikkialle näissä
haaremin valiohuoneissa. -- Muistatko toimittaa kaikki, mitä käskin?

-- Palvelijasi on täyttävä kaikki käskysi.

-- Saatettuasi kertojattaren lempipuolison-haaremiin, tulee sinun
kutsua hovilaiset, Mervim ja todistajat tänne. Tahdon julistaa
Mervimin vapaaksi.

-- Sen teen, suurherra. Pitääkö minun myös järjestää todistajat
tavanmukaisesti saattamaan kertojatarta takaisin hänen linnaansa?

-- Se on tarpeetonta. -- Kertojatar jää tänne. Hänen äänensä on
liian heleä, hänen silmänsä liian kauniit, jotta hän voisi sulkeutua
ahtaiden muuriensa sisälle. Hän on tästälähin muuttava ammattia.

Tämän sanottuaan Melik iski Demurille merkitsevästi silmää.

Suurvisiirin pojan mentyä naisia kutsumaan, lähestyi Melik Anahitaa,
joka sivulle päin nojaavana, tyrmistyneenä kuiskaili rukouksiaan.

Melikin istuutuessa hänen viereensä, hän kavahti rukouksistaan ja
näytti taas aikovan paeta.

Mutta Melik tarttui hellästi hänen käteensä ja sanoi lempeällä
äänellä:

-- Opit vielä minusta pitämään, siitä olen varma. Sillä olen
kohoittava sinut haaremin ylimmäksi. Kaikkien tulee sinua palvella,
kaikkien tulee ihanien silmiesi väikkeestä lukea vähimmätkin
mielihalusi ja ehdottomasti täyttää ne, jos ne suinkin ovat
täytettävissä. Haaremin aarreholvit tulevat olemaan avoinna sinulle;
saat valita itsellesi sieltä niin paljon kultaa, helmiä ja hohtokiviä
kuin vaan halajat. Juhlatiloissa olet ajava minun rinnallani
kultavaunuissa, ja tulevalla Bagdadin retkellä olen Itämaan
ruhtinaille ylpeänä näyttävä sinun harvinaista suloasi. Ja kaikki
tulevat sinua ihailemaan ja ylistystäsi toistamaan ympäri maanpiiriä.

Anahita kokosi kaiken rohkeutensa ja virkkoi:

-- Kaikki aarteesi ja tarjoamasi kunnia eivät saata poistaa häpeää
ja Allahin vihaa, jonka aiot vetää itsesi ylitse, ja myöskin minun
ylitseni.

Pilarien välistä raskasta verhoa nostettiin nyt, ja Demurin kutsumat
naiset, Ferengis etumaisena, astuivat sisään. Notkistettuaan toisen
polvensa suurherran edessä, menivät he Anahitan luo.

Huomattuaan Ferengiksen, nousi Anahita patjaistuimelta ja syleili
häntä. Kertojatar koetti hillitä liikutustaan; hän ei valittanut,
mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Ferengis ei ymmärtänyt hänen syvää liikutustaan, mutta siitä
kiihkeästä tavasta, jolla Anahita häntä syleili, ikäänkuin
äänettömänä anoen häneltä suojelusta, saattoi hän aavistaa jotakin
tavatonta.

Suurherra viittasi Demurille, joka naisten jälkeen oli ilmestynyt
marmoripylvään luo.

Suurvisiirin poika virkkoi:

-- Suvaitse, kertojatar, seurata näitä naisia sisähuoneisiin lepoa ja
virvokkeita nauttimaan.

Anahita huomasi, ettei hänellä ollut muu edessä, kuin noudattaa
käskyä. Nojautuneena Ferengiksen olkaa vastaan ja haaremin
ylhäisten palvelijanaisten seuraamana alkoi hän hitaasti astua pois
valtaistuinsalista Demurin osoittamasta sivuovesta.

Melik seurasi tarkasti katseillaan poistuvaa kertojatarta, ja hänen
tulinen silmäilynsä ilmaisi rajatonta ihastusta.




KAHDEKSAS LUKU.


Valtaistuinsalin vieressä oli toinen avara sali, johon Mervim,
hovilaiset ja todistajat olivat poistuneet siksi ajaksi, kun shaahi
kuulusteli kertojatarta.

Haoma, jonka mieli oli oudon jännityksen valtaamana ja joka
levottomana odotti sitä hetkeä, jolloin todistajat jälleen
kutsuttaisiin valtaistuinsaliin, missä shaahin julistuksen Mervimin
asian ratkaisun suhteen piti tapahtua, oli asettunut syrjäisen
pylvään luo. Jo valtaistuinsalissa oli muuan vanhanpuolinen
hovilainen, jonka tarkistelevat ja ilkeät silmät lakkaamatta
tähystelivät Haomaa, vetänyt tämän huomion puoleensa. Vanhuksen
kasvot olivat tuntuneet hänestä tutuilta, mutta sitten oli tuo
hovilainen taas kääntynyt pois. Kun mentiin viereiseen saliin, oli
tämä vanhus kulkenut vallan Haoman ohi ja luonut häneen vihamielisen
ja samalla ivallisen katseen. Ja silloin oli Haoma tuntenut hänet,
huolimatta hänen komeasta hovipuvustaan. Hän oli Shiruje, entinen
häpeävankien vartija.

Todistajien odotussalissakin oli Shiruje muutaman kerran kulkenut
Haoman ohi ja pysähtynyt matkan päähän häntä tähystelemään. Ja
Haomasta oli tuntunut, kuin olisi tämä häijy mies tahtonut väijyä
häntä tai urkkia esille hänen ajatuksiaan. Mutta Haoma näytti hänen
suhteensa välinpitämättömältä, eikä enää luonut häneen katsettakaan.

Annettuaan määräyksensä Anahitan johtamisesta tähän aikaan
asumattomina oleviin shaahin lempipuolison huoneisiin ja käskettyään
naispalvelijoiden niitä komeasti koristaa, meni Demur siihen saliin,
missä todistajat ja hovilaiset odottivat. Kulkiessaan salin toisessa
päässä olevalle kohonteelle, kuuluttamaan että shaahi heitä odotti
ilmaistakseen päätöksensä, huomasi Demur Haoman. Kuulutus-toimensa
täytettyään hän heti riensi Haoman luo. Todistajat ja hovilaiset
alkoivat sillävälin tulvia sisälle valtaistuinsaliin.

Shirujelta ei jäänyt huomaamatta, että suurvisiirin poika ja
Haoma näin jäivät muista jälelle. Hän seurasi ihmistulvaa niin
hitaasti, että oli viimeisten joukossa. Kun hän, ennen astumistaan
valtaistuinsaliin, käänsi päätään katsoakseen juttelevia ystävyksiä
ja silloin huomasi heidän vilkkaasti keskustelevan, ei hän
seurannutkaan muita sisälle, vaan poikkesi pilarin ja ovipielen
väliseen syvennykseen tähystelemään, mitä he aikoivat tehdä.

Demur oli kiireisesti kertonut Haomalle viime hetkien tapahtumat,
eikä jälkimäinen vielä ollut tointunut hämmästyksestään. Sen verran
oli hän käsittänyt, että Anahitaa uhkasi tavaton vaara ja häpeä, ja
että hänen tuli uhrata kaikki pelastaakseen hänet.

Samassa Haoma huomasi salin tyhjäksi ja huomautti:

-- Eikö meidän pitäisi mennä sisälle shaahin päätöstä kuulemaan?

-- Se on tarpeetonta -- sanoi Demur. -- Shaahi ei nyt tule
kuulustelemaan ketään todistajia, sillä hänen päätöksensä on jo
valmis. Ja vaikka Mervimin asia olisi vaarakin, hän hänet muitta
mutkitta julistaisi syyttömäksi, sillä ymmärräthän, ettei shaahin
lempipuoliso mitenkään saa ajaa väärää asiaa! Tuo sana lempipuoliso
koski kipeästi Haoman mieleen, ja kauhistunut ilme kasvoissa hän
kääntyi Demurin puoleen kuiskaamaan:

-- Ystävä hyvä, tahdotko kuulla ja auttaa minua? Nyt jos koskaan
tarvitsen apuasi, sillä olen suuren ahdistuksen valloissa.

Oudot aavistukset leimahtivat Demurin mielessä ja hän virkkoi:

-- Menkäämme pois täältä, niin saat kertoa minulle kaikki.

-- Mutta voitko poistua?

-- Sen voin tehdä, sillä olen nimenomaan shaahilta saanut
toimekseni valvoa lempipuoliso-huoneiston koristamista ja Anahitan
kestitsemistä. Isäni huoneet ovat tässä lähellä. Asustan niissä nyt
hänen poissaollessaan. Siellä saamme häiritsemättä puhua.

Leveätä pylväskäytävää myöten he poistuivat odotussalista ja
astuivat avaralle pihalle. Sen perältä menivät he sisälle pienempään
palatsirakennukseen, ja kuljettuaan pitkän solakäytävän läpi
saapuivat he suurvisiiri Hassan Ibn Alin avaraan odotussaliin, joka
Haomalle oli tuttu hänen edelliseltä käynniltään. Sieltä he kulkivat
suurvisiirin pieneen työhuoneeseen.

-- Mikä sinun on? -- kysyi Demur heidän istuuduttua.

Haoma tunnusti nyt hänelle onnettoman rakkautensa kertojattareen,
miten tämä oli sen hyljännyt ja miten Haoma oli päättänyt taistella
luvatonta kiintymystään vastaan sekä ilmaista kieltäymispäätöksensä
kertojattarelle.

-- Minun täytyy vielä saada häntä tavata, minun täytyy saada ilmaista
hänelle päätökseni, minun täytyy vielä kerta nähdä hänen viattomat
silmänsä...

-- Mutta ajattele toki, että toivomuksesi on miltei mahdoton
toteuttaa. Mitenkä voisit sinä tunkea lempipuolison-asuntoon
joutumatta mitä suurimpaan vaaraan?

-- Sanoithan juuri itse, että sinulla on toimena valvoa näiden
huoneiden koristamista. Etkö voisi kutsua kertojatarta johonkin
sivuhuoneeseen, jotta voisin puhua hänen kanssaan?

-- Sitä en voi. Sillä kertojattaren mentyä sinne sisälle, en minä
enää saa näyttäytyä siellä. Ainoastaan uskottujen eunukkien kautta
saan kuulustella, miten koristaminen ja kestitys on järjestetty.

-- Anna minulle siis eunukinpuku ja toimeksi jonkun koristusesineen
vienti noihin huoneisiin. Saatanhan salaisesti puhutella Ferengistä
ja pyytää häntä kutsumaan kertojatarta johonkin sivuhuoneeseen.

-- Se olisi yksi keino. Mutta sekin on perin vaarallinen. Ajattele,
kuinka paljon panet alttiiksi yhden hetken vuoksi!

-- Kiellätkö siis apusi minulta, kiellätkö tämän pyynnön, joka
kenties on viimeinen, jonka sinulle teen?

Haoman ääni oli niin rukoileva ja hänen silmissään kuvastui niin
surullinen ilme, että Demur tunsi itsensä liikutetuksi.

Hän sanoi:

-- En kiellä apuani; mutta pelkään vaan, että syöksyt suoraa päätä
turmioon. Et luultavasti tiedä, mikä kauhea rangaistus kohtaa sitä
miestä, joka tavataan shaahin haaremista. Hän sidotaan käsistä ja
jaloista ja haudataan elävältä kaulaa myöten. Sitten soaistaan
hänen silmänsä ja hän saa tässä tilassa nääntyä nälkään. Melik on
hirvittävä, kun hän suuttuu. Hän on antanut soaista silmät omalta
veljeltään, joka kapinoi häntä vastaan.

-- Olen valmis mihin kärsimyksiin tahansa. Olen jo ennenkin katsonut
surmaa silmiin; Velvollisuuteni on, jos suinkin voin, tunkeutua
kertojattaren luo, näyttääkseni, että henkeni uhalla tahdon tehdä
hänelle viimeisen ystävänpalveluksen.

-- Onko siis tämä toivomuksesi järkähtämätön?

-- Se on järkähtämätön, jos mahdollisuus sen sallii.

-- Ajattelen siis näin: Pukeudut eunukinpukuun ja viet
ruusuöljy-ruukkua lempipuolison makuuhuoneeseen. Mukaasi tulee
taattu eunukki, joka tuntee nämät huoneet ja käytävät. Menette
makuuhuoneeseen. Siinä tai jossakin sen lähellä olevassa huoneessa
ovat Anahita ja Ferengis, sillä en luule, että kertojattarella on
halua mennä isoon saliin kuulemaan soittoa ja katsomaan odaliskien
tanssia. Nähdessäsi Ferengiksen, voit salaisesti viitata häntä
tulemaan makuuhuoneen viereiseen kylpyhuoneeseen -- tunnen kaikki
nämät huoneet hyvin, sillä olen valvonut niiden korjaustöitä. Pyydä
häntä silloin sanomaan Anahitalle, että kylpy odottaa, tai jotakin
sellaista. Sano sitten kertojattarelle nopeasti sanottavasi. Sillä
jos viivyt, olet hukassa. Shaahi julistaa paraikaa päätöksensä
Mervimin asiassa ja vastaanottaa kansan suosionosoituksia. Ei voi
viipyä pitkää aikaa kunnes ylimäinen pappi saapuu. Ja keskusteltuaan
hänen kanssaan shaahi epäilemättä heti vie hänet Anahitan luo.
Sitä ennen sinun täytyy olla poissa. Mutta sinun ei sovi palata
samaa tietä. Mukaasi tullut eunukki osoittaa sinulle käytävän, joka
kylpyhuoneesta johtaa puutarhaan. Tästä puutarhasta vie käytävä sille
pihalle, josta shaahi lempipuolisonsa kanssa lähtee ajelemaan. Pihan
perällä on ovi, joka vie tähän isäni asuntoon johtavaan käytävään.
Sillä tätä tietä on suurvisiirin ilmestyminen avaamaan joen
marmorisillalle päin aukenevaa kullattua porttia, shaahin lähtiessä
ajamaan. Tämä avain on nyt, kuten kaikki muut isäni hoitamat avaimet,
hallussani. Tuon oven edessä ei vielä ole mitään vartijaeunukkia,
koska tämä palatsin osa jo jonkun aikaa on ollut asumattomana.
Aukaise tuo ovi ja sulje se huolellisesti jälkeesi. Sitten astut
salakäytävään, jota myöten opaseunukin kanssa palaat näihin
huoneisiin. Täällä saatat piillä kunnes tulee pimeä, pukeutua omiin
vaatteisiisi ja syrjäkäytäviä myöten poistua ja palata vuorikoskelle.
Mutta suurin varovaisuus on tarpeen. Ja sittenkin on yritys hyvin
vaarallinen... Jos joutuisit kiinni, olisi minunkin tilani vähän
arveluttava...

-- Se on pahin pelkoni. Mutta ennen annan kiduttaa itseni
kuolijaaksi, kuin ilmaisen sinun minua auttaneen.

Omituinen toivonvälke valaisi Haoman otsaa, hän puristi liikutettuna
ystävänsä kättä ja virkkoi:

-- Miten paljon teetkään minulle, sinä kelpo ystävä!

-- Ei ole hetkeäkään hukattavissa -- huomautti Demur. -- Odota täällä
hetkinen.

Menen kutsumaan tänne eunukin ja käsken hänen tuoda sinulle valepuvun.

Demurin mentyä, rupesi Haoma kuumeisesti astumaan edestakaisin pienen
huoneen lattiaa pitkin. Outona kuohuivat hänen tunteensa, raivo ja
epätoivo taistelivat hurjaa taistelua hänen sisällään, ja levottomana
odotti hän joka hetki Demurin paluuta.

Nopeasti palasikin suurvisiirin poika, eunukki seurassaan. Haoma
ei myöskään vitkastellut pukiessaan ylleen pitkää punaista
eunukki-vaippaa ja suurta avaraa vaaleankeltaista päähinettä. Hän
sai ruusuöljyruukun käteensä, ja toverinsa seurassa, joka kantoi
hienoja pyyheliinoja -- kylpyhuoneen tarpeisiin -- alkoi Haoma kulkea
vaarallista päämääräänsä kohti.

Jäähyväisiksi hän herttaisesti puristi Demurin kättä.




YHDEKSÄS LUKU.


Se piha, joka sijaitsi valtaistuinpalatsin vieressä, oli Haoman ja
hänen kumppaninsa astuessa sille, vallan tyhjä. Haoma päätti siitä,
että shaahi ja kansa vielä olivat valtaistuinsalissa. Esteettömästi
pääsivät he sisälle shaahin lempipuolison huoneisiin, sillä pääovella
ei vielä ollut mitään vartijaa. He kulkivat useampien upeiden
huoneiden läpi, joita haaremin ylhäiset palvelijanaiset verhoilla,
pehmeillä silkkimatoilla ja kukilla koristivat. Siellä täällä auttoi
heitä joku eunukki. Mutta nämätkään eivät kiinnittäneet Haomaan ja
hänen kumppaniinsa huomiota, koska luulivat heitä suurvisiirin pojan
lähettämiksi apureiksi.

Pienemmistä huoneista saapuivat Haoma ja opas-eunukki avaraan saliin,
jossa odaliski-tanssijattaret ja soittajattaret, puettuina kevyisiin
ja lyhyisiin hameisiin, odottivat. Anahitaa ja hänen ystävätärtään ei
vielä täälläkään näkynyt.

Haoman sydän sykki raivokkaan kiivaasti, kun hän ajatteli, että hän
pian oli näkevä Anahitan. Ja hän tunsi selvästi, että hän häntä
rakasti, yhä vielä, ja entistään tulisemmin. Se kauhea vaara,
joka kertojatarta uhkasi, oli taas, huolimatta hänen eilisestä
päätöksestään, puhaltanut hänen intohimonsa kipinät vastustamattoman
leimuavaksi liekiksi. -- Mitä olikaan hänen kieltäymispäätöksensä:
epätoivon matkaansaamaa väsymystä, toivottomien tunteiden lepoa,
nöyryytetyn heikkoutta. Hänkö luopuisi tuosta jalosta helmestä,
jonka hän oli löytänyt, ja jonka puhdas hohde oli riemastuttanut
hänen sielunsa! Hänkö antaisi shaahin, tuon irstaan miehen, jolla
oli valittavanaan kaikki Itämaan helmet -- tosin ei yhtäkään näin
kaunista -- hänkö sallisi hänen heittää tämän harvinaisen helmen
lokaan? Se oli mahdotonta. Nyt oli Anahita kokenut, missä määrin hän
saattoi turvata suurherraan; nyt oli hänen ylevä uransa katkaistu.
Olihan luonnollista, että hänen nyt täytyi taipua Haomalle. -- Sillä
Haoma oli ilmestyvä hänelle pelastavana henkenä, joka oli vievä hänet
pois tästä häpeävankilasta. -- Haomalla oli hallussaan pelastava
avain, hän oli joutuisasti vievä Anahitan suurvisiirin palatsiin ja
sieltä pakeneva hänen kanssaan kauas, kauas, Intian maille, mistä
ei Melikin rankaiseva käsi heitä voisi saavuttaa. -- Heti Demurin
puhuttua avaimesta ja käytävästä, jota myöten Haoman piti poistua,
oli hänessä tämä tuuma syntynyt, vaikka hän ei ollut tahtonut... ei
ollut rohjennut sitä Demurille ilmaista. -- Entä jos suurvisiirin
poika asettui vastustamaan heidän pakoansa! -- Sitä hän ei voinut
tehdä; niin sydämetön hän ei saattanut olla. Entä jos Haoman ja
Anahitan paon kautta Demuria kohtaisi vaara, ehkä shaahin epäsuosio,
kun tämä mahdollisesti saisi tiedon Demurin antamasta avusta? --
Mutta olihan Demurin isä vielä kaikkivaltijas valtakunnassa...
ja mitenpä shaahi muuten pääsisi Demurin osallisuuden perille? --
Ei Haoma malttanut, ei hän voinut ajatella sen pitemmälle, sillä
yksi ajatus täytti koko hänen sielunsa, se ajatus, että Anahita oli
pelastettava häpäisijän, julmurin käsistä, maksoi mitä maksoi.

Astuttuaan isosta tanssisalista vielä muutaman huoneen läpi, tulivat
he pieneen, harvinaisen upeasti sisustettuun suojaan. Verrattomat
olivat sen seinämillä leviävät intialaispeitteiset divaanit, rikkaat
olivat kattomaalaukset ja täysikultaiset korkeajalkaiset lamput.

-- Tuolla sisällä on varmaan kertojatar -- sanoi opas-eunukki --
sillä se on makuuhuone. -- Jään tähän odottamaan ja kuuntelemaan,
voidakseni varoittaa.

Haoma otti häneltä kylpy-pyyheliinat ja astui varovasti sisään
makuuhuoneeseen.

Matalalla, santelipuusta tehdyllä, norsunluu- ja kultalevyillä
sekä jalokivillä koristetulla vuoteella loikoi Anahita. Hän. oli
ummistanut silmänsä, hänen povensa kohoili levottomana ja hän
nyyhkytti syvään ja lakkaamatta. Ferengis oli polvillaan vuoteen
vieressä kumartuneena valtiattarensa yli. Hän piti Anahitan käsiä
käsissään ja kuiskaili palavia rukouksia.

Haoman avatessa oven, säpsähti kumpikin. Anahita kavahti ylös
istuvaan asentoon, ja Ferengis nousi seisomaan.

Haoma pani sormen huulilleen merkiksi, että heidän molempien tuli
vaieta. Hän kulki oikeassa seinässä olevalle ovelle, jonka arveli
johtavan kylpyhuoneeseen ja viittasi Anahitaa tulemaan jälessä.

Anahita oli heti tuntenut Haoman, huolimatta hänen valepuvustaan, ja
iloinen tunne oli vavahtanut hänen povessaan. Sillä arvasihan hän,
että Haoma tahtoi tulla häntä lohduttamaan, ja tämä tieto esti häntä
aluksi pelkäämästä Haoman uhkarohkean teon seurauksia. Päinvastoin
hänessä heräsi voimakas ihailu tätä vaaroja halveksivaa rohkeutta
kohtaan. Hän nousi vuoteelta, ja hänen surulliset silmänsä loivat
Haomaan katseen, joka ilmaisi rajatonta kiitollisuutta. Haoma tunsi
sydämensä sulavan tämän katseen sanomattomasta tenhosta.

Kun Anahita oli seurannut häntä kylpyhuoneeseen, kuiskasi Haoma
hänelle:

-- Minä pelastan sinut; tiedän käytävän, joka johtaa meidät täältä
turviin. Luotatko minuun, antaudutko ohjattavakseni?

-- Luotan sinuun, sillä olet Allahin lähettämä.

-- Olisi paljon puhuttavaa, mutta aika on täperällä. Verhoa pääsi
tällä liinavaatteella.

-- Entä Ferengis...?

-- Niin, se on totta, hänet täytyy myös pelastaa...

Haoma palasi makuuhuoneeseen ja kuiskasi Ferengikselle:

-- Mene tuonne kylpyhuoneeseen ja verhoa kasvosi.

Sitten hän riensi etuhuoneeseen, missä opas-eunukki odotti.

-- Oletko kuullut askeleita?

-- En mitään.

-- Rientäkäämme siis.

Kun he molemmat saapuivat kylpyhuoneeseen, odottivat Anahita ja
Ferengis heitä verhottuina. Opas-eunukki rupesi kulkemaan edellä.
Seuraavassa tuokiossa astuivat he ulos puutarhaan ja sieltä
salakäytävää myöten pihalle.

Haoma piti Anahitan kädestä kiinni ja hänen valtasuonensa sykkivät
oudon rajusti.

-- Oletko ollenkaan ajatellut omaa turvallisuuttasi? -- uhraat liian
paljon minun edestäni -- kuiskasi Anahita.

-- Sinun edestäsi en koskaan voi tehdä liian paljoa... sillä sinun
edestäsi uhraisin iloiten henkeni -- vastasi Haoma kuiskaten ja
puristi Anahitan pientä kättä lujemmin omaan käteensä.

He olivat kiireisin askelin jo astuneet pihan puolen pituuden,
kulkien sen laidalla olevassa pylväskäytävässä. Opaseunukki kääntyi
juuri oikealle ja katosi kulman taa, missä salakäytävään johtavan
oven piti sijaita. Silloin jähmettyi pakenevien suonissa veri, kun he
takanaan kuulivat huudon:

-- Tuossa he menevät, tuossa he menevät! Pysähtykää, jos henkenne on
teille rakas, shaahin nimessä, pysähtykää!

Tuntui siltä, kuin heidän jalkansa olisivat jäykistyneet, niin
etteivät ne kantaneet heitä etemmäksi. Kun he kääntyivät katsomaan
taakseen, näkivät he palatsin pääkäytävän ovella kaksi miestä, jotka
Haoma tunsi Shirujeksi ja Abu'l-ganaïmiksi. Näiden takana seisoi
kuusi mustaa nuubialaista orjaa.

Nopeina kuin nuolet karkasivat orjat pakenevien jälkeen, eivätkä
nämät ehtineet monta askelta astua, ennenkuin nuo mustat,
tiikerinnotkeat olennot olivat saavuttaneet heidät ja vankasti
sitoneet Haoman kädet. Opaseunukki oli päässyt piiloon kulman taakse.
Kuultuaan Abu'l-ganaïmin huudon, arvasi hän, että vankeja ajettiin
takaa. Ja käsittäen, että oli mahdoton heitä pelastaa, ja uskollisena
muistaen herransa Demurin vaaraa, jos hänet avaimineen huomattaisiin,
pysyi hän ääneti piiloittautuneena käytävään johtavan muurioven
syvennyksessä.

Shiruje ja Abu'l-ganaïm saapuivat nyt heidän luokseen ja Shiruje
huudahti kähisevällä mutta voitonriemuisella äänellä Haomalle:

-- Menit ansaan, destur mobedin poika! Olen hankkiva sinulle
voimakkaamman tuomarin, kuin mitä isävainajasi ja sinä olitte,
minulle vääryyttä tehdessänne ja minut tuomitessanne.

-- Olet siis viimein käsissäni, sinä parsilaiskoira! -- huusi
Abu'l-ganaïm.

Hän viittasi orjille, jotka armotta antoivat paksujen rautapiikkisten
ruoskiensa iskujen sadella Haoman selän ja pään yli, niin että hänen
otsastaan ja poskiltaan pirskahti esille verta.

Anahita ja Ferengis päästivät kauhunhuudon.

Vangit vietiin sisälle palatsiin ja johdettiin siihen
makuuhuoneeseen, josta juuri äsken täynnä toiveita olivat lähteneet.

Vaan hetken olivat he ehtineet olla tässä huoneessa, ollen vallan
kuin tylsyneet onnettomuutensa tietoisuudesta, kun ovi aukeni, ja
Melik ylimäisen papin seuraamana syöksyi sisään.

Raivoisa viha kuohui hänen sisällään ja hän heilutti hurjasti ohutta
kultanuppista sauvaansa, ikäänkuin olisi tahtonut piestä kuolijaaksi
ärtyneiden tunteidensa esineet.

Hän hyökkäsi Haoman eteen ja huusi miltei kiljuvalla äänellä:

-- Sinä haareminvaras, sinä vihani astuinlauta... alas, jalkojeni
juureen, sinä maan matonen!

Kun Haoma vitkasteli, viittasi Melik nuubialaisille orjille, jotka
hyökkäsivät Haoman kimppuun ja paiskasivat hänet maahan. Melik polki
jalallaan hänen selkäänsä ja huudahti kääntyen Abu'l-ganaïmin puoleen:

-- Tahdon itse työntää hehkuvan raudan hänen silmiinsä, tuon
naisryövärin!...

Silloin Anahita, joka vavisten oli katsellut tätä raivonpurkausta,
kokosi voimansa ja astui shaahin eteen. Hän tuntui saaneen ikäänkuin
yliluonnollisen voiman ja jäntevyyden.

Melik säpsähti, nähdessään hänen tavattoman kauneutensa, johon
jännitys ja pelko loivat omituisen leimansa.

Melikin viha asettui hieman.

-- Parsi ei ole syyllinen, vaan minä -- huudahti Anahita. -- Minä
olen pyytänyt häntä tiedustelemaan Mervimin asiaa, hänen on kokonaan
ansio sen selviytymisestä. Hän on tunkeutunut tänne, johdattaakseen
minut ulos tästä vankilasta, johon olet sulkenut Allahin ja kansan
valitseman. Tulkoon Allahin moninkertainen kirous pääsi päälle, jos
hänelle teet vähintäkään pahaa. Sillä hän on Allahin valitseman
puolustaja väkivaltaa ja sortoa vastaan.

-- Vaiti! -- huusi Melik. -- Hänen pitää kuolla, sillä hän on
tunkeutunut suurherran haaremiin, hän on juljennut yrittää ryöstää
pois sellaista, mikä kuuluu suurherralle.

-- Hän on tehnyt velvollisuutensa, jonka sinä, suurherra olet
unhoittanut. Sinä tahdot saattaa häpeään sen, jolle Allah on antanut
ylevän tehtävän. Sinä tuotat sielullesi kadotuksen, jos et peruuta
rikollista aijettasi.

Melik hämmästyi hänen rohkeuttaan ja voimanpurkaustaan ja peräytyi
pari askelta.

Mutta seuraavassa tuokiossa hänen vihansa kuohahti uudelleen, ja hän
huudahti äkäisesti kertojattarelle:

-- Miten rohkenet noin puhua suurherralle? Etkö tiedä, että pakosi
miehen seurassa on rikollinen teko, joka antaa minulle oikeuden
jättää sinut tuomarien käsiin?

Silloin ylimäinen pappi, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus,
virkkoi tyyneellä äänellä, joka vaikutti rauhoittavasti keskellä tätä
intohimoisten tunteiden riehunaa:

-- Kertojatar ei ole tehnyt itseään syypääksi rikokseen. Hänen
hurskas mielensä on tunnettu ympäri maata, hän on koko kansan
suosima. Kansaan on hän tahtonut turvautua, sillä sinun aikeesi hänen
suhteensa, suurherra, ovat luvattomat ja sotivat Allahin ja kansan
tahtoa vastaan. Kertojatar ei ole mitään rikkonut. Tunnen hänet ja
Allahin nimessä vannotan sinua, suurherra, päästämään hänet vapaasti
palaamaan linnaansa.

Melik tuntui hetken miettivän. Sitten hän tiuskasi:

-- Päätökseni on järkähtämätön. Teet viisaasti vanhus, jos et rupea
minulle lakia laatimaan. Harmaa pääsi...

-- Pääni on Allahin turvissa, ja Allah on sinuakin ylempi. Pelkää
hänen vihaansa!

-- Riittää! -- kirkasi Melik polkien jalallaan lattiaan. -- Parsi
vietäköön täältä pois vankilaan, syvimpään ja kosteimpaan. Pois, pois!

Nyt ei Haoma enää voinut hillitä itseään. Hän kavahti pystyyn ja
heitti syrjään orjan, joka koetti häntä estää. Hän oli suunniltaan
epätoivosta ja vihasta ja hän huusi:

-- En rukoile sinulta armoa, sinä Ahrimanin kätyri, sinä valapatto
ja viattomuuden raiskaaja. Täytä tekosi ja riemuitse vähän aikaa
voitostasi, mutta pelkää ja vapise julmuri-henkesi puolesta, sillä
koston salama on pian iskevä valapattoiseen sydämeesi.

Hurja raivonpuuskaus valtasi uudelleen Melikin, ja hän huusi vihasta
kähisevällä äänellä:

-- Viekää hänet pois silmieni edestä. Vielä tänä yönä hän on
soaistava!

Kun orjat alkoivat kuljettaa Haomaa ulos, heittäytyi Anahita
permannolle heidän ja oven väliin ja huusi:

-- Älä anna heidän viedä häntä pois, suurherra, kuuletko! Saat katua,
jos annat viedä hänet kidutettavaksi, kuuletko! Sillä silloin en ole
koskaan suostuva valaani peruuttamaan.

-- Se jääköön peruuttamatta -- mutisi Melik, joka väsyneenä
vihanpurkauksestaan ja tuntien omituista sydämenkouristusta oli
heittäytynyt istumaan divaanille.

-- Hänen valaansa ei voida peruuttaa ilman hänen omaa suostumustaan,
useiden ylhäisten pappien ollessa vieraina miehinä, -- huomautti
ylimäinen pappi. -- Et voi vetää ylitsesi Allahin vihaa ja kansan
paheksumista rikkomalla tätä pyhää säädöstä.

-- Tiedä siis, suurherra -- sanoi Anahita nousten ylös lattialta --
tiedä, etten ole taipuva tahtosi alle, ellet vapauta Parsia. Olen
alati kutsuva ylitsesi Allahin kirousta. -- Päästä hänet vapaaksi...
niin taivun sinulle.

Uhrautuvaisuus loi hänen kasvoihinsa marttyyri-ilmeen, joka vuodatti
niihin ylevän kirkkauden.

Melik, joka istuvassa asennossaan oli hieman tointunut
sydämenkouristuksestaan, katsoi Anahitaan ja hurmaantui uudestaan
hänen kauneudestaan. Miksipä hän ei todella voinut päästää vapaaksi
tuota parsia, olihan tämä vaan tehnyt yrityksen. Ja näin hän siis
saisi Anahitan taipumaan tahtonsa alle.

-- Jos taivut -- sanoi hän kertojattarelle -- voin armahtaa hänet.
Mutta hän vietäköön vuoristoon ja olkoon kuoleman uhalla kielletty
koskaan palaamasta Raghaan.

-- Anahita -- sanoi Haoma, ääni murtuneena -- miksi uhraudut minun
edestäni? Iloiten menen kuolemaan, jos voin pelastaa viattomuutesi.
Älä ylenkatso halvan henkeni uhrausta, vaan peruuta sanasi!

-- En voi muuten tehdä, Haoma! Jää hyvästi!

-- Ajattele... kuule minua...

-- Hän vietäköön viipymättä pois täältä ja vartijat vastatkoot
hengellään siitä, että hän kuljetetaan vuoristoon. Mutta muista,
parsi, että olet kuoleman oma, jos yrität palata tänne.

-- Jää hyvästi Anahita...! Muuta ei Haoma enää ehtinyt sanoa, sillä
orjat veivät hänet ulos.

Nyt olivat Anahitan voimat uuvuksissa. Horjahtaen kulki hän vuoteen
ääreen, missä Ferengis puoleksi pyörtyneenä oli polvistunut, peittäen
päätään silkkipatjoihin.

Hervottomana Anahita vaipui istumaan vuoteelle hänen viereensä ja
laskeutui nojaamaan hänen olkaansa vastaan.

Melik viittasi luokseen Abu'l-ganaïmin ja virkkoi hänelle:

-- Kutsu ylhäiset papit tänne. -- Sitten odaliskit ruvetkoot
tanssisalissa soittamaan ja tanssimaan. Ovet avattakoon pappien
poistuttua täältä, ja makeata viiniä tarjottakoon, jotta mieliala
tulisi hilpeäksi.

Visiiri meni suurherran käskyjä täyttämään.




KYMMENES LUKU.


Äärettömän tuskan tylsyttämin tuntein poistui Haoma orjien
kuljettamana shaahin lempipuolison haaremista. Orjat johtivat
hänet syrjäiselle pienelle pihalle ja tuuppasivat hänet istumaan
kivirahille, jättäen hänen kovat käsisiteensä aukaisematta. Siinä hän
sai istua ruuatta myöhäiseen iltaan saakka. Hänen ajatuksensa olivat
ikäänkuin pysähtyneet, kuten sen, joka on päähänsä saanut kovan
kolauksen. Hänen sisällään vaan tuntui kumea ja kalvava tuska.

Viimein palasi kaksi orjaa viitaten häntä nousemaan ja seuraamaan. He
veivät hänet palatsiryhmän pohjoisosassa olevalle pihalle missä kolme
satuloitua ratsua odotti. Siellä he päästivät hänen siteensä, jotka
olivat jättäneet syvät uurrokset ranteisiin, ja kehoittivat häntä
nousemaan ratsun selkään. Haoma totteli kehoitusta, ja senjälkeen
molemmat vahvasti asestetut orjat nousivat kumpikin satulaan,
asettuen ratsuineen molemmin puolin Haomaa.

Ulos palatsipihalta Raghan kaduille ja sieltä kaupungin pohjoiselle
portille he suuntasivat kulkunsa. Saavuttuaan kaupungin portin edessä
leviävään Raghan laaksoon, alkoivat he ratsastaa vuorikoskelle päin.
Sanaakaan virkkamatta suorittivat nuo kolme miestä matkansa. Aamun
sarastaessa he olivat perillä.

Haoman astuttua alas satulasta, tarttui toinen orja hänen jättämänsä
ratsun suitsiin ja alkoi kumppaninsa kanssa kiireisesti palata
Raghaan.

Unissakävijän tavoin hoiperteli Haoma sisälle rotkoonsa.
Kotilieden hiiloksen valossa, jota Vohumeno oli ylläpitänyt, meni
hän vuoteelleen ja vaipui sille raukeana. Pitkän ja vaivaloisen
Kurdistanin-matkansa jälkeen hän ei vielä ollut yhtään yötä tarpeeksi
levännyt. Kertomapäivän aamuna hän viimeksi oli nauttinut niukasti
ravintoa. Raivokkaat mielenliikutukset olivat uuvuttaneet loput hänen
voimistaan; luonto vaatii osansa: hän vaipui unenhorroksiin.

Aurinko säteili jo melkoisen korkealla itäisellä taivaankannella,
luoden sisään rotkon halkeamasta lämmittävää hohdettaan.

Vohumeno, joka levottomana myöhäiseen yöhön oli odottanut Haoman
paluuta, mutta viimein laskeutunut levolle ja nukkunut ennenkuin
hänen valajaansa ehti tulla, heräsi rotkossaan ja riensi Haoman
luola-asunnolle. Hän astui hiljaa ja varovasti, peljäten herättävänsä
nukkujaa. Katsahtaessaan sisään halkeamasta, näki hän Haoman nukkuvan
vuoteella ja unissa levottomana vavahtelevan. Kuinka hän oli kalpean
ja kärsivän näköinen!

-- Eipä ihmettäkään -- ajatteli Vohumeno -- hänellä on ollut niin
paljon huolta ja vaivaa viime aikoina.

Ja yhtä varovasti, kuin oli tullutkin, hän poistui, lähtien kauriin
ajoon vuoristoon. Sillä varmaankin -- niin hän arveli -- hänen
valtijaansa oli herätessään vahvan murkinan tarpeessa.

Vähän aikaa hänen mentyään rupesi Haoman rotkon suulla loikova
Kerivan äänekkäästi haukkumaan.

Haoma kavahti ylös unestaan ja riensi ulos rotkosta.

Raghan laaksosta päin läheni nopeasti ratsumies, jonka Haoma jo
matkan päästä tunsi Arastaksi.

Joutuin köytettyään hevosensa kiinni plataanin runkoon, riensi tämä
Demurin parsilainen palvelija Haoman luo ja virkkoi:

-- Valtijaani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja lähetti
minut suruviestiä tuomaan. Hänen isänsä, suurvisiiri Hassan Ibn
Ali on Kasvinissa sortunut Alamutin fidaavin tikariniskusta. Yöllä
saapui sanoma siitä Raghaan. Shaahi on julistanut Abu'l-ganaïmin
suurvisiiriksi. Herrani Demurin suosio on ohitse, hän ajattelee
pikaista väistymistä pois hovista, ehkäpä muuttamista parsien maille,
sillä Abu'l-ganaïmin päästyä valtaan, ei hänen turvallisuutensa ole
taattu. Sinuakin hän kehoittaa väistymään pois täältä heimosi maille,
sillä on luultavaa, että shaahi kuitenkin rupeaa sinua vainoamaan,
saattaapa henkesikin olla vaarassa.

-- Henkeni vaara tai vaarattomuus on minulle enää vähäarvoinen.

-- Toisenkin viestin lähetti herrani sinulle. Hän pelkäsi tosin
sen ylen määrin lamauttavan mieltäsi, mutta piti velvollisuutenaan
ilmaista sinulle koko totuuden.

-- Kerro se siis!

-- Päivän valjetessa oli kertojatar kantotuolissa Ferengiksen
seuraamana lähtenyt shaahin lempipuolison makuuhuoneesta suureen
siniseen moskeaan -- rukoilemaan -- niin arvellaan, koska shaahi oli
suostunut hänen poistumiseensa leposijaltaan tänä aikaisena hetkenä.
Siniseen moskeaan tultuaan hän oli rientänyt suureen pyhäkköön. Mutta
sen sijaan, että olisi polvistunut rukoukseen, hän kiipesi ylös
marmoriportaita sen maljan ääreen, missä säilytetään väkevää myrkkyä,
jota kansan nähden moskeassa juotetaan islamin oikeauskoisuudesta
luopuneille papeille. Häpeätaakkansa ja toivottomuutensa painamana
oli hän tästä maljasta täyttänyt pikarin ja juonut sen pohjaan asti.
Ja ruumiina hän kannettiin takaisin linnaan. Kerrotaan, ettei shaahi
tahtonut ruumista nähdä, vaan käski viedä sen kertojattaren linnaan.

Haoma ei virkkanut mitään, mutta koriseva huokaus murtautui esiin
hänen rinnastaan, ja Arasta näki kyyneleitä hänen silmissään.

-- Herrani kehoittaa siis sinua rientämään pois täältä.

-- Sano herallesi, Demurille, että sydämeni on murtunut, mutta ettei
kiitollisuuteni häntä kohtaan siltä ole sammunut.

Arastan poistuttua alkoi Haoma hitaasti, pitkin vuorijoen rantaa,
astua alas laaksoon päin. Saavuttuaan sen kivisillan kohdalle,
jolta tie erosi parsien alueille, kääntyi hän katsomaan tuonne
Raghan laaksoon päin, missä kertojatar-vainajan linnakumpu yleni. --
Menisikö hän sinne, nähdäkseen vielä kerran nuo kasvot, vaikka kuolon
kalpeuden leimaamina, silmien välkkeen sammuttua? -- Ei, sitä hän ei
voinut. Ehkäpä häntä ei edes päästettäisi sisälle.

Vaistomaisesti hän kulki sillan yli. Huomattuaan astuvansa heimonsa
alueille johtavaa tietä, kääntyi hän taas joen rannalle ja alkoi
nousta sitä myöten ylöspäin.

Kerivan, hänen uskollinen rotkovahtinsa, seurasi matkan päässä,
pelokkaana, havaittuaan herransa kumartuneen ja lamautuneen ryhdin.

Saavuttuaan kosken ylimmälle laidalle, missä vesi vaahdoten
roiskui kauas rantakallioille ja pensaille, pysähtyi Haoma, katsoi
ympärilleen, viheriäistä laaksoa ja silmänkantamattomiin ryhmittyviä
vuoriharjanteita, joilla lepäsi keväimen häikäisevä kulta, ja kysyi
itsekseen:

-- Miksi, suvi, kukoistat niin vienona, kun kuitenkin niin pian
lakastut ja väistyt kolkon syksyn edestä? -- Miksi, päivänpaiste,
välkyt niin kirkkaana, kun hohtosi kuitenkin on voimaton lämmittämään
ihmisrintoja? -- Tehoton on sulosi, suvi, voimaton lämpösi,
päivänpaiste. -- Järjettömyys ja paha viettää riemukulkuaan yli
maiden ja valtakuntien; järkevyys ja hyvä väistyvät vähävoimaisina
syrjään. -- Ihmiselon paremmuuden toivo lakastuu kuin ruusu,
joka syksyn tullen ainaiseksi kuihtuu. Ja vaikka uuden kevään
herättyä uusi kukka puhkee ilmoille, elää sekin vaan aikansa taas
lakastuakseen.

-- Kuljin pimeässä erämaassa; sieluni oli nääntynyt, sillä kaipasin
valoa ja virkistystä. Silloin näin kaukana ihanan, kirkkaan
välkkeen, joka valaisi rehevää kosteikkopaikkaa. Siinä oli kirkas
järvi, sen rannalla kasvoi tuuheita puita. Riensin järveä kohti
ja saavuin jo vallan lähelle, saavuin jo sen rannalle. Ojensin jo
käteni ammentaakseni sen kirkasta vettä ja kostuttaakseni kuivuneita
huuliani, kun järvi ja koko keidas katosi, ja minä uudelleen syöksyin
erämaan toivottomaan pimeyteen. Kirkas keitaani oli ollut petollinen
erämaan kangastus, vilkkuva virva, pettävä, kuin elämän ihanteet,
lohduton ja katkera, kuin elämän vajanaisuuden tunne.

Nähdessään edessään nuo avarat maat ja tuon vapaan taivaanrannan,
jotka hän oli toivonut intonsa voimalla valloittavansa, tunsi hän jo
olevansa kokonaan irtitemmattu todellisuudesta. Hänen tarmonsa juuret
olivat katkotut, hänen toiveidensa kukka lakastunut; murtunut käsi
vielä voi kyetä työhön, murtunut sydän ei enää kykene.

Ainoa seikka, joka enää heikosti kiinnitti häntä maiseen elämään, oli
hänen sortuneen suuren lempensä muisto:

-- Noiden viattomien sinisilmien puhdasta hohdetta olisin tahtonut
varjella kalleimpana jalokivenä. Mutta maailma viskasi siihen
lokaansa ja sammutti sen kokonaan. -- -- Ja oliko tuo hohde -- edes
läheisen pelastuksen toivon välkkyessä edessämme -- luonut minuun
vastalemmen taivaallista lohdutusta? Se olikin kenties säteillyt
kiitollisuutta vaan, lapsen viatonta, puhdasta kiitollisuutta!

Vastustamaton kaiho kouristi Haoman sydäntä ja hän tunsi valtavata
tarvetta lähteä henkien maille sielunsa elvyttävää hohdetta etsimään.

Kun hänen mielensä kaiho ja ahdistus oli noussut ylimmilleen, huokasi
hän:

-- Oi, Verethragna, päästä minut sinne, missä hän nyt harhailee, että
epätoivoinen sieluni löytäisi rauhaa hänen valo-olentonsa näystä!

Näin rukoiltuaan hän syöksyi kosken vaahtoiseen pyörteeseen, joka
alttiina sulki hänet pehmeään, lumivalkeaan helmaansa.

Alhaalla laaksossa, lähellä kivisiltaa, tarttui hänen hengetön
ruumiinsa kiinni rantapensaan oksiin.

Kerivan oli haukkuen seurannut alas koskenrantaa, ja nähdessään
vainajan pään pistävän esiin pensaan juurella, jäi se siihen kohtaan
haukkumaan.

Tähän kiintyi metsältä palaavan Vohumenon huomio. Hän riensi paikalle
ja näki, mitä oli tapahtunut.

Vihreät, liuskalehtiset vesikasvit olivat takertuneet vainajan
tummanruskeisiin kiharoihin, muodostaen ikäänkuin seppeleen hänen
päähänsä.

Vohumeno sai vaivoin tyrmistyttävän mielenliikutuksensa hillityksi,
ja veti vartijaansa kylmenneen ruumiin rannalle.

Sitten heittäytyi hän alas, hajoittaen käsivartensa ja painaen niitä
epätoivoisesti maata vastaan. Hetken kuluttua hän nousi pystyyn ja
peitti vaippansa liepeellä kasvonsa.

Kun hän viimein poistui, valmistautuakseen vainajalle viimeistä
palvelusta täyttämään, ei yksikään kyynel noussut hänen silmäänsä, ja
hän, tunsi rintansa jäätyneeksi ja vallan kuin kivettyneeksi.

Kaikki valmistukset suoritettuaan, hän hautasi Haoman ruumiin kosken
partaalle, tuuhean plataanin juurelle.

Itse poistui hän sitten luolaansa, vielä tietämättä, jäisikö
samoelemaan samean elonvirran rannalle, vai seuraisiko hänkin
kunnioitetun ja rakkaan vartijaansa jälkiä.

       *       *       *       *       *

Anahita oli haudattu linnakumpunsa kohdalle, vallan lähellä joen
rantaa kohoavan tumman sypressilehdon laidalle.

Vuorijoen vesi virtasi tyyntyneenä sen ohi, tuoden suven
loppupuolella Haoman haudalta tervehdyksen: pensaista varisseita
suurten tummanpunaisten ja keltaisten ruusujen tuoksuvia terälehtiä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51044 ***