*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53272 ***

SÄÄTYNSÄ UHRI

Kirj.

Edith Wharton


Englanninkielestä suomentanut A. H. [Armas Hämäläinen]

Alkuperäinen teos: "The House of Mirth".





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.






I KIRJA.




I.


Selden pysähtyi hämmästyneenä. Rientäessään iltapäivällä Suurelta
keskusasemalta hänen silmänsä olivat keksineet Miss Lily Bartin.

Oli maanantai syyskuun alkupuolella. Hän palasi toimeensa
pikimmältään pistäydyttyään maalla. Mutta mitäs Miss Bart teki
kaupungissa tähän vuodenaikaan? Jos hän oli täällä lähteäkseen
junalla, niin olisi Selden voinut päättää siitä, että hän oli
tavannut Miss Bartin muuttomatkalla toiselta maatilalta toiselle,
joille häntä kilvan kutsuttiin Newportin sesongin päätyttyä. Mutta
hänen avuton ilmeensä saattoi Seldenin ymmälle. Hän seisoi erillään
väkijoukosta antaen sen virrata ohitseen asemasillalle tai kadulle,
hänen ilmeensä osoitti päättämättömyyttä, minkä takana Seldenin
olettamuksen mukaan saattoi piillä hyvinkin varma aikomus. Hänen
mieleensä juolahti äkkiä, että Miss Bart odotti jotakuta, mutta
hän tuskin tiesi, miksi tuo ajatus askaroitti hänen mieltään.
Lily Bartissa oli jotakin uutta, vaikkakaan Selden ei milloinkaan
saattanut nähdä häntä tuntematta jonkinlaista mielenkiintoa: hänelle
oli ominaista, että hän herätti aina mietiskelyä, että hänen
vähäpätöisimmätkin työnsä näyttivät olevan kauastähtäävien aikomusten
tulos.

Uteliaisuuden puuska sai Seldenin kääntymään ja seuraamaan häntä. Hän
tiesi, että jollei tämä halunnut, että hänet nähtäisiin, niin hän
koettaisi keksiä, miten karttaa häntä. Ja Seldeniä huvitti ajatus
panna hänet koetteelle.

"Mr. Selden -- mikä onnellinen sattuma!"

Miss Bart lähestyi hymyillen, melkein innokkaasti, päättäen
puhutella häntä. Pari henkilöä, jotka riensivät heidän jäljessään,
hiljensi kulkuaan katsellakseen heitä, sillä Miss Bartin ilme
olisi voinut saada pysähtymään viimeiselle junalleen kiiruhtavan
esikaupunkilaistyömiehenkin.

Selden ei ollut nähnyt häntä koskaan säteilevämpänä. Hänen vilkkaat
päänliikkeensä, jotka kuvastuivat jäykkää ihmisjoukkoa vastaan,
tekivät hänet silmäänpistävämmäksi kuin tanssisalissa ja tumman
hattunsa ja harsonsa alla hän sai jälleen tyttömäisen nuortevuutensa
ja hipiän puhtauden, mitkä hän alkoi menettää yksitoista vuotta
kestäneen yövalvonnan ja alituisen tanssimisen takia. Oliko sitä
kestänyt todellakin yksitoista vuotta, ihmetteli Selden itsekseen,
ja onko Miss Bart tosiaankin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän vuotta,
kuten toiset naiset olivat hänelle kertoneet?

"Mikä sattuma!" toisti hän. "Miten kiltisti teitte, kun tulitte
pelastamaan minua."

Selden vastasi iloisesti, että se oli hänen elämäntehtävänsä, ja
kysyi, minkälaista pelastamista tarvittiin.

"No, melkein mitä vain -- vaikkapa sitäkin, että istutte penkille
puhelemaan kanssani. Jäädäänhän sitä istumaan kotiljonginkin ajaksi,
miksei sitten junanlähtöajaksi? Täällä ei ole yhtään kuumempi kuin
rouva Van Osburghin kasvihuoneessa -- ja muutamat naiset eivät ole
yhtään rumempia."

Hän alkoi nauraen selittää, että hän oli tullut kaupunkiin Tuxedosta,
oli matkalla Trenorien luo Bellomontiin ja oli jäänyt pois kolme ja
viisitoista Rhinebeckiin lähtevästä junasta.

"Ja ennen puoli kuutta ei lähde toista junaa." Hän kaivoi esille
pienen jalokivillä koristetun kellonsa pitsien seasta. "Juuri kaksi
tuntia täytyy odottaa. Enkä tiedä, mitä tehdä. Palvelustyttöni tuli
tänä aamuna ostoksille, mutta hänen oli mentävä Bellomontiin yhden
junassa, ja tätini asunto on suljettu, enkä minä tiedä yhtään tuttua
sielua olevan kaupungissa." Hän katseli surkean näköisenä ympäri
asemaa. "On sittenkin kuumempi kuin Mrs. Van Osburghin luona. Jos
teillä on aikaa, niin viekää minut jonnekin vähän hengähtämään."

Selden sanoi olevansa kokonaan hänen käytettävänään: tämä seikkailu
huvitti häntä. Hän oli aina tuntenut katselijan mielenkiintoa Lily
Bartiin; ja heidän olentonsa olivat niin erilaiset, että häntä
huvitti joutua hetkeksi niin äkilliseen tuttavalliseen seurusteluun,
jota Miss Bartin ehdotus edellytti.

"Mennäänkö Sherrylle juomaan kuppi teetä?"

Miss Bart hymyili suostumukseksi ja teki sitten pienen kasvojenilmeen.

"Maanantaina tulee niin paljon ihmisiä kaupunkiin -- saa olla varma
siitä, että tapaa joukon kiusanhenkiä. Minä olen vanha, eikä minulla
ole väliä; mutta te ette ole kyllin vanha", huomautti hän hilpeästi.
"Kuolen teen haluun, mutta eikö ole rauhallisempaa paikkaa?"

Selden vastasi hänen hymyynsä. Hänen varovaisuutensa huvitti häntä
ehkä yhtä paljon kuin hänen ajattelemattomuutensakin; hän oli varma
siitä, että kumpikin kuului samaan huolellisesti valmistettuun
suunnitelmaan.

"New Yorkissa ei ole paljon valitsemisen varaa", sanoi Selden; "mutta
minä haen ensin ajurin, sitten kyllä keksimme jotakin."

Hän kuljetti hänet palaavien sunnuntairetkeilijöiden tungoksen
läpi, kalpeakasvoisten tyttöjen, joilla oli mahdottomat hatut, ja
matalarintaisten naisten ohi, jotka viuhtoivat paperikääröillä ja
palmunlehtiviuhkoilla. Oliko mahdollista, että Miss Bart kuului
samaan rotuun? Tämän naispäähineiden keskitason mauttomuus ja
puutteellisuus saattoi hänet tuntemaan, miten paljon ylempänä tuota
keskitasoa Miss Bart oli.

Ohimenevä sadekuuro oli viilentänyt ilman ja pilviä riippui vielä
kosteiden katujen yllä.

"Miten ihanaa! Kävellään hieman", sanoi Miss Bart heidän poistuessaan
asemalta.

He kääntyivät Madison Avenuelle ja alkoivat kulkea pohjoiseen päin.
Miss Bartin astuessa hänen rinnallaan pitkin, kevein askelin Selden
tunsi erikoista mielihyvää hänen läheisyydessään: hän ihaili hänen
pienen korvansa muotoa, hänen tukkansa kampausta -- oliko taide
saanut aikaan koskaan mitään niin hennon viehättävää? -- ja hänen
suoria, mustia, tuuheita silmäripsiänsä. Kaikki oli hänessä samalla
tarmokasta ja hentoa, samalla voimakasta ja hienoa. Seldenillä oli
epämääräinen tunne siitä, että Miss Bart oli vaatinut paljon työtä,
että hänet luodakseen on jollakin mystillisellä tavalla täytynyt
uhrata suuri joukko rumaa ja halpa-arvoista väkeä. Hän oli tietoinen
siitä, että ne ominaisuudet, jotka erottivat hänet hänen sukunsa
suuresta joukosta, olivat etupäässä ulkonaisia: tavallinen savi oli
saanut kauneuden ja silouden hienon kiillon. Vertailu ei kuitenkaan
tyydyttänyt häntä, koska karkea aines ei hevillä tule hienoksi ja
jaloksi. Eikö ollut mahdollista, että aines oli hieno, mutta että
olosuhteet ovat sen muovailleet arvottomaan asuun?

Hänen päästyään mietiskelyissään tähän kohtaan, aurinko pilkisti
pilvistä ja Miss Bartin päivänvarjon avautuminen katkaisi hänen
ajatusjuoksunsa. Hetken kuluttua Miss Bart pysähtyi huokaisten.

"Voi, hyvä ystävä, minulla on niin kuuma ja jano -- mikä inhoittava
pesä tämä New York on!" Hän katseli epätoivoisena ylös ja alas
synkkää katua. "Muut kaupungit pukevat kesällä ylleen parhaat
vaatteensa, mutta New York näyttää istuvan paitahihasillaan." Hän
katseli erästä sivukatua. "Jotkut ovat olleet niin inhimillisiä, että
ovat istuttaneet muutamia puita sinne tänne. Mennään varjoon."

"Olen iloinen, että minun katuni löytää armon teidän silmissänne",
sanoi Selden heidän kääntyessään kadunkulmassa.

"Teidän katunne? Asutteko täällä?"

Hän silmäili mielenkiintoisesti pitkin uusia kalkkikivitalorivejä,
jotka oikullisesti noudattivat amerikkalaista uutuudenvaatimusta,
mutta reippaan ja kutsuvan näköisinä ikkunankaihtimineen ja
kukkalaatikkoineen.

"Kas tuolla -- aivan varmasti se on The Benedick. Miten viehättävä
rakennus! En luule nähneeni sitä koskaan ennen." Miss Bart
katseli vastapäistä matalaa taloa marmoriporttaaleineen ja
pseudo-georgilaiseen tyyliin rakennettuine fasaadeineen. "Mitkä
teidän ikkunanne ovat? Nuoko, joiden kaihtimet ovat lasketut alas?"

"Viimeisessä kerroksessa -- niin ovat."

"Ja onko tuo sievä parveke teidän? Miten vilpoisalta siellä näyttää!"

Selden pysähtyi hetkiseksi. "Tulkaa katsomaan", hän ehdotti. "Voin
tarjota teille kupin teetä vähässä ajassa -- ja teidän ei tarvitse
tavata kiusanhenkiä."

Miss Bart punastui. Hänellä oli vielä taito punastua oikealla
hetkellä, mutta hän otti vastaan ehdotuksen yhtä keveästi kuin se oli
tehtykin.

"Miksei? Se on liian houkuttelevaa. -- Tahdon uskaltaa", hän selitti.

"En ole vaarallinen", sanoi Selden samassa äänilajissa. Miss Bart
ei todellakaan ollut hänestä ollut koskaan niin miellyttävä kuin
tällä hetkellä. Hän tiesi hänen suostuneen ilman taka-ajatuksia:
hän ei saattanut koskaan olla minkäänlaisena tekijänä Miss Bartin
laskelmissa, ja hänen odottamattomassa suostumuksessaan oli
yllätystä, ehkä virkistystäkin.

Kynnyksellä Selden pysähtyi hetkiseksi tunnustellen ulko-oven avainta.

"Täällä ei ole ketään, mutta minulla on palvelija, joka tulee
aamuisin, ja hän on mahdollisesti juuri laittanut kuntoon teevehkeet
ja käynyt hakemassa leivoksia."

Hän vei Miss Bartin pieneen saliin, jonka seinillä riippui vanhoja
maalauksia. Miss Bart huomasi kirjeitä ja muistiinpanopapereita
pöydällä hansikoiden ja keppien joukossa, ja näki olevansa pienessä
kirjastossa, hämärässä, mutta iloisessa, kirjariveineen, lystikkään
näköisine turkkilaisine mattoineen, kirjoituspulpetteineen ja, kuten
Selden oli olettanut, teevehkeineen matalalla pöydällä lähellä
ikkunaa. Tuulenleyhkä puhalsi sisään heiluttaen musliiniuutimia ja
tuoden kukkien tuoksua parvekkeen kukkaislaatikosta.

Lily vaipui huokaisten eräälle kuluneelle nahkapäällystuolille.

"Miten ihanaa, kun on tällainen paikka aivan yksinään itseään
varten! Miten kurjaa on olla nainen!" Hän nojasi taaksepäin hyvin
tyytymättömän näköisenä.

Selden etsi astiakaapista leivoksia.

"Tiedetäänhän olevan naisiakin, jotka saavat nauttia erikoisasunnon
etuja", hän sanoi.

"Kyllä, opettajattaria -- tai leskiä. Mutta tytöillä, kurjilla,
naitavilla tyttöparoilla!"

"Minäkin tunnen tytön, jolla on oma asunto."

Lily hypähti pystyyn. "Tunnetteko."

"Tunnen kyllä", vakuutti toinen hänelle, poistuen kaapilta
löydettyään etsimänsä leivokset.

"Aha, minä tiedän -- tarkoitatte Gerty Farishia." Hän hymyili hieman
nyrpeästi. "Mutta minähän sanoin _naitavilla_ -- ja toisekseen,
hänellä on kauhean pieni asumus eikä hänellä ole palvelustyttöä,
ja niin kummallista kuin hänen ruokansa on. Hänen keittäjättärensä
pesee pyykitkin ja ruoka maistuu saippualta. Minä kammoan sellaista,
ymmärrättehän."

"Teidän ei pidä olla hänen luonaan ruoalla pesupäivinä", sanoi Selden
kakkua leikaten.

Molemmat nauroivat, ja Selden kumartui sytyttämään teekeittiön
alla olevaa lamppua, Miss Bartin kaataessa teetä pieneen vihreään
teekannuun. Kun Selden tarkkasi hänen kättään, joka oli sileä
kuin vanha norsunluu hoikkine vaaleanpunaisine kynsineen, ja
safiirirannerengasta, joka riippui hänen ranteessaan, niin hän
hymähti ivallisesti ajatellessaan hänen viettävän sellaista elämää
kuin minkä hänen serkkunsa Gertrude Farish oli valinnut. Miss Bart
näytti olevan niin ilmeisesti sen sivistyksen uhri, jonka tulos hän
oli, että hänen rannerenkaansa eri renkaat näyttivät käsirautojen
tavoin sitovan hänet hänen kohtaloonsa.

Miss Bart näytti arvaavan hänen ajatuksensa. "Olin kauhea, kun sanoin
sellaista Gertystä", sanoi hän viehättävänä tunnonvaivoissaan.
"Unohdin, että hän on teidän serkkunne. Mutta me olemme niin
erilaisia: hän haluaa olla hyvä, minä onnellinen. Ja sitäpaitsi hän
on vapaa, minä en ole. Jos olisin vapaa, luulen, että voisin olla
onnellinen hänenkin asunnossaan. On varmaankin autuaallista, kun saa
järjestää olonsa ja elämänsä mielensä mukaan. Jos vain voisin jättää
tätini salongin, niin tietäisin olevani parempi ihminen."

"Onko siellä sitten niin paha?" kysyi Selden myötätuntoisesti.

Miss Bart hymyili vastaan teekannun takaa, jota hän piti ylhäällä
kaataessaan siihen vettä.

"Siitä näkyy, miten harvoin te käytte siellä. Miksette tule useammin?"

"Kun tulen, niin en tule katsomaan rouva Penistonin kotia."

"Eipä ei", sanoi Miss Bart. "Te ette tule ollenkaan -- ja kuitenkin
meillä on niin hauska, kun tapaamme."

"Ehkä on niin", vastasi toinen äkkiä. "Pelkään, ettei minulla ole
kermaa -- haluatteko sen sijasta sitruunaa?"

"Mielelläni." Miss Bert odotti Seldenin leikatessa sitruunaa ja
pannessa ohuen viipaleen hänen kuppiinsa. "Mutta se ei ole niin",
väitti hän vastaan.

"Mikä niin?"

"Se, miksi ette koskaan tule." Hän kumartui eteenpäin neuvottomuuden
varjo viehättävissä silmissään. "Toivon, että ymmärsitte -- toivon,
että selittäisitte. Luonnollisesti te tiedätte, että on miehiä, jotka
eivät miellytä minua -- senhän voi ilmaista silmänräpäyksessä. Ja
on toisia, jotka pelkäävät minua: he luulevat, että tahdon mennä
naimisiin heidän kanssaan." Hän hymyili hänelle suoraan vasten
silmiä. "Mutta minä en luule, että paheksutte minua -- ettekä te
varmaankaan luule, että tahdon mennä kanssanne naimisiin."

"En -- vapautan teidät siitä", myönsi Selden.

"Hyvä, no sitten --?"

Selden oli vienyt kuppinsa uunin kamaralle ja nojasi uunin reunaa
vastaan ja katseli häntä velton hyväntuulisen näköisenä -- hän ei
ollut otaksunut, että Miss Bart tahtoisi polttaa siipensä niin
vähäisessä leikissä, mutta ehkä hän vain piti siinä kätensä; tai ehkä
hänen Iaisensa tytön keskustelu on vain persoonallista laatua. Joka
tapauksessa Miss Bart oli ihmeen kaunis, Selden oli kutsunut hänet
teelle ja hänen oli pidettävä velvollisuuksistaan vaari.

"Hyvä, no sitten", sanoi hän yhtäkkiä, "ehkä on niin."

"Mikä?"

"Se seikka, että ette tahdo mennä naimisiin kanssani. Minä en ehkä
pidä sitä erikoisena aiheena käydä teitä katsomassa." Selden tunsi
heikkoa väristystä pitkin selkärankaansa lausuttuaan tämän, mutta
Miss Bartin nauru rohkaisi häntä.

"Paras Mr. Selden, tuotapa en olisi odottanut teiltä. On typerää,
että mielistelette minua, eikä typeryys sovi teille." Hän nojasi
taaksepäin, maistellen teetään niin viehättävän tuomitsevan
näköisenä, että Seldenillä, jos he olisivat olleet tädin salongissa,
olisi ehkä ollut kiusaus kumota hänen johtopäätöksensä.

"Ettekö käsitä", jatkoi Miss Bart, "että on kylliksi miehiä,
jotka mielistelevät minua, ja että minä tahdon ystävää, joka ei
arkaile sanoa minulle epämiellyttävääkin, kun sitä tarvitsen? Olen
kuvitellut, että te tahtoisitte olla tuo ystävä -- en tiedä miksi,
paitsi että te ette ole itserakas narri ettekä ahdasmielinen ja että
minun tarvitsisi teeskennellä teidän kanssanne tai olla varuillani
teidän suhteenne." Hänen äänensä oli saanut vakavan sävyn ja hän
tuijotti Seldeniin ja hänellä oli lapsen hämmentyneen vakava ilme.

"Te ette tiedä, miten kovasti minä kaipaan sellaista ystävää", hän
sanoi.

"Tätini on täynnä muistikirjaviisautta, mutta kaikki se viisaus on
omiaan saattamaan ihmisen aikaisin viisikymmenvuotiaaksi.

"Ja toiset naiset -- parhaat ystäväni -- niin, he käyttävät minua
hyväkseen tai käyttävät minua väärin; mutta he eivät välitä
hituistakaan siitä, mitä minulle tapahtuu. Minä olen ollut mukana
liian kauan -- ihmiset alkavat väsyä minuun; he alkavat sanoa, että
minun on mentävä naimisiin."

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä Selden mietiskeli paria
vuorosanaa, millä lisätä hetkisen tilanteen viehättävyyttä, mutta
jätti sen sikseen ja kysyi sen sijaan yksinkertaisesti: "No, miksette
tee sitä?"

Hän punastui ja naurahti. "Ah, näen, että olette sittenkin ystävä ja
että tämä on niitä epämieluisia asioita, joita pyysin."

"Tarkoitukseni ei ollut sanoa epämieluista", vastasi Selden
ystävällisesti. "Eikö avioliitto ole teidän kutsumuksenne? Eikö teitä
kaikkia ole kasvatettu sitä varten?"

Miss Bart huokaisi. "Niin luulen. Mitä sitä olisi muutakaan!"

"Niin juuri. Ja miksei sitten ottaa vauhtia ja saattaa asia
päätökseen?"

Miss Bart kohautti olkapäitään. "Te puhutte ikäänkuin minun pitäisi
naida ensimmäinen vastaantuleva mies."

"Tarkoitukseni ei ollut sanoa, että te olette niin vain
naitettavissa, vaan täytyy olla joku, jolla on sopivat ominaisuudet."

Hän pudisti väsyneesti päätään. "Minä hylkäsin yhden tai kaksi hyvää
onnenpotkausta, kun ensi kerran astuin seuraelämään -- luulen, että
jokainen tyttö tekee samoin; ja te tiedätte, että minä olen hirveän
köyhä -- ja hyvin tuhlaavainen. Minulla täytyy olla paljon rahaa."

Selden oli kääntynyt ottamaan paperossilaatikkoa uunin reunalta.

"Miten Dillworthin on käynyt?" hän kysyi.

"Oh, hänen äitinsä oli kauhuissaan -- hän pelkäsi, että minulle
joutuisivat kaikki suvun kalleudet. Ja hän koetti saada minut
lupaamaan, etten seurustele hänen kanssaan salongin ulkopuolella."

"Siinä siis todellinen syy, miksi aiotte naimisiin!"

"Juuri niin. Siksi äiti lähetti Dillworthin Intiaan."

"Kova onni -- mutta tehän voitte tehdä paremmat kaupat kuin
Dillworthin kanssa."

Selden tarjosi paperosseja ja Miss Bart otti kolme tai neljä pistäen
yhden huulilleen ja pannen toiset pieneen kultarasiaan, joka oli
kiinnitetty hänen pitkään helminauhaansa.

"Vieläkö minulla on aikaa? Juuri vetää yksi haiku." Hän kumartui
eteenpäin, pitäen paperossin pään itseensä päin. Tällöin Selden
tarkkasi puhtaasti persoonattomalla nautinnolla, miten tasaisesti
mustat silmäripset reunustivat hänen pehmeitä valkoisia silmäluomiaan
ja miten niiden varjo suli poskien puhtaaseen kalpeuteen.

Miss Bart alkoi kävellä ympäri huonetta, tarkastellen kirjahyllyjä
ja vedellen välillä savuja. Muutamissa kirjoissa oli hyviä,
taiteellisia värikuvia ja hänen katseensa hyväili niitä, ei kokeneen
arvostelevasti, vaan mieltyneenä hauskoihin värivivahduksiin ja
tekotapaan, mikä oli hänen erikoisharrastuksiaan. Äkkiä hän kääntyi
Seldeniin päin kysyen:

"Te keräilette ensi painoksia ja muita esineitä, eikö niin?"

"Niin paljon kuin sellainen voi sitä tehdä, jolla ei ole rahoja
tuhlattavana. Silloin tällöin korjaan jotakin romukasasta ja käyn
huutokaupoistakin katsomassa."

Miss Bart oli alkanut tarkastella kirjahyllyjä, mutta hänen katseensa
liukui niillä tarkkaamattomasti, ja Selden näki, että uusi ajatus
askarrutti hänen mieltään.

"Keräilettekö te Amerikkaa koskevaa kirjallisuutta?"

Selden tuijotti häneen ja naurahti.

"En, se ei juuri kuulu harrastuspiiriini. Oikeastaan en ole
keräilijä; minä aivan yksinkertaisesti omistan mielelläni hyviä
painoksia kirjoista, joista pidän."

Miss Bart hymähti hieman. "Ja Amerikka-kirjallisuus on hirveän
typerää, otaksun?"

"Niin luulisin -- muille paitsi historioitsijalle. Mutta oikea
keräilijä arvostelee esinettä sen harvinaisuuden mukaan. En luule,
että Amerikkaa käsittelevien teosten ostajat viettävät yönsä niitä
lukemalla -- niin ei ainakaan tehnyt vanha Jefferson Gryce."

Miss Bart kuunteli tarkkaavasti. "Ja kuitenkin ne maksavat satumaisia
hintoja, eikö niin? Tuntuu niin hullulta maksaa suuria summia
rumasta, huonosti painetusta kirjasta, jota kukaan ei aio koskaan
lukea! Ja luulen, etteivät useimmat Amerikka-kirjallisuuden omistajat
ole mitään historioitsijoita?"

"Eipä ei; hyvin harvat historioitsijat voivat ostaa niitä. He voivat
lukea niitä yleisissä kirjastoissa tai yksityisissä kokoelmissa. Vain
pelkkä harvinaisuus näyttää vetävän tavallista keräilijää."

Selden oli istuutunut sen tuolin käsinojalle, jonka lähellä Miss
Bart seisoi. Tämä jatkoi kyselyjään: mitkä olivat harvinaisimmat
nidokset, pidettiinkö Jefferson Grycen kokoelmaa todellakin maailman
arvokkaimpana, ja mikä on korkein hinta, mikä koskaan on maksettu
harvinaisesta nidoksesta.

Oli niin huvittavaa istua ja katsella Miss Bartia, kun tämä otti
kirjan toisensa perästä hyllyltä, selaillen niitä, hänen kumartuneen
profiilinsa kuvastuessa vanhojen nidosten lämminväristä taustaa
vastaan, että Selden pysähtymättä jutteli ihmettelemättä hänen
äkillistä harrastustaan niin kuivaan alaan. Mutta hän ei voinut
koskaan olla kauan hänen seurassaan koettamatta löytää syytä siihen,
mitä hän teki, ja kun Miss Bart pani paikoilleen La Bruyerin
ensimmäisen painoksen ja kääntyi pois kirjahyllyiltä, alkoi Selden
kysyä itseltään, mitä hän tarkoitti. Miss Bartin seuraava kysymys ei
ollut omansa antamaan Seldenille tästä selvitystä. Hän pysähtyi hänen
eteensä, huulilla hymy, joka kerta kaikkiaan näytti merkitsevän hänen
pääsemistään Miss Bartin uskotuksi ja muistuttavan häntä siitä, mihin
se häntä velvoitti.

"Ettekö koskaan halua olla kyllin rikas ostaaksenne haluamanne
kirjat?" kysyi hän äkkiä.

Selden seurasi silmillään, miten hän loi tarkastelevan katseen ympäri
huonetta, jonka kalusto ja seinäverhot olivat kuluneet.

"Ettenkö haluaisi? Pidättekö minua pylväspyhimyksenä?"

"Ja haluatteko tehdä työtä?"

"Ah, työ itsessään ei ole niin pahaa -- olen jokseenkin mieltynyt
lakialaan."

"Ei sitä; mutta olla sidottu, elää jokapäiväisen tottumuksen mukaan
-- ettekö koskaan halua matkustaa pois, nähdä vieraita maita ja
kansoja?"

"Kauheasti -- varsinkin kun näen kaikkien tovereitteni kiiruhtavan
laivaan."

Miss Bart huoahti ymmärtävästi. "Mutta jos haluatte kyllin hartaasti,
niin rikkaalla avioliitollahan se on autettu."

Selden purskahti nauruun. "Herra varjelkoon!" huudahti hän.

Miss Bart nousi huoaten ja heitti paperossinsa pois.

"Ah, sillä on ero -- naisen täytyy, mies saa, jos hän haluaa." Hän
tarkasteli Seldeniä arvostelevan näköisenä. "Teidän takkinne voi olla
kulunut -- mutta kuka siitä välittää? Se ei estä ihmisiä kutsumasta
teitä päivällisille. Jos minä kävisin kuluneissa vaatteissa, niin ei
kukaan välittäisi minusta: naista pyydetään kutsuihin yhtä paljon
hänen vaatteidensa kuin hänen itsensä takia. Vaatteet ovat tausta,
runko, jos niin haluatte: ne eivät saa aikaan menestystä, mutta
ne ovat osa siitä. Kuka välittäisi tuhruisesta naisesta? Meiltä
vaaditaan, että me olemme sieviä ja hyvin puettuja, kunnes menehdymme
-- ja jollemme kykene siihen yksin, niin on meidän muodostettava
yhtiö."

Selden silmäsi häntä huvitettuna. Oli mahdotonta ottaa hänen asiaansa
tunteelliselta kannalta, vaikkakin hänen viehättävissä silmissään oli
rukoileva ilme.

"Niin, täytyy olla upporikas ajatellakseen sellaista varain
sijoittamista. Te ehkä menette tänä iltana kokemaan kohtaloanne
Trenoreille?"

Hän käänsi kysyvän katseensa Seldeniin.

"Ajattelin, että menisitte sinne -- no ei sitä varten! Mutta siellä
tapaatte paljon tuttavianne -- Gwen Van Osburgh, Wetherall'it, Lady
Cressida Raith -- ja George Dorsetin herrasväen."

Miss Bart pysähtyi viimeisen nimen edellä ja katsoi kysyvästi
silmäripsiensä läpi; mutta Selden pysyi hämmentymättömänä.

"Rouva Trenor kutsui minua, mutta en voi lähteä ennenkuin viikon
lopulla -- ja sitäpaitsi nuo suuret kutsut ikävystyttävät minua."

"Niin minuakin", huudahti Miss Bart.

"Miksi sitten käytte niissä?"

"Se kuuluu asiaan -- unohdatte sen! Ja sitäpaitsi, jollen kävisi,
niin siitä vasta elämä nousisi Richfield Springsin tädin kanssa."

"Se on ehkä yhtä pahaa kuin naimisiinmeno Dillworthin kanssa", lausui
Selden, ja molemmat nauroivat puhtaasta mielihyvästä päästyään äkkiä
näin tuttavallisiin suhteisiin.

Miss Bart katsoi kelloa.

"Hyvänen aika! Minun täytyy lähteä. Kello on yli viiden."

Hän seisahtui peilin eteen ja tarkasteli itseään suoriessaan
harsoaan. Tuo asento toi oikein näkyviin hänen solakkuutensa,
joka antoi hänelle jonkinlaisen metsänpuun sulon -- ikäänkuin
hän olisi vangittu metsänneitonen, joka on saatettu sovinnaiseen
salonkielämään, ja Selden mietti, että sama metsien vapauden
piirre hänen luonnossaan se pani sellaisen tuoreuden hänen
teennäisyyteensäkin.

Hän seurasi häntä huoneen yli eteiseen, mutta kynnyksellä Miss Bart
ojensi kätensä hyvästiksi.

"On ollut erittäin hauskaa. Mutta teidän on tultava vastavierailulle."

"Mutta ettekö tahdo, että saatan teitä asemalle?"

"En. Hyvästi vain täällä!"

Hän antoi kätensä levätä hetken Seldenin kädessä, hymyillen hänelle
ihailevasti.

"Hyvästi sitten -- ja onnea Bellomontiin!" sanoi Selden avaten
hänelle ovea.

Porraskäänteessä Miss Bart pysähtyi katsomaan ylös. Oli tuhat
mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei hän kohtaisi ketään, mutta
siitähän ei saattanut koskaan olla varma, ja harvat tahdittomuutensa
hän peitti aina ankaralla varovaisuudella. Täällä ei ollut kuitenkaan
ketään näkyvissä, paitsi siivoojamuijaa, joka hankasi portaita. Tämän
oma pyylevä olemus ja työaseet hänen ympärillään ottivat niin paljon
tilaa, että Lilyn täytyi, päästäkseen hänen ohitseen, kietaista
hameen helmansa kokoon ja kulkea aivan seinän viertä. Silloin muija
keskeytti työnsä ja katsahti häneen uteliaana. Hänellä oli leveät
kellahtavat kasvot ja ohut oljenvärinen tukka, jonka läpi hänen
päälakensa kuumotti epämiellyttävästi.

"Suokaa anteeksi", sanoi Lily haluten kohteliaisuudellaan arvostella
tuon toisen käytöstä.

Muija, vastaamatta mitään, työnsi harjansa syrjään ja tuijotti yhä
edelleen, kun Miss Bart liihoitteli ohi, niin että kuului silkin
kahinaa. Lily tunsi punastuvansa. Mitähän tuo ihminen mahtaa
ajatella? Eikö koskaan saisi tehdä viattomintakaan tekoa joutumatta
ilkeiden otaksumisten alaiseksi? Ensimmäisen porrasvälin puolitiessä
hän hymähti ajatellessaan, että siivoojamuija voi saattaa hänet
niin hämilleen. Muijaparka oli luultavasti ymmällä sellaisesta
oudosta ilmestyksestä. Mutta oliko sellainen ilmestys outo Seldenin
portaissa? Miss Bart ei tuntenut poikamiesasuntojen siveellistä
ohjesääntöä, ja veri nousi jälleen hänen kasvoilleen, kun hänen
mieleensä johtui, että tuon muijan itsepintaiseen tuijotukseen
sisältyi taka-ajatuksia. Mutta tuon ajatuksen hän karkoitti hymyillen
omaa pelästymistään ja kiiruhti alas ajatellen, löytäisikö hän ajurin
Viidenneltä avenueltä.

Georgian portin alla hän taas pysähtyi tähystellen ajuria. Ei yhtään
ainoaa ollut näkyvissä, mutta päästyään sivuseinämälle hän törmäsi
erästä pientä siloisennäköistä miestä vastaan, jolla oli kukka
napinlävessä ja joka nosti hattuaan hämmästyksestä huudahtaen.

"Miss Bart? Eikö olekin! Tämäpä on onnellinen sattuma", selitti mies.
Ja Miss Bart huomasi mielihyvän ja ihmettelyn vilahduksen hänen
silmissään.

"Aha, Mister Rosedale -- miten te voitte?" sanoi hän havaitessaan,
että voittamaton kiusaantumisenilme hänen kasvoillaan vaimensi
Rosedalen hymyilyn äkillistä tuttavallisuutta.

Mr. Rosedale seisoi tarkastellen häntä mielenkiinnolla ja
mielihyvällä. Hän oli tanakka, verevä mies, vaaleaa juutalaistyyppiä,
puettuna Lontoon kuosiin. Hänellä oli pienet soikeat silmät, jotka
antoivat hänelle harkitsevan ulkomuodon. Hän tähysteli kysyvän
näköisenä Benedick-porttiin päin.

"Olette arvattavasti olleet kaupungilla pienillä ostoksilla?" hän
sanoi tuttavallisuuden vivahdus äänessä.

Miss Bart hätkähti hieman, mutta sitten hän äkkiä rupesi
selittelemään.

"Niin olen, minulla oli asiaa ompelijattarelleni. Olen juuri menossa
junalle ja Trenorien luo."

"Aha -- ompelijattarenne luota; niinpä niin", sanoi hän hyväilevästi.
"En tiennyt löytyvän ompeluliikkeitä Benedickissä."

"Benedickissä?" Miss Bart oli hämillään. "Onko se tämän rakennuksen
nimi?"

"Niin on. Se on luullakseni vanha poikamiesten pesä, eikö olekin?
Satun olemaan rakennuksen omistaja -- siis tuttua seutua."
Hänen suunsa vetäytyi yhä leveämpään hymyyn, kun hän lisäsi yhä
vakuuttavammin: "Mutta teidän täytyy sallia että saatan teitä
asemalle. Trenorit ovat Bellomontissa, tietenkin? Te tuskin kerkeätte
enää 5.40 lähtevälle junalle. Ompelijatar luullakseni antoi teidän
odottaa."

Lily jäykistyi tuosta leikinlaskusta.

"Oh kiitos!" soperteli hän; ja samassa hänen silmänsä keksivät ajurin
Madison avenuella ja hän viittaili sille epätoivoisin liikkein.

"Olette kovin ystävällinen. Mutta en tahdo häiritä teitä", sanoi
Miss Bart, ojentaen kätensä Mr. Rosedalelle. Ja huolimatta tämän
vastaväitteistä hän juoksi pelastaviin ajoneuvoihin ja ilmoitti
ajurille hätäisesti, mihin oli ajettava.




II.


Ajoneuvoissa hän nojasi taaksepäin huokaisten.

Miksi naisen on kalliisti maksettava vähäisinkin poikkeuksensa
tavallisesta elämäntavasta? Miksi ei voi toimittaa luonnollista asiaa
ilman että täytyisi salata sitä? Hän oli totellut päähänpistoaan
mennä sisälle Lawrence Seldenin asuntoon, ja niin harvoin kuin
hän kuitenkin myöntyi noudattamaan päähänpistoa! Tämä oli hänelle
joka tapauksessa tulla maksamaan koko joukon enemmän kuin mihin
hän kykeni. Hänen oli surkeaa nähdä, että huolimatta siitä, että
hän oli ollut niin monta vuotta täysi-ikäisenä, hän oli pahasti
erehtynyt kaksi kertaa viiden minuutin kuluessa. Tuo typerä juttu
hänen ompelijattarestaan oli jotenkin ilkeä -- olisi ollut niin
yksinkertaista sanoa Rosedalelle, että hän oli ollut teellä Seldenin
luona! Asian pelkkä mainitseminen olisi tehnyt sen viattomaksi.
Mutta annettuaan itsensä joutua kiinni valheesta oli kaksinkerroin
typerää ruveta kaunistelemaan ilmeistä kiinnijoutumistaan. Jos hän
olisi hoksannut antaa Rosedalen saattaa itsensä asemalle, niin
tuo myönnytys olisi ehkä saattanut hänet pitämään suunsa kiinni.
Rosedale oli rotunsa tavoin arka arvostaan, ja se, että hän olisi
saanut näyttää itseään asemalla iltapäivällä, jolloin on paljon
ihmisiä liikkeellä, Miss Lily Bartin seurassa, olisi ollut hänelle
rahaa kukkarossa, kuten hän olisi sanonut. Hän tiesi luonnollisesti,
että Bellomontissa olisivat suuret kutsut, ja se mahdollisuus, että
häntä pidettäisiin yhtenä rouva Trenorin vieraista, oli epäilemättä
hänen laskelmissaan. Mr. Rosedale oli vielä sosiaalisen nousunsa
väliasteella, jolloin on tärkeää herättää sellaisia vaikutelmia.

Kiusoittavaa oli, että Lily tiesi kaiken tämän -- tiesi, kuinka
helppoa olisi ollut tukkia hänen suunsa, siinä paikassa ja kuinka
vaikeaa se olisi jäljestäpäin. Mr. Simon Rosedale oli niitä miehiä,
jotka pitävät asianaan olla selvillä jokaisen asioista, jotka,
luullen olevansa perehtyneitä seuraelämään, pyrkivät pääsemään
niiden henkilöiden elintapojen läheiseen tuntemiseen, joiden kanssa
he mielellään kuvittelevat olevansa tuttavallisissa suhteissa. Lily
oli varma siitä, että vuorokauden kuluessa juttu hänen Benedickissä
olevalla ompelijattarellaan käynnistä kiertelisi ahkerasti Mr.
Rosedalen tuttavapiirissä. Pahinta oli, että hän oli aina kohdellut
yliolkaisesti Mr. Rosedalea. Jo ensi kerran hänet tavatessaan
Rosedale heti alkoi mielistellä Miss Bartia tavalla, jossa oli
taiteilijan tuntehikkaisuutta ja liikemiehen oveluutta ja joka on
ominaista hänen rodulleen. Hän ymmärsi syyt siihen, sillä hänen
omaakin käytöstään ohjasivat hienot laskelmat. Harjaantuminen ja
kokemus olivat opettaneet hänet olemaan ystävällinen uusia tulokkaita
kohtaan, koska edellytyksiltään huonoinkin saattoi olla sittemmin
hyödyllinen. Mutta, jokin vaistomainen vastenmielisyys, joka voitti
seuraelämäkouluutuksen, oli pakottanut hänet torjumaan Mr. Rosedalen.
Tämä oli jättänyt jälkeensä vain heikon jälkimainingin siitä
hauskuudesta, minkä hänen kiireellinen ulosajamisensa oli aiheuttanut
hänen toveriensa keskuudessa. Ja vaikkakin hän myöhemmin ilmaantui
jälleen alempana virrassa, niin se tapahtui vain vilahdukselta hänen
oltuaan välillä pitkät ajat sukkelossa.

Tähän saakka Lilyä eivät olleet häirinneet mietiskelyt. Aivan
yksinkertaisesti hän oli lausunut Mr. Rosedalelle "mahdotonta"
ja nolannut Jack Stepneyn, koska tämä yritti maksaa velkansa
päivälliskutsuilla. Vieläpä rouva Trenorkin, jonka vaihtelunhalu oli
saattanut hänet muutamiin uskallettuihin kokeiluihin, vastusti Jackin
yrityksiä salata sitä, että Mr. Rosedale oli nousukas, ja selitti
hänen olevan saman pikku juutalaisen, joka oli toistakymmentä kertaa
otettu ja taas potkittu pois seuraelämästä hänen muistiaikanaan. Ja
koska Judy Trenor oli itsepäinen, niin Mr. Rosedalella oli hyvin
pienet mahdollisuudet päästä tunkeutumaan Van Osburghin kutsujen
ulomman esikartanon läpi. Jack luopui vastaväitteistä naurahtaen
"saadaan nähdä", ja pitäen miehuullisesti sanansa hän näyttäytyi
Rosedalen kanssa hienoissa ravintoloissa henkilökohtaisesti
intelligenttien, joskin yhteiskunnalliselta asemaltaan
hämäräperäisten naisten kanssa, jotka ovat saatavissa sellaisiin
tarkoituksiin. Mutta yritys oli ollut tähän asti turhaa, ja Rosedale
maksoi epäilemättä päivälliset toisen nauraessa partaansa.

Mr. Rosedalea, kuten ylläolevasta lienee selvinnyt, ei siis tarvinnut
ollenkaan pelätä -- jollei joku saattanut itseään hänen valtoihinsa.
Ja sen juuri oli Miss Bart tehnyt. Hänen kömpelö hätävalheensa oli
ilmaissut Rosedalelle, että hänellä oli jotakin salattavaa; ja hän
oli varma siitä, että Rosedalella oli lasku esitettävänä hänelle.
Hänen hymyssään oli jotakin, joka antoi ymmärtää, ettei hän ollut
unohtanut. Hän koetti karkoittaa tuon ajatuksen, mutta se oli hänen
mielessään koko matkan asemalle ja seurasi häntä asemallakin yhtä
itsepintaisesti kuin itse Mr. Rosedale.

Hän ennätti parahiksi saada paikan, kun juna läksi. Mutta asetuttuaan
nurkkaansa mielessä vaistomainen tunne vaikutuksesta, jonka hän
tiesi tekevänsä ja joka ei häntä koskaan pettänyt, hän tähysteli
ympärilleen toivoen näkevänsä jonkun Trenorin vieraista. Hän halusi
päästä erilleen ajatuksistaan ja keskustelu oli ainoa tuntemansa
keino.

Hänen ei tarvinnut etsiä turhaan, sillä hän keksi hyvin vaalean
nuoren miehen, jolla oli pehmeä punertava parta ja joka vaunun
toisessa päässä näytti olevan piiloutunut sanomalehden taa. Lilyn
katse kirkastui ja hymy ilmaantui hänen hienoille huulilleen. Hän oli
tiennyt, että Mister Percy Gryce oli myöskin Bellomontiin kutsuttujen
joukossa, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että hän saisi hänet
matkatoverikseen. Tämä seikka karkoitti kaikki kiusalliset ajatukset,
joita Mr. Rosedale oli aiheuttanut. Ehkä kaiken jälkeen tämä päivä
päättyisi suotuisammin kuin se oli alkanut.

Hän alkoi leikata auki erään kirjan sivuja rauhallisesti tarkastellen
saalistaan alaspainettujen silmäripsien läpi ja järjestäessään
hyökkäyssuunnitelmaa. Grycen tahallisen hajamielisessä olennossa
oli jotakin, joka ilmaisi, että hän tiesi Miss Bartin läsnäolosta:
ei kukaan ollut koskaan ollut niin kokonaan syventynyt iltalehden
lukemiseen! Miss Bart arvasi, että hän oli liian ujo tullakseen hänen
luokseen ja että hänen olisi keksittävä joitakin lähentymiskeinoja,
jotka eivät näyttäisi lähentelemisyrityksiltä hänen puoleltaan.
Häntä huvitti, että jokin niin rikas kuin Percy Gryce saattoi olla
ujo. Mutta Miss Bart oli suopea sellaisia taipumuksia kohtaan ja
sitäpaitsi Grycen ujous sopi hänen suunnitelmaansa paremmin kuin
liian suuri varmuus. Hänellä oli taito antaa hämillään olevalle
itseluottamusta, mutta hän ei ollut yhtä varma siitä, että hän
kykenisi saattamaan hämille käytöksessään varmaa.

Hän odotti, kunnes juna oli päässyt pois tunnelista ja kiiti
pohjoisten esikaupunkien huonostirakennettujen syrjien välitse.
Sitten, kun se hiljensi vauhtiaan lähellä Yonkersia, Miss Bart nousi
paikaltaan ja kulki hiljaa vaunun läpi. Hänen kulkiessaan Mr. Grycen
ohi juna töytäsi ja Gryce tiesi, että hento käsi tarttui hänen
istuimensa selkänojaan. Hän nousi äkkiä ja hänen älykkäät kasvonsa
saivat karmosiininpunaisen värin: yksin hänen partansakin punertava
väri tummeni. Juna heilahti taasen, nakaten Miss Bartin melkein hänen
syliinsä. Miss Bart sai tasapainonsa naurahtaen ja vetäytyi takaisin.
Mutta Mr. Gryce tunsi ympärillään hänen vaatteidensa hajua ja hänen
olkapäänsä oli tuntenut hänen ohimenevää kosketustaan.

"Aha, Mr. Gryce, tekö se olette? Olen pahoillani -- läksin etsimään
junanpalvelijaa ja saamaan teetä."

Miss Bart nojasi kädellään, kun juna alkoi jälleen tasaisen kulkunsa,
ja he seisoivat vaihtaen muutamia sanoja käytävällä. Kyllä -- Mr.
Gryce oli menossa Bellomontiin. Hän oli kuullut, että Miss Bartinkin
pitäisi tulla kutsuihin -- hän punastui taas lausuessaan viimeiset
sanat. Ja tulisiko Mr. Gryce olemaan siellä koko viikon? Miten
hauskaa!

Mutta juuri tällä hetkellä pari myöhästynyttä matkustajaa astui
vaunuun viimeiseltä asemalta, ja Lilyn oli palattava paikoilleen.

"Minun viereiseni istuin on tyhjä -- asettukaa siihen", sanoi hän
olkansa yli; ja Mr. Gryce, aika lailla hämillään, alkoi muuttaa
paikkaa asettuen itse ja siirtäen tavaransa Miss Bartin viereen.

"Aha, tuolla on tarjoilija, ehkä me saamme teetäkin."

Hän antoi merkin junanpalvelijalle, ja yhtä nopeasti kuin kaikki
hänen toiveensa näyttivät täyttyvän oli istuimien välissä oleva pieni
pöytä levitetty ja hän oli auttanut Mr. Gryceä tämän asettaessa
tavaroitaan sen alle.

Kun tee tuotiin, tarkasteli Mr. Gryce ihmetellen hänen käsiään,
jotka näyttivät niin hienoilta ja hennoilta, kun ne puuhailivat
tarjottimella. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että kukaan saattoi
niin huolettoman helposti selviytyä niin vaikeasta tehtävästä
kuin on teen laittaminen yleisön nähden kallistelevassa junassa.
Hän ei ollut koskaan uskaltanut tilata sitä peläten herättävänsä
toisten matkustajain huomiota. Mutta kun kaikkien huomio kohdistui
Miss Bartiin, niin hän maisteli tuota tummaa juomaa erinomaisella
hilpeällä nautinnolla.

Lilyllä, jonka huulilla oli vielä Seldenin karavaaniteen maku, ei
ollut suurta halua haihduttaa sitä rautatiejuomalla, joka näytti
olevan ihan herkkujuomaa hänen seuralaiselleen. Mutta aivan, oikein
arvellen, että teen juonnin viehätystä lisää, että saa sitä nauttia
yhdessä, hän täydensi Mr. Grycen nautintoa hymyilemällä hänelle
huulilleen viedyn kuppinsa yli.

"Onko se hyvää -- enhän ole laittanut liian väkevää?" kysyi hän
innokkaasti; ja Mr. Gryce vastasi, ettei hän ollut koskaan maistanut
parempaa teetä.

"Luulen, että se on totta", mietti Miss Bart, ja hänen
mielikuvitustaan elähdytti ajatus, että Mr. Grycellä, joka varmaankin
oli kokenut mitä erilaisimpia nautintoja, oli nyt ehkä ensimmäinen
seikkailunsa yksinään sievän naisen kanssa.

Hänestä tuntui sallimuksen säätämältä, että hän oli oleva hänen
perehdyttämisensä välikappale. Jotkut naiset eivät olisi tienneet,
miten menetellä hänen kanssaan. He olisivat liioitelleet seikkailun
uutuutta koettaen hänen antaa tuntea siinä raisuuden nautintoa. Mutta
Lilyn menettely oli hienompi. Hän muisti serkkunsa Jack Stepneyn
kerran määritelleen Mr. Grycen nuoreksi mieheksi, joka oli luvannut
äidilleen, ettei hän menisi koskaan ulos sateeseen kalosseitta, ja
ottaen huomioon tämän vihjauksen hän päätti antaa kaikelle kotoisen
leiman toivoen, että hänen seuralaisensa, sen sijaan että hän tuntisi
tekevänsä jotakin uhkarohkeaa ja tavatonta, olisi siinä luulossa,
että hänellä on seuralainen, jonka tehtävänä on valmistaa hänen
teensä junassa.

Mutta huolimatta Miss Bartin ponnistuksista keskustelu katkesi, kun
teetarjotin oli viety pois, ja hänen oli uudelleen tutkittava Mr.
Grycen ajatusten liikkumisala. Loppujen lopuksi Mr. Gryceltä ei
puuttunut kykyä käyttää tilaisuutta hyväkseen, vaan mielikuvitusta:
hänellä oli sellainen henkinen makuaisti, joka ei koskaan tahtonut
oppia erottamaan rautatieteetä hienosta herkkuteestä. Oli kuitenkin
eräs keskusteluaihe, johon Miss Bart saattoi luottaa: eräs seikka,
jota hänen tarvitsi vain kosketella pannakseen käyntiin Mr. Grycen
yksinkertaisen koneiston. Hän oli varonut koskettamasta sitä,
koska se oli hänen viimeinen hätävaransa, ja hän oli luottanut
toisiin keinoihin saadakseen aikaan toisia vaikutelmia. Mutta kun
avuttomuuden ilme alkoi kuvastua Mr. Grycen viattoman näköisillä
piirteillä, Miss Bart näki, että tarvittiin äärimmäisiä toimenpiteitä.

"No miten teidän amerikkakirjallisuutenne puuhat edistyvät?" sanoi
hän kumartuen eteenpäin.

Mr. Grycen katseeseen tuli hieman eloa: oli kuin siitä olisi
haihtunut alkava verho ja Miss Bart tunsi ylpeyttä, jota synnyttää
taidokas leikkaus.

"Olen saanut vähän uusia nidoksia", sanoi Mr. Gryce mielissään, mutta
alentaen äänensä ikäänkuin peläten, että toiset matkustajat olisivat
liittoutuneet ryöstääkseen hänet.

Miss Bart alkoi jälleen tiedustella osaaottavasti, ja vähitellen
hänen seuralaisensa oli joutunut puhumaan viimeisistä aikeistaan.
Se oli ainoa aihe, joka saattoi hänet unohtamaan itsensä tai joka
pikemmin salli hänen muistaa itseään ilman ahdistuksentunnetta, koska
hän oli siinä omalla alallaan ja saattoi osoittaa ylemmyyttä, jota
harvat voivat häneltä kieltää. Tuskin kukaan hänen seurapiiristään
välitti amerikkakirjallisuudesta tai tiesi siitä mitään. Tietoisuus
tästä tuotti Mr. Grycen tietopiirille miellyttävää huojennusta.
Ainoa vaikeus oli päästä tuohon keskustelunaiheeseen ja pitää
sitä etualalla, sillä useimmilla ei ollut mitään halua paljastaa
tietämättömyyttään, ja Mr. Gryce oli kuin kauppias, jonka varastot
ovat ahdetut täyteen kaupaksikäymätöntä tavaraa.

Mutta näytti siltä kuin Miss Bart olisi todellakin halunnut saada
tietoja amerikkakirjallisuudesta. Ja sitäpaitsi hän oli siitä jo
kylliksi perillä tehdäkseen enemmän tiedonsaannin yhtä helpoksi
kuin se oli mieluista. Hän kyseli Mr. Gryceltä ymmärtämyksellä, hän
kuunteli häntä kärsivällisesti. Ja Mr. Gryce odottaen ikävystynyttä
ilmettä, joka tavallisesti hiipi hänen kuuntelijainsa kasvoille, tuli
kaunopuheiseksi Miss Bartin tarkkaavaisesti häneen tuijottaessa.
Seldeniltä saamansa tiedot olivat hänelle niin hyödyllisiä, että
hän saattoi pitää hänen luonaan käyntiään päivän onnellisimpana
tapahtumana. Hän oli vielä kerran osoittanut taitoaan käyttää
hyödykseen sitäkin, mikä on odottamatonta.

Mr. Grycen vaikutelmat, joskaan ne eivät olleet niin määriteltyjä,
olivat yhtä miellyttäviä. Hän tunsi epämääräistä mielihyvää, jolla
alemmat olennot lausuvat tervetulleeksi vapautuksensa ahdingostaan,
ja kaikki hänen aistinsa tunsivat epämääräistä hyvinvointia, jonka
läpi Miss Bartin olento häämötti utuisena, mutta miellyttävänä.

Mr. Grycen amerikkakirjallisuusharrastus ei ollut alkuisin hänestä:
oli mahdotonta ajatella hänestä, että hän kehittäisi jotain omasta
aloitteestaan. Eräs hänen setänsä oli jättänyt hänelle kokoelman,
joka jo oli huomattu bibliofiilien keskuudessa. Tämä kokoelma, oli
ainoa, mikä on koskaan tuottanut kunniaa Grycen nimelle, ja Percy
Gryce ylpeili tästä perinnöstä ikäänkuin se olisi ollut hänen omaa
työtään. Niinpä hän vähitellen alkoi sitä pitääkin sellaisena ja
tuntea persoonallista tyydytystä, kun hän kuuli viitattavan Grycein
amerikkakirjallisuuteen. Niin arka kuin hän olikin siitä, ettei hän
joutunut huomion alaiseksi, hän tunsi kuitenkin, kun hänen nimeään
mainittiin kirjoituksissa, niin ehdotonta mielihyvää, että se näytti
palkitsevan hänen julkisuuden karttamisensa.

Nauttiakseen tuosta tunteesta niin usein kuin mahdollista hän tilasi
kaikki aikakauskirjat, jotka yleensä käsittelivät kirjojenkokoilua
ja erikoisesti Amerikan historiaa, ja kun näiden aikakauskirjojen
sivuilla oli usein viittauksia hänen kirjastoonsa, niin hän rupesi
pitämään itseään tärkeänä henkilönä yleisön silmissä, -- sillä nämä
aikakauskirjathan olivatkin hänen ainoa lukemisensa -- ja nauttimaan
siitä ajatuksesta, mitä mielenkiintoa hän herättäisi, jos henkilöt,
joita hän tapasi kadulla tai matkoilla, saisivat äkkiä tietää, että
hän oli Grycein amerikkakirjakokoelman omistaja.

Arkuus ja ujous vaatii sellaisia salaisia palkintoja, ja Miss
Bart oli kyllin tarkkanäköinen tietääkseen, että sisälliseen
turhamaisuuteen liittyy tavallisesti ulkonainen vaatimattomuus.
Jonkin varmakäytöksisemmän henkilön kanssa hän ei olisi uskaltanut
syventyä niin pitkälle samaan aiheeseen tai osoittaa niin liioiteltua
mielenkiintoa siihen, mutta hän oli aivan oikein vainunnut, että
Mr. Grycen itsekkäisyys oli kuin kuiva suo, joka odottaa ravintoa
ulkoapäin. Miss Bartilla oli taito seurata ajatuksen pohjavirtaa
näyttäessään purjehtivan keskustelun pintavesiä. Ja tässä tapauksessa
hänen henkinen retkeilynsä sai nopean yleissilmäyksen muodon Mr.
Grycen tulevaisuuteen liittyen hänen omaan tulevaisuuteensa. Grycet
olivat Albanysta ja joutuneet vasta hiljakkoin New Yorkiin, jossa
äiti ja poika olivat vanhan Jefferson Grycen kuoltua perineet hänen
talonsa Madison avenuella -- kauheannäköisen talon, joka oli kokonaan
ruskeaa kiveä ulkoapäin ja mustaa pähkinäpuuta sisältä ja jossa
Grycein kirjasto oli tulenkestävässä mausoleumia muistuttavassa
lisärakennuksessa. Lily tiesi kuitenkin kaikki heidän asiansa: nuoren
Mr. Grycen ilmaantuminen oli saanut aikaan touhua New Yorkin äitien
mielissä, ja kun ei naimattomalla tytöllä ole äitiä, jonka sydän
löisi kiivaasti hänen puolestaan, niin hänen täytyy välttämättä
olla itse vahdissa omasta puolestaan. Siksi Lily ei ainoastaan
pyrkinyt tuppautumaan nuoren miehen tielle, vaan oli hankkiutunut
rouva Grycen tuttavuuteen. Rouva Gryce oli valtava nainen, ääni kuin
juhlapuhujalla ja ajatusmaailma askarrellen palvelijainsa kepposissa.
Hän tuli silloin tällöin istumaan rouva Penistonin luokse ja saamaan
häneltä neuvoa, miten hänen oli meneteltävä estääkseen kyökkipiian
kuljettamasta ruokatavaroita salaa pois talosta. Rouva Grycellä
oli jonkinlaista persoonatonta hyvänsuopaisuutta: yksilölliseen
ahdinkoon hän suhtautui epäillen, mutta hän tilasi "Institutioneja",
kun niiden vuositilit osoittivat huomattavaa voittoa. Hänen
kotoiset velvollisuutensa olivat moninaiset, sillä ne ulottuivat
palvelijahuoneiden salaisista tarkasteluista aina aavistamattomiin
kellareissa käynteihin, mutta hän ei ole koskaan sallinut itselleen
monia huvituksia. Kerran hänellä kuitenkin oli ollut erikoispainos
Sarum Rule'a; tuo kullattu albumi, jossa hänen omistuskirjoituksensa
oli kulunut, muodosti hänen salonkinsa pöydän pääkoristeen.

Percy oli kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita niin
erinomainen nainen välttämättömänä teroittaa mieleen. Jokainen
varovaisuuden ja epäluulon muoto oli juurrutettu itsestäänkin
vastahakoiseen ja varovaiseen luonteeseen sillä seurauksella,
että rouva Grycen olisi tuskin tarvinnut ottaa häneltä
kalossinkäyttölupausta, sillä niin epätodennäköistä oli, että
hän olisi uskaltanut mennä sateeseen. Päästyään miehuusikään ja
perittyään isänsä omaisuuden nuori Percy jäi edelleenkin asumaan
äitinsä kanssa Albanyyn. Mutta Jefferson Grycen kuoleman jälkeen,
kun eräs toinen suuri omaisuus joutui hänen poikansa käsiin, rouva
Gryce oli sitä mieltä, että hänen poikansa "edut" vaativat tämän
oleskelua New Yorkissa. Rouva Gryce asettui siis asumaan Madison
avenuella olevaan taloon, ja Percy, jonka velvollisuudentunto oli
jäänyt jäljelle hänen äitinsä velvollisuudentunnosta, vietti kaikki
arkipäivänsä Broad Streetin toimistossa, jossa liuta kalpeita
pienipalkkaisia miehiä oli harmaantunut Grycein pesää selvittäessä.

Mikäli Lily saattoi tietää, tämä oli ollut tähän saakka Percy Grycen
ainoa toimi, ja hänelle suotaneen anteeksi, ettei hän pitänyt liian
vaikeana tehtävänä herättää sellaisen nuoren miehen mielenkiintoa,
jota oli pidetty helpossa komennossa. Joka tapauksessa hän tunsi
olevansa niin täydellisesti tilanteen herra, että hän antautui
turvallisuuden tunteeseen, jossa kaikki Mr Rosedaleen ja niihin
vaikeuksiin kohdistuva pelko, joista tämä pelko riippui, hävisi
ajatuspiiristä.

Junan pysähtyminen Garrisonsissa ei olisi häntä häirinnyt näissä
ajatuksissa, jollei hän olisi huomannut hajamielisyyden ilmettä
seuralaisensa katseessa. Tämä istui oveen päin, ja Miss Bart arvasi,
että jonkun tuttavan saapuminen oli kääntänyt hänen huomionsa
puoleensa; sitä todisti päänkääntäminen ja koko ruumiin äkillinen
liike, jonka hänen omakin astumisensa rautatievaunuun oli saanut
aikaan.

Miss Bart ymmärsi heti nuo oireet eikä siis ollut hämmästynyt, kun
häntä tervehti eräs kaunis nainen, joka astui vaunuun palvelustytön,
rotukoiran ja kantajan seuraamana, joka hoippui matkatavarataakan
alla.

"Kas, Lily, oletko matkalla Bellomontiin? Silloin et kai voi
luovuttaa minulle paikkaasi, arvelen? Mutta minun _täytyy_ saada
paikka tässä vaunussa -- kantaja, teidän täytyy hankkia minulle
paikka heti. Eikö kukaan voi siirtyä muuanne? Minä haluan olla
tuttavieni seurassa. Aha, päivää, Mr. Gryce! Olkaa hyvä ja antakaa
hänen ymmärtää, että minun täytyy saada paikka teidän ja Lilyn
lähellä."

Rouva George Dorset, välittämättä erään matkustajan kohteliaista
ponnistuksista, joka matkalaukku kädessä koetti parhaansa tehdäkseen
hänelle tilaa poistuessaan junasta, seisoi, keskellä käytävää
levittäen ympärilleen tuota yleistä rauhattomuutta, jota kaunis
nainen osoittaa usein matkoilla.

Hän oli pienempi ja hoikempi kuin Lily Bart, eläväliikkeinen
ja notkea kuin kiemurteleva harso tai renkaan läpi juoksija.
Hänen pienet kalpeat kasvonsa näyttivät olevan pelkkänä mustana,
oudonsuurena silmäparina, joiden ihmeellinen loiste oli merkillisenä
vastakohtana hänen itsetietoiselle äänelleen ja liikkeilleen, niin
että hän oli, kuten eräs hänen ystävistään huomautti, vapautuneen
hengen kaltainen, joka tarvitsi paljon tilaa.

Huomattuaan vihdoin, että Miss Bartin viereinen paikka oli hänen
käytettävänään, hän asettui sille asettaen kapineensa hujan hajan
ympärille ja selittäen sillä välin, että hän oli tullut suoraan
Mount Kiscosta automobiililla samana aamuna ja hät'hätää noin tunti
sitten saapunut Garrisonsiin saamatta edes vetää kunnon savuja, hänen
mies-riiviönsä kun oli jättänyt täyttämättä hänen laatikkonsa heidän
lähtiessään tänä aamuna.

"Eikä sinullakaan, Lily, ole luultavasi tähän aikaan päivästä yhtään
jäljellä," päätteli hän valittavalla äänellä.

Miss Bart huomasi Mr. Percy Grycen pelästyneen katseen, sillä eihän
tämä itse ollut vielä koskaan vetänyt savuakaan.

"Mikä mieletön kysymys, Bertha!" huudahti Miss Bart punastuen
ajatellessaan tupakoimistaan Lawrence Seldenin luona.

"Mitä, etkö sinä polta? Milloin olet siitä lakannut? Mitä -- sinäkö
et koskaan --? Ettekö tekään, Mr. Gryce? Aha, niinpä niin -- miten
typerää minulta -- ymmärrän."

Ja rouva Dorset nojasi matkatyynyjään vastaan huulilla hymy, joka sai
Lilyn toivomaan, ettei hänen vieressään olisi ollut vapaata paikkaa.




III.


Bellomontissa bridgepeli kesti tavallisesti pikkutunneille. Kun Lily
meni vuoteeseensa tuona yönä, oli hän pelannut liian kauan omaksi
hyväkseen.

Koska hän ei tuntenut mitään halua itsetutkisteluun, joka odotti
häntä hänen huoneessaan, hän viivytteli leveällä porraskäytävällä
katsellen alas saliin, missä viimeiset kortinpelaajat olivat
ryhmittyneet tarjottimen ympärille, jolla oli korkeita laseja
ja hopeakaulaisia viinikarahveja ja jonka hovimestari oli juuri
asettanut matalalle pöydälle lähelle tulta.

Sali oli holvattu ja siinä oli parvi, jota kannattivat
vaaleankeltaiset marmoripylväät. Kukkivia kasveja oli suurissa
ryhmissä ja niiden taustana oli nurkissa tummaa lehvistöä.
Karmosiinipunaisella matolla veteli yksi hirvikoira ja kaksi tai
kolme viiriäiskoiraa herkullista unta tulen ääressä, ja suuri
kattolamppu valoi ylhäältä valoa naisten hiuksiin ja sai heidän
jalokivensä säihkymään, kun he liikkuivat.

Oli hetkiä, jolloin kaikki tuo ilahdutti Lilyä, jolloin ne
tyydyttivät hänen kauneudenaistiaan ja elämän ulkonaisen hienouden
vaatimustaan, mutta oli sellaisiakin hetkiä, jolloin ne saivat hänet
selvemmin huomaamaan omien sopivien tilaisuuksiensa niukkuuden. Nyt
oli sellainen hetki, jolloin vastahakoisuuden tunne oli etualalla, ja
hän kääntyi pois kärsimättömästi, kun rouva Dorset, serpentiineihin
kietoutuneena, veti Percy Gryceä jäljessään erääseen rauhalliseen
loukkoon parven alle.

Eipä silti, että Miss Bart pelkäsi vasta hankitun Mr. Grycen suosion
menettämistä. Rouva Dorset saattaa pelästyttää tai häikäistä Mr.
Gryceä, mutta hänellä ei ollut ollenkaan taitoa tai kärsivällisyyttä
saada tätä valtaansa. Hänellä oli liian paljon puuhaa oman itsensä
kanssa voittaakseen tämän ujouden, ja sitäpaitsi, miksi hän
häiritsisi rauhaansa? Enintään hän saattoi urheilla yhden illan
Mr. Grycen yksinkertaisuudella -- tämän jälkeen hän olisi pelkkänä
taakkana rouva Dorsetille, ja sen tietäen tämä oli liian kokenut
yllyttääkseen häntä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku
toinen nainen, joka saattoi ottaa valtaansa miehen ja työntää
hänet luotaan mielensä mukaan pitämättä häntä suunnitelmiensa
todellisena tekijänä, täytti Lily Bartin kateudella. Percy Gryce oli
ikävystyttänyt häntä koko iltapäivän -- jo pelkkä ajatuskin näytti
herättävän Percyn avuttoman äänen kaikua -- mutta Lily ei saattanut
olla välittämättä hänestä huomenna, jättää menestystänsä sikseen,
hänen täytyi mukautua enempäänkin ikävyyteen, olla osoittavinaan
uutta miellyttäväisyyttä ja sopivaisuutta, ja kaikki tämä vain siinä
tarkoituksessa, että Percy Gryce lopulta päättäisi tehdä hänelle sen
kunnian, että ikävystyttäisi häntä koko elämänsä läpi.

Se oli ikävä kohtalo, mutta miten päästä siitä? Joko olla yksin tai
jokin Gerty Farish. Astuessaan makuuhuoneeseensa, jonka valaistus oli
pehmeästi himmennetty, jossa neilikkavaasi täytti ilman tuoksullaan
ja viimeiset uutiset ja kuvalehdet olivat leikkaamattomina lukulampun
viereisellä pöydällä, hänen mieleensä tuli Miss Farishin ahdas asunto
niukkoine mukavuuksineen ja kauheine seinäpapereineen. Ei, hän ei
ollut luotu sellaisiin halpamaisiin sovitteluihin köyhyyden kanssa.
Koko hänen olentonsa viihtyi ylellisyyden ja loiston ilmapiirissä;
se oli se tausta, jota hän vaati, se ainoa ilma, jota hän saattoi
hengittää. Mutta toisten ylellisyyttä hän ei halunnut. Muutamia
vuosia sitten se oli riittänyt hänelle: hän oli joka päivä ottanut
osansa huvituksista välittämättä siitä, kuka niistä huolehti. Nyt hän
alkoi pelätä sen tuomia velvollisuuksia, tuntea olevansa tuon loiston
eläkkeennauttija, joka oli kerran näyttänyt kuuluvan hänelle. Olipa
hetkiä, jolloin hän tiesi saavansa maksaa elämäntapansa.

Kauan aikaa sitten hän oli jättänyt bridgen peluun. Hän oli nähnyt,
mitä vaaraa se oli tuottanut useallekin hänen tuttavapiiristään
-- esimerkiksi eräälle nuorelle Ned Silvertonille, viehättävälle
vaaleaveriselle nuorukaiselle, joka nyt oli turvattomasti rouva
Fisherin, ilmehikkään, miehestään eronneen naisen, saaliina.
Lily muisti, kun nuori Silverton oli joutunut heidän piiriinsä
säteillen Arkadian onnea. Hän oli julaissut viehättäviä sonetteja
toverikuntalehdessä. Jouduttuaan rouva Fisherin ja bridgepelin
pauloihin ja kun ainakin viimeksimainittu oli tuottanut hänelle
menoja, joista hänet useita kertoja olivat pelastaneet hänen
naimattomat sisarraukkansa, jotka ihailivat hänen sonettejaan
ja joivat teensäkin ilman sokeria pitääkseen lemmikkinsä elämän
pinnalla. Lily tunsi Nedin kohtalon: hän oli nähnyt hänen
viehättävän katseensa -- jossa oli paljon enemmän runoutta kuin
hänen soneteissaan -- muuttuvan hämmästyksestä huvinhaluun ja
huvinhalusta hätääntymiseen hänen kulkiessaan onnen jumalattaren
kauheissa lumoissa. Ja Lily pelkäsi huomaavansa samoja oireita omassa
kohdassaan.

Sillä kuluvan vuoden aikana hän oli huomannut, että hänen
vieraanvaraiset emäntänsä odottivat häneltä, että hän ottaisi osaa
korttipeliin. Se oli yksi niitä veroja, joita hänen oli maksettava
heidän jatkuvasta vieraanvaraisuudestaan ja puvuista ja koristeista,
jotka tilaisuuden sattuessa täydensivät hänen epätäydellisiä
varustuksiaan. Ja siitä lähtien kun hän oli pelannut säännöllisesti,
pelihimo oli kasvanut hänessä. Kerran tai kahdesti hän oli voittanut
suuren summan, mutta pitämättä sitä vastaisten tappioiden varalta
hän oli tuhlannut sen pukuihin tai jalokiviin. Ja halu korvata tämä
varomattomuus, yhtyneenä yltyvään pelihimoon, sai hänet uskaltamaan
yhä suurempia panoksia jokaiseen uuteen yritykseen. Hän koetti
puolustaa itseään sillä tekosyyllä, että jos Trenorien tavan mukaan
ollenkaan pelasi, niin täytyi joko pelata suuresti summasta tai
kokonaan pelaamattomana joutua omahyväisen ja saidan maineeseen.
Mutta hän tunsi, että hänessä oli pelihimo ja että hänellä tässä
ympäristössä oli vähän toivoa vastustaa sitä.

Tänä iltana onni oli ollut itsepintaisen huono, ja pieni
kultakukkaro, joka riippui hänen koristeidensa joukossa oli melkein
tyhjä, kun hän palasi huoneeseensa. Hän avasi vaatesäiliön, ja ottaen
esille jalokivirasiansa hän katsoi setelipakkaa, josta hän oli
täyttänyt kukkaronsa ennen päivällisille menoaan. Vain kaksikymmentä
dollaria oli jäljellä: tuo oli niin yllättävää, että hän hetken
ajan mietti, että häneltä oli varmaankin varastettu. Sitten hän
otti kynän ja paperia ja koetti laskea, mitä hän oli menettänyt
päivän kuluessa. Hänen ajatuksensa olivat väsyneet ja hänen oli yhä
uudelleen käytävä läpi eriä. Mutta vihdoin hänelle kävi selväksi,
että hän oli menettänyt korttipelissä kolmesataa dollaria. Hän otti
esille shekkikirjansa katsoakseen, oliko hänen tilinsä suurempi kuin
mitä hän muisteli, mutta hän huomasi, että asia oli päinvastoin.
Sitten hän alkoi jälleen tehdä laskelmiaan, mutta tuota kolmensadan
dollarin menetystä ei voinut auttaa. Tuon summan hän oli varannut
ompelijattarelleen -- jollei hän päättäisi käyttää sitä jalokivien
ostoon. Joka tapauksessa hän olisi tarvinnut sitä niin moneen
kohtaan, että sen riittämättömyys oli saanut hänet pelaamaan korkein
panoksin toivoen siten kartuttavansa sitä. Mutta tietystikin hän oli
menettänyt -- hän, joka tarvitsi joka pennin, kun taas Bertha Dorset,
jonka mies aivan hukutti hänet rahaan, korjasi varmaankin taskuunsa
viisisataa, ja Judy Trenor, jolla olisi ollut varoja menettää
tuhat dollaria illassa, puristi pelipöydästä noustuaan sellaista
setelitukkoa, että hänen oli ollut mahdotonta pudistaa vieraidensa
kättä, kun nämä toivottivat hänelle hyvää yötä.

Maailma, missä saattoi tapahtua sellaista, näytti olevan kurja paikka
Lily Bartille, mutta hän ei ollutkaan koskaan kyennyt ymmärtämään
sellaisen maailman lakeja, joka oli niin valmis jättämään hänet pois
laskelmistaan.

Hän alkoi riisuutua soittamatta palvelustyttöään, jonka hän oli
lähettänyt maata. Hän oli ollut kyllin kauan toisten ihmisten
huvitusten kahleissa ajatellakseen niitäkin, jotka olivat
riippuvaisia hänen mielihaluistaan, ja joskus hän katkeroituneena
ajatteli, että hän oli palvelustyttönsä kanssa samassa asemassa sillä
erotuksella vain, että tämä sai palkkansa säännöllisemmin kuin hän.

Istuessaan peilin edessä kampaamassa tukkaansa hänen kasvonsa
näyttivät ontoilta ja kalpeilta, ja hän kauhistui huomatessaan
kaksi pientä viivaa lähellä suutaan, kaksi hienoa viirua pehmeässä
poskipielessä.

"Oho, minun täytyy lakata kiusaamasta itseäni!" huudahti hän. "Ellei
se ole sähkövalon ansiota --" mietti hän, kimmoten istuimeltaan ja
sytyttäen toilettipöydällä olevat kynttilät.

Hän väänsi kiinni seinävalot ja tarkasteli itseään kynttilävalossa.
Hänen valkoiset soikeat kasvonsa sukelsivat ikäänkuin epäröiden
esille varjojen taustalta, lepattavan valon kietoessa sen kuin
usvaan. Mutta molemmat suun ympärillä olevat viivat pysyivät.

Lily nousi ja riisuutui nopeasti.

"Ainoana syynä on se, että olen väsynyt ja että minulla on
niin ikävää ajattelemista", toisteli hän, ja hänestä tuntui
lisävääryydeltä, että pienet huolet jättivät jälkensä kauneuteen,
joka oli hänen ainoa puolustuksensa niitä vastaan.

Mutta ikävät asiat eivät tahtoneet jättää häntä. Hän käänsi
väsyneesti ajatuksensa jälleen Percy Gryceen, kuten kulkija nostaa
hartioilleen raskaan taakan ja jatkaa raatamistaan lyhyen levon
jälkeen. Hän oli varma siitä, että hän oli "vetänyt maihin" hänet.
Vielä muutamien päivien työ ja hän tahtoi saada palkkansa. Mutta itse
palkka tuntui vastenmieliseltä juuri silloin: voitonajatus ei voinut
innostaa häntä. Se oli oleva lepoa ikävyyksistä, ei mitään muuta
-- ja miten vähäiseltä se olisi näyttänyt hänestä muutamia vuosia
aikaisemmin! Hänen kunnianhimonsa oli vähitellen surkastunut. Mutta
miksi hän oli epäonnistunut? Oliko se hänen oma syynsä vai kohtalon
syy?

Hän muisteli, miten hänen äidillänsä, heidän menetettyään
omaisuutensa, oli tapana sanoa hänelle jonkinlaisella ylpeällä
kostonhimolla: "Mutta sinä saat sen vielä takaisin -- saat sen
vielä takaisin näölläsi..." Tuohon muistoon liittyi koko joukko
muita, ja hän makasi pimeässä muistellen menneisyyttä, josta hänen
nykyisyytensä oli kehittynyt.

Talo, jossa ei kukaan koskaan syönyt päivällistä kotona, ellei
ollut "seuraa"; ovikello, joka soi alituisesti, eteispöytä, jolle
satamalla satoi nelikulmaisia koteloja, jotka kiireesti avattiin, ja
pitkulaisia kääröjä, jotka saivat tomuttua pronssiastian pohjassa;
joukko ranskalaisia ja englantilaisia palvelustyttöjä, jotka tulivat
ja menivät; yhtä vaihtuva lakeijojen ja lapsenhoitajien lauma,
riitaa ja toraa ruokasäiliössä, kyökissä ja salongissa; pikaisia
lähtöjä Eurooppaan ja palatessa täyteen ahdettuja matka-arkkuja
ja loppumatonta tavaroiden purkamista monta päivää; puoli vuotta
kestäviä keskusteluja siitä, missä kesä vietettäisiin, ikäviä
taloudellisia välikohtauksia ja sitten tuntuvaa kulutuksen
vähentymistä -- sellaisia olivat Lily Bartin ensimmäiset muistot.

Tuon kodiksi kutsutun sekasotkun ohjakset olivat voimakkaan ja
päättäväisen äidin käsissä, joka oli vielä kyllin nuori tanssiakseen
tanssiaispukunsa repaleiksi, kun taas puolueettoman isän utuinen
ulkonainen olemus oli hovimestarin ja sen miehen välimuoto, joka tuli
asettamaan kelloja oikein. Lapsenkin silmillä katsottuna rouva Hudson
Bart oli näyttänyt nuorelta; mutta Lilyn koko muistiajan hänen isänsä
oli ollut kaljupäinen ja hieman kumarassa, harmaita hiuksia päässä
ja käynti väsynyttä. Lily oli tyrmistynyt saatuaan sittemmin tietää,
että isä oli vain kaksi vuotta äitiä vanhempi.

Lily näki isäänsä harvoin päiväsaikaan. Tämä oli koko päivän
"kaupungilla", ja talvisaikaan Lily kuuli vasta pitkältä hämärän
tultua hänen uupuneet askeleensa portaissa ja hänen kätensä
lukuhuoneen ovella. Hän tahtoi suudella Lilyä hiljaa ja tehdä pari
kysymystä lapsenhoitajalle tai kotiopettajalle. Sitten rouva Bartin
palvelustyttö tuli muistuttamaan hänelle, että hänen oli oltava
päivällisillä ulkona, ja hän riensi pois nyökäten Lilylle. Kesäiseen
aikaan, kun hän oli heidän kanssaan sunnuntairetkellä Newportissa tai
Southamptonissa, hän oli raihnaisempi ja hiljaisempi kuin talvella.
Lepo näytti väsyttävän häntä, ja hän istui tuntikausia tuijottaen
merelle hiljaisesta verannansopukasta, huomaamatta vaimonsa
meluavaa olemassaoloa. Tavallisesti kuitenkin rouva Bart ja Lily
matkustivat kesäksi Eurooppaan, ja ennenkuin laiva oli puolitiessä,
Mr. Bart oli häipynyt taivaanrannan taa. Joskus hänen tyttärensä
kuuli häntä syytettävän siitä, ettei hän ollut jouduttanut rouva
Bartin rahalähetystä. Mutta enimmäkseen häntä ei koskaan mainittu
tai ajateltu, kunnes hänen kärsivällinen ja kumarainen olemuksensa
näyttäytyi New Yorkin satamassa ikäänkuin mikäkin puskuri hänen
vaimonsa uhkeiden matkatavaroiden ja amerikkalaisen tullialueen
välillä.

Hajanaista ja levotonta oli perhe-elämä Lilyn tyttövuosina: alituista
huvittelua ja alituista rahantarvetta. Lily ei muistanut pientäkään
aikaa, jolloin olisi ollut kylliksi rahaa, ja hänen isänsä näytti
aina jollakin epämääräisellä tavalla valittavan puutetta. Se ei
tietenkään voinut olla rouva Bartin vika, joka oli tuttaviensa kesken
"erinomaisen talousihmisen" maineessa. Hän oli erinomainen sen
rajattoman vaikutuksen vuoksi, minkä hän sai aikaan rajoitetuilla
keinoilla. Ja talonrouvan ja hänen tuttavapiirinsä mielestä oli
sankarillista elää ikäänkuin olisi paljon rikkaampi kuin mitä
pankkikirja osoitti.

Lily oli tietenkin ylpeä äitinsä kyvystä tässä suhteessa: hän oli
kasvatettu siinä uskossa, että on pidettävä hyvä ruokakomento
ja, kuten rouva Bart sanoi, käytävä "säädyllisesti puettuna",
maksoi mitä maksoi. Rouva Bartin Pahin moite miehelleen oli kysyä
häneltä, halusiko hän vaimonsa "elävän kerjäläisen tavoin", ja kun
hänen kielteistä vastaustaan pidettiin aina ikäänkuin oikeutuksena
sähkösanomalla tilata Parisista ylimääräinen puku tai kaksikin ja
telefonoida kultasepälle, että tämä lähettäisi hänelle sittenkin
kotiin turkoosinsinisen rannerenkaan, jota rouva Bart oli ollut
katsomassa sinä aamuna.

Lily tunsi ihmisiä, jotka "elivät kuin kerjäläiset", ja heidän
ulkoasunsa ja ympäristönsä teki oikeutetuksi hänen äitinsä
vastenmielisyyden sellaista elämäntapaa kohtaan. Ne olivat
enimmäkseen sukulaisia, jotka asuivat likaisissa taloissa ja joiden
vastaanottohuoneen seinillä oli kuparipiirroksia Colen Elämän
kulku-teoksesta ja joiden huonosti puetut sisäköt sanoivat "minä
menen katsomaan" vieraille, jotka olivat kutsuttuja sellaiseen
aikaan, jolloin kaikki säädylliset ihmiset ovat ulkona. Harmittavaa
tässä oli, että useat näistä sukulaisista olivat rikkaita, niin että
Lily johtui ajattelemaan, että ihmiset elävät kuten kerjäläiset
vapaasta tahdostaan ja ilman varsinaista käytösohjetta. Tämä antoi
hänelle harkitun ylemmyyden tunteen eikä hän tarvinnut rouva Bartin
huomautuksia perhesaitureista kasvattaakseen luontaista elävää
taipumustaan loistoon.

Lily oli 19-vuotias, kun olosuhteet saivat hänet tarkistamaan
maailmankatsomustaan.

Edellisenä vuonna hän oli alkanut häikäisevällä tavalla ottaa
osaa seuraelämään raskaiden vekseliukkospilvien säestäessä.
Alkajaisleimahdus viipyi vielä taivaanrannalla, mutta pilvi
oli synkentynyt, ja äkkiä se purkautui. Tuo äkillisyys lisäsi
kauheutta; ja oli vieläkin aikoja, jolloin Lily eli uudelleen
tuskallisen elävästi sen päivän jokaisen yksityisseikan, jona isku
kohtasi. Hän oli äitinsä kanssa istuutunut aamiaispöytään, jossa
oli _chaufroix_'ta ja kylmää lohta edellisen illan päivällisiltä:
ihme kyllä oli rouva Bart siinä suhteessa säästäväinen, että
yksityisoloissa syötiin kutsuaterioiden herkkutähteitä. Lily tunsi
tuota miellyttävää ikävää, joka on nuoren ihmisen rangaistus siitä,
että on tanssinut itsensä loppuun; mutta hänen äitinsä, huolimatta
muutamista viiruista suun ympärillä ja keltaisista kiehkuroista
ohimoilla, oli niin hilpeä, päättäväinen ja raikasvärinen, ikäänkuin
hän olisi nukkunut hyvin rauhallisesti yönsä.

Keskellä pöytää sulavan kastanjajäätelön ja sokeroitujen kirsikkojen
välillä kohotti joukko Amerikan kaunokkeja vankkoja runkojaan. Niiden
latvat ulottuivat yhtä korkealle kuin rouva Bartin pää, mutta niiden
ruusunpuna oli haalistunut, ja Lilyn sopivaisuuden tunnetta loukkasi
niiden ilmaantuminen vielä aamiaispöytään.

"Äiti," sanoi hän moittivasti, "minusta meidän pitäisi hankkia
muutamia tuoreita kukkia aamiaispöytään. Muutamia valley-liljoja."

Rouva Bart tuijotti häneen. Hänen oma tarkkuutensa oli kohdistunut
vain maailmaan, eikä hän välittänyt siitä, miltä aamiaispöytä
näytti, jollei aamiaisilla ollut ketään vierasta. Mutta hän hymyili
tyttärensä viattomuudelle.

"Valley-liljat", sanoi hän rauhallisesti, "maksavat kaksi dollaria
tusina tähän vuodenaikaan."

Lilyyn se ei vaikuttanut mitään. Hän tiesi hyvin vähän rahan arvosta.

"Tämä vaasi täyttyy kuudesta tusinasta", tuumi hän.

"Kuusi tusinaa mitä?" kuului hänen isänsä ääni ovelta.

Naiset katsahtivat ylös hämmästyneinä; oli lauantai ja Mr. Bartin
ilmaantuminen aamiaiselle oli odottamatonta. Mutta ei hänen vaimonsa
eikä tyttärensä välittäneet kysellä sen enempää.

"Olin juuri sanomassa", alkoi Lily, "että minusta on vastenmielistä
nähdä kuihtuneita kukkia aamiaispöydässä; ja äiti sanoo, ettei kimppu
valley-liljoja maksa enempää kuin kaksitoista dollaria. Saanko
ilmoittaa kukkaiskauppiaalle, että hän lähettää niitä joka päivä?"

Hän nojasi luottavaisesti isän puoleen: tämä harvoin kielsi häneltä
mitään, ja rouva Bart oli opettanut tyttärensä keskustelemaan isän
kanssa, kun hänen omista pyynnöistään ei ollut apua.

Mr. Bart istui liikkumatta, hän tuijotti yhä loheen, ja hänen
alaleukansa värisi. Hän näytti myöskin kalpeammalta kuin tavallisesti
ja hänen ohut tukkansa riippui huolimattomasti otsalla. Äkkiä hän
katsoi tyttäreensä ja nauroi. Nauru oli niin outoa, että Lily
punastui: hän luuli tehneensä itsensä naurunalaiseksi, ja hänen
isänsä näytti näkevän jotakin naurettavaa hänen pyynnössään. Ehkä
isästä oli hassua, että hän vaivasi häntä sellaisella pikkuasialla.

"Kaksitoista dollaria -- kaksitoista dollaria päivässä kukkiin? Totta
totisesti, hyvä lapsi, tilaa kahdentoista sadan arvosta." Isä yhä
nauroi.

Rouva Bart loi häneen nopean silmäyksen.

"Teidän ei tarvitse odottaa, Poleworth -- soitan, kun tarvitaan",
sanoi hän palvelijalle.

Tämä vetäytyi pois ikäänkuin itsekseen paheksuen, jättäen chaufroix'n
tähteet sivupöydälle.

"Mikä sinun on, Hudson? Voitko pahoin?" sanoi rouva Bart vakavasti.

Hän ei sietänyt kohtauksia, jotka eivät olleet hänen itsensä
toimeenpanemia, ja hänestä oli ilkeää, että talon isäntä rupesi
konstailemaan palvelijoiden läsnäollessa.

"Voitko pahoin?" toisti hän.

"Pahoinko? -- En, olen menettänyt omaisuuteni", vastasi Mr. Bart.

Lily hypähti ylös pelästyneenä, ja rouva Bart nousi seisoalleen.

"Menettänyt omaisuutesi --?" huudahti hän. Mutta hilliten heti
itsensä hän kääntyi rauhallisin kasvoin Lilyyn päin.

"Pane ruokasäiliön ovi kiinni", hän sanoi.

Lily totteli ja kun hän kääntyi jälleen huoneeseen päin, istui hänen
isänsä ja nojasi molemmilla kyynäspäillään pöytään, lohilautanen
niiden välissä, ja pää käsien varassa.

Rouva Bart seisoi hänen vierellään kalpein kasvoin, mikä teki hänen
tukkansa luonnottoman keltaiseksi. Hän katsoi Lilyyn, kun tämä
lähestyi; hänen katseensa oli kauhea, mutta ääneensä hän sai kamalan
hilpeyden.

"Isäsi ei voi hyvin -- hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ei se ole mitään
-- mutta parasta on, että sinä menet huoneeseesi, äläkä sano mitään
palvelijoille", lisäsi hän.

Lily totteli. Hän totteli aina, kun äiti puhui tuolla äänellä. Rouva
Bartin sanat eivät olleet pettäneet häntä: hän tiesi heti, että
he olivat menettäneet omaisuutensa. Niinä pimeinä hetkinä, jotka
seurasivat, tuo kauhea tosiasia loi varjonsa myöskin isän hitaaseen
ja vaikeaan kuolemaan. Hän sammui lakattuaan täyttämästä tehtävätään,
ja rouva Bart istui hänen vuoteensa ääressä ikäänkuin matkustaja,
joka odottaa myöhästyneen junan lähtöä. Lilyn tunteet olivat
herkemmät: hän sääli isäänsä pelästyneellä, tehottomalla tavalla.
Mutta se seikka, että isä oli enimmät ajat tiedottomassa tilassa ja
että hänen huomionsa Lilyn pujahtaessa huoneeseen kääntyi hänestä
hetken kuluttua pois, teki hänet vielä vieraammaksi kuin ennen,
jolloin hän ei ollut koskaan tullut kotiin ennenkuin pimeän tultua.
Lilystä tuntui kuin hän olisi aina nähnyt hänet verhon -- ensin unen,
sitten välimatkan ja välinpitämättömyyden läpi -- ja nyt oli sumu
sakeutunut melkein läpinäkymättömäksi. Jos hän olisi tehnyt hänelle
yhdenkään palveluksen tai vaihtanut hänen kanssaan yhdenkään hellän
sanan, niin tyttären vaisto olisi herännyt hänessä. Mutta hänen
säälinsä, joka ei löytänyt ilmaisumuotoa, jäi tarkasteluasteelle ja
siihen loi varjonsa äidin hellittämätön katkeruus. Jokainen rouva
Bartin katse ja teko näytti sanovan: "Sinä suret häntä nyt -- mutta
tunteesi kyllä muuttuvat, kun näet, mitä hän on tehnyt meille."

Lily tunsi helpotusta, kun isä kuoli.

Sitten tuli pitkä talvi. Oli jäänyt hieman rahaa, mutta rouva Bartin
mielestä se oli pahempaa kuin ei mitään -- se oli pelkkää ivaa siitä,
mihin hän oli oikeutettu. Mitä arvoa oli elämällä, jos piti elää kuin
kerjäläinen? Hän vaipui jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen, tylsään
vihaan kohtaloa vastaan. Hänen "taloudenpitotaitonsa" hylkäsi hänet
tai hän ei ollut enää kyllin ylpeä harjoittaakseen sitä. Oli kyllä
hyvä "pitää taloutta", kun saattoi pitää omat ajoneuvot, mutta kun
ei parhaalla tahdollaankaan saattanut salata sitä seikkaa, että oli
kuljettava jalan, niin ei kannattanut enää koettaa.

Lily kulki äitinsä kanssa paikasta toiseen käyden vastavierailuilla
sellaisten tuttujen luona, joiden taloudenpitoa rouva Bart oli
arvostellut ja jotka valittivat sitä, että hän antoi Lilyn
nauttia eineensä sängyssä, kun tyttären tulevaisuus oli epävarma,
ja oleskellen nyt halvoissa mannermaan täysihoitoloissa, missä
rouva Bart pysytteli itsepintaisesti poissa onnettomuustoveriensa
niukoista teekekkereistä. Hän karttoi erittäin huolellisesti vanhoja
seuraystäviään ja entisten menestystensä näyttämöjä. Köyhyys tuntui
hänestä sellaiselta epäonnistumisen tunnistamiselta, että se läheni
häpeää. Ja hän keksi sääliväisyyden varjon ystävällisimmässäkin
lähenemisyrityksessä.

Eräs ajatus lohdutti häntä: se oli Lilyn kauneus. Hän tarkasteli
sitä jonkinlaisella intohimolla, ikäänkuin se olisi ase, jonka hän
oli ovelasti muovaillut kostaakseen. Se oli heidän onnensa viimeinen
tuki, se keskipiste, jonka ympärille heidän elämänsä oli rakennettava
uudelleen. Hän valvoi sitä huolellisesti, ikäänkuin se olisi hänen
omaisuuttaan ja Lily vain sen hoitaja. Ja koetti teroittaa tämän
mieleen edesvastuuntunnetta, jota sellainen tehtävä vaati. Hän
seurasi ajatuksissaan toisten kaunotarten elämänuraa huomauttaen
tyttärelleen, mitä sellainen lahja saattoi tuoda mukanaan ja
mietiskellen niiden kauhistuttavaa esimerkkiä, jotka siitä huolimatta
eivät olleet päässeet toiveidensa perille; rouva Bartin mielestä
vain tyhmyys saattoi selittää heidän valitettavan epäonnistumisensa.
Hän moitti niin katkerasti rakkaudesta solmittuja avioliittoja,
että Lily olisi luullut hänen oman avioliittonsa olleen sitä lajia,
jollei rouva Bart olisi usein vakuuttanut, että hänet oli siihen
"taivutettu" -- kuka sen oli tehnyt, sitä hän ei koskaan selvittänyt.

Lilyyn teki asianomaisen vaikutuksen hänen äitinsä suurenmoinen
sopivien tilaisuuksien hyväkseen käyttäminen. Hänen nykyisen elämänsä
harmaudesta oli hänet vapauttava sellainen elämä, johon hän tunsi
olevansa oikeutettu. Vähemmän selväjärkiselle rouva Bartin neuvot
olisivat voineet olla vaarallisia, mutta Lily ymmärsi, että kauneus
on vain menestyksen raaka-aine ja että sen käyttäminen menestyäkseen
vaatii toisia keinoja; ja pian hän oppi näkemään, että kaunis ihminen
tarvitsee enemmän tahdikkuutta kuin keskinkertaisen näköinen.

Hänen kunnianhimonsa ei ollut yhtä kursailematonta kuin rouva Bartin.
Eräs tämän valituksenaiheita oli ollut se, että hänen miehensä
-- aikaisempina aikoina, ennenkuin hän oli liian väsynyt -- oli
kuluttanut iltansa "lukemalla runoutta", kuten rouva Bart sanoi; ja
Mr. Bartin kuoleman jälkeen huutokaupattavaksi asetettujen tavaroiden
joukossa oli muutamia kymmeniä pölyttyneitä nidoksia, jotka olivat
joutuneet hänen pukuhuoneensa hyllyille kenkien ja lääkepullojen
joukkoon. Lilyssä oli tunnesuoni, ehkä peräisin samasta lähteestä,
joka antoi hänen jokapäiväisimmillekin hommilleen ihanteellisuuden
vivahduksen. Hän mielellään ajatteli kauneuttaan hyvän
välikappaleeksi, joka antaisi hänelle tilaisuuden saavuttaa aseman,
missä hän käyttäisi vaikutustaan yhdistääkseen jollakin tavoin
hienostuneisuuden ja hyvän maun. Hän ihaili maalauksia ja kukkia
ja tunteellista runoilua eikä hän päässyt siitä ajatuksesta, että
sellainen jalosti hänen haluaan menestyä elämässä. Hän ei kuitenkaan
huolehtinut joutua yksinomaan rikkaisiin naimisiin: hän salaisesti
häpesi äitinsä kursailematonta rahanhimoa. Lily olisi mieluimmin
halunnut englantilaista aatelismiestä, joka pyrkisi valtiolliseen
asemaan ja jolla olisi suuret maatilat; tai sitten italialaista
ruhtinasta, jolla olisi linna Apenniineilla ja perinnöllinen
virka Vatikaanissa. Kaikella kadonneella oli hänestä romanttinen
viehätys, ja hän kuvitteli mielellään seisovansa kaukana Quirinalin
arkipäiväisestä tungoksesta ja touhusta ja uhraavansa huvituksensa
kuolemattoman traditsionin vaatimuksille.

Kuinka kaukana tämä kaikki näytti jo olevan! Nuo kunnianhimoiset
haaveet olivat tuskin tyhjempiä ja lapsellisempia kuin
aikaisemmatkaan, joiden keskipisteenä oli ollut ranskalainen liikkuva
nukke, jolla oli oikeat hiukset. Oliko siitä vasta kymmenen vuotta,
kun hän oli mielikuvituksessaan ollut kahden vaiheilla, valitako
englantilainen kreivi vai italialainen ruhtinas? Hänen ajatuksensa
vaelsivat taipumatta tuon kaamean väliajan yli...

Kahden vuoden nälkäisen vaelluksen jälkeen oli rouva Bart kuollut
-- kuollut syvään inhoon. Hän oli vihannut köyhyyttä ja köyhyys oli
hänen kohtalonsa. Hänen kuvittelunsa Lilyn joutumisesta loistaviin
naimisiin olivat haihtuneet vuoden kuluttua.

"Eihän sinua voi kukaan ottaa, jollei kukaan sinua näe -- ja miten
sinua voi nähdä kukaan näissä sopukoissa, joihin olemme joutuneet?"
Näin hän valitteli. Ja viimeiseksi hän vannotti tytärtään, että tämä
nousisi köyhyydestä, jos suinkin voisi.

"Älä heittäydy sen valtaan ja anna sen painaa itseäsi alas. Taistele
itsellesi siitä ulospääsy jollakin tavalla -- olet nuori ja voit sen
tehdä", vakuutti hän.

Rouva Bart oli kuollut eräällä lyhyellä New Yorkissa käynnillään,
ja Lily joutui yht'äkkiä perheneuvottelun keskustaksi. Tähän
neuvotteluun otti osaa varakkaita sukulaisia, joita hänet oli
opetettu halveksimaan, koska he elivät kuin kerjäläiset. Heillä
mahtoi olla aavistus tästä, kosk'ei kukaan heistä osoittanut
erikoista halua hänen seuraansa. Niinpä kysymys uhkasi jäädä
ratkaisematta, kunnes rouva Peniston ilmoitti huoaisten: "Otan hänet
koetteeksi yhdeksi vuodeksi."

Jokainen osoitti hämmästystä, mutta salasi sen, jottei se
pelästyttäisi rouva Penistonia tarkistamaan päätöstään.

Rouva Peniston oli herra Bartin sisar ja leski, ja vaikk'ei hän
ollutkaan mitenkään sukukunnasta rikkain, niin sen muut jäsenet
esittivät siitä huolimatta runsaasti syitä, miksi hän oli aivan
kuin kohtalon määräämä ottamaan Lilyn huomaansa. Ensiksikin hän oli
yksin ja nuori seuralainen sopisi hänelle erinomaisesti. Sillä hän
matkusteli silloin tällöin, ja Lilyn vieraiden tapojen tuntemus --
jota hänen vanhoillisemmat sukulaisensa valittivat onnettomuutena --
tekisi hänet sopivaksi toimimaan jonkinlaisena matkaoppaana. Mutta
nämä näkökannat eivät erikoisesti viehättäneet rouva Penistonia.
Hän oli ottanut tytön aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei
kukaan muu tahtonut ottaa häntä ja koska hänen oli vaikea osoittaa
julkisesti itsekkyyttä. Rouva Penistonin olisi ollut mahdotonta
olla sankarillinen autiolla saarella, mutta häntä ympäröivän pikku
maailmansa nähden hän osoitti jonkinlaista hyväntahtoisuutta
toimissaan.

Hän löysi veljentyttäressään miellyttävän seuralaisen. Hän oli
odottanut Lilyn olevan itsepäisen, kriitillisen ja "vieraan" -- sillä
rouva Penistonillakin oli, vaikkakin hän oli joskus matkustanut
vieraissa maissa, perheen kammo kaikkea vierasta kohtaan -- mutta
tyttö osoittikin taipuvaisuutta, joka tarkkanäköisemmälle henkilölle
kuin rouva Penistonille olisi ollut vähemmän vakuuttavaa kuin
nuoruuden avoin itsekkyys. Onnettomuus oli tehnyt Lilyn taipuisaksi,
ei paaduttanut häntä, ja taipuisa aines on kestävämpi kuin jäykkä.

Rouva Peniston ei kuitenkaan kärsinyt veljentyttärensä
mukautuvaisuudesta. Lilyllä ei ollut aikomusta käyttää hyväkseen
tätinsä hyvää luontoa. Hän oli todellakin kiitollinen hänelle
tarjotusta suojasta: rouva Penistonin kodin uhkea sisustus ei
ainakaan ulkonaisesti vaikuttanut likaiselta. Mutta likaisuus on
ominaisuus, joka verhoutuu kaikenlaisiin valepukuihin. Ja Lily
huomasi pian, että se oli yhtä salaisesti hänen tätinsä kalliissa
elämäntavassa kuin jonkun mannermaatäysihoitolan kituvassa elämässä.

Rouva Peniston kuului niihin henkilöihin, jotka ovat elämän
täytteenä. Oli mahdotonta uskoa, että hän oli koskaan itse ollut
toiminnan polttopisteenä. Suurin tekijä hänen elämässään oli se, että
hänen isoäitinsä oli ollut eräs Van Alstyne. Tämän suhteen todisteena
tuon entisen New Yorkin hyvinvoivan ja yritteliään tuen kanssa
oli rouva Penistonin salongin kylmä sirous ja hänen erinomainen
ruokakomentonsa. Hän kuului siihen vanhojen newyorkilaisten luokkaan,
joka on aina viettänyt hyvää elämää, käynyt hyvin puettuna ja tehnyt
vähän muuta. Ja näihin perinnöllisiin velvollisuuksiin rouva Peniston
mukautui uskollisesti. Hän oli ollut aina elämän "päältäkatsoja" ja
hänen henkinen elämänsä oli niiden pienten peilien kaltainen, joita
hänen saksalaisten esi-isiensä oli tapana kiinnittää ikkunoidensa
ulkopuolelle, niin että he saattoivat sisältä rauhassa katsella, mitä
kadulla tapahtui.

Rouva Penistonilla oli maatila New Jerseyssä, mutta hän ei ollut
oleskellut siellä koskaan miehensä kuoleman jälkeen. Se oli
järkyttävä tapahtuma, joka näytti pysyvän hänen muistissaan niiden
henkilökohtaisten muistojen jakokohtana, jotka muodostivat hänen
keskustelunsa aiheen. Hän muisti erinomaisesti tapahtuma-ajat ja
saattoi kertoa ykskaks, oliko salonkiin pantu uudet verhot ennen vai
jälkeen Mr. Penistonin kuolintaudin.

Rouva Penistonin mielestä maallaolo oli yksinäistä ja puut kosteita,
ja hän pelkäsi härkiä. Välttääkseen sellaisia ikävyyksiä hän oleskeli
suurissa kylpypaikoissa, joissa hän asettui asumaan vuokrataloon
ja katseli elämää verantansa verhojen läpi. Sellaisen huoltajan
hoivissa Lilylle kävi pian selväksi, että hän saattoi nauttia vain
niistä aineellisista eduista, joita hyvä ruoka ja kalliit vaatteet
tarjosivat, ja vaikkakaan hän ei ollenkaan halveksinut näitä, hän
olisi ne iloisella mielellä vaihtanut siihen, mitä rouva Bart oli
opettanut hänen pitämään onnenpotkauksina. Hän huokasi ajatellessaan,
mitä hänen äitinsä ylpeä tarmo olisi saanut aikaan, jos heillä olisi
ollut käytettävänään rouva Penistonin varat. Lilyllä itselläänkin
oli runsaasti tarmoa, mutta sitä rajoitti välttämättömyys mukautua
tätinsä tapoihin. Hän näki, että hänen on pysyteltävä rouva
Penistonin suosiossa, kunnes hän saattoi seisoa omilla jaloillaan,
kuten rouva Bart olisi sanonut. Lilyllä ei ollut halua köyhään
seikkailevaan elämään, ja jättäytyessään rouva Penistonin hoiviin
hän oli jossakin määrin omaksunut tämän passiivisen elämäntavan.
Hän oli kuvitellut ensin, että hänen olisi helppo saada tätinsäkin
hänen oman toimeliaisuutensa piiriin, mutta rouva Penistonissa oli
jäykkää voimaa, jota vastaan hänen veljentyttärensä ponnistukset
olivat turhat. Koettaa saattaa hänet toimivaan elämään oli samaa
kuin kiskoa irti huonekalua, joka on kiinnitetty lattiaan. Hän ei
kuitenkaan vaatinut Lilyä pysymään yhtä liikkumattomana: hänellä
oli kaikkien amerikkalaisten holhoojien suvaitsevaisuus nuoruuden
elämänhalua kohtaan. Hän oli suvaitsevainen myöskin muutamia muita
veljentyttärensä tapoja kohtaan. Hänestä tuntui luonnolliselta,
että Lily kulutti kaikki rahansa vaatteisiin, ja hän täydensi tytön
niukkoja tuloja satunnaisilla "sievillä lahjoilla", joita oli
tarkoitus käyttää samaan tarkoitukseen. Lily, joka oli erittäin
käytännöllinen, olisi mieluummin halunnut määrättyä avustusta, mutta
rouva Penistonista olivat mieleen ne ajoittaiset kiitollisuuden
osoitukset, joita odottamattomat pankkiosoitukset herättivät, ja hän
oli ehkä kyllin viisas huomatakseen, että sellainen antamistapa piti
hänen veljentyttäressään yllä terveellistä riippuvaisuuden tunnetta.

Sen enempää ei rouva Peniston ollut tuntenut olevansa velvollinen
pitämään hänestä huolta: hän oli yksinkertaisesti ollut syrjässä
antaessaan tytön käydä kamppailuun. Lily oli siihen käynytkin, ollen
ensin varma voitostaan, sitten vähitellen vähentäen vaatimuksiaan,
kunnes hän tällä hetkellä huomasi taistelevansa jalansijasta
sillä leveällä alalla, joka näytti kerran olevan kokonaan hänen
valloitettavissaan. Miten se tapahtui, sitä hän ei tiennyt.
Välistä hän ajatteli, että se oli rouva Penistonin liiallisen
passiivisuuden syy, välistä taas hän pelkäsi, ettei hän itse ollut
ollut kyllin passiivinen. Oliko hän osoittanut kohtuutonta voiton
intoa? Oliko häneltä puuttunut kärsivällisyyttä, taipuvaisuutta ja
teeskentelykykyä? Olipa hänellä liian paljon näitä vikoja tahi olipa
hän niistä liian vapaa, se oli samantekevää hänen epäonnistumisensa
lopputulokseen nähden. Nuorempia ja jokapäiväisempiä tyttöjä oli
joutunut tusinoittain naimisiin, mutta hän oli 29-vuotias ja yhä Miss
Bart.

Hän alkoi saada vihaisia kapinapuuskia kohtaloa vastaan, haluten
vapautua rodustaan ja viettää itsenäistä elämää. Mutta millaista
tuo elämä tulisi sitten olemaan? Hänellä oli tuskin kylliksi rahaa
maksaakseen ompelijattarensa ja pelilaskut, eikä yksikään niistä
hajanaisista intresseistä, jotka hänen mielestään ansaitsivat
taipumuksen nimen, kyennyt tekemään hänen elämäänsä tyytyväiseksi
huomaamattomassa asemassa. Oi ei, hän oli liian älykäs ollakseen
epärehellinen itseään kohtaan. Hän tiesi vihaavansa vähäpätöistä
elämää kuten äitinsäkin oli tehnyt ja viimeiseen hengenvetoonsa asti
hän arveli taistelevansa sitä vastaan, laahaten itseään yhä uudelleen
ylös, kunnes pääsisi menestyksen valoisille huipuille, jonka pinta
oli liukas kavuta.




IV.


Seuraavana aamuna Miss Bart löysi einetarjottimeltaan kirjelapun
emännältään.

"Paras Lily", oli siinä, "jollei ole liian vaivaloista laittautua
kuntoon kello kymmeneksi, niin tule työhuoneeseeni auttamaan minua
muutamissa ikävissä asioissa?"

Lily työnsi kirjelapun syrjään ja vaipui tyynyilleen huoaten. _Oli_
vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi -- mitä Bellomontissa
pidettiin jotenkin yhtä varhaisena kuin auringonnousunaikaa --
ja hän tiesi liiankin hyvin, mitä lajia nuo kysymyksessä olevat
ikävät asiat olivat. Miss Pragg, sihteeri, oli kutsuttu pois,
ja olisi kirjoitettava kirjeitä ja päivälliskortteja, etsittävä
tietymättömiä osoitteita ja suoritettava muita seuraelämän
rasituksia. Oli kuin itsestään selvää, että Miss Bart täyttäisi aukon
sellaisissa odottamattomissa tapauksissa ja tavallisesti hän taipui
velvollisuuteensa napisematta.

Tänään kuitenkin uudistui tuo orjuuden tunne, jonka oli aiheuttanut
hänen shekkikirjansa tarkastelu edellisenä yönä. Kaikki ympärillä oli
omansa herättämään helppouden ja mieltymyksen tunnetta. Avonaisista
ikkunoista tulvi sisään syyskuun aamun raikkaus ja keltaisten
lehtien lävitse hän näki pensasaitojen ja pengermien takana leviävän
puutarhan etäämpänä yhä luonnonomaisempana aallonmuotoisine
epätasaisuuksineen. Hänen palvelijattarensa oli sytyttänyt pikku
valkean liedelle ja se sulautui iloisesti auringonvaloon, joka
paistoi yli sammalenvihreän maton. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla
oli einetarjotin sopusointuisine porsliineineen ja hopeineen ja
orvokkikimppu ohuessa lasissa ja aamulehti hänen kirjeidensä alla.
Nämä harkitun ylellisyyden merkit eivät tarjonneet Lilylle mitään
uutta. Mutta vaikka ne muodostivat osan hänen ilmapiiristään, hän ei
koskaan kadottanut herkkyyttään niiden viehätykselle.

Rouva Trenorin kutsukirje toi kuitenkin äkkiä hänen mieleensä
hänen riippuvaisen asemansa, ja hän nousi ja pukeutui ärtyneellä
mielellä, jota osoittamaan hän tavallisesti oli liian varovainen. Hän
tiesi, että sellaiset mielenliikunnot jättävät merkkejä kasvoihin
yhtä hyvin kuin luonteeseenkin, ja hän oli päättänyt ottaa vaaria
niistä pienistä rypyistä, jotka hän oli huomannut yöllä itseään
tarkastellessaan.

Rouva Trenorin tervehdyksen sävy lisäsi hänen suuttumustaan. Jos joku
kerran on riistäytynyt vuoteesta niin varhain ja tullut säteilevänä
ja raikkaana yksitoikkoiseen kirjelappujen kirjoittamiseen, niin
näytti jokin tunnustus uhrauksesta olevan paikallaan. Mutta rouva
Trenorin äänensävy ei osoittanut, että hän tajusi tämän.

"Ah, Lily, se oli kiltisti sinulta", hän melkein huokasi kirjeiden,
laskujen ja muiden paperien ylitse, jotka antoivat ympäristöön
soveltumattoman kauppahuoneen leiman hänen kirjoituspöytänsä sirolle
loistoille.

"Tänä aamuna on näin kauhean paljon ikävää työtä", lisäsi hän
raivaten tyhjää tilaa sekasotkun keskellä ja nousten jättääkseen
paikkansa Miss Bartille.

Rouva Trenor oli pitkä, vaalea nainen, jonka pituus parahiksi esti
hänen näyttämästä liika lihavalta. Hänen verevä vaaleutensa teki
sen, että vaikka hän oli joitakuita vuosia yli neljänkymmenen, ei
siitä huomannut muuta jälkeä kuin kasvonpiirteiden vähentyneen
ilmehikkäisyyden. On vaikea määritellä häntä muuten kuin sanomalla,
että hän näytti olevan olemassa vain ottaakseen vastaan vieraita, ei
niin paljon jostakin liioitellusta vieraanvaraisuuden vaistosta kuin
siitä, ettei hän voinut sietää elämää muutoin kuin suuressa seurassa.
Hänen intressiensä kollektiivinen luonne vapautti hänet sukupuolensa
tavallisista kilpailuista ja hän vihasi syvästi naisia, jotka
luulivat antavansa suurempia päivällisiä tai hauskempia kutsuja kuin
hän itse. Koska hänen seuraelämälahjansa -- Mr. Trenorin pankkitilin
turvissa -- takasi hänelle melkein aina lopullisen voiton sellaisissa
kilpailuissa, niin menestys kehitti hänessä reilua hyväntahtoisuutta
muita sukupuolensa jäseniä kohtaan.

"Oli suorastaan epäinhimillistä, että Pragg lähti nyt", selitti rouva
Trenor, kun hänen ystävättärensä oli istuutunut kirjoituspöydän
ääreen. "Hän sanoi sisarensa saavan pian pieniä -- ikäänkuin se
olisi kutsujen pitoa! Minä joudun aivan sekaisin ja siitä syntyy
kauheaa melua. Ollessani Tuxedossa kutsuin paljon vieraita ensi
viikoksi ja minä kadotin luettelon enkä muista, ketä tulee. Ja
tästäkin viikosta on tulemassa myöskin kauhea hämminki -- ja Gwen
Van Osburgh kertoo varmaankin äidilleen, kuinka ikävää täällä oli.
En ajatellut kutsua Wetheralleja -- se oli Gus'ien erehdys. He
paheksuvat Carry Fisheriä, kuten tiedätte. Ikäänkuin kukaan voisi
auttaa sitä, että on saanut Carry Fisherin! Oli mieletöntä, että hän
erosi toisen kerran miehestään -- Carry aina liioittelee -- mutta hän
sanoi, että ainoa keino saada pennikään irti Fisheriltä oli erota
hänestä. Ja Carry-paran on otettava huomioon jokainen dollari. On
todellakin typerä, että Alice Wetherall pitää sellaista melua hänen
kohtaamisestaan, kun ajattelee, millaista seuraa kokoontuu. John
sanoi tässä eräänä päivänä, että jokaisessa tiedetyssä perheessä
on avioerotapaus. Sitäpaitsi Carry on ainoa henkilö, joka voi
pitää Gusia hyvällä tuulella, kun pakkaa käymään ikäväksi. Oletko
huomannut, että kaikki naimisissa olevat miehet pitävät hänestä.
Kaikki, tarkoitan, paitsi hänen oma miehensä. On jokseenkin
älykkäästi tehty Carrylta, että hän on ottanut erikoistehtäväkseen
uhrautua typerien ihmisten hyväksi -- toimialahan on niin laaja
ja käytännössä hän saa sen pitää yksin hallussaan. Hän saa siitä
epäilemättä palkinnon -- tiedän, että hän lainaa rahaa Gusilta --
mutta kun minä voisin maksaa hänelle siitä, että hän pitää hänet
hyvällä tuulella, niin en kuitenkaan kaikitenkaan voi valittaa."

Rouva Trenor pysähtyi katsellakseen, miten Miss Bart koetti selvittää
hänen sotkuista kirjevaihtoaan.

"Mutta on muutakin kuin Wetherallit ja Carry", virkkoi hän saaden
jälleen valittavan sävyn ääneensä. "Olen todellakin katkerasti
pettynyt Lady Cressida Raithin suhteen."

"Pettynyt? Etkö ole tuntenut häntä ennen?"

"En -- en ole häntä nähnytkään ennen kuin eilen Lady Skiddaw lähetti
hänet tänne mukana kirjeitä Van Osburgheille, ja kun kuulin, että
Maria Van Osburg oli järjestänyt häntä varten tällä viikolla
suuret kutsut, niin ajattelin, että olisi hauskaa saada hänet
riistetyksi pois, ja Jack Stepney, joka tutustui häneen Intiassa,
hoiti asian puolestani. Maria oli kiukuissaan, ja nyt hän on niin
hävytön että kutsuttaa Gwenilla itsensä tänne, niin etteivät he
aivan niin vain pääsisi siitä -- jos olisin tiennyt, millainen otus
Lady Cressida oli, niin olisivat he hyvin mielellään saaneet pitää
hänet. Mutta luulin, että Skiddawien ystävä oli varmaankin hauska
ihminen. Muistathan, miten hupaisa Lady Skiddaw oli? Joskus minun
täytyi yksinkertaisesti lähettää tytöt pois huoneesta. Sitäpaitsi
Lady Cressida on Beltshiren herttuattaren sisar ja minä tietenkin
otaksuin, että hän olisi samanlainen, mutta noista englantilaisista
suvuista ei voi päättää mitään. Ne ovat niin suuria, että niihin
mahtuu kaikenlaista väkeä, ja Lady Cressida sattuu olemaan moraalista
lajia -- hän on naimisissa pappismiehen kanssa ja tekee lähetystyötä
itäisellä laitakaupungilla. Ajattele, millaista vaivaa näin
pappismiehen vaimon takia, joka käyttää Intian jalokiviä ja tutkii
kasveja! Hän kuljetutti itseään Gusilla eilen läpi koko kasvihuoneen
ja väsytti hänet kuoliaaksi kyselemällä häneltä kasvien nimiä.
Hullunkurista kohdella Gusia ikäänkuin hän olisi puutarhuri."

Rouva Trenor syyti tämän suustaan yhä kasvavalla suuttumuksella.

"No hyvä, ehkäpä Lady Cressida taivuttaa Wetherallit tapaamaan Carry
Fisheriä", sanoi Miss Bart rauhallisesti.

"Sitä todellakin toivon! Mutta hän ikävystyttää hirveästi kaikkia
miehiä. Pahinta on, että hän tahtoisi olla hyödyksi sopivalla
hetkellä. Kuten tiedätte, täytyy meidän kutsua piispa kerran
vuodessa ja Lady Cressida tahtoisi antaa juuri oikean sävyn tuolle
tilaisuudelle. Minulla on aina ollut kova onni piispan käynneillä",
lisäsi rouva Trenor, jonka nykyinen ahdinko alkoi saada yllykettä
hänen muistinsa äkillisestä noususta; "viime vuonna Gus unohti kaiken
muun piispan täällä ollessa ja toi tänne Ned Wintonit ja Farleyt
-- neljä puolisostaan eronnutta ja kuusi eri lapsisarjaa heidän
keskensä!"

"Milloin Lady Cressida lähtee?" kysyi Lily.

Rouva Trenor loi epätoivoisena silmänsä selko selälleen. "Hyvä
ystävä, jospa joku sen tietäisi! Minulla oli sellainen kiire saada
hänet riistetyksi Marialta, että unohdin mainita määräaikaa, ja Gus
sanoo hänen maininneen jotakin, että hän viipyisi täällä koko talven."

"Täällä? Tässä talossa?"

"Älä ole yksinkertainen -- Amerikassa. Mutta jollei kukaan muu kutsu
häntä -- tiedät, etteivät he koskaan mene asumaan hotelleihin."

"Ehkä Gus sanoi sen vain säikyttääkseen sinua."

"Ei --. Kuulin hänen kertovan Bertha Dorsetille, että hänellä
on käytettävänään kuusi kuukautta, koska hänen miehensä oli
parannuksilla Engadinissa. Kuvittelepas, miten typertyneen näköinen
Bertha oli! Mutta se ei ole leikin asia -- jos hän viipyy täällä koko
syksyn, niin hän pilaa kaiken, ja Maria Van Osburgh on riemuitseva."

Ajatellessaan tätä rouva Trenorin ääni värisi säälistä omaa itseään
kohtaan.

"Oh, Judy -- ikäänkuin kellään olisi ikävä Bellomontissa!" väitti
Miss Bart hienotunteisesti vastaan. "Tiedät sen täysin hyvin, että
jos rouva Van Osburgh saisi kaikki oikeat ihmiset ja jättäisi sinulle
kaikki hylyt, niin sittenkin sinä selviytyisit, ja sitä hän ei
tahtoisi."

Tuollainen vakuutus olisi tavallisissa oloissa saanut rouva
Trenorin jälleen hyvälle tuulelle, mutta tässä tilaisuudessa se ei
karkoittanut pilveä hänen mielestään.

"Ei ole ainoastaan Lady Cressida", valitti hän. "Kaikki on mennyt
hullusti tällä viikolla. Näen, että Bertha Dorset on minulle
kiukuissaan."

"Kiukuissaan? Miksi?"

"Koska kerroin hänelle, että Lawrence Selden tulee tänne; mutta
Selden ei loppujen lopuksi tahtonutkaan tulla ja Bertha Dorset
luulee, että se on minun syyni."

Miss Bart laski kynän kädestään ja jäi hajamielisenä tuijottamaan
kirjeeseen, jonka hän oli alkanut.

"Luulen, että kaikki on jo ohi", sanoi hän.

"Niin onkin Seldenin puolelta. Eikä Bertha ole tietenkään senjälkeen
ollut toimeton. Mutta luulen hänen nyt juuri koettelevan parastaan
-- joku antoi minulle vihjauksen, että minun olisi paremmin
kutsuttava Lawrencea. No niin, minä kutsuin häntä, mutta en saanut
häntä tulemaan. Ja nyt luulen Berthan korvaavan vahinkonsa minun
kustannuksellani olemalla hyvin häijy kaikkia kohtaan."

"Korvatkoon vahinkonsa _Lawrencen_ kustannuksella olemalla hyvin
rakastettava -- jotakuta muuta kohtaan."

Rouva Trenor pudisti päätään surullisesti. "Bertha tietää, ettei
Lawrence tahtonut muistaa. Ja ketä muita olisi? Alice Wetherall ei
halua päästää Luciusta silmistään. Ned Silverton ei voi irroittaa
silmiään Carry Fisheristä -- poika parka! Gusia Bertha rasittaa, Jack
Stepney tuntee hänet liian hyvin -- ja -- mutta totta tosiaan, onhan
vielä Percy Gryce!"

Hän nousi hyvillään tuosta ajatuksesta.

Miss Bart ei näyttänyt siitä ilostuvan.

"Oh, Bertha ja Mr. Gryce eivät todennäköisesti menestyisi paremmin."

"Tarkoitat, että Bertha loukkaa häntä ja hän ikävystyttää Berthaa? No
niin, se ei ole niinkään huono alku. Mutta toivon, ettei Bertha saa
päähänsä olla hänelle kiltti, koska kutsuin hänet sinua varten."

Lily nauroi. "Kiitoksia kohteliaisuudesta! Minulla ei totisesti ole
mitään edellytyksiä Berthan rinnalla."

"Luuletko, että minä olen epäkohtelias? En todellakaan ole. Jokainen
tietää, että sinä olet tuhat kertaa sievempi ja älykkäämpi kuin
Bertha; etkä sinä ole ilkeäkään."

Miss Bart tuijotti häneen muka moittivasti. "Luulin sinun olleen niin
ihastunut Berthaan."

"Oh, niin olen -- on paljon turvallisempaa olla ihastunut
vaarallisiin ihmisiin. Hän on vaarallinen -- ja jos olen häntä
koskaan katsonut ylön, niin sitä saa nyt katua. Minä voin kertoa
George-paran tavoin, joka on täydellinen ilmapuntari -- hän tietää
aina, kun Bertha --"

"Epäonnistuu, niinkö?" virkkoi Miss Bart.

"Älä ole ilkeä! Tiedäthän, että George luottaa häneen yhä. Ja
tietenkään minä en siis sano, että Bertha on todellakin ilkeä.
Hänestä on vain hauskaa tehdä ihmisiä ja erittäinkin George
onnettomaksi."

"No, George näyttääkin olevan siihen omiaan. Minusta ei ole ihme,
että Bertha rakastaa iloisempaa seuraa."

"Ei George niin synkkä ole kuin luulet. Jollei Bertha kiusaisi häntä,
olisi hän aivan toisenlainen. Berthan on siis jätettävä hänet yksin
ja annettava hänen järjestää elämänsä mielensä mukaan. Mutta hän ei
uskalla päästää Georgea käsistään millään hinnalla, ja kun ei George
ole mustasukkainen, niin on hän sitä olevinaan."

Miss Bart jatkoi hiljaa kirjoittamistaan, ja hänen emäntänsä istui
jatkaen ajatuksiaan.

"Kuulehan", huudahti hän pitkän vaitiolon jälkeen, "minä pyydän
Lawrencen telefooniin ja sanon hänelle, että hänen aivan
yksinkertaisesti täytyy tulla."

"Oh, älä tee sitä", sanoi Lily äkkiä punastuen. Tuo punastuminen
hämmästytti häntä melkein yhtä paljon kuin hänen emäntäänsäkin, joka,
vaikkakaan hän ei tavallisesti tarkannut kasvonilmeiden muutoksia,
istui tuijottaen häneen hämmästyneen näköisenä.

"Hyvä isä, miten sievä sinä olet! -- Mitä? Onko hän sinusta niin
vastenmielinen?"

"Ei ensinkään; pidän hänestä. Mutta jos aiot minua hyväntahtoisesti
turvata Berthalta -- en luule, että tarvitsen suojelustasi."

Rouva Trenor nousi pystyyn huudahtaen: "Lily! -- _Percy_?
Tarkoitatko, että olet todellakin tehnyt sen?"

Miss Bart hymyili. "Tarkoitan vain sanoa, että Mr. Gryce ja minä
olemme tulemassa hyvin hyviksi ystäviksi."

"Hm -- ymmärrän." Rouva Trenor loi häneen nopean silmäyksen.
"Olethan kuullut, että hänellä on 800 tuhatta dollaria vuosituloja
-- eikä kuluta mitään paitsi muutamiin vanhoihin kirjarähjiin. Hänen
äidillään on sydänvika ja jättää hänelle vielä suuren summan. Ah,
Lily, mene hiljaa eteenpäin", vakuutteli hänen ystävänsä hänelle.

Miss Bart hymyili yhä vaivattomasti. "Ei minulla nyt olisi mitään
kiirettä sanomaan hänelle", huomautti hän, "että hänellä on joukko
vanhoja kirjarähjiä."

"Eipä tietenkään. Tiedän, että sinä olet ihmeellinen löytämään kunkin
mieliaiheen. Mutta hän on hirveän ujo ja helposti loukkaantuva ja --
ja --"

"Mikset sano sitä, Judy? Olenko siinä maineessa, että jahtaan rikasta
miestä?"

"Oh, sitä en tarkoita. Hän ei sitä sinusta luule aluksi", sanoi
rouva Trenor, viattoman ovelasti. "Mutta tiedäthän, että täällä
on ajoittain aika vilkasta -- minun täytyy antaa vihjaus Jackille
ja Gusille -- ja jos hän ajattelisi, että sinä olisit sitä, mitä
hänen äitinsä kutsuisi lujaksi ja kestäväksi -- no niin, tiedät,
mitä minä tarkoitan. Älä pue päivällisille päällesi helakanpunaista
_crêpe-de-chine_-harsoa äläkä polta, jos suinkin voit olla
polttamatta, Lily hyvä!"

Lily sysäsi syrjään lopetetun työnsä hymyillen kuivasti. "Olet
hyvin hyvä, Judy. Panen paperossini lukon taakse, ja puen ylleni
viimevuotisen puvun, jonka lähetit minulle tänä aamuna. Ja jos
todellakin katsot minun etuani, niin olet ehkä niin kiltti, ettet
pyydä minua pelaamaan taas tänä iltana bridgeä."

"Bridgeä? Pitääkö hän bridgestäkin lukua? Voi, Lily, mihin
kiusalliseen elämään sinä aiot antautua! Mutta tietenkään en siinä
tapauksessa pyydä sinua siihen. Mikset antanut minulle vihjausta
eilen illalla? Ei ole mitään, mitä en tekisi nähdäkseni sinut,
nukke-parka, onnellisena!"

Ja rouva Trenor, hehkuen sukupuolensa tavoin innosta saada tasoittaa
todellisen rakkauden tietä, kietoi Lilyn pitkään syleilyyn.

"Onko aivan varma", kysyi hän pyytävästi, kun Lily irroittautui
hänestä, "ettet pitäisi siitä, jos telefonoisin Lawrence Seldenille?"

"Aivan varma", sanoi Lily.

       *       *       *       *       *

Kolmena seuraavana päivänä tuli hänen omaksi täydelliseksi
tyydytyksekseen näkyviin Lilyn taito järjestää omat asiansa ilman
vierasta apua.

Istuessaan lauantai-iltapäivällä Bellomontin terassilla hän hymyili
rouva Trenorin pelolle, että hän etenisi liian raisusti. Jos
tuollainen varoitus olisi ehkä joskus ollutkin tarpeellinen, niin
olivat vuodet antaneet hänelle terveellisen opetuksen ja hän tunsi
imartelua siitä, että hän tiesi, miten sovittaa askeleensa ajamansa
otuksen mukaan. Mr. Gryceen nähden hän oli nähnyt parhaaksi kulkea
liehutella edellä -- pitämällä häntä silmällä yhä tarkemmin tämän
sitä aavistamatta. Ympäröivä ilmapiiri oli suotuisa tällaiselle
liehittelylle. Rouva Trenor uskollisena sanalleen ei ollut näyttänyt
pienintäkään merkkiä, että Lilyn pitäisi ottaa osaa bridgepeliin, ja
hän oli antanut toisillekin kortinpelaajille vihjauksen, etteivät
nämä ihmettelisi Lilyn pelistä poisjääntiä. Tämän vihjauksen
johdosta Lily huomasi olevansa tuon naisellisen huolen keskuksena,
joka kohdistuu nuoreen naiseen pelikautena. Hänen ympärilleen
oli itsestään syntynyt yksinäisyys Bellomontin hälinässä, ja
hänen ystävänsä eivät olisi voineet osoittaa suurempaa valmiutta
itsehillintään, jos Lilyn kosiskelulla olisi ollut romaanin viehätys.
Lilyn seurapiirissä tähän käyttäytymiseen sisältyi hänen motiiviensa
hyväntahtoista ymmärtämystä, ja Mr. Grycen arvo nousi Lilyn silmissä,
kun tämä näki, mitä kunnioitusta hän herätti.

Bellomontin puutarhapengermä oli syyskuun iltapäivällä sopiva
tunteellisen haaveilun paikka, ja Miss Bart seisoi nojaten kaiteita
vastaan ja katseli alas puutarhaan vähän matkan päässä vilkkaasta
teepöytäseurasta; hän oli nähtävästi vajonnut epämääräisen
onnen haaveisiin. Haaveilupaikaltaan hän saattoi nähdä onnensa
ruumiillistuneena Mr. Grycessä, joka istui hieman hermostuneen
näköisenä tuolinsa reunalla yllään kevyt päällystakki ja kaulahuivi,
Carry Fisherin kaikella sillä katseen ja liikkeiden tarmolla, jolla
luonto ja taide oli yhteisvoimin varustanut hänet, selittäessä
hänelle velvollisuutta ottaa osaa kunnollisten uudistusten
toimeenpanoon.

Rouva Fisherin viimeinen keppihevonen oli kunnollinen uudistus.
Sen edellä oli käynyt samanlainen innostus sosialismiin, joka oli
vuorostaan astunut kristillisen tieteen sijalle. Rouva Fisher oli
pieni, tulinen ja dramaattinen, ja hänen kätensä ja silmänsä olivat
ihmeellisiä välikappaleita jokaisen asian palveluksessa, jota hän
rupesi ajamaan. Hänellä oli kuitenkin tuo jokaiselle innostuneelle
yhteinen vika, ettei hän huomannut kuuntelijainsa väsymystä, ja Lilyä
huvitti hänen tietämättömyytensä siitä vastustuksesta, joka ilmeni
Mr. Grycen koko olennossa. Lily itse tiesi, että Mr. Grycen ajatuksen
täytti kaksi seikkaa: hän pelkäsi vilustuvansa, jos olisi liian
kauan ulkona tähän aikaan, ja toiseksi hän pelkäsi, että jos hän
menisi sisälle, niin rouva Fisher seuraisi häntä allekirjoitettava
paperi kädessä. Mr. Grycellä oli syvä vastenmielisyys kaikkea sitä
kohtaan, mitä hän kutsui "itsensä luovuttamiseksi", ja koska hän
oli arka kokonaisuudestaan, hän nähtävästi tuli siihen päätökseen,
että oli turvallisempi jäädä ulos kuin tarttua kynään, kunnes
sattuma pelastaisi hänet rouva Fisherin verkosta. Sillävälin hän
loi hätääntyneitä silmäyksiä Miss Bartiin päin, jonka ainoa vastaus
oli se, että hän otti vielä viehättävämmän haaveilun ilmeen. Hän
oli oppinut vastakohdan arvon, kun oli kysymyksessä hänen oman
viehätyksensä esille saaminen, ja oli täysin tietoinen siitä,
miten hyvään valoon rouva Fisherin suulaus oli saattanut hänen
rauhallisuutensa.

Hän heräsi haaveistaan, kun häntä lähestyi serkkunsa Jack
Stepney, joka Gwen Van Osburghin rinnalla palasi puutarhan poikki
tenniskentältä.

Tämä pari oli joutunut samanlaiseen romanttiseen valoon kuin Lilykin,
joka tunsi jonkinlaista harmia, kun se näytti hänen oman asemansa
pilakuvalta. Miss Van Osburgh oli suurikasvuinen, latteannäköinen
tyttö, jonka äly ei ollut terävä: Jack Stepney oli kerran sanonut
hänestä, että hän on yhtä luotettava kuin paistettu lammas. Jackin
ainoa pyrkimys oli tähdätty vähemmän voimakkaaseen, mutta enemmän
oloihin sopivaan ruokajärjestykseen. Mutta nälkä on ruuan särvin,
ja oli ollut aikoja, jolloin Mr. Stepneyn oli tyytyminen kalalle ja
leivälle.

Lily tarkasteli uteliaana heidän kasvonilmettään: tytön kasvot olivat
kääntyneet seuralaiseensa päin ikäänkuin tyhjä levy, joka kaipaa
täyttämistä, kun taas hänen sivullaan asteleva mies jo ilmaisi yhä
kasvavaa ikävystymistä, joka nyt tahtoi särkeä hymyn ohuen kuoren.

"Miten kärsimättömiä miehet ovat!" mietti Lily. "Jackin on ainoastaan
pysyttävä rauhallisena ja annettava tytön ottaa hänet miehekseen
saadakseen kaikki, mitä hän haluaa, jota vastoin minun on harkittava
ja keksittävä, peräännyttävä ja kuljettava eteenpäin, ikäänkuin
tanssisin monimutkaista tanssia, jossa yksi harha-askel pilaisi
auttamattomasti kaiken."

Kun he tulivat lähemmäksi, oli hän omituisesti hämmästynyt
jonkinlaisesta tutunomaisesta yhtäläisyydestä Miss Van Osburghin ja
Percy Grycen välillä. Kasvonpiirteissä ei ollut yhtäläisyyttä. Gryce
oli eräällä tavalla sievä -- hän oli kuin älykkään oppilaan kipsiteos
-- kun taas Gwenin kasvot olivat kuin leikkipalloon piirretty naama.
Mutta heidän syvempi yhtäläisyytensä oli epäämätön: molemmilla oli
samat ennakkoluulot ja ihanteet, ja sama ominaisuus tehdä itselleen
toisia ei olemassaolevia ojennusnuoria, joita he eivät tunteneet.
Tämä oli yhteistä useimmille Lilyn seurapiirissä: heillä oli
kieltämisen voima, joka karkoitti kaiken heidän oman tajuntapiirinsä
taa. Gryce ja Miss Van Osburgh olivat sanalla sanoen luotuja toinen
toisilleen kaiken moraalisen lain ja fyysillisen yhtäläisyyden
mukaan. -- "Kuitenkaan he eivät katselisi toisiaan", mietti Lily,
"sitä he eivät ikinä tee. Kumpikin haluaa erirotuista olentoa, Jackin
ja minun rotuani kaikenlaisine intuitsioneineen, mielenliikkeineen ja
tajuamisineen, joiden olemassaolosta heillä ei ole aavistustakaan. Ja
aina he saavat, mitä haluavat."

Hän seisoi puhellen serkkunsa ja Miss Van Osburghin kanssa, kunnes
tämä tunsi rinnassaan, että serkkujenkin keskeiset mielistelyt voivat
olla epäiltäviä, ja Miss Bart muistaen, miten välttämätöntä on, ettei
herätä vihollisuuksia elämänsä ratkaisukohdalla, vetäytyi syrjään,
kun tuo onnellinen pari meni teepöytää kohti.

Istuutuen pengermän ylimmälle askelmalle Lily nojasi päänsä
kaidepylvästä vastaan. Myöhäisten kukkien tuoksu tuntui kuin
rauhallisen näköalan henkäykseltä, maisema tarjosi maalaisen loiston
täydellisyyden. Etualalla hehkuivat puutarhojen lämpimät väriläikät.
Nurmikon takana pyramiidinmuotoisine vaaleankeltaisine vaahteroineen
ja sametinhienoine kuusineen levisi laidunmaita, joilla näkyi karjaa.
Ja metsäaukon läpi välkkyi joki kuin järvi syyskuun hopeaisessa
valossa. Lily ei halunnut yhtyä seuraan teepöydän ympärillä. Ne
siellä edustivat tulevaisuutta, jonka hän oli valinnut, ja hän oli
siihen tyytyväinen, mutta hänellä ei ollut kiirettä nauttimaan siitä
ennakolta. Varmuus siitä, että hän voi saada Percy Grycen miehekseen,
koska vain tahtoi, oli nostanut raskaan painon hänen sydämeltään.
Hänen tavalliset huolensa olivat lopussa. Hän kykenisi järjestämään
elämänsä kuten häntä halutti, nousemaan niin turvalliseen
korkeuteen, etteivät hänen velkojansa pääse sinne tunkeutumaan.
Hänellä tulisi olemaan hienompi aamupuku kuin Judy Trenorilla, ja
paljon, paljon enemmän jalokiviä kuin Bertha Dorsetilla. Hänen
ei vastedes tarvitsisi käyttää hätäkeinoja eikä kärsiä köyhyyden
tuottamia nöyryytyksiä. Hänen ei tarvitsisi mielistellä, vaan häntä
mielisteltäisiin; hänen ei tarvitsisi olla kiitollinen, vaan hän
saisi kiitoksia. Hän saattaisi maksaa vanhoja laskuja yhtä hyvin kuin
palauttaa vanhoja etuoikeuksia. Eikä hänellä ollut mitään epäilyjä,
mitä tuli hänen valtansa laajentumiseen. Hän tiesi, että Mr. Gryce
oli tuota pientä varovaista lajia, joka on kaikkein mahdottominta
mielijohteille ja mielenliikunnoille, sitä luonteenlaatua, jossa
varovaisuus on pahe ja hyvä neuvo vaarallista ravintoa. Mutta Lily
oli tuntenut sellaisia jo ennen: hän tiesi, että sellaisen luonteen
täytyi löytää jokin suunnaton ulospääsy itsekkyydelleen, ja Lily
päätti olla hänelle, mitä amerikkakokoelma oli ollut hänelle tähän
saakka: ainokainen omaisuus ja kalleus, josta hän olisi kyllin ylpeä
tuhlatakseen siihen rahoja. Lily tiesi, että tämä omaa itseään
koskeva anteliaisuus on yksi halpamaisuuden ja saituuden muotoja,
ja hän päätti täten yhtäläistyttää itsensä miehensä turhamaisuuden
kanssa, niin että hänen toiveidensa tyydyttäminen olisi tälle
itsetyydytyksen oivallinen muoto. Tämä menettely saattoi aluksi
tehdä välttämättömäksi turvautumisen johonkuhun niistä monista
hätäkeinoista, joista hän toivoi sen vapauttavan hänet; mutta hän oli
vakuutettu siitä, että hän kykenisi lyhyessä ajassa pelaamaan pelin
omalla tavallaan. Kuinka hän olikaan voinut epäillä voimiaan? Yksin
hänen kauneutensakaan ei ollut pelkkää haihtuvaa rikkautta, jota se
olisi ehkä ollut kokemattoman käsissä: hänen taitonsa lisätä sitä,
hänen huolenpitonsa siitä, se tapa, jolla hän käytti sitä, näytti
sille antavan jonkinlaisen pysyväisyyden. Hän tunsi voivansa luottaa
siihen, että se seuraisi häntä loppuun asti.

Ja loppu oli ylimalkaan nykyhetken arvoinen. Elämä ei ollut
pilkantekoa, kuten hän oli ajatellut kolme päivää sitten. Hänellekin
oli loppujen lopuksi tilaa tässä täyteen ahdetussa itsekkäässä
nautintojen maailmassa, jonka niin vähän aikaa sitten hänen
köyhyytensä näytti sulkevan häneltä. Nuo ihmiset, joille hän oli
nauranut ja joita hän oli kuitenkin kadehtinut, olivat iloisia
saadessaan tehdä hänelle tilaa siinä lumopiirissä, jonka ympäri
kaikki hänen halunsa pyörivät. He eivät olleet niin raakoja ja
itsekylläisiä kuin hän oli kuvitellut -- tai pikemminkin, sen jälkeen
kuin ei olisi enää välttämätöntä mielistellä heitä, tuli tuo puoli
heidän luontoaan vähemmin näkyviin. Seurapiiri on pyörivä kappale,
jota voi arvostella sen paikan mukaan kunkin ihmisen taivaalla. Ja
nyt se oli kääntänyt valaistun puolensa Lilyyn.

Sen ruusunpunaisessa valaistuksessa hänen seuralaisillaan näytti
olevan vain rakastettavia ominaisuuksia. Häntä miellytti heidän
hienoutensa ja komeutensa, keveytensä, voiman ja innostuksen
puutteensa, vieläpä heidän olentonsa varmuus, joka joskus lähenteli
tylsyyttä, tuntui nyt olevan yhteiskunnallisen ylemmyyden
luonnollinen merkki. He olivat sen ainoan maailman valtiaita,
josta hän välitti, ja he olivat valmiita ottamaan hänet piiriinsä
ja antamaan hänen vallita siinä kanssaan. Hän jo tunsi itsessään
salaista uskollisuutta heidän elämänohjeitaan kohtaan, heidän
ahdasmielisyytensä hyväksymistä, hän tunsi epäilevänsä niitä asioita,
joihin he eivät uskoneet, halveksivaa sääliä niitä ihmisiä kohtaan,
jotka eivät voineet elää heidän tavallaan.

Aurinko laski yli puiston. Puutarhojen takana kulkevan pitkän
lehtikujan oksien läpi hän näki pyörien välähdyksiä ja arvasi, että
sieltä oli tulossa uusia vieraita. Hänen takanaan oli liikettä,
kuului askelia ja ääniä; oli ilmeistä, että peliseurue teepöydän
ympärillä hajaantui. Nyt hän kuuli käyntiä takanaan pengermällä. Hän
oletti että Mr. Gryce oli vihdoinkin keksinyt keinon, miten päästä
pulmallisesta tilanteestaan, ja Lily hymyili, mikä merkitys oli
sillä, että Mr. Gryce tuli hänen seuraansa sen sijaan että hetkeksi
vetäysi takan ääreen. Miss Bart kääntyi tervehtimään häntä niin
ystävällisesti kuin sellainen huomaavaisuus ansaitsi, mutta hän
punastui hämmästyksestä, koska tulija oli Lawrence Selden.

"Näette, että sittenkin tulin", sanoi tämä. Mutta ennenkuin Lily
kerkesi vastata, oli rouva Dorset, katkaisten elottoman keskustelun
isäntänsä kanssa, astunut heidän väliinsä määräävin liikkein.

Sunnuntain huomasi Bellomontissa pääasiassa siitä, että hieno omnibus
ilmaantui täsmällisesti viemään talonväen ja vieraat porttien
vierellä olevaan pieneen kirkkoon. Menikö joku tuohon omnibusiin
vai ei, oli toisarvoinen kysymys, kunhan vain sen saapuminen ei
ainoastaan todistanut perheen kirkollisia harrastuksia, vaan sai
rouva Trenorin tuntemaan, kun hän kuuli sen vihdoin ajavat pois, että
hän oli sitä jollakin tavalla käyttänyt.

Rouva Trenorin periaatteena oli, että hänen tyttärensä kävivät joka
pyhä kirkossa. Mutta kun heidän ranskalainen kotiopettajattarensa oli
silloin muualla ja kun heidän äitiään pidättivät viikon rasitukset
huoneessaan aina aamiaiselle asti, niin oli harvoin kukaan toteamassa
heidän kirkkoonmenoaan. Silloin tällöin, äkillisessä hyveenpuuskassa,
kun talossa oli ollut liian paljon melua koko yön, Gus Trenor pakotti
pyylevän runkonsa pitkääntakkiin ja ajoi tyttärensä unenpöpperöstä:
mutta tavallisesti hänen isänvelvollisuutensa unohtui, kuten Lily
selitti Mr. Grycelle, kunnes kirkonkellojen soitto kuului yli puiston
ja omnibus ajoi tyhjänä pois.

Lily oli antanut Mr. Grycen ymmärtää, että uskonnollisten
menojen laiminlyönti oli vastoin hänen aikaisempia tapojaan ja
että hän Bellomontissa vierailunsa aikana oli säännöllisesti
vienyt Murielin ja Hildan kirkkoon. Tämä sopi yhteen yhtä
luottamuksellisesti uskotun vakuutuksen kanssa, että hänet oli
ensi kerran saatu houkutelluksi pelaamaan bridgeä tuloiltanaan ja
että hän oli menettänyt kauhistuttavan summan, koskei tuntenut
peliä eikä vedonlyöntisääntöjä. Mr. Grycellä oli epäilemättä
hauskaa Bellomontissa. Häntä miellytti elämän keveys ja koreus
ja se kunnia, jota hänelle tuotti kuuluminen tähän rikkaiden ja
huomattavien ihmisten joukkoon. Mutta se oli hänen mielestään
hyvin materialistinen seura; hänen täytyi joskus kauhistua miesten
puheita ja naisten katseita ja hän oli iloinen huomatessaan, ettei
Miss Bart kaikesta keveydestään ja itsehillinnästään huolimatta
ollut kotonaan tässä kaksimielisessä ilmapiirissä. Tästä syystä Mr.
Gryceä erikoisesti miellytti saada kuulla, että Miss Bart tapansa
mukaan saattaisi Trenorin tyttäriä kirkkoon sunnuntaiaamuna. Ja
kulkiessaan hiekkakäytävää oven editse kevyt päällystakki hartioilla
ja rukouskirja huolellisesti hansikoidussa kädessä hän mietti hyvillä
mielin Miss Bartin luonteenlujuutta, tämä kun pysyi uskollisena
entiselle elämäntavalleen tässä uskonnollisille periaatteille niin
kumouksellisessa ympäristössä.

Jo kauan aikaa oli Mr. Gryce istunut yksinään omnibusissa, joka
seisoi hiekkakäytävällä. Mutta kaukana siitä, että hän olisi
pahoitellut toisten vieraiden välinpitämättömyyttä, häntä ilahdutti
toivo, että Miss Bart ilmaantuisi yksinään. Kalliit hetket kuluivat
kuitenkin, kuljettaja laittoi moottoria käyntiin, eikä Miss Bartia
vieläkään näkynyt. Äkkiä kuitenkin kuului ääniä ja helmojen kahinaa
ovelta ja Mr. Gryce kääntyi hermostuneesti sinnepäin, mutta
huomasikin auttavansa rouva Wetherallia vaunuun.

Wetherallit kävivät aina kirkossa. He kuuluivat siihen ihmiskoneiden
suureen ryhmään, jotka vaeltavat elämänsä läpi laiminlyömättä
ainoaakaan niistä liikkeistä, joita ympärillä olevat nuket tekevät.
Bellomontin nuket eivät tosin käyneet kirkossa, mutta toiset yhtä
tärkeät kävivät -- ja herra ja rouva Wetherallin piiri oli niin
laaja, että Jumalakin sisältyi heidän vierasluetteloonsa. He siis
ilmaantuivat täsmälleen ja alistuneen näköisinä, ja heidän jäljessään
tallustelivat Hilda ja Muriel nykien tullessaan toistensa harsoja
ja nauhoja. He olivat luvanneet Lilylle mennä hänen kanssaan
kirkkoon -- niin he selittivät -- ja Lily oli sellainen rakas vanha
ankka, että he tekivät sen hänen mielikseen, vaikk'eivät he voineet
käsittää, mikä hänelle oli tuonut tuon päähänpiston ja vaikka he
omasta puolestaan olisivat paljon mieluummin pelanneet tennistä
Jackin ja Gwenin kanssa, jollei hän olisi sanonut heille tulevansa.
Neiti Trenoreja seurasi Lady Cressida Raith päivettyneine kasvoineen
ja kansallisine koristeineen, joka omnibusin nähdessään lausui
hämmästyksensä siitä, etteivät he kulkeneet jalan puiston läpi. Mutta
rouva Wetherall vastasi kauhuissaan, että kirkko oli mailin päässä,
ja hänen armonsa, tarkastettuaan toisten kengän korkojen korkeutta,
alistui omnibusilla ajamisen välttämättömyyteen, ja niin joutui
Mr. Gryce-parka ajamaan neljän naisen keskellä, joiden henkiseen
virkistykseen hän ei tuntenut pienintäkään osanottoa.

Hänelle olisi antanut jonkinlaista lohdutusta, jos hän olisi
tietänyt, että Miss Bart oli todellakin aikonut mennä kirkkoon.
Jopa oli Lily sen takia noussut aikaisemminkin kuin tavallisesti.
Hän ajatteli, että näyttäytymällä harmaassa vakavakuosisessa
kirkkopuvussaan, kuuluisat silmäripsinsä riippuen rukouskirjan yli,
hän lopullisesti saisi Mr. Grycen valtoihinsa ja että se varmaankin
johtaisi johonkin tulokseen, kun he iltapäivällä tekisivät yhteisen
kävelymatkan. Hänen aikomuksensa eivät sanalla sanoen olleet koskaan
olleet määrätympiä. Mutta Lily, miten kova hänen ulkonainen kiiltonsa
mahtoi ollakin, oli sisäisesti pehmeä kuin vaha. Hänen kykynsä
sopeutua eri vaatimuksiin petti hänet elämän ratkaisevina hetkinä.
Hän oli kuin vesikasvi vuoroveden ajeltavana, ja tänään koko hänen
mielensä kulku kantoi hänet Lawrence Seldeniä kohti. Miksi Selden
oli tullut? Hänenkö vai Bertha Dorsetin takia? Tuo viimeinen kysymys
oli anastanut hänen ajatusmaailmansa tällä hetkellä kokonaan. Hän
olisi ehkä saanut paremman selvyyden ajattelemalla, että Selden oli
yksinkertaisesti vastannut rouva Trenorin epätoivoisiin kutsuihin.
Mutta Lily ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli kuullut rouva
Trenorilta, että Selden oli tullut omasta tahdostaan.

"Hän ei edes sähköttänyt minulle -- hän oli onnistunut saamaan
kyydin asemalta. Ehkä Berthan asia ei sittenkään ole vielä hukassa",
päätteli rouva Trenor haaveillen ja meni pois järjestämään
päivälliskortteja.

Ehkä ei ollutkaan, mietti Lily. Mutta pian olisi käynyt niin, jollei
hän olisi kadottanut oveluuttaan. Jos Selden oli tullut rouva
Dorsetin pyynnöstä, niin hän olisi pysytellyt vain tämän seurassa.
Niin paljon oli edellinen ilta opettanut hänelle. Rouva Trenor,
uskollisena yksinkertaiselle periaatteelleen tehdä naimisissa olevat
ystävänsä onnellisiksi, oli sijoittanut Seldenin ja rouva Dorsetin
päivällispöydässä lähelle toisiaan. Mutta hän oli erottanut Lilyn ja
Mr. Grycen, jonka pariksi hän oli määrännyt Gwen Van Osburghin, kun
taas Lilyn toveriksi joutui George Dorset.

Tämän puhe ei ollut sopusoinnussa hänen naapurinsa ajatusten kanssa.
Hänellä oli kurja ruuansulatus, hän vainusi joka ruokalajissa
turmiollisia aineksia ja hänen huolenaan oli kuunnella vaimonsa
ääntä. Tässä tilaisuudessa rouva Dorset ei kuitenkaan ottanut osaa
yleiseen keskusteluun. Hän puheli hiljaa Seldenin kanssa.

Rouva Trenor oli asettanut ikäänkuin sattumalta molemmat aviopuolisot
vastatusten, ja Lily saattoi siis pitää silmällä rouva Dorsetiakin
ja nopeasti verrata toisiinsa Lawrence Seldeniä ja Mr. Gryceä. Tuo
vertailu oli hänen turmionsa. Miten hänen mielenkiintonsa muutoin oli
äkkiä kasvanut Seldeniin? Hän oli tuntenut hänet kahdeksan vuotta tai
enemmänkin: aina siitä lähtien kuin Lily oli palannut Amerikkaan, oli
Selden muodostanut osan hänen näköpiiristään. Lily oli ollut aina
iloinen istuessaan hänen vierellään päivällisillä, oli huomannut
hänet miellyttävämmäksi kuin useimmat muut miehet ja oli hämärästi
toivonut, että Seldenillä olisi muitakin ominaisuuksia, jotka olivat
tarpeellisia kiinnittääkseen hänen huomionsa. Mutta tähän saakka
Lilyllä oli ollut liian paljon tekemistä omissa asioissaan pitääkseen
Seldeniä muuna kuin jonakin miellyttävänä elämän sivuseikkana. Lily
oli terävänäköinen oman sydämensä lukija ja hän näki, että hänen
äkilliseen mieltymykseensä Seldeniin oli syynä se, että Seldenin
läsnäolo loi uutta valoa hänen ympäristöönsä. Eipä silti, että
Selden oli erikoisen loistava tai poikkeuksellinen; omalla alallaan
hänet oli sivuuttanut monikin, joka oli ikävystyttänyt Lilyä monen
kiusallisen päivällisen ajan. Se johtui pikemminkin siitä, että
Selden oli säilyttänyt jonkinlaisen itsenäisyyden seuraelämässä, että
hän näytti onnellisesti omaavan objektiivisen katsantokannan.

Siinä se salaisuus, miten Selden saattoi jälleen vetää puoleensa
Lilyn koko huomion. Lily käännettyään katseensa hänestä huomasi
tarkastelevansa pientä maailmaansa Seldenin silmälasien läpi:
oli kuin kirkkaat lamput olisi sammutettu ja harmaa päivänvalo
päästetty sisään. Hän katseli pitkin pöytää, tarkastellen kutakin
sen ääressä istujaa yksitellen, Gus Trenorista alkaen, jonka raskas
pää oli kuin hartioihin vajonnut, hänen vaimoonsa, joka istui
pitkän pöydän toisessa päässä huomiota herättävänä, kirkkaine,
hyväntahtoisine katseineen ja jonka runsaat koristeet vaikuttivat
kuin jalokivikauppiaan ikkuna sähkövalaistuksessa. Ja näiden
molempien välillä, mikä pitkä rivi tyhjyyttä! Miten ikäviä ja
jokapäiväisiä nuo ihmiset olivat! Lily tarkasteli heitä halveksivan
kärsimättömästi: Carry Fisher olkapäineen, silmineen, avioeroineen;
nuori Silverton, joka oli aikonut elää näyteluvulla ja kirjoittaa
eepoksen, mutta nyt eli ystäviensä kukkarolla ja oli tullut hyvin
kriitilliseksi; Alice Wetherall, vilkas vieraidenluettelojen laatija,
jonka mieleisimpänä tehtävänä oli kutsukorttien sepittäminen ja
päivälliskorttien piirtäminen; Wetherall, alati hermostuneine
peräänantamistaipumuksineen, joka näytti olevan samaa mieltä muiden
ihmisten kanssa, ennenkuin tiesi, mitä he tulisivat sanomaan; Jack
Stepney, luottavaisine hymyineen ja hätääntyneine silmineen, puoleksi
sheriffin, puoleksi perijättären kaltainen; Gwen Van Osburgh,
vilpittömän luottavaisen näköinen kuten ainakin nuori tyttö, joka ei
ole koskaan kuullut, että olisi ketään rikkaampaa kuin hänen isänsä.

Lily hymyili tälle ystäviensä luokitukselleen. Miten erilaisilta he
olivat hänestä näyttäneet joku hetki sitten! Silloin he kuvasivat
sitä, mitä hän oli saavuttamaisillaan, nyt sitä, minkä hän oli
jättämäisillään. Tuona samana iltapäivänä he näyttivät olevan täynnä
loistavia ominaisuuksia; nyt hän näki, että he olivat pelkkää tylsää
väkeä, meluavalla tavalla. Heidän hyvinvointinsa kiillon alla hän
näki heidän elämäntehtävänsä köyhyyden. Eipä silti, että hän olisi
tahtonut heidän olevan epäitsekkäämpiä, mutta hän olisi nähnyt heidät
mielellään omintakeisempina. Ja hän muisteli häveten sitä tapaa,
millä hän joku hetki sitten oli tuntenut heidän elämänohjeidensa
sentripetaalista voimaa. Hän sulki hetkeksi silmänsä, ja valitsemansa
tyhjä elämänura levisi hänen edessään kuin pitkä, valkoinen, kuiva ja
mutkaton tie: tosin hän kulki sen ajoneuvoissa eikä tallustellut sitä
jalan, mutta joskus jalkamies nauttii vaihteluja, joita hevosella
ajajalla ei ole.

Hän havahtui naurunhohotukseen, joka näytti lähtevän Mr. Dorsetin
laihan kurkun pohjasta.

"Katsokaa häntä, sanon minä", huudahti Mr. Dorset, kääntyen Miss
Bartin puoleen mehevän hilpeästi -- "pyydän anteeksi, mutta katsokaa
nopeasti vaimoani, miten hän ilveilee tuon onnettoman kanssa tuolla
toisella puolella! Voisi todellakin luulla, että hänen entiset
suhteensa häneen alkavat uudelleen."

Lily käänsi silmänsä kohtaukseen, joka herätti Mr. Dorsetissa
sellaista hilpeyttä, ja siltä todellakin näytti, kuten Mr. Dorset
oli sanonut, että rouva Dorset oli pääosanottaja kohtaukseen: hänen
naapurinsa näytti ottavan hänen lähentelynsä vastaan hillityllä
mielihyvällä, mikä ei näyttänyt häiritsevän hänen ruokailuaan. Tuo
näky Palautti Lilyn hyvän tuulen, ja tietäen, minkä omituisen muodon
Mr. Dorsetin aviomiespelko sai, kysyi Lily iloisesti: "Ettekö ole
hänestä hirveän mustasukkainen?"

Dorset tervehti tuota sutkausta vapautuksena. "Oi, hirveästi -- tepä
sen sanoitte -- pitää minua yötkin valveilla. Lääkärit sanovat, että
ruoansulatukseni on tärvellyt -- se seikka, että olen niin kauheasti
mustasukkainen hänestä. -- En voi pistää suuhuni tuota moskaa",
lisäsi hän äkkiä, sysäten pois lautasensa synkän näköisenä; ja Lily
pettämättömällä vaistollaan kiinnitti terävän huomiokykynsä siihen,
mitä hänen vierustoverinsa yhä kertoi toisten ruokajärjestyksestä
ja jota kertomusta säesti selostus sulatetun voin turmiollisista
ominaisuuksista.

Mr. Dorset ei usein löytänyt niin harrasta kuuntelijaa. Hän
piti Lilylle niin kauan innokkaasti seuraa, että hän oli
saavuttamaisillaan onnensa huipun, kun Lilyn kuuluviin tuli eräs
lause toiselta puolelta, missä Miss Corby, seuran koomillinen nainen,
härnäili Jack Stepneytä. Miss Corby näytteli leikillistä osaa: hän
aloitti aina keskustelun odottamattomalla tavalla.

"Ja tietysti siis Sim Rosedalesta tulee sulhaspoika!" kuuli Lily
hänen sinkauttavan, ja Stepney vastata paukautti: "Jupiter, se vasta
ajatus! Minkä tukevan lahjan minä saisinkaan häneltä!"

_Sim Rosedale!_ Tuo nimi tunkeutui Lilyn ajatuksiin kuin salainen
silmänisku. Se kuvasi yhtä niistä monista ilkeistä mahdollisuuksista,
joita liikkui elämän äärellä. Jollei hän mennyt naimisiin Percy
Grycen kanssa, niin saattoi tulla päivä, jolloin hänen olisi oltava
kohtelias sellaiselle miehelle kuin Rosedale. _Etteikö hän tahtonut
mennä Percy Grycelle?_ Mutta hän aikoi mennä hänelle, hän oli
varma hänestä ja itsestään. Hän kääntyi väristen takaisin niiltä
miellyttäviltä poluilta, joilla hänen ajatuksensa olivat harhailleet
ja astui vielä kerran keskelle pitkää valkoista tietä... Kun hän meni
tuona iltana huoneeseensa, huomasi hän, että viime posti oli tuonut
hänelle uuden tukon laskuja. Rouva Peniston, joka oli tunnollinen
nainen, oli ne osoittanut Bellomontiin.

Sopimuksen mukaan Miss Bart siis nousi seuraavana aamuna mielessään
vakava päätös mennä, kuten hänen velvollisuutensa vaati, kirkkoon.
Hän ei suonut itselleen pitkää aikaa nauttia einetarjottimen
herkkuja, pakotti itsensä pukeutumaan harmaaseen pukuun ja lähetti
palvelustyttönsä kiireisesti lainaamaan rukouskirjaa rouva Trenorilta.

Mutta hänen aikomuksensa oli liian puhtaasti harkittu, jottei se
olisi sisältänyt kapinan ituja. Tuskin oli hän tehnyt valmistuksensa,
kun ne herättivät tukahdettua vastustuksen tunnetta. Pieni kipinä
riitti sytyttämään Lilyn mielikuvituksen; ja harmaan puvun ja ikävän
rukouskirjan näkeminen poisti verhon hänen silmistään. Näinkö hänen
olisi käytävä Percy Grycen kanssa joka sunnuntai kirkossa? Heillä
olisi etupenkki New Yorkin suurimmassa kirkossa, ja Grycen nimi
komeilisi seurakunnan hyväntekeväisyyslistalla. Muutaman vuoden
kuluttua, kun hän tulisi tukevammaksi, hänestä tehtäisiin kaitsija.
Kerran talvessa tulisi kirkkoherra päivällisille, ja hänen miehensä
pyytäisi Lilyä tarkistamaan luettelon ja katsomaan, ettei siellä
olisi miehestään eronneita, paitsi niitä, jotka olivat osoittaneet
katumuksen merkkiä menemällä uusiin hyvin rikkaisiin naimisiin.
Näissä uskonnollisissa velvollisuuksissa ei ollut mitään erikoista,
mutta ne kuvasivat osaa siitä ikävyyksien kasasta, joka kohosi hänen
polullensa. Ja kuka saattoi tyytyä ikävystymään sellaisena aamuna?
Lily oli nukkunut hyvin ja kylpy oli saanut hänen poskensa hehkumaan.
Niissä ei ollut tänä aamuna huomattavissa mitään viiruja tai oli
sitten peili paremmassa paikassa.

Ja päivä oli sopusoinnussa hänen mielensä kanssa: se oli omiaan
mielijohteisiin ja toimettomuuteen. Kevyt ilma näytti olevan täynnä
kultapölyä; kasteessa kimaltelevan nurmikon takana koreilivat
autereiset metsämaat, ja kukkulat joen toisella puolen uivat
siniseesteessä. Jokainen veripisara Lilyn suonissa kutsui häntä
onneen.

Pyörien rätinä herätti hänet näistä haaveista ja ikkunanpieleen
nojaten hän näki omnibusin lähtevän. Hän oli myöhästynyt, siis --
mutta se ei häntä pahoittanut. Nähdessään vilahduksen Mr. Grycen
masentuneista kasvoista tuli hän vain vakuutetuksi siitä, että hän
oli tehnyt viisaasti jäädessään pois, kun kerran pettymys, joka
niin vilpittömästi ilmeni Mr. Grycen kasvoilla, varmaankin lisäsi
hänen haluaan iltapäiväkävelyyn. Tätä kävelyretkeä Lily ei aikonut
laiminlyödä; silmäys kirjoituspöydällä oleviin laskuihin riitti
huomauttamaan, miten välttämätön se oli. Mutta siihen mennessä
hänellä oli koko aamupäivä käytettävänään mielensä mukaan. Hän tunsi
kyllin tarkasti Bellomontin tavat tietääkseen, että hän saattoi olla
aivan omissa oloissaan aterialle asti. Hän oli nähnyt Wetherallien,
Trenorin tyttöjen ja Lady Cressidan menevän omnibusiin; Judy Trenor
pesetytti varmaankin tukkaansa. Carry Fisher oli epäilemättä lähtenyt
miehensä kanssa ajelemaan; Ned Silverton poltteli luultavasti
paperossia makuuhuoneessaan ja Kate Corby oli varmaankin pelaamassa
tennistä Jack Stepneyn ja Miss Van Osburghin kanssa. Naisista oli
jäljellä vain rouva Dorset, mutta hän ei tullut koskaan huoneestaan,
ennenkuin aterialle: hänen lääkärinsä, niin hän selitti, olivat
kieltäneet hänen menemästä raakaan aamuilmaan.

Seurueen muita jäseniä Lily ei erikoisesti ajatellut, missä he
olivatkaan, he eivät olleet yhtä paljon hänen suunnitelmiensa
tiellä. Nämä suunnitelmat saivat hänet tällä hetkellä pukeutumaan
jonkunverran maalaisemmin ja kesäisemmin kuin hän ensin oli aikonut,
ja päivänvarjo kädessä alas laskeutuessaan hänellä oli vapautunut
ilme kuin naisella, joka hakee ulkoilmaharjoitusta. Suuri sali oli
tyhjä, mutta koiraparvi, joka takan ääressä piti silmällä ulko-ovea,
oli heti hänen ympärillään tarjoamassa hänelle seuraa. Lily työnsi
syrjään häntä vastaan hyppivien koirien käpäliä, ja vakuuttaen
noille iloisille vapaaehtoisille, että hän saattoi nyt käyttää
hyväkseen heidän seuraansa, hän käyskenteli tyhjän vastaanottohuoneen
läpi talon toisessa päässä olevaan kirjastoon. Kirjasto oli
ehkä ainoa jäljellejäänyt osa vanhaa Bellomontin kantatilaa; se
oli suuri huone, jossa oli havaittavissa emämaan traditsionien
leima. Muutamia perhekuvia - peruukkiniekkoja aatelismiehiä ja
leveäpäähineisiä ja hoikkavartaloisia naisia -- riippui hyllyjen
välillä, joilla oli hauskannäköiseksi kuluneita kirjoja, useimmat
seinillä riippuvien esi-isien aikuisia; myöhemmät Trenorit eivät
olleet tehneet kirjastoon mitään huomattavia lisäyksiä. Bellomontin
kirjastoa ei itse asiassa käytetty koskaan lukemiseen, vaikkakin
sillä oli jonkinlainen populäärisyys tupakkahuoneena ja rauhallisena
flirttailupaikkana. Lily kulki hiljaa paksun, vanhan maton yli, jolla
oli kevyitä tuoleja, ja ennenkuin hän ehti huoneen keskelle, hän
huomasi Lawrence Seldenin istuvan toisessa päässä. Mutta vaikka kirja
oli hänen polvillaan, ei hänen huomionsa ollut kiintynyt siihen,
vaan erääseen naiseen, jonka pitseillä koristettu vartalo erottautui
erinomaisen solakkana huonekaluston tummaa nahkaa vasten hänen
nojatessaan viereisen tuolin selkämystää vastaan.

Lily pysähtyi huomatessaan tuon ryhmän; hetken ajan hän näytti
tahtovan vetäytyä takaisin, mutta tarkemmin ajateltuaan hän ilmaisi
tulonsa kahisuttamalla hameensa helmoja, mikä sai parin nostamaan
päätään; rouva Dorsetin kasvoissa kuvastui avoin harmi, Selden taas
tapansa mukaan hymyili rauhallisesti. Hänen tyyneytensä sai Lilyn
hämille, mutta hämilleen joutuminen vaati Lilyltä tässä asemassa
sitäkin loistavampaa itsensähillitsemistä.

"Voi minua poloista, olenko myöhästynyt?" kysyi hän, ojentaen
Seldenille kätensä, kun tämä nousi häntä tervehtimään.

"Myöhästynyt mistä?" tiedusteli rouva Dorset happamesti. "Ei
aamiaiselta tietenkään, mutta ehkä sinulla oli aikaisempi sopimus?"

"Oli kyllä", sanoi Lily huolettomasti.

"Todellakinko? Ehkä minä sitten olen tiellä? Mutta Mr. Selden on
kokonaan käytettävissäsi." Rouva Dorsetin ohimot olivat kalpeat, ja
hänen vastapuhujansa tunsi jonkinlaista mielihyvää jatkaessaan hänen
kiusaamistaan.

"Ei toki, hyvä ystävä -- jää vain", sanoi Lily hyväntuulisesti. "En
ensinkään halua ajaa sinua pois."

"Olet ylen hyvä, mutta minä en ole koskaan Mr. Seldenin sopimusten
tiellä."

Tähän huomautukseen sisältyi heikko omistusoikeuden sävy, mikä
ei jäänyt huomaamatta Seldeniltä, joka peittääkseen harmin punaa
kumartui ottamaan maasta kirjaa, jonka hän oli pudottanut Lilyn
lähestyessä. Tämän silmät laajenivat viehättävästi ja hän purskahti
kovaan nauruun.

"Mutta minulla ei ole mitään sopimusta Mr. Seldenin kanssa! Minun
sopimukseni oli mennä kirkkoon, mutta pelkään, että omnibus on
lähtenyt ilman minua. Tiedättekö, _onko_ se lähtenyt?"

Hän kääntyi Seldeniin päin, joka vastasi kuulleensa sen ajavan pois
vähän aikaa sitten.

"No sitten minun on mentävä jalan. Lupasin Hildalle ja Murielille
mennä heidän kanssaan kirkkoon. Sanokaa, onko liian myöhäistä mennä
sinne jalan? No sama se, tahdon joka tapauksessa näyttää, että olen
koettanut. En sittenkään ole pahoillani!"

Ja iloisesti nyökäten rouva Dorsetille ja Seldenille, joiden luo hän
oli tunkeutunut, Miss Bart hävisi lasiovesta ja kulkea kahisutti
viehkeänä pitkin pitkää puutarhan jalkakäytävää.

Hän lähti kirkkoon päin, mutta ei erittäin nopein askelin. Tämä ei
jäänyt huomaamatta niiltä, jotka seisoivat ovella ja veitikkamaisen
näköisinä katselivat hänen jälkeensä. Lily tunsi todellakin jotenkin
katkeraa pettymystä. Kaikki hänen tämänpäiväiset suunnitelmansa
perustuivat siihen seikkaan, että Selden oli tullut Bellomontiin.
Lily oli odottanut alastullessaan tapaavansa hänet itseään
odottamassa, mutta olikin sensijaan tavannut hänet tilanteessa,
joka hyvin saattoi ilmaista, että hän oli ollut odottamassa jotakin
toista naista. Oliko sittenkin mahdollista, että Selden oli tullut
Bertha Dorsetin takia? Tämä oli Seldenin pyydystämisessään mennyt
niin pitkälle, että oli ilmaantunut sellaiseen aikaan, jolloin hän ei
ollut koskaan näyttäytynyt tavallisille kuolevaisille eikä Lily tällä
hetkellä tiennyt mitään keinoa, miten tehdä hänet naurettavaksi.
Hänen mieleensä ei johtunut että Seldenin tulon oli voinut
yksinkertaisesti aiheuttaa halu viettää sunnuntai maalla: naiset
eivät koskaan opi vapautumaan tunneseikoista miehiä arvostellessaan.
Mutta Lily ei hevillä menettänyt malttiaan; kilpailu yllytti häntä,
ja hän mietti, että Seldenin tulo, jollei se selittänyt hänen
vielä olevan rouva Dorsetin pauloissa, osoitti hänen olevan niin
täydellisesti vapaan niistä, ettei hän pelännyt rouva Dorsetin
läheisyyttä.

Nämä ajatukset hidastuttivat hänen käyntiään siihen määrin, että
hän tuskin näytti joutuvan kirkkoon ennen saarnaa ja vähitellen,
kuljettuaan puutarhoista metsäpolulle, hän siihen määrin unohti
aikomuksensa, että vaipui karkeatekoiselle penkille, joka oli
polun taitteessa. Paikka oli viehättävä, eikä Lily ollut tunnoton
viehätykselle, eikä sille seikalle, että hänen läsnäolonsa lisäsi
sitä. Mutta hän ei ollut tottunut kokemaan yksinäisyyden iloja. Hän
tunsi hiipivää väsymystä kulkiessaan; pirteys oli hävinnyt hänestä
ja elämänhalu oli rauennut hänen huuliltaan. Hän tuskin tiesi,
mitä hän etsi tai miksi sen löytämisen epäonnistuminen oli niin
karkoittanut valon hänen taivaaltaan: hänellä oli vain epämääräinen
epäonnistumisen tai sisäisen eristymisen tunne, joka eristyminen oli
täydellisempi kuin yksinäisyys hänen ympärillään.

Hänen askeleensa kävivät veltoiksi ja hän seisoi katsellen
hajamielisesti ylös, hosuen polun varrella kasvavia sananjalkoja
päivänvarjonsa kärjellä. Silloin kuului askelia hänen takanaan ja hän
näki Seldenin vierellään.

"Miten nopeasti te kävelette!" huomautti tämä. "Luulin, etten teitä
koskaan saavuttaisi."

Lily vastasi: "Olette varmaankin hyvin hengästyksissä! Olen hetken
ajan istunut tuon puun alla."

"Toivoakseni minua odottamassa?" lisäsi Selden. Ja Lily vastasi
naurahtaen:

"Niin -- odottamassa näkeväni, tulisitteko te."

"Tajuan erotuksen, mutta siitä en välitä, sittenkuin toinen teko
sisältää toisen. Mutta ettekö ollut varma, että tulisin?"

"Jos olisin odottanut kyllin kauan, mutta käsitättehän, että minulla
oli vain rajoitettu aika tuohon kokeiluun."

"Miksi rajoitettu? Aamiaisenko takia?"

"Ei, toisen sopimuksen takia."

"Sopimuksenneko takia mennä kirkkoon Murielin ja Hildan kanssa?"

"Ei, vaan palata kirkosta kotiin erään toisen henkilön kanssa."

"Aha, ymmärrän. Olisihan minun pitänyt tietää, että teillä on yllin
kyllin käytettävänänne vaihtoehtoja. Ja tuleeko tuo toinen henkilö
tätä tietä?"

Lily nauroi taas. "Sitähän minä en juuri tiedä. Ja saadakseni asiasta
selvän minun on mentävä kirkkoon ennenkuin jumalanpalvelus päättyy."

"Aivan niin. Ja minun on estettävä teitä tekemästä sitä; jossa
tapauksessa tuo toinen henkilö, teidän poissaolonne masentamana,
tekee varmaankin epätoivoisen päätöksen ajaa takaisin omnibusissa."

Lily tarttui heti tähän koukkuun; Seldenin leikinlasku näytti
pulppuavan Lilyn sisimmästä mielestä. "Senkö te tekisitte tällaisessa
tapauksessa?" uteli hän.

Selden katsoi häneen juhlallisen näköisenä. "Olen täällä näyttämässä
teille, mitä kykenen tekemään asian niin vaatiessa!" sanoi hän.

"Kulkemaan mailin verran tunnissa -- teidän täytyy tunnustaa, että
omnibus kulkisi nopeammin!"

"Niinpä niin -- mutta löytääkö hän teidät lopuksi? Se on menestyksen
ainoa todistus."

He katsoivat toisiinsa samanlaisella mielihyvällä kuin mitä he olivat
tunteneet jutellessaan keskenään joutavuuksia teepöydän ääressä.
Mutta äkkiä Lilyn kasvojen ilme muuttui ja hän sanoi: "Hyvä, jos niin
on, niin hän on onnistunut."

Seuraten Lilyn katsetta Selden huomasi ihmisryhmän tulevan heitä
kohti etäisimmästä tien mutkasta. Lady Cressida oli nähtävästi
tahtonut välttämättömästi kävellä kotiin ja toiset olivat
katsoneet velvollisuudekseen seurata häntä. Lilyn seuralainen loi
nopean silmäyksen joukon kumpaankin mieheen: Wetherall käveli
kunnioittavan näköisenä Lady Cressidan rinnalla luoden hermostuneita
syrjäsilmäyksiä ja Percy Gryce oli jälkijoukkona rouva Wetherallin ja
Trenorin tyttärien kanssa.

"Aha, nyt minä ymmärrän, miksi te niin harrastatte
amerikkakirjallisuutta!" huudahti Selden, äänessä mitä
peittämättömimmän ihailun vivahdus, mutta Lilyn punastuminen, jonka
tuo sutkaus aiheutti, esti Seldenin jatkamasta samaan suuntaan.

Lilyn hämilleenjoutuminen oli Seldenille niin uutta, että hän
oli hetken ajan hämmästyksen vallassa, mikä toi hänen mieleensä
joukon mahdollisuuksia. Mutta Lily rupesi kohteliaasti puolustamaan
hämminkiään, sanoen, kun sen aiheuttaja läheni: "Siksi minä juuri
odotin teitä -- kiittääkseni teitä siitä, että olette niin usein
ollut minulle apuna!"

"Siitä te tuskin voitte selviytyä näin lyhyessä ajassa", sanoi
Selden, kun Trenorin tyttäret huomasivat Miss Bartin; ja kun tämä
vastasi heidän meluisaan tervehdykseensä, lisäsi Selden nopeasti:
"Tahdotteko käyttää iltapäivänne siihen? Te tiedätte, että minun
täytyy lähteä huomenaamuna. Mennään kävelemään ja siellä te voitte
kiitellä mielenne mukaan."




VI.


Iltapäivä oli ihana. Ei tuntunut tuulen hengähdystäkään, ja Amerikan
syksyn kirkkautta vaimensi auer sitä kuitenkaan sumentamatta.

Puiston puiden siimeksessä oli jo hieman viileää, mutta sitä mukaa
kuin maaperä kohosi, ilma kävi kirkkaammaksi, ja noustessaan pitkän
matkan rinteitä Lily ja hänen toverinsa joutuivat myöhäisen kesän
piiriin. Polku kiemurteli puiden varjostaman niityn poikki; sitten
se upposi astereita ja orjantappurapensaita kasvavaan kujanteeseen,
mistä ohuen lehtiverhon läpi seutu laajeni idyllimäisenä.

Ylempänä solasta näkyi yhä tiheämpiä sananjalkaryhmiä ja varjoisien
rinteiden tuoresta vihreyttä. Puut alkoivat reunustaa sitä ja varjo
syveni pyökkikujan hämäräksi. Puun rungot olivat erillään, vain
hieman kasvoi alusmetsää. Polku kulki pitkin metsänreunaa, siellä
täällä sivuuttaen aurinkoisen laidunmaan tai hedelmätarhan.

Lily ei ollut oikein luonnontuntija, mutta hän ihaili suuresti
sen omituisuutta ja saattoi olla hyvin herkkä luonnon tarjoamalle
näylle, joka oli sopiva tausta hänen omille tunteilleen. Hänen
alapuolellaan leviävä maisema näytti kuvastavan hänen omaa
mielialaansa ja hän löysi jotain omasta itsestään sen rauhassa ja
sen vapaassa laajuudessa. Läheisillä rinteillä helottivat vaahterat
kuin tuliroviot, alempana oli harmaita hedelmätarharyhmiä ja siellä
täällä myöhäistä tammirivien vihreää. Pari kolme maalaistaloa näkyi
omenapuiden varjossa ja erään kylän kirkon valkoinen puutorni näkyi
mäen takaa, kun taas alempana autereessa häämötti valtatie peltojen
välillä.

"Istutaan tähän", ehdotti Selden heidän saapuessaan avonaiselle
kallionkielekkeelle, jonka yläpuolella pyökit kohosivat jyrkästi
sammaleisten vierinkivien välissä.

Lily istuutui kalliolle, posket hehkuen pitkästä kiipeämisestä.
Hän istui hiljaa, suu raollaan nousun jännityksestä, rauhallisesti
tarkastellen maiseman katkonaisia piirteitä. Selden ojentautui
pitkäkseen nurmikolle hänen jalkojensa juureen suojaten kasvojaan
hatullaan vinosti tulevia auringonsäteitä vastaan ja kiertäen kätensä
päänsä alle, jonka hän nojasi kalliota vastaan. Hänellä ei ollut
halua saada Lily puhumaan; tämän hiljaisuus tuntui olevan osa luonnon
yleisestä rauhasta ja sopusoinnusta. Selden tunsi omassa mielessään
vain uneliasta mielihyvää, joka verhosi tunteen voimakkaita kuohuja
kuten syyskuun auer verhosi maisemaa heidän jalkojensa juuressa.
Mutta Lilyn mielen, niin rauhalliselta kuin hän ulkonaisesti
näyttikin, täytti ajatustulva. Hänessä oli tällä hetkellä kaksi
elämää: toinen huokui syvää rauhaa ja iloa, toinen haukkoi ilmaa
pelon mustassa vankilassa. Mutta vähitellen vangin läähätys heikkeni,
tai tuo toinen puoli kiinnitti siihen vähemmän huomiota: taivaanranta
avartui, taivas yleni ja henki valmistautui vapaana lentämään.

Hän ei olisi itse voinut selittää sitä keveyden tunnetta, joka
näytti nostavan hänet jalkojensa juuressa olevan auringon valaiseman
maailman yläpuolelle. Hän ihmetteli, oliko se rakkautta vai pelkkää
onnellisten ajatusten ja tunteiden satunnaista yhtymistä? Miten
paljon siitä oli ihanan iltapäivän lumouksen, metsän tuoksun ja
tyhjyyden ajatuksesta pakenemisen ansiota? Lilyllä ei ollut mitään
määrättyä kokemusta, minkä avulla saada selville tunteidensa
laatu. Hän oli useita kertoja ollut rakastunut omaisuuteen tai
virkauraan, mutta vain yhden kerran mieheen. Siitä oli jo vuosia,
se oli hänen seuraelämään osanottonsa ensimmäisiä aikoja, jolloin
eräs nuori aatelismies nimeltä Herbert Melson, sinisilmäinen ja
kiehkuratukkainen, sytytti hänet romanttiseen intohimoon. Mutta tämä
aikaisempi tunnesisältö ei ollut verrattavissa nykyiseen; ainoa
vertailukohta oli helppouden, vapautumisen tunne, jota hän muisteli
tunteneensa valssin pyörteessä tai kasvihuoneen yksinäisyydessä tuon
lyhyen nuoruudenromaaninsa kestäessä. Hän ei ollut tähän saakka
tuntenut uudelleen tuota keveyttä, tuota vapauden hehkua. Mutta nyt
se oli jotakin enempää kuin veren sokeaa hapuilemista. Omituista
viehätystä hänen tunteelleen Seldeniä kohtaan antoi se, että Lily
ymmärsi sen; hän saattoi sormellaan koskettaa sen ketjun jokaista
rengasta, joka veti heitä yhteen. Vaikka Seldenin populariteetti
oli rauhallista lajia, jota hänen ystävänsä pikemminkin tunsivat
kuin toitottivat julki, ei Lily ollut koskaan erehtynyt pitämään
hänen vaatimattomuuttaan vähäpätöisyytenä ja lahjattomuutena.
Seldenin arvossapidettyä sivistyneisyyttä pidettiin yleensä pienenä
haittana kevyelle seurustelulle, mutta Lilyä, joka oli ylpeä
laajana pidetystä kirjallisuuden tuntemisestaan ja joka kuljetti
matkalaukussaan aina mukanaan Omar Khayamia, tämä miellytti ja
hän tunsi, missä arvossa sitä olisi pidetty seuraelämässä, jonka
sivistys olisi ollut vanhempi. Yksi Seldenin kykyjä oli sitäpaitsi
se, että hän käsitti asemansa. Hänessä oli mielen ylevyyttä, joka
kohotti hänet päätä korkeammalle muuta kansaa, noita samaan kaavaan
valettuja hämäriä olentoja, ja muodottomien tyyppien maassa hän
näytti kuuluvan erikoiseen rotuun ja kantavan keskitetyn menneisyyden
leimaa. Rehentelevät henkilöt pitivät häntä hieman kuivana, ja
hyvin nuoret tytöt purevan ivallisena. Mutta ystävällisen erillään
pysyttelemisen ilme, joka oli mahdollisimman kaukana persoonallisen
edun tavoittelusta, herätti eniten Lilyn mielenkiintoa. Kaikki oli
Seldenissä sopusoinnussa Lilyn maun herkän aineksen kanssa, yksin
se hieno ivakin, jolla hän suhtautui siihenkin, mikä Lilystä näytti
pyhimmältä. Lily ihaili häntä eniten ehkä siksi, että hän osoitti
yhtä selvää ylemmyyden tunnetta kuin rikkain mies, mitä Lily oli
koskaan kohdannut.

Tämän ajatuksen itsetiedotonta jatkamista se oli, joka sai Lilyn
sanomaan naurahtaen: "Olen rikkonut tänään teidän takianne kaksi
sopimusta. Kuinka monta te olette rikkonut minun takiani?"

"En yhtään", sanoi Selden rauhallisesti. "Ainoan sopimukseni
Bellomontissa olen tehnyt teidän kanssanne."

Lily katseli häntä, hieno hymy huulillaan.

"Tulitteko todellakin Bellomontiin katsomaan minua?"

"Tietysti tulin."

Selden näytti vaipuvan mietteisiin. "Miksi?" kuiskasi Lily
äänenpainolla, joka oli aivan vapaa keimailusta.

"Koska te olette niin ihmeellinen nähtävä. Minun tekee aina mieleni
nähdä, mitä te teette."

"Kuinka te tiedätte, mitä minä tekisin, ellette olisi täällä?"

Selden hymyili. "En minä ole niin itserakas, että kuvittelisin tuloni
muuttaneen teidän toimianne hiuskarvaakaan."

"Typeryyttä -- enhän minä tietenkään voisi olla kävelyretkellä
kanssanne, jos te ette olisi täällä."

"Eipä ei; mutta teidän kävelyretkenne minun kanssani on vain eräs
toinen tapa käyttää ainestanne. Te olette taiteilija ja minä satun
olemaan väripalanen, jota te käytätte tänään. Teidän taitavuutenne
tulee siinäkin näkyviin, että te kykenette saamaan aikaan ennakolta
mietittyjä vaikutuksia sattumalta."

Lily hymyili myöskin. Seldenin sanat olivat liian sattuvia
ollakseen herättämättä hänen taipumustaan leikinlaskuun. Hän
aikoi tosin käyttää Seldenin läsnäoloa hyvin määrätyn vaikutuksen
aikaansaamiseksi tai oli se ainakin salainen tekosyy, jonka hän oli
keksinyt rikkoakseen lupauksensa lähteä kävelemään Percy Grycen
kanssa. Häntä oli joskus syytetty siitä, että hän oli liian innokas
-- Judy Trenorkin oli kehoittanut häntä kulkemaan hiljaa. No hyvä,
hän ei tahtonut olla liian innokas tässä tapauksessa: hän tahtoi
antaa kosijalleen pitkän epävarmuuden ja jännityksen esimakua.
Missä velvollisuus ja taipumus sattuivat yhteen, siellä ei ollut
Lilyn luonteen mukaista pitää niitä erillään. Hän oli selittänyt
Percy Grycelle olevansa estetty kävelyretkeltä päänsäryn takia:
tuon hirveän päänsäryn, joka oli estänyt hänet aamulla lähtemästä
kirkkoon. Hänen aamiaiselle ilmaantumisensa vahvisti tuota selitystä.
Hänen katseensa oli laimea ja hänen kasvoissaan oli kärsivää suloa.
Hänellä oli hajuvesipullo kädessä. Mr. Gryce oli outo sellaiselle.
Hän jokseenkin hermostuneena ihmetteli, oliko Miss Bart terveydeltään
heikko, ja hänellä oli kauastähtäävä pelko jälkeläistensä
tulevaisuudesta. Mutta myötätunto pääsi voitolle ja hän vakuutti
Miss Bartille, ettei tämä panisi terveyttään alttiiksi menemällä
ulkoilmaan.

Lily oli vastannut tähän myötätunnon osoitukseen raukealla
kiitollisuudella, pyytämällä pyytäen häntä, hänestä itsestään kun
ei ollut seuralaiseksi, lähtemään aamiaisen jälkeen toisten kanssa
automobiililla Van Osburghien luo Peekskilliin. Mr. Gryce oli
liikutettu hänen huolenpidostaan ja paetakseen peloittavaa iltapäivän
tyhjyyttä hän seurasi Lilyn neuvoa ja läksi surullisena, varustettuna
tomupäähineellä ja suojussilmälaseilla. Kun automobiili jyryytti alas
tietä, hymyili Lily hänen hullunkuriselle ulkonäölleen.

Selden oli tarkastanut Lilyn temppuja hilpeällä mielellä. Tämä
ei ollut vastannut mitään hänen pyyntöönsä, että he viettäisivät
iltapäivän yhdessä, mutta kun Lilyn suunnitelmat tulivat näkyviin,
oli Selden jotenkin varma siitä, että hän sisältyi noihin
suunnitelmiin. Talo oli tyhjä, kun hän ennen pitkää kuuli Lilyn
askelet portaissa ja tuli biljaardisalista yhtyäkseen hänen
seuraansa. Lilyllä oli hattu ja kävelypuku, ja koirat seurasivat
hänen kintereillään.

"Luulen kuitenkin, että ulkoilma tekisi minulle hyvää", selitti hän.
Ja Selden myönsi, että niin yksinkertaista keinoa ansaitsi koettaa.

Retkeilijät arvelivat viipyvänsä ainakin neljä tuntia. Lilyllä ja
Seldenillä oli käytettävänään koko iltapäivä ja vapauden ja varmuuden
tunne teki Lilyn mielen kevyeksi. Hän saattoi maistaa henkisen
irtolaisuuden harvinaisia iloja voidessaan jutella niin kauan aikaa
ilman mitään määrättyä aihetta.

Hän tunsi olevansa niin vapaa taka-aikeista, että Seldenin syytös
häntä hieman harmitti.

"En tiedä", sanoi hän, "miksi te aina minua syytätte ennakolta
harkitsemisesta."

"Minusta te tunnustitte sen itse; te kerroitte minulle eräänä
päivänä, että te seuraatte määrättyä suuntaa -- ja jos joku
tekee jotakin, niin on se hänen ansiokseen, jos hän tekee sen
perinpohjaisesti."

"Jos tarkoitatte, että tyttö, jolla ei ole ketään, joka ajattelisi
hänen puolestaan, on pakotettu ajattelemaan itse puolestaan,
niin olen aivan valmis ottamaan vastaan tuon syytöksen. Mutta te
varmaankin pidätte minua kamalana ihmisenä, jos otaksutte, etten
koskaan ole mielijohteiden alainen."

"Mutta sitäpä minä en otaksu: enkö ole teille sanonut, että teidän
neronne on siinä, että te muutatte mielijohteet aikomuksiksi?"

"Neroni?" tokaisi Lily äänessä äkillinen kyllääntymisen sävy. "Onko
olemassa mitään lopullista neron koetinta paitsi menestys? Eikä
minulla totisesti ole ollut menestystä."

Selden työnsi hattunsa syrjään ja loi häneen syrjäsilmäyksen.
"Menestys? -- mitä on menestys? Olisi mielenkiintoista kuulla, miten
te sen määrittelette."

"Menestyksenkö?" Lily epäröi. "Kuinka saada elämästä irti niin paljon
kuin mahdollista, otaksun. Se on sittenkin relatiivinen ominaisuus.
Eikö se ole teidänkin käsityksenne siitä?"

"Minun käsitykseni siitä? Herra varjelkoon!" Selden nousi
äkkiponnistuksella istualleen, nojaten kyynärpäänsä polviinsa ja
tuijottaen pehmeään maisemaan. "Minun käsitykseni menestyksestä on
persoonallinen vapaus."

"Vapaus? Vapaus vaivoista?"

"Kaikesta -- rahasta, köyhyydestä, mukavuudesta ja huolesta, kaikista
aineellisista asioista. Jonkinlainen hengen tasavallan pitäminen --
sitä minä kutsun menestykseksi."

Lily nojasi eteenpäin. "Ymmärrän -- ymmärrän -- se on omituista,
mutta sitä minäkin olen juuri tuntenut tänään."

Selden kohtasi Lilyn katseen, jossa piili häneen kohdistuvaa suloa.
"Onko tunteminen teille niin harvinaista?" sanoi hän.

Lily hieman punastui hänen katseestaan. "Te pidätte minua hirveän
tyhmänä, eikö niin? Mutta ehkä se pikemminkin johtuu siitä, ettei
minulla ole koskaan ollut valinnan varaa. Tarkoitan, ettei kukaan ole
puhunut minulle hengen tasavallasta."

"Se onkin maa, johon jokaisen on itse löydettävä tie."

"Mutta minä en olisi koskaan löytänyt tietäni sinne, jollette te
olisi puhunut minulle siitä."

"Ah, siellä on merkkejä, mutta kukaan ei tiedä, miten niitä on
luettava."

"Onpas, minä olen tiennyt, olen tiennyt!" sanoi Lily hehkuvalla
innostuksella. "Milloin vain näen teidät, huomaan teidät tavailemassa
jotakin merkkiä, kirjainta -- ja eilen -- eilen illalla päivällisillä
-- näin äkkiä pienen polun teidän tasavaltaanne."

Selden katseli yhä häntä, mutta toisin silmin. Tähän saakka hän oli
tuntenut Lilyn seurassa ja keskustelussa esteettistä mielihyvää, jota
miettivä mies mielellään etsii tarkoituksettomasta seurustelusta
kauniin naisen kanssa. Hänen suhtautumisensa oli ollut ihailevaa
tarkastelua ja hän olisi ollut melkein suruissaan havaitessaan
Lilyssä jotakin tunteellista heikkoutta, joka olisi ristiriidassa
hänen tarkoitustensa kanssa. Mutta nyt tuon heikkouden vihjaus oli
tullut hänen mielenkiintoisimmaksi puolekseen. Selden oli tavannut
hänet tuona aamuna epäjärjestyksen hetkenä; hänen kasvonsa olivat
olleet kalpeat ja muuttuneet ja hänen kauneutensa vähentyminen oli
antanut hänelle erikoista viehätystä. _Tuon näköinen hän on ollessaan
yksin!_ oli ollut Seldenin ensimmäinen ajatus; ja toinen oli tarkata,
minkä muutoksen hänen tulonsa sai Lilyssä aikaan. Vaarallinen kohta
heidän seurustelussaan oli se, ettei hän voinut aavistaa Lilyn mielen
välittömyyttä.

"Hyvä", hän sanoi, "eikö se anna teille halua nähdä enempää? Oletteko
tulemassa meikäläiseksi?"

Hän oli ottanut esille paperossinsa puhuessaan, ja Lily ojensi
kätensä laatikkoon päin.

"Ah, antakaa minullekin -- en ole polttanut moneen päivään!"

"Mistä niin luonnoton pidättyväisyys? Kaikkihan Bellemontissa
polttavat."

"Niin kyllä -- mutta sitä ei pidetä sopivana naimisiin aikovalle
tytölle. Ja minähän olen tätä nykyä tuollainen _jeune fille à
marier_."

"Ah, sittenkin minä pelkään, ettemme voi viedä teitä tasavaltaan."

"Miksei? Onko se celibaattinen järjestö?"

"Ei ensinkään, vaikka minun velvollisuuteni on sanoa, ettei siellä
ole monta naimisissa olevaa ihmistä. Mutta te otatte hyvin rikkaan
miehen, ja rikkaan on hyvin vaikea tulla taivaan valtakuntaan."

"Se on väärin, niin arvelen, koska, mikäli asiaa ymmärrän,
kansalaisoikeuden ehtoja on, ettei ajattele liian paljon rahoja,
ja ainoa keino olla ajattelematta rahoja, on se, että niitä on
runsaasti."

"Te voisitte sanoa yhtä hyvin, että paras keino olla ajattelematta
ilmaa on, että sitä on kylliksi hengittää. Se on kylläkin totta
eräässä merkityksessä. Mutta keuhkonne ajattelevat ilmaa, jollette
te sitä teekään. Samoin on niiden teidän rikkaidenkin laita --
he saattavat olla ajattelematta rahaa, mutta he hengittävät sitä
koko ajan; pankaa heidät toiseen ainekseen ja katsokaa, miten he
kiemurtelevat ja haukkovat ilmaa!"

Lily istui tarkastellen hajamielisesti puhaltamiaan savupyörylöitä.

"Minusta näyttää", sanoi hän lopulta, "että te kulutatte suuren osan
aikaanne siinä, mitä te ette hyväksy."

Selden otti vastaan tämän piston levollisena. "Niin kyllä; mutta olen
koettanut pysyä kahdenluontoisena: kaikki on hyvin niin kauan kuin
keuhkot voivat toimia toisessa ilmassa. Todellinen alkemia on taito
muuttaa kulta takaisin joksikin muuksi aineeksi. Ja salaisuus on
siinä, että useimmat ystävänne ovat kadottaneet sen."

Lily jäi miettimään. "Ettekö luule", vastasi hän hetken kuluttua,
"että ihmiset, jotka miettivät seuraelämää, ovat liian taipuvaisia
pitämään sitä päämääränä eikä välikappaleena, aivan kuten ihmiset,
jotka halveksivat rahaa, puhuvat ikäänkuin jos sen ainoa käyttö olisi
pitää sitä pussissa ja vartioida sitä? Eikö ole rehellisempää pitää
niitä kumpaakin mahdollisuuksina, joita voi käyttää joko typerästi
tai viisaasti käyttäjän mukaan?"

"Se on varmasti terve näkökanta. Mutta seuraelämän laita on niin
kummallisesti, että ne pitävät sitä päämääränä, jotka kuuluvat
siihen, eivätkä ulkopuolella olevat arvostelijat. Juuri tuo toinen
tie tarjoo enemmän nähtävyyksiä -- katsomo saattaa olla harhaluulon
vallassa, mutta näyttelijät tietävät, että todellinen elämä on
ramppivalon toisella puolen. Ihmiset, jotka pitävät seuraelämää
pakopaikkana työstä, arvostelevat sitä oikein. Mutta kun se tulee
omaksi päämääräkseen, vääntyvät elämän kaikki suhteet." Selden
nousi kyynäspäilleen. "Taivas varjelkoon!" hän jatkoi, "minä en
halveksi elämän koristeellista puolta. Minusta näyttää, että loiston
tajunta on osoittanut oikeutuksensa sillä, mitä se on tuottanut.
Pahinta siinä on, että niin monta ihmisluontoa käytetään tuohon
työhön. Jos me kerran olemme maailmankaikkeuden raaka-aine, niin
onhan sitä mieluummin tuli, joka karkaisee miekan kuin kala, jota
käytetään purppuravaipan värjäämiseen. Ja meidän seuraelämämme
kaltainen seuraelämä pilaa hyvän aineen käyttämällä sitä pieneen
purppuratilkkuunsa! Katsokaapa Ned Silvertonin tapaista nuorta miestä
-- hän on todellakin liian hyvä käytettäväksi jonkun seuraelämän
kaunistukseksi. Siinä on juuri nuori mies etsimässä maailman
salaisuuksia; eikö ole sääli, että hän sen lopulta löytää rouva
Fisherin salongista?"

"Ned on herttainen poika, ja minä toivon, että hän säilyttäisi
harhaluulonsa kyllin kauan, kirjoittaakseen niistä muutamia sieviä
runoja; mutta luuletteko, että hän saattaa ne kadottaa vain
seuraelämässä?"

Selden kohautti vastaukseksi olkapäitään. "Miksi me kutsumme kaikkia
jaloja aatteitamme harhaluuloiksi ja keskitietä totuuksiksi? Eikö
sellaisten sanontatapojen käyttäminen ole seuraelämän riittävää
tuomitsemista? Minä omaksuin tuon puhetavan hyvin tarkoin Silvertonin
iällä, ja minä tiedän, miten nimitykset voivat muuttaa vakaumusten
värit."

Lily ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin vakuuttavasti. Hänen
tavallinen puheensa oli helposti vaihtuvaa ja vertailevaa; ja Lily
oli hämmästynyt saadessaan äkkiä vilahdukselta katsoa laboratorioon,
jossa Seldenin vakaumukset muodostuivat.

"Ah, te olette yhtä paha kuin muutkin sen uskokunnan jäsenet",
huudahti Lily; "miksi te kutsutte tasavaltaanne tasavallaksi? Se on
suljettu seura ja te luotte mielivaltaisia vastaväitteitä pitääksenne
ihmisiä ulkopuolella."

"Se ei ole minun tasavaltani; jos se sitä olisi, niin minä tekisin
vallankaappauksen ja asettaisin teidät valtioistuimelle."

"Kun te kai todellisuudessa ajattelette, etten koskaan voi
jalallanikaan astua kynnyksen yli? Ymmärrän, mitä te tarkoitatte. Te
halveksitte minun pyyteitäni -- te pidätte niitä minulle arvottomina!"

Selden hymyili, mutt'ei ivallisesti. "No hyvä, eikö se ole
suosionosoitusta? Pidän niitä kyllin hyvinä useimmille jotka elävät
niissä."

Lily katsoi häneen vakavasti. "Mutta enkö mahdollisesti käyttäisi
niitä paremmin, jos minulla olisi näiden ihmisten varat? Raha
on kaikkea varten -- sen käyttö ei rajoitu automobiileihin ja
timantteihin."

"Ei suinkaan: te voitte sovittaa rikkautenne perustamalla
sairashuoneen."

"Mutta jos luulette, että minä siitä todella iloitsen niin te
varmaankin ajattelette, että minun kunnianhimoiset tavoitteluni ovat
kyllin hyviä minulle?"

Selden naurahti tälle vetoamiselle. "Ah, paras neiti Bart, en aio
ennustaa sallimusta, taata sitä, että pääsisitte tavoittelujenne
perille!"

"Silloin on kai parasta, mitä voitte minulle sanoa, se että
koetettuani kaikin voimin tavoitella, minä en luultavasti tule
pitämään siitä, mitä olen saavuttanut?" Lily huokaisi syvään. "Miten
kurjaa tulevaisuutta te ennustatte minulle!"

"No niin -- ettekö ole koskaan ennustanut sitä itse itsellenne?"

Lily punastui vähitellen, ikäänkuin hengen ponnistelu olisi
aiheuttanut tuon punastumisen.

"Usein, hyvinkin usein", sanoi hän. "Mutta se näyttää sitäkin
synkemmältä, kun te sen osoitatte!"

Selden ei vastannut hänen huudahdukseensa, ja hetken ajan he istuivat
hiljaa, ja tuntui kuin jotain olisi sykkinyt heidän välillään ilman
avarassa rauhassa. Mutta äkkiä Lily kääntyi kiivaasti Seldeniin päin.

"Miksi teette sen minulle?" huudahti hän. "Miksi saatatte minun
vihaamaan sitä, minkä olen valinnut, jollei teillä ole antaa mitään
sijaan?"

Nämä sanat herättivät Seldenin mietiskelystä, johon hän oli vaipunut.
Hän itse ei tiennyt, miksi hän oli johtanut keskustelun sille alalle;
sellaista hän ei suinkaan olisi osannut odottaa itseltään iltapäivän
yksinäisyydessä Miss Bartin kanssa. Mutta se oli noita hetkiä,
jolloin ei kumpainenkaan näyttänyt puhuvan harkitusti, jolloin
sisäinen ääni kumpaisessakin puhui toiselle tunteen äänettömien
syvyyksien yli.

"Ei, minulla ei ole antaa teille mitään sijaan", sanoi hän, nousten
istualleen ja kääntyen Lilyyn vasten kasvoja. "Jos minulla olisi,
niin se olisi teidän tietystikin."

Lily otti vastaan tämän äkillisen selityksen vieläpä oudommalla
tavalla kuin millä se oli tehty: hän painoi kasvonsa käteensä ja
Selden näki, että hän itki hetkisen.

Kuitenkin vain hetkisen, sillä kun Selden kumartui lähemmäksi ja veti
hänen kätensä alas vähemmän intohimoisella kuin vakavalla liikkeellä,
käänsi Lily häneen kasvonsa, joiden ilme oli pehmeämpi, mutta ei
liikutuksen vääntämä, ja Selden sanoi itsekseen hieman julmasti, että
yksin hänen itkunsakin oli taidetta.

Miettiminen teki hänen äänensä vakavaksi, kun hän kysyi puoleksi
säälivästi, puoleksi ivallisesti: "Eikö ole luonnollista, että minun
on koetettava vähäksyä kaikkea sitä, mitä minä en voi teille tarjota?"

Lilyn kasvot kirkastuivat tämän kuullessaan, mutta hän veti kätensä
pois, ei teeskennellen, vaan ikäänkuin luopuen jostakin, johon
hänellä ei ollut oikeutta.

"Mutta te vähäksytte _minua_, eikö niin, ollessanne niin varma siitä,
että se on ainoaa, mistä minä välitän?"

Selden tunsi säpsähtävänsä, mutta se olikin hänen itsekkyytensä
viimeinen nuoli. Hän vastasi melkein heti aivan koruttomasti: "Mutta
välitättehän siitä? Eikä mikään minun toivomukseni voi muuttaa sitä."

Hän oli niin kokonaan lakannut ottamasta huomioon, miten kauas tämä
saattoi viedä hänet, että hän tunsi selvästi pettymystä, kun Lilyn
kasvoista kuvastui ivaa.

"Ah", huudahti Lily, "kaikista hienoista sanoistanne huolimatta te
olette yhtä suuri pelkuri kuin minäkin, sillä te ette olisi lausuneet
ainoaakaan niistä, jollette olisi ollut varma minun vastauksestani."

Tämä naseva vastaus kiteytti Seldenin häilyvät aikomukset.

"En ole niinkään varma teidän vastauksestanne", sanoi hän
rauhallisesti. "Ja minä teen teille niin paljon oikeutta, että uskon,
ettette tekään sitä ole."

Nyt oli Lilyn vuoro katsoa häneen hämmästyneenä; ja hetken perästä
hän kysyi: "Aiotteko mennä kanssani naimisiin?"

Selden purskahti nauruun. "En, en aio -- mutta ehkä minä, jos te
aikoisitte!"

"Sitähän minä teille sanoin -- te olette niin varma minusta, että
voitte huvitella kokeilla." Lily veti takaisin kätensä, johon Selden
oli jälleen tarttunut, ja istui katsoen häneen alakuloisena.

"En minä tee kokeita", vastasi Selden. "Tai jos niitä teenkin,
niin en tee niitä teissä, vaan omassa itsessäni. En tiedä, mikä
vaikutus niillä tulee olemaan minuun -- mutta jos teidän kanssanne
naimisiinmeno on yksi niitä, niin aion uskaltaa."

Lily hymyili raukeasti. "Siihen tarvitaankin aivan varmaan suurta
rohkeutta -- en ole teiltä koskaan salannut kuinka suurta."

"Aha, tepä se olettekin pelkuri!" huudahti Selden.

Lily oli noussut seisaalleen ja Selden seisoi katsoen häneen vasten
silmiä. Illan pehmeä hiljaisuus ja yksinäisyys ympäröi heitä: he
tunsivat kohoutuneensa ohuempaan ilmaan. Viimeisen tunnin erinomaiset
vaikutukset värisivät heidän suonissaan ja ajoivat heitä toinen
toiseensa kuten irtautuneet lehdet ajautuvat maahan.

"Te olette pelkuri", toisti Selden, tarttuen hänen käsiinsä.

Lily nojasi häneen hetken ajan ikäänkuin väsyneitä siipiä lepuuttaen.
Selden tunsi ikäänkuin Lilyn sydän löisi pikemminkin pitkän lennon
jännityksestä kuin uusien etäisyyksien aiheuttamasta odotuksen
väristyksestä. Sitten vetäytyen takaisin hieno varoituksen hymy
huulillaan Lily selitti: "Tulen varmaankin olemaan kauhean näköinen,
kun vaatteeni ovat epäjärjestyksessä; mutta voinhan minä somistaa
omat hattuni."

He seisoivat hetken hiljaa tämän jälkeen, hymyillen toisilleen kuin
seikkailevat lapset, jotka ovat kiivenneet kiellettyyn korkeuteen,
josta he näkevät uuden maailman. Heidän jalkojensa juuressa lepäävä
nykyinen maailma oli kietoutunut sumuun ja laakson yli nousi kuu
paksun sinen keskeltä.

Äkkiä he kuulivat kaukaista ääntä, ikäänkuin jättiläishyönteisen
surinaa, ja seuraten valtatietä, joka kiemurteli tavallista
valkoisempana ympäristön hämärässä, eräs musta esine ryntäsi näkyviin.

Lily havahtui hajamielisyydestään. Hänen hymynsä katosi ja hän alkoi
liikkua kujannetta kohti.

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että oli niin myöhä! Me emme joudu
takaisin ennen pimeän tuloa", sanoi hän melkein kärsimättömästi.

Selden katsoi häntä hämmästyneenä: kului hetki ennenkuin hän näki
Lilyn entisillä silmillä. Sitten hän sanoi epämääräisen kuivasti: "Se
ei ollut meikäläisiä, se meni toista tietä."

"Tiedän, tiedän --" Lily pysähtyi, ja Selden huomasi hänen
punastuneen hämärässä. "Mutta minä sanoin heille, etten voinut hyvin
-- etten menisi ulos. Mennään alas!" kuiskasi hän.

Selden yhä katsoi häneen. Sitten hän otti taskustaan
paperossilaatikkonsa ja sytytti hitaasti paperossin. Hänestä näytti
välttämättömältä tuona hetkenä ilmaista jollakin tavalla koettavansa
pitää kiinni nykyhetkestä. Hänellä oli melkein poikamainen halu
antaa seuralaisensa nähdä, että hän oli heidän lentoretkensä jälkeen
päässyt jaloilleen.

Lily odotti, kun Selden sytytti paperossinsa kämmenkuopassaan. Sitten
Selden tarjosi hänelle paperosseja.

Hän otti yhden epäröiden ja pistäen sen huulilleen hän kumartui
eteenpäin ottaakseen Seldenin paperossista tulta. Hämärässä pieni
punainen kipinä valaisi hänen kasvojensa alaosan, ja Selden näki
hänen suunsa ympärillä hymyn väreitä.

"Olitteko tosissanne?" kysyi Lily äänessä omituista ilon väristystä,
jonka hän oli saattanut kiireessä saada jostakin, hänellä olematta
aikaa valita oikea sävy.

Selden hallitsi paremmin ääntään. "Miksen?" vastasi hän.
"Ymmärrättehän, ettei minun tarvinnut uskaltaa mitään ollakseni
tosissani." Ja kun Lily yhä seisoi hänen edessään hieman kalpeana
nasevasta vastauksesta, lisäsi Selden nopeasti: "Mennään alas."




VII.


Osoitti rouva Trenorin syvää ystävyyttä, että hänen äänensä Miss
Bartia nuhdellessaan sai saman persoonallisen epätoivon sävyn kuin
jos hän valittaisi jonkin talouden luhistumista.

"Kaikki, mitä minä voin sanoa sinulle, Lily, on se, että minä en
saa sinusta selvää!" Hän nojasi taaksepäin huoaten, pitsi- ja
musliiniaamupuvussaan ja kääntyen välinpitämättömän näköisenä
työpöytäänsä päin, johon oli kasattu kaikenlaista kamaa.

"Jollet olisi edes minulle kertonut, että vakavasti aioit häntä --
mutta olen varma, että sinulla oli tuo suunnitelma kyllä alussa!
Miksi muuten pyysit minua pitämään itseäsi erilläsi bridgestä ja
pitämään hänestä loitolla Carrya, ja Kate Corbya? En luule, että
teit sen siksi, että hän huvitti sinua. Ei kukaan meistä kuvittelisi
toimittaa sinua hänen seuraansa, jollet aio mennä hänelle. Olen
varma siitä, että joku pitää sillä hauskaa! Kaikki he tahtoivat
auttaa asiaa eteenpäin. Berthakin pysyi syrjässä -- tahdon sanoa
sen -- kunnes Lawrence tuli ja sinä riistit hänet häneltä. Tämän
jälleen hänellä oli oikeus kostaa -- miksi herran nimessä asetuit
poikkiteloin hänen tielleen? Sinä olet tuntenut Lawrence Seldenin
jo vuosia -- miksi menettelit, ikäänkuin olisit juuri nähnyt hänet
ensi kerran? Jos sinulla on kaunaa Berthaa kohtaan, niin oli
sopimaton aika osoittaa sitä nyt -- olisithan sen voinut tehdä aivan
yhtä hyvin mentyäsi naimisiin! Sanoinhan sinulle, että Bertha on
vaarallinen. Hän oli pahalla päällä tänne tullessaan, mutta Lawrencen
ilmaantuminen sai hänet hyvälle tuulelle, ja jos olisit antanut hänen
olla siinä luulossa, että Lawrence oli tullut _hänen_ tähtensä, niin
ei hänen päähänsä olisi koskaan pistänyt tuottaa sinulle tätä harmia.
Ah, Lily, sinä et koskaan saa aikaan mitään, jollet ole vakava!"

Miss Bart kuunteli tätä puhetulvaa välinpitämättömän näköisenä. Miksi
hän olisi suuttunut? Hänen omantuntonsa äänihän se puhui hänelle
rouva Trenorin kautta. Mutta omaa omaatuntoansakin vastaan hänen oli
ainakin näön vuoksi puolustauduttava.

"Käytin vain yhden päivän itselleni -- luulin hänen viipyvän koko
viikon, ja tiesin, että Mr. Selden lähtisi tänä aamuna."

Rouva Trenor torjui tuon väitteen liikkeellä, joka ilmaisi sen
onttouden.

"Hän aikoi jäädä -- sepä se onkin asiassa pahinta. Nyt saa asia sen
näön kuin hän olisi paennut sinua, että Bertha on tehnyt tehtävänsä
ja myrkyttänyt hänet perinpohjin."

Lily naurahti hieman. "Oh, joskin hän juoksee tiehensä, niin aion
vallata hänet!"

Hänen ystävättärensä teki torjuvan kädenliikkeen. "Mitä teetkin,
Lily, älä tee mitään!"

Miss Bart hymyili tuolle varoitukselle. "En aio suorastaan lähteä
ensi junalla. Onhan niitä keinoja --" Mutta hän ei ruvennut niitä
selittelemään tarkemmin.

Rouva Trenor korjasi terävästi: "_Olisihan_ niitä keinoja --
paljonkin! En luullut, että sinun tarvitsi erikoisesti huomauttaa
siitä. Mutta älä petä itseäsi -- hän on pelästynyt pahanpäiväisesti.
Hän juoksi suoraan kotiin äidin luo, ja tämä on suojeleva häntä!"

"Niin, aina kuolemaan asti", myönteli Lily hymyillen tuolle
olettamukselle.

"Miten voit _nauraa_ --" torui häntä hänen ystävättärensä ja
päästäkseen suoraan asian ytimeen Lily kysyi: "Mitä Bertha oikeastaan
kertoi hänelle?"

"Älä kysy minulta -- kauheita! Hän näytti kaivaneen esille kaikki
tyyni. Tiedät, mitä minä tarkoitan -- tietenkään siinä ei ollut
mitään _totta_. Mutta luulen hänen viitanneen ruhtinas Variglianoon
-- ja Lord Hubertiin -- ja siinä oli jokin juttu sinun lainailuistasi
vanhalta Ned Van Alstyneltä: oletko sitä koskaan tehnyt?"

"Hän on isäni serkku", huomautti Miss Bart.

"No niin, tietysti hän jätti tämän mainitsematta. Ned näyttää
kertoneen Carry Fisherille ja tämä Berthalle, tietystikin. Nehän ovat
kaikki samanlaisia, kuten tiedät: he pitävät kielensä alla jonkin
asian vuosikausia, ja luulet olevasi turvassa, mutta kun asia vaatii,
niin he muistavat kaikki tyyni."

Lily oli kalvennut: hänen äänessään oli terävä sointu, kun hän
lausui: "Kysymys on summasta, jonka menetin bridge-pelissä Van
Osburgheilla. Tietysti minä sen maksoin."

"Niin kyllä, mutta sitä he eivät tahtoneet muistaa. Sitäpaitsi tuo
ajatus, että se oli pelivelkaa, pelästytti Percyä. Bertha kyllä
tiesi, kenelle hän puhui -- ja mitä hän puhui!"

Samaa kyytiä toruili ja neuvoskeli rouva Trenor melkein tunnin ajan
ystävätärtään. Miss Bart kuunteli ihailtavan rauhallisena. Hänen
luonnostaan hyvän luonnonlaatunsa oli vielä taltuttanut useiden
vuosien aikana hänelle välttämätön myöntyväisyys, hän kun saattoi
melkein aina saavuttaa päämääränsä vain toisten kiertoteillä, ja
ollen taipuvainen uhmailemaan epämieluisia tapahtumia, heti kun ne
ilmaantuivat, hän ei pannut pahakseen kuulla muidenkin toteavan
sitä, mitä hänen hulluutensa saisi todennäköisesti aikaan, vaikka
hänen omat ajatuksensa liikkuivat vielä enimmäkseen toisilla teillä.
Esiintyen rouva Trenorin valtavassa sanatulvassa tuo tilitys oli
todellakin hirveä, ja Lily huomasi sitä kuunnellessaan vähitellen
joutuneensa katsomaan asiaa samalta kannalta kuin rouva Trenor. Tämä
tiesi, että Lily-parasta täytyi todellakin olla hirveää, kun täytyi
lakata toivomasta oikeita pitsejä alushameisiinsa ja automobiilia
ja höyryalusta käytettäväkseen. Mutta jokapäiväinen harmi
maksamattomista laskuista ja jokapäiväinen taistelu tuhlauksen pieniä
houkutuksia vastaan olivat hänen kokemukselleen yhtä etäisiä kuin
päivätyöläisnaisen talouskysymykset. Rouva Trenorin tietämättömyys
tilanteen todellisesta jännityksestä teki sen Lilylle sitäkin
kiusallisemmaksi. Mikä hulluuden puuska oli hänet ajanut jälleen
noille pimeille vesille?

Jos vielä tarvittiin jotakin hänen nöyrtymiseensä, niin se oli
tietoisuus siitä tiestä, jonka hänen vanha elämänsä avasi hänelle
saadakseen hänet jälleen takaisin. Eilen hänen mielikuvituksensa
oli liidellyt vapaasti toimiensa valikoimista ajatellessaan, nyt
hänen oli pysyttävä tutun elämänuran tasapinnalla; hetken loiston ja
vapauden harhakuva muuttui alistuvaisuuden pitkiksi tunneiksi.

Hän laski apua rukoillen kätensä ystävättärensä käteen. "Judy rakas!
Minua surettaa, että olen tuottanut sinulle niin paljon ikävyyttä.
Sinä olet kovin hyvä minulle. Mutta sinun täytyy antaa minulle
muutamia kirjeitä vastattaviksi -- anna minun olla edes hyödyksi."

Hän asettui kirjoituspöydän ääreen, ja rouva Trenor myöntyi hänen
esitykseensä huoaten, mikä merkitsi, että Miss Bart oli loppujen
lopuksi osoittanut olevansa kelpaamaton korkeampiin tehtäviin.

Aamiaispöydässä oli vähemmän väkeä. Kaikki miehet, paitsi Jack
Stepney ja Dorset, olivat palanneet kaupunkiin (Lilystä näytti
viimeiseltä kohtalon ivalta, että Selden ja Percy Gryce olivat
matkustaneet samassa junassa), ja Lady Cressida ja läsnäolevat
Wetherallit olivat ajaneet automobiililla erääseen etäiseen
maakartanoon aamiaiselle. Sellaisina hetkinä, jotka tarjosivat
vähemmän mielenkiintoa, rouva Dorset pysyi huoneessaan iltapäivään
asti, mutta tässä tilaisuudessa hän ilmaantui pöytään, kun ateria oli
puolitiessä, silmät syvällä päässä ja asento velttona, mutta ilkeyden
välähdys välinpitämättömyytensä pohjalla.

Hän kohotti kulmakarvojaan katsoessaan pöydän yli. "Miten vähän meitä
on jäänyt. Minä niin nautin levosta -- etkö sinä myöskin, Lily?
Toivon, että miehet pysyisivät poissa -- on todellakin paljon parempi
ilman heitä. No sinua ei tietysti oteta lukuun, George: eihän kukaan
puhu miehestään. Mutta luulin Mr. Grycen viipyvän koko viikon",
lisäsi hän udellen. "Eikö se ollut hänen aikomuksensa, Judy? Hän on
niin kiltti poika -- minua ihmetyttää, mikä hänet karkoitti pois. Hän
on jokseenkin ujo, ja pelkään, että me olemme loukanneet häntä: hänet
on kasvatettu niin vanhanaikaiseen tapaan. Tiedätkö, Lily, hän kertoi
minulle, ettei hän ollut koskaan nähnyt kenenkään tytön pelaavan
korttia ennenkuin sinun toissa iltana? Ja hän elää tulojensa koroilla
ja häneltä jää aina jokin summa pantavaksi säästöön!"

Rouva Fisher kumartui eteenpäin kiivaasti. "En usko, että on
kenenkään velvollisuus kasvattaa sellaista nuorta miestä.
On kiusoittavaa, ettei häntä ole koskaan saatu täyttämään
velvollisuuksiaan kansalaisena. Jokainen maailmanmies pitäisi
pakottaa tutkimaan maansa lakeja."

Rouva Dorset katsoi häneen rauhallisesti: "Luulen _hänen_ tutkineen
avioerolakeja. Hän kertoi minulle luvanneensa piispalle tehdä
jonkinlaisen anomuksen avioeroa vastaan."

Rouva Fisher punastui ja Stepney sanoi katsahtaen nauraen Miss
Bartiin: "Luulen, että hän aikoo naimisiin ja haluaa paikata vanhan
laivan ennenkuin hän astuu siihen."

Hänen morsiantaan näytti tuo sutkaus loukkaavan ja George Dorset
huudahti ivallisesti: "Mies raukka! Ei laiva sitä tarvitse, vaan
laivaväki."

"Tai pelastusvyöt", sanoi Miss Corby hilpeästi. "Jos aikoisin
hänen kanssaan matkalle, niin koettaisin hankkia jonkin ystävän
laivaruumaan."

Miss Van Osburgh koetti löytää sopivaa ilmaisumuotoa
harmintunteelleen. "Minä en totta tosiaankaan ymmärrä, miksi te
nauratte hänellä; minusta hän on hyvin kiltti", huudahti hän; "ja
hänelle menevällä tytöllä tulisi joka tapauksessa olemaan mukavat
olot."

Hän joutui ymmälle siitä kauheasta naurusta, joka seurasi hänen
sanojaan, mutta häntä lohdutti varmaankin tieto siitä, miten syvälle
hänen sanansa olivat painuneet erään hänen kuulijansa mieleen.

Mukavat olot! Tällä hetkellä oli sana "mukava" Lily Bartista kielen
hienoin sana. Rouva Dorsetin pistelyt eivät tehneet niinkään kipeää,
sillä hänen oma ivansa viilsi syvemmältä: ei kukaan saattanut kohlia
häntä niin pahoin kuin hän oli kohlinut itseään, sillä ei kukaan muu
-- ei edes Judy Trenor -- tiennyt hänen hulluutensa pohjattomuutta.

Näistä hyödyttömistä mietiskelyistä hänet herätti rouva Trenor, joka
veti hänet syrjään heidän noustuaan pöydästä.

"Lily rakas, jollei sinulla ole mitään erikoista tehtävää, niin
saanko kertoa Carry Fisherille, että aiot ajaa asemalle noutamaan
Gusia? Gus palaa kello 4, ja tiedän Carryn aikovan mennä häntä
vastaan. Minä tietenkin olen hyvin iloinen, jos olen tuottanut
Gusille hauskuutta, mutta minä satun tietämään, että Carry on täällä
olonsa aikana ollut hänelle suurena kiusana, ja Carrylla on sellainen
tuska päästä häntä hakemaan, että hän on varmaankin saanut koko
joukon laskuja tänä aamuna. Minusta näyttää", päätti rouva Trenor,
"että hän maksattaa suurimman osan laskuistaan toisten naisten
aviomiehillä!"

Miss Bartilla oli matkalla asemalle tilaisuus miettiä ystävättärensä
sanoja ja niiden omituista soveltumista häneen. Miksi hänen piti
kärsiä siitä, että oli kerran muutamiksi tunneiksi lainannut rahaa
vanhemmalta sukulaiseltaan, kun kerran Carry Fisherin tapainen nainen
vietti moitteetonta elämää miehisten ystäviensä hyväsydämisyydellä
ja heidän vaimojensa suvaitsevaisuudella? Kaikki tämä johtui
kiusallisesta erotuksesta naineen ja naimattoman naisen oikeuksien
välillä. Tietenkin naimisissa olevan naisen oli sopimatonta lainata
rahaa -- ja Lily tiesi kokemuksesta, mihin hankaluuksiin se johti
-- mutta kuitenkin se oli pelkkä _malum prohibitum_ -- paha, jota
koetetaan karttaa ja jota maailma moittii, mutta antaa anteeksi ja
joka ei herätä seuraelämän yleistä paheksumista, vaikkakin sitä
saattaa käyttää yksityisen koston aseena. Miss Bartille eivät
sellaiset edut kerta kaikkiaan olleet mahdollisia. Hän saattoi
tietenkin lainata naisystäviltään -- satasen silloin tällöin
korkeintaan -- mutta he antoivat mieluummin puvun tai jonkin
koristeen ja katsoivat vähän kysyvästi, kun hän antoi ymmärtää
haluavansa lainan mieluummin rahana. Naiset eivät ole anteliaita
lainaajia, ja ne, joiden puoleen hän kääntyi, olivat joko samassa
asemassa tai liian kaukana siitä ymmärtääkseen sitä. Hänen
mietiskelynsä tuloksena oli se, että hän päätti matkustaa tätinsä luo
Richfieldiin. Hän ei voinut jäädä Bellomontiin pelaamatta bridgeä
ja kietoutumatta muihin menoihin; ja hänen tavallinen syksyinen
vierailukierroksensa vain pidentäisi samoja vaikeuksia. Hän oli
päässyt siihen kohtaan, missä nopea ratkaisu oli välttämätön, ja
ainoa arvoton elämä oli puutteellinen elämä. Hän tahtoi huomenaamuna
matkustaa Richfieldiin.

Asemalla hän oli huomaavinaan, että Gus Trenor oli hieman ällistyneen
näköinen, nähdessään hänet. Lily heitti käsistään ohjakset ja Gus
Trenor kiipesi työläästi hänen rinnalleen ja anastaen runsaasti kaksi
kolmannesta istuimesta hän sanoi: "Kappas sitä! Te ette usein tee
minulle tällaista kunniaa. Teillä on ollut varmaankin tavattoman
vaikeaa keksiä ajan kuluketta."

Iltapäivä oli lämmin, ja Gus Trenorin läheisyys sai Lilyn huomaamaan,
että Trenor oli punainen ja lihava, ja että hikipisaroiden ja junan
pölyn vaikutus oli epämiellyttävä hänen leveillä poskillaan ja
kaulallaan, jonka hän käänsi Lilyyn päin. Mutta Lily tiesi myöskin,
että hänen tuoreutensa ja solakkuutensa kosketus oli Gus Trenorille
yhtä mieluista kuin vilpas juoma.

Tämän seikan toteaminen auttoi häntä vastaamaan iloisesti: "Minulla
ei ole usein sitä onnea. Liian monta naista kiistelee etuoikeudesta
minun kanssani."

"Etuoikeudesta noutaa minut kotiin? No hyvä, olen iloinen, että
jotenkuten pääsitte voitolle. Mutta tiedän, miten se todellisuudessa
tapahtui -- vaimoni lähetti teidät. Eikö niin?"

Kuten usein hidasjärkisillä, oli hänelläkin odottamattomia oveluuden
puuskia, ja Lily ei voinut olla yhtymättä nauruun, jolla Gus Trenor
oli lausunut tuon totuuden.

"Nähkääs, Judyn mielestä minä olen varmin henkilö olemaan teidän
seurassanne, ja hän on aivan oikeassa", lisäsi hän.

"Mahtaako olla? Jos niin on, niin se on siksi, ettette te tahdo
hukata aikaanne tällaisen vanhan rähjän kanssa. Meidän naineiden
miesten on tyydyttävä siihen, mitä saamme: kaikki voitot ovat niitä
viisaita vekkuleja varten, jotka ovat pysyneet vapaalla jalalla.
Sallikaa minun sytyttää sikari, tahdotteko? Minulla on ollut kova
päivä."

Hän pysähtyi kylätien varjossa ja antoi ohjakset Lilylle siksi aikaa
kuin hän sytytti sikarin. Pieni liekki hänen kätensä alla teki
hänen hohtavat kasvonsa vieläkin punaisemmiksi ja Lily käänsi pois
katseensa tuntien hetkellistä vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin jotkut
naiset pitivät häntä sievänä!

Ojentaessaan ohjakset takaisin sanoi Lily myötätuntoisesti: "Onko
teillä ollut niin paljon ikäviä asioita suoritettavana?"

"Onpa jotenkin!" Trenor, joka sai harvoin kenenkään itseään
kuuntelemaan -- vaimonsa yhtä vähän kuin tämän ystävätkään --
antautui tuttavallisen juttelun harvinaiseen huviin. "Te ette tiedä,
miten miesparan on puskettava eteenpäin pitääkseen tällaiset asiat
käynnissä." Hän huiskautti piiskaansa Bellomontin peltoihin päin,
jotka levisivät siinä heidän edessään uhkuvina. "Judylla ei ole
käsitystäkään siitä, mitä hän kuluttaa -- ei siitäkään, ettei asioita
niin vaan pidetä käynnissä", keskeytti hän itsensä, "mutta mies on
saanut pitää silmänsä auki ja käyttää kaikkia keinoja. Vanhempani
elivät tavallisesti kuin tappelevat kukot tuloillaan ja säästivät
niistä -- onneksi minulle -- myöskin huomattavan osan. Kaikki naiset
luulevat -- tarkoitan: Judy luulee --, ettei minulla ole muuta
tekemistä kuin mennä kerran kuussa kaupunkiin leikkaamaan irti
osakekuponkeja, mutta tosiasia on se, että koneiston käynnissäpito
kysyy kovaa työtä. Eipä sillä, että minulla olisi tänään
valittamista", jatkoi hän hetken kuluttua, "sillä minä tein oikein
hyvät affäärit, kiitos siitä Stepneyn ystävän Rosedalen: sivumennen
sanoen, Miss Lily, toivon, että koettaisitte vakuuttaa Judylle, että
hän kohtelisi ihmisiksi tuota vekkulia. Hän on tulemassa kyllin
rikkaaksi lyödäkseen meidät kaikki laudalta jonakin lähipäivänä,
ja jos Judy kutsuisi hänet vain päivällisille silloin tällöin,
niin saattaisin ehkä saada hänestä irti jotakin. Se mies on kärkäs
tuntemaan henkilöt, jotka eivät tahdo tietää hänestä, ja sellainen
mies tahtoo tehdä kaikkensa ensimmäiselle naiselle, joka osoittaa
hänelle huomiota."

Lily epäröi hetkisen. Alkuosa hänen seuralaisensa puhelusta oli
saanut liikkeelle mielenkiintoisen ajatussarjan, mutta Mr. Rosedalen
nimen mainitseminen keskeytti sen jyrkästi. Hän teki heikon
vastaväitteen.

"Mutta tiedättehän, että Jack koetti ottaa hänet mukaan, mutta hän
oli mahdoton."

"Oh, hitto vie -- koska hän on lihava ja kiiltävä ja hänellä on
kauppiaan eleet! No hyvä, minä en voi sanoa muuta kuin että ne, jotka
ovat kyllin viisaita kohtelemaan häntä ihmisiksi, tulevat nyt siitä
hyötymään suunnattomasti. Muutaman vuoden kuluttua hän on oleva
mukana seuraelämässä, tahdoimmepa tai emme, ja silloin hän ei halua
antaa pois puolta miljoonaa juomarahoja päivällisistä."

Lilyn ajatukset alkoivat jälleen suuntautua Mr. Rosedalen
tungettelevasta olennosta Trenorin ensimmäisiin sanoihin. Eikö hän
saattanut tästä autiosta, salaperäisestä Wall Streetin maailmasta
löytää keinoja päästä pois ikävästä ja tukalasta tilastaan? Hän oli
usein kuullut naisten keinottelevan rahaa tällä tavalla ystäviensä
kautta. Hänellä ei ollut sen parempaa käsitystä toiminnan laadusta
kuin useimmilla hänen sukupuolestaan ja tuon toiminnan epämääräisyys
näytti vähentävän sen epämieluisuutta. Hän ei kuitenkaan missään
tapauksessa voinut kuvitella nöyrtyvänsä keinottelemaan "irti" rahoja
Mr. Rosedalelta; mutta olihan tässä hänen rinnallaan mies, jolla oli
varoja yllin kyllin ja joka hänen läheisimmän ystävättärensä miehenä
oli häneen melkein veljellisen läheisissä suhteissa.

Sisimmässään Lily tiesi, ettei tuolla veljelliseen vaistoon
vetoamisella Gus Trenor ollut taivutettavissa. Mutta tämä tilanteen
selitystapa auttoi tekemään sen vähemmän räikeäksi, ja Lily oli aina
arka arvostaan omissa silmissään. Hän oli moraalisesti yhtä herkän
tarkka kuin ruumiillisestikin, ja kun hän tarkasteli omaa sisäistä
elämäänsä, oli siellä muutamia lukittuja ovia, joita hän ei avannut.

Kun he saapuivat Bellomontin portille, kääntyi hän hymyillen
Trenoriin päin.

"On niin ihana iltapäivä -- ettekö halua ajeluttaa minua vielä
hieman? Olen ollut jokseenkin tympeällä päällä koko päivän, ja on
niin rauhallista saada olla erillään ihmisistä, jonkun kanssa, joka
ei tahdo muistella, jos olen hieman ikävä."

Hän katsoi niin valittavan suloisesti ikäänkuin esittäisi anomuksen,
niin lohdullisen varmana Trenorin myötätunnosta ja ymmärtämyksestä,
että Trenor tunsi toivovansa, että hänen vaimonsa olisi näkemässä,
miten toiset naiset kohtelivat häntä -- ei rouva Fisherin kaltaiset,
vaan sellainen tyttö, että useimmat miehet olisivat antaneet
saappaansakin saadakseen sellaisen katseen joltakin.

"Tympeällä päällä? Miten te koskaan maailmassa saatatte olla
tympeällä päällä? Eikö teidän viimeinen Doucet-leninkinne
ole onnistunut, vai puijasiko Judy teidät puille paljaille
eilisiltaisessa bridgessä?"

Lily pudisti päätään huoaten. "Minun on ollut luovuttava Doucetista,
ja bridgestä myöskin -- minun ei kannata pelata sitä. Itse asiassa
minun ei kannata tehdä mitään, mitä minun ystäväni tekevät, ja
pelkään, että Judy pitää minua ikävänä, kun minä en enää pelaa
korttia ja kun en ole yhtä hienosti puettu kuin toiset naiset. Mutta
te pidätte minua myöskin ikävänä, jos puhun teille huolistani,
ja mainitsin vain niistä, koska toivon, että tekisitte minulle
palveluksen -- oikein suuren palveluksen."

Hänen katseensa etsi Trenorin katsetta, ja hän hymyili itsekseen
lukiessaan siitä pelon vivahduksen.

"Miten, tietysti -- jos se on jotakin, jota voin auttaa --" Trenor
pysähtyi kesken sanojaan, ja Lily aavisti, että hänen iloaan häiritsi
rouva Fisherin menettelytapojen muisteleminen.

"Oikein suuren palveluksen", jatkoi Lily hiljaa. "Seikka on se, että
Judy on vihainen minulle, ja toivon, että te sovitatte meidät."

"Vihainen teille? No mitä joutavia --" Trenor naurahti helpotuksesta.
"Tiedättehän, että hän on kovasti kiintynyt teihin."

"Hän on paras ystäväni, ja siksipä pelkäänkin tuottavani hänelle
ikävyyksiä. Mutta luulen teidän tietävän, mitä hän tahtoo minun
tekevän. Se poloinen on tehnyt sydämenasiakseen naittaa minut --
toimittaa minut hyvin rikkaisiin naimisiin."

Hän pysähtyi hieman hämillään ja Trenor äkkiä kääntyen alkoi katsella
häntä yhä kasvavalla ymmärtämyksellä.

"Rikkaisiin naimisiin? No, helkkarissa -- ettehän tarkoita vain
Gryceä? Mitä -- niinkö? No ei, tietenkään minä en halua mainita
sitä -- saatte luottaa siihen, että pidän suuni kiinni -- mutta
Gryce -- hyvä Jumala, _Gryce_! Onko Judy todellakin ajatellut, että
te voisitte mennä naimisiin tuon pikku aasin kanssa. Ettehän toki
voi sitä tehdä? Ja niinkuin te annoitte hänelle lähtöpassin --
siitä syystähän hän kai häipyi tänä aamuna ensimmäisellä junalla?"
Hän asettui selkäkenoon levittäen itseään vielä suuremmalle
alalle ikäänkuin iloiten omasta arvostelukyvystään. "Miten Herran
nimessä Judy saattoi ajatella, että te tekisitte sellaista? Minun
olisi pitänyt puhua hänelle, ettette te koskaan huolisi sellaista
maitovarsaa!"

Lily huokaisi yhä syvemmin. "Joskus", mutisi hän, "minusta miehet
ymmärtävät naisen vaikuttimia paremmin kuin toiset naiset."

"Jotkut miehet -- aivan varmasti! Minun olisi pitänyt puhua Judylle",
toisti hän riemuissaan siitä, että oli vihjattu hänen ylemmyyteensä
vaimoonsa verraten.

"Arvelin teidän ymmärtävän, siksi halusin puhua kanssanne", jatkoi
Miss Bart. "Minä _en voi_ mennä sellaisiin naimisiin; se on
mahdotonta. Mutta en voi myöskään jatkaa sellaista elämää, jota minun
säätyiseni viettävät. Olen ehkä kokonaan riippuvainen tädistäni, ja
vaikka hän onkin minulle hyvin hyvä, ovat hänen avustuksensa minulle
hyvin epäsäännöllisiä. Äskettäin menetin rahaa korttipelissä enkä
uskalla sanoa sitä hänelle. Olen tietenkin maksanut pelivelkani,
mutta muihin menoihini on tuskin jäänyt mitään, ja jos jatkan
nykyistä elämääni, niin saattaa se minut hyvin vaikeaan asemaan.
Minulla on hieman omiakin tuloja, mutta pelkään, että raha-asioitani
hoidetaan huonosti, sillä tuloni näyttävät vähenevän vuosi vuodelta.
Minä olen niin vähän perillä raha-asioista, etten tiedä, onko
tätini asiamies, joka hoitaa omaisuuttani, mies paikallaan." Hän
pysähtyi hetkiseksi ja lisäsi kevyemmästi: "Tarkoitukseni ei ollut
ikävystyttää teitä kaikella tällä, mutta toivon, että tekin koetatte
saada Judyn ymmärtämään, etten nykyään voi jatkaa sellaista elämää
kuin teillä täytyy viettää. Aion huomenna tätini luo Richfieldiin,
jossa viivyn koko loppusyksyn, ja sanon irti palvelustyttöni ja
opettelen korjaamaan itse vaatteeni."

Trenor ei voinut vastustaa tätä rakastettavan naisen ahdinkotilan
kuvausta, jonka tehokkuutta vielä lisäsi kepeä esitystapa; hänen
huuliltaan kuului harmistuneen myötätunnon aiheuttamaa mutinaa.
Päivää aikaisemmin hän olisi sanonut, jos hänen vaimonsa olisi
neuvotellut hänen kanssaan Miss Bartin tulevaisuudesta, että Miss
Bartin elämäntapoihin tottunut ja rahaton tyttö tekee paraiten
mennessään ensimmäiselle rikkaalle miehelle, jonka voi saada. Mutta
kun nyt toinen oli kääntynyt luottamuksellisesti hänen puoleensa,
antanut hänen tuntea, että hän ymmärsi hänet paremmin kuin
läheisimmät ystävät ja kun tätä vielä vahvisti puhuttelijan läheisyys
hänen rinnallaan, niin hän oli valmis vannomaan, että sellainen
avioliitto olisi sopimaton ja että hänen velvollisuutensa kunnian
miehenä oli tehdä voitavansa suojellakseen tyttöä sellaisesta. Jos
hän saattoi löytää keinoja, miten auttaa sellaisista vaikeuksista
Carry Fischerin tapaisen naisen, joka piti ammattinaan toisten
kukkarolla elämistä, niin hän, totta vie, saattoi tehdä yhtä paljon
sellaisen naisen hyväksi, joka herätti hänen syvintä myötätuntoaan ja
uskoi hänelle huolensa lapsen luottamuksella.

He jatkoivat ajeluaan pitkälle auringonlaskun jälkeen; ja ennen
kotiintuloa Trenor oli koettanut nähtävästi jonkinlaisella
menestyksellä todistaa Miss Bartille, että jos tämä vain luottaisi
häneen, niin hän hankkisi hänelle sievän summan rahaa saattamatta
mitenkään vaaranalaiseksi hänen omaisuuttaan. Lily oli todellakin
liian tietämätön pörssikeinottelusta ymmärtääkseen sen tekniikan
selityksiä tai ehkä edes käsittääkseen, että jotkut kohdat olivat
epäselviä. Tuota toimintaa verhoava hämäryys auttoi peittämään hänen
hämmennystään ja epämääräisen häpeän läpi hänen toiveensa laajenivat
ikäänkuin lanpunvalot sumussa. Hän vain ymmärsi, että hänen
vaatimattomat korkotulonsa lisääntyisivät ihmeellisellä tavalla ilman
mitään vaaraa hänelle, ja vakuutus siitä, että tämä ihme tapahtuisi
lyhyessä ajassa, vapautti hänet epäröinnistä.

Hän tunsi jälleen taakkansa keventyvän ja tukahdetun toimintahalunsa
heräävän. Karkoitettuaan välittömät hankaluutensa hänen oli helppo
päättää, ettei hän koskaan enää saattaisi itseään sellaisiin
ahdinkoihin ja kun säästäväisyyden ja itsekieltäymyksen tarve väistyi
etualalta, niin hän tunsi olevansa valmis täyttämään jonkun muun
elämän hänelle ehkä esittämän vaatimuksen, niin että sekin seikka,
että hän antoi Trenorin paluumatkalla kumartua hieman lähemmäksi ja
pitää kätensä vakuuttavasti hänen kädessään, maksoi hänelle vain
hetkellisen vastenmielisyyden puuskan. Asiaan kuului saada Trenor
luulemaan, että Lilyn vetoomus häneen oli harkitsematon mielijohde,
jonka oli synnyttänyt hänen myötätuntonsa Trenoria kohtaan. Ja
tuntien saavuttaneensa jälleen miesten hallitsemiskykynsä, mikä
lohdutti hänen loukattua turhamaisuuttaan, hän saattoi myöskin
paremmin hälventää tuota vaatimusajatusta, johon Trenorin käytöstapa
vihjaisi. Trenor oli raaka, hidasjärkinen mies, joka huolimatta
kaikesta näennäisestä arvovallastaan oli pelkkä avustaja siinä
varoja kysyvässä näytelmässä, joka maksettiin hänen kukkarostaan;
viisaan naisen oli oleva helppoa pitää häntä harhaluulossaan ja siten
velvoittaa häntä.




VIII.


Ensimmäinen tuhannen dollarin shekki, jonka Lily sai varustettuna
Gus Trenorin huolimattomalla nimikirjoituksella, nosti hänen
itseluottamustaan siihen määrin kuin se vähensi hänen velkojaan.

Tuon teon tekivät oikeutetuksi sen tulokset: Lily näki nyt, kuinka
tyhmä hän olisi ollut, jos olisi lapsellisen epäröimisen antanut
estää itsensä käyttämästä tätä helppoa velkojainsa hyvittämiskeinoa.
Lily tunsi menettelevänsä todella hyveellisesti kuluttaessaan tuon
summan käyttämiensä liikkeiden makupaloiksi, ja se seikka, että
uusi tilaus seurasi jokaista maksua, ei suinkaan vähentänyt hänen
epäitsekkyyden tunnettaan. Kuinka moni nainen olisi hänen asemassaan
tehnyt tilauksia maksamatta!

Hän oli huomannut Trenorin hyvällä tuulella pitämisen lohdullisen
helpoksi. Hänen juttujensa ja salaisuuksiensa kuunteleminen, hänen
pilapuheilleen nauraminen näytti tällä hetkellä olevan kaikki,
mitä Lilyltä vaadittiin, ja se hyvänsuopaisuus, millä rouva Trenor
katseli näitä eleitä, vapautti ne kokonaan siitä, mikä vähänkin
vivahti väärinkäsitykseen. Rouva Trenor ilmeisesti oletti, että Lilyn
lisääntyvä tuttavallisuus hänen miehensä kanssa oli yksinkertaisesti
jonkinlainen epäsuora tulos hänen omasta hyväntahtoisuudestaan.

"Olen niin iloinen, että sinä ja Gus olette tulleet niin hyviksi
ystäviksi", sanoi hän hyvillään. "On liian kiltisti tehty sinulta,
että olet niin hyvä hänelle ja jaksat kuunnella kaikkia hänen ikäviä
juttujaan. Tiedän, mitä ne ovat, koska minun täytyi kuunnella niitä,
kun olimme kihloissa -- olen varma siitä, että hän kertoo yhä vielä
niitä samoja. Ja nyt minun ei aina tarvitse kutsua Carry Fisheriä
pitämään häntä hyvällä tuulella. Carry on oikea korppikotka, kuten
tiedät; ja hänellä ei ole hituistakaan moraalia. Hän saa aina Gusin
keinottelemaan hyväkseen, ja olen varma siitä, ettei hän maksa
koskaan, kun häviää."

Miss Bartin ei tarvinnut sovelluttaa tätä asiantilaa itseensä. Hänen
oma asemansahan oli aivan erilainen. Eihän saattanut olla kysymys
hänen maksamattajättämisestään, kun hän menetti, kun kerran Trenor
oli vakuuttanut hänelle, että hän saattoi olla varma siitä, ettei
hän menettäisi. Lähettäessään hänelle shekin Trenor oli selittänyt
voittaneensa hänelle viisituhatta Rosedalen yrityksissä ja panneensa
takaisin neljätuhatta samaan yritykseen, koska toinen "hyvä apaja"
näytti olevan luvassa. Lily ymmärsi, että Trenor keinotteli nyt hänen
omilla rahoillaan ja ettei hän siis ollut Trenorille muuta velkaa
kuin sen kiitollisuuden, mitä tuollainen palvelus vaati. Lily aavisti
hämärästi, että nostaessaan ensimmäisen summan Trenor oli lainannut
hänen arvopapereitaan vastaan, mutta tämä oli seikka, joka ei
kiinnittänyt hänen uteliaisuuttaan. Se oli tällä hetkellä keskittynyt
seuraavaan mahdolliseen "hyvään apajaan".

Tästä hän sai tiedon muutamia viikkoja myöhemmin Jack Stepneyn ja
Miss Van Osburghin häissä. Sulhasen sukulaisena häntä oli pyydetty
morsiustytöksi, mutta hän oli kieltäytynyt sillä tekosyyllä, että
koska hän oli paljon pitempi kuin muut morsiusneidot, niin hänen
läsnäolonsa saattaisi häiritä ryhmän sopusuhtaa. Todellinen syy oli
se, että hän oli ollut saattamassa liian monta morsianta alttarille.
Hän tiesi, miten lasketaan leikkiä naimattomista tytöistä, jotka ovat
liian kauan yleisön nähtävänä, ja hän päätti karttaa tilaisuuksia,
jotka saattoivat ihmiset luulemaan häntä vanhemmaksi kuin mitä hän
todella oli.

Van Osburghin häät vietettiin kyläkirkossa, joka oli lähellä
Hudsonlahden rannalla sijaitsevaa sukutilaa. Ne olivat
"yksinkertaiset maalaishäät", johon kutsutut saatettiin
erikoisjunilla ja josta poliisin väliintulo piti loitolla
kuokkavieraiden lauman. Sillä aikaa kuin juhlamenoja suoritettiin
hienosti koristetussa kirkossa, kuljeskelivat sanomalehtien
edustajat muistiinpanovihko kädessä häälahjojen labyrintin läpi
ja biograafiyhdistyksen asiamies asetti kompeensa kirkon ovelle.
Tuo oli näytelmä, jossa Lily oli usein kuvitellut suorittavansa
pääosaa, ja se seikka, että hän vielä tässäkin tilaisuudessa oli
pelkkä satunnainen katselija eikä tuo salaperäisesti verhottu
henkilö, joka on huomion keskipisteenä, vahvisti hänen päätöstään
päästä naimisiin ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen. Joskin hän
oli päässyt välittömästä ahdinkotilastaan, niin hän oli kyllin
selvänäköinen huomatakseen, että se saattoi uudistua. Se seikka
antoi hänelle vain voimaa vapautua vielä kerran epäilyksistään ja
luottaa jälleen kauneuteensa, voimaansa ja kykyynsä loihtia itselleen
loistava elämänura. Eihän ollut mahdollista, että henkilö, joka tunsi
itsessään sellaisia kykyjä, oli tuomittu iät päivät epäonnistumaan;
ja hänen erehdyksensä näyttivät helposti korjattavilta hänen
takaisinsaamansa itseluottamuksen valossa.

Näihin mietteisiin sopi erikoisesti, kun hän huomasi naapuripenkissä
istuvan Mr. Percy Grycen vakavan profiilin ja huolellisesti suitun
parran. Itse tämän näkemisessä oli jo jotakin häitä muistuttavaa:
hänen suuri valkoinen kukkansa näytti Lilystä olevan hyvän enteen
vertauskuva. Loppujen lopuksi hän ei siinä samankaltaisten ihmisten
joukossa ollut naurettavan näköinen. Lily kuvitteli, että Percy
oli senlaatuinen mies, jonka tunne-elämän sovinnaiset häämenot
saattoivat liikkeeseen, ja hän kuvitteli Van Osburghin kasvihuoneiden
kätköissä taitavasti käyttävänsä hyväkseen hänen täten herkistynyttä
mielentilaansa. Itse asiassa, kun hän katseli toisia naisia
ympärillään ja muisteli omaa kuvaansa peilistä, niin ei näyttänyt
tarvittavan erikoista taitoa hänen erehdyksensä korjaamiseen ja Percy
Grycen saattamiseen jälleen hänen jalkoihinsa.

Huomatessaan Seldenin tumman pään melkein häntä vastapäätä olevassa
penkissä hänen hyvä mielensä hetkiseksi hämmentyi. Veri nousi hänen
poskilleen, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta tätä
seurasi päinvastainen liikutus, vastustuksen ja peräytymisen tunne.
Lily ei halunnut nähdä häntä uudestaan, ei siksi, että hän pelkäsi
hänen vaikutustaan, vaan koska Seldenin läsnäolo vaikutti aina
haitallisesti hänen suunnitelmiinsa ja saattoi koko hänen maailmansa
pois teloiltaan. Sitäpaitsi Selden oli hänen elämänuransa pahimman
erehdyksen elävä muistuttaja, ja se seikka, että hän oli ollut sen
aiheuttaja, ei suinkaan edistänyt Lilyn tunteita häntä kohtaan. Lily
saattoi yhä kuvitella olemassaolon ihanteellista tilaa, jossa kaiken
muun lisäksi seurustelu Seldenin kanssa olisi ylellisyyden huippuna;
mutta nykyisellään sellainen etuoikeus tuntui maksavan hänelle
enemmän kuin minkä arvoinen se oli.

"Lily rakas, minä en ole nähnyt sinua koskaan niin suloisena!
Sinä olet sen näköinen kuin olisi sinulle juuri sattunut jotain
onnellista!"

Se nuori nainen, joka täten ilmaisi ihastuksensa loistavaan
ystäväänsä, ei omasta kohdastaan herättänyt niin onnellisia
mahdollisuuksia. Miss Gertrude Farish edusti itse asiassa
keskinkertaisuutta ja vähäpätöisyyttä. Joskin tätä korvasivat avoin
katse ja hänen hymynsä raikkaus, niin nämä ominaisuudet huomasi vain
myötätuntoinen tarkastelija ennen sitä huomiota, että hänen silmänsä
olivat arkipäiväisen harmaat ja huulensa suorat. Lily itse osaksi
häntä sääli, osaksi oli kärsimätön, että tämä niin mielellään tyytyi
huonoon osaansa. Se näytti Lilystä, samoin kuin hänen äidistäänkin,
olevan typeryyden merkki. Ja oli hetkiä, jolloin hän, tietoisena
omasta kyvystään olla ja esiintyä täydellisesti tilaisuuden mukaan,
melkein tunsi, että toiset neitoset olivat tahallaan jokapäiväisiä
ja häntä alempana. Totta totisesti ei kenenkään tarvitse osoittaa
sellaista tyytyväisyyttä osaansa kuin mikä tuli ilmi Gerty Farishin
puvun värissä ja hänen hattunsa kuosissa: on ehkä yhtä typerää
osoittaa vaatteillaan tietävänsä, että on ruma, kuin siten ilmaista
luulevansa, että on kaunis.

Koska kohtalo oli määrännyt Gertyn köyhäksi ja rumaksi,
niin oli viisasta, että hän turvautui hyväntekeväisyys- ja
sinfoniakonsertteihin. Mutta oli jotain suututtavaa siinä hänen
väitteessään, ettei elämä vaatinut korkeampia nautintoja ja
että vaatimatonkin elämä tarjoaa yhtä paljon mielenkiintoista
ja jännittävää kuin Van Osburghien loistelias elämä. Tänään ei
hänen ihastuksensa kuitenkaan ärsyttänyt Lilyä. Se näytti vain
tuovan paremmin esille hänen oman erikoisuutensa ja antavan hänen
elämismuodolleen korkealle tähtäävän, laajan leiman.

"Mennään vilkaisemaan lahjoja, ennenkuin kukaan muu lähtee
ruokasalista!" kuiskasi Miss Farish tarttuen ystävättärensä
käsikoukkuun. Hänelle oli ominaista, että hän osoitti tunteellista
ja epäitsekästä mielenkiintoa häiden kaikkiin ykstyisseikkoihin:
hän oli sitä ihmislajia, että hän piti nenäliinansa valmiina koko
vihkimistoimituksen ajan ja lähti hääkakkurasia kädessä.

"Eikö kaikki olekin kauniisti järjestetty?" vakuutti hän, kun
he astuivat salonkiin, johon oli asetettu Miss Van Osburghin
morsiuskapiot. "Olen aina sanonut, ettei kukaan osaa järjestää
paremmin kuin serkku Grace! Oletko sinäkään maistanut koskaan mitään
herkullisempaa kuin oli hummerihyytelö samppanjakastikkeen kanssa? Jo
viikkoja edeltäpäin pidin mielessäni nämä häät ja kaikki tuli yhtä
hauskaksi kuin kuvittelin. Kun Lawrence Selden kuuli, että tulisin,
kävi hän minut välttämättä noutamassa asemalle, ja palatessamme
kotiin tänä iltana minun on mentävä hänen kanssaan päivällisille
Sherrylle. Tunnen todellakin sellaista liikutusta kuin jos olisin
itse naimisiin menossa!"

Lily hymyili: hän tiesi, että Selden oli aina ollut kiltti rumaa
serkkuaan kohtaan, ja hän oli joskus ihmetellyt, miksi Selden tuhlasi
niin paljon aikaa hyödyttömästi; mutta nyt tuo ajatus toi hänelle
epämääräistä mielihyvää.

"Näetkö häntä usein?" kysyi hän.

"Kyllä, hän käy mielellään sunnuntaisin katsomassa. Ja silloin
tällöin käymme yhdessä huveissa, mutta viime aikoina en ole häntä
nähnyt paljoa. Hän ei ole oikein terveen näköinen, hän näyttää
hermostuneelta ja epävarmalta. Poika parka! Toivon, että hän naisi
jonkun sievän tytön. Puhuinkin siitä hänelle tänään, mutta hän sanoi,
ettei hän välitä todella sievistä, ja toiset taas eivät välitä
hänestä -- mutta sen hän tietenkin sanoi leikillään. Hän ei koskaan
naisi tyttöä, joka _ei olisi_ sievä. Ah, rakas ystävä, oletko koskaan
nähnyt tuollaisia helmiä?"

He seisahtuivat pöydän eteen, jolle morsiamen jalokivet olivat
asetetut. Lilyn sydän tykytti kiivaasti kateudesta, kun hänen
silmänsä kohtasivat niiden säteilyn ja säihkeen -- täysin
yhdenmukaisten helmien maidonkarvaisen hohteen, rubiinien välkkeen
samettitaustaa vastaan, safiirien syvänsiniset säteet sulautuneina
ympäröivien timanttien hehkuun: kaikkia näitä vivahteita vahvisti
ja syvensi niiden erilainen asettamistapa. Kivien hehku lämmitti
Lilyn suonia kuin viini. Täydellisemmin kuin mikään muu maailmassa
ne olivat sen elämän vertauskuvana, johon hän pyrki, elämän, jonka
jokainen yksityiskohta olisi jalokivellä koristettu.

"Ah, Lily, katsopas tuota riippuvaa timanttia -- se on suuri
kuin lautanen! Kuka sen on mahtanut antaa?" Miss Farish kumartui
likinäköisesti tarkastamaan siinä olevaa nimikorttia. "_Mr. Simon
Rosedale_. Mitä, tuoko hirveä mies? Ah, niin -- minä muistan, hän on
Jackin ystävä, ja luulen, että serkku Gracen oli kutsuttava hänet,
mutta hänestä on varmaankin ollut vastenmielistä antaa Gwenin ottaa
vastaan sellainen lahja häneltä."

Lily hymähti. Hän epäili rouva Van Osburghin vastenmielisyyttä,
mutta tiesi kyllä, että Miss Farishin tapana oli sovittaa oma, hieno
tuntemistapansa henkilöihin, jotka olivat siitä aivan vapaat.

"No hyvä, jollei Gwen välitä käyttää sitä, niin hän voi sen aina
vaihtaa johonkin muuhun", huomautti hän.

"Aha, tässä on vielä somempaa", jatkoi Miss Farish. "Varmaankin
on henkilö, joka sen on valinnut, nähnyt siitä erikoista vaivaa.
Mikä nimi siinä on? Percy Gryce? Aha, silloin ei ole ihmekään!" Hän
hymyili merkitsevästi asettaessaan kortin paikoilleen. "Tietystikin
olet kuullut, että hän on hyvin kiintynyt Evie Van Osburghiin?
Serkku Grace on siitä niin mielissään -- se on täydellinen romaani!
Percy Gryce tapasi Evien ensi kerran Dorseteilla vasta kuusi viikkoa
sitten. Se onkin mahdollisimman sopiva avioliitto Evielle. En
tarkoita rahoja -- niitä hänellä kyllä on yllin kyllin -- mutta hän
on sellainen rauhallinen koti-ihminen, ja Percy Gryce näyttää olevan
juuri samaa maata, niin että he ovat kuin luodut toisilleen."

Lily seisoi tuijottaen ajatuksissaan valkoiseen safiiriin, joka
oli samettialustalla. Evie Van Osburgh ja Percy Gryce? Nuo nimet
välähtelivät hänen aivojensa läpi, herättäen hänessä hilpeyttä. _Evie
Van Osburgh?_ Tuo nuorin, vantterin, hidasälyisin niistä neljästä
hidasälyisestä ja vantterasta tyttärestä, jotka rouva Van Osburgh
oli "sijoittanut" yksitellen olemassalon kadehdittavan onnellisiin
komeroihin. Oi niitä onnellisia tyttöjä, jotka saavat kasvaa
äidinrakkauden turvissa! Järkevinkin tyttö saattaa laskea väärin, kun
hänen omat etunsa ovat kysymyksessä; hän saattaa antaa liian paljon
perään jonakin hetkenä ja paeta liian kauas seuraavana, tarvitaan
äidin erehtymätöntä tarmoa ja huolenpitoa saattaakseen tyttärensä
turvallisesti rikkaaseen ja mukavaan elämään.

Lilyn mielenkeveys haihtui pian, kun hänet taas valtasi
epäonnistumisen tunne. Elämä oli liian typerää, liian erehtyväistä!
Miksi piti Percy Grycen miljoonien yhtyä toiseen suureen omaisuuteen,
miksi tuon tytön tantturan piti joutua valta-asemaan, jota hän ei
koskaan osaisi käyttää?

Näistä mietteistä hänet herätti tutunomainen kosketus hänen
käsivarteensa ja käännettyään päätään hän näki Gus Trenorin
vieressään. Hän tunsi pientä kiusaantumisen tapaista: mikä oikeus
Gus Trenorilla oli koskettaa häntä? Onneksi oli Gerty Farish mennyt
seuraavan pöydän luo ja he olivat yksin.

Trenor, frakkipuvussaan uljaamman näköisenä kuin koskaan ja aika
tavalla hääjuominkien liikuttamana, tuijotti häneen peittelemättömällä
mielihyvällä.

"Kautta taivaan, Lily, te olette lumoava!" Hän oli huomaamatta
alkanut puhutella Lilyä ristimänimeltään eikä tällä ollut ollut
koskaan sopivaa tilaisuutta korjata sitä. Sitäpaitsi hänen
seurapiirissään kaikki miehet ja naiset kutsuivat toisiaan
ristimänimeltään, vain Trenorin suusta tuolla tuttavallisuuden
osoituksella oli epämiellyttävä merkitys.

"No niin", jatkoi Trenor hilpeydessään yhä huomaamatta Lilyn
kiusaantumista, "oletteko miettinyt, millaisia koristeita aiotte
hankkia huomenna Tiffanyltä? Minulla on taas teille shekki
taskussani, ja tätä menoa jatkuu vielä pitkältäkin!"

Lily loi häneen pelästyneen katseen. Trenor puhui kovemmin kuin
tavallisesti, ja huoneeseen alkoi tulla ihmisiä. Mutta kun hän näki,
etteivät he olleet vielä kuulomatkan päässä, mielihyvän tunne sai
hänet valtoihinsa.

"Toinenko voitto-osuus?" kysyi hän hymyillen ja meni Trenoria
lähemmäksi, jotteivät muut kuulisi.

"No, ei aivan: möin nousun vallitessa ja voitin teille neljä tuhatta.
Se ei ole mikään huono alku, eihän? Otaksun teidän alkavan luulla,
että olette aika näppärä keinottelija. Ja ehkä te ette pidä vanhaa
Gus-parkaa sellaisena peloittavana aasina kuin jotkut pitävät."

"Pidän teitä ystävistä kilteimpänä, mutta nyt en voi teitä tässä
asianmukaisesti kiittää."

Lilyn katse korvasi kädenpuristuksen, jota Trenor olisi vaatinut,
jos he olisivat olleet yksin -- miten iloinen Lily oli, etteivät
he olleet yksin! Tuo uutinen täytti hänet innolla, jonka aiheuttaa
fyysillisen kivun äkillinen lakkaaminen. Maailma ei ollut sittenkään
niin typerä ja erehtyväinen: silloin tällöin tuli onnen muru
onnettomimmankin osaksi. Tuo ajatus sai hänen henkensä liikkeelle:
hänelle oli kuvaavaa, että pieni onnenpotkaus antoi siivet kaikille
hänen toiveilleen. Hän rupesi heti miettimään, ettei Percy Gryce
ollut auttamattomasti menetetty, ja hän hymyili ajatellessaan,
minkä melun saisi aikaan, kun hän valloittaisi hänet takaisin Evie
Van Osburghilta. Mitä edellytyksiä sellaisella tyhmeliinillä olisi
hänen rinnallaan, jos hän vain ponnistaisi voimansa? Hän katsahti
ylös toivoen saada nähdä vilahduksen Grycestä, mutta hän huomasikin
sen sijaan kiiltävänaamaisen Mr. Rosedalen, joka oli pujahtanut
väkijoukon läpi puoleksi liehittelevän, puoleksi tungettelevan
näköisenä.

Lily käänsi äkkiä katseensa jälleen Trenoriin, jolle jo suoritettu
kiitollisuuden osoitus ei näyttänyt antaneen täydellistä hyvitystä,
jota Lily oli tarkoittanut.

"Vähät kiitoksista -- en niistä välitä, mutta mielelläni haluaisin
sanoa teille pari sanaa silloin tällöin", mutisi Trenor. "Luulin
teidän aikovan viettää meillä koko syksyn, ja viime kuukautena olen
teitä kovasti pitänyt silmällä. Miksette voi palata Bellomontiin
tänä iltana? Olemme aivan yksin ja Judy on äreä kuin karhu. Tulkaa
ratoksemme. Jos suostutte, niin saatan teidät automobiililla ja
te voitte soittaa palvelustytöllenne, että hän tuo kapineenne
kaupungista ensi junalla."

Lily pudisti päätään ikäänkuin mitä viehkeimmin valittaen. "Toivon,
että voisin -- mutta se on aivan mahdotonta. Tätini on tullut
kaupunkiin ja minun täytyy olla hänen kanssaan seuraavat päivät."

"Olen nähnyt teitä paljon vähemmän kuin silloin, kun te olitte Judyn
ystävä", jatkoi hän tietämättään tungettelevasti.

"Kun minä olin Judyn ystävä? Enkö muka enää olekaan hänen ystävänsä?
Te totta totisesti puhutte aivan päättömiä! Jos olisin aina
Bellomontissa, niin te väsyisitte minuun paljon pikemmin kuin Judy
-- mutta tulkaa katsomaan minua tätini luo, kun tulette ensi kerran
kaupunkiin; silloin saamme puhua rauhassa ja te voitte neuvoa minua
sijoittamaan edullisimmin rahani."

Viimeisten kolmen tai neljän viikon aikana hän oli todellakin
ollut poissa Bellomontista sillä tekosyyllä, että hänen oli
välttämättömästi noudatettava muita kutsuja.

Lilyn ehdotus ei näyttänyt niinkään tyydyttävän Trenoria kuin hän oli
toivonut, ja Trenorin kulmakarvat yhä rypistyivät hänen sanoessaan:
"En tiedä, voinko luvata teille uutta voitto-osuutta joka päivä.
Mutta on eräs asia, jonka te voitte tehdä minulle, nimittäin se,
että olette hieman kohtelias Rosedalelle. Judy on luvannut kutsua
hänet päivällisille, kun tulemme kaupunkiin, mutta hän ei millään
suostu kutsumaan häntä Bellomontiin, ja jos te sallitte minun tuoda
hänet nyt luoksenne, niin asia olisi toinen. En luule, että löytyy
kahtakaan naista, jotka olisivat puhutelleet häntä tänään, ja voin
sen sanoa teille, että hän on mies, jonka puhutteleminen maksaa kyllä
itsensä."

Miss Bart teki kärsimättömän liikkeen, mutta tukahdutti sanat, jotka
näyttivät seuraavan sitä. Tämä oli sittenkin odottamattoman helppo
keino kuitata laskunsa; ja eikö hänellä ollut omasta puolestaan syytä
toivoa olevansa kohtelias Mr. Rosedalelle?

"No, tuohan hänet kaikin mokomin", sanoi hän hymyillen, "ehkä minäkin
hyödyn hänestä omaan laskuuni."

Trenor pysähtyi äkkiä ja loi häneen katseen, joka sai hänet
punastumaan.

"Minä sanon, tehän tiedätte -- olkaa hyvä ja muistakaa, että hän on
menestyvä mies", sanoi Trenor. Ja naurahtaen kääntyi Lily avoimeen
ikkunaan päin, jonka lähellä he seisoivat.

Tungos huoneessa oli lisääntynyt, ja Lily halusi tilaa ja raitista
ilmaa. Sitä hän löysi terassilta, missä oli vain muutamia miehiä
paperosseja poltellen ja likööriä maistellen, kun hajanaisia pareja
kulki aukkopaikan yli syksyn värittämille kukkaistarhan reunamille.

Lilyn ilmaantuessa tuli eräs mies tupakoitsijoiden joukosta häntä
kohti, ja hän huomasi edessään Seldenin. Sitä hämminkiä, jota tämän
läheisyys aina aiheutti, lisäsi lievä pelon tunne. He eivät olleet
tavanneet tuon sunnuntaisen kävelyretken jälkeen Bellomontissa, ja
tuo episoodi oli vielä niin elävästi Lilyn mielessä, että hän saattoi
tuskin luulla, ettei Selden muistaisi sitä yhtä hyvin. Mutta tämän
tervehtiminen ilmaisi vain tyydytystä, jota jokainen sievä nainen
odottaa kuvastuvan miehen katseessa; ja tämä huomio, niin vähän kuin
se miellyttikin hänen turhamaisuuttaan, rauhoitti hänen hermojaan.
Mietittyään, miten päästä pakoon Trenoria ja tunnettuaan epämääräistä
pelkoa Rosedalen tapaamisesta, oli mieluista tavata ihminen, jonka
kanssa hänellä oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä.

"Sepä oli onni", sanoi Selden hymyillen. "Ihmettelin juuri, enkö
saisi puhua sanaakaan kanssanne ilman erikoista retkeä. Tulin Gerty
Farishin kanssa ja lupasin pitää huolta siitä, ettei hän myöhästyisi
junasta, mutta olenpa varma siitä, että hän vielä hakee lohdutusta
tunteilleen häälahjoista. Hän näyttää pitävän niiden lukua ja arvoa
nuoren parin epäitsekkään kiintymyksen ilmaisuna."

Hänen äänessään ei ollut jälkeäkään hämmennyksestä ja kun hän puhui,
nojaten kevyesti ikkunanpieltä vastaan ja antaen katseensa levätä
Lilyn katseessa ja nauttien kursailematta tämän sulosta, tunsi
Lily pientä mielipahan vilahdusta, että Selden oli mennyt pois,
yrittämättä palauttaa samanlaista suhdetta, missä he olivat toisiinsa
ennen heidän viimeistä puheluaan keskenään. Lilyn turhamaisuutta
loukkasi Seldenin avoin hymyily. Hän halusi olla hänelle jotakin
enempää kuin kauneustajuntaa tyydyttävä sievä nainen, ohimenevä
silmien ja aivojen ilo; ja tuo kaipaus ilmeni hänen äänessään.

"Ah", sanoi hän, "minä kadehdin Gertyä, jolla on kyky antaa
runollisuutta rumille ja jokapäiväisille laitteillemme! En ole
koskaan enää saanut takaisin itsekunnioitustani sen jälkeen kuin te
osoititte minulle, miten köyhiä ja mitättömiä minun pyyteeni olivat."

Tuskin olivat nuo sanat lausutut, kun hän totesi niiden huonon
vaikutuksen. Näytti olevan hänen kohtalonsa, että hän esiintyi
huonoimmassa valossa Seldenille.

"Luulin päinvastoin", vastasi Selden kevyesti, "olleeni
välikappaleena osoittamaan, että ne olisivat teille tärkeämpiä kuin
mikään muu."

Oli kuin Lilyn olemuksen innon olisi äkkiä lamauttanut äkillinen
este, joka ajoi sitä takaisin itseensä. Hän katsoi Seldeniin
avuttomana kuin pelästynyt lapsi: hänen todellinen itsensä, jonka
Selden kykeni vetämään esille syvyyksistä, oli niin tottunut
kulkemaan yksin!

Lilyn avuttomuus kosketti Seldenissä, kuten tavallisesti, myötätunnon
salaista kieltä. Hänelle ei olisi merkinnyt mitään se huomio, että
hänen läheisyytensä teki Lilyn loistavammaksi, mutta tämä epäröinnin
välähdys, jonka hän yksin saattoi aiheuttaa, näytti yhä enemmän
asettavan hänet erikoisasemaan hänen suhteensa.

"Ainakaan ette voi ajatella mitään pahempaa minusta kuin mitä
sanotte!" huudahti Lily naurahtaen, mutta värisevällä äänellä;
mutta ennenkuin Selden ennätti vastata, keskeytti heidän alkavan
keskinäisen ymmärtämyksensä äkkiä Gus Trenorin ja Mr. Rosedalen
läheneminen.

"Hitto vieköön, Lily, luulen teidän antaneen minulle lähtöpassin:
Rosedale ja minä olemme tähystelleet teitä kaikkialta!"

Hänen äänessään oli aviomiehen tuttavallisuuden sävy: Miss Bart luuli
huomanneensa Rosedalen vilkuttaneen ymmärtäväisesti silmää, ja se
ajatus teki tämän yhä vastenmielisemmäksi hänelle.

Lily vastasi hänen syvään kumarrukseensa hieman nyökäyttämällä
päätään, sitäkin ylenkatseellisemmin, kun hän huomasi Seldenin
hämmästyvän siitä, että Rosedale kuului hänen seurapiiriinsä.
Trenor oli kääntynyt pois ja hänen seuralaisensa seisoi yhä Miss
Bartin edessä, huomaavaisena ja odottavana, huulensa jo valmiina
hymyilemään, kaikelle, mitä ikinä Miss Bart sanoisikaan, ja täysin
tietoisena siitä etuoikeudesta, että hänet nähdään Miss Bartin
seurassa.

Se hetki kysyi tahtia, nopeaa aukon yli kulkemista. Mutta Selden yhä
nojasi ikkunaa vastaan, kohtauksen erillisenä tarkastelijana, ja
hänen tarkastelunsa lumouksen alaisena Lily tunsi olevansa voimaton
käyttämään hyväkseen tavallista taitoaan. Pelko, että Selden epäilisi
hänen puutteen pakottamana turvautuvan Rosedalen tapaiseen mieheen
esti hänet lausumasta tavallisia kohteliaisuuksia. Rosedale seisoi
yhä hänen edessään odottavan näköisenä, ja Miss Bart katsoi häneen
hiljaa.

Rosedale punastui vähitellen, muuttaen jalkaa, hypisteli
kömpelötekoista mustaa helmeä kaulaliinallaan ja sipaisi
hermostuneesti viiksiään; sitten, silmäillen Miss Bartia, hän
vetäytyi takaisin ja, luoden syrjäsilmäyksen Seldeniin, hän sanoi:
"Kautta sieluni, moista en ole koskaan nähnyt! Onko tämä Benedickissä
asuvan räätälinne viimeistä työtä? jos on, niin ihmettelen, etteivät
kaikki toisetkin naiset tee myöskin häneltä tilauksiaan!"

Sanat olivat jyrkkänä vastakohtana Lilyn vaikenemiselle, ja hän
näki äkkiä, että hänen oma menettelynsä oli antanut niille niiden
pontevuuden. Tavallisessa puheessa ne olisivat voineet jäädä
huomaamatta, mutta seuratessaan hänen pitkää vaitioloaan ne saivat
erikoisen merkityksen. Hän tunsi katsomattaankin, että Selden oli
heti käsittänyt sen ja yhdistäisi tuon vihjauksen Lilyn käynnin
kanssa hänen luonaan. Tuo tietoisuus lisäsi hänen kiihtymystään
Rosedalea kohtaan, mutta myöskin hänen tunnettaan, että nyt, jos
koskaan, oli tilaisuus tehdä hänet suopeaksi, niin vastenmielistä
kuin se olikin Seldenin läsnäollessa.

"Miten te tiedätte, etteivät toiset naiset tee tilauksiaan
räätälilläni?" kysyi Lily vastaan. "Näettehän, etten pelkää antaa
hänen osoitettaan ystävilleni!"

Lilyn katse ja ääni sulki Rosedalen niin täydellisesti tähän
etuoikeutettuun piiriin, että hänen pienet silmänsä ilmaisivat
kiitollisuutta ja ymmärtäväinen hymy kohotti hänen viiksiään.

"Ette totta totisesti!" selitti Rosedale. "Te antaisitte heille koko
varustukset ja sittenkin voittaisitte kilpanelistyksessä!"

"Ah, se on teiltä hyvin kiltisti tehty ja olisi vieläkin kiltimpää,
jos huolehtisitte minut johonkin rauhalliseen sopukkaan ja
toimittaisitte minulle jotakin viatonta juotavaa, ennenkuin meidän
kaikkien on rynnättävä junalle."

Lily kääntyi puhuessaan poispäin antaen hänen tallustella rinnallaan
terassille kokoontuneiden ryhmien sivuitse, kun jokainen hermo
hänessä värähti tietoisena siitä, mitä Selden mahtoi ajatella tuosta
kohtauksesta.

Mutta huolimatta siitä, että hän tunsi mieliapeutta asioiden
nurinkurisuudesta, ja jutteli kevyesti Rosedalen kanssa, kolmas
ajatus pysyi itsepintaisesti: hän ei aikonut olla yrittämättä
saada ilmi, mikä Percy Grycen jutussa oli totta. Sattuma tai ehkä
tämän oma päätös oli pitänyt heidät erillään Bellomontista lähdön
jälkeen. Mutta Miss Bart oli kyllin kokenut saamaan mahdollisimman
paljon aikaan odottamattomasta, ja muutamien viimeisten minuuttien
ilkeät tapahtumat -- juuri sen hänen elämänsä puolen ilmaiseminen
Seldenille, jonka hän tahtoi häneltä salata enimmän -- lisäsivät
hänen ikäväänsä saada suojaa, päästä sellaisista nöyryyttävistä
mahdollisuuksista. Mika tahansa määrätty tilanne olisi siedettävämpi
kuin tämä sattumien sysiminen, niin että hän sai olla varuillaan
kaikkia elämän mahdollisuuksia vastaan.

Sillä välin oli yleistä lähtötouhun tuntua ilmassa, ikäänkuin jos
yleisö olisi tehnyt lähtöä päänäyttelijöiden jättäessä näyttämön.
Mutta jäljellejääneistä ryhmistä ei Lily voinut huomata ei Gryceä
eikä nuorinta Miss Van Osburghia. Se että molemmat livahtaisivat
hänen käsistään, vihlaisi pahaenteisesti hänen mieltään, ja hän
ihastutti Mr. Rosedalen ikihyväksi ehdottamalla, että he suuntaisivat
kulkunsa kasvihuoneisiin talon ulompaan päähän. Niissä huoneissa,
joiden läpi he kulkivat, oli juuri kylliksi jäljellä ihmisiä, jotta
heidän kulkunsa yhdessä herätti huomiota, ja Lily tiesi, että
häntä seurasivat ilvehtivät ja kysyvät katseet, jotka näkivät yhtä
selvästi hänen välinpitämättömyytensä kuin hänen seuralaisensa
tyytyväisyyden. Hän vähät välitti tällä hetkellä, jos hänet nähtiin
Rosedalen seurassa: kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet
hänen etsintänsä esineeseen. Tämä ei kuitenkaan ollut löydettävissä
kasvihuoneista, ja Lily, jonka sydäntä kouristi epäonnistumisen
äkillinen varmuus, aikoi juuri livistää pakoon haitallista
seuralaistaan, kun he kohtasivat rouva Van Osburghin palavissaan
ja hengästyneenä, mutta säteillen velvollisuutensa täyttämisen
tietoisuutta.

Hän katseli heitä hetkisen suopeana ja ajatuksettomana kuten
ainakin väsynyt emäntä, jolle hänen vieraansa ovat käyneet pelkiksi
panoraaman hyöriviksi pisteiksi; sitten hänen huomionsa sai äkkiä
määrätyn suunnan ja hän tarttui Miss Bartiin kuten ainakin hyvään
uskottuun.

"Lily rakas, minulla ei ole ollut aikaa puhua sanaakaan kanssasi ja
nyt luulen sinun olevan vapaan. Oletko nähnyt Evietä? Hän on etsinyt
sinua kaikkialta: hän halusi uskoa sinulle pienen salaisuutensa;
mutta otaksun, että olet sen jo arvannut. Kihlausta ei julaista
ennenkuin ensi viikolla -- mutta kun sinä olet niin hyvä ystävä
Mr. Grycen kanssa, niin he molemmat toivoivat, että sinä saisit
ensimmäisenä tietää heidän onnestaan."




IX.


Rouva Penistonin nuoruudessa oli tapana muuttaa kaupunkiin
lokakuussa. Sentähden Viidennellä avenuella olevan asunnon
ikkunaluukut avattiin kuun 10:nnen päivän tienoilla, ja pronssiin
valetun Kuolevan Gladiaattorin silmät alkoivat salongin ikkunasta
jälleen pitää vahtia tuolle vielä autiolle valtakadulle.

Kaksi ensimmäistä viikkoa palaamisensa jälkeen rouva Peniston
omisti kotoisille puuhille kuten uskovaiset uskonnollisille
hartaudenharjoituksille. Hän nuuski talonsa joka sopen yhtä tarkasti
kuin tutkitaan omantunnon sopukat, aina kellarin ja hiilisäiliön
pohjia myöten, ja koko talo peitettiin kuohuvaan saippuavaahtoon.

Taloushommat olivat tällä asteella, kun Miss Bart saapui iltapäivällä
Van Osburghien häistä. Matka kaupunkiin ei ollut omansa viihdyttämään
hänen hermojaan. Vaikka Evie Van Osburghin kihlaus oli vielä
virallisesti salainen, tiesivät siitä jo kuitenkin lukemattomat
perheen läheiset ystävät, ja palaavat vieraat tekivät kautta koko
junan vihjauksia ja ennakkopäätelmiä. Lily oli sillä hetkellä
tietoinen siitä, mikä osa tuli hänelle näistä vihjauksista. Hän
tunsi tilanteen herättämän hilpeyden tarkan laadun. Se siekailematon
muoto, jonka hänen ystäviensä leikinlasku sai, sisälsi äänekkään
iloitsemisen sellaisista asiainsotkeutumisista. Lily tiesi kyllin
hyvin, miten käyttäytyä vaikeissa tilanteissa. Hänellä oli
hiuskarvalleen täsmällinen tapa toimia voiton ja tappion välillä:
jokaisen luovimisen toimitti ilman ponnistuksia hänen käytöstapansa
loistava huolettomuus. Mutta hän alkoi tuntea asennon tuottamaa
pingoitusta; vastavaikutus oli nopeampaa, ja hän liukui syvään
itsensä halveksimiseen.

Kuten hänelle kävi aina, purkautui hänen moraalinen
vastenmielisyytensä fyysillisesti inhoon ympäristöään kohtaan.
Hänen mielensä nousi rouva Penistonin mustan pähkinäpuukaluston
rehentelevää rumuutta, eteishallin tiilikivien hiottua siloutta ja
huonekalujen kiilloituksesta lähtenyttä hajua kohtaan, joka kohtasi
häntä ovella.

Portaissa ei ollut vielä mattoja ja matkalla huoneeseensa hänen
tiensä tukki vaahtotulva. Nostaen heimojaan hän vetäytyi sivulle
kärsimättömin elein ja tällöin hänen mieleensä johtui olleensa jo
kerran ennen samassa tilanteessa, vaikka toisessa paikassa. Hänestä
tuntui kuin laskeutuisi hän jälleen portaita Seldenin huoneesta,
ja katsoessaan alas huomauttaakseen saippuaveden hoivaamisesta
hän sai vastaansa samanlaisen tuijotuksen, joka oli kerran ennen
uhmannut häntä samanlaisissa oloissa. Benedickin siivoojamuija
se kyynäspäihinsä nojaten tutki häntä samalla häikäilemättömällä
uteliaisuudella, päästäen hänet ilmeisesti yhtä vastahakoisesti
kulkemaan ohi. Tässä tapauksessa Miss Bart oli kuitenkin omalla
pohjallaan.

"Ettekö näe, että haluan päästä ohi? Väistäkää sankoanne, olkaa
hyvä", sanoi hän terävästi.

Nainen ei näyttänyt kuulevan. Sitten hän anteeksi pyytämättä tempasi
sankonsa ja lennätti märän lattiaharjan porraspäädyn yli, tuijottaen
Lilyyn, kun tämä kulki ohi. Oli sietämätöntä, että rouva Peniston
piti tuollaisia talossaan; ja Lily päätti huoneeseensa astuessaan,
että nainen saisi lähtöpassit samana iltana.

Rouva Peniston ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä tekemässä
vastaväitteitään: aamusta varhain hän oli ollut palvelustyttönsä
kanssa tarkastelemassa turkiksiaan, mikä puuha muodosti huippukohdan
taloudenpidon uudistusdraamassa. Illalla Lily huomasi myöskin
olevansa yksin, sillä hänen tätinsä, joka söi harvoin päivällistään
kaupungilla, oli noudattanut erään käymäseltään kaupungissa olevan
Van Alstyne-serkun kutsua. Talo oli luonnottomassa puhtauden
ja järjestyksen tilassaan synkkä kuin hauta, ja kun Lily meni
vastajärjestettyyn häikäisevän puhtaaseen salonkiin, tunsi hän
ikäänkuin hänet olisi elävänä haudattu rouva Penistonin elämäntavan
tukehduttavaan ahtauteen.

Tavallisesti hän koetti karttaa kotona olemista noina suursiivouksen
aikoina. Mutta tässä tapauksessa eri syyt olivat saattaneet hänet
kaupunkiin, etupäässä se seikka, että hän oli saanut vähemmän kutsuja
kuin tavallisesti syksyksi. Hän oli niin kauan tottunut kulkemaan
yhdeltä maatilalta toiselle, kunnes lupa-ajan päättyminen sai hänet
palaamaan kaupunkiin, että hänelle sattunut loma-aika sai hänet
tuntemaan, että hänen suosimisensa oli vähenemässä. Oli käynyt, kuten
hän oli sanonut Seldenille -- ihmiset olivat väsyneet häneen. He
toivottaisivat hänet kyllä tervetulleeksi uudessa asemassa, mutta
Miss Bartina he tunsivat hänet ulkoa. Hän tunsi itsekin itsensä ulkoa
ja oli kyllääntynyt tuohon vanhaan juttuun. Oli hetkiä, jolloin hän
kaipasi sokeasti jotain erilaista, outoa, etäistä ja koettelematonta;
mutta hänen mielikuvituksensa ulommaisinkaan ala ei kyennyt
esittämään hänen totuttua elämäänsä uudessa valossa. Hän ei voinut
kuvitella itseään muualla kuin salongissa levittämässä hienoutta ja
loistoa kuten kukka levittää tuoksua.

Kun sillävälin lokakuu kului, oli hänellä kaksi vaihtoehtoa: joko
palata Trenorien luo tai mennä tätinsä luo kaupunkiin. Vieläpä
lokakuisen New Yorkin masentava synkkyys ja rouva Penistonin
asunnon aina haitallinen siistiminen tuntui hänestä paremmalta kuin
se mikä häntä odotti Bellomontissa, ja hänellä oli sankarillisen
alistuvaisuuden ilme, kun hän ilmoitti aikovansa jäädä tätinsä luo
koko lupa-ajaksi.

Tämänluontoiset uhraukset otetaan joskus vastaan yhtä sekavin
tuntein kuin mikä ne on aiheuttanutkin; ja rouva Peniston huomautti
uskotulle palvelijalleen, että jos kerran jonkun sukulaisen piti
olla hänen apunaan sellaisina kiireellisinä aikoina (vaikkakin
häntä oli jo neljäkymmentä vuotta pidetty pätevänä valvomaan omien
antimiensa ripustamista), niin hänelle totta totisesti olisi Miss
Grace sopivampi kuin Miss Lily. Grace Stepney oli eräs serkku
mukiinmenevine tapoineen ja harrastuksineen, joka pistäytyi rouva
Penistonin luo, kun Lily söi päivällisensä liian säännöllisesti
ulkona; joka pelasi bézique'ä, pani paikoilleen auenneita "silmiä",
luki ääneen kuolinilmoituksia Times'ista ja rehellisesti ihaili
salongin verhojen purppuranpunaista satiinia, ikkunalla olevaa
kuolevaa gladiaattoria ja Niagaraa esittävää maalausta, mitkä
edustivat Mr. Penistonin vaatimattoman elämän taiteellista
ylellisyyttä.

Rouva Penistonia ikävystytti tuo moitteeton sukulainen kuten
sellaisten palvelusten vastaanottajaa tavallisestikin henkilö, joka
niitä suorittaa. Hän piti paljon enemmän uhkeasta ja itsenäisestä
Lilystä, joka ei osannut erottaa virkkausneulan toista päätä
toisesta, ja joka usein loukkasi hänen tuntehikkaisuuttaan
ehdottamalla, että salonki laitettaisiin toiseen kuntoon. Mutta
kun oli etsittävä hävinneitä pyyheliinoja tai neuvoteltava siitä,
tarvitsivatko portaat uudet matot, oli Gracen arvostelu tosin
terveempi kuin Lilyn mainitsemattakaan sitä, että viimeksimainittua
harmitti tuo iankaikkinen siistiminen ja saippuan holvuu, ikäänkuin
talo pysyisi puhtaana itsestään.

Istuen salongin kynttilän lohduttomassa valossa -- rouva Peniston
ei koskaan sytyttänyt lamppuja, jollei ollut seuraa -- Lily näytti
odottavan oman kuvansa ilmaantuvan himmeänä ja keski-ikäisenä kuten
Grace Stepneyn. Lakattuaan huvittamasta Judy Trenoria ja hänen
ystäviään hänen olisi vaivuttava huvittamaan rouva Penistonia;
minne hän katsoikaan, hän näki vain tulevaisuuden toisten oikkujen
palveluksessa, ei koskaan oman intomielisen yksilöllisyytensä
turvaamisen mahdollisuutta.

Ovikellon soitto, joka tuntui räikeältä tyhjässä talossa, herätti
hänet äkkiä tajuamaan ikävyytensä katkeruuden. Oli kuin viime
kuukauden koko kyllääntyminen olisi saavuttanut huippukohtansa tämän
loppumattoman illan tyhjyydessä. Jospa edes tuo soitto tarkoitti
kutsua ulkomaailmasta -- olettamalla, että häntä sinne vielä
haluttiin!

Hetken kuluttua ilmaantui palvelija ilmoittamaan, että eräs henkilö
pyytää tavata Miss Bartia, ja Lilyn vaatiessa lähempiä tietoja, hän
lisäsi:

"Se on rouva Haffen; hän ei halua ilmaista asiaansa."

Lily, jolle tuo nimi ei ilmaissut mitään, avasi oven ja sisään astui
nainen rypistyneessä päähineessä ja seisoi kuin kiinninaulattuna
kattolampun alla. Varjostamaton valo valaisi tutunomaisesti
hänen rokonarpisia kasvojaan ja punertavaa päänahkaansa, joka
kuumotti oljenvärisen ohuen tukan alta. Lily katsoi hämmästyneenä
siivoojamuijaan.

"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Lily.

"Sanoisin teille mielelläni pari sanaa, neiti." Ääni ei ollut
riitaa- eikä rauhaarakentava: se ei ilmaissut mitään puhujan
asiasta. Siitä huolimatta jokin varovaisuusvaisto sai Lilyn
vetäytymään pois palvelijattaren kuuluvilta.

Hän antoi rouva Haffenille merkin seurata häntä salonkiin ja sulki
oven heidän jälkeensä.

"Mitä te haluatte?" tiedusteli hän.

Siivoojanainen seisoi, kuten sellaisten ihmisten on tapana,
käsivarret käärittyinä shaaliinsa. Hän otti esille pienen nipun, joka
oli kääritty sanomalehtipaperiin.

"Minulla on täällä jotakin, jota te varmaankin näkisitte mielellänne,
Miss Bart." Hän lausui nimen epämiellyttävästi painostaen, ikäänkuin
se seikka, että hän tiesi sen, olisi osaltaan syynä hänen täällä
oloonsa. Lilystä tuo äänensävy kuulosti uhkaukselta.

"Oletteko löytänyt jotain minulle kuuluvaa?" kysyi hän, ojentaen
kätensä.

Rouva Haffen vetäytyi takaisin.

"No, jos siksi tulee, niin arvelen, että se on minun yhtä paljon kuin
jonkun muunkin", vastasi hän.

Lily katsoi häneen kiusaantuneena. Hän oli nyt varma siitä, että
kävijän eleet tarkoittivat uhkausta; mutta koska hän oli kokenut
sellaisissa asioissa, oli hänen kokemuksessaan jotakin, joka valmisti
häntä arvioimaan tämän kohtauksen tarkkaa merkitystä. Hän tunsi
kuitenkin, että sen täytyi päättyä niin pian kuin mahdollista.

"En ymmärrä; jollei tuo käärö ole minun, niin miksi te pyritte
puheilleni?"

Vaimo ei ollut milläänkään koko kysymyksestä. Hän oli ilmeisesti
valmistautunut vastaamaan siihen, mutta, kuten sen säätyiset ihmiset
yleensä, hänen oli mentävä pitkä matka takaisinpäin alkaakseen, ja
vasta hetkisen oltuaan ääneti hän vastasi: "Mieheni oli Benedickin
talonmiehenä tämän kuun ensimmäiseen päivään. Sen jälkeen hän ei ole
saanut mistään työtä."

Lily ei virkkanut mitään ja vaimo jatkoi: "Se ei ollut ensinkään
meidän syymme: isännöitsijä halusi tuota paikkaa eräälle
suosikilleen, ja meidät ajettiin pois kimpsuinemme kampsuinemme hänen
oikkunsa tähden. Minä sairastelin kauan viime talvena ja leikkauskin
oli tehtävä, niin että kaikki säästömme meni suihin; ja minä saan
lapsineni kovat kokea, kun Haffen on niin kauan ollut ilman ansiota."

Hän oli siis loppujen lopuksi tullut vain pyytämään Miss Bartia
hommaamaan paikkaa hänen miehelleen tai luultavammin pyytämään häntä
puhumaan hänen puolestaan rouva Penistonille. Lilyn ulkomuodosta
saattoi päättää, että hän sai aina, mitä tahtoi, niin että häntä
voi käyttää puolestapuhujana, ja tyynnyttyään ensi pelostaan hän
turvautui sovinnaiseen lauseeseen:

"Olen pahoillani, että olette ollut niin ikävässä asemassa", sanoi
hän.

"Niin on oltu, neiti, eikä leikki ole vielä lopussa. Jos vain
saisimme toisen hyvän paikan, -- mutta isännöitsijä on meille
sydämetön. Se ei ole meidän syy, ei sitte likikään, mutta --"

Nyt loppui Lilyn kärsivällisyys. "Jos teillä on jotakin sanottavaa
minulle --" tokaisi hän väliin.

Tämä kiihoitti eukon puhetulvaa.

"Onpa on, neiti. Kyllä siihenkin tullaan", hän sanoi. Hän pysähtyi
hetkiseksi, katsoen Lilyyn, ja jatkoi sitten hajanaisesti kertovalla
äänellä: "Benedickissä ollessamme siivosin muutamien herrojen
huoneita, viimeksi tein suursiivouksen lauantaisin. Jotkin herrat
saivat hirveästi kirjeitä: sellaista kirjeiden siivoa en ole ikinä
nähnyt. Niiden suuret paperikorit olivat kukkuroillaan ja paperit
putosivat lattialle. Ei ne niistä paljoa pitäneet lukua. Muutamat
ovat pahempia kuin toiset. Mr. Selden, Mr. Lawrence Selden, se oli
niitä huolellisimpia: poltti kirjeensä talvella ja leikkeli ne
säpäleiksi kesällä. Mutta joskus hän sai niin paljon, että sitoi ne
yhteen nippuun, kuten toisetkin tekivät ja repäisi sen yhdellä kertaa
-- kas tässä."

Puhuessaan hän oli irroittanut nauhan käärön ympäriltä ja veti esille
yhden kirjeen, jonka hän asetti pöydälle, joka oli Miss Bartin ja
hänen itsensä välillä. Kuten hän oli sanonut, oli kirje repäisty
kahtia, mutta nopein liikkein hän asetti reväistyt päät yhteen ja
silitti sivun.

Lilyn valtasi suuttumus. Hän tunsi hämärästi olevan tekeillä jotakin
halpamaista -- sellaista halpamaista, josta ihmiset kuiskuttelevat,
mutta jonka hän ei koskaan ollut ajatellut koskevan itseään. Hän
peräytyi osoittaen liikkeellään inhoa, mutta tuon peittymisen ehkäisi
eräs äkillinen huomio: kynttilän valossa hän oli tuntenut kirjeen
käsialan. Se oli suurta ja hajanaista ja siinä oli jotain miehekästä,
joka vain heikosti salasi sen vapisevaa heikkoutta, ja raskaalla
kädellä piirretyt sanat sattuivat Lilyn korviin ikäänkuin hän olisi
kuullut niiden puhuvan.

Aluksi hän ei oivaltanut tilanteen koko merkitystä. Hän ymmärsi
vain, että hänen edessään oli Bertha Dorsetin kirjoittama kirje
ja osoitettu otaksuttavasti Lawrence Seldenille. Siinä ei ollut
päivämäärää, mutta musteen tuoreus osoitti, että se oli jokseenkin
äskettäin kirjoitettu. Rouva Haffenin kädessä oleva paketti sisälsi
epäilemättä useita samanlaisia kirjeitä -- tusinan verran, kuten Lily
päätti sen paksuudesta. Kirje oli lyhyt, mutta ne muutamat sanat,
jotka olivat osuneet hänen silmiinsä, ennenkuin hän tiesi niitä
lukevansa, kertoivat pitkää juttua -- juttua, jolle kirjoittajan
tuttavat olivat viimeisen neljän vuoden aikana nauraneet ja
kohauttaneet olkapäitään, pitäen sitä vain yhtenä seuraelämän
komedian lukemattomista "hauskoista jutuista". Nyt näki Lily asian
toisen puolen, ulkokuoren tuliperäisen alapuolen, jonka yli arvelu
ja vihjaus liukui niin kevyesti, kunnes ensimmäinen kuilu muutti
heidän kuiskutuksensa huudoksi. Lily tiesi ettei seuraelämä kosta
mitään niin ankarasti kuin sitä, että se on antanut suojeluksensa
niille, jotka eivät ole osanneet käyttää sitä hyväkseen. Eikä
tässä tapauksessa tarvinnut epäillä, miten asia päättyisi. Lilyn
maailmankäsityksen mukaan mies oli vaimonsa käytöksen ainoa tuomari:
nainen teknillisesti epäilyksen yläpuolella, kun hänellä oli
miehensä hyväksymisen, taikkapa vain välinpitämättömyyden suoja.
Mutta George Dorsetin luontoiselta mieheltä ei voinut ajatellakaan
anteeksiantoa -- hänen vaimonsa kirjeiden omistaja saattoi yhdellä
kosketuksella murskata koko tämän elämän. Ja millaisiin käsiin Bertha
Dorsetin salaisuus oli joutunut! Hetken ajan toi sattuman ironia
Lilyn vastenmielisyyteen epämääräisen voitonriemun tunteen. Mutta
vastenmielisyys voitti -- koko hänen vaistomainen vastustuskykynsä,
taipumuksensa, kasvatuksensa, sokeat, perinnäiset epäröimiset
nousivat tuota toista tunnetta vastaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän
saanut pahan tartunnan.

Hän astui poispäin, ikäänkuin päästäkseen mahdollisimman kauas tuosta
vieraasta. "En tiedä mitään näistä kirjeistä", hän sanoi; "en käsitä,
miksi olette ne tuonut tänne."

Rouva Haffen tuijotti häneen lujasti. "Sanon teille, neiti, miksi.
Toin ne teille myytäviksi, koskei minulla ole muuta keinoa saada
rahaa, ja jollemme huomisiltaan maksa vuokraamme, niin meidät
ajetaan ulos. En ole koskaan tehnyt ennen mitään täntapaista ja jos
puhuisitte Mr. Seldenille tai Mr. Rosedalelle, että Haffen saisi
takaisin paikkansa Benedickissä -- näinhän, minä teidän puhuvan Mr.
Rosedalen kanssa portaissa tuona päivänä, jolloin te tulitte Mr.
Seldenin asunnosta --"

Veri nousi Lilyn poskille. Nyt hän ymmärsi -- rouva Haffen luuli
hänen olevan kirjeiden kirjoittajan. Vihansa ensi puuskassa hän
oli soittaa ja käskeä naisen ulos, mutta eräs hämärä mielijohde
pidätti häntä. Seldenin nimen mainitseminen oli herättänyt uusia
ajatuksia. Bertha Dorsetin kirjeet eivät olleet hänelle mitään
-- menkööt ne sinne, minne sattuma ne vie! Mutta Selden oli
auttamattomasti kietoutunut niiden kohtaloon. Miehet eivät paha
kyllä kärsi paljoa sellaisesta ilmitulosta, ja tällä hetkellä tuo
aavistus, joka oli tuonut Lilyn tietoisuuteen kirjeiden sisällön,
oli saanut ilmi, että ne olivat hartaita pyyntöjä -- yhä toistuvia,
mikä siis osoitti, ettei niihin oltu vastattu -- uudistamaan suhde,
jonka aika oli nähtävästi höllentänyt. Yhtä kaikki se seikka,
että kirjeet olivat voineet joutua vieraisiin käsiin, syyttäisi
Seldeniä huolimattomuudesta, koska maailma pitää sitä vähimmän
anteeksiannettavana.

Jos Lily punnitsi kaikkea tätä, niin tapahtui se tiedottomasti:
hänellä esiintyi tietoisesti vain se tunne, että Selden varmaankin
haluaisi hävittää kirjeet ja että Lilyn itsensä oli siis päästävä
niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen takana ei ollut enää mitään
muuta. Hänen aivojensa läpi välähti kuitenkin ajatus palauttaa tuo
paketti Bertha Dorsetille ja siten saada valtit käteensä, mutta tämä
ajatus johti kuiluihin, joilta hän peräytyi häpeissään.

Sillä välin oli rouva Haffen huomattuaan pian Lilyn epäröinnin jo
avannut käärön ja asettanut sen sisällön pöydälle. Joka kirje oli
paikkailtu yhteen ohuilla paperiliuskoilla. Muutamat olivat pieninä
siepaleina, toiset vain repäisty kahtia. Vaikka niitä ei ollutkaan
monta, peittivät ne näin levitettyinä pöydän melkein kokonaan. Lilyn
katse sattui sanaan siellä täällä -- sitten hän sanoi matalalla
äänellä: "Mitä te vaaditte näistä?"

Rouva Haffen punehtui tyydytyksestä. Oli selvää, että nuori
vallasnainen oli pahasti pelästynyt, ja rouva Haffenissa oli muijaa
käyttämään mahdollisimman paljon tuollaista pelkoa hyväkseen. Jo
etukäteen nauttien helpommasta voitosta kuin mitä hän oli osannut
odottaa hän mainitsi hyvin suuren summan.

Mutta Miss Bart ei näyttänyt olevankaan niin helppo saalis kuin olisi
voinut odottaa hänen varomattomasta alkamisestaan. Hän kieltäytyi
maksamasta mainittua summaa ja hetken epäröityään hän tarjosi puolet
siitä.

Rouva Haffen jähmettyi. Hänen kätensä hamuili levitettyjä kirjeitä ja
hiljalleen niitä kosketellen hän näytti aikovan panna ne uudelleen
kääreeseen.

"Arvaan niiden olevan suurempiarvoisia teille, neiti, kuin minulle,
mutta köyhällä on oikeus elää yhtä hyvin kuin rikkaalla", huomautti
hän sukkelasti.

Lilyn valtasi pelko, mutta tuo tarkoittelu vahvisti hänen
vastustustaan.

"Erehdytte", sanoi hän välinpitämättömästi. "Olen tarjonnut
korkeimman summan, minkä suostun maksamaan kirjeistä, mutta lienee
muitakin keinoja, miten saada ne."

Rouva Haffen kohotti epäilevästi katseensa: hän oli liian kokenut
ollakseen tietämättä, että puuhassa, johon hän oli antautunut,
oli yhtä suuria vaaroja kuin oli palkintokin siitä, ja hän oli
suunnitellut valmiiksi koko kostokoneiston, minkä yksikin tämän
nuoren naisen sana saattoi panna liikkeeseen.

Hän vei shaalinsa nurkan silmilleen ja mutisi sen takaa, ettei
koituisi mitään hyvää siitä, että on kova köyhälle, mutta ettei hän
puolestaan ollut koskaan ennen sekaantunut sellaisiin puuhiin ja
että kaikki, mitä hänen ja Haffenin kunnia kristittyinä vaati, oli,
etteivät kirjeet saaneet kulkea kauemmaksi.

Lily seisoi liikkumatta, pysytellen muijasta niin etäällä kuin
hiljaapuhuminen sen suinkin salli. Ajatus käydä kauppaa kirjeillä oli
hänelle sietämätön, mutta hän tiesi, että rouva Haffen korottaisi
heti alkuperäistä vaatimustaan, jos hän osoittaisi horjumisen
merkkiä; hän tiesi vain, että ovi oli lopullisesti sulkeutunut ja
että hän seisoi yksin käärö kädessä.

Hänellä ei ollut minkäänlaista aikomusta lukea kirjeitä, jopa rouva
Haffenin likaisen sanomalehtikääreen avaaminen olisi näyttänyt
hänestä arvoa-alentavalta. Mutta mitä aikoi hän tehdä sen sisällöllä?
Kirjeiden saajan tarkoitus oli ollut hävittää ne, ja Lilyn
velvollisuus oli panna toimeen hänen aikomuksensa. Hänellä ei ollut
oikeutta säilyttää niitä -- se olisi ollut samaa kuin vähentää sen
ansion merkitystä, että hän oli ottanut ne huostaansa. Mutta miten
hävittää ne niin tehokkaasti, ettei tarvinnut enää pelätä niiden
joutuvan tuollaisiin käsiin? Rouva Penistoninin salongin tulisija oli
kielletty pyhättö: siellä, kuten lampuissakin, sytytettiin valkea
vain kun oli vieraita.

Miss Bart kääntyi viemään kirjeitä ylös, kun hän kuuli avattavan
ulko-ovea ja hänen tätinsä astui salonkiin. Rouva Peniston oli
pieni pönäkkä nainen, jonka värittömillä kasvoilla oli ryppyjä.
Hänen harmaa tilkkansa oli kammattu huolellisesti ja hänen pukunsa
näytti erittäin uudelta, mutta kuitenkin hieman vanhamuotiselta. Hän
kävi aina mustissa: Lily ei ollut nähnyt häntä koskaan muuten kuin
kiiltävään mustaan haarniskoituna, jalassa pienet paksut kengät ja
näyttäen aina olevan valmiina matkalle; hän ei kuitenkaan koskaan
lähtenyt.

Hän tarkasteli salonkia pikkuseikkoja myöten tottunein katsein. "Näin
valoviirun erään luukun alitse; on ihmeellistä, etten saa tuota
naista koskaan oppimaan vetämään niitä täysin alas."

Korjattuaan tuon vian hän istuutui erään kiilloitetun
purppuranpunaisen nojatuolin reunalle; rouva Peniston istui aina
siten, ei koskaan koko tuolilla. Sitten hän käänsi katseensa Miss
Bartiin.

"Näytät väsyneeltä, hyvä ystävä; luulen, että se johtuu
häärasituksista. Cornelia Van Alstyne ei osannut puhua muusta kuin
häistä. Molly oli siellä. Ja Gerty Farish juoksi heti luoksemme
kertomaan meille niistä. Minusta on omituista, että ne tarjosivat
meloneja ennen _consomméta:_ hääaamiaisten on aina alettava
_consommélla_. Molly ei pitänyt morsiamen puvuista. Hän oli kuullut
Julia Melsonilta, että ne maksavat kolme sataa dollaria kappale,
mutta siltä ne eivät näyttäneet. Olen iloinen, että päätit olla
rupeamatta morsiustytöksi: lohenvärinen varjostin ei olisi sopinut
sinulle."

Rouva Peniston kuunteli mielellään pienimpiäkin yksityisseikkoja
juhlallisuuksista, joihin hän ei ollut ottanut osaa. Mikään ei
ollut saanut häntä niihin ponnistuksiin ja väsymykseen, joka olisi
seurauksena Van Osburghin häistä, mutta niin suuri oli hänen
mielenkiintonsa niihin, että kuultuaan niistä kaksi selontekoa hän
nyt valmistautui houkuttelemaan esille kolmatta veljentyttäreltään.
Lily oli kuitenkin ollut valitettavan välinpitämätön panemaan
mieleensä juhlamenojen erikoisseikkoja. Häneltä oli jäänyt
huomaamatta rouva Van Osburghin leningin väri eikä voinut
myöskään sanoa, käytettiinkö hääpöydässä vanhoja Van Osburghien
sèvresporsliineja; rouva Peniston huomasi, sanalla sanoen, että häntä
saattoi käyttää enemmän kuuntelijana kuin kertojana.

"Lily, en todellakaan käsitä, miksi vaivauduit menemään häihin, kun
et kerran muista, mitä tapahtui tai ketä näit siellä. Kun minä olin
tyttönä, säilytin aina jokaisen päivällisen ruokalistan, jolle oli
käsketty, ja kirjoitin osanottajien nimet takasivulle, enkä koskaan
heittänyt pois kotiljonkirusettejani setäsi kuolemaan saakka, jolloin
näytti sopimattomalta pitää niin paljon värillisiä esineitä talossa.
Minulla oli niitä muistaakseni laatikollinen, ja vieläkin voin sanoa,
missä tanssiaisissa minkin olen saanut. Molly Van Alstyne muistuttaa
minua siinä iässä, on ihmeellistä, miten hän huomaa asiat. Hän pystyi
kertomaan äidilleen tarkoin, minkä kuosinen morsiamen leninki oli, ja
me tiesimme heti, että se oli tilattu Paquinilta."

Rouva Peniston nousi äkkiä, ja läheten kelloa, jonka päällä oli
kypäriniekka Minerva, hän vetäisi pitsinenäliinansa kypärin ja sen
silmikon välitse.

"Tiesinhän sen -- palvelustyttö ei koskaan pyyhi sitä!" huudahti
hän voitonriemuisena huomatessaan nenäliinalla pienen pölypilkun;
sitten hän jatkoi istuuduttuaan jälleen: "Mollyn mielestä rouva
Dorset oli ollut häissä parhaiten puettu. En epäilekään, ettei hänen
pukunsa olisi ollut kallisarvoisin, mutta sopuli- ja _point de
Milan_-yhdistelmää en voi täysin sulattaa. Näyttää siltä, että hän on
löytänyt Pariisista uuden räätälin, joka suvaitsee ottaa tilauksen
vastaan vain, kun hänen asiakkaansa on kuluttanut koko päivän hänen
kanssaan hänen Neuillyssä olevassa huvilassaan. Hän sanoo, että hänen
täytyy tutkia tilaajan kotioloja -- merkillinen järjestelmä, totta
vie! Mutta rouva Dorset kertoi siitä Mollylle itse; hän sanoi huvilan
olleen täynnä mitä erinomaisimpia tavaroita ja hän oli todellakin
pahoillaan, kun oli lähdettävä. Molly ei sanonut hänen koskaan ennen
olleen sievemmän näköinen; hän oli peloittavan sukkela ja sanoi
toimittaneensa Evie Van Osburghin ja Percy Grycen toisilleen. Hänellä
näyttää tosiaankin olevan suuri vaikutus nuoriin miehiin. Hänen
mielenkiintonsa kuuluu nyt kohdistuvan nuoreen Silverton-houkkioon,
joka on ollut Carry Fisherin kukitettavana ja pelannut niin
kauheasti. No niin, Evie on todellakin kihloissa: rouva Dorset on
hommannut kaiken ja Grace Van Osburgh on seitsemännessä taivaassa --
hän oli ehkä menettänyt toivonsa saada Evie naimisiin."

Rouva Peniston pysähtyi taas, mutta tällä kertaa hänen tarkastelunsa
ei kiintynyt huonekaluihin, vaan veljentyttäreensä.

"Cornelia Van Alstyne oli niin hämmästynyt: hän oli kuullut, että
sinä aikoisit naimisiin nuoren Grycen kanssa. Hän tapasi Wetherallit
juuri, kun he olivat saapuneet Bellomontista ja Alice Wetherall oli
aivan varma, että tapahtui kihlaus. Hän kertoi kaikkien luulleen
Mr. Grycen rientäneen kaupunkiin sormuksen hakuun, kun hän lähti
odottamatta eräänä aamuna."

Lily nousi ja meni oveen päin.

"Luulen, että olen väsynyt, lienee parasta mennä vuoteeseen", sanoi
hän, ja rouva Peniston oli Lilyä suudellessaan hajamielisen näköinen,
koska hän huomasi äkkiä, että herra Peniston vainajan muotokuvan
jalusta ei ollut suorassa sen edessä olevan sohvan kanssa.

Omassa huoneessaan hän sytytti kaasuliekin ja katseli uuniin päin.
Se oli yhtä kiiltävä kuin salongin uunikin, mutta täällä hän ainakin
saattoi huoleti polttaa joitakin papereja tarvitsematta pelätä
tätinsä moitteita. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan vaipuen
tuolille katseli väsyneesti ympärilleen. Hänen huoneensa oli suuri
ja mukavasti kalustettu -- se oli köyhän Grace Stepneyn kateuden ja
ihailun esine, -- mutta verrattuna niiden vierashuoneiden loistoon,
joissa Lily oli kuluttanut niin monta viikkoa, se näytti synkältä
kuin vankila. Mikä ero tämän huoneen ja sen sisustuksen taipuisan
eleganssin välillä, jota hän oli suunnitellut itselleen -- asunto,
joka voittaisi hänen tuttaviensa asuntojen konstikkaan ylellisyyden
sen taiteellisen maun kautta, jossa hän tunsi olevansa heitä
ylempänä; jonka jokainen vivahdus ja piirre yhtyisi lisäämään hänen
kauneuttaan ja antamaan viehätystä hänen joutohetkilleen! Tuota
fyysillisen rumuuden kiusaavaa tunnetta tehosti vielä hänen henkinen
lamaantumisensa, niin että tuon häntä kiusaavan kaluston jokainen
esine näytti hänestä sitäkin suututtavammalta.

Hänen tätinsä sanat eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään, mutta ne
olivat saattaneet näkemään Bertha Dorsetin hymyilevänä, liehakoituna,
voitokkaana, saattaen itsensä naurunalaiseksi liehittelyillään,
jotka jokainen heidän pikku ryhmänsä jäsen käsitti. Naurettavuuden
ajatus sattui syvemmälle kuin mikään muu tunne: Lily tiesi vihjaavan
puheentavan jokaisen käänteen, jotka saattoivat nylkeä uhrinsa verta
vuodattamatta. Hän nousi ja otti kirjeet. Hän ei aikonut hävittää
niitä enää: sen aikomuksen tekivät tyhjäksi rouva Penistonin sanat.

Hän meni sillä välin kirjoituspöytänsä luo ja sytyttäen kynttilän
hän kääri ja sinetöi paketin. Sitten hän avasi vaatesäiliön pienen
laatikon ja pani kirjeet sinne. Tällöin hän tunsi ironian vivahdusta,
muistaessaan, että oli velkautunut Gus Trenorille voidakseen ostaa ne.




X.


Syksy kului yksitoikkoisesti. Miss Bart oli saanut kirjeen tai
pari Judy Trenorilta, joka torui häntä siitä, ettei hän palannut
Bellomontiin; mutta hän vastasi vältellen viitaten siihen, että hänen
oli oltava tätinsä luona. Todellisuudessa häntä kuitenkin hirveästi
ikävystytti yksinäinen olonsa rouva Penistonin kanssa, ja vain se
vaihtelu, minkä tuotti hänen vasta hankitun rahansa kulutus, helpotti
hänen synkkiä päiviään.

Lily oli koko ikänsä nähnyt rahan menevän yhtä nopeasti kuin se
tulikin, ja miten hän tekikään päätöksiään panna säästöön osan
voitoistaan, hänellä ei valitettavasti ollut pelastavaa käsitystä
tuhlaavaisuuden vaaroista. Hänelle tuotti suurta tyydytystä, kun
hän tunsi, että hän ainakin muutamiksi kuukausiksi oli riippumaton
ystäviensä hyväntekeväisyydestä, että hän saattoi esiintyä
tarvitsematta pelätä, että jokin tarkkanäköinen keksisi hänen
puvussaan Judy Trenorin jälleenkiilloitettua loistoa. Se seikka, että
raha vapautti hänet sillä hetkellä kaikista pikkuvelvoituksista,
hämmensi hänen mielensä suuremmista, ja kun hän ei ollut koskaan
ennen käytellyt niin suurta summaa, hänelle tuotti huvitusta sen
tuhlaaminen.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa, poistuessaan eräästä liikkeestä,
jossa hän oli ollut tunnin ajan keskustelemassa eräästä hyvin
upeasta ja taidokkaasta matka-arkusta, hän törmäsi yhteen Miss
Farishin kanssa, joka tuli samaan laitokseen yksinkertaisesti
vain korjuuttamaan kelloaan. Lily oli harvinaisen hyveellisellä
tuulella. Hän oli päättänyt lykätä matka-arkun oston siksi, kunnes
hän olisi saanut laskun uudesta oopperapuvustaan, ja tuo päätös teki
hänet paljon rikkaammaksi kuin liikkeeseen astuessaan. Tällaisessa
itseensätyytyväisessä mielentilassa hän katseli myötätunnolla muita,
ja hän säpsähti, kun hänen ystävänsä näytti niin alakuloiselta.

Kävi ilmi, että Miss Farish tuli erään hyväntekeväisyysseuran
komitean istunnosta. Seuran tarkoituksena oli hankkia mukavia
huoneistoja lukuhuoneineen ja muine nykyaikaisine mukavuuksineen,
joissa virassa olevat nuoret naiset löytäisivät kodin ollessaan
vapaana työstään tai levon tarpeessa, ja ensimmäisen vuoden
tilikertomus osoitti niin surkean pientä tulopuolta, että Miss
Farish, joka oli vakuutettu asian tärkeydestä, tunsi itsensä
verrattain masentuneeksi. Lilyn tunne-elämä ei ollut kohdistunut
toisista huolehtimiseen ja häntä usein ikävystyttivät ystävättärensä
filantroopiset ponnistelut, mutta tänään hänen nopea kuvittelukykynsä
kiintyi vastakohtaan, mikä oli hänen oman asemansa ja jonkun Gertyn
holhokin aseman välillä. Nämä holhokit olivat naimattomia naisia,
kuten hänkin; muutamat ehkä sieviä, muutamat ilman piirtoakaan hänen
hienommasta tunneherkkyydestään. Hän kuvitteli itsensä viettämässä
samanlaista elämää kuin hekin -- elämää, jossa työn suoritus näytti
yhtä synkältä kuin epäonnistuminen -- ja tuo ajatus sai hänen
myötätuntonsa hereille. Matka-arkun hinta oli yhä hänen taskussaan;
ja vetäen taskustaan pienen kullatun kukkaron, hän pisti aika summan
Miss Farishin käteen.

Tätä työtä seurannut tyydytys olisi riittänyt innokkaimmallekin
moralistille. Lily tunsi heränneen itsessään hyväntekeväisyysvaistoja
ja tämä synnytti hänessä mielenkiintoa omaan itseensä: hän ei
ollut koskaan ennen ajatellut tehdä hyvää maailmalle, jonka
omistamista hän niin usein oli uneksinut, mutta nyt oli antelias
hyväntekeväisyys avartanut näköpiiriä. Sitäpaitsi hän jonkin
hämärän johdonmukaisuuslain kautta tunsi, että hänen hetkellinen
jalomielisyyspuuskansa hyvitti kaiken edellisen tuhlaavaisuuden.
Miss Farishin hämmästys ja kiitollisuus vahvisti tätä tunnetta, ja
Lily erosi hänestä tuntien itsekunnioitusta, jota hän luonnollisesti
erehtyi pitämään epäitsekkyyden hedelmänä.

Tähän aikaan hän sai myöskin kutsun viettää kiitosviikkoa
Adirondacksin leirissä. Tuo kutsu olisi vuotta aikaisemmin herättänyt
hänessä epäröintiä, koska viikon, vaikkakin se oli rouva Fisherin
suunnittelema, näkyväisenä toimeenpanijana oli eräs hämärää
syntyperää oleva nainen, jolla oli kesyttömät yhteiskunnalliset
pyrkimykset ja jonka tuttavuutta Lily oli tähän saakka karttanut.
Nyt hän oli kuitenkin taipuvainen yhtymään rouva Fisherin
katsantokantaan, ettei ollut väliä, kuka järjesti viikon, kunhan
se vain oli hyvin järjestetty. Ja hyvin järjestäminen oli rouva
Wellington Bryn vahva puoli. Jolleikaan seura ollut yhtä valittua
kuin keittiö, oli rouva Bryllä ainakin se tyydytys, että hän saattoi
ensi kerran esiintyä seuraelämän luetteloissa yhden tai kahden
huomattavan nimen ohella; näistä oli etusijassa tietenkin Miss Bartin
nimi. Tuota nuorta naista kohteli hänen emäntäväkensä vastaavalla
huomaavaisuudella, ja hän oli siinä mielentilassa, jolloin nuo
huomaavaisuudet otetaan vastaan, tulivatpa ne miltä taholta tahansa.
Rouva Bryn ihailu oli kuvastin, jossa Lilyn itseensätyytyväisyys
löysi jälleen kadotetun ääriviivansa. Ei mikään hyönteinen ripusta
pesäänsä puihin niin hauraasti kuin ne, jotka tahtovat tukea
inhimillisen turhamaisuuden painoa, ja tunne siitä, että oli tärkeä
henkilö vähäpätöisten joukossa, riitti palauttamaan Miss Bartin
vallan tietoisuuden. Näiden ihmisten huomaavaisuus osoitti, että hän
yhä vielä merkitsi jotain siinä maailmassa, johon he pyrkivät, ja hän
ei voinut olla tuntematta jonkinlaista iloa huomatessaan, että hän
teki heihin vaikutuksen hienoudellaan ja ylemmyydellään.

Ehkä hänen mielihyvänsä johtui kuitenkin enemmän kuin hän itsekään
tiesi retkeilyn fyysillisestä kehoituksesta, äkillisen kylmyyden ja
kovan harjoituksen vaikutuksesta ja ruumiin totuttamisesta talvisten
metsien vaikutuksiin. Hän palasi kaupunkiin tuntien nuorentumisen
hehkua, raikkaampaa väriä poskillaan, tuoresta joustavuutta
lihaksissaan. Tulevaisuus näytti olevan täynnä epämääräisiä
lupauksia, ja kaikki hänen pelkonsa näyttivät häipyvän näköpiirin taa.

Muutamia päiviä hänen tulonsa jälkeen hän sai epämieluisan
yllätyksen. Mr. Rosedale tuli vieraisille. Hän tuli aikaan, jolloin
teepöytä on vielä valmiina tuttavallisesti odottaen vieraita takan
ääressä, ja hänen esiintymistapansa osoitti, että hän oli valmis
omaksumaan tilaisuuden tarjoaman tuttavallisuuden sävyn.

Lily, joka epämääräisesti tunsi, että Rosedalen ilmaantuminen oli
jossakin yhteydessä hänen omien onnellisten yrittelyjensä kanssa,
koetti antaa hänelle sellaisen vastaanoton kuin hän odotti, mutta
Rosedalen nerokkuuden laadussa oli jotakin, joka viilensi hänen
omaansa, ja hän tiesi, että jokainen heidän seurustelunsa askel oli
uusi erehdys.

Mr. Rosedale, joka löysi pian mukavan olon läheisellä tuolilla
ja maisteli teetään arvostelevasti huomauttaen: "Teidän pitäisi
maistaman, mitä minun miespalvelijani valmistaa, saadaksenne
jotakin oikein hyvää," näytti olevan aivan tietämätön siitä
vastenmielisyydestä, mikä piti Lilyä kylmän jäykkänä toisella puolen
pöytää. Ehkä Lilyn tapa pitää itseään loitolla viehätti hänen kaiken
harvinaisen ja saavuttamattoman kokoilun intohimoaan. Hän ei antanut
millään tavoin tuntea sitä ja näytti voivan omalla käytöstavallaan
korvata kaiken sen helppouden, mikä puuttui Lilyn käytöstavasta.

Rosedalen käynnin tarkoitus oli pyytää Miss Bartia aitioonsa
oopperan avajaisillaksi, ja nähdessään hänen epäröivän hän sanoi
vakuuttavasti: "Rouva Fisher tulee, ja lisäksi olen saanut
lupautumaan erään teidän sokean ihailijanne, joka ei ikinä antaisi
anteeksi minulle, jollette lupaa tulla."

Kun Lily pysyi äänettömänä, lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen:
"Gus Trenor on luvannut tulla kaupunkiin asioille. Luulen, että ilo
saada nähdä teitä veisi hänet koko joukon pitemmälle."

Miss Bart tunsi vastenmielisyyttä: oli jo kyllin epämieluista kuulla
nimeään rinnastettavan Trenorin nimen kanssa, ja Rosedalen huulilta
tuo vihjaus oli erikoisen vastenmielistä.

"Trenorit ovat parhaita ystäviäni -- minun mielestäni me kulkisimme
kaikki pitkän matkan tavataksemme toisiamme", sanoi hän, koettaen
päästä asiasta valmistamalla uutta tietä.

Hänen vieraansa hymy tuli yhä tuttavallisemmaksi. "No, en ajatellut
rouva Trenoria tällä hetkellä -- sanotaan, ettei Gus tee sitä
aina, kuten tiedätte." Sitten, hämärästi tuntien, ettei hän ollut
koskettanut oikeaa kieltä, hän lisäsi koettaen huvittaa Lilyä: "Miten
ovat asiat luonnistaneet Wall Streetillä? Gus on kuulemma voittanut
teille sievän summan viime kuussa."

Lily laski alas teekannun nopeasti. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja
pani ne polvilleen tukeakseen niitä; mutta hänen huulensa vapisivat
myöskin ja hetken ajan hän pelkäsi, että vapiseminen ilmenisi hänen
äänestäänkin. Hän puhui kuitenkin täysin keveässä äänilajissa.

"Niin, minulla oli hieman rahaa sijoitettavana, ja Mr. Trenor, joka
auttaa minua näissä asioissa, neuvoi minua sijoittamaan sen valtion
obligatsioneihin eikä hypoteekkikiinnityksiin kuten tätini asiamies
tahtoo. Sitäkö te kutsutte onnen potkaukseksi?"

Lily hymyili hänelle nyt vuorostaan siten höllittäen asentonsa
jäykkyyttä ja sallien Rosedalen astua askeleen eteenpäin
tuttavallisuutta kohti. Suojeleva vaisto antoi hänelle aina voimaa
menestyksellisesti salaamaan, eikä hän käyttänyt ensi kertaa
kauneuttaan kääntämään pois huomiota epämukavasta keskusteluaiheesta.

Kun Mr. Rosedale lähti, oli hän saanut myöntymyksen kutsuunsa ja hän
tunsi yleensä käyttäytyneensä harkitulla tavalla, joka edisti hänen
asiaansa. Hän oli aina osannut mielestään suhtautua hyvin naisiin,
ja se kopea tapa, millä Miss Bart oli (kuten Rosedale olisi sanonut)
"tullut linjalle", vahvisti hänen luottamustaan omaan kykyynsä
käsitellä tuota oikullista sukupuolta. Miss Bart oli ilmeisesti
hermostunut, ja Mr. Rosedale ei häikäillyt käyttää hyväkseen
hänen hermostuneisuuttaan, jollei hän muuten päässyt edistymään
seurustelussaan hänen kanssaan.

Hän jätti Lilyn inhon ja pelon valtaan. Näytti uskomattomalta,
että Gus Trenor olisi puhunut hänestä Rosedalelle. Kaikista
vioistaan huolimatta Trenoria suojelivat hänen traditsioninsa,
joiden rikkominen näytti sitäkin vähemmän todennäköiseltä, kun ne
olivat niin puhtaasti vaistomaisia. Mutta Lily muisteli äkillisellä
tuskalla, että oli juhlahetkiä, jolloin -- kuten Judy oli hänelle
uskonut -- Gus puhui hassutuksia; jonakin sellaisena hetkenä
tuollainen vaarallinen sana oli epäilemättä pujahtanut hänen
huuliltaan. Mitä Rosedaleen tuli, niin hän ei ensi säikähdyksestä
toinnuttuaan suuresti ollut huolissaan siitä, mitä johtopäätöksiä
tämä teki. Vaikkakin hän tavallisesti oli kyllin taitava, kun hänen
omat intressinsä olivat kysymyksessä, erehtyi hän, kuten usein
henkilöt, joilla seuratavat ovat vaistomaisia, olettamaan, että
kykenemättömyys tottumaan niihin nopeasti merkitsi yleistä tyhmyyttä.
Niinpä se seikka, että Mr. Rosedalelta puuttui salonkitottumus,
saattoi Lilyn asettamaan hänet Trenorin ja muiden tuntemiensa
tyhmeliinien luokkaan ja otaksumaan että pikku liehakoiminen ja
silloin tällöin hänen tarjoilujensa vastaanottaminen riittäisi
tekemään hänet vaarattomaksi. Ei kuitenkaan ollut epäilystäkään
siitä, että hänen kyllä sopi näyttäytyä Rosedalen aitiossa oopperan
avajaisiltana. Ja jos kerran Judy Trenor oli luvannut ottaa tämän
seuraelämään tänä talvena, niin saattoihan hän yhtä hyvin olla
ensimmäisenä korjaamassa satoa.

Päivän tai pari Rosedalen käynnin jälkeen Lilyn mielessä oli Trenorin
onneton vaatimus ja hän toivoi pääsevänsä selvemmin tietämään
tuon muutoksen oikean luonteen, joka näytti syösseen hänet hänen
valtaansa. Mutta tämä haihtui hänen mielestään, kun hänellä oli
epätavallista ajattelemista. Sitäpaitsi hän ei ollut nähnyt Trenoria
Van Osburghien häiden jälkeen ja Rosedalen sanat häipyivät pian
toisten vaikutusten tieltä.

Kun tuli oopperan avajaisilta, oli hänen pelkonsa haihtunut niin
jäljettömiin, että Trenorin yltäkylläisyyttä uhkuvan olemuksen
näkeminen Rosedalen aition perällä herätti hänessä levollista hyvää
tuulta. Lily ei ollut voinut oikein sulattaa välttämättömyyttä
esiintyä Rosedalen kumppanina niin arassa tilaisuudessa, mutta olihan
nyt häntä tukemassa hänen oman seurapiirinsä jäsen -- sillä rouva
Fisherin seura oli tavallisesti liian sekalaista, jotta se olisi
oikeuttanut Miss Bartin ilmaantumisen siinä seurassa.

Lilyltä, joka aina mielellään näytti kauneuttaan julkisesti ja joka
tiesi, miten puku lisäsi tänä iltana hänen viehätystään, hukkui
Trenorin tuijotus niiden ihailevien katseiden yleiseen virtaan,
joiden keskipisteenä hän tunsi olevansa. Ah, miten suloista oli olla
nuori, säteilevä, tuntea solakkuuden, voiman, notkeuden, kauniiden
piirteiden ja hyvän värin tuottamaa hehkua, tuntea nousseensa aivan
erikoiseen asemaan tuon saavuttamattoman sulon kautta, joka on hengen
ja neron ruumiillinen vastine!

Lilyn runollista nautintoa häiritsi tällä hetkellä se matala ajatus,
että hänen oopperapukunsa oli välillisesti maksanut Gus Trenor. Tämä
taas puolestaan tiesi vain, ettei hän ollut koskaan elämässään nähnyt
Lilyä viehättävämpänä, ettei koko oopperasalissa ollut hienommin
puettua naista, ja ettei hän, jolle Miss Bart oli suonut tällaisen
mielihyvän, ollut saanut minkäänlaista vastausta siihen katseeseen,
jonka hän ja sadat silmäparit lähettivät Miss Bartiin.

Siksi oli Lilylle epämieluisan yllättävää, kun, heidän väliajalla
istuessaan kahdenkesken aition perällä, Trenor sanoi muitta
mutkitta: "Katsokaas tänne, Lily! Miekkonen, ken saa joskus nähdä
teitä. Vietän kaupungissa kolme tai neljä päivää viikossa, ja te
tiedätte tien klubille, josta minut aina löytää, mutta te ette näytä
muistavan minun olemassaoloani nykyään, vaikkakin haluatte käyttää
raha-asioissa minua hyväksenne."

Vaikka huomautus osoittikin ilmeisesti huonoa makua, ei siihen
ollut sen helpompi vastata, sillä Lily tiesi vallan hyvin, ettei
hetki ollut sopiva näyttää nyrpeää naamaa eikä hämmästyneenä
kohauttaa kulmakarvoja, kuten hän tavallisesti teki torjuessaan
tuttavallisuuden osoitukset.

"On hyvin imartelevaa, että haluatte nähdä minua", sanoi hän koettaen
saada kevyen äänensävyn, "mutta jollette ole merkinnyt väärin
osoitettani, niin olisi ollut helppoa tavata minua iltapäivisin
tätini luona -- tosiaankin, odottelinkin teitä sinne."

Mutta Lily erehtyi toivoessaan taltuttavansa hänet tällä viimeisellä
myönnytyksellä, sillä Trenor vastasi laskien alas tuttavallisesti
kulmakarvojaan, mikä saattoi esiintymään hänet vielä typerämmän
näköisenä: "Lempo menköön tätinne luo ja hukatkoon iltapäivänsä
kuuntelemalla, mitä joukko toisia vekkuleja puhuu teille!
Tiedättehän, etten ole sitä maata, että istun ihmisjoukossa ja
pieksän kieltäni -- mieluummin olen tyyten tykkänään sellaisesta
erilläni. Mutta miksemme voi mennä yhdessä pitämään pientä lystiä --
kuten oli se ajeluretki Bellomontissa, kun tulitte minua hakemaan
asemalta?"

Hän nojasi epämiellyttävän läheisesti koettaen pakottaa Lilyyn tämän
mielijohteen, ja Lily luuli tuntevansa merkitsevän tuoksun, mikä
selitti tumman hohteen Trenorin kasvoilla ja kiiltävän kosteuden
hänen otsallaan.

Ajatus että närkästynyt vastaus herättäisi epämiellyttävän
purkauksen, hillitsi Lilyn vastenmielisyyttä ja hän vastasi
naurahtaen: "En oikein ymmärrä, miten voi tehdä maalaisajeluretkiä
kaupungissa, mutta ei minua aina ympäröi ihailijalauma, ja jos
tahdotte ilmoittaa minulle, minä iltapäivänä tulette, niin järjestän
asiat niin, että voimme jutella rauhassa."

"Viis juttelusta! Sitähän te aina sanotte", vastasi Trenor, joka ei
ollut sutkauksissaan vaihteleva. "Sillähän te minut torjuitte Van
Osburghin häissäkin -- mutta selvällä engelskalla se merkitsee sitä,
että kun olette saanut minulta, mitä olette tahtonut, te haluatte
mieluummin jotain toista seuralaista."

Hän oli korottanut ääntään viime sanoilla ja Lily sävähti punaiseksi,
mutta pysyi kuitenkin aseman herrana ja laski vakuuttavasti kätensä
Trenorin käsivarrelle.

"Älkää hullutelko, Gus; en voi sallia, että puhuttelette minua
tuolla naurettavalla tavalla. Jos todella tahdotte tavata minua,
niin miksemme mene jonakin iltapäivänä kävelylle Puistoon? Olen yhtä
mieltä kanssanne, että on huvittavaa olla maalaisittain kaupungissa,
ja jos haluatte, niin tapaan teitä siellä ja me menemme syöttämään
oravia ja te otatte minut järvelle höyrygondooliin."

Tätä sanoessaan hän hymyili, antaen katseensa levätä hänen
katseessaan tavalla, joka katkaisi kärjen hänen pilaltaan ja teki
Trenorin äkkiä taipuvaiseksi hänen tahtoonsa.

"No hyvä, olkoon menneeksi. Tahdotteko tulla huomenna? Huomenna kello
kolme, Mall'in päässä? Olen siellä varmasti, muistakaa se. Ettehän
tahtonut päästä minusta, Lily?"

Mutta Miss Bartin ei tarvinnut toistaa lupaustaan, sillä aition ovi
aukeni ja sisään astui George Dorset.

Trenor luovutti äreästi paikkansa ja Lily kääntyi tulijan puoleen
säteilevä hymy huulilla. Hän ei ollut ollut puheissa Dorsetin
kanssa sitten Bellomontin aikojen, mutta jokin tämän katseessa ja
käyttäytymisessä ilmaisi, että hän muisti sen ystävällisen suhteen,
joka vallitsi heidän välillään heidän viimeksi tavatessaan. Dorset
ei ollut mies, joka helposti ilmaisi ihastuksensa: hänen pitkät
tuhkanharmaat kasvonsa ja hajamielinen katseensa näyttivät olevan
suljettuja liiallisilta liikutuksilta. Mutta mitä tuli Lilyn omaan
vaikutukseen, niin hän oli siinä hyvin herkkätuntoinen ja kun hän
teki Dorsetille tilaa ahtaassa sohvassa, oli hän varma siitä, että
tämä tunsi hiljaista mielihyvää hänen läheisyydestään. Harvat naiset
vaivautuivat koettamaan miellyttää Dorsetia, mutta Lily oli ollut
hänelle ystävällinen Bellomontissa ja nytkin hänen hymyilynsä osoitti
uudistuvaa jumalaista hyvyyttä.

"No, tässä sitä ollaan taas alkamassa kuusikuukautisia naukujaisia",
alkoi hän valittavalla äänellä. "Ei ole hituistakaan eroa tämän ja
viime vuoden välillä, paitsi että naisilla on uudet puvut ja etteivät
laulajat ole saaneet uusia kurkkuja. Vaimoni on musikaalinen, kuten
tiedätte, ja pakottaa minut käymään läpi tämän kurssin joka talvi.
Italialaisissa illoissa ei ole asiat niin hullusti, sillä ne alkavat
myöhään, niin että on aikaa sulattaa ruokansa. Mutta kun ne esittävät
Wagneria, niin täytyy hotkaista päivällisensä nopeasti, ja sen minä
saan kyllä tuntea vatsassani. Kappas kun Trenor lähtee aitiosta
odottamatta väliverhon nousemista! Oletteko koskaan tarkannut
Trenorin syöntiä? Jos olette, niin varmaan ihmettelette, miten hän
on elossa. Luulen hänen olevan sisältäkin nahkaa. -- Mutta minähän
tulin teille sanomaan, että vaimoni toivoo, että tulisitte meille
ensi sunnuntaina. Luvatkaa tulla Herran nimessä. Sinne tulee liuta
ikävää väkeä -- intelligenssia, tarkoitan. Se on nyt hänen uusinta
hommaansa, enkä minä tiedä varmaan, eikö se ole vielä pahempaa kuin
musiikki. Muutamilla vieraista on pitkä tukka eivätkä he huomaa, kun
heille tarjotaan ruokia. Seuraus siitä on, että päivällinen jäähtyy,
ja minun vatsani ei sitä siedä. Se Silverton-aasi niitä kuljettaa
taloon -- hän kirjoittaa runoja, kuten tiedätte, ja Berthasta ja
hänestä on tullut hirveän hyvät ystävät. Bertha voisi kirjoittaa
paremmin kuin yksikään heistä, jos tahtoisi, enkä minä tahdo moittia
häntä siitä, että hän haluaa seuraansa hyväpäisiä vekkuleita;
tahtoisin vain sanoa: 'päästäkää minut näkemästä heidän syövän!'"

Tämä omituinen puhetulva saattoi Lilyn loistavalle tuulelle.
Tavallisissa oloissa ei Bertha Dorsetin kutsussa olisi ollut
mitään hämmästyttävää, mutta hiljainen vihamielisyys oli pitänyt
heidät erillään. Nyt Lily tunsi sisäiseksi ihmeekseen, että hänen
kostonhalunsa oli hävinnyt. _Jos tahdot antaa vihamiehellesi
anteeksi, niin anna hänelle ensin läimäys_, sanoo malaijilainen
sananlasku, ja Lily sai tuta sen totuuden. Jos hän olisi hävittänyt
rouva Dorsetin kirjeet, niin hän olisi yhä vihannut häntä, mutta kun
ne jäivät hänen haltuunsa, niin hänen kostonhalunsa oli tyydytetty.

Hän lupasi hymyillen tulla toivoen siten pääsevänsä Trenorin
tungettelevaisuudesta.




XI.


Sillävälin oli lupa-aika päättynyt ja sesonki alkoi. Viidennellä
avenuella kulki joka ilta ja yö ajoneuvovirta, joka suuntautui
Puiston puoleisiin hienoihin kaupunginosiin, missä valaistut
ikkunat ja esiin vedetyt markiisit olivat kutsujen merkkinä.
Toiset sivuliikennevirrat leikkasivat päävirtaa vieden ihmisiä
teattereihin, ravintoloihin tai oopperaan. Ja rouva Peniston saattoi
tähystyspaikastaan yläikkunan äärestä ilmoittaa tarkalleen, kun
liikenteen tavallinen humu äkkiä kasvoi Van Osburghien tanssiaisiin
menevistä ajoneuvoista tai kun ajoneuvojen lisääntyminen tarkoitti
vain, että ooppera oli loppunut tai että Sherryllä oli suuret
illalliset.

Rouva Peniston seurasi sesongin kulkua yhtä kiinteästi kuin
innokkainkin sen huvituksiin osanottaja, ja päältäkatsojana hän
saattoi vertailla ja yleistää paremmin kuin itse osanottajat. Ei
yksikään olisi voinut seurata tarkemmin seuraelämän kulkua tai
erehtymättömämmin erottaa jokaisen sesongin ominaisia piirteitä: sen
uneliaisuutta, sen liiallisuuksia, sen tanssiaisten niukkuutta, sen
aikana tapahtuneiden avioerojen lukuisuutta. Hän piti erikoisesti
mielessään "nousukkaiden" vikoja joita sukelsi pinnalle joka
nousuaikana, ja hänellä oli terävä silmä näkemään heidän lopullisen
kohtalonsa, niin että heidän näyteltyään osansa loppuun hän melkein
aina saattoi sanoa Grace Stepneylle -- ennustustensa kuulijalle --
että hän oli tarkalleen tiennyt, miten tulisi käymään.

Erikoisesti tälle sesongille olisi rouva Penistonin mielestä ollut
luonteenomaista se, että siinä jokainen "tunsi köyhyyttä" paitsi
Welly Bryn herrasväki ja Simon Rosedale. Oli ollut huono syksy
Wall Streetillä, jossa hinnat putosivat tuon rahalain mukaan, joka
osoittaa rautatieosakkeiden ja puuvillapaalien olevan herkempiä
toimeenpanevan mahdin vaihtumiselle kuin monen arvossapidetyn
kansalaisen, joka on harjaantunut itsehallinnon kaikkiin etuihin.
Sellaisetkin omaisuudet, joiden luultiin olevan riippumattomia
markkinoista, osoittivat taipumusta riippuvaisuuteen niistä.

Rikastuminen aikana, jolloin useimpien tulot vähenevät, on omansa
herättämään kateellista huomiota; ja Wall Streetin huhujen mukaan
Welly Bry ja Rosedale olivat keksineet tämän ihmeenteon salaisuuden.

Erittäinkin Rosedale oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ja hänen
kerrottiin ostaneen äskettäin rakennetun talon eräältä pulakauden
uhrilta, joka vajaan kahdentoista kuukauden kuluessa oli hankkinut
yhtä monta miljoonaa, rakentanut talon Viidennelle avenuelle,
täyttänyt taulukokoelman vanhojen mestarien tuotteilla, kestinnyt
siinä koko New Yorkin ja luikahti salaa pois paikkakunnalta, hänen
velkojiensa vartioidessa vanhojen mestarien tauluja ja vieraidensa
selittäessä toisilleen, että he olivat käyneet hänen päivällisillään
vain nähdäkseen tauluja. Mr. Rosedale arveli menestyksensä olevan
pysyväisempää lajia. Hän tiesi, että hänen oli kuljettava verkalleen
ja hänen rotunsa vaistot tekivät hänet sopivaksi kestämään takaiskuja
ja etenemään vähitellen. Mutta hän käsitti nopeasti, että sesongin
yleinen laimeus tarjosi hänelle tavattomia etuja ja hän ryhtyi
kärsivällisen uutterana muodostamaan taustaa kasvavalle kunnialleen.
Hänelle oli tänä aikana arvaamattomaksi hyödyksi rouva Fisher, joka
oli asettanut niin monta nousukasta seuraelämän näyttämölle. Mutta
Rosedale halusi ajan pitkään yksilöllisempää ympäristöä. Hän tunsi,
että häneltä puuttui käytöstavan vaihtelevaisuus, ja hänelle kävi yhä
selvemmäksi, että Miss Bartilla oli juuri ne puuttuvat ominaisuudet,
joita hänen seuraelämäkykynsä muovaileminen tarvitsi.

Tällaiset erikoisseikat eivät osuneet rouva Penistonin näköpiiriin.
Hän oli tarkka huomaamaan pikkuseikkoja etualalta ja otti paljoa
mieluummin selvän Carry Fisherin ja Bryn herrasväen suhteista kuin
veljentyttärensä olosta. Hänellä oli kuitenkin tiedonantajia,
jotka olivat valmiita korvaamaan hänen tietämättömyytensä. Grace
Stepneyn muisti oli kuin henkinen kärpäspaperi, joka kuin luonnon
pakosta veti puoleensa kulkupuheita ja säilytti ne. Lily olisi
hämmästynyt tietäessään, miten paljon häntä koskevia pikkuseikkoja
oli kasaantunut Miss Stepneyn päähän. Hän oli kyllä täysin
tietoinen siitä, että hän herätti huomaamattomassa asemassa olevien
ihmisten mielenkiintoa, mutta hän otaksui löytyvän vain yhtä lajia
vaatimatonta elämää ja että loiston ihailu on tuon alemman asteen
luonnollinen ilmaus. Hän tiesi, että Gerty Farish ihaili häntä
sokeasti, ja siksi hän otaksui, että hän herätti samoja tunteita
Grace Stepneyssä, jonka hän luki samaan luokkaan kuin Gerty Farishin,
mutta ilman nuoruuden ja intomielisyyden pelastavia piirteitä.

Todellisuudessa nuo molemmat erosivat toisistaan yhtä paljon kuin he
erosivat yhteisestä tarkastelunsa esineestä. Miss Farishin sydän oli
hellien harhaluulojen lähde, Miss Stepneyn asioiden tarkka luettelo
sellaisina kuin ne esiintyivät suhteessaan häneen. Hänellä oli
arkatunteisuutta, joka olisi Lilystä näyttänyt koomilliselta henkilön
taholta, jonka nenällä oli pisamia, jolla oli punaiset silmäluomet,
joka asui täysihoitolassa ja ihaili rouva Penistonin salonkia. Mutta
Grace paran ulkonainen ahtaus antoi sille keskitetympää sisäistä
elämää, kuten karu maaperä saa muutamat kasvit kukkimaan runsaammin.
Hänellä ei itse asiassa ollut abstraktista taipuvaisuutta häijyyteen:
hän ei ollut pitämättä Lilystä siksi, että tämä oli loistava ja
kyvykäs, vaan koska hän luuli, että Lily ei pitänyt hänestä.
Sellaisetkin niukat kohteliaisuudet, joita Lily soi Mr. Rosedalelle,
olisivat tehneet Miss Stepneystä hänen ystävänsä elämäniäkseen. Mutta
miten Lily saattoi arvata, että sellainen ystävä oli huomaamisen
arvoinen? Ja miten hän vihdoin saattoi arvata, että hän oli
kuolettavasti loukannut Miss Stepneytä aiheuttamalla hänen kutsumatta
jättämisensä erääseen rouva Penistonin harvoista päivälliskutsuista?

Rouva Peniston ei pitänyt mielellään päivälliskutsuja, mutta
hänellä oli korkea käsitys sukulaisvelvollisuuksista, ja Jack
Stepneyn palattua häämatkaltaan hän tunsi velvollisuudekseen
sytyttää salongin lamput ja tuoda parhaat hopeat esille varmoista
säilytyspaikoistaan. Rouva Penistonin harvinaisten kutsujen edellä
vaivattiin päiväkaudet päätä juhlan kaikilla yksityiskohdilla,
vieraiden istumajärjestyksestä pöytäliinan laskoksiin asti ja erään
tällaisen alustavan keskustelun kuluessa hän oli varomattomasti
vihjannut serkulleen Gracelle, että koska päivälliskutsut olivat
sukulaisten keskeiset, hän tulisi ottamaan niihin osaa. Viikon ajan
oli tuo ajatus tuonut eloa Miss Stepneyn yksitoikkoisuuteen. Sitten
hänen annettiin ymmärtää, että olisi sopivampaa, jos hän tulisi
jonakin toisena päivänä. Miss Stepney tiesi tarkalleen, mitä oli
tapahtunut. Lily, joka inhosi sukulaistilaisuuksia, oli vakuuttanut
tädilleen, että "hienojen" vieraiden kutsuminen olisi enemmän nuoren
parin mieleen, ja rouva Peniston, joka seuraelämäkysymyksissä oli
auttamattomasti Lilyn vallassa, oli pakotettu jättämään Grace
kutsumatta. Saattoihan Grace tulla sitäpaitsi jonakin toisena
päivänä; miksi hän siis pitäisi itseään poiskarkoitettuna?

Juuri siksi, että Miss Stepney saattoi tulla jonakin toisena
iltana -- ja että hänen sukulaisensa tiesivät, että hänen iltansa
olivat vapaita -- tämä tapahtuma kangasti jättiläismäisenä hänen
näköpiirissään. Hän tiesi, että hän sai kiittää tästä Lilyä, ja
hiljainen pahastuminen muuttui toimeliaaksi vihaksi.

Rouva Peniston, jonka luokse hän oli pistäytynyt päivän tai pari
päivälliskutsujen jälkeen, laski käsistään virkkauksensa ja kääntyi
äkkiä tähystyspaikaltaan ikkunan äärestä.

"Gus Trenor? -- Lily ja Gus Trenor?" sanoi hän kalveten niin äkkiä,
että hänen vieraansa melkein hätääntyi.

"Ah, serkku Julia... tietenkään minä en tarkoita..."

"En tiedä, mitä sinä tarkoitat", sanoi rouva Peniston pelästynyt sävy
vapisevassa äänessään. "Sellaista ei koskaan kuultu minun päivinäni.
Ja minun oma veljentyttäreni! En ole varma, ymmärränkö sinua.
Sanovatko ihmiset, että Trenor on rakastunut häneen?"

Rouva Penistonin kauhu oli todellista. Vaikkakin hän oli harvinaisen
tarkoin perillä seuraelämän tapahtumista, oli hän kuitenkin viaton
kuin koulutyttö, jonka mieleen ei koskaan juolahda, että skandaalit,
joista hän lukee oppitunneilla, toistuisivat ensimmäisellä kadulla.
Rouva Peniston oli säilyttänyt mielikuvituksensa yhtä puhtaana kuin
salonkinsa kaluston. Hän tiesi kyllä, että seuraelämä "oli paljon
muuttunut"; hän oli keskustellut avioeron turmeluksesta pappinsa
kanssa ja oli ajoittain tuntenut kiitollisuutta siitä, että Lily oli
vielä naimaton. Mutta ajatus, että jokin skandaali saattaisi kohdata
nuoren tytön nimeä, ennen kaikkea, että siihen saattoi yhdistää
naineen miehen, oli niin outoa hänelle, että hän oli yhtä hämillään
kuin jos häntä olisi syytetty siitä, että hän oli jättänyt mattonsa
alas koko kesäksi ja rikkonut jotain muuta taloudenpidon perussääntöä
vastaan.

Miss Stepney alkoi ensi säikähdyksen hälvettyä tuntea avaramman
ymmärryksen ylemmyyttä. Oli todellakin säälittävää olla niin
tietämätön maailmasta kuin rouva Peniston!

Hän hymyili viimeiselle kysymykselle. "Ainahan sitä puhutaan
ikävyyksiä -- ja varmaankin he ovat paljon yksissä. Eräs ystäväni
tapasi heidät toissa iltapäivänä Puistossa -- hyvin myöhään, kun
lamput olivat jo sytytetyt. On sääli, että Lily esiintyy niin
silmiinpistävästi."

_"Silmiinpistävästi!"_ tavaili rouva Peniston. Hän kumartui eteenpäin
alentaen äänensä lieventääkseen kauhuaan. "Mitä ne puhuvat? Aikooko
hän erota vaimostaan ja naida Lilyn?"

Grace Stepney nauroi kursailematta. "Eihän toki, hyvä ystävä! Hän
tuskin tekisi sitä. Se on mielistelyä -- ei mitään muuta."

"Mielistelyä? Veljentyttäreni ja naineen miehen välillä? Tarkoitatko
sanoa, että Lilyn ulkonäöllä ja avuilla ei osaisi paremmin käyttää
aikaa kuin hukata sitä seurustelemalla lihavan tyhmän miehen
kanssa, joka voisi melkein olla hänen isänsä?" Tällä todistelulla
oli niin vakuuttava voima, että se saattoi rouva Penistonin kyllin
rauhalliseksi alkaakseen uudelleen työnsä odottaessaan, että Grace
Stepney rohkaisisi hänen järkytettyä mieltään.

Mutta Miss Stepney oli hetken kuluttua taas asiassa. "Sepä se onkin
pahinta -- ihmiset sanovat, ettei Lily hukkaa aikaansa! Jokainen
tietää, että hän on liian sievä ja -- ja viehättävä uhrautuakseen
sellaiselle miehelle kuin Gus Trenor, jollei --"

"Jollei?" tokaisi rouva Peniston.

Miss Stepney hengähti hermostuneesti. Oli mieluista järkyttää rouva
Penistonia, mutt'ei järkyttää häntä hätääntymiseen asti. Miss
Stepney ei tuntenut kylliksi klassillista draamaa tietääkseen, miten
huonojen sanomien tuojia otetaan vastaan sananlaskuksi käyneellä
tavalla, mutta nyt hänen aivojensa läpi välähtivät menetetyt
päivälliset ja supistettu vaatevarasto hänen epäitsekkäisyytensä
palkkana. Sukupuolensa kunniaksi viha Lilyä kohtaan voitti kuitenkin
persoonallisemmat näkökohdat. Rouva Peniston oli valinnut väärän
hetken veljentyttärensä kauneuden kehumiseen.

"Jollei", sanoi Grace, kumartuen eteenpäin puhuakseen hiljaa ja
innokkaasti, "jollei ole aineellisia etuja voitettavana, kun
mielistelee Trenoria."

Hän tunsi, että hetki oli hirveä ja hän muisti äkkiä, että rouva
Penistonin musta brokaadi olisi joutunut hänelle sesongin lopulla.

Rouva Peniston laski jälleen työnsä käsistään. Hänelle esiintyi
saman ajatuksen toinen puoli ja hän tunsi, ettei ollut hänen arvonsa
mukaista, että hän antoi järkyttää hermojaan hänestä riippuvan
sukulaisen, joka käytti hänen vanhoja vaatteitaan.

"Jos sinusta on mieluista kiusata minua salaperäisillä vihjauksilla",
sanoi hän kylmästi, "niin olisit ainakin voinut valita
sopivamman ajan kuin nyt, jolloin juuri olen tointumassa suurten
päivälliskutsujen rasituksista."

Päivällisten mainitseminen haihdutti Miss Stepneyn viimeisetkin
epäröimiset. "En käsitä, miksi minua syytetään siitä, että minun on
mieluista puhua sinulle Lilystä. Olinkin varma, etten siitä kiitosta
saisi", vastasi hän kuohahtaen. "Mutta minulla on jäljellä hieman
sukulaistunnetta, ja kun sinä olet ainoa henkilö, jolla on Lilyyn
jonkinlaista valtaa, niin ajattelin, että sinun pitäisi tietää, mitä
hänestä puhutaan."

"Hyvä", sanoi rouva Peniston, "sitä minä valitan, ettet ole sanonut
minulle, mitä todellakin sanotaan."

"En otaksunut, että minun olisi puhuttava niin täydellisesti. Ihmiset
puhuvat, että Gus Trenor maksaa hänen laskunsa."

"Maksaa hänen laskunsa -- hänen laskunsa?" Rouva Peniston purskahti
nauruun. "En jaksa kuvitella, mistä sinä olet saanut tuollaisia
hullutuksia. Lilyllä on omat tulonsa -- ja minäkin huolehdin hänestä
aika lailla --"

"Sen kyllä kaikki tiedämme", tokaisi Miss Stepney kuivasti. "Mutta
Lily tarvitsee hyvin useita hienoja leninkejä --"

"Minusta on mieleen, että hän on hyvin puettu -- se on vain kuin
ollakin pitää!"

"Tietenkin. Mutta sitäpaitsi on hänellä pelivelkoja."

Miss Stepney ei ollut alussa aikonut saattaa asiaa näin pitkälle,
mutta rouva Penistonin oli moittiminen vain omaa uskomattomuuttaan.
Hän oli kuin raamatun uppiniskaiset epäuskoiset, jotka oli
masennettava saadakseen ne vakuutetuiksi.

"Pelivelkoja? Lilylläkö?" Rouva Penistonin ääni värisi suuttumuksesta
ja hämmennyksestä. Hän ihmetteli, oliko Grace Stepney kadottanut
järkensä. "Mitä sinä tarkoitat hänen peliveloillaan?"

"Sitä vain, että jos joku pelaa bridgeä rahasta kuten Lily, niin
saattaa menettääkin suuria summia -- enkä luule Lilyn aina voittavan."

"Kuka sinulle sanoi, että veljentyttäreni pelaa korttia rahasta?"

"Kiitoksia paljon, serkku Julia, älä luule minun koettavan rikkoa
sinun ja Lilyn välejä! Jokainen tietää, että hän on vimmattu
bridgenpelaaja. Rouva Gryce sanoi minulle itse, että hänen
pelaamisensa se peloitti Percy Grycen -- hän näyttää aluksi
todellakin olleen ihastunut Lilyyn. Mutta Lilyn seurustelupiirissä
on melkein tapana, että tytöt pelaavat rahasta. Itse asiassa ihmiset
ovat taipuvaisia suomaan hänelle anteeksi sillä syyllä --"

"Suomaan anteeksi minkä?"

"Sen, että hän on kovassa pulassa -- ottaa vastaan huomaavaisuuksia
sellaisilta miehiltä kuin Gus Trenor -- ja George Dorset --"

Rouva Peniston huudahti jälleen: "George Dorset? Onko muita vielä?
Haluan kuulla pahimmankin, ole hyvä."

"Älä ota asiaa siltä kannalta, hyvä Julia. Lily on äskettäin ollut
paljon Dorsetien kanssa ja George Dorset näyttää ihailevan häntä
-- mutta se on tietysti luonnollista. Ja olen varma siitä, ettei
ihmisten kertomissa kauheissa jutuissa ole siteeksikään totta. Mutta
hän _on_ kuluttanut paljon rahaa tänä talvena. Evie Van Osburgh
oli joku päivä sitten Celestellä tilaamassa _trousseauta_ -- niin,
hääthän ovat ensi kuussa -- ja hän kertoi minulle Celesten näyttäneen
hänelle mitä kallisarvoisimpia esineitä, joita hän oli juuri
lähettänyt Lilylle. Ja kuuluu puheita, että Judy Trenor on riidellyt
Lilyn kanssa Gusin takia. Mutta olen pahoillani, että olen puhunut,
vaikkakin vain tarkoitin sillä hyvää."

Rouva Penistonin luontainen uskomattomuus sai hänet toimittamaan
Miss Stepneyn halveksuen tiehensä, mikä ei ennustanut hyvää tämän
mustan brokaadin saantitoiveelle. Mutta järkisyille suljetuimmissakin
luonteissa on tavallisesti aukko, jonka kautta epäluulo valuu ja
Miss Stepneyn vihjaukset eivät haihtuneet niinkään helposti hänen
mielestään kuin hän oli odottanut. Rouva Peniston ei pitänyt
kohtauksista, ja hänen päätöksensä karttaa niitä oli aina saanut
hänen pysymään erillään Lilyn elämän yksityisseikoista. Hänen
nuoruudessaan tyttöjen ei katsottu tarvitsevan erikoista valvontaa.
Heidän otaksuttiin yleensä tyytyvän luvalliseen kurtiisiin ja
avioliittoon ja heidän luonnollisten valvojiensa sekaantumista näihin
asioihin pidettiin yhtä sopimattomana kuin katselijan äkillistä
sekaantumista näyttelemiseen. Rouva Penistonkin muisti kyllä olleen
"eloisia" tyttöjä, mutta heidän eloisuuttaan ei pidetty pahempana
kuin "epänaisellisena". Nykyinen eloisuus näytti olevan samaa kuin
epäsiveellisyys, ja pelkkä epäsiveellisyyden käsite oli rouva
Penistonista yhtä loukkaava kuin keittiönhaju salongissa: hänen
mielensä kieltäytyi sitä sulattamasta.

Hän ei aikonut heti toistaa Lilylle kuulemaansa tai koettaa edes
vahvistaa sen todellisuutta kiertäen kaartaen kyselemällä. Sehän
johtaisi kohtaukseen, ja kohtaus oli, katsoen hänen hermojensa
järkytettyyn tilaan, jota päivälliskutsujen vaikutukset eivät
suinkaan olleet parantaneet, ja hänen mieleensä, joka yhä pelkäsi
uusia vaikutuksia, vaara, jota hän piti velvollisuutenaan karttaa.
Mutta hänen mieleensä jäi veljentytärtään kohtaan määrätty varasto
kaunaa, joka kasvoi, kun ei sitä voinut selvittää selvittelyillä
ja keskusteluilla. Oli kauheaa, että nuori tyttö antoi itsestään
puheenaihetta. Tästä häntä täytyi moittia, vaikk'ei syytteissä
häntä vastaan olisikaan perää. Rouva Penistonista tuntui kuin olisi
talossa ollut tarttuva tauti ja hän oli tuomittu istumaan vavisten
tartutettujen huonekalujensa keskellä.




XII.


Miss Bart oli todella kasvatettu kierolla tavalla, eikä, yksikään
hänen arvostelijoistaan olisi tuntenut sitä elävämmin kuin hän.
Mutta hänellä oli turmiollinen tunne siitä, että häntä väijyi toinen
kovan onnen potkaus toisen jälkeen, huomaamatta koskaan oikeaa tietä
ennenkuin oli liian myöhäistä lähteä kulkemaan sitä.

Lily, joka ei sovittanut itseensä ahtaita ennakkoluuloja, ei ollut
kuvitellut, että hänen rahanhankkimisensa Gus Trenorin kautta tulisi
koskaan järkyttämään hänen rauhaansa. Ja asia näyttikin itsessään
jokseenkin viattomalta, mutta se oli ilkeämielisten selitysten vuolas
lähde. Kun hän oli tyydyttänyt rahantuhlaamishalunsa, kävivät nämä
selittelyt yhä äänekkäämmiksi, ja Lily, joka saattoi olla ankaran
johdonmukainen viedessään vastoinkäymistensä syyt toisten tiliin,
puolusteli itseään sillä ajatuksella, että kaikki hänen ikävyytensä
johtuvat Bertha Dorsetin vihamielisyydestä. Tämä vihamielisyys oli
kuitenkin ilmeisesti haihtunut, kun ystävyys molempien naisten
välillä oli uudistunut. Lilyn käynnistä Dorseteilla oli ollut
seurauksena, että he huomasivat voivansa olla toisilleen hyödyksi,
ja sivistyneet vaistot ovat kyllin ovelia huomatakseen, että on
parempi käyttää hyödykseen vastustajaansa kuin häiritä häntä. Rouva
Dorset oli itse asiassa joutunut sydämenasioissa uusiin kokeiluihin,
joiden kukoistavana uhrina oli rouva Fisherin viimeinen valloitus,
Ned Silverton. Ja sellaisina hetkinä hän tunsi, kuten Judy Trenor oli
kerran huomauttanut, pakottavaa tarvetta kääntää miehensä huomion
toisaalle. Dorset oli yhtä vaikea huvitettava kuin villi-ihminen,
mutt'ei hänenkään itsekylläisyytensä kestänyt Lilyn taidon edessä,
tai oli tämä erikoisen sopiva taltuttamaan vaikeaa itsekkyyttä.
Lilyn kokemus Percy Grycestä oli hänelle hyvänä tukena hallitessaan
Dorsetin mielialaa, ja joskin miellyttämishalu oli vähemmän kiihkeä,
niin opettivat hänen asemansa vaikeudet tekemään enemmän pienemmistä
etuisuuksista.

Tuttavallisuus Dorsetin kanssa ei näyttänyt vähentävän
aineellisia vaikeuksia. Rouva Dorsetilla ei ollut Judy Trenorin
tuhlaavaisuusmielijohteita, eikä Dorsetin ihailu näyttänyt ilmenevän
raha-asioissa, varoipa Lilykin uudistamasta kokemuksiaan tähän
suuntaan. Dorsetien ystävyydestä hän vain toivoi tällä hetkellä
seuraelämän hyväksymistä. Hän tiesi, että hänestä alettiin puhua;
mutta tämä ei häntä hälyyttänyt kuten se hälyytti rouva Penistonia.
Hänen seurapiirissään sellainen ystävyyssuhde ei ollut tavatonta, ja
kauniin naisen, joka flirttaili naineen miehen kanssa, otaksuttiin
olleen siihen etujensa pakottaman. Trenor itse hänet peloitti
luotaan. Heidän kävelyretkensä Puistossa ei ollut onnistunut. Trenor
oli nainut nuorena, ja senjälkeen hän ei ollut keskusteluissaan
naisten kanssa tavannut oikeaa sävyä. Hän oli ensin joutunut hämille
ja sitten häntä oli suututtanut huomatessaan aina joutuneensa
takaisin lähtökohtaan, ja Lily tunsi, että hän kadotti vähitellen
aseman herruuden. Trenor oli todellakin mahdottomalla tuulella.
Huolimatta ystävyydestään Rosedalen kanssa häneenkin oli jokseenkin
tuntuvasti koskenut arvopaperien lasku; hänen talousmenonsa
rasittivat häntä ja hän näytti joka taholla kohtaavan tahtonsa
itsepintaista vastustamista, kun häntä tähän saakka oli onni seurannut
kuin itsestään.

Rouva Trenor oli vielä Bellomontissa pitäen kaupunkiasuntoa avoinna
ja pistäytyen siellä silloin tällöin tunnustelemassa maailmaa.
Lupa-ajan päätyttyä hän ei ollut enää kiusannut Lilyä tulemaan
Bellomontiin ja kun he aluksi tapasivat kaupungissa, luuli Lily
huomaavansa kylmyyden vivahdusta hänen käytöksessään. Oliko se vain
mielipahan ilmausta Lilyn huomaamattomuudesta häntä kohtaan vai
olivatko hälyyttävät huhut tulleet hänen korviinsa? Jälkimmäinen
olettamus näytti mahdottomalta, mutta Lily ei kuitenkaan voinut
vapautua epämieluisasta tunteesta. Jos missään, niin Judy Trenorin
ystävyydessä olivat hänen häilyvät sympatiansa löytäneet tukevan
pohjan. Hän uskoi tämän ystävyyden vilpittömyyteen, vaikkakin
se joskus ilmaantui itsekkäällä tavalla, ja hän varoi tarkoin
saattamasta sitä vaaranalaiseksi. Mutta tätä huomioonottamatta hän
oli tarkoin tietoinen tavasta, jolla tuollainen vieraantuminen
vaikuttaisi häneen. Se seikka, että Gus Trenor oli Judyn mies, oli
ajoittain suurin syy siihen, että hän ei pitänyt Trenorista ja että
hän harmitteli sitä kiitollisuudenvelkaa, johon Trenor oli saattanut
hänet.

Päästäkseen epäilyistä rauhaan Miss Bart ehdotti heti uuden
vuoden jälkeen, että hän tulisi Bellomontin kutsuihin. Hän oli
huomannut, että suuressa seurassa hän olisi suojattu Trenorin
tungettelevaisuudelta, ja rouva Trenorin sähkösanoma "tule kaikin
mokomin" näytti vakuuttavan, että hän oli yhtä tervetullut kuin
tavallisesti.

Judy otti hänet ystävällisesti vastaan. Suurten kutsujen huolet
veivät aina voiton persoonallisista tunteista, eikä Lily nähnyt
mitään muutosta emäntänsä käytöksessä. Siitä huolimatta hän huomasi
pian, ettei hänen kokeilunsa Bellomontiin tulolla ollut määrätty
onnistumaan. Kutsutut olivat sellaista väkeä, joka ei pelaa bridgeä,
ja kun rouva Trenorilla oli tapana ryhmittää kaikki sellaiset
"siivot" samaan luokkaan, niin hän tavallisesti kutsui heidät
yhdessä katsomatta heidän muihin ominaisuuksiinsa. Seurauksena oli
yhteensopimaton ryhmä henkilöitä, joilla ei ollut muuta yhteistä
kuin se, etteivät he pelanneet bridgeä, ja hankauksia edisti tässä
tapauksessa vielä huono ilma ja isännän ja emännän huonosti salattu
ikävystyminen. Sellaisissa tapauksissa Judy tavallisesti tahtoi
antaa Lilyn tehtäväksi sovittaa erimieliset ainekset, ja Miss Bart
olettaessaan, että häneltä odotettiin sellaista, palvelusta, ryhtyi
siihen tavallisella innollaan. Mutta jo alussa hän huomasi nenäkästä
vastustusta pyrinnöilleen. Jos rouva Trenorin suhtautuminen häntä
kohtaan olikin muuttumaton, niin osoittivat muut naiset hänelle
jonkinlaista kylmyyttä. Sellaiset tilapäiset terävät vihjaukset
kuin "teidän ystävänne Bryn herrasväki" tai "se pikku juutalainen,
joka osti Greinerin talon -- joku sanoi meille teidän tuntevan
hänet, Miss Bart", -- osoittivat Lilylle, että hän oli joutunut sen
seurapiirin osan epäsuosioon, joka, vaikkakin vähimmin myötävaikutti
sen hauskuuteen, on ottanut oikeudekseen määrätä, millaista tuo
hauskuutus oli oleva. Vihjaus oli viatonta laatua, ja vuosi takaperin
Lily olisi hymyillyt sille luottaen siihen, että hänen persoonallinen
viehätyksensä tekisi tyhjiksi kaikki ennakkopäätelmät häntä vastaan.
Mutta nyt hän oli tullut herkemmäksi arvostelulle ja vähemmän
luotti kykyynsä tehdä se tyhjäksi. Sitäpaitsi hän tiesi, että jos
Bellomontin naiset julkenivat arvostella julkisesti hänen ystäviään,
niin todisti se, etteivät he arkailleet asettamasta häntä samanlaisen
kohtelun alaiseksi hänen selkänsä takana. Hermostunut pelko, ettei
vain Trenorin käytöksessä ollut jotakin, joka näyttäisi oikeuttavan
heidän paheksumisensa, sai hänet etsimään kaikenlaisia tekosyitä
karttaakseen häntä, ja Lilyllä oli Bellomontista lähtiessään tunne
siitä, että hän oli epäonnistunut siellä kaikissa yrityksissään.

Kaupungissa hän sai puuhaa, jolla sillä hetkellä oli se onnellinen
vaikutus, että se karkoitti ahdistavat ajatukset. Percyn herrasväki
oli pitkällisen väittelyn jälkeen ja huolellisesti neuvoteltuaan
vastahankittujen ystäviensä kanssa päättänyt panna toimeen suuret
kutsut. Rouva Fisher, jolle he olivat uskoneet puuhan johdon, oli
päättänyt, että _tableaux vivants_ -- elävät taideteokset -- ja
komea musiikki olivat ne kaksi syöttiä, jotka näyttivät enimmän
vetävän saalista puoleensa, ja pitkien neuvottelujen jälkeen hän
oli saanut tusinan hienoja naisia näyttämään itseään kuvasarjassa,
jota järjestämään hän oli saanut -- mikä oli ihmeellinen saavutus --
etevän muotokuvamaalarin Paul Morpethin.

Lily oli sellaisissa tilaisuuksissa oikeassa elementissään. Morpethin
johdolla hänen vilkas plastillinen taipumuksensa, joka ei tähän
saakka ollut saanut parempaa ravintoa kuin vaatteiden sommittelemista
ja verhoilua, löysi innokkaan ilmaisumuodon verhojen asettelemisessa,
asentojen tutkimisessa, valojen ja varjojen vaihteluissa. Hänen
dramaattisen vaistonsa herätti aiheiden valinta, ja historiallisten
pukujen uhkeat esitykset saivat liikkeelle mielikuvituksen, jolla
oli kirkkaan taiteellisen näkemyksen voima. Mutta suurinta ihastusta
tuotti hänelle oman kauneutensa esiintyminen uudessa valossa:
nähdessään, ettei hänen sulonsa ollut pelkkä kiinteä ominaisuus,
vaan aines, joka loi kaikki liikutukset viehätyksen ja sulon uusiksi
muodoiksi.

Rouva Fisherin toimet olivat onnistuneet ja seurapiiri, yllätettynä
laimeana hetkenä, lankesi rouva Bryn vieraanvaraisuuden houkutuksiin.
Vastusteleva vähemmistö joutui unhotuksiin tungoksessa; ja
katselijakunta oli ehkä yhtä loistava kuin näytelmäkin.

Lawrence Selden kuului niihin, jotka olivat antautuneet siihen
mitä esitettiin. Jos hän ei usein menetellyt sen seuraelämän
väitteen mukaan, että mies voi mennä sinne, minne häntä haluttaa,
niin oli se siksi, että hän oli aikoja sitten oppinut löytämään
hupinsa pääasiassa samoinajattelevien pikku ryhmästä. Mutta hän
nautti näytelmävaikutuksista eikä ollut tunteeton sille osalle,
mikä rahalla oli niiden esittämisessä. Bryn herrasväkeä ei voinut
syyttää siitä, että he kuluttivat rahojaan typerällä tavalla. Heidän
vastarakennettu talonsa, miten siltä sitten saattoikaan puuttua
kodikkuutta, oli ehkä yhtä sopiva juhlatilaisuuksia varten kuin
jokin noista ulkoilmajuhlahalleista, joita italialaiset arkkitehdit
rakentavat yht'äkkiä ruhtinasten pitoja varten. Tuo tilapäisyys
ilmeni todellakin räikeällä tavalla. Koko näyttämölleasetus oli niin
juurivalmistunutta, niin nopeasti esiinloihdittua, että teki mieli
koskettaa marmoripylvästä päästäkseen selville siitä, etteivät ne
olleet kartongista, istuutua johonkin damaskipäällyksiseen kullattuun
nojatuoliin ollakseen varma siitä, etteivät ne olleet maalatut
seinälle.

Selden, koeteltuaan erästä tuollaista istuinta, tarkasteli
tanssihuoneen eräästä nurkasta näyttämöä vilpittömällä nautinnolla.
Vieraat, noudattaen tuota koristusvaistoa, joka vaatii hienoja pukuja
hienoon ympäristöön, olivat pukeutuneet pikemminkin silmälläpitäen
rouva Bryn ympäristöä kuin häntä itseään. Suunnattoman huoneen
täytti, vaikk'ei tungokseen asti, yleisö, jonka kallisarvoiset
vaatteet ja jalokiviä hohtavat hartiat olivat sopusoinnussa
koristeltujen seinien ja loistavan venetsialaisen katon kanssa.
Huoneen toiseen päähän oli rakennettu näyttämö etukaaren taakse, jota
verhosivat vanhan damaskin poimut.

Gerty Farish oli Seldenin vieressä antautunut liikoja arvostelematta
katselemisen iloon, mikä oli niin suututtavaa Miss Bartin hienommalle
maulle. Mahdollisesti myöskin Seldenin läheisyys jotenkin vaikutti
hänen serkkunsa mielihyvään.

"Eikö ollut kiltisti tehty Lilyltä, että hän toimitti minulle kutsun?
Tietysti ei Carry Fisherin mieleen olisi juolahtanut panna minun
nimeäni kutsuluetteloon, ja mieleni olisi ollut niin paha, jos olisin
jäänyt näkemättä kaikkea tätä -- ja erikoisesti Lilyä itseään.
Joku kertoi minulle, että katto oli Veroneselta. Se on minusta
hyvin kaunis, mutta hänen naisensa ovat hirveän jokapäiväisiä,
jumalattariako? Olkoot, voin vain sanoa, että jos he olisivat olleet
kuolevaisia ja heidän olisi pidettävä korsetteja, niin se olisi ollut
heille parempi. Minusta meidän naiset ovat paljon sievempiä. Ja tämä
huone on ihmeen sopiva -- jokainen esiintyy täällä edukseen! Oletko
koskaan nähnyt tuollaisia jalokiviä! Katsopas rouva Dorsetin helmiä
-- minusta niistä pienin maksaisi meidän tyttöklubimme vuosimenot.
Eipä siltä, että minulla olisi klubista valittamista; jokainen on
ollut niin ihmeen hyvä. Kerroinko sinulle, että Lily antoi meille
kolmesataa dollaria? Eikö se ollut suurenmoista häneltä? Ja sitten
hän keräsi joukon rahaa tuttaviltaan -- rouva Bry antoi meille
viisisataa ja Mr. Rosedale tuhat. Toivoisin, ettei Lily olisi niin
hyvä Rosedalelle, mutta hän sanoo, ettei hyödytä mitään olla hänelle
ynseä, kosk'ei Rosedale näe erotusta. Lily ei todellakaan voi
sietää toisten tunteiden loukkaamista -- mieltäni niin pahoittaa,
kun kuulen häntä sanottavan kylmäksi ja itserakkaaksi! Niin eivät
klubin tytöt sano hänestä. Tiedätkö, että hän on ollut siellä minun
kanssani kahdesti? -- niin, Lily! Ja sinun olisi pitänyt nähdä heidän
silmänsä! Eräs heistä sanoi, että hänen näkemisensä korvasi päivää
maalla. Ja hän istui siellä ja puheli heidän kanssaan aivan kuin
jos se olisi ollut hänelle yhtä mieluista kuin heille. He ovatkin
kyselleet jälkeenpäin, milloin hän tulee takaisin; ja hän on luvannut
tulla!" --

Miss Farishin puhelu katkesi äkkiä, kun väliverho nousi ensimmäistä
taulua varten, joka esitti nymfiryhmää tanssimassa kukilla
sirotetulla nurmikolla Botticellin Kevään rytmillisissä asennoissa.
_Tableaux vivants_'ien vaikutus ei riipu ainoastaan onnellisesta
valon käytöstä ja harsojen sommittelusta, vaan vastaavasta henkisen
näkemyksen tilasta. Vastahakoiselle mielelle ne pysyvät, kaikesta
taiteen avusta huolimatta, vahatöiden korkeampana lajina, mutta
alttiille mielelle ne voivat antaa välkähdyksiä todellisuuden ja
mielikuvituksen välillä olevasta taikamaailmasta. Selden kuului
tähän ryhmään. Rouva Bryn "tauluista" ei puuttunut mitään niistä
ominaisuuksista, jotka saavat aikaan tällaisia illusioneja ja
Morpethin järjestämänä taulut seurasivat toisiaan rytmillisesti
kuin loistavassa friisissä, jossa elävän ihmisruumiin ohivilahtavat
piirteet ja nuorten silmien liikkuva valo lisäsi plastillista
sopusointua kadottamatta elämän viehätystä.

Kohtaukset oli otettu vanhoista mestareista, ja osanottajat
oli valittu viisaasti heidän tyyppeihinsä sopivaa luonnetta
silmälläpitäen. Ei kukaan olisi esim. voinut olla tyypillisempi Goya
kuin Carry Fisher lyhyine, tummine kasvoineen, rohkeine hymyineen,
silmissä liioteltu hehku. Eräs muhkea neiti Smedden Brooklynistä
näytteli erinomaisesti uhkeaa Titianin Tytärtä ja nuori rouva Van
Alstyne, joka esitti hauraampaa alankomaalaistyyppiä korkeine
suonikkaine otsineen ja vaaleine silmineen ja silmäripsineen, oli
kuvaava Vandyck, puettuna mustaan satiiniin väliverho taustana.
Sitten siellä oli vielä Kauffmannin nymfejä seppelöimässä Rakkauden
alttaria, ja Watteaun luuttua soittavien näyttelijöiden ryhmä, jotka
loikoivat lähteellä auringonpaisteisessa metsäaukiossa.

Jokainen ohivilahtava kuva kosketti Seldenin kuvittelukykyä, johtaen
hänet niin etäälle mielikuvitusmaailmaan, että Gerty Farishinkin
huomautukset -- "Ah, miten suloisen näköinen Lulu Melson on!" tai:
"Tuo on varmaankin Kate Corby, tuolla oikealla, purppuraan puettu"
-- eivät saattaneet häntä pois illusionin lumosta. Esittäjien
henkilöllisyys oli niin taitavasti sovitettu heidän esittämiinsä
olentoihin, että vähimminkin kuvittelukykyinen kuulijakunnasta tunsi
varmaankin räikeää vastakohtaa, kun väliverho äkkiä vedettiin syrjään
ja näkyviin tuli maalaus, joka oli yksinkertaisesti ja selvästi Miss
Bartin muotokuva.

Tässä oli persoonallisuuden etevämmyys ilmeinen -- katselijoiden
kuin yhdestä suusta tullut "Oh" ei kohdistunut Reynoldsin teokseen
"Rouva Lloyd", vaan Lily Bartin ilmielävään suloon. Hän oli
näyttänyt taiteellisen intelligenssinsä valitsemalla niin itsensä
kaltaisen tyypin, että hän saattoi ruumiillistuttaa esittämänsä
henkilön lakkaamatta olemasta oma itsensä. Oli ikäänkuin hän
ei olisi astunut esille Reynoldsin kankaasta, vaan sijoittunut
siihen karkoittaen hänen kuolleen kauneutensa oman elävän sulonsa
säteillä. Hänen mielijohteensa näyttäytyä loistavassa asussa -- hän
oli hetken ajan ajatellut Tiepolon Cleopatran esittämistä -- oli
saanut väistyä todellisemman vaiston tieltä, joka luotti pelkkään
omaan kauneuteensa, ja hän oli tahallaan valinnut maalauksen,
jossa ei ollut puvun eikä ympäristön häiritseviä sivuvaikutuksia.
Hänen vaaleat verhonsa ja lehtitausta edistivät vain hänen pitkien
dryadimaisten ääriviivojensa esille tulemista. Hänen asentonsa
jalo plastillisuus, sen leijaileva sulo toi hänen kauneudessaan
esille runollisuuden vivahdusta, mitä Selden aina tunsi hänen
läheisyydessään. Sen ilmaus oli nyt niin elävä, että Seldenistä
tuntui kuin hän näkisi ensi kertaa edessään todellisen Lily Bartin,
vapaana pikku maailmansa jokapäiväisyyksistä ja saaden hetkiseksi
tuon ikuisen sopusoinnun leiman, josta hänen kauneutensa oli osa.

"Helkkarin rohkeaa näytellä noin itseään; mutta, hitto vie,
ääriviivoissa ei ole pienintäkään virhettä, ja luulen hänen haluavan
meidän tietävän sen!"

Nämä sanat, jotka lausui kokenut tuntija, Mr. Ned Van Alstyne, jonka
vahatut valkoiset viikset olivat pyyhkäisseet Seldenin olkapäätä,
vaikuttivat niiden kuulijaan odottamattomalla tavalla. Selden ei nyt
ensi kertaa kuullut tehtävän Lilyn kauneudesta keveitä huomautuksia,
ja tähän asti selittelyjen sävy oli huomaamattomasti värittänyt
hänen käsitystään Lilystä. Mutta nyt se herätti vain harmistunutta
ylenkatsetta. Tällainen oli se maailma, jossa Lily eli, nämä olivat
ne mittapuut, joilla kohtalo oli määrännyt hänet mitattavaksi! Onko
mentävä Kalibanin luo arvostellakseen Mirandaa?

Ennenkuin väliverho laskeutui, oli Seldenillä aikaa tuntea Lilyn
elämän koko traagillisuus. Tuntui kuin olisi hänen kauneutensa, täten
vapautuneena kaikesta, mikä halvensi ja samensi sitä, ojentanut
rukoilevat kätensä Seldenille maailmasta, jossa he olivat kerran
kohdanneet hetken ajan, ja minne hän tunsi vastustamatonta halua
päästä uudelleen Lilyn kanssa.

Hänet herätti käden puristus. "Eikö hän ollut liian kaunis, Lawrence?
Eikö hän sinustakin esiinny enimmin edukseen tuossa yksinkertaisessa
puvussa? Se tekee hänet todellisen Lilyn näköiseksi -- siksi Lilyksi,
jonka minä tunnen."

Selden kohtasi Gerty Farishin hehkuvan katseen. "Siksi Lilyksi, jonka
_me_ tunnemme", oikaisi hän; ja hänen serkkunsa, perustaen siihen
sisältyvään ymmärtämykseen, huudahti iloisesti: "Tuon minä kerron
hänelle! Hän sanoo aina, että sinä et pidä hänestä."

Kun esitys oli ohi, oli Seldenin ensimmäinen ajatus etsiä Miss Bart.
Sen musiikkiesityksen aikana, joka oli seurannut _tableau_'ita,
olivat esiintyjät asettuneet sinne tänne katselijoiden joukkoon,
tuottaen siihen siten pittoreskia vaihtelua puvuillaan. Lily ei
kuitenkaan ollut heidän joukossaan, ja hänen poissaolonsa oli
omansa pidentämään sitä vaikutusta, jonka hän oli aikaansaanut
Seldenissä: olisi särkenyt lumouksen, jos hänet olisi nähnyt liian
pian ympäristössä, josta hän oli niin onnellisesti irroittautunut.
He eivät olleet tavanneet sitten Van Osburghien häiden ja Seldenin
puolelta oli karttaminen ollut tahallista. Tänä iltana hän kuitenkin
tiesi, että hän ennemmin tai myöhemmin joutuisi hänen rinnalleen;
ja vaikkakin hän antoi ihmisvirran viedä itseään, minne se tahtoi,
koettamatta välittömästi tavata Lilyä, ei hänen viivyttelynsä
tarkoittanut vastaanhangoittelua, vaan hän halusi antautua tapaamaan.

Lily ei ollut epäillyt hetkeäkään sen melun tarkoitusta, jolla
hänen ilmaantumistaan tervehdittiin. Ei yksikään muu _tableau_
ollut saanut osakseen niin ilmeistä hyväksymistä: sen oli hän itse
ilmeisesti saanut aikaan eikä kuva, jota hän esitti. Hänen voittonsa
täydellisyys antoi hänelle jälleensaavutetun valta-aseman huumaavan
tunteen. Kun hän ei tahtonut vähentää aikaansaamaansa vaikutusta,
pysytteli hän erillään katselijakunnasta, kunnes joukko alkoi
hajaantua illallisten edellä, ja siten hänellä oli toinen sopiva
tilaisuus näyttäytyä edukseen, kun väkijoukko vyöryi hiljalleen
tyhjään salonkiin, jossa hän seisoi.

Hän oli pian yhä kasvavan ja vaihtuvan ryhmän keskipisteenä, kun
kiertokulku kävi yleiseksi, ja yksityiset huomautukset hänen
menestyksestään olivat yleisen suosionosoituksen miellyttävänä
jatkona. Sellaisina hetkinä hän hieman irtautui luonnollisesta
hienomakuisuudestaan ja hän välitti vähemmän saamansa ihailun
laadusta kuin sen runsaudesta. Persoonallisuuden erotukset olivat
sulautuneet ylistelyn lämpimään ilmapiiriin, jossa hänen kauneutensa
rehoitti kuin kukka auringonpaisteessa. Ja jos Selden olisi
saapunut hetkeä aikaisemmin, olisi hän nähnyt Lilyn kääntävän Ned
Van Alstyneen ja George Dorsetiin katseen, jonka hän oli uneksinut
saavansa osakseen.

Sattuma kuitenkin soi, että rouva Fisher, jonka apuna Van Alstyne
toimi, hajoitti äkillisellä tulollaan ryhmän, ennenkuin Selden
saapui huoneeseen. Pari miestä meni etsimään pöytätoveriaan, ja
toiset huomatessaan Seldenin lähenevän väistyivät hänen tieltään
kuin tanssisalien salaisesta sopimuksesta. Lily seisoi siis yksin,
kun Selden yhtyi hänen seuraansa, ja huomatessaan odottamansa ilmeen
Lilyn silmissä hän tyydytyksekseen otaksui, että hän oli sytyttänyt
sen. Ilme syveni, kun Lilyn katse lepäsi hänen katseessaan, sillä
tällä itsehuumauksen hetkellä Lily tunsi elämän kiivaamman lyönnin,
jonka Seldenin läheisyys aiheutti. Hän luki hänenkin katseestaan
suloisen vahvistuksen voitostaan, ja sillä hetkellä hänestä tuntui
kuin välittäisi hän olla kaunis vain Seldenin vuoksi.

Selden oli tarjonnut hänelle käsivartensa puhumatta mitään. Lily
tarttui siihen vaieten ja he lähtivät, ei illallishuoneeseen, vaan
ihmisvirtaa vastaan, joka kävi yhä tiheämmäksi. Kasvot vilahtivat
hänen ohitseen kuin unen ohikiitävät kuvat: hän tuskin huomasi,
miten Selden vei häntä, kunnes he kulkivat ulos lasiovesta, joka
oli pitkän huonerivin päässä, ja seisoivat äkkiä tuoksuvassa
hiljaisessa kasvihuoneessa. Sora karskahti heidän jalkojensa alla,
ja heidän ympärillään oli kuin keskikesäyön kuulakkuus. Riippuvat
valot muodostivat smaragdinvärisiä luolia lehvistön syvennyksiin ja
valkaisivat suihkukaivon vaahdon, joka putosi liljojen joukkoon. Tuo
lumottu paikka oli tyhjä: ei kuulunut muuta ääntä kuin veden lorina
liljojen lehdillä ja etäinen musiikin kaiku, joka näytti tulevan
nukkuvan järven yli.

Selden ja Lily seisoivat yhä, ja ympäristön epätodellisuus tuntui
osalta heidän omista unenkaltaisista tunnelmistaan. Heitä ei olisi
hämmästyttänyt, jos olisivat tunteneet kesäisen tuulenhenkäyksen
kasvoillaan tai nähneet valojen oksien joukossa toistuvan
tähtikirkkaalla taivaalla. Outo yksinäisyys heidän ympärillään ei
ollut oudompi kuin heidän siinä yksinolemisensa sulous.

Vihdoin Lily veti kätensä pois ja astui askeleen poispäin, niin
että hänen valkoisiin puettu solakka vartalonsa kuvastui tummaa
oksataustaa vastaan. Selden seurasi häntä ja yhä vaieten he istuivat
penkille suihkukaivon viereen.

Äkkiä Lily nosti katseensa, joka oli vakava kuin apuapyytävän lapsen.
"Te ette koskaan puhu minulle -- te ajattelette vaikka mitä minusta",
mutisi hän.

"Ajattelen teitä joka tilaisuudessa, Jumala sen tietää!" sanoi Selden.

"Miksemme sitten koskaan näe toisiamme. Miksemme voi olla ystäviä.
Te lupasitte kerran auttaa minua", jatkoi Lily samassa äänilajissa,
ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen huulilleen vastoin hänen
tahtoaan.

"Ainoa tapa auttaa teitä on rakastaa teitä", sanoi Selden hiljaa.

Lily ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kääntyivät hänen puoleensa
kuten kukka kääntää terälehtensä aurinkoon päin. Seldenin kasvot
tapasivat ne hiljaa, ja heidän huulensa yhtyivät.

Lily vetäytyi takaisin ja nousi. Selden nousi myöskin, ja he
seisoivat vastakkain. Äkkiä Lily tarttui hänen käteensä ja painoi
sitä hetken ajan poskelleen.

"Ah, rakastakaa, rakastakaa minua -- mutta älkää puhuko minulle
noin!" huokaisi hän katsoen Seldeniä silmiin. Ja ennenkuin tämä ehti
puhumaan, oli Lily kääntynyt ja pujahtanut oksien lomitse kadoten
taka-alan kirkkauteen.

Selden seisoi samassa paikassa. Hän tiesi suurten hetkien
katoavaisuuden liian hyvin koettaakseen seurata häntä, mutta tällä
hetkellä hän meni jälleen sisälle ja kulki autioiden huoneiden
läpi ovelle. Muutamia uhkeastipuettuja naisia oli jo kokoontunut
marmorieteiseen, ja pukeutumishuoneessa hän tapasi Van Alstynen ja
Gus Trenorin.

Edellinen tutki Seldenin lähestyessä hopeisia sikarilaatikkoja, jotka
houkuttelivat polttajia oven pielessä.

"Hei, Selden, minne matka? Hitto, mikä joukko hyvännäköisiä naisia;
mutta yksikään niistä ei voisi voittaa tuota pikku serkkuani.
Koristeista puhuen -- mitä tekee jalokivillä nainen, joka on itse
riittävä näyteltäväksi. Siitä on vain haittaa, että kaikki nuo
hetaleet, joita heillä on yllään, peittävät heidän piirteensä. Tähän
iltaan saakka en ole koskaan tiennyt, millaiset ääriviivat Lilyllä
on?"

"Se ei ole hänen vikansa, jollei jokainen sitä nyt tiedä", murisi
Trenor, puhkuen päällystakkia päälle pantaessa. "Vietävän huono
maku, minä kutsun sitä -- ei, ei minulle sikaria. Ei voi tietää,
mitä saa polttaa näissä nousukastaloissa. Jäädäkö illalliselle? Ei
tällä päällä! Kun heidän huoneensa ovat niin tungokseen asti täynnä,
ettei pääse sen lähellekään, jota tahtoisi puhutella, niin yhtä hyvin
illastelen kunnollisesti. Vaimoni oli hiton oikeassa jäädessään pois;
hän sanoo, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi seurusteluun
nousukkaiden kanssa."




XIII.


Kun Lily heräsi suloisesta unesta, löysi hän kaksi kirjettä vuoteensa
vierestä.

Toinen oli rouva Trenorilta, joka ilmoitti tulevansa iltapäivällä
pistäytymään kaupungissa ja toivoi, että Miss Bart voisi syödä
päivällistä hänen kanssaan. Toinen oli Seldeniltä. Hän kirjoitti
lyhyesti, että tärkeä asia kutsui häntä Albanyyn, josta hän ei voinut
palata ennenkuin illalla ja pyysi Lilyn ilmoittamaan, mihin aikaan
hän tahtoisi tavata häntä seuraavana päivänä.

Lily tuijotti mietteissään Seldenin kirjeeseen. Kohtaus Bryn
kasvihuoneessa oli ollut kuin unennäköä; hän ei ollut odottanut
heräävänsä sen niin ilmeiseen todellisuuteen. Hänen ensimmäinen
tunteensa oli kiusaantuminen: tämä odottamaton Seldenin toimi
synnytti toisen pulman. Seldeniltä ei olisi voinut odottaa taipumista
tuollaiseen järjettömään mielijohteeseen! Aikoiko hän todellakin
naida hänet? Lily oli hänelle kerran osoittanut tuollaisen toiveen
mahdottomuuden, ja Seldenin johdonmukainen käyttäytyminen näytti
todistavan hänen mukautuneen tilanteeseen sellaisella järkevyydellä,
että se jollakin tavalla loukkasi Lilyn turhamaisuutta. Oli
mieluisampaa huomata, että tämä järkevyys säilyi vain sillä
edellytyksellä, ettei Selden nähnyt häntä. Mutta vaikkei mikään
ollutkaan niin suloista kuin hänen valtansa Seldeniin, näki hän
sen vaaran, mikä siitä koituisi, jos hän antaisi edellisen illan
episoodin toistua. Koskei hän kerran voinut mennä Seldenin kanssa
naimisiin, niin olisi parempi Seldenille, samoin kuin helpompi
hänelle itselleenkin kirjoittaa rivi, jossa hän ystävällisesti
epäisi Seldenin pyynnön tavata häntä: Selden oli mies, joka ymmärsi
sellaisen vihjauksen, ja he tapaisivat ensi kerralla tavallisina
ystävinä.

Lily hypähti sängystä ja meni suoraan kirjoituspöytänsä luo. Hän
tahtoi kirjoittaa heti, kunhan vielä saattoi luottaa päätöksensä
voimaan. Hän oli vielä raukea niukan unen ja illan ilojen jälkeen,
ja Seldenin kirjeen näkeminen taittoi hänen voitoltaan kärjen,
minkä muodosti hetki, jolloin Lily oli lukenut Seldenin silmistä,
ettei mikään filosofia kyennyt vastustamaan hänen valtaansa. Olisi
mieluista tuntea vielä tuota... ei kukaan muu kyennyt saamaan sitä
hänessä aikaan täydellisesti. Hän tarttui kynään ja kirjoitti
kiireesti: _Huomenna kello neljä_; mutisten itsekseen pistäessään
paperin kuoreen: "voinhan helposti toimittaa hänet pois huomenna."

Judy Trenorin kutsukirje oli Lilylle hyvin tervetullut. Hän sai
nyt ensi kerran suoranaisia tietoja Bellomontista sitten viimeisen
käyntinsä siellä, ja hänellä oli yhä pelko siitä, että hän oli
joutunut Judyn epäsuosioon. Mutta tämä pyyntö näytti palauttavan
ennalleen heidän entiset suhteensa; ja häntä hymyilytti se ajatus,
että Judy pyysi häntä tulemaan luultavasti kuullakseen Bryn
herrasväen kekkereistä. Rouva Trenor oli jäänyt niistä pois ehkä
suorastaan siitä syystä, jonka hänen miehensä ilmoitti, ehkä,
kuten rouva Fisher ilmaisi sen hieman toisin, koska "hän ei voinut
sulattaa nousukkaita, jollei hän ollut itse keksinyt niitä." Joka
tapauksessa, vaikka hän jäikin ylimielisesti Bellomontiin, oletti
Lily hänen olevan hyvin halukkaan kuulemaan, mitä häneltä oli jäänyt
näkemättä ja missä määrin rouva Wellington Bry oli voittanut kaikki
entiset kilpailijat seuraelämän tunnustuksesta. Lily oli aivan valmis
tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan, mutta sattui, että hänen oli
oltava kaupungilla päivällisillä. Hän päätti kuitenkin tavata rouva
Trenoria edes vähäisenkin ajan ja soitti palvelustyttöään viemään
sähkösanoman, jossa lupasi tulla ystävänsä luo illalla kello 10.

Hän oli päivällisillä rouva Fisherin kanssa, joka oli koonnut
yksinkertaiseen juhlaan muutamia edellisen illan esiintyjiä.
Päivällinen oli oleva musikaalinen illanvietto atelierissä, --
sillä rouva Fisher oli ruvennut muovailemaan ja liittänyt pieneen
ahtaaseen taloonsa tilavan huoneiston, jota hän käytti paitsi
plastillisiin harrastuksiin myöskin väsymättömän vierasvaraisuutensa
harjoittamiseen. Lily lähti niiltä vastahakoisesti, sillä
päivällisillä oli hauskaa ja hän olisi halunnut polttaa paperossin ja
kuulla muutamia lauluja. Mutta hän ei saattanut rikkoa sopimustansa
Judyn kanssa ja vähän yli kymmenen hän pyysi emäntänsä soittamaan
ajuria ja ajoi Viidettä avenuetä Trenorien luo.

Hän odotti kyllin kauan ovella ihmetelläkseen, ettei häntä
pikemmin päästetty sisään huolimatta Judyn kaupungissaolosta,
ja hänen hämmästyksensä lisääntyi, kun odotetun lakeijan
asemesta huonostipuettu ihminen vei hänet halliin, jonka uutimet
olivat alaslasketut. Trenor ilmaantui kuitenkin äkkiä salongin
kynnykselle, tervehtien häntä tavattoman innokkaasti ja ottaen hänen
päällysvaatteensa vei hänet salonkiin.

"Tulkaa eteenpäin valkean ääreen, se on ainoa mukava paikka koko
talossa. Eikö tämä huone ole sen näköinen, kuin se odottaisi
vain työvoimaa joutuakseen alasrevittäväksi? Teitä näyttää vähän
palelleen matkalla: siellä on jokseenkin kipakka pakkanen. Huomasin
sen kävellessäni klubilta. Seuratkaa minua, annan teille ryypyn
konjakkia, ja te voitte lämmitellä takan ääressä ja koetella uusia
egyptiläisiäni ja jos pidätte niistä, niin annan niitä teille koko
joukon: niitä ei ole täällä, mutta sähkötän niitä."

Hän vei Lilyn talon läpi suureen huoneeseen, missä rouva Trenor istui
tavallisesti, ja mikä näytti kodikkaalta hänen poissaollessaankin.
Nytkin siellä oli kukkia, sanomalehtiä, epäjärjestyksessä oleva
kirjoituspöytä; lamput olivat sytytetyt, niin että oli yllättävää
ettei näkynyt Judyn tarmokasta olentoa nojatuolissa takan ääressä.

Trenor itse oli nähtävästi istunut tuolla paikalla, sillä sen
yläpuolella oli sikarinsavupilvi ja sen vieressä oli yksi noita
kääntöpöytiä, jotka ovat tehdyt helpottamaan tupakan ja alkoholin
tarjoilua. Tuollaisten laitosten näkeminen salongissa ei ollut
tavatonta Lilyn seurapiirissä, missä tupakanpoltto ja juominen olivat
riippumattomia ajasta ja paikasta, ja hänen ensimmäinen liikkeensä
tarkoitti yhtä Trenorin suosittelemia paperosseja, kun hän pysähdytti
Trenorin kielevyyden luoden hämmästyneeni silmäyksen: "Missä Judy on?"

Trenor hieman hengästyneenä tavattomasta puhetulvastaan kumartui
viinikarahvien yli selittääkseen niiden hopeisia etikettejä.

"Kas tässä, Lily, tippa konjakkia selterveden kanssa -- näytätte
kylmettyneeltä; vannon, että nenänpäänne on punainen. Minä otan
toisen lasin seuran vuoksi -- Judy? -- niin, nähkääs, Judy sai
päänsärkykohtauksen -- on poloinen melkein menehtyä siihen -- hän
pyysi minua selittämään -- Tulkaa tulen ääreen kumminkin; te näytätte
todellakin paleltuneelta. Antakaa nyt minun laittaa olonne mukavaksi,
enhän minä tässä tyhjän takia häärää!"

Hän oli tarttunut Lilyn käteen puolileikillä ja veti häntä matalalle
tuolille takan ääreen. Mutta Lily pysähtyi ja irroitti itsensä
nopeasti.

"Tarkoitatteko, ettei Judy jaksa tavata minua? Eikö hän halua, että
minä menen hänen luokseen?"

Trenor tyhjensi lasin, jonka hän oli täyttänyt itselleen, ja pani sen
pöydälle ennenkuin vastasi.

"Ei -- seikka on se, ettei hän voi tavata ketään. Se tuli niin äkkiä
ja hän pyysi sanomaan teille, miten kauhean pahoillaan hän oli --
jos hän olisi tiennyt, missä te olitte päivällisillä, olisi hän
lähettänyt teille sanan."

"Hän tiesi, missä minä olin päivällisillä; mainitsin sen
sähkösanomassani. Mutta eipä sillä väliä, tietenkään. Luultavasti hän
on niin huono, ettei hän voi matkustaa takaisin Bellomontiin aamulla,
niin että voin tulla tapaamaan häntä silloin."

"Juuri niin -- se on oivallista. Sanon hänelle, että tulette
huomenaamulla. Ja nyt istutaan minuutiksi ja pakistaan kaikessa
rauhassa yhdessä. Ettekö ota ryyppyä, juuri seuran vuoksi? Sanokaa,
mitä pidätte tuosta paperossista. Kuinka, ettekö pidä siitä? Miksi se
ei teille kelpaa?"

"Koska minun täytyy lähteä. Tahdotteko olla niin hyvä ja kutsua
minulle ajuria", vastasi Lily hymyillen.

Hän ei pitänyt Trenorin tavattomasta vilkkaudesta, millä oli liian
kouraantuntuva tarkoitus, ja ajatus, että hän oli yksin hänen
kanssaan, hänen ystävättärensä ollessa saavuttamattomissa suuren
aution talon toisessa päässä, ei antanut hänelle halua jatkaa heidän
kahdenkesken-oloaan.

Mutta Trenor oli kiepsahtanut hänen ja oven väliin ketteryydellä,
joka ei jäänyt häneltä huomaamatta.

"Miksi teidän täytyy lähteä, haluaisin sen tietää? Jos Judy olisi
ollut täällä, niin te olisitte istuneet juttelemassa täällä
tuntikausia -- voittehan minulle myöntää viisi minuuttia! Ainako
sama juttu? Eilen illalla en päässyt teitä lähellekään, ja jokainen
puhui teistä ja kysyi minulta, olinko koskaan nähnyt mitään niin
suurenmoista, ja kun koetin tulla puhumaan sanan kanssanne, ette te
ollut huomaavinannekaan, vaan nauroitte ja laskitte leikkiä niiden
aasien kanssa, jotka vain halusivat saada kerskailla jälkeenpäin ja
olla tietävän näköisiä, kun teitä mainitaan."

Hän pysähtyi, sillä sanatulva rasitti häntä, ja kiinnitti Lilyyn
katseen, jossa viha oli se aines, mikä oli Lilylle vähimmin
vastenmielistä. Mutta tämä oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa
ja seisoi tyynenä keskellä huonetta, hänen hymynsä näyttäessä yhä
lisäävän välimatkaa hänen ja Trenorin välillä.

Tämän jälkeen hän sanoi: "Älkää hassutelko, Gus. Kello on yli
yhdentoista, ja minun täytyy todellakin pyytää soittamaan ajuria."

Trenor ei liikahtanutkaan mataline otsineen, jota Lily oli ruvennut
inhoamaan.

"Luulen, etten soita ketään -- mitä te sitten tekisitte?"

"Menen ylös Judyn luo, jos te pakotatte minun häiritsemään häntä."

Trenor tuli askeleen lähemmäksi ja pani kätensä Lilyn käsivarrelle.
"Katsokaas, Lily; ettekö suo minulle viisi minuuttia omasta
tahdostanne?"

"Ei tänä iltana, Gus, te --"

"No hyvä sitten! Minä otan ne viisi minuuttia. Ja niin monta
enemmänkin kuin tahdon." Hän oli asettunut kynnykselle, kädet
työnnettyinä syvälle taskuihin. Hän viittasi takan ääressä olevaan
tuoliin.

"Menkää istumaan tuonne, olkaa hyvä: minulla on sanottava teille yksi
sana."

Lilyn kiivas luonne oli voittamaisillaan hänen pelkonsa. Hän kulki
oveen päin.

"Jos teillä on jotain sanottavaa minulle, niin voitte sen sanoa
joskus toiste. Menen Judyn luo, jollette kutsu minulle ajuria heti."

Trenor purskahti nauruun. "Menkää ylös ja olkaa siellä tervetullut,
ystäväiseni. Mutta Judya te ette löydä. Hän ei ole siellä."

Lily loi häneen hätääntyneen katseen. "Tarkoitatteko, ettei Judy ole
koko talossa -- ei kaupungissakaan?" huudahti hän.

"Sitä juuri tarkoitan", vastasi Trenor ja hänen pöyhistelynsä aleni
nyrpeydeksi Lilyn katsoessa häneen.

"Hupsutusta -- sitä en usko. Menen ylös", sanoi Lily kärsimättömästi.

Trenor vetäytyi odottamatta sivulle antaen Lilyn esteettömästi päästä
kynnykselle.

"Terve menoa ylös, mutta vaimoni on Bellomontissa."

Mutta Lily ei ollut niin helposti vakuutettavissa. "Jollei hän olisi
tullut, olisi hän lähettänyt minulle sanan --"

"Sen hän tekikin. Hän soitti minulle tänään iltapäivällä, että
ilmoittaisin teille."

"En saanut sanaa."

"En lähettänytkään."

He katsoivat toisiinsa hetken ajan, mutta Lilyn katseessa kuvastui
yhä iva, mikä samensi kaikki muut ajatukset.

"En voi kuvitella, että ryhtyisitte pelaamaan niin typerää peliä
kanssani. Mutta jos olette täysin tyydyttänyt tavattoman huumorin
tarpeenne, niin minun täytyy taas pyytää toimittamaan minulle ajuri."

Se oli väärä sävy ja Lily tiesi sen puhuessaan. Ei ole sanottu, että
ivaa käsitetään, ja suuttumuksen viirut Trenorin kasvoilla olivat
varmaankin viimeisen piston aiheuttamat.

"Katsokaapas, Lily, älkää käyttäkö noin ylvästä ja mahtavaa kieltä
minun kanssani." Hän oli jälleen mennyt ovelle ja vaistomaisesti
häntä väistäen Lily päästi hänet taas kynnykselle. "Tein teille
kepposen, tunnustan sen. Mutta jos luulette, että olen hämilläni,
niin erehdytte. Luoja tietää, että olen ollut kärsivällinen -- olen
pyörinyt perässänne ja näyttänyt aasinnaamaa. Ja tämä sillä aikaa
kuin te annoitte muiden veijarien mielistellä itseänne... tehdä
minusta pilkkaa, totta tosiaan... Minä en ole tarkka, enkä saata
ystäviäni naurunalaisiksi, kuten te... mutta voin sanoa, kun minusta
tehdään pilkkaa... Voin sanoa kyllin tiukasti, kun minua..."

"Ah, sitä en osannut ajatella!" pääsi Lilyn suusta; mutta hänen
naurunsa jähmettyi Trenorin katseen alla.

"Eipä ei, ette ole tahtonut ajatella sitä; mutta nyt te paremmin
tiedätte. Sitä minun piti sanoa teille toissa iltana. Olen odottanut
sopivaa hetkeä puhellakseni kanssanne, ja kun sen nyt olen saanut,
aion saada teidät kuulemaan itseäni."

Hänen ensimmäistä sanattoman vihansa puuskaa oli seurannut
äänensävyn järkähtämättömyys ja keskitys, mikä vielä enemmän
saattoi Lilyn levottomaksi kuin edelläkäynyt kiihkeys. Hetken ajan
Lilyn mielenmaltti petti. Hän oli useammankin kuin kerran ollut
tilanteissa, missä sukkela leikillisyys oli tarpeen peittämään hänen
pettymistään; mutta hänen pelästynyt sydämentykytyksensä sanoi
hänelle, ettei tässä auttaisi sellainen taito.

Voittaakseen aikaa hän toisti: "En ymmärrä, mitä te tarkoitatte."

Trenor oli työntänyt tuolin Lilyn ja oven välille. Hän heittäytyi
itse siihen ja nojasi taaksepäin katsoen Lilyyn.

"Sanon teille, mitä tahdon: Tahdon tietää tarkalleen, missä te ja
minä olemme. Totta vieköön, miehellä, joka kustantaa päivällisen, on
tavallisesti paikkansa pöydässä."

Lily kuohahti suuttumuksesta ja samalla hän oli masentunut.

"En käsitä, mitä te tarkoitatte -- mutta teidän täytyy ymmärtää, Gus,
etten minä voi jäädä puhelemaan kanssanne tähän aikaan --"

"Lempo soikoon, te käytte kyllin rohkeasti miesten asunnoissa
keskellä kirkasta päivää -- minua kummastuttaa, että te ette aina ole
niin riivatun tarkka sopivaisuudesta."

Näiden sanojen raakuus antoi hänelle huumauksen tunteen, mikä seuraa
lyöntiä. Rosedale oli siis puhunut -- sillä tavalla miehet puhuivat
hänestä --. Hän tunsi äkkiä heikkoutta ja avuttomuutta, sääliä
itseään kohtaan. Mutta koko ajan toinen puoli hänen olennostaan
terästi häntä kuiskaten hänelle hätäisen varoituksen, että jokainen
sana ja liike oli punnittava.

"Jos olette tuonut minut tänne herjataksenne --" hän alkoi.

Trenor naurahti. "Älkää puhuko roskaa. En halua herjata teitä. Mutta
miehellä on tunteensa -- ja te olette leikkineet minun tunteillani
liian kauan. Minä en alkanut tätä hommaa -- pysyin syrjässä ja pidin
radan selvänä toisille veijareille, kunnes te huomasitte minut
ja ryhdyitte työhön tehdäksenne minusta aasin -- se oli teille
helppoa se, liiaksikin helppoa. Siitä hämmennys -- se oli teille
liian helppoa -- te tulitte häikäilemättömäksi -- ajattelitte,
että voisitte kääntää minut nurin ja heittää katuojaan kuin tyhjän
kukkaron. Mutta lempo vieköön -- se ei ole puhdasta peliä: se on
pelisääntöjen vääristelemistä. Tietystikin minä tiedän mitä te
tahdoitte -- minun kauniita silmiäni ette jahdanneet -- mutta sanon
teille, Miss Lily, mitä olette saanut maksaa siitä, että olette
saanut minut ajattelemaan näin --"

Hän nousi asettaen olkapäänsä kuin hyökkäysasentoon ja astui Lilyä
kohti otsa punehtuen. Mutta Lily pysyi urheasti paikoillaan, vaikka
jokainen hermo käski hänen peräytymään Trenorin lähestyessä.

"Saan maksaa?" sammalsi Lily. "Tarkoitatteko, että olen teille
velkaa?"

Trenor naurahti jälleen. "Oh. En vaadi maksua rahassa. Mutta on
sellaistakin kuin puhdas peli -- ja rahan korko ja -- piru minut
vieköön, jos olen saanut teiltä edes yhtä katsetta --"

"Teidänkö rahanne? Mitä minulla on tekemistä teidän rahanne kanssa?
Te neuvoitte minua sijoittamaan omat rahani... varmaankin näitte,
etten ymmärtänyt raha-asioista mitään... Te sanoitte minulle, että
kaikki oli hyvin."

"Kaikki _oli_ hyvin -- se merkitsee, Lily: olette kaikkeen siihen
tervetullut osanottaja. Ja kymmenen kertaa enemmänkin. Pyydän vain
yhtä kiitossanaa teiltä."

Trenor oli yhä salaperäisempi ja suljetumpi. Ja Lilyn pelästynyt
olento tukahdutti hänen olentonsa toisen puolen.

"Minä _olen_ kiittänyt teitä; olen osoittanut, että olin kiitollinen.
Mitä te olette tehnyt enemmän kuin jokin ystävä tekisi, tai jokin
ottaisi vastaan ystävältä?"

Tämä herätti Trenorin ivahymyn.

"En epäile, että olette ottanut vastaan yhtä paljon ennenkin ja
sysännyt pois muut veijarit, kuten te niin mielellänne sysäätte
minut. Älkää katsoko minuun tuolla tavoin -- tiedän, etten puhu kuten
miehen luullaan puhuvan tytölle -- mutta, hitto vie, jollette pidä
siitä, niin voitte kyllä nopeasti tukkia suuni -- te tiedätte, että
olen hullaantunut teihin -- viis rahoista, niitä kyllä on enemmänkin
-- jos _se_ teitä kiusaa... Minä olen järjetön elukka, Lily -- Lily!
-- katsokaa suoraan minuun --"

Lilyn ympärillä kohosi nöyryytyksen meri -- laine tapasi lainetta,
niin että moraalinen häpeä yhtyi fyysilliseen pelkoon. Hänestä
näytti, että hänen itsekunnioituksensa olisi tehnyt hänet
haavoittumattomaksi -- että hänen oma häpeänsä saattoi kauhistuttavan
yksinäisyyden hänen ympärilleen.

Trenorin kosketus oli töytäys hänen uinuvaan tietoisuuteensa. Hän
peräytyi ylenkatseellisesti.

"Sanoin teille, etten ymmärrä -- mutta jos olen teille velkaa, niin
maksun saatte --"

Trenorin kasvot punehtuivat raivosta. Lilyn inhon ilmaus oli
herättänyt hänessä eloon alkuihmisen.

"Niin -- te lainaatte Seldeniltä tai Rosedalelta -- ja onnistutte
hullaannuttamaan heidät kuten olette hullaannuttanut minut! Jollette
-- jollette ole jo tehnyt muita sopimuksia -- ja minä olen ainoa,
joka on jätetty kylmään värjöttämään!"

Lily seisoi hiljaa, jähmettyneenä paikalleen. Sanat -- sanat olivat
pahempia kuin kosketus! Hänen sydämensä tykytys tuntui yli koko
ruumiin -- hänen kurkussaan, jäsenissään, toimettomissa käsissään.
Hänen katseensa tarkasteli epätoivoisesti ympäri huonetta -- se osui
soittokelloon, ja hän muisti, että hän saattoi kutsua apua. Niin,
mutta entä häväistys -- kauhistuttava kielenpieksäminen. Ei, hänen
täytyi päästä täältä yksin pois. Siinäkin oli jo kylliksi, että
palvelijat tiesivät hänen olevan talossa Trenorin kanssa -- ei saanut
olla mitään, mikä herättäisi arveluja hänen täältä lähtiessään.

Lily nosti päätään ja suuntasi viimeisen kirkkaan katseen Trenoriin.

"Olen täällä yksin teidän kanssanne", sanoi hän. "Mitä teillä on
sanottavaa vielä?"

Hänen hämmästyksekseen vastasi Trenor katseeseen tuijottaen häneen
äänettömästi. Viimeisen sanatulvan mukana oli tämän kiihko asettunut
jättäen hänet kylmäksi ja masentuneeksi. Oli kuin kylmä ilma olisi
haihduttanut hänen juomauhrinsa höyryt ja tilanne törrötti hänen
edessään mustana ja autiona kuin tulipalon rauniot. Vanhat tavat,
vanhat pidättymiset, perityn sivistyksen vaikutukset taltuttivat
villiintyneen mielen, jonka intohimo oli saanut pois uomistaan.
Trenorin katseessa oli vaarallisen pengermän partaalla heränneen
unissakävijän kauhistunut ilme.

"Menkää kotiin! Menkää pois täältä" -- sammalsi hän ja kääntyen
Lilystä poispäin hän astui takan luo.

Äkillinen vapautuminen pelostaan palautti Lilyn heti selvyyteen.
Trenorin tahdon äkillinen murtuminen sai hänet tarkistamaan asemaa
ja hän kuuli itsensä äänellä, joka oli hänen omansa, vaikkakin hänen
ulkopuolellaan, pyytävän Trenorin soittamaan palvelijaa, käskemään
toimittamaan hänelle ajurin ja saattamaan häntä vaunuihin, kun ne
saapuisivat. Miten tuo tarmo oli tullut häneen, sitä ei hän tiennyt.
Muta sisäinen ääni varoitti häntä lähtemästä talosta salakähmäisesti
ja antoi hänelle voimaa puhelemaan hallissa maleksivan palvelijan
kuullen kevyesti Trenorin kanssa ja käskemään hänen sanoa
tavanmukaiset terveiset Judylle, sillä aikaa kuin häntä värisytti
koko ajan sisäinen inho. Ulko-ovella, katu silmiensä edessä, hän
tunsi vapautuksen huumausta kuten vanki ensi kerran hengittäessään
raitista ilmaa. Mutta aivojen selkeys jatkui ja hänen huomiotaan
herätti Viidennen avenuen hiljaisuus, mikä johtui myöhäisestä
ajasta, ja hän huomasi miehen varjon -- oliko sen ääriviivoissa
jotakin puoleksi tuttua? -- mikä Lilyn astuessa vaunuihin kääntyi
vastakkaiselta nurkalta ja hävisi sivukadun hämäryyteen.

Mutta vaunujen pyöriessä eteenpäin tuli takaisku ja hänet ympäröi
kauhistuttava pimeys. "Minä en voi ajatella, en voi ajatella",
valitteli hän ja nojasi päänsä vaunujen tärisevää laitaa vastaan.
Hän tuntui vieraalta omasta itsestään, tai pikemminkin hänessä
oli kaksi olentoa, toinen, jonka hän oli aina tuntenut, ja uusi
kauhistuttava, johon hän huomasi olevansa kahlehdittu. Hän
oli kerran saanut käsiinsä _Eumenideen_ käännöksen, ja hänen
mielikuvituksensa oli vanginnut sen kohtauksen syvä kauhu, missä
Orestes tapaa oraakkelin luolassa leppymättömät vainoojattarensa
unessa ja saa nauttia hetken ajan lepoa. Niin, hänen raivottarensa
saattavat joskus nukkua, mutta aina ne ovat olemassa, aina noissa
pimeissä nurkissa, ja nyt ne olivat valveilla ja niiden siipien
raudankalske kuului hänen aivoissaan... Hän avasi silmänsä ja näki
katujen vilahtavan ohi -- tuttujen, mutta outojen katujen. Kaikki,
mitä hän näki, oli samaa ja kuitenkin muuttunutta. Suuri kuilu oli
asettunut tämän ja huomisen päivän välille. Kaikki mennyt näytti
yksinkertaiselta, luonnolliselta, päivänpaisteiselta -- ja hän oli
yksin pimeässä ja saastaisessa paikassa. -- Yksin! Yksinäisyys häntä
pelotti. Hänen katseensa osui kadun kulmauksessa olevaan valaistuun
kelloon ja hän näki viisarin osoittavan puolta kahtatoista. Vasta
puoli kaksitoista -- miten pitkältä yötä vielä oli! Ja hänen oli
vietettävä se yksin, vääntelehtimällä unettomana vuoteellaan. Hän
näki itsensä mustassa pähkinäpuuvuoteessa -- ja pimeys peloittaisi
häntä, ja jos hän jättäisi valot sammuttamatta, niin huoneen synkät
yksityiskohdat syöpyisivät iäksi hänen mieleensä. Hän oli aina
vihannut rouva Penistonin talossa olevaa huonettaan -- sen rumuutta,
sen luonteettomuutta, sitä, ettei siinä todellisuudessa ollut mikään
hänen omaansa.

Lily ei voinut kääntyä tätinsä puoleen. Heidän suhteensa oli yhtä
pintapuolinen kuin suhde tilapäiseen vuokralaiseen, jonka tapaa
porraskäytävässä. Mutta vaikkapa he olisivat olleet lähemmässäkin
kosketuksessa, oli mahdotonta ajatella, että rouva Peniston olisi
kyennyt tarjoamaan tukea tai ymmärtämystä sellaiseen kurjuuteen
kuin Lilyn. Joskin jaettu suru on vain puoli surua, niin ei sääli,
jota tuo surun ilmaiseminen herättää, ole suinkaan omansa sitä
lieventämään. Lily tarvitsi hiljaisuutta, joka ei ole yksinäisyyttä,
vaan henkeään pidättävää myötätuntoa.

Hän kavahti pystyyn ja katseli ohivilahtavia katuja. Gerty! -- He
lähenivät Gertyn kulmaa. Kun hän vain ennättäisi sinne ennenkuin
kirvelevä tuska raivaisi itselleen tien rinnasta huulille -- kun
hän vain voisi tuntea Gertyn syleilyn hänen ruumiinsa väristessä
pelosta, joka valtasi hänet! Hän työnsi katto-oven auki ja mainitsi
ystävättärensä osoitteen ajurille. Eihän ollut niin myöhä --
Gerty oli vielä varmaankin valveilla. Ja jollei hän olisikaan,
niin ovikellon ääni herättäisi hänet kyllä vastaamaan ystävänsä
avunpyyntöön.




XIV.


Gerty Farish heräsi Wellington Bryn kekkerien jälkeisenä aamuna
yhtä onnellisista unista kuin Lilykin. Ne olivat kuitenkin vähemmän
värikkäitä hänen persoonallisuutensa ja kokemuksensa mukaan.
Sellaiset ilonpuuskat, joita Lily tunsi, olisivat sokaisseet Miss
Farishin, joka oli tottunut onnen tiellä siihen niukkaan valoon, mikä
näkyi toisten ihmisten elämän raoista.

Nyt hän oli oman pienen juhlavalaistuksensa keskustana: pieni,
mutta selvä säde, johon sisältyi Lawrence Seldenin lisääntyvä
hyvyys häntä kohtaan ja se huomio, että tämä piti myöskin Lily
Bartista. Nämä kaksi tekijää näyttävät käsittämättömiltä naisen
sielunelämän tutkijasta, mutta on muistettava, että Gerty oli aina
ollut moraalisen järjestyksen loiseläjä, joka eli toisten pöydältä
pudonneista muruista ja tyytyi katsomaan ikkunan läpi juhla-ateriaa,
johon hänen ystävänsä ottivat osaa. Nyt, kun hänellä oli oma pieni
yksityisjuhla, olisi näyttänyt uskomattoman itsekkäältä, jollei hän
olisi asettanut jollekin ystävällekin lautasta. Eikä ollut ketään,
jonka kanssa hän olisi jakanut mieluummin iloa kuin Miss Bart.

Mitä Seldenin kasvavan hyvyyden laatuun tulee, niin Gerty olisi yhtä
vähän uskaltanut määritellä sitä kuin hän olisi koettanut oppia
tuntemaan perhosen värit poistamalla tomun sen siivistä. Ihmeen
käsittäminen vaatisi sen kukan poisnyhtämistä ja sen näkemistä ehkä
kuihtuneena kädessään: parempi tuntea saavuttamattomissa väreilevää
kauneutta hänen seuratessa, henkeään pidättäen, minne se painuisi
alas. Seldenin olo Bryllä oli kuitenkin saattanut siipien lepatuksen
niin lähelle, että ne näyttivät koskettavan Gertyn sydämeen. Tämä ei
ollut nähnyt häntä milloinkaan niin herkkänä, niin huomaavaisena ja
niin tarkoin seuraavan hänen puhettaan. Selden osoitti tavallista
hajamielistä suopeutta, johon Gerty tyytyi, ja oli kiitollinen, jos
hänen ylitsevuotava tunteensa näytti inspireeraavan Seldeniä; mutta
Gerty tunsi nopeasti hänessä muutoksen: hän, Gerty, saattoi herättää
mieltymystä yhtä hyvin kuin tunteakin.

Ja oli suloista, että tämän heidän suuremman sympatiansa aiheutti
heidän mielenkiintonsa Lily Bartiin! Gertyn mieltymys ystävätärtään
kohtaan -- tunne, joka oli oppinut pitämään itsensä elossa mitä
niukimmalla ravinnolla -- oli kasvanut aktiiviseksi ihailuksi,
sen jälkeen kuin Lilyn väsymätön uteliaisuus oli vetänyt hänet
Miss Farishin työalalle. Lilyssä oli herännyt hetkellinen
hyväntekeväisyyden halu. Hänen ensimmäinen käyntinsä Tyttöjen
yhdistyksessä oli ensi kertaa saattanut hänet kosketuksiin elämän
dramaattisten vastakohtien kanssa. Hän oli aina hyväksynyt
filosofisella tyyneydellä sen asiaintilan, että hänen kaltaistensa
olemassaolojen perustuksena oli tuntemattomien ja halpojen ihmisten
suuri joukko. Köyhyyden ja puutteellisuuden synkkä tyyssija on
kaikkialla tuon pienen valaistun piirin ympärillä ja alapuolella,
missä elämä saavutti hienoimman kukoistuksensa, kuten talviyön lika
ja lumisohju ympäröi kasvihuonetta, joka on täynnä kukoistavia
troopillisia kasveja. Kaikki tämä oli luonnollista.

Mutta toista on mukavasti eläen abstraktisesti pohtia köyhyyttä,
toista joutua kosketuksiin sen kanssa ihmiselämässä. Lily ei ollut
koskaan kuvitellut näitä kohtalon uhreja mielessään muuten kuin
joukkona. Että joukon muodostivat yksilölliset elämät, lukemattomat
eri tunnekeskukset, omine kiihkeine onnen tavoitteluineen, omine
ylpeine vapautumisyrityksineen tuskasta -- että joillakuilla noista
tunnekeskuksista oli ruumiillinen asu, joka ei paljoakaan eronnut
hänen ulkonaisesta olemuksestaan: silmät, jotka oli tarkoitettu
näkemään iloa, nuoret huulet, jotka oli luotu rakkautta varten --
tämä huomio antoi Lilylle yhden noita äkillisiä säälinpuuskia, jotka
joskus järkyttävät elämän. Lilyn luonto ei taipunut sellaiseen
uudistukseen: hän saattoi tuntea toisten tarpeita vain omien
tarpeittensa avulla, ja ainoastaan se tuska oli kauan elävä, jota hän
itsekin tunsi. Ensimmäistä lahjaansa hän oli täydentänyt avustamalla
henkilökohtaisesti paria suurimmassa avun tarpeessa olevaa Miss
Farishin holhokkia, ja se ihailu ja mielenkiinto, jota hänen
läsnäolonsa herätti yhdistyksen väsyneissä työntekijöissä, tyydytti
uudella tavalla hänen väsymätöntä mielihyvän haluaan.

Gerty Farish ei ollut kyllin tarkka luonteenlukija erottaakseen
ne sekavat langat, joista Lilyn hyväntekeväisyys oli kudottu. Hän
otaksui, että hänen kauniiseen ystävättäreensä olivat vaikuttaneet
samat syyt kuin häneenkin -- siveellisen käsityksen voimistuminen,
mikä tekee kaiken inhimillisen kärsimyksen niin läheiseksi ja
pakottavaksi, että elämän muut vaatimukset häipyvät etäälle.
Yksinkertaisessa vilpittömyydessään Gerty ei epäröinyt rinnastaa
ystävättärensä tilaa "sydämen muutoksen" kanssa, johon hänen
osanottonsa köyhien elämään oli totuttanut hänet, ja häntä ilahdutti
ajatus, että hän oli ollut tämän muutoksen vaatimaton välikappale.
Nyt hän saattoi vastata kaikkiin Lilyn käytöksen arvosteluihin: hän
tunsi, kuten hän oli sanonut, "todellisen Lilyn", ja se huomio,
että Selden oli yhtä mieltä hänen kanssaan, kohotti hänen hiljaisen
elämääntyytymisensä sen mahdollisuuksien häikäisevään tajuamiseen --
mikä yhä lisääntyi, kun hän iltapäivällä sai Seldeniltä sähkösanoman,
missä tämä pyysi saada tulla hänen luokseen päivällisille.

Gertyn ollessa sen onnellisen puuhan vallassa, minkä tämä ilmoitus
sai aikaan, Selden ajatteli yhtä paljon kuin hänkin Lily Bartia.
Asia, joka oli vaatinut hänen Albanyssa käyntinsä, ei ollut kyllin
monimutkainen vetääkseen kaiken hänen huomionsa puoleensa, ja hänellä
oli kyky pitää osa ajatuksiaan vapaina, jollei jokin asia vaatinut
niitä kokonaan. Tämä osa -- mikä tällä hetkellä näytti vaarallisesti
kokonaiselta -- oli kukkuralleen täynnä edellisen illan tunnelmaa.
Selden ymmärsi oireet; hän oivalsi sen tosiasian, että hänen oli
maksettava menneisyytensä vapaaehtoisesta yksinäisyydestä. Hän oli
aikonut pysyä vapaana pysyvistä siteistä, ei tunteen köyhyydestä,
vaan koska hän oli yhtä paljon kuin Lilykin, vaikka eri tavalla,
ympäristönsä uhri. Siinä oli ollut totuuden hiven, kun hän oli
selittänyt Gerty Farishille, ettei hän ollut koskaan halunnut
mennä naimisiin. Seldenillä oli viehättävä äiti; hänen isänsä oli
sellaisia miehiä, joita viehättävät naiset ihastuttavat. Ei kumpikaan
välittänyt rahasta, vaan he kuluttivat sitä aina hieman enemmän kuin
mikä oli varovaista. Joskaan heidän kotinsa ei ollut ylellinen, oli
se erinomaisessa kunnossa; jos hyllyillä oli hyviä kirjoja, oli
myöskin pöydällä hyviä ruokia. Isä Selden oli taiteen harrastaja,
hänen vaimonsa vanhojen pitsien tuntija.

Vaikka useat Seldenin tuttavista olisivat kutsuneet hänen vanhempiaan
köyhiksi, oli hän kasvanut ilmapiirissä, missä varojen puutetta
tuntui vain mikäli se esti järjetöntä tuhlausta, missä se, mitä
oli, oli niin hyvää, että sen erinomaisuus korvasi ansiokkaasti sen
niukkuuden, ja rouva Seldenin käsissä vanhakin silkki ja sametti
näytti aina uudelta. Miehellä on se etu, että hän pääsee aikaisemmin
vapaaksi kodin elämäntavoista, ja jo ennenkuin hän oli lopettanut
koulunkäyntinsä, oli Selden oppinut, että on yhtä monta tapaa tulla
toimeen rahatta kuin tuhlatakin sitä. Valitettavasti hän ei löytänyt
muuta niin miellyttävää keinoa kuin kotona käytetyn. Äidiltään hän
oli perinyt stoalaisen huolettomuuden aineellisissa asioissa, johon
oli liittynyt epikurolainen mieltymys niihin. Elämä, joka sisältäisi
vain jommankumman tunteen, näytti hänestä puolelta elämältä; eikä
missään näiden kahden aineksen sekoitus ollut niin oleellinen kuin
sievän naisen luonteessa.

Seldenistä oli aina tuntunut siltä, että kokemuksella oli tärkeä
sija tunneseikkailun ohella, hän saattoi vielä elävästi kuvitella
rakkautta, joka lavenisi ja syventyisi, ennenkuin se tuli elämän
keskeiseksi tekijäksi. Hän ei omasta kohdastaan tahtonut taipua
hellyyteen, joka vetoaisi sääliin eikä ollenkaan koskettaisi
ymmärrystä: myötätunto ei saanut eksyttää häntä enempää kuin silmien
tenho, eikä avuttomuuden viehätys enempää kuin kasvojen viehkeys.

Mutta nyt -- tuo pieni _mutta_ pyyhkäisi pois kaikki hänen
juhlalliset lupauksensa. Hänen järkensä vastustukset näyttivät tällä
hetkellä olevan paljon vähäpätöisempiä kuin kysymys, saisikohan Lily
hänen kirjeensä. Hän alistui jokapäiväisten puuhien viehätykseen,
mietiskellen, milloin Lilyn vastaus saapuisi, millä sanoilla se
alkaisi. Sen sisältöä hän ei epäillytkään -- hän oli yhtä varma
Lilyn taipuvaisuudesta kuin omastaankin. Ja niin hänellä oli
tilaisuus miettiä kaikkia sen hienoimpiakin yksityisseikkoja, kuten
kova työntekijä lepää vapaapäivän aamuna vuoteessaan ja tarkkaa
valonsädettä, joka vähitellen ulottuu yli huoneen. Mutta uusi valo
häikäisi, se ei sokaissut häntä. Hän saattoi vielä eroittaa asioiden
ääriviivat, vaikkakin hänen oma suhteensa niihin oli muuttunut. Hän
tiesi yhtä hyvin kuin ennenkin, mitä Lily Bartista arveltiin, mutta
hän saattoi erottaa naisen, jonka hän tunsi, sen jokapäiväisestä
maineesta. Hänen mieleensä tulivat Gerty Farishin sanat ja maailman
viisaus näytti hapuilevalta viattomuuden näkökyvyn rinnalla. _Autuaat
ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan_ -- vieläpä
naapurinsakin sydämeen kätketyn jumalan! Selden oli siinä rauhallisen
hajamielisyyden tilassa, jonka rakkauden ensimäinen aste synnyttää.
Hän tarvitsi sellaisen seuraa, jonka näkökanta vahvistaisi hänen
omaansa. Hän ei voinut odottaa puolipäivälomaa, vaan käytti hetken
loma-aikaa pannakseen kokoon sähkösanomansa Gerty Farishille.

Saavuttuaan kaupunkiin hän ajoi suoraan klubilleen, jossa hän toivoi
tapaavansa Miss Bartin kirjeen. Mutta hänen laatikostaan löytyi
vain rivi Gertyltä ja hän kääntyi nyrpeänä lähteäkseen, kun hänet
pysähdytti tupakkahuoneesta tuleva ääni.

"Halloo, Lawrence! Syötkö täällä päivällistä? Ota minun kanssani
pala."

Hän huomasi Trenorin päiväpuku yllään istuvan urheilulehden takana,
edessään korkea lasi.

Selden kiitti häntä, mutta sanoi olevansa kutsuttu muuanne.

"Hitto vieköön, minusta tuntuu, että kaupungin joka mies on kutsuttu
muuanne. Minä saan pitää klubin omissa hoteissani. Tiedäthän,
millaista minun elämäni on tänä talvena, saan harhailla ympäri tyhjää
taloa. Vaimoni aikoi tulla tänään kaupunkiin, mutta sikseen se taas
jäi, ja miten miehisenä miehenä syöt yksin päivällistä huoneessa,
joka on peilien peittämä ja jossa on vain Harvey-kastikeastia
sivupöydällä? Sanon sinulle, Lawrence, jätä muuanne menosi ja sääli
minua -- on helkkarin ikävää syödä yksin eikä täällä ole ketään muita
kuin tuo teeskentelevä Wetherall-aasi."

"Kovasti ikävää, Gus, mutta en voi jäädä."

Pois kääntyessään Selden huomasi tumman hehkun Trenorin kasvoilla,
epämiellyttävän kosteuden hänen ihmeen valkoisella otsallaan, hänen
jalokivillä koristetut sormuksensa uurtivat syvän vaon hänen lihaviin
punaisiin sormiinsa. Totisesti oli eläin hänessä silmiinpistävä --
lasin pohjalla löytyvä eläin. Ja hän oli kuullut mainittavan tämän
miehen nimeä Lilyn nimen rinnalla. Uh -- tuo ajatus saattoi hänet
voimaan pahoin; koko kotimatkan näki hän mielessään Trenorin lihavat
poimuiset kädet.

Hänen pöydällään oli kirje: Lily oli lähettänyt sen hänen
huoneeseensa. Hän tiesi, mitä se sisälsi, ennenkuin hän murti
sinetin -- harmaan sinetin, jossa oli kirjoitus. _Toiselle puolen!_
kulkevan laivan alla. Niin, Selden tahtoi ottaa hänet toiselle puolen
rumuutta, ilkeyttä, pikkumaisuutta ja sielun kuihtumista.

Gertyn pieni vierashuone säteili tervetuliaisiksi, kun Selden
astui sinne. Sen vaatimattomat "efektit" puhuivat Seldenille juuri
silloin hänen korvilleen suloisinta kieltä. On hämmästyttävää,
miten vähän merkitsevät ahtaat seinät ja sisustus, kun sielun
ovet ovat avautuneet. Gerty säteili myöskin tai näytti ainakin
hillityn kirkastuneelta. Pienessä päivällispöydässä (ja tässäkin
vaikutukset olivat ihmeellisiä) Selden sanoi hänelle, että hänen
pitäisi mennä naimisiin -- Selden oli sillä tuulella, että hän olisi
toimittanut kaikki ihmiset yhteen. Oliko Gerty valmistanut omin käsin
jälkiruoan? Oli synti pitää sellaisia lahjoja itseään varten. Hän
mietti ylpeillen, että Lily saattoi laittaa kuntoon omat hattunsa
-- niin hän oli kertonut hänelle heidän ollessaan kävelyretkellä
Bellomontissa.

Selden ei puhunut Lilystä ennenkuin päivällisen jälkeen. Aterian
aikana hän piti puhetta emännän kanssa, joka, tuntien imartelua
siitä, että oli huomion keskipisteenä, oli yhtä punertava kuin
kynttilävarjostimet, jotka hän oli tehnyt tilaisuutta varten. Selden
osoitti erikoista mielenkiintoa hänen talousjärjestelyitänsä kohtaan:
lausui tunnustuksensa hänen kekseliäisyydestään käyttää hyväkseen
pienintäkin alaa asunnostaan, kysyi, mitä hänen palvelijansa hommasi
iltapäivisin, sai kuulla, miten voi nopeasti valmistaa herkullisen
päivällisen ja huomautti rasituksesta, minkä suuri asunto tuottaa.

Heidän ollessaan jälleen vierashuoneessa ja Gertyn laittaessa kahvia
ja kaataessa sitä isoäitinsä munankuorenmuotoisiin kuppeihin,
kirkastui Seldenin silmä, kun hän siinä nojasi taaksepäin ja nautti
lämpimästä tuoksusta, huomatessaan Miss Bartin uuden valokuvan,
ja toivottu keskusteluaineen siirtyminen kävi kuin itsestään.
Valokuva oli kyllä hyvä -- mutta toista oli nähdä häntä sellaisena
kuin hän oli eilen illalla! Gerty oli yhtä mieltä -- hän ei ollut
ollut koskaan niin säteilevän kaunis. Mutta saattoiko valokuvaus
kuvata sellaista valoa. Hänen kasvoissaan oli ollut jotakin uutta
-- jotakin erilaista. Niin, Seldenkin oli yhtä mieltä, että niissä
oli ollut jotakin erilaista. Kahvi oli niin erinomaista, että hän
pyysi toisen kupin: se oli toista kuin klubin sumppivesi! Voi sinuas
poikamiesparkaa persoonattomine klubiruokinesi, johon tuo vaihtelua
yhtä persoonaton päivälliskutsujen ruokakomento!

Mies, joka elää vuokralaiselämää, kadottaa parhaan osan elämästään
-- Gerty kuvitteli Seldenin yksinäistä mautonta ateriaa ja tunsi
ohivilahtavaa sääliä tuota miestä kohtaan... Mutta tämä palasi
jälleen Lilyyn -- ja yhä uudestaan ja uudestaan hän palasi häneen,
kysellen, tehden arveluja, ohjaten Gertyä, houkutellen esille hänen
sisimmätkin ajatuksensa ystävästään.

Aluksi Gerty tyhjensi itsensä ilman mitään rajoituksia, onnellisena
tästä heidän sympatiojensa täydellisestä yhtymisestä. Se että
Selden ymmärsi Lilyä, auttoi vahvistamaan hänen omaa uskoansa
ystävättäreensä. He olivat yhtä mieltä, ettei Lilyllä ollut ollut
onnea. Gerty mainitsi esimerkkinä hänen jalomielisyyden puuskansa
-- hänen levottomuutensa ja tyytymättömyytensä. Se seikka, ettei
hänen elämänsä ollut koskaan tyydyttänyt häntä, todisti, että hän
oli tarkoitettu parempaa varten. Hän olisi voinut mennä useammankin
kerran naimisiin -- sovinnaisiin rikkaisiin naimisiin, jota hänet
oli opetettu pitämään olemassaolon ainoana päämääränä -- mutta
kun sopiva tilaisuus tuli, niin hän oli aina peräytynyt siitä.
Percy Gryce oli esimerkiksi ollut rakastunut häneen -- jokainen
Bellomontissa oli otaksunut heidän olevan kihloissa, ja heidän
eronsa oli käsittämätöntä. Tämä Gryce-juttu sopi liian hyvin yhteen
Seldenin mielen kanssa ollakseen heti tarttumatta siihen. Olisiko
todellakin tapahtunut ero -- ja hän ihmetteli nyt, että hän oli sitä
koskaan epäillyt! -- sillä hänellä oli salaisuuden avain hallussaan,
ja Bellomontin rinteitä valaisi ei tällä kertaa auringonlasku,
vaan päivänkoitto. Hän se oli epäröinyt ja ollut ottamatta vaaria
sopivasta tilaisuudesta -- ja ilo, joka lämmitti nyt hänen rintaansa,
olisi varmaankin ollut tuttu tunne, jos hän olisi tarttunut siihen
sen ensimmäisellä pakoretkellä.

Ehkä tässä kohdassa ilo, joka juuri koetteli siipiään Gertyn
sydämessä, putosi maahan ja pysyi yhä alallaan. Hän istui katsoen
Seldeniin toistaen koneellisesti: "Ei, häntä ei ole koskaan
ymmärretty --" ja koko ajan hänestä tuntui, että hän itse oli
ymmärtämyksen keskipisteenä. Pieni, kodikas huone, jossa hetki sitten
heidän ajatuksensa olivat niin läheisesti liittyneet toisiinsa,
kasvoi oudon suureksi, erottaen hänet Seldenistä pitkin hänen uuden
tulevaisuudenkuvansa koko pituutta -- ja tuo tulevaisuus ulottui
loppumattoman pitkälle ja hänen yksinäinen olentonsa, joka oli pelkkä
piste yksinäisyydessä, ahersi siinä.

"Hän on vain harvojen kanssa oma itsensä; ja sinä kuulut niihin",
kuuli hän Seldenin sanovan. Ja sitten: "Ole hyvä hänelle, Gerty,
olethan?" ja: "Hän on sellainen, että hänestä tulee se, mikä hänen
luullaan olevan -- tahdothan auttaa häntä uskomalla hänestä parasta?"

Nämä sanat sattuivat Gertyn mieleen kuten ääni, joka etäältä
kuulostaa tutulta, mutta kun tulee lähemmäksi, huomaa, että se on
käsittämätöntä. Hän oli tullut hänen luokseen puhelemaan Lilystä
-- siinä kaikki! Juhlassa, jonka hän oli valmistanut Seldenille,
oli ollut kolmas, ja tuo kolmas oli vallannut hänen oman paikkansa.
Hän koetti seurata, mitä Selden sanoi, tarttua omasta puolestaan
puheeseen, mutta se oli yhtä tarkoituksetonta kuin aaltojen loiske
hukkuvan korvissa, ja hän tunsi, kuten hukkuva varmaankin tuntee,
ettei hukkuminen olisi mitään sen tuskan rinnalla, mitä tuottavat
pinnalla pysymisponnistukset.

Selden nousi ja Gerty huokasi syvään tuntien, että hän sai pian
turvautua pelastaviin aaltoihin.

"Rouva Fisherillä? Sanoitko, että hän oli siellä päivällisinä? Siellä
on aterian jälkeen musiikkia; luulen, että sain häneltä kutsukortin."
Selden katsahti hullunkurisen näköiseen kelloon, joka juuri löi.
"Neljänneksen yli kymmenen? Minun on varmaankin pistäydyttävä siellä;
Fisherien illat ovat huvittavat. Enhän ole pidättänyt sinua liian
myöhään, Gerty? Näytät väsyneeltä -- olen tässä puhunut puuta heinää
ja ikävystyttänyt sinua." Ja tunteidensa vallassa hän lähtiessään
tahdottomasti suuteli serkkuaan poskelle.

       *       *       *       *       *

Fisherillä tervehti atelierin tupakansavun läpi toistakymmentä ääntä
Seldeniä. Esitettiin parhaillaan laulua, kun hän astui sisään, ja hän
istuutui tuolille lähelle emäntää katseellaan etsien Miss Bartia.
Mutta hän ei ollut siellä, ja tuo huomio koski häneen odottamattoman
kipeästi. Mutta hänen povitaskussaan oleva kirje vakuutti hänelle,
että he tapaisivat seuraavana päivänä kello neljä. Odottaminen tuntui
hänestä loppumattoman pitkältä ja puoleksi häveten päähänpistoaan hän
kumartui rouva Fisherin puoleen kysyen laulun loputtua, eikö Miss
Bart syönyt päivällistä heillä.

"Lilykö? Hän lähti juuri. Hänen oli mentävä jonnekin, unohdin, minne.
Eikö hän ollut ihmeen ihana eilen illalla?"

"Lilystäkö on puhe?" kysyi Jack Stepney läheisen nojatuolin pohjasta.
"Te tiedätte, etten ole turhankaino, mutta kun tyttöihminen asettuu
yleisön nähtäväksi kuin huutokaupassa -- ajattelin vakavasti puhua
serkku Julian kanssa."

"Te ette tiedä, että Jackista on tullut meidän seuraelämän
sensorimme!" sanoi rouva Fisher Seldenille naurahtaen; ja Stepney
sopersi keskellä yleistä naurua: "Mutta hän on serkku, hitto vieköön,
ja kun mies on naimisissa -- _Mitä kaupungilla puhutaan_ oli täynnä
kirjoituksia Lilystä tänä aamuna."

"Niin, se oli eloisaa lukemista", sanoi Mr. Ned Van Alstyne, sivellen
viiksiään peittääkseen siten hymyään. "Tietenkään en osta mokomaa
moskaa, jotkut veijarit näyttivät sen minulle -- mutta olen ennenkin
kuullut noita juttuja. Kun nainen on niin hyväntahtoinen kuin hän,
niin on parempi, että hän menee naimisiin; sitten ei tehdä enää
kyselyjä. Meidän vaillinaisesti järjestetyssä yhteiskunnassamme ei
ole ainakaan toistaiseksi ymmärtämystä nuorelle naiselle, joka vaatii
avioliiton etuoikeuksia tunnustamatta sen velvollisuuksia."

"Hyvä, ymmärrän, että Lily ei niitä tunnusta Mr. Rosedaleen nähden",
sanoi rouva Fisher naurahtaen.

"Rosedale -- taivas varjelkoon!" huudahti Van Alstyne pudottaen
silmälasinsa. "Stepney, se on sinun syysi, että tuo elukka pääsi
meidän seuraamme."

"No, hitto vieköön, tiedäthän, ettemme _naita_ Rosedalea sukuumme",
vastusteli Stepney veltosti; mutta hänen vaimonsa, joka täydessä
loistossaan istui huoneen toisella puolella, tukkesi hänen suunsa
tuolla arvostelevalla mietelmällä: "Lilyn asemassa on erehdys pitää
lippua liian korkealla."

"Rosedalekin on kuulemma äskettäin säikähtänyt puheista", huomautti
rouva Fisher; "mutta Miss Bartin näkeminen eilen illalla saattoi
hänen päänsä pyörälle. Mitä luulette hänen sanoneen Miss Bartin
_tableaun_ jälkeen? 'Hyvä Jumala, rouva Fisher, jos saisin Paul
Morpethin maalaamaan hänet sellaisena, niin maalaus tuottaisi sata
prosenttia kymmenessä vuodessa.'"

"Mutta Herran nimessä -- missä Miss Bart nyt on?" huudahti Van
Alstyne, asettaen silmälasejaan jälleen nenälleen.

"Hän livahti tiehensä, kun te laitoitte tuutinkia. Mihin hän oikein
mahtoi mennä? Mitä tänä iltana on? En ole kuullut mistään."

"Oh, ei mitään kutsuja luullakseni", sanoi eräs kokematon nuori
Farish, joka oli tullut myöhään. "Saatoin hänet vaunuihin tänne
tullessani, ja hän mainitsi ajurille Trenorien osoitteen."

"Trenorien?" huudahti rouva Stepney. "Mitä? Talohan on suljettu --
Judy soitti minulle Bellemontista tänä iltana."

"Soittiko? Sepä on kummallista. Olen varma siitä, etten erehtynyt.
No, nyt yskän ymmärrän, Trenor on kotona, jotenkuten -- minä -- no
niin -- seikka on se, että minun on mahdoton muistaa numeroita",
koetti hän sotkea puheensa saadessaan varoittavan töytäyksen
vierustoverinsa jalasta ja herättäen hymyä ympäri huonetta.

Selden oli noussut ja pudisti emännän kättä. Huoneen ilma tukahdutti
häntä ja hän ihmetteli, miten hän oli sietänyt sitä niin kauan.

Kynnyksellä hän vielä pysähtyi, muistellen Lilyn sanoja: "Minusta
näyttää, että te kulutatte suuren osan aikaanne ympäristössä, jota
ette hyväksy."

No niin -- mikäpä muu se saattoi hänet sinne kuin Lilyn etsiminen? Se
oli Lilyn ympäristö, ei hänen. Mutta hän tahtoi nostaa Lilyn siitä
pois, pelastaa hänet toiselle puolen! Tuo _toiselle puolen_ hänen
kirjekuoressaan oli kuin avunhuuto. Hän tiesi, ettei Perseuksen
tehtävä ole vielä suoritettu, kun hän on irroittanut Andromedan
kahleet, sillä tämän jäsenet ovat orjuudessa kangistuneet eikä
hän voi nousta ja kävellä, vaan tarttuu häneen raukein käsivarsin
hänen ponnistellessaan maihin taakkansa kanssa. Niin, hän oli
ponnistellut molempien takia -- toisen heikkous se oli pannut häneen
tuon tarmon. Heidän ei ollut päästävä vain aaltojen puhtaan kuohun,
vaan myöskin vanhojen suhteiden ja tapojen haitallisen suon läpi,
ja tällä hetkellä sen höyryt olivat hänen kurkussaan. Mutta hän oli
näkevä selvemmin, hengittävät vapaammin Lilyn läsnä ollessa: tämä
oli samalla kertaa raskaana painona hänen rinnallaan ja parruna,
joka kantaisi heidät turvaan. Hän hymyili tuolle vertaussikermälle,
jonka avulla hän koetti rakentaa puolustusta viimeisen tunnin
vaikutuksia vastaan. Oli säälittävää, että hän, joka tiesi ne
erilaiset syyt, joista seuraelämän arvostelut riippuvat, tunsi niiden
yhä itseänsä hallitsevan. Kuinka hän saattoi nostaa Lilyn vapaampaan
elämänkäsitykseen, jos hänen omaan käsitykseensä hänestä vaikutti
ympäristö?

Henkinen ahdistus oli aiheuttanut fyysillisen raittiin ilman tarpeen,
ja hän harppasi pitkin katuja vetäen henkeensä kylmää yöilmaa.
Viidennen Avenuen kulmassa Van AIstyne tervehti häntä tarjoten
seuraansa.

"Kävelemässäkö? Erinomainen keino tuuletuttaa itsestään pois
tupakansavu. Nyt, kun naiset ovat alkaneet polttaa, saamme aivan
kylpeä nikotiinissa. Olisi huvittavaa tutkia paperossien vaikutusta
sukupuolien suhteeseen. Tupakanpoltto on ehkä yhtä eristävä kuin
avioero: kumpikin pyrkivät himmentämään moraalista saavutusta."

Ei mikään olisi ollut niin vähän sopusoinnussa Seldenin mielenlaadun
kanssa kuin Van Alstynen päivällisen jälkeiset aforismit, mutta niin
kauan kuin tämä rajoittui yleistämiseen, saattoi hänen kuulijansa
hallita hermojaan. Rouva Fisher asui itäisellä sivukadulla Puiston
vieressä, ja kun he kulkivat Viidettä Avenueta alas, teki Van
Alstyne selityksiään tuon lakkaamatta uudistuvan pääliikenneväylän
rakennustaiteellisesta kehityksestä.

"Tuo Greinerin talo -- no, se on tyypillinen askelma sosiaalisissa
portaissa! Mies, joka sen rakensi, tuli sellaisesta _milieustä_,
jossa kaikki ruokalajit tuodaan yhtaikaa pöydälle. Sen fasaadi
on täydellinen arkkitehtooninen ruokapöytä. Ei mikään huono
kauppa Rosedalelle, vaikkakin se herättää huomiota ja Lännen
katselunhaluisten kunnioitusta. Ennen pitkää hän tahtoo päästä
erilleen tästä ja haluaa jotakin, jonka ohi ihmisjoukko kulkisi
pysähtymättä. Erittäinkin, jos hän naisi viisaan serkkuni --"

He olivat juuri avaran valkoisen fasaadin alla rikkaine
viivaesteineen, mikä vaikutti kuin liikalihavan vartalon älykäs
korsetilla puristaminen.

"Tuo on ensimmäinen aste: halu vihjata, että on käynyt Euroopassa
ja että on nähnyt esimerkkejä mitä jäljitellä. Rouva Bry luulee
varmaankin, että hänen talonsa on jäljennös _Trianonista_; Amerikassa
pidetään jokaista marmoritaloa, jossa on kullattu sisustus,
jäljennöksenä _Trianonista_. Mikä ovela veitikka tuo arkkitehti
onkaan, vaikka -- miten se osaakaan sovittaa työnsä rakennuttajan
mukaan! Trenoreille, kuten kai muistat, hän valitsi korinttilaisen
tyylin: se on yltäkylläinen, mutta perustuu parhaimpiin esikuviin.
Trenorin talo on parhaita hänen tekeleistään -- se ei näytä
juhlasalilta, jonka sisus on käännetty näkyviin. Rouva Trenor haluaa
kuulemma rakennuttaa uuden tanssisalin, ja Gusin vastustelu pitää
häntä Bellemontissa. Bryn herrasväen tanssisalin suuruussuhteet
varmaankin tarttuvat: saat olla varma, että hän tuntee ne yhtä hyvin
kuin jos hän olisi ne mitannut eilen illalla metrimitalla. Kuka
sanoi, että hän oli kaupungissa? Sekö nuori Farish? Rouva Trenor ei
ole kaupungissa, tiedän sen. Rouva Stepney oli oikeassa. Talo on
pimeä, näethän sen, luulen Gusin asuvan pihanpuolella."

Hän oli pysähtynyt vastapäätä Trenorien nurkkaa, ja Selden pakostakin
pysäytti myöskin kulkunsa. Talo törrötti pimeänä ja asumattomana,
vain kapea viiru oven yläpuolella ilmaisi, että siellä tilapäisesti
oli eloa.

"He ovat ostaneet takanaolevan talon: heillä on alaa 150 jalkaa
sivukadulle päin. Sinne se pitäisi tanssisalikin sijoittaa, lämmin
käytävä yhdistäisi sen biljardihuoneeseen j.n.e. Minä ehdotin
sisäänkäytävän muuttamista ja salongin siirtämistä ulottumaan
yli koko Viidennen Avenuen päädyn: näethän, että päätyovi on
yhdenmukainen ikkunoiden kanssa --"

Kävelykeppi, jota Van AIstyne heilutti selittäessään, putosi hänen
hämmästyneenä huudahtaessaan "Halloo!", kun ovi aukeni ja kaksi
olentoa kuvastui valoa vastaan. Samassa pysähtyivät ajoneuvot oven
eteen ja toinen olennoista hävisi niihin, kun taas toinen, musta
ja lihava pysyi itsepäisesti paikoillaan kuvastuen valoa vastaan.
Molemmat tuon kohtauksen katselijat olivat hetken hiljaa. Sitten ovi
sulkeutui, vaunut vierivät pois ja koko kohtaus hävisi.

Van Alstyne pudotti silmälasinsa hiljaa viheltäen.

"Aha -- hm -- eikö mitään, hoi, Selden? Kun joku suvusta, tiedän,
että saan luottaa sinuun -- silmäthän saattavat pettää -- ja Viides
avenue on niin vaillinaisesta valaistu --"

"Hyvästi!" sanoi Selden kääntyen äkkiä sivukadulla näkemättä toisen
ojennettua kättä.

       *       *       *       *       *

Yksin jäätyään, serkkunsa suudelma poskellaan, Gerty tuijotti
omiin ajatuksiinsa. Selden oli suudellut häntä ennenkin, mutta ei
toinen nainen huulillaan. Kunpa hän olisi säästänyt häntä, jotta
hän olisi voinut nukkua rauhassa, niin tervetuloa musta virta, kun
se upottaisi hänet laineisiinsa. Mutta nyt oli vaikeampi hukkua
auringon noustessa kuin pimeässä. Gerty kätki kasvonsa valolta, mutta
se tunkeutui hänen sielunsa piilopaikkoihin. Hän oli ollut niin
tyytyväinen, elämä oli tuntunut niin yksinkertaiselta ja riittävältä
-- miksi hän oli tullut järkyttämään häntä uusilla toiveilla? Ja
Lily -- Lily, hänen paras ystävänsä! Naisena hän syytti naista. Ehkä
ilman Lilyä hänen sisin kuvittelunsa olisi käynyt toteen. Selden
oli aina pitänyt hänestä -- oli ymmärtänyt ja tuntenut myötätuntoa
hänen elämänsä vaatimatonta riippumattomuutta kohtaan. Hän, joka
oli niin hienon arvostelijan maineessa, oli ollut häneen nähden
yksinkertainen ja vaatimaton: Seldenin älykkäisyys ei ollut koskaan
herättänyt hänessä pelonsekaista kunnioitusta, koska hän tunsi
olevansa kotiutunut hänen sydämessään. Ja nyt hänet oli pistetty
ulos, ja oven oli sulkenut häneltä Lilyn käsi! Lily, jonka sinne
laskemista hän itse oli puoltanut! Tilanne esiintyi ironian synkässä
valaistuksessa. Hän tunsi Seldenin -- hän näki, miten hänen oman
uskonsa voiman Lilyyn oli täytynyt auttaa haihduttamaan Seldenin
epäröintiä. Hän muisti myöskin, miten Lily oli puhunut Seldenistä
-- hän näki itsensä tutustuttamassa nuo kaksi toisiinsa. Seldenin
puolelta haava oli epäilemättä tiedottomasti saatu aikaan; hän ei
ollut koskaan aavistanutkaan Gertyn mieletöntä salaisuutta. Mutta
Lily -- Lily oli varmaankin tietänyt! Milloin naisen huomio osuu
sellaisissa tapauksissa harhaan? Ja jos hän sen tiesi, silloin hän
oli harkitusti ryöstänyt hänen ystävänsä, ja pelkästä vallanhimosta,
kun kerran -- äkkiäleimahtavassa mustasukkaisuudessaan Gertystä
näytti uskomattomalta, että Lily toivoisi itseään Seldenin vaimoksi.
Saattoi olla, että Lilyn oli mahdotonta mennä rahan vuoksi naimisiin,
mutta yhtä mahdotonta oli, että hän eläisi ilman sitä, ja Seldenin
innokkaat tiedustelut talouden pikkuseikoista osoittivat Gertylle,
että hän oli yhtä traagillisesti petetty kuin hän itsekin.

Gerty istui kauan aikaa vierashuoneessaan, missä kekäleet murenivat
kylmänharmaiksi ja lamppu himmeni korean varjostimensa alla. Juuri
sen alapuolella oli Lily Bartin valokuva katsellen hallitsevan
näköisenä pienen huoneen vaatimattomaan kalustoon. Saattoiko
Selden kuvitella häntä tällaiseen kotiin? Gerty tunsi ympäristönsä
köyhyyden, vähäpätöisyyden: hän tarkasteli elämäänsä sellaisena
kuin sen näytti Lilystä. Ja Lilyn arvostelujen julmuus muistui
hänen mieleensä. Hän näki, että hän oli varustanut epäjumalansa
omatekoisilla ominaisuuksilla. Milloin Lily oli todella tuntenut tai
säälinyt tai ymmärtänyt? Hän ei halunnut muuta kuin uusia kokemuksia;
hän näytti olevan kuin julmuri, joka kokeilee laboratooriossa.

Kello löi taas ja Gerty nousi äkkiä. Hänen oli tavattava varhain
seuraavaa aamuna Itäkaupungin aluetarkastajaa. Hän sammutti lampun,
peitti tulen takassa ja meni makuuhuoneeseensa riisuutumaan.
Toalettipöydän pienessä peilissä hän näki kasvonsa, joihin huoneen
varjot heijastuivat ja kyyneleet ilmaisivat hänen mietteensä. Mikä
oikeus hänellä oli uneksia lemmenunelmia? Ikävät kasvot toivat
mukanaan ikävän kohtalon. Hän huudahti hiljaa riisuutuessaan,
asettaen vaatteensa paikoilleen tavallisella täsmällisyydellä, pannen
kaikki järjestykseen huomispäivää varten, kun vanhaa elämää oli
jälleen ruvettava elämään ikäänkuin sen kulussa ei olisi tapahtunut
mitään häiriötä. Hänen palvelijansa tuli vasta kahdeksan jälkeen, ja
hän valmisti oman teetarjottimensa ja asetti sen vuoteen viereen.
Sitten hän lukitsi eteisen oven, sammutti valon ja pani maata. Mutta
uni ei tahtonut tulla ja hän totesi vihaavansa Lily Bartia. Tuo viha
tarrasi häneen pimeässä kuten jokin muodoton paha, jonka kanssa on
käytävä sokeasti käsikähmään. Järki, arvostelu, kieltäytyminen,
kaikki terveet valonvoimat saivat väistyä itsesäilytysponnistusten
tieltä. Hän tahtoi onnea -- tahtoi sitä yhtä ylpeästi ja arkailematta
kuin Lilykin, mutta, ilman Lilyn voimaa saavuttaa sitä. Ja tietoisena
voimattomuudestaan hän loikoi väristen ja vihasi ystävätärtään --

       *       *       *       *       *

Ovikellon kilahdus saattoi hänet jaloilleen. Hän teki tulta ja
seisoi pelästyneenä, kuunnellen. Hetken ajan hänessä liikkui
ristiriitaisia tunteita, sitten hän suhtautui tyynesti asiaan ja
muisti, etteivät sellaiset kutsumiset olleet tuntemattomia hänen
hyväntekeväisyystyössään. Hän heitti ylleen yönuttunsa ja avatessaan
lukosta ovea hän huomasi Lily Bartin häämöttävän oven takana.

Gerty kääntyi ensin poispäin, ikäänkuin Lilyn läsnäolo lietsoisi
liian äkillisesti valaistusta hänen kurjuuteensa. Sitten hän kuuli
huudettavan nimeään, näki vilahduksen ystävättärensä kasvoista, tunsi
heltyneensä ja tarttui Lilyyn kiinni.

"Lily -- mikä on?" huudahti hän.

Miss Bart päästi hänet ja seisoi hengittäen katkonaisesti, kuten se,
joka on päässyt turvaan pitkän paon jälkeen.

"Minulla oli niin kylmä -- en voinut mennä kotiin. Onko sinulla
valkeaa?"

Gertyn säälivät vaistot, tottumuksen vahvistamina, lakaisivat pois
kaiken hänen ynseytensä. Lily oli yksinkertaisesti apuatarvitsevainen
-- mistä syystä, sitä ei ollut aikaa nyt pysähtyä arvelemaan:
harjoituksen kautta vahvistunut myötätunto karkoitti ihmettelyn
Gertyn huulilta, hän veti ystävättärensä hiljaa vierashuoneeseen ja
istutti hänet sammuneen hiilloksen viereen.

"Täällä on sytykkeitä; tuli syttyy siinä paikassa."

Hän kyykistyi ja liekki leimahti pian. Se hehkui oudosti kyynelten
läpi, joita vielä oli hänen silmissään, ja kajasti Lilyn kalpeille
sammuneille kasvoille. Tytöt katselivat toisiaan hiljaa. Sitten Lily
toisti: "En voinut mennä kotiin."

"Et, et -- tulit tänne, rakas! Sinun on kylmä ja olet väsynyt -- istu
rauhassa, minä laitan sinulle teetä."

Gerty oli tiedottomasti omaksunut lohduttavan sävyn: kaikki hänen
persoonalliset tunteensa olivat väistyneet velvollisuuden tunteen
tieltä, ja kokemus oli opettanut hänelle, että verenvuoto on ensin
tukittava, ennenkuin haavaa tutkitaan.

Lily istui hiljaa, kumartuneena tulta kohti. Kuppien kalina hänen
takanaan viihdytti häntä kuten tutut äänet viihdyttävät lasta,
jota hiljaisuus on pitänyt valveilla. Mutta kun Gerty seisoi hänen
vierellään teensä kanssa, työnsi hän sen pois ja käänsi oudon katseen
tuttuun huoneeseen.

"Tulin tänne, koska en sietänyt yksinäisyyttä", sanoi hän.

Gerty laski kupin kädestään ja polvistui hänen viereensä.

"Lily! Jotakin on tapahtunut -- etkö voi kertoa minulle?"

"En voinut maata valveilla huoneessani aamuun asti. Vihaan huonettani
täti Julian luona -- niin minä tulin tänne --"

Hän liikahti äkkiä, heräsi tylsyydestään ja tarttui Gertyyn uuden
pelonpuuskan vallassa.

"Oh, Gerty, raivottaret... tunnethan niiden siipien suhinan -- yksin,
yöllä, pimeässä? Mutta sinähän et tiedä -- on jotakin, joka saa sinut
pelkäämään pimeyttä --"

Nuo sanat saivat Gertyn naurahtaen mutisemaan. Mutta Lily ei oman
kurjuutensa sokaisemana nähnyt mitään muuta.

"Annathan minun jäädä? En osaa laskea, milloin päivä tulee -- onko jo
myöhä? Onko yö pian ohi? On varmaankin kauheaa, kun ei saa unta --
kaikki seisoo vuoteen ääressä ja tuijottaa --"

Miss Farish tarttui hänen rauhattomiin käsiinsä. "Lily, katso minuun!
Jotakin on tapahtunut -- tapaturmako? Olet pelästynyt -- mikä sinua
on pelästyttänyt? Kerro minulle, jos voit -- sana tai kaksi -- niin
että voin auttaa sinua."

Lily pudisti päätään.

"En ole pelästynyt: se ei ole oikea sana. Voitko kuvitella katsovasi
peiliin jonakin aamuna ja näkeväsi vääntyneet kasvosi? -- Jokin
kauhea muutos on tapahtunut sinussa nukkuessasi. Niin, sellaiselta
minä näytän itsestäni -- en siedä nähdä itseäni omissa ajatuksissani
-- vihaan rumuutta, kuten tiedät -- olen aina kääntynyt siitä pois --
mutta en voi selittää sinulle -- et kuitenkaan ymmärtäisi."

Hän nosti päätään ja hänen katseensa osui kelloon.

"Miten pitkä yö on! Ja tiedän, etten saa unta huomenna. Joku kertoi
minulle, että isäni valvoi usein vuoteessaan ja ajatteli kauheita.
Eikä hän ollut ilkeä, onneton vain -- ja nyt minä käsitän, miten
hänen on täytynyt kärsiä, valvoen yksin ajatuksineen! Mutta minä olen
paha -- paha tyttö -- kaikki ajatukseni ovat pahoja -- ympärilläni on
aina ollut huonoja ihmisiä. Onko se puolustus? Luulin voivani hallita
oman elämäni -- minä olin ylpeä -- ylpeä! Mutta nyt minä olen heidän
tasollaan --"

Nyyhkytykset pudistivat hänen ruumistaan kuten myrsky puuta.

Gerty polvistui hänen vierelleen odottaen kokemuksen kasvattamalla
kärsivällisyydellä, kunnes tämä kurjuuden puuska antaisi tilaa
puhetulvalle. Hän oli ensin ajatellut jotakin fyysillistä
järkytystä, jotakin tapaturmaa ihmisiä vilisevillä kaduilla, Lilyn
ollessa kotimatkalla Fishereiltä. Mutta nyt hän näki, että toiset
hermokeskukset olivat järkytetyt, ja hänen mielensä säpsähti.

Lilyn nyyhkytykset lakkasivat ja hän nosti päätään.

"Teidän slummeissanne on huonojakin tyttöjä. Sano minulle --
pääsevätkö he koskaan nousemaan? Koskaan unohtamaan ja tuntemaan
kuten ennen?"

"Lily! Et saa puhua noin -- sinä uneksit."

"Eivätkö he aina mene pahasta huonompaan? Paluutietä ei ole -- vanhat
olentomme karkoittavat meidät pois."

Hän nousi ojentaen kätensä kuin äärimmäisen fyysillisen tuskan
vallassa. "Mene vuoteeseen, hyvä ystävä! Sinulla on paljon työtä
ja nouset varhain. Minä valvon täällä tulen vieressä, ja jätä
lamppu palamaan ja ovi auki. En halua muuta kuin että tunnen, että
olet lähelläni." Hän laski molemmat kätensä Gertyn olkapäille, ja
hänen hymynsä oli kuin auringonnousu merellä, jossa uiskentelee
haaksirikkoutuneiden laivojen kappaleita.

"En voi jättää sinua, Lily. Tule minun vuoteeseeni. Kätesi ovat
kylmät -- sinun täytyy riisuutua ja päästä lämpimäksi." Gerty
pysähtyi äkkiä. "Mutta rouva Peniston -- on jo yli puoliyön! Mitä hän
ajattelee?"

"Hän menee maata. Minulla on ulkoavain. Siitä ei ole huolta -- en voi
mennä sinne takaisin."

"Ei tarvitsekaan. Sinä jäät tänne. Mutta sinun täytyy kertoa
minulle, missä olet ollut. Kuule, Lily -- puhuminen helpottaa!"
Hän tarttui jälleen Miss Bartin käsiin ja puristi niitä itseään
vastaan. "Koeta kertoa minulle -- se selvittää pää-raukkaasi. Kuule
-- sinä olit Carry Fisherin päivällisillä." Gerty pysähtyi ja lisäsi
sankarillisesti: "Lawrence Selden meni täältä tapaamaan sinua."

Tuon kuullessaan Lilyn kasvot heltyivät salpautuneesta tuskasta
lapsen avonaiseksi avuttomuudeksi. Hänen huulensa värähtelivät ja
silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Hän meni tapaamaan minua? Ja minä kadotin hänet! Oi, Gerty, hän
koettaa auttaa minua. Hän puhui minulle -- hän varoitti minua aikoja
sitten -- hän näki ennakolta, että tulisin vihaamaan itseäni!"

Tuo nimi, kuten Gerty näki vihlovin sydämin, oli irroittanut
itsesäälin lähteet hänen ystävättärensä rinnassa ja Lily valoi
kyyneleihin tuskansa. Hän oli heittäytynyt poikittain Gertyn suureen
nojatuoliin, hänen päänsä kaivautui siihen, mihin äsken Seldenin pää
oli nojannut. Lilyn avuton kauneus sai hänet tuntemaan oman tappionsa
välttämättömyyden, Lilyn puolelta ei tarvittu mitään tahallista
aietta riistämään Gerty unelmistaan! Tuo sulous oli kuin luonnon
voima, rakkauden ja vallan tunteminen kuului Lilyn kaltaisille, kun
taas luopuminen ja palvelu on niiden osa, joita he ryöstävät. Mutta
joskin Seldenin hurmaantuminen näytti kohtalon välttämättömyydeltä,
niin tuon nimen synnyttämä vaikutus järkytti Gertyn mielenlujuutta
ja herätti hänessä suurta tuskaa. Miehet pääsevät ehjin nahoin
tuollaisesta yli-inhimillisestä rakkaudesta: se on koetuskivenä,
joka alistaa sydämen inhimillisille iloille. Kuinka mielellään Gerty
olisi ryhtynyt pelastustoimintaan, viihdyttänyt kärsivän sietämään
jälleen elämää! Mutta Lilyn itsepaljastus riisti häneltä tämän
viimeisen toivon. Mainen impi on rannalla avuton sireeniä vastaan,
joka rakastaa saalistaan: sellaiset uhrit ajautuvat kuolleina
seikkailultaan.

Lily hypähti pystyyn ja tarttui häneen voimakkain käsin. "Gerty,
sinä tunnet hänet -- ymmärrät hänet -- sano minulle: jos menisin
hänen luokseen, jos kertoisin hänelle kaikki -- jos sanoisin: 'olen
kauttaaltaan huono -- haluan ihailua, kiihoitusta, rahaa' -- niin,
_rahaa!_ Se on häpeäni, Gerty -- ja se tiedetään, sitä puhutaan
minusta -- sitä miehet ajattelevat minusta --. Jos sanoisin kaiken
sen hänelle -- kertoisin hänelle koko jutun -- sanoisin valittaen:
'olen vaipunut alemmaksi alhaisinta, sillä olen ottanut, mitä he
ottavat, enkä ole maksanut, kuten he maksavat' -- oi, Gerty, sinä
tunnet hänet, voit puhua hänelle: jos kertoisin hänelle kaikki,
inhoisiko hän minua? Tai säälisikö hän minua ja ymmärtäisi ja
pelastaisi minut inhoamasta itseäni?"

Gerty seisoi kylmänä ja passiivisena. Hän tiesi, että hänen
koetushetkensä oli tullut, ja hänen sydänparkansa löi rajusti
kapinoiden kohtaloaan vastaan. Kuten synkkä virta lipuu ohitse
valoläikän alla, näki hänkin onnensa virtaavan ohi houkutuksen
alitse. Mikä esti häntä sanomasta: "Hän on kuten muutkin miehet?"
Hän ei loppujen lopuksi ollut niinkään varma Seldenistä! Mutta näin
menettelemällä olisi hän häväissyt omaa rakkauttaan. Hän saattoi
esittää hänet itselleen vain parhaimmassa valossa: hänen täytyi uskoa
hänet sellaisena kuin hän näki hänet oman intohimonsa korkeudesta.

"Niin, tunnen hänet; hän tahtoo auttaa sinua", sanoi Gerty, ja hetken
ajan Lily itki tuskaansa hänen rintaansa vasten.

Pienessä asunnossa oli vain yksi vuode, ja kumpikin asettui siihen
vierekkäin, kun Gerty oli auttanut Lilyä riisuutumaan ja saanut
hänet maistamaan lämmintä teetä. Kun valo oli sammutettu, makasivat
he vielä valveilla pimeässä, Gerty painautuen ahtaan sängyn reunaa
vasten välttääkseen koskettamasta vuodetoveriaan. Tietäen, ettei Lily
pitänyt hyväilyistä, hän oli jo aikoja sitten oppinut pidättämään
hyväilynhaluaan ystävätärtään kohtaan. Mutta tänä yönä jokainen hermo
hänen ruumiissaan vetäytyi pakoon Lilyn läheisyyttä: oli kiduttavaa
kuulla hänen hengitystään ja tuntea lakanan kohoavan sen mukaan. Kun
Lily kääntyi, pyyhkäisi yksi hiuskarva Gertyn poskea. Kaikki oli
hänessä lämmintä ja pehmeää ja tuoksuavaa: vieläpä hänen tuskansakin
vaikutti häneen kuten sadepisarat vaikuttavat katkenneeseen ruusuun.
Mutta kun Gerty makasi kädet ojennettuina pitkin ruumistaan,
tunsi hän nyyhkytystä viereltään, ja Lily ojensi kätensä, hapuili
ystävättärensä kättä ja piti siitä kiinni.

"Pidä minusta kiinni, Gerty, tai minä ajattelen kauheita", vaikeroi
hän; ja Gerty kietoi hiljaa käsivartensa hänen ympärilleen sovittaen
hänen päätään kainaloonsa kuten äiti asettelee rauhatonta lasta.
Näin viihdytettynä Lily makasi hiljaa ja hänen hengityksensä kävi
hiljaisemmaksi ja säännöllisemmäksi. Hänen kätensä yhä puristi Gertyn
kättä kuten karkoittaakseen pois pahat unet, mutta hänen sormiensa
ote höltyi, hänen päänsä vaipui syvemmälle suojapaikkaansa ja Gerty
tunsi, että hän nukkui.




XV.


Kun Lily heräsi, oli hän yksin sängyssä ja oli jo valoisaa.

Hän nousi istualleen hämmästyen ympäristönsä outoutta -- sitten
hän muisti kaikki ja hän katseli väristen ympärilleen. Kylmässä
valoviirussa, joka heijastui naapuritalon seinästä, hän näki
juhlapukunsa koreana kasana tuolilla. Syrjäänpannut hienoudet ovat
yhtä vastenmielisiä kuin juhlan jätteet ja Lilyn mieleen tuli,
että kotona hänen palvelustyttönsä piti huolta siitä, ettei hänen
tarvinnut nähdä sellaista. Hänen ruumiinsa oli kipeä väsymyksestä ja
Gertyn vuoteen ahtaudesta. Koko ajan hän oli rauhattomassa unessaan
ollut tietoinen siitä, ettei hänellä ollut liikkumisalaa, ja pitkä
ponnistus pysyä liikkumattomana sai hänet tuntemaan ikäänkuin hän
olisi viettänyt yönsä junassa.

Tämä fyysillinen epämukavuuden tunne tuli ensimmäisenä hänen
tajuntaansa. Sitten hän tajusi sen yhteydessä vastaavaa sielullista
masennusta, vielä sietämättömämpää kauhun tuomaa raukeutta kuin
oli ensimmäinen inhon puuska. Ajatus, että hänen oli herättävä
joka aamu tuo taakka rinnassaan, nosti hänen väsyneen mielensä
uusiin ponnistuksiin. Hänen oli keksittävä jokin keino miten
päästä liejusta, johon hän oli juuttunut: hänen toimintatarvettaan
eivät niinkään kiirehtineet tunnonsoimaukset kuin aamuajatusten
pelko. Mutta hän oli sanomattoman väsynyt, oli tuskallista
ajatella yhtenäisesti. Hän asettui jälleen pitkälleen, katsellen
ympäri köyhännäköistä huonetta, tuntien jälleen fyysillistä
vastenmielisyyttä. Korkeiden rakennusten väliin suljettu ulkoilma ei
tuonut ikkunan läpi raikkautta, kuuma höyry alkoi soida likaisissa
pattereissa ja kiehuvan veden porina tunkeutui oven raosta.

Ovi aukeni ja Gerty pukeutuneena ja hattu päässä toi kupin teetä.
Hänen kasvonsa olivat tuhruisen ja turpean näköiset synkässä
valaistuksessa ja hänen tumma tukkansa yhtyi huomaamatta hänen
hipiänsä väriin. Hän katsahti arasti Lilyyn kysyen häneltä
epävarmalla äänellä, miten hän jaksoi. Lily vastasi yhtä väkinäisesti
ja nousi juomaan teetä.

"Olin varmaankin liikarasittunut eilen illalla. Luulen, että sain
hermokohtauksen vaunuissa", sanoi hän, kun tee selvitti hänen
velttoja ajatuksiaan.

"Et voinut hyvin. Olen niin iloinen, että tulit tänne", vastasi Gerty.

"Mutta miten minä pääsen kotiin? Ja täti Julia --?"

"Hän tietää, soitin aikaisemmin, ja palvelustyttösi toi tavarasi.
Mutta etkö söisi jotain?"

Lily ei voinut syödä. Mutta tee virkisti häntä, niin että hän saattoi
nousta ja pukeutua. Oli helpotus, että Gertyn täytyi kiiruhtaa pois:
he suutelivat hiljaa, mutta siinä ei ollut jälkeäkään yöllisestä
liikutuksesta.

Kun Lily tuli kotiin, oli rouva Peniston kiihtynyt. Hän oli
lähettänyt hakemaan Grace Stepneytä ja otti lääkettä. Lily vastasi
tiedustelutulvaan parhaansa mukaan selittäen, että hän oli saanut
pyörtymiskohtauksen palatessaan Carry Fisherin kutsuista, ja peläten,
että hänen oli vaikea päästä kotiin asti, hän oli mennyt sen sijaan
Miss Farishin luo, jossa yön lepo oli virkistänyt häntä niin, ettei
hän tarvinnut lääkäriä.

Se oli helpotus rouva Penistonille, joka saattoi kääntää huomionsa
omaan vaivaansa, ja Lily sai neuvon mennä vuoteeseen, mihin hänen
tätinsä turvautui kaikissa fyysillisissä ja henkisissä vaivoissa.
Oman huoneensa yksinäisyydessä hän johtui tarkastelemaan tapahtumia.
Päivänvalossa ne esiintyivät ehdottomasti toisessa valossa
kuin yöllä. Siivekkäät raivottaret olivat nyt hiiviskeleviä,
kielitteleviä ystäviä, jotka kokoontuivat teelle. Mutta hänen
pelkonsa näytti pahemmalta, kun se oli täten saanut määrätymmän
muodon; ja sitäpaitsi hänen oli toimittava eikä hourailtava. Ensi
kertaa hän nyt pakotti itsensä laskemaan tarkoin sen summan, minkä
hän oli velkaa Trenorille; ja tulokseksi hän sai yhdeksän tuhatta
dollaria. Hän tunsi nyt, ettei pennikään siitä ollut hänen omaansa
ja että palauttaakseen itsekunnioituksensa hänen oli yhdellä kertaa
maksettava takaisin koko summa. Tottumattomuus täten hyvittämään
loukattuja tunteitaan antoi hänelle herpaisevan vähäpätöisyyden
tunteen. Hän totesi ensi kerran, että naisen arvo saattaa olla
tärkeämpi kuin hänen elämänsä.

Aamiaisen jälkeen, kun Grace Stepneyn vaaniva silmä ei ollut
näkemässä, Lily pyysi saada vaihtaa sanan tätinsä kanssa. He
nousivat vierashuoneeseen, missä rouva Peniston istui mustaan
satiininojatuoliinsa. Täällä hän oli uskonut asiansa tädilleen ne
harvat kerrat, jolloin hän sen teki. Tämän kauhu perhekohtausta
kohtaan antoi hänelle heltymättömyyden, jota suurinkaan
luonteenlujuus ei olisi voinut saada aikaan, kun se kerran oli
riippumaton kaikesta oikean tai väärän harkitsemisesta; ja tämän
tietäen Lily harvoin uskalsi käydä tuon heltymättömyyden kimppuun.
Hänestä ei koskaan yrittäminen ollut tuntunut vastenmielisemmältä
kuin tässä tilaisuudessa. Mutta hän oli turhaan etsinyt muita keinoja
päästäkseen sietämättömästä tilanteesta.

Rouva Peniston tarkasteli häntä arvostelevasti. "Värisi on huono,
Lily: tuo alituinen meno alkaa tuntua sinussa", sanoi hän.

Miss Bart näki, mistä päästä asiaan käsiksi. "En luule, että se on
sitä, täti Julia; minulla on ollut ikävyyksiä", vastasi hän.

"Aha", sanoi rouva Peniston, sulkien huulensa kuten suljetaan
rahakukkaro pyytäjältä.

"Olen pahoillani, että vaivaan teitä niillä", jatkoi Lily, "mutta
uskon todellakin, että eilisiltainen heikkouteni johtui osaksi
kiusallisista ajatuksista --"

"Minun olisi pitänyt sanoa, että Carry Fisherin keittäjätär kyllä
saattoi vaikuttaa siihen. Se on sama vaimo, joka oli Maria Melsonilla
v. 1891 -- sen vuoden keväänä, jolloin me menimme Aixiin -- ja
muistan syöneeni siellä päivällistä kaksi päivää ennen lähtöämme
merimatkalle ja tunteneeni varmasti, ettei kupariastioita oltu
puhdistettu."

"En luule syöneeni paljoa; en voi syödä enkä nukkua." Lily pysähtyi
ja jatkoi sitten äkkiä: "Seikka on se, täti Julia, että minulla on
velkoja."

Rouva Penistonin kasvot synkkenivät huomattavasti, mutta niistä ei
ilmennyt sitä kummastusta, jota Lily oli odottanut. Hän oli hiljaa ja
Lilyn täytyi jatkaa: "Olen tehnyt tyhmyyksiä --"

"Epäilemättä, hyvinkin suuria tyhmyyksiä", tokaisi rouva Peniston.
"Minun on mahdotonta käsittää, miten sinun tuloillasi ja ilman menoja
-- puhumattakaan niistä sievoisista lahjoista, joita olen aina
antanut sinulle --"

"Oi, olette ollut kovin antelias, täti Julia, en tule koskaan
unohtamaan hyvyyttänne. Mutta te ette ehkä täysin voi käsittää, mihin
kaikkeen naiselta menee nykypäivinä rahaa --"

"En käsitä, että _sinulla_ olisi muita menoja kuin vaatteisiisi ja
rautatiematkoihin. Toivon sinun olevan hyvin puetun; mutta maksoinhan
minä Celesten laskun puolestasi viime lokakuussa."

Lily epäröi: hänen tätinsä pettämätön muisti ei ollut koskaan ollut
haitallisempi. "Olitte mahdollisimman hyvä; mutta senjälkeen on minun
ollut hankittava joitakin kapineita --"

"Mitä? Vaatteitako? Paljonko olet kuluttanut? Näytä minulle lasku --
totisesti se nainen petkuttaa sinua."

"Oh, ei, sitä en luule: vaatteet ovat niin hirveästi kallistuneet; ja
niitä tarvitsee niin monta eri lajia."

"Näytä minulle lasku", toisti rouva Peniston.

Lily epäröi taas. Ensiksikin, madame Celeste ei ollut vielä
lähettänyt hänen laskuaan ja toiseksi, se oli vain osa siitä
summasta, jonka Lily tarvitsi.

"Hän ei ole vielä lähettänyt laskua talvitilauksistani, mutta
minä _tiedän_, että se on suuri. Ja sitten on vielä pari muuta
maksettavaa; olen ollut huolimaton ja varomaton -- pelottaa
ajatellakin, mitä minä olen maksamassa --"

Lily käänsi suloiset hämmentyneet kasvonsa rouva Penistonin puoleen,
turhaan toivoen, että se vaikuttaisi hänen omaan sukupuoleensa, kuten
se oli vaikuttanut miehiin. Mutta rouva Penistoniin se vaikutti
siten, että hän peräytyi pelokkaasti.

"Olet, Lily, todellakin kyllin vanha hoitamaan omat asiasi, ja
säikyteltyäsi minut kuoliaaksi hommillasi eilen illalla voisit
ainakin valita paremman ajan vaivataksesi minua tuollaisilla
asioilla." Rouva Peniston katsoi kelloon ja nieli lääketabletin.
"Jos olet Celestelle maksamassa toisen tuhannen, niin lähettäköön
hän laskun minulle", lisäsi hän, ikäänkuin lopettaakseen keskustelun
hinnalla millä hyvänsä.

"Olen kovin pahoillani, täti Julia. Minun on vaikeata vaivata teitä
tällaisella hetkellä, mutta minulla ei todellakaan ole valinnan varaa
-- minun olisi pitänyt puhua ennemmin -- minä olen maksamassa paljon
enemmän kuin tuhat dollaria."

"Paljon enemmän? Kaksiko? Hän on varmaankin petkuttanut sinua!"

"Sanoin teille, ettei ollut vain Celeste. Minulla -- on muitakin
laskuja -- kiireellisempiä -- ne on järjestettävä."

"Mutta mitä Herran nimessä sinä olet ostanut? Jalokiviäkö? Sinähän
olet menettänyt järkesi", sanoi rouva Peniston tiukasti. "Mutta
jos olet joutunut velkoihin, niin saat kärsiä seuraukset ja panna
säästöön kuukausittain tulosi, kunnes laskusi ovat maksetut. Jos
pysyt rauhallisesti kotona ensi kevääseen etkä matkustele ympäri
maata, niin ei sinulla ole mitään menoja ja varmaankin saat neljässä
tai viidessä kuukaudessa maksetuksi lopun veloistasi, jos minä maksan
nyt räätälisi."

Lily oli taas vaiti. Hän tiesi, ettei hän voinut toivoa saavansa
irti tuhattakaan dollaria rouva Penistonilta vetoamalla pelkästään
Celesten laskuun, sillä rouva Peniston tahtoisi selvittää pukulaskut
ja asettaa shekin suorastaan Lilyn räätälille eikä hänelle. Ja raha
oli kuitenkin saatava, ennenkuin määräpäivä oli ohi!

"Velat, joista puhun ovat -- toisenlaisia -- ne eivät ole
kauppalaskuja", alkoi hän hämillään, mutta rouva Penistonin ilme
pelästytti hänet ehkä jatkamasta. Mahtoiko hänen tätinsä epäillä
jotakin? Tuo ajatus joudutti tunnustusta.

"Asia on se, että olen pelannut jokseenkin paljon korttia -- bridgeä;
kaikki naiset pelaavat; myöskin naimattomat naiset -- sitä vaaditaan
heiltä. Joskus olen voittanut -- voittanut aika tavalla -- mutta
viime aikoina ei minulla ole ollut onnea -- ja tietenkään sellaisia
velkoja ei voi maksaa vähitellen."

Hän pysähtyi, sillä rouva Penistonin ilme oli hänen kuunnellessaan
jähmetyttävä.

"Korttia -- olet pelannut korttia rahasta? Onko se sittenkin totta:
kun minulle siitä puhuttiin, en tahtonut sitä uskoa. En halua kysyä,
onko kaikki se muukin kauhea, mitä olen sinusta kuullut, myöskin
totta; hermoillani on muutenkin kestämistä. Kun ajattelen, millaista
esimerkkiä sinulle on näytetty tässä talossa! Mutta luulen, että se
on entisen kasvatuksesi syy -- eihän kukaan tietänyt, mistä äitisi
haali ystävänsä. Ja hänen sunnuntainviettonsa oli skandaali -- mikäli
minä tiedän." Rouva Peniston pyörähti äkkiä ympäri. "Pelaatko sinä
sunnuntainakin korttia?"

Lilyn mieleen muistui muutamia sateisia sunnuntaita Bellomontissa ja
Dorseteilla.

"Olette kovin ankara minulle, täti. En ole koskaan todella välittänyt
korteista, mutta naimattomien naisten on vastenmielistä joutua
omahyväisen ja ylimielisen maineeseen ja niin helpostihan sitä joutuu
tekemään, mitä muut tekevät. Olen saanut tuntuvan opetuksen, ja jos
autatte minua tällä kertaa, niin lupaan --"

Rouva Peniston kohotti kätensä varoittaen. "Sinun ei tarvitse tehdä
mitään lupauksia. Kun tarjosin sinulle kodin, en sitoutunut maksamaan
sinun pelivelkojasi."

"Täti! Ettehän tarkoita, ettette tahdo auttaa?"

"Varmastikaan en tee mitään, joka saattaisi näyttää käytöksesi
suosimiselta. Jos todellakin olet velkaa räätälillesi, niin hänet
kyllä maksan -- mutta muuten en tunnusta olevani velvollinen
vastaamaan veloistasi."

Lily oli noussut ja seisoi kalpeana ja vavisten tätinsä edessä.
Ylpeys taisteli hänessä, mutta nöyryytys sai hänet huudahtamaan:
"Täti, minä menetän ihmisten suosion -- minä --" Mutta hän ei voinut
jatkaa. Jos hänen tätinsä oli jo niin julma peliveloistakin, niin
millä mielellä hän kuulisikaan totuuden kauheaa tunnustusta?

"Minun mielestäni sinä _olet jo menettänyt_ ihmisten suosion, Lily:
käytöksesi kautta enemmän kuin sen seurausten. Sanot ystäviesi
houkutelleen pelaamaan sinut kanssaan; no, heillekin on opetus yhtä
tarpeen. Heillä on ehkä varaa menettää hieman rahaa -- missään
tapauksessa en pane rahojani niiden maksamiseen. Ja nyt minun täytyy
pyytää, että jätät minut -- tämä kohtaus on ollut kovin rasittava,
ja minun on pidettävä huolta terveydestäni. Vedä verhot alas ja sano
Jenningsille, etten ota tänä iltana vastaan ketään muita kuin Grace
Stepneyn."

Lily meni huoneeseensa ja salpasi oven. Hän vapisi pelosta ja
vihasta -- raivottarien siipien suhina oli hänen korvissaan. Hän
kulki huoneessaan edestakaisin epäsäännöllisin askelin. Viimeinen
pelastusportti oli lukittu -- hän tunsi olevansa suljettu sisään, oma
häpeänsä kumppaninaan --.

Äkkiä hänen katseensa osui uunin reunakkeella olevaan kelloon.
Se näytti puoli neljää, ja hän muisti, että Selden tulisi hänen
luokseen neljän aikana. Hän oli aikonut käännyttää hänet pois niine
hyvineen, mutta nyt hänen sydämensä halasi nähdä häntä. Eikö Seldenin
rakkaudessa ollut pelastuksen lupaus? Maatessaan Gertyn vieressä
edellisenä yönä Lily oli ajatellut hänen tuloaan ja sitä suloutta,
kun saisi itkeä pois tuskansa hänen rinnallaan. Tietysti hän oli
aikonut selvittää asiansa, ennenkuin tapaisi häntä, -- hän ei ollut
todella koskaan epäillyt, ettei rouva Peniston auttaisi häntä. Ja
hän oli tuntenut kurjuutensa suurimmillaankin ollessa, että Seldenin
rakkaus ei voinut olla hänen viimeinen pakopaikkansa; olisi vain niin
suloista hakea siitä hetken ajaksi suojaa ja yrittää sitten uusin
voimin eteenpäin.

Mutta nyt Seldenin rakkaus oli hänen ainoa toivonsa, ja hänen siinä
onnettomana yksin istuessaan tuli ajatus uskoa asiansa hänelle niin
viekottelevaksi kuin virran juoksu itsemurhaajalle. Ensi syöksähdys
olisi hirveä -- mutta mikä siunaus siitä sitten seuraisikaan! Hän
muisteli Gertyn sanoja: "Tunnen hänet -- hän tahtoo auttaa sinua"; ja
hänen mielensä takertui niihin kuten sairas takertuisi parantavaan
pyhäinjäännökseen. Oi, jos Selden todellakin ymmärtäisi häntä --
jos hän tahtoisi auttaa häntä saamaan ehjäksi hänen särkyneen
elämänsä ja muodostamaan sen uuteen asuun, mihin ei jäisi jälkeäkään
entisestä! Selden oli aina saanut hänet tuntemaan, että hän on
paremman arvoinen, eikä hän koskaan tarvinnut kipeämmin sellaista
lohdutusta kuin nyt. Yhä uudelleen häntä arvelutti ajatus, että
hän tunnustuksellaan saattaisi vaaraan hänen rakkautensa, sillä
rakkautta hän tarvitsi -- siihen sisältyisi koko hehkuva halu koota
yhteen hänen itsekunnioituksensa erilliset pirstaleet. Mutta hän
palasi Gertyn sanoihin ja piti niistä kiinni. Hän oli varma siitä,
että Gerty tiesi Seldenin tunteet häntä kohtaan, ja hänelle ei ollut
koskaan selvinnyt, että Gertyn tunteet Seldeniä kohtaan olivat paljon
palavammat kuin hänen.

Neljän aikana hän oli salongissa: hän oli varma, että Selden olisi
täsmällinen. Mutta kello löi neljä -- hänen sydämensä löi kuumeisen
kiihkeästi. Hänellä oli aikaa tarkastaa uudestaan ahdistustaan ja
harkita jälleen, särkisikö hän luottamuksellaan Seldenin illusionin.
Mutta kun minuutit kuluivat, kävi tarve saada hänelle puhua asiansa
pakottavammaksi; hän ei voinut yksin kantaa kurjuutensa taakkaa.
Siitä tulisi ehkä turmiollinen hetki, mutta eikö hän voinut luottaa
kauneuteensa, joka saattaisi hänet onnellisesti Seldenin hellyyden
turviin. Mutta tunti kului ja Selden ei tullut. Epäilemättä jokin
oli häntä pidättänyt tai oli hän lukenut nelosen viitoseksi hänen
hätäisesti kirjoitetussa kirjeessään. Ovikellon soitto muutama
minuutti yli viiden vahvisti tämän otaksumisen ja sai Lilyn
tekemään nopean päätöksen kirjoittaa vasta selvemmin. Askelten
kaiku eteishallissa ja palvelijan ääni valoivat uutta tarmoa hänen
suoniinsa. Hän tunsi vielä kerran olevansa taipuisa ja voittamaton
satunnaisuuksien muovailija, ja muistellessaan, mikä mahti hänellä
oli Seldeniin, hän sai äkkiä luottamusta. Mutta kun salongin ovi
aukeni, tunsi hän sisääntulijassa Rosedalen.

Pettymys tuotti hänelle kipeää tuskaa, mutta kun suuttumus kohtalon
kömpelyyteen ja omaan huolimattomuuteen, kun ei ollut kieltänyt
päästämästä sisään muita kuin Seldenin, oli mennyt ohi, oli hän
jälleen oman itsensä herra ja tervehti Rosedalea ystävällisesti. Oli
ikävää, että Selden, jos hän tulisi, tapaisi tuon omituisen vieraan
hänen luonaan, mutta Lily oli mestari vapautumaan haitallisista
vieraista ja hänen nykyiselle mielelleen Rosedale näytti selvästi
syrjäytettävältä.

Rosedalen käsitys tilanteesta ilmeni hänelle muutaman minuutin
keskustelun kuluttua. Lily oli ottanut puheeksi Bryn herrasväen
kutsut ikäänkuin siten päästäkseen sen väliajan yli, kunnes Selden
ilmaantuisi, mutta Rosedale, asetuttuaan itsepäisesti teepöydän
ääreen kädet taskussa ja sääret hieman liian vapaasti ojennettuina,
antoi keskustelulle äkkiä persoonallisen käänteen.

"Aika hyvin järjestetty -- kylläkin. Tietysti oli yhtä ja toista,
mitä rouva Fisheriltä ei olisi voinut odottaa: samppanja ei ollut
kylmää ja pukuhuoneessa vaihtui vaatteita. Minä olisin kustantanut
hienompaa musiikkia. Mutta sehän on minun luonteen mukaista. Jos
tahdon jotakin, niin en kitsaile: minä en mene tiedustelemaan
kirjanpitäjältä ja sitten ihmettele, onko esine hintansa arvoinen. En
tyytyisi Bryn herrasväen kaltaisiin pitoihin; haluaisin jotakin, joka
näyttäisi helpommalta ja luontevammalta. Ja siihen tarvitaan juuri
kaksi asiaa, Miss Bart: rahaa ja naista, joka osaisi sitä käyttää."

Hän pysähtyi ja tutki Lilyä katseellaan tarkkaavaisesti, kun tämä oli
järjestävinään teekuppeja.

"Rahaa minulla on", jatkoi hän selvitellen kurkkuaan, "naista vain
kaipaan -- ja luulen, että minulla se onkin jo tiedossa."

Rosedale kumartui hieman eteenpäin pitäen kättään kävelykeppinsä
päässä. Hän oli nähnyt Ned Van Alstynen kaltaisten miesten tuovan
hattunsa ja keppinsä salonkiin ja hän ajatteli, että se antoi
tuttavallisen eleganssin vivahduksen hänen esiintymiselleen.

Lily oli ääneti, suu hienossa hymyssä ja hajamielisesti katsoen
Rosedalen kasvoihin. Todellisuudessa hän mietti, että kosiminen
kestäisi jonkun aikaa ja että Selden varmaankin ilmaantuisi,
ennenkuin hänen tarvitsisi antaa kieltävä vastaus. Hänen mietiskelevä
ilmeensä, joka ikäänkuin ilmaisi hänen taipuneen, vaikk'ei
vielä lopullisesti myöntyneen, näytti Rosedalesta kehoittavan
häntä rohkaisemaan mielensä. Hän ei olisi pitänyt vastustelua
todennäköisenä.

"Luulen, että se onkin minulla jo tiedossa", toisti hän naurahtaen,
mikä oli tarkoitettu vahvistamaan hänen itseluottamustaan.
"Tavallisesti _olen saanut_, mitä olen tahtonut elämässä, Miss Bart.
Tahdoin rahaa, ja olen saanut sitä enemmän kuin tiedän, miten sen
sijoittaa; ja nyt ei raha tunnu olevan mistään kotoisin, jollen
voi sitä käyttää oikean naisen hyväksi. Tahtoisin saada aikaan
sillä sen, että vaimoni saisi tuntemaan rinnallaan kaikki naiset
pieniksi. En kitsastelisi rahaa, mitä siihen tarvittaisiin. Mutta
kaikki naiset eivät voi sitä tehdä. Luin eräästä kirjasta naisesta,
joka tahtoi kultasormuksia tai jotain sellaista, ja pojat kantoivat
niitä hänelle, mutta hän sortui niihin: ne tappoivat hänet. No,
siinä on kyllä totta: jotkut naiset näyttävät kiusaantuneilta
jalokiviensä taakan alla. Mutta minä haluan sellaista naista, joka
tahtoo pitää päänsä sitä pystymmässä, mitä enemmän minä koristan sen
timanteilla. Ja kun katsoin teihin toissa iltana Bryn herrasväellä,
kun esiinnyitte yksinkertaisessa valkoisessa puvussa ja olitte sen
näköinen kuin olisi ollut kruunu päässänne, sanoin itsekseni: 'Totta
totisesti, jos hänellä olisi sellainen, niin hän kantaisi sitä kuin
olisi se kasvanut häneen!'"

Lily oli yhä ääneti ja Rosedale jatkoi innostuen aiheeseensa:
"Sanokaa, mistä johtuu, että tämänlaiset naiset ovat suuremman
arvoisia kuin kaikki muut yhteensä? Jos nainen alkaa olla
välittämättä koristeistaan, niin on se sen merkki, että hän haluaa
parempaa kuin muilla on -- ja niin on kaiken muunkin laita. Te
tiedätte, mitä minä tarkoitan -- tiedätte, että vain koreat esineet
ovat arvottomia. No niin, haluaisin, että vaimoni kykenisi pitämään
varmasti omanaan sitä, mitä hän haluaa. Tiedän, että rahaan liittyy
eräs jokapäiväinen seikka: se, että ajattelee sitä. Mutta minun
vaimoni ei tarvitsisi koskaan tehdä sitä." Hän pysähtyi ja lisäsi
sitten: "Arvaan teidän tietävän, ketä naista minä pidän silmällä,
Miss Bart."

Lily nosti päätään ilostuen hieman tuosta vetoumuksesta. Hänen
ajatustensa sekamelskankin läpi oli Rosedalen miljoonien
kilahduksella hieman viekoitusvoimaa. Ah, ne kyllä riittäisivät
hänen onnettoman velkansa maksuksi! Mutta niiden omistaja tuli yhä
vastenmielisemmäksi Seldenin tuloa odotellessa. Vastakohta oli liian
jyrkkä: Lily saattoi tuskin pidättää hymyä, jota se herätti. Hän
päätti, että suoruus olisi paras.

"Jos tarkoitatte minua, Mr. Rosedale, niin olen hyvin kiitollinen,
se on minulle hyvin imartelevaa: mutta minä en tiedä, mikä teidät on
aiheuttanut ajattelemaan --"

"Ah, jos tarkoitatte, ettette ole hullaantumiseen asti rakastunut
minuun, niin minulla on kyllä sen verran tajuntaa jäljellä, että
huomaan sen. Enkä puhukaan teille ikäänkuin sitä olisitte --
otaksun tuntevani sen puheentavan, joka sopii näihin oloihin. Te
ette ole kovin ihastunut minuun, mutta te olette ihastunut loistoon
ja aistikkuuteen ja huvituksiin ja siihen, että pääsette ikävistä
vekseliasioista. Te pidätte hauskuudesta, mutta ette mielellänne näe
siitä vaivaa, ja minä ehdotan, että saan huolehtia hauskuudesta ja
nähdä siitä vaivaa."

Hän pysähtyi, ja Lily vastasi jäätävä hymy huulillaan: "Erehdytte
yhdessä kohdassa, Mr. Rosedale: kaikesta, mistä nautin, olen valmis
näkemään myöskin vaivaa."

Hän puhui siinä tarkoituksessa, että saisi Rosedalen näkemään, että,
jos tämä koetti näillä sanoillaan vihjata hänen yksityisasioihinsa,
hän olisi valmistunut torjumaan ne. Mutta joskin Rosedale käsitti
hänen tarkoituksensa, ei se saattanut häntä hämilleen, ja Rosedale
jatkoi samassa äänilajissa: "Tarkoitukseni ei ollut loukata. Suokaa
anteeksi, jos olen puhunut liian yksinkertaisesti. Mutta, miksi
ette ole minua kohtaan suora? Miksi käytätte noin kömpelöä temppua?
Muistatte, että on ollut aikoja, jolloin olitte tukalassa asemassa --
helkkarin tukalassa asemassa -- ja naisen vanhetessa ja tapahtumien
kulkiessa kulkuaan hänen haluamansa asiat pyrkivät kulkemaan hänen
ohitseen eivätkä tule takaisin. En tahdo sanoa, että se olisi lähellä
teitä, mutta te olette saanut maistaa ikävyyksiä, joita teidän
kaltaisenne naisen ei olisi pitänyt koskaan tulla tuntemaan, ja
minun tarjoukseni tarkoittaa, että voitte kääntää niille ainaiseksi
selkänne."

Lilyn kasvoihin nousi puna. Rosedalen tarkoitus oli päivänselvä,
ja antaa sen toteutua vastustelematta oli turmiollinen heikkouden
tunnustus, kun taas sitä liian avoimesti vastustamalla joutuisi
vaaraan suututtaa Rosedale vaarallisella hetkellä. Suuttumus väreili
Lilyn huulilla. Mutta sitä tukahdutti salainen ääni, joka varoitti
häntä riitaantumasta Rosedalen kanssa. Tämä tiesi liian paljon
hänestä, ja tälläkin hetkellä, jolloin Rosedalelle oli tärkeää
esiintyä parhaassa valossaan, hän ei arkaillut antamasta Lilyn nähdä,
miten paljon hän tiesi. Miten hän sitten käyttäisikään valtaansa,
kun Lily olisi ylenkatseellaan antanut siihen aiheen? Lilyn koko
tulevaisuus saattoi riippua siitä tavasta, millä hän vastaisi
hänelle: hänen oli pysähdyttävä ja harkittava sitä, kuten hengästynyt
pakolainen pysähtyy teiden risteykseen ja koettaa kylmästi harkita,
mille tielle hän lähtisi.

"Olette aivan oikeassa, Mr. Rosedale. Minä _olen_ ollut tukalassa
asemassa ja olen teille kiitollinen, että tahdotte vapauttaa
minut siitä. Ei ole aina helppoa olla aivan riippumaton ja oman
arvonsa tunteva, kun on köyhä ja elää rikkaiden parissa. Olen ollut
huolimaton raha-asioissani ja minulla on ollut ikävyyksiä laskujeni
kanssa. Mutta olisin itsekäs ja kiittämätön, jos siitä syystä
ottaisin vastaan kaikki, mitä tarjootte, voimatta omasta puolestani
mitään muuta kuin haluta päästä vapaaksi ikävyyksistäni. Teidän
täytyy suoda minulle aikaa -- aikaa ajatella hyvyyttänne -- ja sitä,
mitä minä voin antaa teille sitä vastaan --"

Lily ojensi viehättävin liikkein kätensä hyvästiksi. Rosedale nousi
tottelevasti hieman punastuneena odottamattomasta menestyksestään
ja rotunsa tavoin tottuneena mukautumaan siihen, mitä oli
tarjolla, kiiruhtamatta liiaksi kiristämään enempää. Hänen
nopeassa taipuvaisuudessaan oli jotakin, joka peloitti Lilyä; hän
näki siinä kärsivällisyyden patoutuneen voiman, joka taltuttaisi
voimakkaimmankin tahdon. Mutta he olivat joka tapauksessa eronneet
ystävällisesti, ja Rosedale oli lähtenyt talosta kohtaamatta Seldeniä
-- Seldeniä, jonka itsepintainen poissaolo sai Lilyn uudelleen
hätääntymään. Rosedale oli viipynyt yli tunnin, ja Lily tunsi,
ettei Seldenin tulosta ollut enää toivoakaan. Tämä tietystikin
kirjeellisesti selittäisi poisjääntinsä; iltaposti toisi kirjeen
häneltä. Mutta Lilyn täytyi jättää tunnustuksensa tuonnemmaksi, mikä
sattui raskaasti hänen uupuneeseen mieleensä.

Isku kävi yhä raskaammaksi, kun iltaposti ei tuonutkaan
hänelle kirjettä ja hänen oli noustava huoneeseensa viettämään
yksinäistä yötä -- yhtä julmaa ja unetonta kuin hänen kidutettu
mielikuvituksensa oli loihtinut esille Gertyn luona. Hän ei ollut
koskaan oppinut elämään omien ajatustensa parissa.

Päivänsarastus karkoitti mielikuvien joukon ja selvensi hänelle, että
hänen oli saatava Seldeniltä tietoja vielä aamupäivällä. Mutta päivä
kului Seldenin kirjoittamatta tai tulematta itse. Lily pysyi kotona
syöden aamiaisen ja päivällisen yksin tätinsä kanssa, joka valitti
sydäntään ja jonka puhelu oli jäätävän kylmää. Rouva Peniston meni
hyvin aikaisin levolle, ja hänen mentyään Lily istui ja kirjoitti
kirjeen Seldenille. Hän oli soittamaisillaan kirjeenviejää, kun hänen
katseensa osui iltalehden uutiseen: "Mr. Lawrence Selden oli niiden
matkustajien joukossa, jotka lähtivät tänään iltapäivällä Havannaan
ja Länsi-Intiaan."

Hän laski sanomalehden pois ja istui liikahtamatta tuijottaen
kirjeeseensä. Nyt hän ymmärsi, ettei Selden tulisi koskaan, että hän
oli lähtenyt, koska hän pelkäsi, että hän saattaisi muuten tulla.
Lily nousi ja käyden huoneen poikki hän tarkasteli kauan itseään
kirkkaassa peilissä. Hänen kasvojensa viirut näkyivät hirveän
selvästi -- hän näytti vanhalta. Ja kun nainen näyttää itsestään
vanhalta, niin miltä hän näyttääkään muista? Hän kääntyi pois ja
alkoi kulkea huoneessa edestakaisin. Äkkiä hän huomasi, että kynä,
jolla hän oli kirjoittanut Seldenille, oli yhä aukinaisen mustetolpon
suulla. Hän istuutui jälleen ja kirjoitti nopeasti kuoreen Rosedalen
osoitteen. Sitten hän otti paperiarkin ja istui sen ääressä kynä
kädessä. Oli ollut kylläkin helppo kirjoittaa päivänmäärä ja "Paras
Herra Rosedale", mutta sitten hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän
aikoi pyytää häntä tulemaan, mutta hän ei löytänyt sanoja. Vihdoin
hän alkoi: "Olen ajatellut --" sitten hän laski kynän pois ja istui
kyynäspäihinsä nojaten ja peittäen kasvonsa käsiinsä.

Äkkiä hän hypähti ylös kuullessaan ovikellon soivan. Ei ollut
myöhä -- kello oli tuskin kymmentä -- ja saattoi vielä tulla kirje
Seldeniltä -- tai sana -- tai hän saattoi olla itse oven takana!
Uutinen hänen lähdöstään saattoi olla erehdys -- saattoi löytyä
toinenkin Lawrence Selden, joka oli lähtenyt Havannaan -- kaikki
nämä mahdollisuudet ennättivät liikkua hänen ajatuksissaan ja saada
hänet vakuutetuksi siitä, että hän saisi lopultakin nähdä ja kuulla
Seldenistä, kunnes salongin ovi aukeni ja sisään astui palvelija,
joka toi sähkösanomaa.

Lily avasi sen vapisevin käsin ja luki Bertha Dorsetin nimen
seuraavan ilmoituksen alla: "Matkustamme odottamatta huomenna. Tule
mukaan Välimerenmatkalle."






II KIRJA.




I.


Seldenistä tuntui elävästi Kasinon portailla, että Monte Carlolla oli
suuremmassa määrin kuin millään muulla hänen tuntemallaan paikalla
kyky sopeutua joka miehen mielialaan.

Hänen oman mielialansa mukaan se oli tällä hetkellä kuin valmis
viettämään tervetuliaisjuhlaa, mikä kylmälle tarkastelijalle
olisi voinut esiintyä maalattuina poskina ja kevyenä elämänä. Kun
hän tarkasteli valkoista toriaukeamaa, jota reunusti keikaileva
arkkitehtuuri, puutarhojen tavoiteltua troopillisuutta, etualalla
päilyviä ryhmiä taustana vuoret, jotka vaikuttivat kuin ylevä
näyttämöllepano, mikä oli kuin siihen unohtunut kuvaelmien
kiireisesti vaihtuessa -- kun hän sai tuta valon ja huolettomuuden
vaikutelman koko laajuudessaan, tunsi hän vapautusta elämänsä
viimeisistä kuukausista.

New Yorkin talvi oli ollut loppumaton sarja lumisia päiviä, joita
oli seurannut kevät kalseine auringonpaisteineen ja rajuilmoineen,
ympäristön rumuuden loukatessa silmää ja kolean tuulen piestessä
ihoa. Selden oli työhönsä syventyneenä ajatellut, etteivät
ulkonaiset olosuhteet merkitsisi paljoa hänen asemassaan olevalle
miehelle ja että kylmyys ja rumuus olivat hyvä panssari niiden
pehmeyttä vastaan. Kun hänen oli kiireellisen asian takia lähdettävä
Pariisiin neuvottelemaan erään asiakkaan kanssa, keskeytti hän
vastahakoisesti totutun toimistoaskartelunsa. Ja vasta nyt,
toimitettuaan asiansa ja päästyään viikoksi etelään, alkoi hän tuntea
uudelleen tarkasteluintoa, mikä on niiden lohdutus, jotka osoittavat
objektiivista mielenkiintoa elämään.

Sitä moninaisuutta, mitä se tarjosi -- sitä lakkaamatonta yllätystä,
mitä saivat aikaan sen vastakohdat ja samanlaisuudet! Siinä ne nyt
olivat kevään mukana kaikki nuo näyttämön juonet ja käänteet hänen
ympärillään, hänen laskeutuessaan Kasinon portaita ja pysähtyessään
sen edustalla olevalle kivitykselle. Hän ei ollut ollut matkoilla
seitsemään vuoteen -- miten paljon olikaan sillä aikaa muuttunut!
Joskin elämä oli syvimmässä syvyydessään pysynyt koskemattomana,
niin ulkokuoressa löytyi tuskin pienintäkään kohtaa, joka olisi
pysynyt samana. Ja tämä oli oikea paikka tuomaan näkyviin muutoksen
täydellisyyden.

Oli huhtikuun puoliväli ja tuntui jo siltä, että juhliminen oli
saavuttanut kiinteän pisteensä ja torilla ja puistoissa häilyvät
ryhmät pian hajaantuisivat ja näyttämö vaihtuisi. Sillävälin näytti
esityksen viimeisille hetkille antavan uutta loistoa väliverhon
laskeutumisen uhka. Ilman ihanuus, kasvien uhkeus, meren ja taivaan
voimakas sini saivat aikaan loppukuvaelman vaikutuksen, kun kaikki
valot ovat yht'äkkiä sytytetyt. Tätä vaikutelmaa lisäsi tällä
hetkellä se tapa, millä tietoisesti huomiotaherättävä ihmisryhmä
lähestyi Kasinon keskipäätyä ja seisoi Seldenin edessä ikäänkuin
ne olisivat olleet loppukohtaukseen yhteenkokoontuneita näytelmän
päähenkilöitä. Heidän ilmaantumisensa vahvisti sitä vaikutelmaa,
että näytelmän kustannuksista ei oltu välitetty. Naiset seisoivat
erilaisissa asennoissa, jotka olivat harkittuja saamaan aikaan
yksilöllisiä vaikutelmia, ja miehet kieppuivat erillisinä heidän
ympärillään kuin näyttämösankarit, joiden räätälien nimet ovat
ohjelmassa. Selden itse se tietämättään sekoitti ryhmän herättämällä
erään sen jäsenen huomion puoleensa.

"Mitä? Mr. Selden!" huudahti rouva Fisher hämmästyneenä. Ja osoittaen
rouva Stepneytä ja Brytä hän lisäsi valittaen: "Me olemme nälkään
nääntymäisillämme, kun emme voi päättää, minne mennä aamiaiselle."

Kun Selden oli lausuttu tervetulleeksi seuraan, kuuli hän
hauskuudekseen, että oli useitakin paikkoja, joiden aamiaisen
kokematta jättäminen olisi vahinko tai joiden aamiaiselle meneminen
olisi erehdys, niin että syöminen otettiin nyt vähemmin lukuun kuin
se oikea paikka, jossa sen menot suoritettaisiin.

"Parasta tarjotaan tietenkin _Terrassella_, mutta siellä oleminen
näyttää kuin sinne menisi vain sen vuoksi: amerikkalaiset, jotka
eivät tunne ketään, ryntäävät aina parhaan ruoan kimppuun. Ja
Beltshiren herttuatar oli hiljattain Bécassinillä", toimitti rouva
Bry totisena.

Rouva Bry ei ollut rouva Fisherin kauhuksi edistynyt siltä asteelta,
jolla julkisesti harkitaan seuraelämän vaihtoehtoja. Hän ei voinut
saavuttaa sitä esiintymisastetta, että tehdään jotakin, koska
halutaan sitä tehdä ja valinta suoritetaan vain kelvollisuutta
silmällä pitäen.

Mr. Bry, lyhyt, kalpea ja puuhailevan näköinen mies, jolla oli väljä
puku, otti asian kevyeltä kannalta.

"Minä luulen herttuattaren käyvän siellä, missä on huokeinta,
jolleivät muut maksa hänen ateriaansa. Jos tarjoatte hänelle aterian
Terrassella, niin hän kyllä tarttuu koukkuun."

Mutta rouva Stepney ehätti väliin. "Suurherttuattaret käyvät pienessä
Condaminessa. Lord Hubert sanoo sen olevan ainoan ravintolan
Euroopassa, missä osataan keittää herneitä."

Lord Hubert Dacey, hoikka, rähjääntyneen näköinen, jonka hymy oli
viehättävän raukea ja joka näytti kuluttaneen parhaat vuotensa
ohjaamalla varakkaita oikeaan ravintolaan, huudahti myöntäen: "Aivan
niin."

"_Herneitä?_" sanoi Mr. Bry miettivästi. "Osaavatko ne keittää
_terrapinia_? Siitä sen juuri näkee", hän jatkoi, "mitä nämä
eurooppalaiset ovat, kun herneiden keittotaidolla saa itselleen
mainetta!"

Jack Stepney sekaantui puheeseen arvovaltaisena. "En tiedä, voinko
täysin yhtyä Daceyhin: Pariisissa, Quai Voltairen lähellä, on pieni
loukko -- mutta missään tapauksessa minä en voi suositella tuota
Condaminea, en ainakaan, kun on naisia seurassa."

Stepney oli naimisiin jouduttuaan lihonut ja tullut turhankainoksi,
kuten Van Osburghin suvusta naineen sopikin. Mutta hänen vaimonsa
käynti oli hänen hämmästyksekseen ja pettymyksekseen kehittynyt
maatatärisyttävän raskaaksi, mikä sai hänet henkeään pidättäen
kulkemaan vaimonsa jälkiä.

"Sinne me menemme!" selitti tämä heilauttaen raskaasti hattusulkiaan.
"Olen niin kyllästynyt Terrasseen: siellä on niin pitkäveteistä
kuin äidin päivällisillä. Ja Lord Hubert lupasi sanoa meille, ketä
kunnianarvoista väkeä on muualla -- eikö luvannutkin, Carry? No,
Jack, älä ole niin juhlallisen näköinen!"

"Hyvä", sanoi rouva Bry, "en halua tietää muuta kuin ketä heidän
räätälinsä ovat."

"Epäilemättä voi Dacey sanoa teille senkin", huomautti Stepney
ivallisesti, mikä herätti toisissa pientä mutinaa, "minä voin ainakin
_löytää_, toveri paras." Ja kun rouva Bry oli selittänyt, ettei
hän voinut käydä enää askeltakaan, huusi seurue pari kolme kevyttä
ajoneuvoa, jotka odottivat kyydittäviä puistojen varsilla, ja kulkue
vyöryi Condamineen päin.

Heidän määräpaikkansa oli eräs niitä pieniä ravintoloita, jotka
kohoavat Monte Carlosta pitkin rannikkoa alhaalla sijaitsevaan
kaupunginosaan johtavan boulevardin varrella. Ikkunasta, jonka
luo he olivat asettuneet, he näkivät yli sataman syvänsinisen
kaarelman, jota reunusti kaksoiskallionienten vihreys; oikealla
näkyi jyrkkäkallioinen Monaco kirkkonsa ja linnansa keskiaikaisine
ääriviivoineen, vasemmalla pelihuoneen terassit ja tornit. Näiden
välillä kyntivät lahden vettä kevyet huvialukset ja juuri tällä
hetkellä veti seurueen huomion herneistä puoleensa suuren höyryjahdin
majesteetillinen satamaan tulo.

"Totta totisesti, luulenpa, että se on Dorsetien laiva!" huudahti
Stepney; ja Lord Hubert, pudottaen monokkelinsa, vahvisti: "Se on
Sabrina."

"Niinkö pian? Heidänhän piti viettää kuukausi Siciliassa", huomautti
rouva Fisher.

"Arvaan heistä tuntuvan kuin olisivat he sen viettäneetkin: koko
Siciliassa on vain yksi kunnon hotelli", moitti Mr. Bry.

"Se oli Ned Silvertonin keksintö -- mutta Dorset-paralla ja Lily
Bartilla on varmaankin ollut hyvin ikävä", huomautti rouva Fisher ja
lisäsi hiljentäen ääntään Seldenille: "Toivon, ettei siellä ole ollut
riitaa."

"On hirveän hauskaa, kun Miss Bart on mukana", sanoi Lord Hubert
lempeällä varovaisella äänellään, ja rouva Bry lisäsi vilpittömästi:
"Vakuutan, että herttuatar tahtoo nyt, kun Lily on täällä, syödä
päivällistä kanssamme."

"Herttuatar ihailee häntä suunnattomasti: olen varma, että hän on
ihastuksissaan, kun asia on näin järjestynyt", myönteli Lord Hubert
nopeasti kuten ainakin mies, joka on tottunut käyttämään hyväkseen
helpottavia seuraelämän kosketuksia, niin että Seldeniä kummastutti
hänen käytöksensä muutos.

"Lilyllä on ollut täällä suurenmoinen menestys", jatkoi rouva Fisher
pitäen yhä Seldeniä uskottunaan. "Hän näyttää kymmentä vuotta
nuoremmalta -- hän ei ole minusta koskaan ollut niin sievä. Lady
Skiddaw otti hänet mukaansa, kaikkialle Cannesiin ja Makedonian
prinsessa pidätti häntä viikon Cimiezissä. Sanotaan sen olleen yhtenä
syynä, miksi Bertha toimitti höyryjahdin pois Siciliasta: prinsessa
ei ollut huomaavainen hänelle eikä hän voinut katsella Lilyn
voittokulkua."

Selden ei vastannut mitään. Hän oli ollut hämärästi tietoinen
siitä, että Miss Bart risteili Välimerta Dorsetien kanssa, mutta
hän ei osannut odottaa, että hän kohtaisi hänet Rivieralla, missä
varsinainen sesonki oli päättymäisillään. Nojatessaan tuolin
selkämystää vastaan ja hiljaa tarkastellen kullalla kirjailtua
turkkilaista kahvikuppia hän koetti jotenkin järjestää ajatuksiaan,
saada selville, miten Lilyn läheisyys todella vaikutti häneen.
Hänellä oli taipumus pakottaa itsensä sisäisen liikutuksenkin
hetkinä saamaan selvän tunteistaan, ja häntä todellakin hämmästytti
se hämminki, minkä Sabrinan näkeminen hänessä aiheutti. Hänellä oli
syytä ajatella, että hänen katkeraa pettymystään seuranneet kolme
ankarassa työssä kulunutta kuukautta olisivat haihduttaneet hänen
mielestään kaikki tunteelliset ajatukset. Hän tunsi ennen kaikkea
kiitollisuutta pakoonpääsystään; hän oli kuin matkustaja, joka on
niin kiitollinen tapaturmasta pelastumisestaan, että hän on aluksi
tuskin tietoinen ruhjevammoistaan. Nyt hän äkkiä tunsi kipua ja
totesi, ettei hän sittenkään ollut päässyt ehjin nahoin.

Tuntia myöhemmin hän rouva Fisherin rinnalla Kasinon puistoissa
koetti löytää uusia syitä sen vääryyden unohtamiseen, joka häntä
oli kohdannut tarkastellessaan vältettyä vaaraa. Seurue oli
hajaantunut kauan aikaa tuumailtuaan kuten on tavallista Monte
Carlossa, jossa kaikki näyttää houkuttelevan joutilaisuuteen. Lord
Hubert Dacey oli lopultakin mennyt etsimään Beltshiren herttuatarta
ja hän sai evästyksekseen rouva Bryn vaatimuksen, että hänen oli
varmasti tuotava herttuatar päivällisille; Stepneyt olivat lähteneet
automobiilillaan Nizzaan ja Mr. Bry oli mennyt ottamaan osaa
kyyhkysenampumakilpailuun, jossa hän tällä hetkellä sai koetella
korkeimpia kykyjään.

Rouva Bryn, jolla oli taipumus punehtua aterian jälkeen, taivutti
Carry Fisher ovelasti vetäytymään hotelliinsa levähtämään tunnin
ajaksi, ja Selden ja hänen seuralaisensa saattoivat täten kuljeskella
ja pitää toisilleen tuttavallisesti seuraa. He istuutuivat pian
rauhalliselle penkille, jota varjostivat laakeri ja ruusut ja jolta
he näkivät viirun sinistä merta marmoripylväiden välitse ja ylpeitä
kaktuksien varsia, jotka meteorin tavoin kohosivat kalliosta. Heidän
lymypaikkansa pehmeä varjoisuus ja ilman väreily heidän ympärillään
houkuttelivat haaveiluun ja paperosseja polttamaan. Ja Selden näihin
vaikutuksiin antautuneena salli rouva Fisherin kertoa itselleen
viimeiset kokemuksensa. Tämä oli lähtenyt Bryn herrasväen kanssa
matkalle, kun hienosto pakenee New Yorkin tylyä kevättä. Ensimmäisen
menestyksensä huumaamina Bryt jo halusivat uusia kuningaskuntia,
ja rouva Fisher, jonka mielestä Rivieralta on helppo pääsy Lontoon
seurapiireihin, oli ohjannut heidän kulkunsa sinne. Hänellä oli
seurustelututtavia joka pääkaupungissa ja erikoinen kyky löytää ne
jälleen pitkien poissaolojen perästä. Ja huolellisesti tiedotettu
maine Bryn herrasväen rikkauksista oli yhtäkkiä kerännyt heidän
ympärilleen kansainvälisen huvinhaluisten joukon.

"Mutta asiat eivät ole menneet niin hyvin kuin odotin", lisäsi
rouva Fisher suoraan. "Voi kyllä sanoa, että jokainen, jolla on
rahoja, pääsee seuraelämään mukaan; mutta oikeampi on sanoa, että
_melkein_ jokainen pääsee. Ja Lontoon tori on niin tupaten täynnä
uusia amerikkalaisia, että heidän tulee olla joko hyvin viisaita tai
hirveän omituisia saavuttaakseen siellä menestystä. Mutta Bryt eivät
ole kumpaakaan. Ukko kyllä menisi mukiin, jos hänen rouvansa jättäisi
hänet yksin; ne pitävät hänen solkkauksestaan ja kerskailustaan ja
tuhmuuksistaan. Mutta Luisa tärvelee kaiken koettaessaan estää ukkoa
ja työntää itseään etualalle. Jos hän olisi luonnollinen oma itsensä
-- lihava ja jokapäiväinen ja jäntterä -- niin kaikki olisi hyvin.
Mutta heti kun hän tapaa jotakin hienoa, hän koettaa olla solakka ja
kuningatarryhtinen. Niin oli asianlaita, kun hän tapasi Beltshiren
herttuattaren ja Lady Skiddawin, ja nämä livistivät tiehensä. Olen
koettanut parastani saadakseni hänet näkemään erehdyksensä -- olen
sanonut hänelle yhä uudelleen ja uudelleen: 'ole juuri kuten olet,
Luisa'; mutta minuunkin nähden hän pitää yllä tuota humpuukia --
luulen hänen pitävän yllä kuningatarryhtiään omassa huoneessaankin,
lukitun oven takana."

"Pahinta on", jatkoi rouva Fisher, "että hänen mielestään kaikki
on _minun_ vikani. Kun Dorsetit tulivat tänne kuusi viikkoa sitten
ja kaikki alkoivat kieppua Lilyn ympärillä, niin saatoin nähdä,
miten Luisa ajatteli, että jos Lily olisi ollut hänen seurassaan
minun asemestani, niin hän olisi päässyt juomaan maljoja kaikkien
ajan kuninkaallisten suuruuksien kanssa. Hän ei saa päähänsä,
että Lilyn kauneus se saa sen aikaan. Lord Hubert kertoo, että
Lilyä pidetään vieläkin kauniimpana kuin silloin kun hän tutustui
häneen Aixissa kymmenen vuotta sitten. Hän näyttää siellä saaneen
täysin määrin ihailua osakseen. Eräs italialainen ruhtinas, rikas
ja mukava mies, halusi naida hänet. Mutta juuri ratkaisevalla
hetkellä ilmaantui sievännäköinen poikapuoli, ja Lily oli kyllin
yksinkertainen flirttaillakseen hänen kanssaan, kun naimishommat
isäpuolen kanssa olivat käynnissä. Jotkut sanoivat, että nuori
mies teki sen tahallaan. Voitte kuvitella sitä skandaalia: miesten
kesken syntyi kauhea riita ja ihmiset alkoivat katsoa Lilyyn niin
omituisesti, että rouva Penistonin oli pantava kampeensa kokoon ja
lopetettava kylpykautensa muualla. Ei niin, että _hän_ sitä ikinä
ymmärsi: tänäkin päivänä hän on siinä luulossa, ettei Aix sopinut
hänelle, ja mainitsee, että hänet oli lähetetty sinne epäpätevien
ranskalaisten lääkärien kokeeksi. Lily se on kaiken takana tietenkin;
hän työskentelee kuin orja muokaten maata ja kylväen siementään;
mutta kun hänen pitäisi korjata satoa, unohtuu hän nukkumaan tai
lähtee pitkälle retkelle."

Rouva Fisher pysähtyi ja katsoi miettiväisesti merenvälkettä
kaktuksien välitse. "Joskus", lisäsi hän, "ajattelen, että se johtuu
vilkkaudesta, joskus taas ajattelen, että se on siitä syystä,
koska hän sisimmässään halveksii sitä, mitä hän tavoittelee. Ja
tuo ratkaisun vaikeus se tekee hänet niin mielenkiintoiseksi."
Hän katsahti kuin tutkien Seldenin liikkumattomaan profiiliin
ja jatkoi taas kevyesti huokaisten: "Niin, kaikki mitä voin
sanoa, on se, että toivoisin, että hän antaisi minulle muutamia
hyljeksimistään etuisuuksista. Toivon, että esimerkiksi nyt voisimme
vaihtaa paikkoja. Hänellä voisi olla suurta hyötyä Bryistä, jos
hän suhtautuisi heihin oikealla tavalla, ja minä tietäisin, miten
käsitellä George Dorsetia, kun Bertha lukee Verlainea Neddy
Silvertonin kanssa."

Seldenin vastaväitemutinan kuullessaan hän katsahti häneen
naurahtaen. "No, mitä tässä teeskentelemään! Kaikkihan me tiedämme,
miksi Bertha otti hänet matkoille mukaan. Kun Bertha haluaa saada
vapaat kädet, on hänen hankittava Georgelle askartelua. Aluksi luulin
Lilyn pelaavan korttinsa hyvin _tällä_ kertaa, mutta puheita kuuluu,
että Bertha kadehtii hänen menestystään täällä ja Cannes'issa, eikä
olisi hämmästyttävää, jos välit rikkoutuisivat jonakin päivänä.
Lilyn ainoa turva on se, että Bertha tarvitsee häntä välttämättä.
Silvertonin juttu on kriitillisimmällä asteellaan: on välttämätöntä,
että Georgen huomio on yhä kääntynyt toisaanne. Ja minun täytyy
sanoa, että Lily kiinnittää puoleensa hänen huomionsa; luulen että
George menisi huomispäivänä hänen kanssaan naimisiin, jos hän
huomaisi, ettei Berthan laita ole niinkuin olla pitää. Mutta tehän
tunnette Georgen -- hän on yhtä sokea kuin hän on mustasukkainen;
ja Lilyn nykyinen tehtävä on pitää häntä sokeana. Viisaan naisen on
osattava juuri oikealla hetkellä katkaista side. Mutta Lily ei ole
tässä suhteessa viisas, ja kun George saa silmänsä auki, on hänen
luultavasti onnistunut päästä pois hänen näköpiiristään."

Selden heitti pois paperossinsa, "Minun täytyy lähteä junalleni",
huudahti hän, katsahtaen kelloonsa, ja vastaukseksi rouva Fisherin
hämmästyneeseen huomautukseen -- "mitä, luulin teidän tietenkin
olevan Montessa!" -- mutisi hän jotakin, että hän tekee Nizzasta
pääkortteerinsa.

"Pahinta asiassa on se, että hän nolaa nyt Bryt", kuuli Selden
sinkautettavan jälkeensä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Selden kokosi erään hotellin ylhäällä
sijaitsevassa huoneessa kapineensa kantajan odottaessa ulkopuolella
viedäkseen ne hotellin ovella odottaviin vaunuihin. Hänen tarvitsi
ajaa vain lyhyt matka äkkijyrkkää, valkoista tietä päästäkseen
turvallisesti Nizzan iltapäiväpikajunaan. Ja vasta sitten, kun hän
oli asettunut tyhjän vaunun nurkkaan, huudahti hän itsekseen: "Mitä
täytistä minä oikein lähden hakemaan?"

Tuo kysymys askarrutti itsepintaisesti hänen mieltään ennen junan
lähtöä. Oli naurettavaa paeta kuin mikäkin säikähtynyt pelkuri
mielettömyydestä, joka oli vallannut hänen järkensä. Hän oli
ilmoittanut pankkiireilleen, että hänen tärkeät liikekirjeensä
lähetettäisiin Nizzaan, ja Nizzassa hän tahtoi rauhassa odottaa
niitä. Hän jo pahoitteli itsekseen Monte Carlosta lähtöään, jossa
hän oli aikonut viettää Euroopasta lähtönsä edellisen viikon. Mutta
nyt olisi vaikea palata jäljilleen näyttämättä häilyvältä, mitä
taas hänen ylpeytensä ei sallinut. Sisimmässään hän ei surrut, että
oli kaiken todennäköisyyden mukaan tehnyt itselleen mahdottomaksi
Miss Bartin tapaamisen. Niin täydellisesti kuin hän olikin eronnut
hänestä, hän ei kuitenkaan voinut pitää häntä pelkkänä seuraelämän
tekijänä. Satunnaiset kohtaamiset tai jopa hänen nimensäkin usein
kuuleminen saattaisivat hänen ajatuksensa urille, joilta hän
oli päättäväisesti ne irroittanut; muutoin, jos Lily voisi olla
täydelleen ulossuljettu hänen elämästään, täydentäisivät pian uudet
ja vaihtelevat vaikutelmat, joihin ei liittynyt Lilyn muisto, eron.
Rouva Fisherin keskustelu oli kuitenkin vaikuttanut päinvastoin.
Mutta hoitotapa oli liian tuskallinen, jotta sen olisi valinnut
vapaaehtoisesti, kun lievempiä keinoja oli vielä koettelematta; ja
Selden ajatteli, että hän saattoi luottaa itseensä niin paljon, että
voi taas vähitellen asettua järjelliselle kannalle Miss Bartiin
nähden, jos hän vain ei nähnyt häntä.

Jouduttuaan aikaisin asemalle hän oli päässyt tälle kohtaa
mietteissään, ennenkuin lisääntyvä tungos asemasillalla ilmaisi
hänelle, ettei hän voinut toivoa saavansa olla yksin. Seuraavalla
hetkellä käsi tarttui oveen ja kääntyessään sinnepäin hän näki
edessään ne kasvot, joita hän oli paennut.

Miss Bart, kasvot hehkuen junaan kiiruhtamisesta, astui ryhmän
etunenässä, johon kuuluivat Dorsetit, nuori Silverton ja Lord Hubert
Dacey ja joka oli töintuskin ennättänyt hypätä vaunuun ja tervehti
Seldeniä hämmästyshuudoin, ennenkuin lähtövihellys kuului. Seurue
kiirehti, kuten kävi selville, Nizzaan, jonne se oli kutsuttu
Beltshiren herttuattaren päivällisille katsomaan venetsialaista iltaa
lahdella -- ilmeisesti yht'äkkiä tehty suunnitelma -- huolimatta Lord
Hubertin vastaväitteistä -- jonka kiireellisenä tarkoituksena oli
tehdä tyhjäksi rouva Bryn ponnistukset saada käsiinsä herttuatar.

Tämän tempun kertomisen aiheuttaman naurun aikana Seldenillä oli
aikaa saada nopea vaikutelma Miss Bartista, joka oli istuutunut
häntä vastapäätä illan hohteeseen. Siitä oli tuskin kolmea
kuukautta, kun he olivat eronneet Bryn kasvihuoneen kynnyksellä,
mutta Miss Bartin kauneuden laadussa oli tapahtunut huomattava
muutos. Silloin se oli ollut läpinäkyvää, joka joskus traagillisesti
kuvasti hänen mielenliikkeitään; nyt sen läpitunkematon ulkopinta
oli kuin jähmettynyt kovaksi loistavaksi aineeksi. Tuo muutos oli
rouva Fisheristä näyttänyt nuorentumiselta; Seldenistä se näytti
tuolta pysähdyshetkeltä, jolloin nuoruuden lämmin neste jähmettyy
lopulliseen olotilaansa.

Hän tunsi sen tavasta, millä Lily hymyili hänelle, ja siitä
valmiudesta ja varmuudesta, millä hän, odottamatta jouduttuaan
Seldenin seuraan, sai jälleen heidän seurustelulankansa päästä kiinni
ikäänkuin ei tuo lanka olisikaan katkennut niin äkkiä, että hän oli
vieläkin töperryksissä. Tuollainen helppous teki hänelle pahaa --
mutta hän vakuutti itselleen, että siihen yhtyy äkillinen tuska,
joka käy parantumisen edellä. Nyt hän tahtoi todellakin parantua
-- poistaa viimeisen myrkkypisaran verestään. Hän tunsi jo itsensä
rauhallisemmaksi hänen läsnäollessaan kuin mitä hän oli oppinut
olemaan, kun hän ajatteli häntä. Lilyn puhetapa, kylmyys, jolla hänen
onnistui suhtautua Seldeniin silloinkin, kun ei ollut näkyvissä
haitallista vilahdustakaan menneisyydestä, toi näkyviin, miten hän
oli edistynyt tuossa taidossa sitten heidän viime tapaamisensa.
Selden tunsi, että Lily oli päässyt ymmärrykseen oman itsensä
kanssa: oli tehnyt sopimuksen kapinallisten mielijohteidensa kanssa
ja lopullisesti muodostanut yhtenäisen itsehallintajärjestelmän,
jossa hänen epävakaiset taipumuksensa olivat joko vangittuina tai
pakotettuina valtion palvelukseen.

Ja Selden näki muutakin hänen esiintymisessään: näki, miten se
oli mukautunut tilanteen salaisiin sotkuisuuksiin. Rouva Fisher
ei tosiaankaan voinut enää syyttää Miss Bartia siitä, että tämä
jätti ottamatta vaarin otollisista tilaisuuksista! Selden teki
sen katkeran huomion, että Lily oli liiankin kärkäs niihin. Hän
esitti osansa moitteettomasti kaikkiin nähden: hän alistui Berthan
arkaan hallitsevaan asemaan, otti hyväluontoisesti vaarin Dorsetin
mielentiloista, oli loistavan hupaisa Silvertonille ja Daceylle,
joka kohteli häntä vanhalla ihailulla, kun taas pahaenteisesti
itseensä syventynyt nuori Silverton näytti pitävän häntä jollakin
tavoin itselleen haitallisena. Ja äkkiä Seldenin mieleen jysähti,
huomatessaan Lilyn esiintymisen hienot vivahdukset, joiden kautta hän
pysyi sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, että hänen asemansa mahtoi
olla epätoivoinen, koska hänen tarvitsi toimia niin taitavasti. Lily
oli kuilun partaalla -- se vaikutelma jäi Seldenille. Hänestä tuntui,
että hän näki hänet ammottavan kuilun partaalla, viehättävä jalka
eteenpäin ojennettuna vakuuttamassa hänen tietämättömyyttään siitä,
että perusta oli pettämäisillään hänet.

Promenade des Anglais'lla, missä Ned Silverton oli yhtynyt häneen
puoli tuntia ennen päivällistä, Selden sai vielä syvemmän yleisen
epävarmuuden vaikutelman. Silvertonin mieli oli titaanisen
pessimistinen. Miten saattoi tulla sellaiseen kirottuun loukkoon
kuin Riviera on -- kukaan, jolla on hituinenkaan mielikuvitusta --
kun on valittavana koko Välimeri: siten vain, että johonkin paikkaan
mieltyminen riippui tavasta, jolla siellä käristetään kananpoika!
Lempo vie, minkä tutkielman saattaisi tehdä vatsan tyranniudesta;
naisen elämän voi tärvellä se, ettei mies voi sulattaa tuoresta
leipää. Groteskiako? Niin -- ja traagillista -- kuten useimmat
muutkin mielettömyydet. Ei ole mitään julmempaa kuin koomillisuuteen
verhottu traagillisuus... Missä hän oli? Oh -- syykö, miksi he
pötkivät pois Siciliasta ja töytäsivät tänne takaisin? Niin -- osaksi
epäilemättä Miss Bartin halu päästä takaisin bridgen peluuseen ja
keikailemaan. Kuollut kuin kivi taiteelle ja runoudelle -- valo ei
_ollut_ maalla tai merellä koskaan häntä varten! Ja tietysti hän
sai Dorsetin vakuutetuksi siitä, että italialainen ruoka ei sovi
hänelle. Ah, hän saisi Dorsetin kyllä uskomaan kaikki -- _kaikki_!
Rouva Dorset tiesi sen -- täydellisesti. Ei ollut mitään, mitä hän
ei nähnyt! Mutta hän saattoi pitää suunsa kiinni. Miss Bart oli hyvä
ystävä -- rouva Dorset ei tahtonut kuulla sanaakaan, mikä oli häntä
vastaan. Mutta se koskee naisen ylpeyttä -- on asioita... "Kaikki
tämä meidän kesken, eikö niin?" Ah, tuolta naiset antoivat merkkejä
hotellin balkongilta... Hän meni puistotien yli, jättäen Seldenin
mietiskellen polttamaan sikaria.

Näille johtopäätöksille hän sai vahvistusta myöhemmin illalla
muutamista vihjauksista. Selden oli satunnaisen ikävän ajamana syönyt
päivällistä Silvertonin kanssa ja lähtenyt, yhä hänen seurassaan,
kirkkaasti valaistulle puistokadulle, missä täpötäysiltä korokkeilta
näki veden välkkyvän tummuuden. Ilta oli lauha ja houkutteleva.
Yläpuolella oli kesäinen taivas, jolle sinkoili raketteja, ja
idästä lähetti rannikon komean mutkan takaa nouseva kuu lahden
yli valojuovan, joka kalpeni tuhkanharmaaksi valaistujen veneiden
punaisessa välkkeessä. Lyhtyjen alla oli puistotie, soittoa kuului
silloin tällöin väkijoukon melun ja hiljaa pimeissä puistoissa
lepattavien lehtien suhinan yli, ja puistojen ja korokkeiden välitse
kulki ihmisvirta, jonka äänekästä karnevaalimelua näytti vaimentavan
sesongin lisääntyvä raukeneminen.

Selden ja hänen toverinsa, onnistumatta saamaan paikkaa millään
lahtea hallitsevalla korokkeella, olivat kulkeneet hetken ajan
ihmisvirran mukana ja sitten löytäneet korokepaikan puistotien
yläpuolella olevalla korkealla puistopengermällä. Sieltä he
näkivät vain kolmikulmaisen läikän vettä ja venheiden leikittelyn
sen pinnalla, mutta tiellä liikkuva ihmisjoukko oli välittömästi
heidän näkyvissään ja se näytti Seldenistä kokonaisuudessaan
mielenkiintoisemmalta kuin itse näköala. Hetken kuluttua
hän kuitenkin ikävystyi paikkaansa ja laskeuduttuaan yksin
tiekivitykselle meni ensimmäiseen kulmaukseen ja kääntyi hiljaiselle
kuutamoiselle sivutielle. Pitkät puutarhaseinämät ja niiden
yläpuolelle kohoavat puut piirsivät kivitykselle tumman rajan. Tyhjät
vaunut kulkivat autiota ajotietä, ja Selden näki vastakkaiselta
puolelta tulevan kaksi henkilöä, antavan merkin ajurille ja ajavan
kaupungin keskustaan päin. Heidän vaunuihin astuessaan kuunvalo
sattui heihin ja Selden tunsi rouva Dorsetin ja nuoren Silvertonin.

Lähimmän katulyhdyn alla hän katsoi kelloonsa ja näki, että se läheni
yhtätoista. Hän kääntyi toiselle poikkitielle ja sivuuttamatta
puistotien tungosta kulki sille hienolle klubille, joka on tuon
ajotien varrella. Täällä juomapöytien keskellä hän huomasi Lord
Hubert Daceyn, joka istui tavallinen väsynyt hymy huulillaan nopeasti
vähentyvän kultakasan takana. Kun kasa oli kokonaan hävinnyt,
nousi Lord Hubert olkapäitään kohauttaen ja Seldeniin yhtyen meni
hänen kanssaan klubin autiolle terassille. Oli yli keskiyön ja
katselijakorokkeet olivat tyhjentyneet, pitkien punavaloisten
venejonojen hajaantuessa ja häipyessä, ja taivas oli jälleen saanut
rauhallisen kuutamovalaistuksensa.

Lord Hubert katsoi kelloonsa. "Hitto sentään! Lupasin mennä
herttuattaren kanssa illalliselle _London Houseen_, mutta kello on
yli kahdentoista ja luulen, että he ovat jo kaikki hajaantuneet.
Seikka on se, että kadotin heidät tungoksessa päivällisten jälkeen ja
osuin tänne. Heillä oli paikka eräällä korokkeella, mutta tietenkään
he eivät voineet pysyä paikoillaan; herttuatar ei ikinä voi. Hän
meni Miss Bartin kanssa etsimään omien sanojensa mukaan seikkailuja
-- totta totisesti ei ole heidän vikansa, jolleivät he saa niitä,
merkillisiäkin!" Hetken ajan kaivettuaan esille paperossia hän lisäsi
tunnustellen: "Miss Bart on luullakseni teidän vanha ystävänne?
Niin hän kertoi minulle. Ah -- kauniit kiitokset -- minulla ei
näytä olevan jäljellä ketään." Hän sytytti Seldenin tarjoaman
paperossin ja jatkoi: "Eihän se tietenkään minuun kuulu, mutta
minä en häntä toimittanut herttuattarelle. Viehättävä nainen, se
herttuatar, ymmärrättehän, ja hyvin hyvä ystävä minun kanssani, mutta
_jotensakin_ vapaasti kasvatettu."

Selden kuunteli hiljaa, ja hieman hengähdettyään Lord Hubert alkoi
taas: "Ihme ja kumma, ettei voi päästä tuon nuoren ladyn yhteyteen --
vaikka nuoret ladyt ovat nykyjään niin omia herrojaan! Mutta tässä
tapauksessa -- minähän olen myöskin vanha ystävä... eikä kukaan
muukaan näytä miellyttävän. Koko tilanne on hieman sekava, minun
nähdäkseni -- mutta tavallisesti oli jossakin täti, hajamielinen ja
viaton henkilö, joka saattoi koollaan peittää kuilun, jota hän ei
nähnyt... Ah, onko hän New Yorkissa? Vahinko, että New York on niin
kaukana!"




II.


Kun Miss Bart tuli seuraavana aamuna hytistään, huomasi hän olevansa
yksin Sabrinalla.

Laajan päivänsuojustimen alle valmiiksi asetetuilla tuoleilla ei
näkynyt merkkejäkään, että niillä oli äskettäin istuttu, ja hän
kuuli tarjoilijalta, ettei rouva Dorsetia ollut vielä näkynyt
ja että herrat olivat erikseen menneet maihin heti kun olivat
einestäneet. Nämä tiedot saatuaan Lily seisoi hetken ajan laivan
reunalla katsellen edessään olevaa näkyä. Meri ja rannikko kylpivät
mitä häikäisevimmässä auringonpaisteessa. Kuohuva aallokko muodosti
rannikon vedenrajaan selvän valkoisen vaahtojuovan; rannikon
korkeammilla paikoilla näkyi hotelleja ja huviloita harmahtavasta
oliivien ja eucalyptuksien vihreydestä: ja paljaat ja hienopiirteiset
vuoret muodostivat kalpeassa valomeressä kylpevän taustan.

Miten kaunista oli -- ja miten hän rakasti kauneutta! Hän oli
aina tuntenut, että hänen herkkyytensä tässä suhteessa korvasi
jonkinlaisen tunteen tylsyyden, josta hänellä oli vähemmän
syytä ylpeillä, ja viimeisen kolmen kuukauden kuluessa hän oli
intohimoisesti antautunut sen valtaan. Dorsetien matkoillepyytö
oli tullut hänelle kuin mitä ihmeellisin vapautus musertavasta
ahdingosta, ja hänen kykynsä uudistua uusissa oloissa ja vapautua
vaikeuksista yhtä helposti kuin ympäristöstä, jossa ne olivat
syntyneet, saattoi paikasta toiseen siirtymisen näyttämään ei
ainoastaan hänen ahdinkonsa lykkääntymiseltä, vaan myöskin
päättymiseltä. Hänelle oli olemassa henkisiä tukaluuksia vain siinä
ympäristössä, joka ne oli aiheuttanut. Hänen tarkoituksensa ei ollut
olla niistä välinpitämätön, mutta ne kadottivat todellisuutensa,
kun niiden tausta muuttui. Hän ei olisi voinut jäädä New Yorkiin
maksamatta velkaansa Trenorille; tuosta vastenmielisestä velasta
vapautuminen olisi saattanut pakottaa hänet naimisiin Rosedalen
kanssa. Mutta päästessään Atlantin yli hänen velvoituksensa häipyivät
näköpiirin taa ikäänkuin ne olisivat olleet kilometripylväitä, jotka
hän oli sivuuttanut.

Ne kaksi kuukautta, mitkä hän oli oleskellut Sabrinassa, olivat
erittäinkin olleet omansa vahvistamaan tuota välimatkakuvittelua. Hän
oli joutunut uusiin ympäristöihin ja niiden mukana olivat uusiutuneet
vanhat toiveet ja tavoittelut. Itse retkeily toi hänelle romanttisen
seikkailun viehätystä. Nimet ja maisemat, joiden keskuudessa hän
liikkui, saivat väräjämään hänen tunteensa kielet, ja kuunnellessaan
Ned Silvertonin lukevan Theocritusta kuutamolla aluksen kierrellessä
Sicilian rannikoita oli hänen hermoväristyksensä vahvistanut hänen
uskoaan henkiseen etevämmyyteensä. Mutta Cannesissa ja Nizzassa
vietetyt viikot olivat todellakin tuottaneet hänelle enemmän hupia.
Se tyydytys, että hän oli tervetullut ylhäiseen seurapiiriin ja
saattoi siellä tehdä vaikutuksen ylemmyydellään, niin että huomasi
mielenkiintoisen lehden, joka oli kosmopoliittisten seurapiirien
yhdysside, kuvaavan itseään vielä "kauniiksi Miss Bartiksi" --
kaikki tämä oli omansa karkoittamaan muistin äärimmäisiin sopukoihin
ne proosalliset ja halpamaiset tukaluudet, joista hän oli päässyt
erilleen.

Jos hän olikin hämärästi tietoinen tulevista vaikeuksista, niin
hän oli varma, että hän kykenisi suoriutumaan niistä: hänelle oli
kuvaavaa, että ainoat kysymykset, joita hän ei tuntenut voivansa
ratkaista, olivat ne, jotka olivat hänelle tuttuja. Hän saattoi
kuitenkin olla ylpeä siitä taidosta, millä hän oli sopeutunut
jossakin määrin arkoihin tilanteihin. Hänellä oli syytä luulla, että
hän oli tehnyt itsensä yhtä välttämättömäksi sekä isännälle että
emännälle. Ja jos hän olisi vain keksinyt jonkin täysin moitteettoman
keinon hyötyä asemastaan, niin hänen näköpiirissään ei olisi ollut
yhtään pilveä. Asia oli siten, että hänen kukkaronsa oli kiusallisen
tyhjä, eikä siitä voinut oikein vihjata ei Dorsetille eikä hänen
vaimolleen. Tarve ei ollut vielä pakottava; hän saattoi tuskitella
eteenkinpäin kuten hän oli tehnyt niin usein ennen toivoen avukseen
onnellista asiainkäännettä. Ja elämähän oli iloista ja kaunista ja
helppoa, ja hän tiesi esiintyvänsä arvokkaasti sellaisissa oloissa.

Hänet oli pyydetty Beltshiren herttuattaren aamiaisille, ja
kahdentoista aikana hän pyysi saattamaan itsensä maihin. Sitä ennen
oli hän lähettänyt palvelustyttönsä tiedustelemaan rouva Dorsetia.
Mutta tämä lähetti sanan, että hän oli väsynyt ja koetti nukkua. Lily
luuli ymmärtävänsä, mikä siihen oli syynä. Rouva Dorset ei kuulunut
herttuattaren kutsuvieraisiin, vaikka hän oli pannut parhaansa siihen
suuntaan. Mutta hänen armonsa ei ollut vihjauksista tietääkseenkään
ja kutsui ja oli kutsumatta oman valintansa mukaan. Ei ollut Lilyn
vika, jollei rouva Dorsetin konstikkaat eleet soveltuneet yhteen
herttuattaren kevyen olemuksen kanssa. Herttuatar, joka harvoin
selitteli, oli sanonut koruttomasti: "Hän on nähkääs ikävänpuoleinen.
Ainoa tuttavistanne, josta minä pidän, on tuo pikku herra Bry --
hän on hullunkurinen --" mutta Lily ei ollut vallan pahoillaan
saadessaan näin huomiota osakseen ystävänsä kustannuksella. Bertha
oli todellakin käynyt väsyttäväksi alettuaan harrastaa runoutta ja
Ned Silvertonia.

Yleensä tuntui helpotukselta päästä silloin tällöin pois Sabrinasta;
ja herttuattaren pienet aamiaiset, jotka Lord Hubert oli järjestänyt
tavallisella taituruudellaan, olivat Lilystä sitäkin hauskemmat,
kun niillä ei ollut hänen matkatoverejaan. Dorset oli viime aikoina
käynyt tavallista äreämmäksi ja käsittämättömämmäksi ja Ned
Silverton kulki ympäri sen näköisenä kuin hän uhmaisi koko maailmaa.
Herttuattaren seurustelun vapaus ja keveys oli miellyttävänä
vaihteluna, ja Lily joutui kiusaukseen lähteä aamiaisten jälkeen
herttuattaren kanssa Kasinon huvittavaan ilmapiiriin. Hän ei aikonut
pelata; hänen vähentyneet taskurahansa eivät sietäneet suuria
seikkailuja. Mutta häntä huvitti istua sohvalla herttuattaren
turvissa tämän ottaessa osaa peliin.

Huoneet olivat tupaten täynnä katselevaa yleisöä, joka tungeskeli
pöytien välissä kuten sunnuntaiyleisö näyttelyhallissa. Oli vaikea
erottaa eri ihmisiä, mutta Lily huomasi kuitenkin rouva Bryn, joka
astui varmasti ovilta, ja rouva Fisherin kevyen olemuksen, joka
keikkui hänen takanaan kuten soutuvene hinaajahöyryn jäljessä. Rouva
Bry kiiruhti nähtävästi koettaakseen päästä jollekin määrätylle
paikalle huoneustossa; mutta rouva Fisher päästi Lilyn ohi
kulkiessaan hinausköyden irti ja kellui hänen rinnalleen.

"Eksytänkö hänet?" toisti hän Lilyn kysymyksen katsoen
välinpitämättömästi rouva Bryn jälkeen. "Eipä sillä väliä: _olen_
hänet jo eksyttänyt." Ja Lilyn huudahdukseen hän lisäsi: "Meillä oli
tänä aamuna kauhea riita. Tiedäthän, että herttuatar kohteli häntä
sysien eilisiltaisilla päivällisillä, ja hän luulee, että minä olen
sen saanut aikaan."

Lily mutisi osanottoaan. Rouva Fisher herätti myötätunnon
pilkahduksia ja vaistomaisesti hän tarjosi hänelle apuaan.

"Jos voin tehdä jotakin -- jos on vain kysymyksessä herttuattaren
tapaaminen... Kuulin hänen sanovan, että hän piti Mr. Brytä hauskana
--"

Mutta rouva Fisher keskeytti päättävällä liikkeellä: "Hyvä ystävä,
minulla on ylpeyteni, ammattiylpeyteni, enkä minä voi puolestani
käyttää sinun taitoasi omanani Luisa Bryhin nähden. Olen päättänyt
astua lopullisen askelen: lähden tänä iltana Pariisiin Sam Gormerin
herrasväen kanssa. Mutta ennen lähtöäni tahdon ilmoittaa viimeisen
tahtoni ja tehdä testamenttini -- haluan jättää Bryt sinun huomaasi."

"Minun?" virkkoi Miss Bart huvitettuna. "Erittäin ystävällistä, että
muistat minua, hyvä ystävä, mutta --"

"Onko sinusta jo niin hyvin huolehdittu?" Rouva Fisher katsoi häneen
terävästi. "Aiotko, Lily, todellakin hylätä tarjoukseni?"

Miss Bart punastui vähitellen. "Tarkoitukseni oli todellisuudessa
sanoa, etteivät Bryt viime kädessä olisi siihen niinkään taipuvaisia."

Rouva Fisher tarkasteli yhä hänen hämmennystään järkkymättömänä.
"Tarkoitukseni oli todellisuudessa sanoa, että olet hirveästi
nolannut Bryitä ja että he tietävät sen --"

"Carry!"

"Oh, on seikkoja, joille Luisa on hyvin herkkä. Jos vain olisit
kutsunut heidät kerran Sabrinaan -- erittäinkin samalla kertaa
ruhtinaallisten henkilöiden kanssa! Mutta se ei ole vieläkään liian
myöhäistä", lopetti hän vakavasti.

Lily hymyili. "Jää, minä toimitan herttuattaren kutsumaan heidät
päivällisille."

"En voi jäädä -- Gormerit ovat maksaneet makuupaikan minulle", sanoi
rouva Fisher koruttomasti. "Mutta toimita herttuatar antamaan heille
päivälliset siitä huolimatta."

Lily naurahti jälleen: rouva Fisherin itsepintaisuus alkoi vaivata
häntä. "Olen pahoillani, että olen ollut välinpitämätön Bryistä --"
alkoi hän.

"Oh, mitä Bryihin tulee -- sinua minä tässä ajattelen" sanoi rouva
Fisher äkkiä. Hän pysähtyi ja kumartuen sitten Lilyyn päin sanoi
hiljaa: "Tiedäthän, että menimme kaikki Nizzaan eilen illalla, kun
herttuatar jätti meidät. Se oli Luisan keksintöä -- sanoin hänelle,
mitä siitä ajattelin."

Miss Bart myönteli. "Niin, näin teitä vilahdukselta asemalla."

"Niinpä kyllä. Mies, joka ajoi samassa vaunussa sinun ja George
Dorsetin kanssa -- tuo hirveä pieni Dabham, joka toimittaa
'Seuraelämäuutisia Rivieralta' -- oli kanssamme Nizzassa
päivällisillä. Ja hän kertoi kaikille, että sinä palasit Dorsetin
kanssa yksin aamuyöstä."

"Yksin --? Kunko hän oli kanssamme?" nauroi Lily, mutta nähdessään
yhä rouva Fisherin hämmentyneen katseen hänen naurunsa sammui.
"_Palasimme_ yksin -- jos se on niin kauheaa! Mutta kenen vika se
oli? Herttuatar oli viettänyt iltaa Cimiezissä prinsessan kanssa;
Bertha sai kyllänsä katselemisesta ja meni aikaisin pois luvaten
tavata meitä asemalla. Menimme sinne ajoissa, mutta häntä ei kuulunut
ei näkynyt."

Miss Bart teki tämän ilmoituksen ikäänkuin olisi pitänyt täydellistä
puolustuspuhetta, mutta rouva Fisher otti sen vastaan mahdollisimman
epäjohdonmukaisella tavalla. Hän näytti unohtaneen ystävänsä osuuden
tapahtumaan, sillä hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet toisaanne.

"Eikö Bertha saapunut ensinkään? Miten herran nimessä hän pääsi
takaisin?"

"No seuraavalla junalla luullakseni; juhlan takia lähti kaksi
ylimääräistä. Joka tapauksessa tiedän hänen olevan laivassa, vaikk'en
ole nähnyt häntä vielä. Mutta käsitäthän, ettei se ole minun syyni",
vakuutteli Lily.

"Eikö ole sinun syysi, ettei Bertha palannut? Lapsi raukka, kunhan
et vain saisi siitä maksaa!" Rouva Fisher nousi -- hän oli nähnyt
rouva Bryn lähenevän. "Tuolla on Luisa, minun täytyy poistua -- niin,
me olemme ulkonaisesti mitä parhaimmissa väleissä; me syömme täällä
yhdessä; mutta sisimmässään hän söisi _minut_", selitti hän puristaen
vielä ystävättärensä kättä, ja luoden häneen viimeisen silmäyksen
hän lisäsi: "Muista, että jätän hänet sinulle. Hän haparoi nyt
avuttomana, valmiina ottamaan sinut vastaan."

       *       *       *       *       *

Lilyn mieleen jäivät rouva Fisherin erohetkellä lausumat sanat.
Hän oli ennen lähtöään ottanut ensimmäisen askelen saavuttaakseen
jälleen rouva Bryn mielisuosion. Ystävällinen lähenemisyritys --
mainitseminen jotain siitä, että heidän pitäisi tavata useammin --
viittaus läheiseen tulevaisuuteen, johon sisältyisi sekä herttuatar
että Sabrina -- miten helposti se olikaan tehty, jos oli kykyä tehdä
se! Hän ihmetteli itseään, kuten hän oli niin usein ihmetellyt, ettei
hän enemmän käyttänyt sitä. Mutta joskus hän unohti -- ja joskus,
oliko se mahdollisesti ylpeyttä? Tänään hänellä joka tapauksessa
oli ollut hämärä tunne siitä, että hänellä oli syytä lannistaa
ylpeyttään, hän oli alentunut pyytämään Lord Hubert Daceyta, jonka
hän tapasi Kasinon portailla, että hän toimittaisi herttuattaren
syömään päivällistä Bryiden kanssa, jos hän koettaisi järjestää sen
Sabrinaan. Lord Hubert oli luvannut apuaan auliudella, jota Lily
saattoi aina odottaa: se oli hänen ainoa tapansa muistuttaa Lilylle,
että hän oli kerran ollut valmis tekemään hänen hyväkseen paljon
enemmänkin. Lilystä tuntui, että hänen polkunsa tasoittui sitä mukaa
kuin hän eteni; pieni levottomuuden tunne oli kuitenkin jäljellä.
Oliko sen aiheuttanut hänen kohtauksensa Seldenin kanssa? Sitä
hän ei luullut -- aika ja muutos näyttivät karkoittaneen Seldenin
tarpeellisen kauas. Ja tämä oli käsittänyt aseman niin selvästi,
ettei heidän tarvinnut tavata uudestaan, että hän oli pistäytynyt
Nizzaan vain päiväksi tai pariksi ja oli ehkä astunut ensimmäiseen
höyrylaivaan. Ei -- tuo menneisyyden osa oli ilmaantunut vain hetken
ajaksi tapahtumien ohikiitävälle ulkopinnalle; ja nyt, kun se oli
jälleen häipynyt, jäi jäljelle epävarmuus ja pelko.

Se sai äkkiä yllykettä, kun hän huomasi George Dorsetin laskeutuvan
Hotel de Paris'in portaita ja tulevan häntä kohti torin poikki. Lily
oli aikonut ajaa rantaan ja mennä alukseen, mutta nyt hänellä oli
välitön tunne siitä, että jotakin suurempaa oli ensin tekeillä.

"Mihin te olette menossa? Kävelläänkö hieman?" alkoi Dorset tehden
toisen kysymyksen, ennenkuin oli saanut vastauksen ensimmäiseen ja
odottamatta vastausta kumpaankaan, ennenkuin lähti Lilyä äänettömänä
kuljettamaan puistoihin päin.

Lily huomasi hänessä äkkiä äärimmäisen hermostuneisuuden kaikki
merkit. Iho riippui höllänä hänen syvälle painuneiden silmiensä alla
ja niiden sameus oli käynyt yhä hailakammaksi. Hänen ulkomuodossaan
ilmaantui omituinen sekoitus raukeutta ja julmistumista.

Hän käveli Lilyn rinnalla ääneti nopein askelin, kunnes he tulivat
Kasinon itäpuolella oleville pengermille. Silloin hän sanoi äkkiä:
"Oletteko nähnyt Berthaa?"

"En. Alukselta lähtiessäni ei hän ollut vielä noussut."

Dorset naurahti tähän, mikä kuului kuin epäkunnossa olevan kellon
särinä. "Ei vielä noussut? Oliko hän sitten mennyt makuulle?
Tiedättehän, mihin aikaan hän tuli alukseen? Aamulla kello
seitsemän!" huudahti hän.

"Kello seitsemän?" huudahti Lily ihmeissään. "Mitä on tapahtunut --
junaonnettomuusko?"

Dorset naurahti taas. "He myöhästyivät junalta -- kaikilta junilta --
heidän oli palattava hevosella."

"Niinkö --?" Lily epäröi, tuntien yht'äkkiä, miten vähän tämäkin
välttämättömyys selitti heidän myöhäistä paluutaan.

"No niin, he eivät saaneet heti ajuria -- siihen vuorokauden aikaan,
ymmärrättehän -- ja vihdoin he saivat vain yhden hevosen vaunut, ja
hevonen oli ontuva!"

"Miten ikävää! Ymmärrän kyllä", vakuutti Lily sitäkin totisempana,
koska hän tunsi, ettei hän ymmärtänyt. Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
"Olen niin pahoillani -- mutta eikö meidän olisi pitänyt odottaa?"

"Odottaa yhden hevosen vaunuja? Ne olisivat tuskin kantaneet kaikkia
neljää, eikö niin?"

Lily otti asian näköjään ainoalta mahdolliselta kannalta: nauramalla
sille ja antamalla sille siten humoristisen sävyn. "Niinpä niin,
hankalaahan se olisi ollut: meidän olisi ollut käveltävä vuoron
perään. Mutta hauskaa olisi ollut nähdä auringonnousu."

"Niin; auringonnousu _oli_ hauska", myönteli Dorset

"Oliko? Näittekö sen sitten?"

"Näin kyllä. Kannelta. Odotin heitä."

"Tietenkin -- luulen teillä olleen ikävän. Miksette kutsunut minua
valvomaan kanssanne?"

Dorset seisoi yhä kiertäen viiksiään laihalla, heikolla
kädellään. "En luule, että olisitte välittänyt tuon valvomisen
loppukohtauksesta", sanoi hän äkillisellä julmuudella.

Lily oli taas joutunut levottomaksi hänen äänensävynsä äkillisestä
muutoksesta ja yhdellä kertaa hän näki hetken vaaran.

"Loppukohtaus -- eikö se ole liian voimakas sana noin vähäpätöiselle
tapahtumalle? Pahinta siinä on loppujen lopuksi Berthan väsymys."

Hän turvautui urhokkaasti tähän huomautukseen, vaikka Dorsetin
raukeiden silmien välkähdys osoitti hänelle, miten mitättömänä hän
sitä piti.

"Älkää -- älkää --!" pääsi Dorsetilta huudahdus kuin lapselta ja hän
vaipui penkille, jonka luo he olivat pysähtyneet, ja purki Lilylle
surkeutensa.

Se oli kauhea hetki -- hetki, jonka kestettyään Lily oli tyrmistynyt
ja lakastunut, ikäänkuin sen häikäisevä valo olisi kärventänyt hänen
silmäluomensa. Eipä sillä, ettei hän olisi koskaan nähnyt sellaisen
purkauksen uhkaavia enteitä, vaan pikemminkin, koska silloin tällöin
kolmen kuukauden kuluessa elämän ulkokuoressa oli näkynyt sellaisia
tuhoauhkaavia halkeamia ja höyryjä, että hän oli aina saanut pelätä
purkausta, ja oli ihme, että tuo heikko varustus oli kestänyt niinkin
kauan. Hänen tunnettaan siitä, että hän oli kietoutunut romahdukseen
eikä ollut vain sen pelkkä katselija, lisäsi se tapa, jolla Dorset
raivokkaassa paljastuksessaan ja itsehalveksumisessaan antoi hänen
tuntea, miten hän tarvitsi Lilyä ja mikä asema hänellä oli hänen
elämässään. Paitsi Lilyä, kuka olisi kallistanut korvansa hänen
huudoilleen ja ojentanut hänelle kätensä vetääkseen hänet, jälleen
terveyden ja itsekunnioituksen tilaan? Ponnistellessaan Dorsetin
ohjaamiseksi ja nostamiseksi Lilyllä oli ollut äidillisyyteen
vivahtava tunne. Mutta joskin Dorset tällä hetkellä turvautui häneen,
niin ei se tapahtunut ylöspääsemisen tarkoituksessa, vaan koska hän
halusi Lilyn kärsivän kanssaan eikä auttavan häntä kärsimään vähemmän.

Onneksi molemmille hänen ruumiilliset voimansa eivät kauan kestäneet
raivoa, ja murtuneena ja raskaasti hengittäen hän vaipui niin
syvään ja kauankestävään tylsyyteen, että Lily melkein pelkäsi
ohikulkijoiden luulevan sen taudinkohtauksen aiheuttamaksi ja
pysähtyvän tarjoomaan apuaan. Mutta Monte Carlo on paikka, missä
inhimilliset suhteet ovat höllimmät ja missä oudot kohtaukset
herättävät vähimmän huomiota. Joskin yksi ja toinen vilkaisi tuohon
pariin, ei keitä häirinnyt mikään tungetteleva myötätunto, ja Lily
itse katkaisi hiljaisuuden nousten seisaalleen. Hänen näkemiskykynsä
selviämisen mukana oli turman ala laajentunut ja hän näki, ettei
Dorsetia varjellut enää mikään vaarasta.

"Jollette tahdo lähteä takaisin, niin minun täytyy -- älkää pakottako
minua jättämään teitä!" tiukkasi Lily.

Mutta Dorset ei hievahtanutkaan, ja Lily lisäsi: "Mitä te aiotte
tehdä? Ettehän te todellakaan voi istua täällä koko iltaa ja yötä."

"Voinhan mennä hotelliin. Voin sähköttää asianajajilleni." Hän
ojentautui uuden ajatuksen pälkähtäessä hänen päähänsä. "Totta vie,
Seldenhän on Nizzassa -- haen hänet käsiini!"

Tämän kuultuaan Lily istahti jälleen huudahtaen hämmästyneenä. "Ei,
ei, ei!" vastusteli hän.

Dorset kääntyi häneen päin epäilevän näköisenä. "Miksei Seldeniä?
Hänhän on lakimies, eikös olekin? Tämänkaltaisessa asiassa on yksi
yhtä hyvä kuin toinenkin."

"Tarkoitatte, että yksi on yhtä huono kuin toinenkin. Luulin teidän
turvautuneen _minuun_, jotta auttaisin teitä."

"Te autattekin -- olemalla minulle niin lempeä ja kärsivällinen.
Jollei olisi ollut teitä, niin olisin selvittänyt asian jo aikoja
sitten. Mutta nyt se on lopussa." Hän nousi äkkiä, suoristaen itsensä
ponnistamalla kaiken voimansa. "Ette suinkaan halua nähdä minua
naurettavana."

Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Enpä en." Sitten hän hetken
mietittyään ehkä omaksi hämmästyksekseen huudahti: "No hyvä, menkää
tapaamaan Seldeniä. Teillä on kyllä aikaa ennen päivällistä."

"Oh, _päivällistä_ --" lausui Dorset ivallisesti, mutta Lily
lähtiessään vastasi hymyillen: "Päivällistä syödään aluksella;
siirrämme sen kello yhdeksään, jos haluatte."

Kello oli jo yli neljän. Ja kun Lily oli ajanut rannalle ja
odotti hakumiestä alukselle, alkoi hän ihmetellä, mitä siellä
oli tapahtunut. Hän ei ollut kuullut mitään, oliko Silverton
siellä. Oliko tämä palannut Sabrinaan? Vai oliko Bertha -- tuo
kauhea vaihtoehto pälkähti äkkiä hänen mieleensä -- yksin jäätyään
mennyt maihin tapaamaan häntä? Lily ei päässyt tuosta ajatuksesta.
Hänen osanottonsa oli tähän saakka kokonaan kohdistunut nuoreen
Silvertoniin, ei ainoastaan siksi, että sellaisissa asioissa
nainen on vaistomaisesti miehen puolella, vaan koska Silvertonin
asia herätti erikoisesti hänen myötätuntoaan. Poika parka oli
epätoivoisen vakava ja hänen vakavuutensa oli niin eri lajia kuin
Berthan, vaikka hänenkin oli kyllin epätoivoista. Ero oli siinä,
että Bertha oli vakava itsensä takia, kun Silverton oli sitä hänen
takiaan. Mutta tässä pulmassa tämä erotus näytti kallistavan hädän
vaa'an Berthan puolelle. Vähemmän ihanteelliselta kannalta asiaa
katsellen tuollaisen tilanteen tukaluudet sai nainen kärsiä, ja Lilyn
myötätunto kohdistui nyt Berthaan. Hän ei ollut erittäin ihastunut
Bertha Dorsetiin, mutta hän tunsi kuitenkin velvoitusta, sitäkin
enemmän kun sitä ei ollut ylläpitämässä henkilökohtainen ihastus.
Bertha oli ollut hyvä hänelle, he olivat eläneet yhdessä viime
kuukausien aikana jonkinlaisina ystävinä ja hän tunsi, että hänen oli
ehdottomasti työskenneltävä ystävättärensä hyväksi.

Berthalla oli tosiaankin täysi syy lähettää Dorset neuvottelemaan
Lawrence Seldenin kanssa. Saatuaan kerran tietää tilanteen
luonnottomuuden hän oli nähnyt vilahdukselta, että se oli Dorsetille
turvallisinta. Kuka muu kuin Selden saattoi yhdistää taidon pelastaa
Bertha velvollisuuteen tehdä se? Päätettyään kerran päästää Berthan
pälkähästä Lily saattoi luottaa, että Selden löytäisi keinon. Tämän
luottamuksensa hän puki sähkösanomaan, jonka hän sai lähetetyksi
Seldenille matkalla rantaan.

Tähän saakka Lily siis tunsi menetelleensä oikein, ja se kannusti
häntä jäljellä olevaan tehtävään. He eivät olleet Berthan kanssa
koskaan pitäneet toisiaan toistensa uskottuina, mutta tällaisessa
tapauksessa pidättyväisyyden täytyi väistyä. Dorsetin hurjat
vihjaukset aamuiseen kohtaukseen sai Lilyn tuntemaan, että heidän
välinsä oli jo rikki ja ettei niiden korjaaminen olisi enää Berthan
vallassa. Lily kuvitteli Bertha raukan värisevän avuttomana ja
odottavan epävarmana hetkeä, jolloin voisi paeta jonkun turviin. Kun
ei vain tuo turva olisi ilmaantunut jo muulta taholta! Kulkiessaan
tuon lyhyen matkan rannalta laivalle Lily oli hätääntyneempi kuin
koskaan pitkän poissaolonsa seurauksista. Mitä jos kiusaantunut
Bertha, kun ei löytänyt noina pitkinä hetkinä elävää sielua, jonka
puoleen kääntyä -- mutta Sabrinaan astuttuaan hän näki, että hänen
pahin pelkonsa oli aiheeton, sillä loistavasti järjestetyllä
peräkannella istui tuo kiusaantunut Bertha yhtä solakan hienona kuin
tavallisesti kaatamassa teetä Beltshiren herttuattarelle ja Lord
Hubertille.

Tuon nähdessään Lily niin ällistyi, että hän tunsi, että
ainakin Berthan täytyi se lukea hänen katseestaan, ja vastaansa
saaman katseen tyhjyys teki hänet jokseenkin noloksi. Mutta hän
ymmärsi heti, että rouva Dorsetin täytyi toisten läsnäollessa
olla ilmaisematta katseellaan mitään, ja lieventääkseen oman
hämmästyksensä vaikutusta Lilyn täytyi äkkiä tuoda esille siihen
jokin syy. Pitkä harjaantuminen äkillisiin muutoksiin teki hänelle
helpoksi huudahtaa herttuattarelle: "Mitä! Luulin teidän menneen
takaisin prinsessan luo", mikä tälle riittikin, joskin se kykeni
tuskin vakuuttamaan Lord Hubertia.

Ainakin se sai herttuattaren selittämään, että hänen oli tosiaankin
heti mentävä takaisin, mutta että hän oli ensin pistäytynyt
laivalle puhelemaan jonkin sanan rouva Dorsetin kanssa huomisista
päivällisistä, joihin Lord Hubert oli lopultakin saanut kutsutuiksi
Bryit.

"Pelastaakseni pääni, ymmärrättehän!" selitti Lord Hubert katsoen
Lilyyn ikäänkuin odottaen tunnustusta nopeudestaan. Ja herttuatar
lisäsi viattomasti: "Mr. Bry lupasi hänelle juomarahaa ja hän sanoo,
että jos me menemme, niin hän luovuttaa sen meille."

Tämä antoi aihetta leikinlaskuun, johon rouva Dorsetkin otti osaa,
kuten Lilystä näytti, hämmästyttävän urhoollisesti ja jonka päätyttyä
Lord Hubert huusi mennessään laskuportailta: "Ja Dorsetin saamme
tietysti myös mukaan?"

"Saamme, saamme", myönteli hänen vaimonsa iloisesti. Hän näytti
kestävän hyvin loppuun asti -- mutta kun hän kääntyi pois
heiluttamasta jäähyväisiä laidan yli, sanoi Lily itsekseen, että
naamio varmaankin putoo ja pelästynyt sielu tulee näkyviin.

Rouva Dorset kääntyi hitaasti; hän tarvitsi ehkä aikaa saavuttaakseen
ruumiinsa tasapainon, joka tapauksessa hän vielä täydellisesti
hallitsi itseään, kun hän, jälleen istuutuen teepöydän ääreen,
huomautti Miss Bartille ivan vivahdus äänessään: "Luullakseni minun
on sanottava hyvää huomenta."

Jos se oli taisteluhaaste, niin Lily oli valmis ottamaan sen
vastaan, vaikka hänellä oli vain hyvin epäselvä tunne siitä, mitä
häneltä vaadittiin. Oli jotakin hermostuttavaa katsella rouva
Dorsetin tyyneyttä, ja Lilyn täytyi erikoisesti ponnistaa saadakseen
seuraavaan vastaukseensa kevyen sävyn: "Koetin tavata sinua tänä
aamuna, mutta et ollut vielä ylhäällä."

"En ollut -- menin myöhään maata. Kadotettuamme teidät näkyvistämme
ajattelin, että meidän oli odotettava teitä viimeiselle junalle
asti." Hän puhui hyvin säyseästi, mutta äänessä pieni moitteen
vivahdus.

"Kadotitteko meidät? Odotitteko meitä asemalla?" Nyt oli Lily
kuitenkin liian hämmästynyt harkitakseen toisen sanoja tai
punnitakseen omiaan. "Minä kun luulin teidän joutuneen asemalle vasta
viimeisen junan lähdettyä!"

Rouva Dorset tarkastellen häntä kulmakarvojensa alta tiedusteli heti:
"Kuka sinulle sitä kertoi?"

"George -- näin hänet juuri puistossa."

"Aha, siinäkö muodossa George esitti asian? George parka -- hän oli
siinä tilassa, ettei muista, mitä minä kerroin hänelle. Hänellä oli
pahimpia kohtauksiaan tänä aamuna, ja toimitin hänet lääkärille.
Tiedätkö, tapasiko hän hänet?"

Yhä arveluihinsa syventyneenä Lily ei vastannut mitään, ja rouva
Dorset istui kärsimättömänä tuolilleen. "George jää odottamaan häntä;
hän oli hirveän pelästynyt omasta tilastaan. Hänelle on hyvin paha,
kun hän saa ikävyyksiä, ja aina kun sattuu jotakin mullistavaa, saa
hän kohtauksen."

Tällä kertaa Lily tunsi varmasti, että hänelle oli tehty
taisteluhaaste; mutta se oli esitetty hänelle niin odottamatta ja
niin uskomattoman tietämättömän näköisenä siitä, mihin se johti, että
hän saattoi vain änkyttää epäillen: "Jotakin mullistavaa?"

"Niin -- kuten sellaista, että seurustelee sinun kanssasi niin
silmiinpistävällä tavalla pikkutunneilla. Ymmärräthän, hyvä ystävä,
että sinä olet suuresti vastuunalainen, että esiinnytte sellaisissa
pahennustaherättävissä paikoissa puoliyön jälkeen."

Tälle täysin odottamattomalle julkeudelle Lily ei voinut olla
hämmästyneesti naurahtamatta.

"Niin, todellakin -- siihen nähden sinä juuri saatoit hänet
vastuunalaisuuteen!"

Rouva Dorset suhtautui tähän täysin lempeästi. "Kunko en ollut
niin yli-inhimillisen tarkkanäköinen, että olisin hoksannut teidät
junaan ryntäävästä ihmisjoukosta? Tai kunko kuvittelin uskovani,
että astuisitte siihen ilman meitä -- sinä ja hän yhdessä -- ettekä
odottaisi rauhallisesti asemalla, kunnes onnistuimme tapaamaan
teidät?"

Veri nousi Lilyn poskille: hänelle alkoi selvitä, että Bertha
ajoi takaa jotakin seuraten sitä suuntaa, jonka hän oli merkinnyt
itselleen. Vaan miten tuollaisen tuomion uhatessa hukata aikaa näihin
lapsellisiin ponnistuksiin ilmaista se? Yrityksen poikamaisuus
haihdutti Lilyn suuttumuksen: eikö se vain todistanut, miten
pelästynyt Bertha parka oli?

"Ei, vaan yksinkertaisesti pysymällä Nizzassa kaikki yhdessä",
vastasi hän.

"Pysymällä yhdessä? Kun sinä käytit hyväksesi ensimmäistä tilaisuutta
livistääksesi tiehesi herttuattaren ja hänen ystäviensä kanssa? Lily
hyvä, sinä et ole kädestä talutettava lapsi!"

"Enpä en -- mutta en tosiaankaan ole myöskään läksytettävä, Bertha,
jos nyt aiot sitä."

Rouva Dorset hymyili hänelle nuhtelevasti. "Läksyttääkö sinua --
minäkö? Taivas varjelkoon! Koetin vain antaa sinulle ystävällisen
huomautuksen. Mutta asiahan on tavallisesti toisin: pidetään
luonnollisena, että minulle tehdään huomautuksia, sen sijaan
että antaisin niitä muille. Olen niitä saanut alituisesti näiden
viimeisten kuukausien kuluessa."

"Huomautuksiako? -- minultako?" toisti Lily.

"Ah, vain epäsuorasti -- mitä ei tehdä ja nähdä ja miten ei olla.
Ja luulen ottaneeni ne ihailtavasti vastaan. Vain, jos sallit minun
sanoa sen, Lily hyvä, minä en käsittänyt, ettei joku epäsuorista
velvollisuuksistani ollut varoitukseksi myöskin sinulle, kun
varomattomuutesi meni liian pitkälle."

Miss Bart tunsi pelon väreitä: hänestä tuntui kuin olisi hän
muistellut petosta, joka oli kuin puukon välähdys pimeässä. Mutta
myötätunto sai hänessä tällä hetkellä voiton. Mitä muuta oli tämä
järjettömän katkeruuden purkaus kuin tuon kiinnijoutuneen onnettoman
yritystä peittää jälkensä? Lilyn huulilta oli pääsemäisillään
huudahdus: "Olento parka, älä mutkistele ja kääntyile -- tule suoraan
takaisin minun luokseni ja me keksimme yhdessä ulospääsyn." Mutta
sanat kuolivat Berthan talttumattoman julkeaan hymyyn. Lily istui
hiljaa, kestäen sen levollisena; sitten hän nousi sanaa sanomatta ja
laskeutui hyttiinsä.




III.


Lawrence Selden sai Miss Bartin sähkösanoman hotellinsa ovella.
Luettuaan sen hän palasi huoneeseensa odottamaan Dorsetia. Tuo
sanoma jätti paljon sijaa arveluille, mutta kaikesta siitä mitä hän
oli äskettäin kuullut ja nähnyt, hänen oli hyvinkin helppo päättää
asian oikea laita. Yleensä hän oli hämmästynyt, sillä vaikka hän oli
oivaltanut, että tilanne oli täynnä räjähdysaineksia, oli hän kyllin
usein omasta kokemuksestaan nähnyt juuri sellaisien sotkuisuuksien
selviävän. Dorsetin häilähteleväisyys ja hänen vaimonsa muusta
maailmasta piittaamattomuus tekivät kuitenkin aseman omituisen
epävarmaksi; ja Selden päätti saattaa tuon avioparin turvaan
enemmän puhtaasta ammattiharrastuksesta kuin erikoisesti asiaan
kohdistuvasta velvoituksesta. Hänen tehtävänään ei ollut tarkastella,
oliko tällä hetkellä molempien pelastus tuon niin uhatun siteen
jälleensolmiamisessa: yleensä hänen oli ajateltava vain häväistyksen
estämistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän pelkäsi, että siihen
sekaantuisi myöskin Miss Bart. Tuossa pelossa ei ollut mitään
erikoista, hän toivoi vain säästävänsä Lilyn siltä ikävyydeltä, jonka
tuottaisi vaikkapa vähäinenkin sekaantuminen Dorsetien julkiseen
pyykinpesuun.

Miten väsyttävä ja epämiellyttävä tuollainen juttu tulisi olemaan,
sen huomasi Selden selvästi keskusteltuaan pari tuntia onnettoman
Dorsetin kanssa. Selden näki, ettei hän tällä hetkellä voinut
tehdä muuta kuin rauhoittaa, kehoittaa varovaisuuteen ja osoittaa
myötätuntoa. Dorset lähti Seldenin luota vakuutettuna siitä, että
hänen tehtävänsä tällä hetkellä rajoittui asioiden tarkkaamiseen.
Selden tiesi kuitenkin, ettei hän voisi kauan pitää sellaisia rajuja
tunteita tasapainossa, ja hän lupasi tavata Dorsetia seuraavana
aamuna eräässä Monte Carlon hotellissa. Sillävälin hän luotti, että
heikkous ja epäluottamus itseään kohtaan seuraa, kuten tavallisesti
sellaisilla luonteilla, tuota henkisen voiman epätahallista käyttöä,
ja hänen vastaussähkösanomansa Miss Bartille sisälsi yksinkertaisesti
tiedotuksen: "Oletan, että kaikki on kuten tavallisesti."

Niin oli todellakin asianlaita seuraavan päivän aamupuolella.
Dorset, ikäänkuin totellen Lilyn harrasta pyyntöä, oli palannut
ajoissa myöhästyneelle päivälliselle aluksella. Ateria oli ollut
päivän vaikeimpia hetkiä. Dorset oli käynyt aivan äänettömäksi,
kuten tavallisesti "kohtauksiensa" jälkeen -- kuten hänen vaimonsa
niitä kutsui -- niin että oli helppoa viedä se tämän tapahtuman
tilille palvelijoiden silmissä. Mutta Bertha itse näytti --
kylläkin nurinkurisesti -- vastahakoisesti käyttävän hyväkseen
tätä läpinäkyvää suojeluskeinoa. Hän jätti taistelun kuumuuden
yksinkertaisesti miehensä käsiin. Lilystä tämä suhtautuminen oli
tilanteen turmiollisin aines, koska se sekoitti sitä enimmän.
Koettaessaan lietsoa puhetta käyntiin ja yhä uudestaan pystyttää
jälleen sovinnaisuuden horjuvaa rakennusta, häiritsi hänen omaa
huomiotaan lakkaamatta kysymys: "Mitä ihmettä Bertha saattaa
hautoa mielessään?" Berthan erilläänpysyttelevän epäluuloisessa
käyttäytymisessä oli jotakin todella katkeroittavaa. Jos hän olisi
antanut ystävättärelleen ohjauksenkaan, niin he olisivat saattaneet
vielä toimia menestyksellä yhdessä, mutta miten Lily saattoi olla
hyödyksi, kun hänet näin itsepintaisesti pysytettiin erillään? Ja
hänen rehellinen toivonsa oli olla hyödyksi -- ei oman itsensä,
vaan Dorsetien takia. Hän ei ollenkaan ajatellut omaa asemaansa,
hän koetti yksinkertaisesti järjestää hieman heidän asemaansa.
Mutta lyhyen ikävän illanvieton jälkeen hän tunsi ponnistustensa
toivottomuuden. Hän ei ollut koettanut päästä Dorsetin kanssa
kahdenkesken: hänellä ei ollut todellakaan halua joutua jälleen hänen
uskotukseen. Berthan luottamusta hän etsi ja tämä olisi yhtä helposti
saanut osakseen hänen luottamuksensa, mutta nyt hän torjui hänen
ojennetut kätensä ikäänkuin itsehävityksen huumeessa.

Lily meni aikaisin levolle jättäen avioparin yksin, ja näytti
kuuluvan yleiseen häntä ympäröivään salaperäisyyteen, että kului
enemmän kuin tunti, ennenkuin hän kuuli Berthan hiljaa laskeutuvan
makuuhyttiinsä. Aamulla ei mikään ilmaissut, mitä oli tapahtunut
aviopuolisoiden kesken. Vain eräs seikka ilmaisi ulkonaisesti
muutoksen, josta he kaikki koettivat olla tietämättä: Ned Silvertonia
ei näkynyt, ei kuulunut. Ei kukaan huomauttanut siitä, ja tämä
vaikeneminen piti sitä seikkaa tietoisuudessa. Mutta oli toinenkin
muutos, jonka vain Lily huomasi: Dorset karttoi häntä ehkä yhtä
huolellisesti kuin vaimoaankin. Ehkä hän katui edellisen päivän
äkillistä purkaustaan; ehkä hän vain koetti kömpelöllä tavallaan
mukautua Seldenin neuvoon "olla kuin tavallisesti".

Joka tapauksessa oli siitä seurauksena, että Lily jouti omiin
hoteisiinsa. Hän oli lähtiessään hytistään saanut tietää, että
rouva Dorsetia ei ollut vielä näkynyt ja että Dorset oli lähtenyt
laivalta aikaisin. Tuntien itsensä liian rauhattomaksi jäädäkseen
yksin soudatti hän itsensä maihin. Kulkiessaan Kasinoon päin hän
yhtyi Nizza-tuttaviensa seuraan, söi heidän kanssaan ja oli heidän
kanssaan palaamassa sisälle, kun hän kohtasi äkkiä Seldenin, joka
kulki torin poikki. Lily ei voinut sillä hetkellä lopullisesti erota
seurueestaan, joka oli vierasvaraisesti pyytänyt hänet seuraansa
lähtöönsä saakka. Mutta hän sai aikaa hetkiseksi tiedustellakseen
asioita. Selden ilmoitti hänelle nopeasti: "Tapasin taas Dorsetia --
hän läksi juuri luotani."

Lily odotti hätääntyneenä Seldenin edessä. "No? Mitä on tapahtunut?
Mitä on tapahtuva?"

"Ei mitään tähän saakka -- eikä luullakseni tulevaisuudessakaan."

"Onko kaikki ohi? Onko asia järjestetty? Oletteko varma?"

Selden hymyili. "Antakaa minulle aikaa. En ole varma -- mutta
olen hyvän joukon varmempi." Ja tähän oli Lilyn tyydyttävä ja
kiirehdittävä portailla odottavan seurueen luo.

Selden oli todellakin saanut Lilyyn osan omaa varmuuttaan.
Pois kääntyessään ja astellessaan mäkeä alas asemalle päin
Lilyn pelokkaisuus oli hänen mielessään hänen pelkonsa näkyvänä
oikeutuksena. Hän ei kuitenkaan pelännyt mitään erityisesti:
oli ollut sananmukaisesti totta, mitä hän oli selittänyt, ettei
hänen luullakseen tapahtuisi mitään. Häntä hämmensi se, että
vaikka Dorsetin käyttäytyminen oli huomattavasti muuttunut, ei
tuosta muutoksesta tahtonut saada selkoa. Sitä ei varmaankaan
ollut aiheuttanut Seldenin todistelu tai hänen oman selkeämmän
järkensä toiminta. Viiden minuutin puhelu riitti osoittamaan, että
Dorset oli ollut jonkun vieraan vaikutuksen alaisena ja ettei
se ollut niinkään paljon saanut väistymään hänen kostonhaluaan
kuin heikontanut hänen tahtoaan, niin että hän liikkui tylsänä
kuin mielipuoli, joka on saanut myrkkyjuomaa. Tilapäisesti se
epäilemättä vaikutti yleistä turvallisuutta: kysymys oli, kuinka
kauan se kestäisi ja millainen vastavaikutus sitä seuraisi. Näihin
kohtiin Selden ei saanut valaistusta, sillä hän näki, että yhtenä
muutoksen vaikutuksena oli ollut, että se sulki hänet pois vapaasta
seurustelusta Dorsetin kanssa. Tällä oli kuitenkin vastustamaton
halu väittää hänen olevan väärässä, mutta niin itsepäisesti kuin
hän pysyikin tuossa väitteessään, Selden tiesi, että jokin yhä esti
häntä täydellisesti ilmaisemasta ajatuksiaan. Hänen tilansa oli
omansa ensin ikävystyttämään hänen kuulijansa ja sitten tekemään
hänet kärsimättömäksi. Ja kun heidän keskustelunsa oli päättynyt,
alkoi Selden tuntea, että hän oli pannut parhaansa ja saattoi hyvällä
syyllä pestä kätensä seurauksista.

Tässä mielentilassa hän kulki asemalle, kun Miss Bart tapasi hänet.
Mutta vaikka hän, vaihdettuaan nuo muutamat sanat tämän kanssa,
jatkoi koneellisesti matkaansa, tunsi hän vähittäistä muutosta
aikeessaan. Tuon muutoksen oli aiheuttanut Lilyn katse, ja innoissaan
päästä selville tuosta katseesta hän istuutui puiston penkille
miettimään tuota ongelmaa. Oli tietenkin aivan luonnollista, että
Miss Bart näytti pelästyneeltä: nuori nainen, joka on joutunut
yhteisen merimatkan aiheuttamaan läheiseen yhdyselämään onnettomuuden
partaalla olevan avioparin kanssa, ei saata olla tuntematta oman
asemansa tukaluutta. Pahinta oli, että Miss Bartin mielentilan
saattoi tulkita niin monella eri tavalla. Ja Seldenin hämmentyneeseen
mieleen tuli rouva Fisherin ruma tulkitsemisvaihtoehto. Jos Miss Bart
pelkäsi, niin pelkäsikö hän oman itsensä vai ystävättärensä puolesta?
Mihin määrin hänen tuhon pelkoaan lisäsi tunne siitä, että hän oli
auttamattomasti kietoutunut siihen? Rouva Fisher otaksui epäilemättä,
että Dorset naisi Lilyn, jos jotakin tapahtuisi. Ja vaikka rouva
Fisherin johtopäätökset olivat selvästi hätiköityjä, oli tämä kyllin
ovela tajutakseen merkit, joista hän ne teki. Dorset oli ilmeisesti
osoittanut erikoista mielenkiintoa Miss Bartiin, ja tämä mielenkiinto
saattoi olla riittävänä syynä rouva Dorsetin sovintopyrkimyksiin.
Selden tiesi, että Bertha tulisi tekemään kaikkensa säilyttääkseen
viime kädessä vallan itsellään, mutta hänen ajattelematon käytöksensä
sopi huonosti yhteen hänen kylmän päätöksensä kanssa päästä vapaaksi
sen seurauksista. Selden ei tällä hetkellä nähnyt selvästi, mihin
rouva Dorset pyrki, mutta Miss Bartin neuvottomuus lisäsi hänen
pelkoaan ja sen mukana tunnetta siitä, että hänen oli ennen lähtöään
puhuteltava vielä häntä. Mikä sitten olikaan tämän osuus tilanteessa
-- ja Selden oli aina rehellisesti koettanut olla tuomitsematta
häntä hänen ympäristönsä mukaan -- miten erillään hän siitä omasta
kohdastaan olikaan, olisi parempi, jos hän ei joutuisi mukaan
mahdolliseen romahdukseen; ja kun hän oli kerran pyytänyt häneltä
apua, niin oli selvästi Seldenin tehtävä sanoa tämä hänelle.

Tämä päätös sai vihdoin Seldenin jaloilleen ja menemään
pelisaleihin, joiden ovista hän oli nähnyt Miss Bartin menevän
sisälle. Mutta siellä hän ei päässyt hänen jäljilleen. Hän näki
sen sijaan hämmästyksekseen Ned Silvertonin pöyhkeilevän pöytien
ääressä. Ja se huomio, ettei tuo draaman asianosainen ainoastaan
räpytellyt siipiään, vaan tällä hetkellä pyrki esiintymään täydessä
valaistuksessa, ikäänkuin kaikki vaara olisi ohi, oli omansa
syventämään pahan aavistuksen tunnetta. Tämä vaikutelma mielessään
hän palasi toriaukeamalle toivoen näkevänsä Miss Bartin kulkevan
sen yli, kuten jokainen Monte Carlossa näytti ehdottomasti tekevän
ainakin kaksitoista kertaa päivässä. Mutta täälläkin hän odotti
turhaan ja hän tuli vähitellen siihen päätökseen, että hän oli
palannut Sabrinaan. Olisi vaikeaa seurata häntä sinne ja vieläkin
vaikeampaa päästä siellä hänen kanssaan kahdenkeskisiin puheisiin,
ja hän olisi ehkä tyytynyt kirjoittamaankin hänelle, kun hän huomasi
äkkiä edessään Lord Hubertin ja rouva Bryn.

Lord Hubertilta hän kuuli, että Miss Bart oli juuri palannut
Sabrinaan Dorsetin seurassa. Tämä tieto pahoitti niin hänen mieltään,
että rouva Bry, saatuaan seuralaiseltaan katseen, joka näytti
vaikuttavan kuin paine vesisuihkuun, teki nopean esityksen, että
Selden tulisi tapaamaan ystäviään päivällisille tänä iltana --
"Becassinilla -- pienet päivälliset herttuattarelle", tuli hänen
suustaan, ennenkuin Lord Hubert ehti hellittämään painetta.

Tuntien minkä etuoikeuden hänelle oli tuottanut joutuminen sellaiseen
seuraan Selden tuli jo aikaisin illalla ravintolan ovelle; johon
hän pysähtyi tarkkaamaan päivällisjärjestelyjä läheten kirkkaasti
valaistua terassia. Täällä hän odotti Sabrinasta tulevia vieraita.
Näiden mukana oli herttuatar, Lord ja Lady Skiddaw ja Stepneyt. Tästä
ryhmästä hän sai helposti erilleen Miss Bartin, muka katselemaan
loistavia myymälöitä terassin sivulla, sanoakseen hänelle, kun
he katselivat yhdessä erään jalokivikauppiaan ikkunan välkettä:
"Jäin tavatakseni teitä -- pyytääkseni, että lähtisitte pois koko
aluksesta."

Lilyn Seldeniin kohdistuneessa katseessa näkyi välähdys hänen
entisestä pelostaan. "Lähtisin pois --? Mitä te tarkoitatte? Mitä on
tapahtunut?"

"Ei mitään. Mutta jos jotakin tapahtuisi, niin miten siitä selviytyä?"

Jalokivikaupan ikkunan säteily lisäsi Lilyn kasvojen kalpeutta ja
antoi niiden hienoille piirteille traagillisuuden leiman. "Ei mitään
tule tapahtumaan, olen siitä varma; mutta jos sitä saattaa kerran
epäilläkin, niin kuinka voitte ajatella, että jättäisin Berthan?"

Nuo sanat herättivät Seldenissä tyytyväisyyden sävyä -- oliko se
mahdollisesti tyytyväisyyttä häneen itseensä? No hyvä, hän oli
halukas saattamaan vaaranalaiseksi sen uudistumisenkin väittämällä
vastaan epäämättömästi lisääntyneellä mielenkiinnolla: "Teidän on
ajateltava itseänne, tiedättehän --", johon Lily vastasi omituisen
alakuloisella äänellä, katsoen häntä silmiin: "Jos tietäisitte, miten
vähän sillä on väliä!"

"No niin, mitään ei tule tapahtumaan", sanoi Selden enemmän omaksi
kuin Lilyn vakuuttamiseksi, ja Lily myönteli urhokkaasti: "Ei mitään,
tietystikään ei mitään!" heidän kääntyessään kulkemaan seuralaistensa
luo.

Täpötäydessä ravintolassa heidän asetuttuaan paikoilleen rouva Bryn
juhlavalaistun pöydän ääressä heidän luottamuksensa näytti saavan
tukea heidän pöytätoveriensa tuttavallisuudesta. Täällä Dorset ja
hänen vaimonsa esiintyivät vielä kerran keskenään hyvissä väleissä
maailman edessä, jälkimmäinen uuden uutukaisessa juhlaleningissä,
edellinen kauhistuen niitä moninaisia vaatimuksia, mitä ruokalista
asetti hänen ruoansulatukselleen. Jo yksin se seikka, että he näin
näyttäytyivät yhdessä mahdollisimman julkisesti, näytti hälventävän
kaikki epäilykset siitä, etteivät heidän välinsä olisi entisellään.
Miten se oli tapahtunut, oli vielä ilmeinen ihme, mutta selvää oli,
että Miss Bart oli tällä hetkellä tyytyväinen tulokseen; ja Selden
oli samaa mieltä sanoen itsekseen, että Miss Bartilla oli parempi
tilaisuus tarkasteluun kuin hänellä.

Sitä mukaa kuin päivällinen kului, Seldenin tarkkaavaisuus alkoi
kohdistua Miss Bartiin. Tämä oli niitä hänen päiviään, jolloin hän
oli niin kaunis, että pelkkä kauneus olisi riittänyt, ja kaikki
muu -- hänen viehkeytensä, pirteytensä, hänen seuraelämäkykynsä
-- näyttivät olevan anteliaan luonnon yltäkylläisyyttä. Mutta
erikoisesti pisti Seldenin silmään se tapa, millä hän erosi sadoin
selittämättömin vivahduksin henkilöistä, jotka kuuluivat hänen
seurapiiriinsä. Juuri tuollaisessa seurassa, joka muodosti sen
tilan, kukan ja täydellisen ilmenemismuodon, johon hän pyrki, nuo
eroavaisuudet tulivat erikoisesti esille, hänen viehkeytensä himmensi
toisten naisten hienouden kuten hänen vaiteliaisuutensa sai heidän
lörpöttelynsä tuntumaan typerältä. Viime hetkien tapahtumat olivat
palauttaneet hänen kasvoilleen sen syvemmän ilmehikkäisyyden,
jota Selden oli äskettäin niiltä kaivannut, ja hänen Seldenille
lausumiensa sanojen urhokkaisuus tuntui jo hänen äänessään ja
silmissään. Niin, hän oli verraton -- se oli ainoa sattuva sana
hänestä, ja Selden saattoi ihailla häntä vapaasti, koska siihen
sisältyi niin vähän persoonallista tunnetta. Selden oli todellakin
irtaantunut hänestä, ei silmien aukenemisen kalseana hetkenä, vaan
nyt, näin jälkeenpäin selvästi arvostellessaan asemaa, kun hän
näki Miss Bartin lopullisesti eronneeksi itsestään oman jyrkän
valintansa kautta. Se oli taas hänen tehtävänään tuo valinta,
jossa Lily näytti niin viihtyvän: tuossa pöydän ylellisyydessä ja
keskustelun komeilevassa typeryydessä ja vapaudessa, joka ei koskaan
päässyt toiminnan nerokkuudeksi ja vapaudeksi. Ravintolan räikeä
järjestely -- heidän pöytänsä näytti olevan asetettu erikoisesti
yleisön nähtäväksi -- ja "Rivieran Uutisten" pikku Dabhamin läsnäolo
tehostivat sen maailman ihanteita, jossa silmiinpistävyyttä pidetään
erikoisena hienoutena ja asema seuraelämässä määrää maineen.

Seldenin mielestä tuo pikku Dabham oli kuin sellaisten tilaisuuksien
ikuistaja, ja niinpä tämä joutui äkkiä hänen tarkastelunsa
keskipisteeksi, kun hän oli vaatimattomana tarkkaajana tunkeutunut
kahden loistavan naapurin väliin. Miten paljon hän mahtoi
tietääkään siitä, mitä oli tekeillä, ja miten paljon oli vielä
hänen tarkoitusperälleen löytämisen arvoista? Hänen pienet silmänsä
olivat kuin tuntosarvet, jotka ojennettuina tavoittelivat uskottuja
salaisuuksia, joita Seldenistä ilma näytti tällä hetkellä olevan
täynnä. Sitten se taas sai tavallisen tyhjyytensä ja hän ei saattanut
nähdä siinä sanomalehtimiehelle mitään muuta kuin tilaisuutta
panemaan merkille naisten pukujen uhkeuden. Erittäinkin rouva
Dorsetin puku vaati kaiken Mr. Dabhamin sanavaraston. Aluksi, kuten
Selden oli huomannut, se oli ehkä liiaksi vetänyt omistajansa huomion
puoleensa, mutta nyt rouva Dorset hallitsi sitä täydellisesti ja
osasi sillä vaikuttaa odottamattoman vapaasti. Eikö hän kuitenkin
ollut liian vapaa, liian liukas ollakseen täysin luonnollinen?
Ja eikö Dorsetkin, johon Seldenin katse osui hänen vaimostaan
kuin itsestään, häilynyt liian silmiinpistävästi näiden kahden
äärimmäisyyden välillä? Dorset oli aina äkkinäinen, mutta tänä iltana
Seldenistä näytti, että jokainen värähdys töytäsi hänet edemmäksi
keskustastaan.

Päivällinen läheni sillä välin voittoisaa loppuaan rouva Bryn
ilmeiseksi tyydytykseksi, joka istuen kuin valtaistuimelleen
halpaantunut kuningatar Lord Skiddawin ja Lord Hubertin välissä,
näytti hengessään kutsuvan rouva Fisherin olemaan aikaansaannoksensa
todistajana. Ilman rouva Fisheriä hänen kutsujaan olisi saattanut
kutsua täydellisiksi, sillä ravintola oli täynnä ihmisiä, jotka
olivat kokoontuneet sinne vain katselemaan ja saamaan selkoa
kuuluisuuksien nimistä ja näöstä. Rouva Bry, joka tiesi että
kaikki hänen naisvieraansa kuuluivat näihin, katsoi Lilyyn tuolla
tukahdutetulla kiitollisuudella, jota rouva Fisher ei ollut
ansainnut. Selden, joka huomasi tuon katseen, ihmetteli, mikä osa
Miss Bartilla oli ollut kutsujen järjestämisessä. Tällä oli ainakin
suuri osa sen kaunistamisessa. Ja kun Selden tarkkasi sitä loistavaa
varmuutta, jota Miss Bart osoitti käyttäytymisessään, niin, hän
hymyili ajatellessaan, että oli kuvitellutkaan hänen tarvitsevan
hänen apuaan. Hän ei ollut koskaan esiintynyt selvemmin tilanteen
valtiaana kuin lähtöhetkellä, jolloin hän, hieman eristäydyttyään
pöydän ympärillä olevasta ryhmästä, kääntyi hymyillen ja viehkeästi
taivuttaen olkapäitään ottamaan vastaan vaippansa Dorsetiltä.

Päivällisen päättäjäisiksi oli Mr. Bry tarjonnut erikoisia sikareja
ja hämmästyttävän liköörivalikoiman, ja useat pöydät olivat jo
tyhjät. Mutta riittävä määrä oli vielä jälellä muodostamaan taustan
rouva Bryn huomattavien vieraiden hyvästijätölle. Tälle seremonialle
antoi leimansa se seikka, että herttuatar ja Lady Skiddaw sanoivat
lopullisesti jäähyväiset ja tekivät lupauksia pikimmältään
tapaamisesta Pariisissa, jonne he pysähtyisivät täydentämään
vaatevarastoaan matkalla Englantiin.

Katsahdettuaan kelloaan herttuatar huudahti sisarelleen, että
oli aika kiiruhtaa junalle, ja tästä aiheutuneessa lähtötouhussa
Stepneyt, joiden auto odotti ovella, tarjoutuivat saattamaan
Dorsetit ja Miss Bartin satamaan. Tarjous otettiin vastaan, ja rouva
Dorset lähti ovelle miehensä kanssa, joka oli hänelle erikoisen
huomaavainen. Miss Bart viipyi sanoakseen viimeisen sanan Lord
Hubertille, ja Stepney, jolle Mr. Bry tyrkytti viimeistä ja yhä
kallisarvoisempaa sikaria, kutsui: "Joutukaa, Lily, jos olette
menossa takaisin laivalle."

Lily kääntyi totellakseen kutsua, mutta samassa rouva Dorset, joka
oli seisahtunut, kulki muutamia askelia takaisin pöytään päin.

"Miss Bart ei ole menossa takaisin laivalle", sanoi hän ihmeen
täsmällisellä äänellä.

Jokainen katsoi hämmästyneenä toisiinsa; rouva Bry oli
tukahtumaisillaan; rouva Stepney pujahti hermostuneesti miehensä taa
ja Selden tunsi vain mielenkuohussaan, miten häntä halutti tarttua
Dabhamia kauluksesta ja lennättää hänet kadulle.

Dorset oli sillä välin asettunut vaimonsa rinnalle. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat ja hän katsoi ympärilleen pelokkaan näköisenä.
"Bertha! -- Miss Bart... tämä on joku väärinkäsitys... joku
erehdys..."

"Miss Bart jää tänne", jatkoi hänen vaimonsa pistävästi. "Ja luulen,
George, että on parempi, ettemme pidätä rouva Stepneytä kauempaa."

Miss Bart pysyi tämän lyhyen sananvaihdon aikana ihmeen jäykkänä,
hieman erillään ympärillään olevasta hämmentyneestä seurueesta.
Hän oli hieman kalvennut kuultuaan tuon herjauksen, mutta muiden
tyrmistyneet ilmeet eivät kuvastuneet hänen kasvoillaan. Hänen
hymyssään hieman kuvastuva halveksuminen näytti kohottavan hänet
kauas vastustajansa ulottuvilta ja vasta sitten kun hän oli antanut
rouva Dorsetin tuntea, millainen välimatka heidät erotti, hän kääntyi
ja ojensi emännälle kätensä.

"Tapaan herttuattaren huomenna", huudahti hän, "ja minusta näyttää
mukavammalta jäädä yöksi maihin."

Hän katsoi tiukasti rouva Bryn häilyviin silmiin tehdessään tämän
selityksen, mutta sitten Selden näki hänen tutkivasti tarkastelevan
jokaisen naisen kasvoja. Lily huomasi heidän katseestaan ja heidän
takanaan olevien miesten hiljaisista, surkeannäköisistä kasvoista
uskomattomuutta, ja onnettoman puolen sekunnin ajan Selden luuli
hänen hoipertelevan epäonnistumisen partaalla. Sitten kääntyen
Seldeniin päin kevein liikkein ja huulilla urhoollinen verhottu
hymy hän sanoi -- "paras herra Selden, te lupasitte hankkia minulle
vaunut."

Ulkona oli myrskyistä ja taivas oli pilvessä, ja Lilyn ja Seldenin
kulkiessa autioita puistoja kohti, puhalsi tuuli lämpimiä sadepuuskia
heidän kasvoilleen. Vihjaus vaunuihin oli kuin hiljaisesta
sopimuksesta jätetty sikseen; he kävelivät hiljaa käsi kädessä,
kunnes he pääsivät puistojen syvempiin varjoihin, ja seisahtuen erään
penkin viereen Selden sanoi: "Istukaa hetkiseksi."

Lily painui penkille sanaakaan vastaamatta ja polun mutkassa oleva
sähkölyhty loi valoa hänen tuskanvääntämille kasvoilleen. Selden
istui hänen viereensä, odottaen hänen puhuvan ja peläten, ettei vain
jokin hänen käyttämänsä sana koskisi liian raskaasti hänen haavaansa,
ja pidättäytyi siis sanomasta mitään; häntä kalvoi epäilys, joka
oli vähitellen nostanut jälleen päätään hänessä. Mikä oli Miss
Bartin saattanut tähän asemaan? Mikä heikkous oli ajanut hänet niin
kauheasti vihollisensa armoille? Ja miksi Bertha Dorset oli käynyt
vihollisensa kimppuun samalla hetkellä, jolloin hän niin kipeästi
tarvitsi sukupuolensa apua. Vaikkakin hänen hermonsa raivosivat sitä
vastaan että miehet alistuivat vaimojensa tahtoon ja että nämä olivat
niin julmia miestensä hyvyyttä vastaan, niin järki itsepäisesti piti
kiinni siitä, "ettei savua ilman tulta". Rouva Fisherin vihjauksien
muisteleminen ja hänen omien vaikutelmiensa vahvistus, samalla kun ne
syvensivät hänen sääliään, lisäsivät myöskin hänen painostustaan niin
että, miten hän koettikaan ilmaista myötätuntoaan, sitä oli estämässä
pelko, että hän tekee pahan erehdyksen.

Äkkiä hänen mieleensä jysähti, että hänen vaitiolonsa näytti
syyttävältä, mutta ennenkuin hän löysi sopivaa sanaa, oli Lily tehnyt
hänelle äkkiä erään kysymyksen.

"Tiedättekö rauhallista hotellia? Voinhan aamulla lähettää hakemaan
palvelustyttöäni."

"Hotellia -- täällä -- jonne voisitte mennä yksinänne? Se ei ole
mahdollista."

Lilyn vastauksessa oli kalpea välähdys entistä leikillisyyttä. "Entä
sitten? On liian kosteaa nukkua puistossa."

"Mutta jonkun täytyy olla --"

"Jonkun, jonka luo voin mennä? Tietenkin -- koko joukkokin --
mutta _tähän_ aikaan? Käsitättehän, että suunnitelmani muutos tuli
jokseenkin äkkiä --"

"Hyvä Jumala, jos olisitte kuunnellut minua!" huudahti Selden purkaen
avuttomuutensa ahdistushuutoon.

Lily piti häntä yhä loitolla suopealla ivahymyllään. "Mutta enkö ole
sitä tehnyt?" vastasi hän. "Te neuvoitte minua jättämään laivan ja
nythän minä sen jätinkin."

Selden näki silloin, ettei Lily aikonut selittää eikä puolustaa
itseään, ja itsesyytös vihlasi hänen mieltään. Hän ymmärsi myös, että
onnettomalla vaitiolollaan hän oli turmellut mahdollisuuden auttaa
häntä, ja että ratkaiseva hetki oli mennyt ohi.

Lily oli noussut ja seisoi Seldenin edessä kylmän majesteetillisena,
kuten jokin karkoitettu prinsessa lähtiessään rauhallisena maanpakoon.

"Lily!" huudahti Selden epätoivoisena kutsuvalla äänensävyllä; mutta
hän sai vastaukseksi sävyisän varoituksen: "Oh, ei nyt". Ja sitten
jatkoi Lily jälleensaavutetun tyyneytensä koko sulolla: "Kun minun
täytyy saada suojaa jossakin ja kun te olette niin ystävällisesti
auttamassa minua täällä --"

Vaunuissa he jatkoivat vaitioloaan lyhyen matkan ajan sen hotellin
valaistulle ovelle, jossa Stepneyt asuivat. Täällä Selden jätti hänet
ulkopuolelle pää päähineen peitossa, ja lähetettyään nimikorttinsa
Stepneylle asteli edestakaisin eteishallissa odottaen Stepneyn
alastuloa. Kymmenen minuutin kuluttua molemmat miehet tulivat yhdessä
ulos, mutta vestibyylissä Stepney pysähtyi viimeisen vastahakoisuuden
puuskan pidättämänä.

"Onko asia siis sovittu?" epäröi hän hermostuneesti käsi Seldenin
käsikoukussa. "Hän lähtee huomenna aikaisella junalla -- ja vaimoni
nukkuu eikä häntä voi häiritä."




IV.


Rouva Penistonin salongin ikkunaverhot olivat vedetyt alas kesäkuun
voimakasta aurinkoa vastaan ja painostavassa hämärässä hänen luokseen
kokoontuneiden sukulaisten kasvot olivat sopivana tappion taustana.

Ne olivat siellä kaikki: Van Alstynet, Stepneyt ja Melsonit
-- vieläpä pari mukaan eksynyttä Penistonia, joiden puvun ja
käytöstavan suurempi vapaus ilmaisi etäisempää sukulaisuutta.
Penistonin sukulaiset tiesivät itse asiassa varmasti, että Mr.
Penistonin omaisuuden pääosa "joutuisi suvusta pois", koska lesken
yksityisomaisuudella oli suoranaisia perillisiä ja koska tämän
omaisuuden suuruutta ei tarkasti tiedetty. Jack Stepney rikkaimpana
sukulaisena otti äänettömällä suostumuksella johdon käsiinsä ja hänen
surupukunsa syvempi tummuus ja hänen käytöstapansa asianmukainen
arvokkuus lisäsivät hänen tärkeyttään, kun taas hänen vaimonsa
ikävystynyt olento ja jokapäiväinen puku ilmaisivat perijättären
välinpitämättömyyttä kuolinpesän vähäpätöisiä asioita kohtaan. Vanha
Ned Van Alstyne kiersi valkoisia viiksiään, peittääkseen huuliensa
värinää, ja Grace Stepney, nenä punaisena ja levittäen suruharson
tuoksua, kuiskasi rouva Melsonille: "Minä en sietäisi Niagaraa
silmieni edessä missään!"

Ovi aukeni ja Lily Bart ilmaantui solakkana ja hienona mustassa
puvussaan Gerty Farish rinnallaan. Hänen seisahtuessaan kysyvän
näköisenä kynnykselle kuvastui naisten kasvoilla epäröintiä. Yksi
ja toinen teki pienen jälleentuntemista ilmaisevan liikkeen,
jonka pidättyväisyys johtui joko toimituksen juhlallisuudesta tai
epätietoisuudesta, kuinka pitkälle toiset aikoivat mennä. Rouva
Stepney nyökkäsi huolimattomasti ja Grace Stepney osoitti vakavalla
kädenliikkeellä vierellään olevaa paikkaa. Mutta Lily, joka ei ollut
sitä huomaavinaankaan enemmän kuin Jack Stepneyn asiaankuuluvaa
yritystä johtaa hänet tuolle paikalle, meni huoneen yli sulavin
kevein askelin ja istui tuolille, joka näytti tahallaan asetetun
muista erilleen.

Tämä oli ensi kerta kun hän näki sukulaisiaan palattuaan kaksi
viikkoa sitten Euroopasta. Mutta jos hän huomasi epävarmuutta heidän
vastaanotossaan, niin oli se vain omiaan antamaan ironian vivahduksen
hänen esiintymisensä tavalliseen tyyneyteen. Sen hämmennyksen, jolla
hän oli laivalla kuullut Farishilta rouva Penistonin äkillisestä
kuolemasta, oli ehkä heti hälventänyt tuo vastustelematon ajatus,
että nyt vihdoinkin kykeni maksamaan velkansa. Hän oli huomattavasti
pelännyt ensimäistä kohtausta tätinsä kanssa. Rouva Peniston oli
kaikin voimin vastustanut veljentyttärensä lähtöä Dorsetien kanssa,
ja oli osoittanut jatkuvaa paheksumistaan siten, ettei ollut
kirjoittanut koko Lilyn poissaoloaikana. Varmuus siitä, että hän
oli kuullut välien rikkoutumisesta Dorsetien kanssa, teki ajatuksen
kohtaamisesta yhä hirveämmäksi. Ja miten saattoi Lily tukahduttaa
äkillistä vapautuksen tunnetta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut
alistua jo ennakolta langetettuun tuomioon, vaan ottaa vain vastaan
hänelle varmasti lankeava perintö? Oli ollut aina itsestään
selvää, että rouva Penistonin oli kunnollisesti huolehdittava
veljentyttärensä toimeentulosta, ja viimeksimainitun mielestä tuo
käsitys oli aikoja sitten kiteytynyt tosiasiaksi.

"Hän saa tietenkin kaikki -- minä en käsitä, mitä me täällä teemme",
huomautti rouva Stepney huolimattoman äänekkäästi Ned Van Alstynelle,
ja tämän paheksuvan mutinan -- "Julia oli aina oikeamielinen nainen"
-- olisi voinut tulkita myönnytykseksi tai epäilykseksi.

"No niin, on kysymys vain neljästä sadasta tuhannesta dollarista",
jatkoi rouva Stepney haukotellen, ja Grace Stepneyn kuultiin
nyyhkyttävän notarion valmistavan yskimisen aiheuttamassa
hiljaisuudessa.

Lily, jota ahdisti ummehtunut ilma ja uusien surupukujen tukahduttava
tuoksu, tunsi tarkkaavaisuutensa terästyvän, kun rouva Penistonin
asianajaja, joka oli juhlallisesti noussut huoneen perällä olevan
pöydän taa, alkoi lukea testamentin esipuhetta.

"On kuin kirkossa", mietti hän, ihmetellen epämääräisesti, mistä
Gwen Stepney oli saanut niin kauheannäköisen hatun. Sitten hän pani
merkille, miten tukevaksi Jack oli käynyt -- hän olisi ehkä piankin
yhtä lihava kuin Herbert Melson, joka istui siinä lähellä huohottaen
raskaasti mustahansikkaiset kädet kepin varassa.

"On ihme, miten rikkaat lihovat -- luulen sen johtuvan siitä,
ettei heillä ole huolia. Jos minä saan periä, niin pidän huolta
ulkomuodostani", mietti hän notarion lukiessa pitkäveteisesti
testamenttisäädöksiä. Ensin mainittiin palvelijat, sen jälkeen
muutamia hyväntekeväisyyslaitoksia, sitten useita etäisempiä
Melsoneja ja Stepneytä, jotka kohottivat itsetietoisesti päätään, kun
heidän nimiään mainittiin, ja sitten vaipuivat hetken juhlallisuuteen
sopivaan tunteettomuuden tilaan. Sitten seurasivat Ned Van Alstyne,
Jack Stepney ja pari sukulaista, jotka saivat kukin muutamia
tuhansia. Lily ihmetteli, ettei Grace Stepney ollut niiden joukossa.
Sitten hän kuuli oman nimensä -- "veljentyttärelleni Lily Bartille
kymmenen tuhatta dollaria --" ja tämän jälkeen notario taas lateli
käsittämättömän pitkiä lauseita, jotka päättyivät yllättävän selvään
loppuponteen: "Ja jälelläoleva omaisuuteni rakkaalle serkulleni ja
kaimalleni Grace Julia Stepneylle."

Tämä tieto sai läsnäolevat hämmästyksestä pidättämään henkeään ja
äkkiä kääntämään päätään siihen nurkkaan, missä Miss Stepney itki
mustalaitaiseen nenäliinaansa sitä, ettei hän tuntenut ansaitsevansa
sellaista onnea.

Lily seisoi erillään tuntien itsensä ensi kertaa niin sanomattoman
yksinäiseksi. Ei kukaan katsonut häneen, ei kukaan näyttänyt
huomaavan hänen olemassaoloaan; hän sai tuta syvintä vähäpätöisyyttä.
Perinnöstä osaton -- hänet oli jätetty perinnöttä -- ja Grace
Stepneyn hyväksi. Hän kohtasi Gertyn surkean katseen, joka kohdistui
häneen epätoivoisin lohduttamisponnistuksin, ja tuo katse sai hänet
jälleen muistamaan oman itsensä. Hänen oli vielä tehtävä jotakin
ennenkuin läksisi talosta, tehtävä kaikella sillä hienoudella, jonka
hän tiesi voivansa panna sellaisiin eleisiin. Hän astui Miss Stepneyn
ympärillä olevaan ryhmään ja ojentaen kätensä sanoi koruttomasti:
"Rakas Grace, olen niin iloinen."

Toiset naiset olivat vetäytyneet syrjään hänen lähestyessään
ja hänen ympärilleen muodostui tyhjä tila. Se laajeni, kun hän
kääntyi lähteäkseen. Hän pysähtyi hetkiseksi katsellen ympärilleen,
ottaen rauhallisesti selvää tilanteesta. Hän kuuli jonkun kysyvän
testamentin päivämäärää. Sitten alkoivat läsnäolijat hajaantua;
rouvat Stepney ja Melson seisoivat ovella odottaen automobiiliään;
pidettiin asiaankuuluvana, että Grace Stepney lähtisi vaunuilla,
vaikka hän asui vain parin tonttivälin päässä. Miss Bart ja Gerty
jäivät yksin purppuranpunaiseen salonkiin, joka näin ummehtuneen
hämäränä muistutti enemmän kuin koskaan hyvässä kunnossa pidettyä
perhehautaholvia, johon viimeinen perheenjäsen on juuri äskettäin
haudattu.

Gerty Farishin vierashuoneessa, jonne molemmat ystävättäret olivat
ajaneet, heittäytyi Lily tuolille naurahtaen; hänestä tuntui niin
lystikkäältä sattumalta, että hänen tätinsä testamenttiosuus sattui
niin lähelle sitä summaa, jonka hän oli velkaa Trenorille. Hän oli
tuntenut yhä suurempaa tarvetta päästä tuosta velastaan palattuaan
Amerikkaan, ja hän lausui ensimmäisen ajatuksensa sanomalla
hätääntyneelle Gertylle: "Saapas nähdä, milloin testamenttisäädökset
maksetaan."

Mutta Miss Farish ei voinut olla kajoamatta testamenttisäädöksiin;
hänet valtasi kiihkeä suuttumus. "Voi, Lily, se on sula vääryys,
se on julmaa -- Grace Stepneyn täytyy _tuntea_, ettei hänellä ole
oikeutta koko tuohon summaan!"

"Sillä, joka tiesi, miten olla täti Julian mieliksi, on oikeus hänen
rahoihinsa", vastasi Miss Bart viisastelevasti.

"Mutta hänhän piti sinusta -- hän antoi kaikkien ymmärtää --"
keskeytti Gerty ilmeisesti hämmentyneenä, ja Miss Bart kääntyi häneen
päin katsoen häntä silmiin. "Gerty, ole rehellinen: testamentti oli
tehty kuusi viikkoa sitten. Hän oli kai kuullut riitautumisestani
Dorsetien kanssa?"

"Jokainen kuuli tietenkin, että oli ollut joitakin ikävyyksiä --
väärinkäsitystä --"

"Kuuliko hän, että Bertha ajoi minut pois alukselta?"

"Lily!"

"Mutta niin tapahtui, senhän tiedät. Hän sanoi, että koetin saada
George Dorsetin itselleni. Sen hän teki saadakseen Dorsetin uskomaan,
että hän oli mustasukkainen. Eikö hän juuri sitä kertonut Gwen
Stepneylle?"

"En tiedä -- en kuuntele sellaisia kauheita juttuja."

"Minun _täytyy_ kuunnella niitä -- minun täytyy tietää, miten asiani
ovat." Hän pysähtyi, ja taas kuului heikko naurahdus. "Piditkö
silmällä niitä naisia? Ne pelkäsivät, etteivät vain nolaisi minua
niin kauan kuin luulivat, että minä saisin perinnön -- sitten he
pakenivat minua kuin ruttoa." Gerty oli vaiti ja Lily jatkoi:
"Minä jäin katsomaan, mitä tapahtuisi. Ne odottivat merkkiä; Gwen
Stepneyltä ja Lulu Melsonilta -- näin heidän vahtaavan, mitä Gwen
tekisi. -- Gerty, minun täytyy tietää tarkoin, mitä minusta sanotaan."

"Sanon sinulle, että minä en kuuntele --"

"Niitä asioita kuulee kuuntelemattakin." Hän nousi ja laski
päättäväisesti kätensä Miss Farishin olalle. "Gerty, aikovatko
ihmiset lakata seurustelemasta kanssani."

"_Ystäväsikö_, Lily -- miten sinä voit ajatella sellaista?"

"Kuka pysyy tällaisena aikana ystävänä? Kuka muu kuin sinä,
uskollinen sielu! Ja Luoja tietää, mitä _sinä_ ajattelet minusta?"
Hän suuteli Gertyä omituisesti mutisten. "Sinä olet aina ollut
sama -- mutta silloin sinä olet mieltynyt rikollisiin, Gerty! Ja
parantumattomiin? Sillä minä olen paatunut, kuten tiedät."

Hän kohotti koko majesteetillisen pitkän, solakan vartalonsa, katsoen
kuin musta kieltäymyksen enkeli alas hämmentyneeseen Gertyyn, joka
saattoi vain huudahtaa: "Lily, Lily -- miten voit laskea leikkiä
sellaisista asioista?"

"Itkeäkö minun ehkä pitäisi. Mutta ei -- minä en ole kyyneleihin
taipuva. Tein ennen sen huomion, että huutaminen tekee nenän
punaiseksi, ja tuo ohje on minua auttanut monen vaikean ajan yli." Hän
kääntyi levottomasti huoneessa ja istuutuen jälleen käänsi ivailevan
katseensa hätääntyneeseen Gertyyn.

"Perinnön saamisesta en olisi välittänytkään --" ja kuultuaan
Miss Farishin väittävän vastaan "Oho!" toisti hän rauhallisesti:
"En hituistakaan, hyvä ystävä. Sillä, ensiksikin, he eivät olisi
täysin uskaltaneet olla minusta välittämättä, ja jos olisivat
uskaltaneetkin, niin ei sillä olisi ollut väliä, koska olisin ollut
heistä riippumaton. Mutta nyt --!" Iva haihtui hänen katseestaan ja
hän kumartui synkännäköisenä ystävättärensä puoleen.

"Miten voit puhua noin, Lily? Tietysti perinnön olisi pitänyt joutua
sinulle, mutta sehän on loppujen lopuksi samantekevä. Tärkeää on --"
Gerty pysähtyi ja jatkoi sitten päättäväisesti: "Tärkeää on, että
selvität asiat -- sanot ystävillesi koko totuuden."

"Koko totuuden?" Miss Bart naurahti. "Mikä on totuus? Kun on nainen
kysymyksessä, niin sitä on helpoimmin uskottava juttu. Tässä
tapauksessa on paljon helpommin uskottava Bertha Dorsetin kuin
minun juttuni, koska Berthalla on suuri talo ja oopera-aitio ja on
asiaankuuluvaa olla hänen kanssaan hyvissä väleissä."

Miss Farish katsoi häneen yhä hätääntyneen näköisenä. "Mutta mikä
sinun juttusi on, Lily? En luule kenenkään sitä vielä tietävän."

"Minunko juttuni? -- En luule, että sitä itsekään tiedän.
Ymmärräthän, etten koskaan ajatellut valmistaa jutusta toisintoa
edeltäkäsin, kuten Bertha teki -- ja jos olisinkin niin tehnyt, niin
en luule, että vaivautuisin sitä nyt käyttämään hyväkseni."

Mutta Gerty jatkoi rauhallisesti mietiskelyään: "En toivo edeltäpäin
valmistettua toisintoa, vaan toivon, että kertoisit minulle tarkoin,
mitä tapahtui alusta alkaen."

"Alusta alkaen?" matki Miss Bart sävyisästi. "Gerty rakas, miten
vähän mielikuvitusta teillä hyvillä ihmisillä on! Niinpä niin,
luulen, että alku on haettava kehdosta asti -- siitä tavasta, jolla
minut kasvatettiin, ja asioista, joista minut opetettiin välittämään.
Tai ei -- en tahdo moittia ketään vioistani: tahdon sanoa, että
se oli veressäni, että olen sen saanut joltakin turmeltuneelta
huvinhaluiselta esi-isältä?" Ja kun Miss Farish yhä ahdisti häntä
hämmentyneellä katseellaan, jatkoi hän kärsimättömänä: "Pyysit
minulta juuri totuutta -- totuus naimattomaan naiseen nähden on se,
että kun hän kerran joutuu puheenaiheeksi, on hän mennyttä kalua, ja
mitä enemmän hän selittää asiaansa, sitä pahemmalta se näyttää. --
Gerty hyvä, ei sinulla satu olemaan paperosseja?"

Ummehtuneessa hotellihuoneessaan, jossa hän oli löytänyt pakopaikan,
Lily tarkasteli tuona iltana asemaansa. Oli kesäkuun loppupäivät,
eikä yksikään hänen tuttavistaan ollut kaupungissa. Ne muutamat
sukulaiset, jotka olivat jääneet kaupunkiin tai palanneet rouva
Penistonin testamentin avajaistilaisuuteen, olivat tuona iltana
paenneet Newportiin tai Long Islandiin, eikä kukaan heistä ollut
osoittanut Lilylle vieraanvaraisuutta. Ensi kerran elämässään hän
tunsi olevansa ypö yksin, Gerty Farishia lukuunottamatta. Ei edes
heti välien rikkouduttuakaan Dorsetien kanssa hän ollut niin selvästi
tajunnut sen seurauksia, sillä Beltshiren herttuatar, kuultuaan
tapahtumasta Lord Hubertilta, oli heti tarjonnut hänelle suojaa,
ja hänen turvissaan Lily oli kulkenut melkein voitosta voittoon
Lontoon seurapiirissä. Hänellä oli ollut suuri houkutus jäädä
seuraelämään, jossa häneltä odotettiin vain sen huvittamista ja
viehättämistä, kyselemättä liian uteliaasti, miten hän oli hankkinut
kyvyn siihen. Mutta Selden oli ennen lähtöään vaatinut kivenkovaan,
että Lilyn oli palattava heti tätinsä luo, ja Lord Hubert antoi
Lontooseen palattuaan saman neuvon. Lilylle ei tarvinnut sanoa, ettei
herttuattaren suojelus ollut paras tie seuraelämän hyvittämiseen, ja
kun hän sitäpaitsi tiesi, että hänen ylhäinen suojelijansa saattoi
jonakin hetkenä hankkia hänelle uuden suojatin kilpailijaksi, päätti
hän, vaikkakin vastenmielisesti, palata Amerikkaan. Mutta hän ei
ollut ollut kymmentä minuuttia kotirannikolla, ennenkuin hän totesi
olleensa poissa liian kauan.

Dorsetit, Stepneyt, Bryt -- kaikki tuon onnettoman draaman
näyttelijät ja todistajat -- olivat joutuneet ennen häntä kertomaan
tapahtumasta omalla tavallaan. Ja jos hän olisi voinut olettaa
itsellään olevan pienintäkään mahdollisuutta saada asiassa oma
äänensä kuuluville, niin jokin hämärä epämääräinen halveksuminen
ja vastenmielisyys olisi pidättänyt häntä. Hän tiesi, ettei hän
selittelyillä ja vastasyytöksillä voinut toivoa parantavansa huonoa
asemaansa; mutta joskin hän olisi tuntenut vaikkapa pientäkin
luottamusta niiden tehokkaisuuteen, olisi häntä kuitenkin pidättänyt
sama tunne, joka oli pidättänyt häntä puolustamasta itseään
Gerty Farishille -- tunne, joka oli puoleksi ylpeyttä, puoleksi
nöyryytystä. Sillä vaikkakin hän tiesi, että Bertha Dorset oli hänet
säälittä valinnut uhrikseen voittamaan itselleen takaisin miestään,
ja vaikka hänen oma suhteensa Dorsetiin oli ollut pelkkää hyvää
toveruutta, oli hän kuitenkin jo alusta alkaen täysin selvillä siitä,
että hänen osuutensa asiassa oli, kuten Carry Fisher häikäilemättä
määritteli, vetää Dorsetin huomio pois vaimostaan. Sen tehtävän
hän oli valinnut maksaakseen kolmen kuukauden ylellisyyden ja
huolettomuuden. Hänen tapansa katsoa päättävästi asioita vasten
kasvoja harvoina itsetutkistelemuksen hetkinä ei sallinut hänen
tulkita väärin tilannetta. Hän oli uskollisesti täyttänyt äänettömän
sopimuksensa, mikä ei suinkaan ollut ollut helppoa, ja nyt hän tajusi
epäonnistumisen koko surkeuden.

Samassa sovittamattomassa valossa hän näki myöskin tästä
epäonnistumisesta johtuvien seurausten sarjan; ja nämä seuraukset
kävivät hänelle sitä ilmeisemmiksi, mitä kauemmin hän viivytteli
ikävystyneenä kaupungissa. Hän jäi osaksi siitä syystä, että Gerty
Farishin läheisyys oli hänelle mukavaa, osaksi siksi, että hän ei
tiennyt, minne mennä. Hän ymmärsi hyvin häntä odottavan tehtävän
laadun. Hänen oli koetettava saada takaisin menetetty asemansa;
ja tuon ikävän tehtävän ensimmäinen aste oli saada mahdollisimman
pian selville, kenen puoleen ystävistään hän saattoi kääntyä. Hänen
toiveensa olivat etupäässä keskittyneet rouva Trenoriin, joka
suhtautui niin suvaitsevasti niitä kohtaan, jotka häntä huvittivat
tai olivat hänelle hyödyksi. Mutta Judy, vaikka hän tietenkin oli
kuullut Miss Bartin tulosta, ei ollut osoittanut sitä käymällä
ilmaisemassa osanottoaan ystävänsä onnettomuuteen. Lähestyminen Lilyn
puolelta olisi pilannut asian; niinpä ei ollut muuta tehtävissä kuin
luottaa satunnaisen kohtaamisen onnelliseen sattumaan, ja Lily tiesi,
että niinkin lopulla sesonkia saattoi aina toivoa joutuvansa yhteen
ystäviensä kanssa näiden usein liikkuessa kaupungilla.

Tässä tarkoituksessa hän näyttäytyi uskollisesti ravintoloissa, missä
heillä oli tapana käydä ja missä hän hämmentyneen Gertyn seurassa söi
ylellisesti, odotellessaan, kuten hän sanoi.

"Gerty hyvä, ethän tahdo, että annan ylitarjoilijan nähdä, että elän
vain täti Julian testamentilla? Ajattele Grace Stepneyn iloa, jos hän
tulisi ja näkisi meidän ateriamme käsittävän vain kylmää lampaanlihaa
ja teetä! Mitä otamme tänään jälkiruuaksi -- _Coupe Jacques_'ia vai
_Pêches à la Melba_'a?"

Hän pudotti äkkiä ruokalistan ja sävähti punaiseksi, ja kun Gerty
seurasi hänen katsettaan, näki hän sisimmästä huoneesta tulevan
seurueen, jonka etupäässä oli rouva Trenor ja Carry Fisher.
Seurueen, jossa Lily oli yht'äkkiä huomannut sekä Trenorin että
Rosedalen, oli mahdotonta uloskulkiessaan välttää pöytää, jossa
Lily ja Gerty istuivat; Gerty tunsi avuttomuutta. Sitävastoin Miss
Bart, jota tuki hänen joustava viehkeytensä ja joka ei näyttänyt
karttavan näitä tuttaviaan enempää kuin odottavankaan heitä, antoi
kohtaukselle luonnollisuuden leiman, jolla hän osasi verhota
vaikeimmankin tilanteen. Rouva Trenor se ällistyi puolestaan, mikä
ilmeni siinä, että liioitellun lämpimään ystävällisyyteen sekaantui
tuskin huomattava pidättyväisyys. Hänen äänekäs ilonilmaisunsa
Miss Bartin näkemisestä sai yleisen ja epämääräisen muodon, johon
ei sisältynyt tiedusteluja hänen tulevaisuudestaan eikä lopullista
toivomusta jälleentapaamisesta. Lily, perehtyneenä tällaisiin mitään
sanomattomiin kohteliaisuuksiin tiesi, että seurueen toiset jäsenet
ymmärsivät ne yhtä hyvin: Rosedalekin, joka näytti tietävän, mikä
merkitys sillä oli, että hän sai olla sellaisessa seurassa, omaksui
heti rouva Trenorin sydämellisen sävyn ja ilmaisi sen tervehtimällä
kursailematta Miss Bartia. Trenor, punaisena ja vaivautuneena, oli
lopettanut lyhyeen tervehdyksensä, koska hänellä oli muka sanottava
sana hovimestarille; ja muu seurue häipyi pian pois rouva Trenorin
jälkeen.

Hetken kuluttua tämä oli hävinnyt -- tarjoilija, ruokalista kädessä,
odotti yhä _Coupe Jasques_'in tai _Pêches à la Melba_'n tilausta --
mutta Miss Bart oli sillä välin tehnyt päätöksensä. Minne Judy Trenor
ohjasi, sinne seuraisivat kaikki.

Hänen mieleensä välähtivät rouva Trenorin valitukset Carry Fisherin
anastamishalun takia. Siinä levottomassa sekamelskassa, mitä elämä
oli Bellomontissa, jossa kellään ei näyttänyt olevan aikaa tarkata
ketään ja jossa yksityiset aikeet ja persoonalliset mielenkiinnot
häipyivät huomaamatta yleisessä humussa, oli Lily luullut olevansa
suojattu haitallisilta tutkisteluilta ja silmälläpidolta; mutta jos
Judy tiesi rouva Fisherin lainaavan rahaa mieheltään, niin mahtoiko
hänelle olla Lilyn lainailu tietämätöntä? Joskaan hän ei välittänyt
miehensä suhteista, oli hän kuitenkin hyvin mustasukkainen tämän
kukkarosta. Siten oli selitettävissä Judyn ynseys Lilyä kohtaan.
Näistä päätelmistä johtui välittömästi, että Lily teki kiihkeän
päätöksen maksaa velkansa Trenorille. Tämän tehtyään hänelle jäisi
vain tuhat dollaria rouva Penistonin perinnöstä, ja paitsi tätä
hänellä ei olisi mitään muuta, millä elää, kuin omat pienet tulonsa,
jotka olivat huomattavasti pienemmät kuin Gerty Farishin viheliäinen
hengenpidin; mutta tämänkin seikan piti väistyä hänen loukatun
ylpeytensä tieltä. Hänen täytyi päästä ensin selväksi Trenoreista,
sitten hän ajattelisi tulevaisuuttaan.

Tuntematta perintöasioiden hoitoa Lily oli otaksunut saavansa
perinnön käteensä muutamien päivien kuluttua tätinsä testamentin
avaamistilaisuudesta. Ja jonkun aikaa tuskallisesti odotettuaan
hän tiedusteli kirjeellisesti viipymisen syytä. Kesti taas jonkun
aikaa, ennenkuin rouva Penistonin asianajaja, joka myöskin oli
testamentin toimeenpanijoita, vastasi, että koska oli epäselvyyttä
testamentin tulkintaan nähden, ei hänelle voitu maksaa perintöosuutta
ennen lain myöntämän 12 kuukauden määräajan umpeenkulumista.
Hämmentyneenä ja suuttuneena Lily päätti koettaa henkilökohtaisen
puheillakäynnin keinoa, mutta hän tunsi, retkeltään palatessaan,
miten voimattomia kauneus ja viehkeys ovat lakiasioissa. Hänestä
tuntui sietämättömältä elää vielä vuosi tuon velkataakan alla, ja
äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän päätti kääntyä Miss Stepneyn
puoleen, joka oli yhä kaupungissa. Lilystä oli kyllä katkeraa pyytää
apua Grace Stepneyltä, mutta toinen vaihtoehto oli vielä katkerampi.
Ja eräänä aamuna hän ilmaantui rouva Penistonin asuntoon, minne Grace
oli tilapäisesti asettunut hurskaan työnsä helpottamiseksi.

Tuo outo tunne, jonka herätti astuminen apuapyytävänä taloon, jossa
hän oli ollut niin kauan määrääjänä, lisäsi Lilyn halua lyhentää
kidutusaikaa. Ja kun Miss Stepney astui hämärään vierashuoneeseen
kahisten parhaassa surukankaassa, kävi hänen vieraansa suoraan
asiaan: tahtoisiko hän antaa etukäteen hänelle tulevan perintöosuuden?

Vastaukseksi Grace itki ja ihmetteli pyyntöä, valitti, että laki
on niin mahdotonta selittää, ja oli hämmästynyt siitä, ettei Lily
käsittänyt heidän asemansa yhtäläisyyttä. Luuliko hän, että vain
testamenttisäädösten maksu viipyi? Eihän hän, Miss Stepney, ollut
vielä saanut penniäkään perinnöstään, ja hän sai tätä nykyä maksaa
vuokraa talosta, joka kuului hänelle. Varmastikaan ei se ollut
rakkaan Julia serkun tahto -- sen hän oli sanonut pesänselvittäjille
vasten kasvoja. Mutta niille oli mahdotonta puhua järkeä, eikä tässä
voinut tehdä muuta kuin odottaa. Ottaisi Lily esimerkkiä hänestä
ja olisi kärsivällinen -- heidän molempien oli muistettava, miten
suurenmoisen kärsivällinen serkku Julia oli aina ollut.

Lily teki liikkeen, joka osoitti, miten mahdoton hän oli noudattamaan
tuota esimerkkiä. "Mutta sinähän saat kaikki, Grace -- helppoahan
sinun olisi lainata kymmenen kertaa pyytämäni summa."

"Lainata -- minun olisi helppoa lainata?" Grace Stepney nousi hänen
edessään pystyyn kiukustuneena. "Saatatko hetkeäkään kuvitella,
että nostaisin rahaa serkku Julian odotettavaa perintöäni vastaan,
kun tunsin niin hyvin hänen sanomattoman kauhunsa kaikkea sellaista
kohtaan. Niin, Lily, jos sinun tulee tietää totuus, niin juuri ajatus
siitä, että sinulla oli velkoja, se se aiheutti hänen sairautensa --
muistathan, että hänellä oli lievä kohtaus ennen sinun merimatkalle
lähtöäsi. Oh, en tunne tietenkään yksityiskohtia -- mutta sinun
asioistasi kävi huhuja, jotka saattoivat hänet hyvin onnettomaksi --
jokaisen, joka oli hänen kanssaan, täytyi nähdä se. En voi auttaa,
jos olet loukkaantunut näistä sanoista -- jos minä voin tehdä jotakin
saadakseni sinut käsittämään elintapasi mielettömyyden ja miten
syvästi hän paheksui sitä, niin minä tunnen, että se on paras keino
korvata sinulle hänen menetyksensä."




V.


Lilystä tuntui nyt, kun rouva Penistonin ovi oli sulkeutunut hänen
jälkeensä, että hän sanoi lopulliset hyvästit entiselle elämälleen.
Tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja tyhjältä kuin autio, pitkä
Viides avenue, ja valopilkut näyttivät siinä yhtä niukoilta kuin
kyydittäviä vainuavat harvat ajoneuvot, joita kyydittäviä ei
kuitenkaan kuulunut. Tämän yhtäläisyyden täydellisyyttä häiritsi
kuitenkin hänen päästessään jalkakäytävälle ajoneuvojen nopea
läheneminen. Hänet nähdessään vaunut pysähtyivät.

Vaunuista viittilöitiin hänelle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
rouva Fisher hyppäsi kadulle ja syleili häntä.

"Lily kulta, vieläkö sinä olet kaupungissa? Kun näin sinut taannoin
Sherryllä, ei minulla ollut aikaa kysyä --" Hän vaikeni ja lisäsi
sitten avomielisyyden puuskassa: "Totta puhuen minä olin kauhuissani,
Lily, ja siitä lähtien olen halunnut puhua kanssasi."

"Oh --", vastusteli Miss Bart vetäytyen pois hänen
hyvittämissyleilystään, mutta rouva Fisher jatkoi tavallisella
suorasukaisuudellaan: "Katsos tänne, Lily, äläkä ole milläsikään,
sillä tyhjän luuloittelu saa aikaan puolet elämän hämmennystä. Se
ei ole minun tapaistani, ja minun täytyy vain sanoa, että kovasti
häpeän omaa itseäni, että seurasin toisten naisten esimerkkiä. Mutta
tästä me puhumme myöhemmin -- kerro nyt minulle, missä sinä oleskelet
ja mitä suunnitelmia sinulla on. En luule, että pidät yhdessä taloa
Grace Stepneyn kanssa, ethän? Minua hämmästyttää, että voisit olla
tuuliajolla."

Lily ei voinut nykyisellään vastustaa tätä vilpitöntä ystävyyden
ilmausta ja hän sanoi hymyillen: "Minä olen tätä nykyä tuuliajolla,
mutta Gerty Farish on vielä kaupungissa ja hän on kyllin hyvä
antaakseen minun olla seurassaan, milloin ikinä hänellä on aikaa."

Rouva Fisher teki pienen kasvojenilmeen. "Hm -- se on vaatimatonta
iloa. Niin, Gerty on tietenkin kunnon ihminen ja vastaa kaikkia
meitä yhteensä, mutta sinun paikkasi on hieman ylempänä, eikö niin,
kultaseni? Ja sitäpaitsi, luulen hänen itsensäkin matkustavan pois
ennen pitkää -- elokuun 1 päivänä, niinhän sinä sanoit? No niin,
näethän, ettet voi viettää kesääsi kaupungissa. Puhumme tästä vielä
myöhemmin. Mutta mitäs siihen sanot, jos sitä ennen pistäisit
muutamia kapineita matka-arkkuun ja tulisit minun kanssani tänä
iltana Sam Gormer'eille?"

Ja kun Lily pysyi sanattomana tuon äkillisen ehdotuksen kuultuaan,
jatkoi hän kevyesti naurahtaen: "Sinä et tunne heitä, eivätkä he
sinua, mutta se ei tee yhtään mitään. He ovat ottaneet Van Alstyne'in
paikan Roslynissä ja ovat antaneet minulle valtuuden tuoda sinne
ystäviäni -- mitä enemmän sitä parempi. He osaavat järjestää
kadehdittavan hyvin, ja tällä viikolla siellä pitäisi olla jokseenkin
iloinen seura --" Hän keskeytti puhetulvansa Miss Bartin vaikeasti
selitettävän ilmeen vaihtumisen takia. "No, enhän minä tarkoita
tietenkään erikoisesti _sinun_ seurapiiriäsi: siellä on jokseenkin
kirjava seura, mutta hyvin hauskaa siellä on. Tosiasia on, että
Gormerit ovat järjestäneet omaan tapaansa, he toivovat erikoisesti,
että olisi hauskaa ja sitä he toivovat pitävänsä omalla tavallaan
ja siihen he haluavat ihmisiä, joiden seurassa he voivat todellakin
tuntea olevansa kotonaan. Jokseenkin omaperäistä heiltä, eikö niin?
Mattie Gormerilla on yhä vielä kiihkeitä haluja; naisilla niitä on
aina. Mutta hän on kadehdittavan kevytluontoinen eikä Sam tahdo
kiusaantua; molemmat he ovat mielellään ympäristönsä tärkeimpiä
henkilöitä ja niinpä he ovat panneet pystyyn jonkinlaisen oman
yhtenäisen seurapiirin, jonkinlaisen hupisaaren, johon jokainen
on tervetullut, joka osaa pitää kyllin suurta melua. Siellä on
taiteilijoitakin, jokin sievä näyttelijätär j.n.e. Tällä viikolla
esim. niillä on Andrey Anstell, jolla oli viime keväänä niin suuri
menestys 'The Winning of Winny'ssa'; ja Paul Morpeth -- hän maalaa
paraillaan Mattie Gormeria -- ja Dick Bellingerit ja Kate Corby --
niin, kaikki, joiden luulet olevan iloisia ja pitävän melua. No,
älä siinä seiso nenä pystyssä, kultaseni -- siellä tulee olemaan
koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä ja siellä
tapaat älykkäitä ihmisiä yhtä hyvin kuin nenäkkäitäkin -- Morpeth,
joka ihailee Mattieta hirveästi, tuo aina yhden tai pari omasta
piiristään."

Rouva Fisher veti Lilyä vaunuihin ystävällisen määräävästi. "Sisään
nyt vain, ajamme hotelliisi ja pakkaamme tavarasi ja sitten juomme
teetä, ja molempien palvelijattaret voivat tavata meidät junalla."

       *       *       *       *       *

Oli koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä -- sitä ei
Lilyn tarvinnut epäilläkään, kun hän siinä leväten lehtevän verannan
varjossa katseli merelle nurmikon yli, jolle pitsipukuiset naiset
ja tennispukuiset herrat muodostivat maalauksellisia ryhmiä. Tuo
suunnaton Van Alstynen talo ja sen laajat sivurakennukset olivat
täpö täynnä Gormerien loppuviikkovieraita, jotka nyt säteilevänä
sunnuntaiaamupäivänä olivat hajaantuneet ylt'ympäri etsien niitä
eri huvituksia, joita paikka tarjosi: tennispelistä ampumarataan,
bridge-pelistä ja whiskeystä automobiili- ja höyrylaivaretkiin asti.
Lilyllä oli omituinen tunne siitä, että hänet oli otettu tuohon
joukkoon yhtä välinpitämättömästi kuin matkustajan ottaa sisäänsä
pikajuna. Vaalea ja nerokas rouva Gormer esitti konduktöörin osaa
rauhallisesti osoittaen paikat matkustajajoukolle, kun taas Carry
Fisher esitti kantajaa toimittaen heidän matkalaukkunsa paikalle,
antaen heille päivällisnumeronsa ja ilmoittaen heille, milloin oli
lähdettävä junasta. Juna oli sillävälin tuskin vähentänyt vauhtiaan
-- elämä kulki eteenpäin korviahuumaavalla melulla ja pauhulla,
jossa ainakin yksi matkustaja löysi tervetulleen pakopaikan omien
ajatustensa telmeeltä.

Gormerien seurapiiri edusti sellaista seuraelämätasoa, jota Lily
oli aina huolellisesti karttanut. Mutta nyt, kun hän oli siinä,
se tuntui hänestä vain hänen oman maailmansa leimahtelevalta
jäljennökseltä, todellisuutta lähentelevältä karikatyyriltä kuten
seurapeli lähentelee vierashuoneen tapoja. Häntä ympäröivät ihmiset
tekivät samaa kuin Trenorit, Van Osburghit ja Dorsetit, erotus ilmeni
alkuasun ja tapojen sadoissa vivahduksissa miesten liivien kuosista
naisten äänien väreeseen saakka. Kaikki oli viritetty korkeampaan
sävellajiin ja kaikkea oli enemmän: enemmän melua, enemmän väriä,
enemmän samppanjaa, enemmän tuttavallisuutta -- mutta myöskin enemmän
suopeutta, vähemmän kateutta ja suurempaa nauttimiskykyä.

Miss Bartin tuloa tervehdittiin ystävällisyydellä, joka oli vapaa
kritikoimisesta ja joka ensin suututti hänen ylpeyttään ja sitten sai
hänen elävästi tajuamaan oman asemansa elämässä, joka hänen täytyi
ottaa vastaan tällä hetkellä ja josta hänen oli tehtävä parasta
mahdollista. Nämä ihmiset tunsivat hänen tarinansa, siitä ei hänen
ensimmäinen pitkä keskustelunsa Carry Fisherin kanssa jättänyt
epäilystäkään: hän oli julkisesti merkitty omituisen seikkailun
sankarittareksi. Mutta sen sijaan, että he olisivat väistäneet
häntä, kuten hänen omat ystävänsä, he mitään kyselemättä ottivat
hänet kirjavaan piiriinsä. He sulattivat hänen menneisyytensä yhtä
helposti kuin Miss Anstellinkin; muuta he eivät häneltä pyytäneet
kuin että hän olisi samanlaisena lisänä -- omalla tavallaan, sillä
he tunnustivat taipumusten ja kykyjen erilaisuuden -- yleiseen
hauskuuteen kuin tuo viehättävä näyttelijätär, jonka lahjat
näyttämön ulkopuolella olivat mitä erilaatuisimpia. Lily tunsi kerta
kaikkiaan, että yritys nostaa nokkaansa, osoittaa erikoisuuttaan ja
hienostuneisuuttaan, tekisi lopun hänen viipymisestään Gormerien
seurapiirissä. Joutuminen sellaiseen piiriin oli kyllin raskasta
hänessä piilevälle ylpeydelle. Mutta hän käsitti, että siitä pois
joutuminen olisi lopultakin vielä kovempaa. Sillä hän oli ehkä
äkkiä tuntenut salaista viehätystä siitä, että pääsi takaisin
elämään, josta kaikki aineelliset vaikeudet olivat siloitetut pois.
Äkillinen poispääsy tukahduttavasta hotellista ja pölyisestä autiosta
kaupungista ilmavaan, suureen ja loisteliaaseen maakartanoon, jonka
yli leppoisat merituulet leyhkivät, oli saanut hänet moraalisen
raukeuden tilaan, joka oli niin miellyttävä edellisten viikkojen
hermojännityksen ja fyysillisen epämukavuuden jälkeen. Tällä hetkellä
hänen täytyi myöntyä siihen virkistykseen, jota hänen hermonsa
vaativat; tämän jälkeen hän korjaisi jälleen asemansa ja pitäisi
neuvoa arvonsatunnon kanssa. Hänen hauskuuttaan tässä ympäristössä
häiritsi kuitenkin se epämieluinen tunne, että hän otti vastaan
niiden vieraanvaraisuutta ja tavoitteli niiden suosiota, joita hän
oli halveksinut toisissa oloissa. Mutta hän oli käynyt vähemmän
herkäksi sellaisissa asioissa ja jokainen myönnytys lisäsi hieman
tuota välinpitämättömyyttä.

Maanantaina, jolloin seurapiiri hajaantui meluisasti hyvästellen,
paluu kaupunkiin saattoi selvemmin näkyviin sen elämän viehätykset,
jonka hän jätti. Toiset vieraat hajaantuivat jatkaakseen samanlaista
elämää toisessa ympäristössä: muutamat Newportissa, muutamat
Bar Harbourissa, muutamat Adirondaekin leirin varta vasten
laitetussa maalaisympäristössä. Gerty Farishkin, joka lausui Lilyn
tervetulleeksi hellällä huolella, varustausi pian lähtemään tätinsä
kanssa viettämään kesäänsä, kuten tavallisesti, George-järven
rannalle. Lilyllä itsellään ei vain ollut mitään suunnitelmaa, hän
oli joutunut suuren huvitusten virran vanaveteen. Mutta Carry Fisher,
joka tahtoi kivenkovaan viedä hänet omalle talolleen, minne hänen
oli poikettava päiväksi tai pariksi matkallaan Bry'in leirille, tuli
avuksi uudella ehdotuksella.

"Katsos, Lily -- asia on näin: etkö astuisi minun sijalleni Mattie
Gormerin seuralaiseksi tänä kesänä. He lähtevät retkelle Alaskaan
ensi kuussa omalla autollaan, ja Mattie, joka on maailman laiskin
nainen, tahtoo minut mukaan päästäkseen asioiden järjestämisvaivasta.
Mutta Bryit pyytävät minua myöskin -- ja ollakseni suora -- vaikka
pidänkin enimmän Gormereista, on Bryistä minulle eniten hyötyä.
Seikka on se, että he haluavat koettaa Newportia tänä kesänä, ja jos
hankin heille siellä menestystä -- no niin, he tuottavat menestystä
_minulle_." Rouva Fisher taputti käsiään ihastuksesta. "Tiedätkö,
Lily, mitä enemmän ajattelen tuumaani, sitä enemmän siitä pidän --
aivan yhtä paljon sinun kuin itsenikin takia. Molemmatkin Gormerit
ovat hirveästi mieltyneet sinuun, ja Alaskanmatka on -- niinpä niin
-- sinulle parasta, mitä voit toivoa tällä hetkellä."

Miss Bart nosti silmänsä katsoen tiukasti. "Päästäkseni pakoon
ystävieni tieltä, sitäkö tarkoitat?" sanoi hän levollisesti, ja rouva
Fisher vastasi häntä sovittavasti suudellen: "Ollaksesi pois heidän
näkyvistään, kun he huomaavat, miten paljon he kaipaavat sinua."

       *       *       *       *       *

Miss Bart meni Gormerien kanssa Alaskaan, ja tuolla retkellä oli,
joskaan se ei tuonut mukanaan hänen ystävättärensä ennustamaa
vaikutusta, ainakin se kielteinen etu, että se erotti hänet
arvostelun ja keskustelun ylpeästä keskuksesta. Gerty Farish oli
asettunut vastustamaan matkasuunnitelmaa hieman kritiikittömän
luonteensa koko tarmolla. Jopa hän oli tarjoutunut jättämään sikseen
George-järven matkansa ja jäämään kaupunkiin Miss Bartin kanssa,
jos tämä luopuisi retkestään. Mutta Lily saattoi salata todellisen
vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan riittävän pätevällä
perustelulla.

"Sinä viaton sielu, etkö näe", väitti hän vastaan, "että Carry on
aivan oikeassa ja että minun täytyy alkaa jälleen entinen elämäni
ja olla ihmisten kanssa niin paljon kuin mahdollista. Jos vanhat
ystäväni tahtovat mieluummin uskoa minusta valheita, on minun
hankittava uusia, siinä kaikki. Ja tiedäthän, ettei kerjäläisillä ole
valinnan varaa. Eipä silti, etten pitäisi Mattie Gormerista -- minä
_pidän_ hänestä: hän on hyvä ja rehellinen ja suora; ja etkö luule,
että tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän on avosylin
ottanut minut vastaan aikana, jolloin -- kuten itse olet nähnyt --
omat sukulaiseni ovat kuin yhdestä tuumasta pesseet kätensä minusta?"

Gerty pudisti päätään äänettömästi epäillen. Hän ei tajunnut
ainoastaan sitä, että Lily halvensi omaa itseään turvautumalla
seurusteluun, jota hän ei olisi koskaan harjoittanut, jos hän olisi
saanut valita, vaan myöskin sen, että joutuessaan nyt takaisin
entiseen elintapaansa, hän turmeli viimeisen mahdollisuutensa päästä
siitä koskaan. Gertyllä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Lilyn
nykyinen kokemus oli ollut; mutta sen seuraukset olivat tehneet hänen
säälinsä pysyväksi sitten tuon ikimuistoisen yön, jolloin hän oli
paljastanut oman salaisen toiveensa ystävättärensä äärimmäisessä
pulassa. Gertyn kaltaisille luonteille sellainen uhraus sisältää
moraalisen vaatimuksen sen henkilön kohtaloon, jonka hyväksi se
on tehty. Autettuaan kerran Lilyä hänen täytyi edelleenkin auttaa
häntä; ja auttaessaan häntä hänen täytyi uskoa häneen, koska usko on
sellaisten luonteiden päävaikutin. Mutta joskin Miss Bart, jälleen
mielistyttyään elämän viehätyksiin, olisi palannut elokuisen New
Yorkin kuivuuteen, jota oli lieventämässä vain Gerty-paran läsnäolo,
olisi hänen elämänviisautensa neuvonut häntä luopumaan sellaisesta
kieltäymysteosta. Hän tiesi, että Carry Fisher oli oikeassa, että
poissaolo sopivalla ajalla olisi ensimmäinen askel sovintoon ja että
ennen kaikkea sesonginvastainen kaupungissaoleskelu olisi kohtalokas
tappion tunnustaminen.

Palatessaan matkaltaan Gormerien seurassa läpi heidän
syntymäseutunsa, matkalta, joka oli ollut yhtä voittokulkua, hänellä
oli muuttunut käsitys asemastaan. Jälleentottuminen ylellisyyteen
-- saadessaan joka aamu herätä huolettomuuteen ja aineelliseen
mukavuuteen -- tylsistytti vähitellen hänen mielensä näitä arvoja
kohtaan ja jätti hänet tietoisemmaksi siitä tyhjästä tilasta, jota
ne eivät voineet täyttää. Mattie Gormerin muuttumaton suopeus ja
hänen ystäviensä huoleton seuramieli, jotka ystävät kohtelivat
Lilyä aivan kuten toisiaankin -- kaikki tämä alkoi koetella hänen
kärsivällisyyttään. Ja mitä enemmän hän katseli seuratoverejaan
arvostelevin silmin, sitä vähemmän hän käsitti, miksi hän käytti
heidän seuraansa. Hänen ikävänsä päästä takaisin entiseen
ympäristöönsä kasvoi kiinteäksi ajatukseksi. Mutta tuon aikomuksen
varmistuessa hän ehdottomasti havaitsi, että sen saavuttaakseen hänen
täytyi vaatia ylpeydeltään uusia myönnytyksiä. Nämä edellyttivät
tällä hetkellä, ikävä kyllä, jatkuvaa pysymistä isäntäväkensä
seurassa heidän Alaskasta palattuaan. Niin vähän kuin hän sulautuikin
heidän ympäristöönsä, olivat hänen suunnaton seuraelämäkykynsä ja
hänen pitkäaikainen tottumuksensa mukautua toisiin, hankkineet
hänelle tärkeän aseman Gormerin seurapiirissä. Joskaan hän ei ottanut
osaa heidän äänekkääseen hilpeyteensä, antoi hän seurapiirille kevyen
eleganssin sävyn, joka oli Mattie Gormerista suuremman arvoinen kuin
suurisuinen ilonpito. Sam Gormer ja hänen kumppaninsa tunsivat hieman
pelonsekaista kunnioitusta häntä kohtaan; mutta Mattien seurue, Paul
Morpeth etunenässä, antoi hänen tuntea, että he kunnioittivat häntä
niiden ominaisuuksien takia, jotka heiltä erikoisesti puuttuivat.
Joskin Morpeth, jonka välinpitämättömyys seuraelämää kohtaan oli yhtä
suuri kuin hänen taiteellinen toimeliaisuutensa, oli jättäytynyt
Gormerien seuraelämän kulkuun, jossa vähimmätkin kohteliaisuuden
vaatimukset olivat tuntemattomia tai ei niistä välitetty, säilytti
hän kuitenkin ylemmyyden tunteen ja arvonantonsa viehkeyttä kohtaan,
vaikk'ei hänellä ollut aikaa sitä viljellä. Bryin eläviä tauluja
valmistellessaan häntä olivat suunnattomasti hämmästyttäneet Lilyn
plastilliset mahdollisuudet -- "eivät kasvot, joiden ilme oli liian
harkitseva, vaan hänen muu olemuksensa, taivas, mikä malli!" -- ja
vaikka Morpethin kauhu sitä maailmaa kohtaan, jossa hän oli nähnyt
Lilyn, oli liian suuri, jotta hän olisi ajatellut etsiä häntä
sieltä, elähdytti häntä suuresti se etuoikeus, että hän saattoi
häntä katsella ja kuunnella hänen vetelehtiessään Mattie Gormerin
sekasotkuisessa vierashuoneessa.

Lily oli täten muodostanut ympäristönsä melussa pienen ystävällisten
suhteiden keskuksen. Hän sai myöskin silloin tällöin heikkoja
välähdyksiä maailmastaan, erittäinkin kun Newportin sesongin
päätyttyä seuraelämävirta suuntautui jälleen Long Islandiin. Kate
Corby, jonka taipumukset tekivät hänet yhtä populaariksi kuin
Carry Fisher oli, tuli sattumalta Gormereille, jossa hän ensi
hämmästyksestä toinnuttuaan otti Lilyn läsnäolon ehkä liiankin
luonnostaan selvänä asiana. Rouva Fisher, joka usein ilmaantui
lähimaille, tiedoitti kokemuksiaan ja toimitti Lilylle, kuten hän
itse kutsui viimeisen raportin ilmahavaintoasemalta. Ja Lily, joka ei
ollut koskaan ollut häneen suoranaisen läheisissä suhteissa, saattoi
kuitenkin puhua hänen kanssaan vapaammin kuin Gerty Farishin kanssa,
jonka läsnäollessa oli mahdotonta omaksua paljoakaan siitä, mitä
rouva Fisher piti aivan luonnollisena.

Rouva Fisher ei sitäpaitsi ollut kiusaavan utelias. Hän ei halunnut
saada selville Lilyn tilanteen sisäisiä seikkoja, vaan katsella sitä
yksinkertaisesti ulkoapäin ja tehdä senmukaisesti johtopäätöksensä.
Ja nämä johtopäätökset hän keskitti erään tuttavallisen keskustelun
päätyttyä seuraavaan huomautukseen: "Sinun täytyy mennä naimisiin
niin pian kuin voit."

Lily naurahti hieman -- tällä kertaa rouva Fisheriltä puuttui
alkuperäisyyttä. "Onko tarkoituksesi Gerty Farishin tavoin suositella
'hyvän miehen rakkauden' aina tepsivää yleislääkettä?"

"En -- en luule, että kumpikaan ehdokkaistani vastaisi sitä
vaatimusta", sanoi rouva Fisher hetken ajan mietittyään.

"Ei kumpikaan? Onko niitä tällä kertaa kaksikin?"

"On kuin onkin, tai ehkä minun pitäisi sanoa puolitoista -- tällä
haavaa."

Miss Bartia tämä huvitti yhä enemmän. "Koska muu on minulle
yhdentekevää, niin luulisin, että mieluimmin ottaisin puolimiehen.
Kuka hän on?"

"Älä nyt hyökkää kimppuuni, ennenkuin olet kuullut perusteluni --
George Dorset."

"Oh --", mutisi Lily pahoittelevasti, mutta rouva Fisher oli
hellittämätön. "No, miksei? Heillä oli heti Euroopasta palattuaan
muutaman viikon kuherruskuukausi, mutta nyt heidän asiansa ovat taas
huonosti. Bertha on käyttäytynyt mielettömämmin kuin koskaan ennen
ja Georgen herkkäuskoisuus on miltei lopussa. He oleskelevat täällä,
kuten tiedät, ja minä vietin viime sunnuntain heidän kanssaan. Se oli
surullinen seurue -- ei ketään muita kuin tuo Neddy Silverton raukka,
joka tekee kaleeriorjan vaikutuksen (niillä oli tapana sanoa, että
minä teen tuon poikaraukan onnettomaksi!) -- ja lunch-aterian jälkeen
George vei minut pitkälle ajelulle ja sanoi minulle, että siitä oli
pian tuleva loppu."

Miss Bart teki torjuvan liikkeen. "Sitä menoa saa jatkua kuinka kauan
tahansa, loppua siitä ei koskaan tule -- Bertha kyllä aina tietää,
miten saada hänet takaisin, kun hän tahtoo häntä."

Rouva Fisher katsoi häneen yhä tutkivasti. "Eipä niinkään, jos
Dorsetilla olisi joku toinen, jonka puoleen kääntyä! Niin -- siitä
se juuri riippuu, tuo miesparka ei tule toimeen yksin. Ja minun
mielestäni hän on oikea vekkuli, täynnä elämää ja innostusta." Hän
pysähtyi ja jatkoi sitten kääntäen katseensa Lilyn katseesta: "Dorset
ei eläisi kymmentä minuuttia Berthan kanssa, jos hän tietäisi --"

"Tietäisi --?" toisti Miss Bart.

"Mitä _sinun_ täytyy, esimerkiksi -- niillä edellytyksillä, mitä
sinulla on ollut! Jos hänellä olisi varma todiste, tarkoitan --"

Lily keskeytti hänet syvän vastenmielisyyden puuskassa. "Jätetään
tämä asia, Carry, se on minulle liian vastenmielinen." Ja vetääkseen
toverinsa huomion toisaalle hän lisäsi helpotuksesta huokaisten:
"Entä toinen ehdokkaasi? Emme saa unohtaa häntä."

Rouva Fisher yhtyi hänen nauruunsa. "Ethän vain huudahda yhtä
kovasti, jos sanon -- Sim Rosedale?"

Miss Bart ei huudahtanut: hän istui hiljaa, ajatuksissaan tuijottaen
ystävättäreensä. Tuo ehdotus ilmaisi tosiaankin mahdollisuuden,
jota hän oli viime viikkoina useita kertoja ajatellut. Mutta hetken
kuluttua hän sanoi huolettomasti: "Herra Rosedale haluaa vaimon, joka
voi toimittaa hänet Van Osburghien ja Trenorien helmaan."

Rouva Fisher kävi kiivaasti hänen kimppuunsa. "Ja mitä _sinä_
saisitkaan aikaan -- hänen rahoillaan! Etkö huomaa, miten ihanaa se
olisi teille molemmille?"

"En näe mitään keinoa saada hänet huomaamaan sitä", vastasi Lily
naurahtaen ja aikoen siten päästä asiasta. Mutta todellisuudessa se
askarrutti hänen ajatuksiaan pitkän aikaa rouva Fisherin lähdettyä.
Lily oli nähnyt herra Rosedalea hyvin vähän sen jälkeen kuin hän oli
liittynyt Gormereihin, sillä Rosedale koetti yhä itsepintaisesti
tunkeutua siihen suljettuun paratiisiin, josta Lily oli nyt
ulossuljettu. Mutta kerran tai pari Rosedale oli paremman puutteessa
pistäytynyt sinne sunnuntaiksi, ja näissä tilaisuuksissa Lilylle ei
jäänyt epäilystäkään Rosedalen suhtautumisesta hänen tilanteeseensa.
Että hän yhä ihaili häntä, oli enemmän kuin koskaan ennen loukkaavan
ilmeistä, sillä Gormerien seurapiirissä, missä hän oli oikein omassa
elementissään, ei mikään häiritsevä sovinnaisuus ollut estämässä
häntä osoittamasta mielin määrin mieltymystään. Mutta hänen ihailunsa
laadusta Lily näki, miten ovelasti hän arvioi hänen asemansa.
Hän nautti antaessaan Gormerien nähdä, että hän oli tuntenut
"Miss Lilyn" -- Lily oli nyt hänelle "Miss Lily" -- ennenkuin
heillä oli vähäisintäkään asemaa seuraelämässä; nautti vieläkin
enemmän saadessaan erikoisesti hämmästyttää Paul Morpethia heidän
läheisen tuttavuutensa pitkäaikaisuudella. Mutta hän antoi tuntea,
että tuo läheinen tuttavuus oli pelkkää karehtimista eteenpäin
vierivän seuraelämän virran pinnalla, jonkinlaista huvittelua,
jota laajaharrastuksinen ja monipuuhainen mies sallii itselleen
joutohetkinään.

Välttämättömyys sulattaa tämä katsantokanta heidän menneisyydestään
ja suhtautua siihen leikillisen välinpitämättömästi uusien ystäviensä
nähden oli Lilylle syvästi alentavaa. Mutta hän uskalsi vähemmän kuin
koskaan ennen riitaantua Rosedalen kanssa. Se seikka, että Rosedale
tiesi jotakin hänen suhteistaan Trenoreihin, näytti saattavan
hänet auttamattomasti hänen valtaansa. Carry Fisherin vihjauksesta
oli kuitenkin uusi toivo versonut hänessä. Niin epämieluinen
kuin Rosedale hänelle olikin, ei hän häntä enää ehdottomasti
halveksinut. Sillä Rosedale oli vähitellen saavuttamaisillaan
elämäntarkoituksensa, ja se oli Lilyn mielestä aina vähemmän
halveksittavaa kuin sen menettäminen. Lannistumattomalla
sitkeydellä hän raivasi itselleen tietä seuraelämään sen monista
vihamielisyyksistä huolimatta. Hänen mahtinsa ja mestarillinen
tapansa käyttää sitä alkoivat antaa hänelle kadehdittavan aseman
liikemaailmassa. Hänen nimensä alkoi senjohdosta näkyä komiteoissa ja
yhdistyksissä, hän ilmaantui huomattaville vieraille toimeenpannuille
juhla-aterioille ja hänen ehdokkuuttaan erään hienon klubin
jäseneksi alettiin vastustaa yhä laimeammin. Hän oli ollut kerran
tai pari Trenorien päivällisillä ja oppinut puhumaan oikealla
halveksivalla sävyllä paksun Van Osburghin kemuista; ja kaikki,
mitä hän nyt tarvitsi, oli vaimo, jonka seurapiiri lyhentäisi hänen
ylenemisensä viimeisiä ikäviä askeleita. Tässä tarkoituksessa hän
vuotta aikaisemmin oli kiinnittänyt katseensa Miss Bartiin. Mutta
sillä välin oli hän noussut lähemmäksi päämääräänsä, kun taas
Lily oli menettänyt mahtinsa lyhentää hänen tiensä jäljelläolevia
askeleita. Lily näki kaiken tämän näkijän selvyydellä, minkä hän
sai alakuloisuuden ja epätoivon hetkinä. Menestys häikäisi häntä --
hän saattoi erottaa kyllin selvästi tosia-asioita epäonnistumisen
hämärästä. Ja kun hän nyt koetti tunkeutua tuon hämärän läpi,
hälvensi sitä vähitellen heikko toivon kipinä. Rosedalen
hyötyätavoittelevan liehakoimisen takana hän oli tuntenut kyllin
selvästi persoonallisen taipumuksen lämpöä. Hän ei olisi niin
inhonnut häntä, jollei hän olisi tietänyt, että hän julkeni ihailla
häntä. Entä jos tuo tunne pysyisi, vaikka muut syyt olivat lakanneet
tukemasta sitä? Lily ei ollut koskaan edes koettanut miellyttää häntä
-- hän oli pyrkinyt lähenemään häntä huolimatta hänen ilmeisestä
halveksimisestaan. Mitähän, jos hän, Lily, nyt katsoisi paremmaksi
käyttää tuota mahtiaan, jonka hän, Rosedale, oli sen lepotilassakin
tuntenut niin voimakkaaksi? Mitähän, jos Lily saisi hänen menemään
kanssaan naimisiin rakkaudesta, nyt, kun ei hänellä ollut mitään
muuta syytä mennä hänen kanssaan naimisiin?




VI.


Kuten sopiikin henkilöille, joiden merkitys on kasvamassa, olivat
Gormeritkin maatalon rakennuspuuhissa Long Islandille; ja Miss
Bartin velvollisuuksiin kuului seurata emäntäänsä usein tapahtuville
talontarkastusmatkoille. Rouva Gormerin ollessa syventyneenä
valaistus- y.m. järjestelykysymyksiin Lilyllä oli hyvää aikaa
kuljeskella kirkkaassa syysilmassa pitkin puiden reunustaman lahden
rantoja, jotka viettivät veteen. Niin vähän taipuvainen kuin hän
olikin yksinäisyyteen, oli kuitenkin hetkiä, jolloin se tuntui
tervetulleelta pakopaikalta hänen elämänsä tyhjästä touhusta. Hän oli
kyllästynyt olemaan toimettomana huvitusten ja touhuamisen virran
vietävänä, kun ei hänellä ollut näihin mitään osaa, kyllästynyt
näkemään toisten vaativan huvituksia ja tuhlaavan rahaa hänen itsensä
tuntiessa olevansa heidän keskuudessaan yhtä merkityksetön kuin
ylellinen lelu hemmoitellun lapsen käsissä.

Tässä mielentilassa hän eräänä aamuna palatessaan rannikolta
kolkonnäköiselle mutkittelevalle lehtikujalle äkkiä kohtasi George
Dorsetin. Dorsetien maalaisasunto oli aivan Gormerien vastahankitun
maatilan naapurina ja tehdessään sinne autoretkiä rouva Gormerin
kanssa Lily oli kerran tai pari nähnyt vilahdukselta herra ja rouva
Dorsetin. Mutta he liikkuivat siksi eri piireissä, ettei hän ollut
pitänyt mahdollisena välitöntä tapaamista.

Dorset kuljeskellen allapäin, äreän hajamielisenä, ei huomannut
Miss Bartia, ennenkuin hän oli aivan hänen lähellään. Mutta Miss
Bartin näkeminen ei saanut häntä pysähtymään, kuten Lily oli melkein
odottanut, vaan se saattoi hänet vielä lähenemään Lilyä innolla, joka
pukeutui seuraaviin sanoihin:

"Miss Bart! Tokihan tahdotte puristaa kättä? Olen toivonut tapaavani
teidät -- minun olisi pitänyt kirjoittaa teille, mutta en ole
uskaltanut." Hänen kasvoillaan oli pingoitettu, vaivautunut ilme,
ikäänkuin elämä olisi muuttunut hänen ja hänen ajatustensa väliseksi
kilpajuoksuksi.

Tuo ilme sai Lilyn lausumaan myötätuntoisen tervehdyssanan, ja Dorset
jatkoi ikäänkuin Lilyn äänen rohkaisemana: "Halusin teitä puolustaa
-- pyytää teitä antamaan minulle anteeksi kurjan menettelyni -"

Lily keskeytti hänet nopeasti. "Ei puhuta siitä. Olin teille hyvin
pahoillani", hän sanoi, äänessään halveksimisen vivahdus, mikä ei
jäänyt Dorsetilta huomaamatta, kuten Lily heti älysi.

Dorset punastui korvanlehtiä myöten, sävähti niin punaiseksi, että
Lily katui hyökkäystään. "Tietystikin olette pahoillanne. Te ette
tiedä -- teidän pitää antaa minun selittää. Minua oli petetty,
kauheasti petetty --"

"Olen vielä enemmän pahoillani teille, sillä", Lily jatkoi
ivallisesti: "teidän täytyy käsittää, etten minä ole juuri se
henkilö, jonka kanssa asiasta voi keskustella."

Dorset kohdisti häneen katseen, jossa kuvastui todellinen ihmettely.
"Miksette? Ettekö te sitten ole ennen kaikkea se henkilö, jolle olen
velvollinen antamaan selityksen --"

"Ei tarvita mitään selitystä: tilanne oli minusta täysin selvä."

"Ah --" mutisi hän painaen taas päänsä alas ja huitoen tahdottomasti
kädellään lehtikujan varrella kasvavaa alusmetsää. Mutta kun Lily
teki liikkeen mennäkseen hänen ohitseen, huudahti hän kiihkeästi:
"Miss Bart, älkää Jumalan nimessä jättäkö minua! Me olimme
tavallisesti hyviä ystäviä -- te olitte aina hyvä minulle -- ja te
ette tiedä, kuinka minä nyt tarvitsen ystävää."

Näiden sanojen surkea avuttomuus herätti sääliä Lilyn rinnassa.
Hän itsekin tarvitsi ystävää -- hänhän oli maistanut yksinäisyyden
tuskaa. Ja hänen vihansa Bertha Dorsetin julmuutta kohtaan hellytti
hänen sydämensä tuota raukkaa kohtaan, joka loppujen lopuksi oli
Berthan pääuhri.

"Toivon yhä olevani hyvä; en tunne mitään kaunaa teitä vastaan", hän
sanoi. "Mutta teidän täytyy käsittää, ettemme sen jälkeen, mitä on
tapahtunut, voi olla jälleen ystäviä -- emme voi nähdä toisiamme."

"Ah, te _olette_ hyvä -- te olette armelias -- kuten olette ainakin
ollut!" Dorset katsoi häneen surkean näköisenä. "Mutta miksemme voi
olla ystäviä -- miksemme, kun minä kadun tomussa ja tuhassa? Eikö ole
liian kovaa, että te tuomitsisitte minun kärsimään toisten vääryyden
ja petollisuuden tähden? Minua on tällä välin kyllin rangaistu --
eikö minulle sitten myönnetä huojennusta?"

"Minun mielestäni te olitte saanut täysin huojennusta sen sovinnon
kautta, joka syntyi minun kustannuksellani", alkoi Lily uudelleen
kärsimättömänä. Mutta Dorset keskeytti rukoilevalla äänellä: "Älkää
puhuko tuolla tavalla -- kun se on ollut minulle pahin rangaistus.
Hyvä Jumala! mitä minä saatoin tehdä -- enkö minä ollut voimaton?
Teidät oli erikoisesti valittu uhriksi; jokainen minun lausumani sana
olisi käännetty teitä vastaan --"

"Olen teille jo sanonut, etten soimaa teitä. Pyydän teidän vain
käsittämään, että kaiken sen jälkeen, mihin Bertha on nähnyt hyväksi
käyttää minua ja mitä hänen käytökseensä on sen jälkeen sisältynyt,
meidän on mahdotonta enää tavata toisiamme."

Dorset seisoi yhä hänen edessään yhtä avuttomana. "Onko se --
tarvitseeko sen olla? Eikö saattaisi olla asianhaaroja --?" keskeytti
hän neuvottomana. Sitten hän taas alkoi: "Miss Bart, kuunnelkaa --
suokaa minulle minuutti aikaa. Jollemme voi enää tavata toisiamme,
niin kuunnelkaa minua nyt edes. Te sanotte, ettemme voi olla ystäviä
sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Mutta enkö edes voi vedota teidän
sääliinne? Enkö voi liikuttaa teitä, jos pyydän teidän ajattelemaan,
että olen kuin vanki -- vanki, jonka te yksin voitte laskea vapaaksi?"

Lilyn sisäinen hämminki ilmausi siinä, että hän sävähti punaiseksi;
sitäkö Carry Fisher olisi todellakin tarkoittanut?

"En todellakaan käsitä, kuinka voisin, olla teille miksikään avuksi",
mutisi hän vetäytyen hieman taaksepäin Dorsetin yhä kiihtyvän katseen
tieltä.

Lilyn ääni näytti viihdyttävän häntä, kuten niin usein ennenkin hänen
kiihkeinä hetkinään. Hänen kasvojensa pingoitetut piirteet sulivat ja
hän sanoi äkkiä hieman talttuneena: "Te käsittäisitte, jos olisitte
yhtä armelias kuin tavallisesti olette ollut; ja taivas tietää, etten
koskaan ole sitä kipeämmin tarvinnut!"

Lily pysähtyi hetken ajaksi, häneen tahtomattaankin vaikutti
tämä muistutus siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli Dorsetiin.
Kärsimykset olivat taltuttaneet häntä, ja pikainen pilkistys Dorsetin
pilattuun ja särjettyyn elämään hävitti halveksimisen, jota hän oli
tuntenut Dorsetin heikkoutta kohtaan.

"Olen pahoillani teidän puolestanne -- tahtoisin mielelläni auttaa
teitä, mutta teillä täytyy olla muita ystäviä, muita neuvonantajia."

"Minulla ei ole koskaan ollut teidän kaltaistanne ystävää", vastasi
hän koruttomasti. "Ja sitäpaitsi -- ettekö käsitä -- te olette ainoa
henkilö" -- hän alensi äänensä kuiskutukseksi -- "ainoa henkilö, joka
tietää."

Taas Lily tunsi kasvojensa värin vaihtuvan, taas hänen sydämensä
sykki kiihkeästi hänen tuntiessaan, mitä oli tuleva.

Dorset kohotti katseensa kohdatakseen Lilyn katseen. "Ettekö käsitä?
Ymmärrättekö? Olin epätoivon partaalla -- pitemmälle en enää voi
mennä. Tahdon olla vapaa, ja te voitte vapauttaa minut. Tiedän,
että voitte. Ettehän tahdo pitää minua kahlehdittuna helvettiin?
Ettehän tahdo minulle sellaista kostoa? Te olette aina ollut niin
hyvä -- teidän silmistänne loistaa nyt hyvyys. Sanotte, että olette
pahoillanne tähteni. No hyvä, teidän on vain se näytettävä. Ja taivas
tietää, ettei mikään pidätä teitä. Ymmärrättehän tietystikin -- ei
vihjaustakaan julkisuudesta -- ei hiiskahdustakaan, joka yhdistäisi
teidät tuohon asiaan. Siihen ei asia koskaan joudu, olkaa varma,
kaikki mitä tarvitaan, on se, että voin lopullisesti sanoa: 'Minä
tiedän sen -- ja sen -- ja sen --' ja niin taistelu päättyisi ja tie
selkenisi ja koko tuo kauhea juttu olisi pyyhkäisty pois yhdessä
sekunnissa."

Hän puhui huohottaen kuin väsynyt juoksija hengähtäen sanojen
välillä. Ja noiden pysähdyksien välitse Lily näki ikäänkuin sumun
vaihtelevien aukkojen läpi leveän kultaisen rauhan ja turvallisuuden
alueen. Sillä Dorsetin epämääräisen vetoomuksen takana ei ollut
epäilystäkään siitä, mihin hän lopullisesti tähtäsi; Lily olisi
voinut täyttää aukkopaikat rouva Fisherin vihjauksittakin. Siinä oli
mies, joka kääntyi hänen puoleensa äärimmäisessä yksinäisyydessään
ja avuttomuudessaan. Jos hän, Lily, lähestyisi häntä tuollaisena
hetkenä, niin olisi hän hänen koko petetyn uskonsa voimalla. Tämä oli
kokonaan hänen, Lilyn, vallassa -- niin täydellisesti, ettei Dorset
voinut sitä vähimmässäkään määrin arvata. Lilyn vallassa oli kostaa
ja sovittaa yhdellä iskulla -- tuossa hänelle edullisessa tilanteessa
oli jotain häikäisevää.

Lily seisoi äänettömänä tuijottaen pitkin autiota syksyistä
lehtikujaa. Äkkiä valtasi hänet pelko -- hän alkoi pelätä omaa
itseään ja kiusauksen kauheaa voimaa. Hän kääntyi nopeasti ja ojensi
kätensä Dorsetille.

"Hyvästi -- olen pahoillani; minä en voi tehdä mitään."

"Ettekö mitään? Oh, älkää puhuko noin", huudahti Dorset; "sanokaa,
kuten asia on: että te jätätte minut kuten muutkin. Tekin, ainoa
olento, joka olisi voinut pelastaa minut!"

"Hyvästi -- hyvästi", toisti Lily kiireisesti, ja poistuessaan hän
kuuli Dorsetin huudahtavan epätoivoisen kiihkeästi: "Saanen kai teitä
ainakin kerran vielä nähdä?"

       *       *       *       *       *

Saavuttuaan Gormerien maatilalle Lily kulki nopeasti nurmikon
yli keskeneräistä taloa kohti, jossa hänen luulonsa mukaan hänen
emäntänsä varmaankin mietiskeli, eikä niinkään nöyrällä mielellä,
hänen viipymisensä syytä; sillä, kuten usein epäsäännölliset
henkilöt, rouva Gormer pani odottamisen pahakseen.

Päästyään ajotielle Miss Bart näki kuitenkin sirojen vaunujen
ja niissä hienon parin katoavan pensasten taa porttiin päin, ja
kynnyksellä seisoi rouva Gormer ja hänen avonaisessa olennossaan
kuvastui vielä mielihyvä. Lilyn nähdessään hän punastui hämmentyneenä
ja hieman naurahtaen ja lausui: "Näittekö vierastani? Luulin teidän
tulleen ajotietä myöten. Se oli rouva George Dorset -- hän sanoi
pistäytyvänsä naapurivierailulla."

Lily otti tämän tiedon vastaan tavallisella mielenmaltillaan, vaikka
hän kyllä kokemuksestaan tiesi, ettei Berthan temperamenttiin
sisältynyt naapurivaisto; ja rouva Gormer nähdessään helpotuksekseen,
ettei Lily näyttänyt hämmästyksen merkkiäkään, jatkoi vapautuneesti
naurahtaen: "Hänen todellinen tulonsa aiheuttaja oli tietenkin
uteliaisuus -- hän kuljetutti minulla itseään läpi koko talon. Mutta
kukaan ei olisi voinut olla viehättävämpi -- ei mitään ylvästelyä,
kuten tiedätte, ja niin hyvänsävyinen: ymmärrän mainiosti, miksi
ihmiset pitävät häntä niin lumoavana."

Tämä yllättävä tapahtuma, joka sattui liian täydellisesti yhteen
hänen ja Dorsetin tapaamisen kanssa voidakseen olla sen kanssa
yhteydessä, oli kuitenkin vaikuttanut Lilyyn pahaaennustavasti.
Berthan tapojen mukaista ei ollut pitää yllä naapurisuhteita, paljon
vähemmän koettaa lähestyä jotakin, joka ei kuulunut hänen läheiseen
seurapiiriinsä. Hän oli aina järkähtämättömästi välinpitämätön sen
ulkopuolelta siihen pyrkiviä kohtaan tai oli kääntänyt huomionsa
joitakin yksityisiä kohtaan, jos hänen oma etunsa sitä vaati. Ja
hänen valintansa oikullisuus antoi sille erityisen arvon hänen
valitsemiensa henkilöiden silmissä. Lily näki tämän nyt rouva
Gormerin peittelemättömästä mielihyvästä ja siitä, että rouva Gormer
parina seuraavana päivänä matki onnellisena Berthan mielipiteitä ja
urkki hänen pukunsa alkuperää. Kaikki ne salaiset kunnianhimoiset
aikeet, jotka rouva Gormerin synnynnäinen mukavuus ja hänen
seuralaistensa suhtautuminen tavallisesti pitivät aisoissa, versoivat
nyt tuoreina Berthan lähentymisen sytyttämässä loistossa. Ja mikä
tuon lähentymisen syy lienee ollutkaan, Lily ymmärsi, että jos sitä
jatkuu, tulisi se vaikuttamaan haitallisesti hänen tulevaisuuteensa.

Keskeyttääkseen yhtämittaisen oleskelun uusien ystäviensä seurassa
Lily oli järjestänyt käynnin tai pari hiljakkoin hankittuun
tuttavapiiriinsä. Ja palatessaan tältä jollakin tavoin alakuloiselta
retkeltä hän heti tunsi, että rouva Dorsetin vaikutus oli vielä
ilmassa. Rouvien kesken oli taas oltu vieraisilla, teellä seudun
klubilla, oli tavattu metsästystanssiaisissa; kävi myöskin kuiskeita
läheisistä päivälliskutsuista, joista Mattie Gormer luonnottomin
vaitioloponnistuksin koetti olla puhumatta, milloin vain Miss Bart
otti keskusteluun osaa.

Tämä oli jo suunnitellut kaupunkiin palaamista vietettyään
jäähyväissunnuntain ystäviensä kanssa. Ja Gerty Farishin avulla hän
oli keksinyt pienen yksityishotellin, minne hän asettui talveksi.
Kun tuo hotelli oli hienon kaupunginosan laidassa, meni noiden
muutamien neliöjalkojen ylellisyys tuntuvasti hänen varojensa yli.
Mutta vastenmielisyytensä oikeutusta köyhiä kaupunginosia kohtaan
hän perusteli sillä, että tässä erikoisessa tilanteessa oli tuiki
tärkeää koettaa näyttää varakkaalta. Todellisuudessa hänen oli
mahdotonta, niin kauan kuin hänellä oli varoja kustantaa tavallinen
elämäntapansa viikoksikaan eteenpäin, alkaa viettää Gerty Farishin
elämää. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä maksukyvyttömyyttä.
Mutta hän saattoi ainakin suorittaa viikoittaisen hotellilaskunsa ja
maksettuaan tärkeimmät velkansa Trenorilta saamallaan rahalla hänellä
oli vielä vähäinen ylijäämä. Tilanne ei kuitenkaan ollut kyllin
miellyttävä tuudittaakseen hänet tiedottomaksi sen epävarmuudesta.
Hänen huoneensa, joista oli rajoitettu näköala tiiliseiniin ja
savupiippuihin, hänen yksinäiset ateriansa synkässä ravintolassa --
kaikki nämä aineelliset epämukavuudet, joista niistäkin kuten niin
monista etuoikeuksista hänen pian täytyi kaiken todenmukaisuuden
mukaan luopua, pitivät alituisesti hänen asemansa huonouden hänen
mielessään; ja hän alkoi yhä kiinteämmin ajatella rouva Fisherin
neuvoja. Hän saattoi kiertää ja kaartaa tuota kysymystä mielensä
mukaan, hän tiesi kuitenkin, että sitä ei ratkaisisi mikään muu kuin
se, että hän menisi naimisiin Rosedalen kanssa; ja tätä vakaumusta
vahvisti George Dorsetin odottamaton käynti.

Lily löysi hänet ensimmäisenä sunnuntaina kaupunkiin palattuaan
astelemasta hänen pienessä vierashuoneessaan niin kiivaasti, että
hänen vähäiset korutavaransa, joilla hän oli koettanut peittää
huonekaluston plyyshipäällystää, olivat ilmeisessä vaarassa.
Mutta Lilyn näkeminen näytti rauhoittavan häntä, ja hän sanoi
nöyrästi, ettei hän ollut tullut ikävystyttämään häntä -- että
hän vain pyytäisi saada istua puolisen tuntia ja puhua eräästä
Lilylle mieleisestä asiasta. Todellisuudessa hänellä oli, kuten
Lily tiesi, vain yksi puheenaihe: oma itsensä ja omat vaivansa, ja
Lilyn myötätunnon tarve oli ajanut hänet tänne takaisin. Mutta hän
alkoikin muka kyselemällä Lilyn omia kuulumisia ja vastattuaan tämä
huomasi, että kuultuaan Lilyn tukalasta tilasta hänen ajatuksensa
ensi kertaa kääntyivät pois omasta itsestään. Oliko mahdollista,
että vanha täti-peto oli jättänyt hänet puille paljaille? Että hän
oli näin yksin, koska hänellä ei ollut ketään, kenen luokse mennä,
ja että hän tuli töintuskin toimeen, kunnes tuo surkean pieni
perintö maksettaisiin? Myötätunto oli herännyt Dorsetissa, mutta hän
kärsi itse niin kovasti, että hänellä oli vain heikko tunne siitä,
mitä toisten kärsimykset merkitsevät -- ja, kuten Lily huomasi,
hän yhdisti siihen ehkä oman käsityksensä siitä tavasta, miten hän
käyttäisi hyväkseen Lilyn onnettomuuksia.

Kun Lily vihdoin pyysi häntä lähtemään sillä tekosyyllä, että hänen
oli pukeuduttava päivällistä varten, viipyi Dorset itsepintaisesti
kynnyksellä tokaistakseen: "On ollut niin herttaista -- sanokaa,
annatteko minun toistekin tavata teitä --." Mutta tähän suoranaiseen
pyyntöön Lilyn oli mahdotonta myöntyä, ja niinpä hän sanoikin
ystävällisen päättäväisesti: "Olen pahoillani -- mutta tiedättehän,
miksi en voi."

Dorset sävähti punaiseksi korviaan myöten, työnsi oven kiinni ja
seisoi Lilyn edessä hämillään, mutta päättäväisenä. "Tiedän, että
voitte, jos tahdotte -- jos asiat olisivat toisin -- ja teistä
riippuu järjestää ne niin. Tarvitsee vain sanoa sana ja te päästätte
minut kurjuudestani!"

Heidän katseensa yhtyivät, ja toisen kerran Lily värisi, houkutuksen
vaarasta. "Teidät on johdettu harhaan; en tiedä mitään; en ole nähnyt
mitään", hän huudahti koettaen rakentaa suojavallia itsensä ja oman
tuhonsa välille. Ja kun Dorset kääntyi pois mutisten: "Te uhraatte
meidät, molemmat", toisti Lily yhä ikäänkuin se häntä viehättäisi:
"En tiedä mitään -- en yhtään mitään."

       *       *       *       *       *

Valaisevan keskustelun jälkeen rouva Fisherin kanssa Lily oli nähnyt
vähän Rosedalea, mutta niissä parissa kolmessa tilaisuudessa,
jolloin he olivat tavanneet, Lily huomasi selvästi voittaneensa yhä
enemmän hänen suosionsa. Ei saattanut olla epäilystäkään, etteikö
Rosedale ihaillut häntä enemmän kuin koskaan, ja hän luuli riippuvan
vain hänestä itsestään tuon ihailun kohottamisen siihen määrään,
että se voittaisi sopivaisuudesta johtuvat epäröimiset. Tehtävä ei
ollut Lilylle helppo; mutta hänen ei ollut myöskään helppoa hautoa
pitkinä unettomina öinään ajatusta siitä, mitä George Dorset oli niin
ilmeisesti valmis tarjoamaan. Valittavana oli kaksi pahaa, toinen
oli hänelle vähemmän vastenmielinen. Olipa vielä hetkiä, jolloin
avioliitto Rosedalen kanssa näytti hänestä ainoalta kunnialliselta
keinolta selviytyä vaikeuksistaan. Kaikki hälveni hänen mielessään
aineellisen hyvinvoinnin sumuun, jossa hänen hyväntekijänsä persoona
pysyi ihmeen epämääräisenä. Hän oli oppinut pitkinä unettomina
hetkinään, että oli asioita, joita ei ollut hyvä ajatella,
keskiyönunia, jotka oli kaikin mokomin manattava pois -- ja näihin
kuului myöskin hänen oman itsensä kuvittelu Rosedalen vaimona.

Bry'iden Newport-menestyksen rasittamana -- kuten hän itse suoraan
tunnusti -- Carry Fisher oli vuokrannut syyskuukausiksi pienen talon
Tuxedosta, ja sinne oli Lily lupautunut Dorsetin käynnin jälkeisenä
sunnuntaina. Vaikka oli melkein päivällisaika hänen saapuessaan, oli
hänen emäntänsä vielä ulkona, ja tuon pienen, hiljaisen talon rauha
toi hänen mieleensä rauhan ja kodikkuuden tunnetta. Saattaa epäillä,
oliko Carry Fisherin ympäristö koskaan ennen herättänyt sellaista
tunnetta. Mutta sitä maailmaa vastaan, jossa Lily oli viime ajan
elänyt, oli huonekalujen oikeassa sijoituksessa ja häntä saattavan
sisäkön rauhallisessa tottuneisuudessa levon ja vakavuuden leima.
Rouva Fisherin epäsovinnaisuus olikin loppujen lopuksi pelkkää
pinnallista, peritystä seuraelämän uskontunnustuksesta poikkeamista,
sen sijaan kuin Gormerin piirin tavat edustivat heidän ensimmäistä
yritystään muovailla sellainen uskontunnustus omaa itseään varten.

Euroopasta palattuaan tämä oli ensi kerta, jolloin Lily oli huomannut
olevansa omassa seurapiirissään, ja perhetuttavuuksien muuttuminen
oli ehkä saanut hänet luulemaan laskeutuessaan ennen päivällistä
alakerrokseen -- joutuvansa vanhojen seurustelutoveriensa piiriin.
Mutta tämä toivo haihtui heti hänen harkitessaan, että hänelle
uskollisina pysyneet ystävät olivat juuri niitä, jotka olivat
vähimmän halukkaita johtamaan häntä sellaisiin tapaamisiin, niin että
hän tuskin hämmästyikään tavatessaan Rosedalen kotoisasti kyyryllään
vierashuoneen uunin ääressä emäntänsä pikku tyttären edessä.

Lilylle ei ollut yllättävää huomata, että Rosedale oli valittu
hänen ainoaksi vierastoverikseen. Vaikka hän ei ollut tavannut
rouva Fisheriä sen jälkeen kuin tämä oli keskustellut hänen
tulevaisuudestaan, tiesi Lily, että rouva Fisher käytti usein
vastakohtien voittamiskykyään ystäviensä hyväksi. Carrylle oli
todellakin kuvaavaa, että, vaikka hän nyt poimi omaa osaansa
runsauden kentiltä, hänen todellinen myötätuntonsa kohdistui toiselle
puolen -- onnettomiin, huomaamattomiin, kovaonnisiin.

Kokemuksestaan rouva Fisher tiesi, ettei ollut viisasta saattaa Lilyä
ensimmäisenä iltana Rosedalen välittömään vaikutukseen. Kate Corby
ja pari kolme herraa ilmaantui päivällisille. Lily tunsi, että hänen
oli alistuttava rouva Fisherin suunnitelmaan kuten sairas alistuu
kirurgin toimiin; ja tämä miltei horrosmainen avuttomuus jatkui, kun
rouva Fisher vieraiden lähdettyä seurasi häntä yläkertaan.

"Saanko tulla luoksesi polttamaan savukkeen? Jos puhelemme minun
huoneessani, häiritsemme lasta." Rouva Fisher katseli häntä
vieraanvaraisuutta anova ilme katseessaan. "Toivoakseni olet
järjestänyt elämäsi täällä mukavaksi, ystävä hyvä? Eikös olekin
hauska pikku talo? On todellinen siunaus päästä muutamiksi viikoiksi
rauhaan pienokaisen kanssa."

Harvoina onnenhetkinään Carryn valtasi sellainen ylitsevuotava
äitiyden tunne, että Miss Bart joutui joskus ajattelemaan, eikö hän
uhraisi lopulta aikansa ja rahansa tyttärelleen, jos hänellä vain
olisi niitä kylliksi.

"Se on hyvin ansaittu lepo, se minun on tunnustettava itseni",
jatkoi hän vaipuen tyytyväisen näköisenä takan ääressä olevalla
pehmeälle tuolille. "Louisa Bry koettelee kovasti kestävyyttä;
minä toivon usein, että pääsisin takaisin Gormerien luo.
Mustasukkaisuus ja epäluulo rakkausasioissa ei ole mitään verrattuna
seuraelämäkunnianhimoon! Louisan oli tapana valvoa yöllä vaivaten
päätään sillä, tulivatko naiset, jotka kävivät meitä katsomassa,
_minun_ takiani, koska minä olin hänen kanssaan, vai _hänen_ takiaan,
koska hän oli minun kanssani, ja aina hän koetti päästä selville,
mitä minä ajattelin. Tietenkin minun täytyi luopua parhaista
ystävistäni mieluummin kuin antaa hänen epäillä, että hänen oli
kiittäminen minua yksinkertaisesta tutustumisesta, vaikka minä olin
juuri sen takia hänen luonaan ja hän sen takia kirjoitti minulle
sievoisen shekin, kun sesonki oli loppunut!"

Rouva Fisher ei ollut nainen, joka puhui itsestään ilman syytä.
Paperossinsa savuverhon läpi hän yhä katseli miettivästi Miss Bartia,
joka lähetettyään luotaan palvelijattarensa istui toalettipöytänsä
edessä laskien irralleen hartioilleen aaltoilevat hiuksensa.

"Sinulla on ihmeen ihana tukka, Lily. Ohentunutko --? Mitä se tekee,
kun se on kerran niin vaalea ja elinvoimainen? Niin usean naisen
huolet näyttävät suoraan kohdistuvan heidän tukkaansa -- mutta sinun
tukkasi näyttää siltä kuin ei sen alla olisi koskaan ollut ikävää
ajatusta. En ole koskaan nähnyt sinua sievempänä kuin tänä iltana.
Mattie Gormer kertoi minulle, että Morpeth halusi maalata sinut --
mikset antanut hänen tehdä sitä?"

Miss Bart vastasi, heikko suuttumuksen väre äänessään: "En välitä
ottaa vastaan muotokuvaa Paul Morpethiltä."

Rouva Fisher mietti. "Eipä ei. Ja juuri nyt, erittäinkin -- no niin,
hänhän voi maalata sinut, kun olet naimisissa." Hän odotti hetken ja
sitten jatkoi: "Mattie kävi muuten joku päivä sitten luonani. Hän
ilmestyi tänne viime sunnuntaina -- ja Bertha Dorsetin kanssa, totta
totisesti!"

Hän vaikeni jälleen tarkatakseen tämän ilmoituksen vaikutusta
kuulijaansa, mutta harja Miss Bartin kohotetussa kädessä pysyi yhtä
liikkumattomana.

"Ei mikään ole minua ihmetyttänyt enemmän", jatkoi rouva Fisher.
"En tiedä kahta naista, jotka olisivat vähemmän sopivia toistensa
ystäviksi -- Berthan kannalta katsoen, tietenkin; sillä tietystikin
Mattie-parka pitää sitä luonnollisena, että hänen seuraansa
pyritään. Muistathan, kuinka olen aina sanonut sinulle, että Mattie
on salaisesti halunnut kiusata itseään todella uudenaikaisella ja
muodinmukaisella; ja nyt, kun onni on häntä potkaissut, minä käsitän,
että hän saattaa uhrata kaikki vanhat ystävänsä sen takia."

Lily laski harjan kädestään kohdistaen läpitunkevan katseen
ystäväänsä. "Myöskinkö _minut_?" kysyi hän.

"Oi, hyvä ystävä", mutisi rouva Fisher nousten ikäänkuin
vyöryttääkseen kiven sydämeltään.

"Sitähän se Bertha tarkoittaa, eikö niin?" jatkoi Miss Bart
järkähtämättä. "Sillä tietenkin hän tarkoittaa aina jotakin; ja ennen
lähtöäni Long Islandista minä näin, että hän alkoi asettaa ansoja
Mattielle."

Rouva Fisher huokasi. "Mattie on nyt varmasti hänen käsissään. Bertha
saa hänet jo uskomaan, mitä hän vain haluaa -- ja minä pelkään, lapsi
raukka, että hän on alkanut vihjailla kaikenlaisia ryövärijuttuja
sinusta."

Veri nousi Lilyn kasvoihin, joita varjostivat alasriippuvat
suortuvat. "Maailma on liian ilkeä", mutisi hän koettaen suojella
itseään rouva Fisherin huolekkaalta tarkastelulta.

"Se ei ole mikään ihana laitos ja ainoa keino pitää siinä puoliaan
on taistella sitä vastaan sen omilla aseilla -- eikä ystäväiseni,
millään muotoa yksin! Olet kertonut minulle niin vähän, että voin
vain arvata, mitä on tapahtunut, mutta siinä touhussa, missä me
elämme, ei ole aikaa kantaa kaunaa ketään kohtaan ilman syytä, ja
jos Bertha on vielä kyllin ilkeä halutakseen sotkea välisi toisten
kanssa, niin johtuu se varmaankin siitä, että hän yhä pelkää
sinua. Hänen kannaltaan katsoen on vain yksi syy pelätä sinua; ja
minun ajatukseni on se, että jos haluat rangaista häntä, sinulla
on oleva välikappaleet kädessäsi. Luulen, että voit huomispäivänä
mennä naimisiin George Dorsetin kanssa. Mutta jollet välitä tästä
erikoisesta kostotavasta, niin ainoa keino pelastaa itsesi Berthan
käsistä on, että menet jonkun toisen kanssa. Mutta jollet välitä
tästä erikoisesta kostotavasta, niin ainoa keino pelastaa itsesi
Berthan käsistä on, että menet jonkun toisen kanssa naimisiin."




VII


Se valaistus, jota rouva Fisher oli heittänyt tilanteesen, oli yhtä
ilottoman selvä kuin talvinen aamunkoitto. Se piirsi tosiasioiden
ääriviivat kylmän tarkasti varjon ja värin luomatta vaihtelua: hän
oli avannut ikkunoita, joista ei koskaan nähnyt taivasta. Mutta
tavallisen elämän välttämättömyyksiin pakosta taipuneen idealistin
täytyy käyttää tavallisen elämän keinoja tehdäkseen johtopäätökset,
joihin hän ei voi alistua. Ja Lilyn oli helpompi antaa rouva Fisherin
järjestää hänen asiansa kuin käydä siihen suoraan itse käsiksi. Mutta
siihen kerran jouduttuaan hän sai hartioilleen kaikki sen seuraukset;
eivätkä nämä olleet esiintyneet hänelle koskaan selvempinä kuin
seuraavana päivänä lähtiessään kävelylle Rosedalen kanssa.

Oli noita tyyniä marraskuun päiviä, jolloin ilma väreilee kuulasta
valoa, ja maiseman piirteissä ja niitä verhoavassa kulta-autereessa
oli jotakin, joka toi Miss Bartin mieleen sen syyskuun iltapäivän,
jolloin hän oli kiipeillyt rinteitä Seldenin kanssa. Tämä
tuskallinen muisto muodosti ivallisen vastakohdan hänen nykyiselle
tilanteelleen, hänen kävelyretkensä Seldenin kanssa kun oli ollut
vastustamatonta pakoa juuri siitä ilmapiiristä, jota tämä retki
levitti hänen ympärilleen. Mutta toisetkin muistot kiusasivat häntä,
joukko samanlaisia tilanteita. Hänen päätöksensä oli nyt kuitenkin
järkkymätön. Hän käsitti, että sovittelun ikävän työn täytyi alkaa
uudelleen, vieläpä paljon suurempia vastuksia vastaan, jos Bertha
Dorsetin onnistuisi rikkoa hänen välinsä Gormerien kanssa. Ja hänen
suojan ja turvallisuuden kaipuutaan enensi hänen intohimoinen halunsa
päästä voitolle Berthasta, koska vain valta ja etevämmyys saattoi
päästä hänestä voitolle. Rosedalen vaimona -- sen Rosedalen, jonka
hän tunsi voivansa luoda -- hän saattoi ainakin vaaratta uhmata
vihollistaan.

Lilyn oli pysyttävä tässä ajatuksessa kuten ainakin jossakin
voimakkaassa kiihoittimessa, pidettävä yllä osaansa näyttämöllä,
jonka puoleen Rosedale kallistui liian vapaasti. Kulkiessaan tämän
rinnalla, jokaisella hermollaan säpsähtäen sitä tapaa, jolla tämän
katse ja ääni ilmaisivat hänen omistusoikeutensa häneen, mutta
kuitenkin vakuuttaen itselleen, että tämä hetken kestävä hänen
suhtautumisensa sietäminen oli hinta, joka hänen oli maksettava
saadakseen lopullisen vallan Rosedalesta, Lily koetti harkita tarkkaa
kohtaa, missä myönnytys muuttuisi vastustukseksi ja se hinta, joka
Rosedalen olisi maksettava, selvitettäisiin samaten hänelle. Mutta
Rosedalen reipas itseluottamus näytti tekevän sellaiset vihjaukset
mahdottomiksi, ja Lily tunnusteli jotain kovaa ja itsetyytyväistä
hänen käytöstapansa näennäisen lämmön takaa.

He olivat istuneet jonkun ajan eräässä yksinäisessä kallionrotkossa
järven rannalla, kun Lily äkkiä käänsi kumppaniinsa vakavan
viehättävän katseensa.

"Minä uskon, mitä te sanotte, Mr. Rosedale", sanoi hän rauhallisesti,
"ja olen valmis menemään kanssanne naimisiin milloin haluatte."

Rosedale, punastuen hiusmartoa myöten, hypähti tämän kuullessaan
pystyyn ja jäi seisomaan hänen eteensä miltei koomilliseen pettymystä
osoittavaan asentoon.

"Koska luulen sen olevan teidän toivonne", jatkoi Miss Bart samalla
rauhallisella äänellä. "Ja vaikka en voinut antaa suostumustani, kun
puhuitte minulle tästä aikaisemmin, olen nyt, kun tunnen teidät niin
paljon paremmin, valmis uskomaan onneni teidän käsiinne."

Hän puhui sillä ylevällä suoruudella, jota hän saattoi käyttää
tällaisissa tapauksissa ja joka oli kuin voimakas tasainen valo, joka
oli heitetty hallitsemaan tilanteen sekavaa hämärää. Sen räikeässä
valossa Rosedale näytti haparoivan hetken ajan ikäänkuin olisi
tiennyt, että jokainen ulosjohtava tie oli haitallisen kirkkaasti
valaistu.

Sitten Rosedale naurahti lyhyesti ja otti esille kultaisen
savukekotelon, josta hän kömpelöillä jalokivillä koristetuilla
sormillaan hamuili kultaimukkeista savuketta. Valittuaan yhden hän
oli hetken ajan vaiti ennenkuin hän sanoi: "Paras neiti Lily, olen
pahoillani, jos välillämme on ollut jotain pientä väärinkäsitystä --
mutta te annoitte minun tuntea, että kosintani oli niin toivotonta,
ettei minulla todellakaan ollut aikomusta uudistaa sitä."

Veri sihisi Lilyn suonissa, mutta hän karkoitti ensimmäisen vihan
puuskan ja sanoi suopean arvokkaalla äänellä: "Minun on moitittava
vain omaa itseäni, jos te saitte sen vaikutelman, että päätökseni oli
lopullinen."

Hänen sanoilla leikittelynsä oli Rosedalelle aina liian nokkelaa ja
tämä vastaus piti häntä hämmentyneen hiljaisena, kun Lily ojensi
kätensä ja lisäsi hieno surullisuuden vivahdus äänessään: "Ennenkuin
heitämme toisillemme hyvästit, haluan ainakin kiittää teitä siitä,
että olette kerran ajatellut minusta sillä tavoin."

Hänen kätensä kosketus, hänen katseensa eloisa viehkeys kosketti
Rosedalea arkaan kohtaan. Miss Bartin erikoinen luoksepääsemättömyys,
se välimatkavaikutelma, jota hän saattoi herättää osoittamatta
halveksumisen vihjaustakaan, se juuri teki Rosedalelle vaikeaksi
jättää häntä.

"Miksi te puhutte jäähyväisistä? Eikös meidän pitänyt tulla hyviksi
ystäviksi?" tiukkasi Rosedale päästämättä hänen kättään.

Lily veti sen rauhallisesti pois. "Mitä te tarkoitatte hyvinä
ystävinä olemisella?" kysyi hän vuorostaan hieno hymy huulilla.
"Rakasteletteko minua menemättä kanssani naimisiin?"

Rosedale naurahti päästen jälleen hilpeälle mielelle. "Niin, jotain
sinnepäin, luullakseni. En voi olla rakastelematta teitä -- enkä
käsitä, kuinka kukaan voi olla tekemättä sitä, mutta tarkoitukseni ei
ole pyytää kättänne, niin kauan kuin voin olla tekemättä sitä."

Lily hymyili yhä. "Pidän suoruudestanne, mutta pelkään, että
ystävyytemme voi tuskin kestää sellaisilla edellytyksillä."

Hän kääntyi poispäin ikäänkuin näyttääkseen, että oli saavutettu
päätekohta, ja Rosedale seurasi häntä muutamia askelia tuntien
pettymyksekseen, että Miss Bart oli loppujen lopuksi pitänyt valtit
kädessään.

"Miss Lily --" hän alkoi vaistomaisesti, mutta Lily kulki edelleen
näyttämättä kuulevan häntä.

Rosedale saavutti hänet ottaen muutamia ripeitä askelia ja tarttui
hänen käsikoukkuunsa. "Miss Lily -- älkää noin kiiruhtako pois.
Jollettekaan välitä todenpuhumisesta, en käsitä, miksette sallisi
minun tehdä sitä."

Lily oli seisahtunut hetkiseksi kulmakarvat kohotettuina irtaantuen
vaistomaisesti Rosedalen kosketuksesta, vaikkeikaan koettanut päästä
kuulemasta hänen sanojaan.

"Minusta tuntui", lausui Lily, "että olette tehnyt sen odottamatta
minun lupaani."

"No niin -- miksette sitten kuulisi syitä menettelyyni?
Emmehän kumpikaan ole niin nuoria ja kokemattomia, että suunsa
puhtaaksipuhuminen järkyttäisi meitä. Olen rakastunut teihin enemmän
kuin vuosi sitten, mutta minulle on selvinnyt se seikka, että tilanne
on muuttunut."

Lily katseli häntä yhä yhtä ivallisen tyynenä. "Tarkoitatte sanoa,
että minä en ole yhtä haluttava otus kuin luulitte?"

"Niin, sitä minä juuri tarkoitan", vastasi Rosedale varmasti. "En
halua sekaantua siihen, mitä on tapahtunut. En usko juttuja teistä --
en _tahdo_ uskoa niitä, mutta ne ovat nyt kerran olemassa, eikä se
ollenkaan muuta asiaa, etten minä niitä usko."

Lilyn ohimot sävähtivät punaisiksi, mutta hänen äärimmäinen
ahdinkotilansa karkoitti pisteliään vastauksen hänen huuliltaan ja
hän katsoi yhä tyynesti Rosedalea vasten kasvoja. "Jolleivät ne ole
tosia", hän sanoi, "niin eikö _se_ muuta tilannetta?"

Rosedale tarkasteli häntä tyynesti ja tutkivasti, mikä saattoi Lilyn
tuntemaan itsensä vain erikoisen hienoksi ihmiskauppatavaraksi.
"Luulen, että niin käy romaaneissa, mutta varmastikaan ei
todellisessa elämässä. Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kun
nyt puhutaan suoraan, niin sanotaan julki koko totuus. Viime vuonna
tahdoin kaikin mokomin naida teidät, ettekä te tahtonut katsoakaan
minuun; tänä vuonna -- no niin, te näytätte olevan suostuvainen. No,
mitä on muuttunut sillä välin? Teidän asemanne, siinä kaikki. Silloin
luulitte voivanne tehdä paremmat kaupat, nyt --"

"Te luulette voivanne?" pääsi Lilyltä ivallisesti.

"Miksei, kyllä: yhdellä tavalla, niinpä niin." Rosedale seisoi
hänen edessään kädet taskussa, rinta pystyssä. "Tällä tavalla,
nähkääs: Olen saanut alituisesti ponnistella näinä viime vuosina
kohottaessani yhteiskunnallista asemaani. On kai hassua, että puhun
siitä? Miksen sanoisi, että haluan päästä hienoon seuraelämään? Eihän
yksikään mies häpeä sanoa haluavansa omistaa kilpa-ajohevosia tai
taulukokoelman. No niin, pyrkimys seuraelämään on eräs toinen laji
noita mielihaluja. Tavalla millä tahansa tahdon päästä parhaimpien
perheiden seurapiiriin; ja niihin pääsenkin vähitellen. Mutta minä
tiedän, että nopein keino vieroittaa itsensä 'oikeista' ihmisistä on
se, että esiintyy 'ei oikeiden' seurassa. Ja siitä syystä minä haluan
välttää erehdyksiä."

Miss Bart seisoi yhä hänen edessään ääneti, mikä olisi saattanut
ilmaista joko pilkkaa tai puoleksi vastahakoista kunnioitusta hänen
suorasukaisuuttaan kohtaan, ja hetken kuluttua Rosedale jatkoi: "Sitä
se on, nähkääs. Olen teihin rakastunut enemmän kuin koskaan ennen,
mutta jos nyt menisin kanssanne naimisiin, tärvelisin kaiken sen,
mitä varten olen työskennellyt kaikkina näinä vuosina."

Miss Bart vastasi tähän katseella, jossa ei ollut pienintäkään
katkeruuden vivahdusta. Kaiken seuraelämän valheellisuuden jälkeen,
jossa hän oli liikkunut niin kauan, oli virkistävää saada kokea
tuollaista suorasukaisuutta.

"Ymmärrän teitä", hän sanoi. "Vuosi sitten olisin ollut teille
hyödyksi ja nyt olisin haitaksi. Minusta on niin mieluista, että
puhutte minulle noin rehellisesti." Ja hän ojensi kätensä hymyillen.

Taasen vaikutti tuo liike hämmentävästi Mr. Rosedalen itsehillintään.
"Kautta taivaan, te olette jalo otus, te!" huudahti hän; ja kun
Lily alkoi taas tehdä poislähtöä, sinkautti hän: -- "Miss Lily --
pysähtykää. Te tiedätte, etten minä usko noita juttuja -- uskon, että
ne olivat kaikki erään naisen aikaansaamia, joka ei epäröi uhrata
teitä oman etunsa vuoksi --"

Lily teki liikkeen, joka ilmaisi äkillistä halveksumista: hänen oli
helpompi sietää tuon miehen loukkausta kuin säälittelyä.

"Olette kovin hyvä, mutta en luule, että meidän tarvitsee keskustella
enää tästä asiasta."

Mutta Rosedalen luontainen taipumattomuus vihjauksiin teki hänelle
helpoksi syrjäyttää tuollaisen vastustuksen. "En halua keskustella
mistään; haluan vain antaa teille täyden selon asiasta", intti hän.

Lily vaikeni vastoin tahtoaan, sillä Rosedalen katseesta ja äänestä
ilmeni uusi tuuma, joka sitoi hänen kielensä. Ja tämä jatkoi katsoen
tiukasti Lilyn silmiin: "Minua ihmetyttää, että olette jaksanut
niin kauan tulla toimeen tuon naisen kanssa, kun teillä oli valta
käsissänne." Lily oli yhä ääneti hämmästyneenä Rosedalen sanoista ja
tämä astui askeleen häntä lähemmäksi kysyäkseen hiljaisella äänellä:
"Miksette käytä hyväksenne niitä hänen kirjeitään, joita ostitte
viime vuonna?"

Lily ei saanut sanaa suustaan. Ennen tätä kysymystä hän oli Rosedalen
sanojen otaksunut sisältävän enintään vihjauksen siihen vaikutukseen,
joka hänellä oletettiin olevan George Dorsetiin. Mutta nyt hän näki,
miten alas hän oli pudonnut. Ja ällistys kuullessaan, että Rosedale
oli päässyt perille kirjesalaisuudesta, sai hänet tällä hetkellä
olemaan tietämätön siitä, mihin Rosedale käytti tuota tietoaan.

Lilyn tilapäinen hämilleenjoutuminen antoi Rosedalelle aikaa pitää
kiinni asiasta; ja hän jatkoi joutuisasti ikäänkuin täydellisemmin
varmistaakseen asemaansa "Näette, että minä tiedän, missä asemassa
olette -- tiedän miten täydellisesti hän on teidän vallassanne.
Tämä kuulostaa juhlapuheelta, eikös niin? -- mutta noissa vanhoissa
lauseparsissa on koko joukko totta, enkä luule teidän ostaneen noita
kirjeitä vain siksi, että keräilitte autografioita." Lily katseli
häntä yhä kasvavalla hämmennyksellä hänen ainoa selvä vaikutelmansa
oli hätääntynyt tietoisuus Rosedalen mahdista.

"Te varmaan ihmettelette, miten minä olen päässyt niistä perille?"
jatkoi RosedaJe vastaten Lilyn katseeseen itsetietoisen ylpein
ilmein. "Olette ehkä unohtanut, että minä olen Benedickin omistaja
-- mutta eihän se kuulu nyt asiaan. Katsokaamme tilannetta suoraan
silmiin. Rouva Dorset syistä, joihin meidän ei tarvitse kajota,
teki teille hirveän ilkeän kepposen viime keväänä. Jokainen tietää,
mikä rouva Dorset on, eivätkä hänen parhaat ystävänsä uskoisi häntä
valankaan nojalla, missä heidän omat etunsa olisivat kysymyksessä.
Mutta niin kauan kuin he eivät ole riitaantuneet, on heidän paljon
helpompi seurata hänen johtoaan kuin asettua sitä vastaan. Ja teidät
on yksinkertaisesti uhrattu heidän laiskuudelleen ja itsekkyydelleen?
Eikö se ole sievä asioiden järjestely? -- No niin, jotkut sanovat
että te olette saanut käsiinne sukkelimman vastaustavan: sen, että
George Dorset naisi teidät huomispäivänä, jos kertoisitte hänelle
kaiken, minkä tiedätte ja antaisitte hänelle tilaisuuden näyttää
tuolle naiselle, missä ovenreikä on. Luulen hänen tahtovan niin,
mutta te että näytä välittävän tästä, ja katsoen asiaa puhtaasti
afäärin kannalta luulen teidän olevan oikeassa. Tällaisesta asiasta
ei kukaan selviydy täysin puhtain käsin, ja ainoa oikea tapa päästä
entiseen asemaanne on saada Bertha Dorset nostamaan teidät jälleen
eikä taistella häntä vastaan."

Rosedale vaikeni vain sen verran kuin tarvitsi hengähtääkseen, mutta
ei niin kauaksi, että Lily olisi saanut aikaa vastustelemiseen. Ja
kun hän tyrkytti ajatustaan sellaisen miehen varmuudella, joka ei
epäröi asiastaan, tunsi Lily suuttumuksen vähitellen jähmettyvän
huulilleen eikä pääsevänsä irti tuon miehen kylmänjärkähtämättömistä
todisteluista. Nyt ei ollut aikaa ihmetellä, miten hän oli
kuullut kirjeiden Lilyn haltuun joutumisesta. Ensi säikähdyksestä
toinnuttuaan häntä ei pitänyt lumottuna tuon ajatuksen synnyttämä
kauhu, vaan pikemminkin sen salainen yhtäläisyys hänen omien
sisimpien toiveidensa kanssa. Rosedale menisi hänen kanssaan
naimisiin huomispäivänä, jos hän pääsisi jälleen Bertha Dorsetin
ystävyyteen, ja hänen tarvitsi vain saattaa tuon naisen tietoon se
salainen uhka, mikä sisältyi tuohon hänen käsiinsä niin ihmeellisesti
joutuneeseen kääröön. Lily näki äkkiä, mitä etua tämä seikka tuotti
siihen nähden, minkä vuoksi Dorset oli ahdistellut häntä. Toinen
suunnitelma riippui seuraukseltaan ilmeisen vääryyden korjaamisesta,
tämä kun rajoitti toiminnan yksityiseksi asiaksi, josta minkään
sivullisen ei tarvinnut saada pienintäkään vihjausta. Rosedalen
järjestämänä tämä asia sai viattoman keskinäisen avustuksen leiman.

Rosedale näytti Lilyn vaikenemisessa lukevan ei ainoastaan
asteettaista suostumusta suunnitelmaansa, vaan myöskin
kauaksitähtäävän sen tarjoamien etujen tajuamisen, sillä Lilyn yhä
seisoessa hänen edessään mykkänä, hän alkoi äkkiä puhua pyörähtäen
ympäri: "Ettekö näe, miten yksinkertainen asia se on? No, älkää
antako hämmentää itseänne sen ajatuksen, että se on _liian_
yksinkertaista. Kun nyt kerran ollaan puheissa, niin puhutaan asiat
suoraan ja selvitetään koko juttu. Tiedätte vallan hyvin, ettei
Bertha Dorset olisi voinut kajota teihin, jollei olisi ollut -- kuten
jo ennenkin on ollut puhetta -- joitakin hämäriä kohtia, niinhän? Hän
huomasi maaperän sopivaksi. Ymmärrättekö, mihin minä tähtään? Te ette
halua vetää enää esille näitä pieniä kysymyksiä. On olemassa yksi
keino saada Bertha Dorset ansaan -- mutta te haluatte tietenkin pitää
häntä siinä. Te voitte pelästyttää hänet kyllin pahanpäiväiseksi
-- mutta miten aiotte saada tuon pelon pysyväiseksi? Näyttämällä,
että olette yhtä mahtava kuin hänkin. Eivät kaiken maailman kirjeet
voi tehdä sitä teille sellaisena kuin te nyt olette. Mutta vankka
selkäranka takananne te voitte pitää häntä juuri siinä, missä
tahdotte hänet pitää. Se on _minun_ osuuteni asiassa -- sitä minä
teille juuri tarjoan. Te ette voi saada asiaa toimeen ilman minua --
älkää kuvitelkokaan, että voitte. Kuuden kuukauden kuluttua olisitte
jälleen yhtä tukalassa asemassa, jollei tukalammassakin. Tässä
minä olen valmiina nostamaan teidät siitä huomispäivänä, jos vain
myönnytte. Myönnyttekö, Miss Lily?" lisäsi hän läheten äkkiä.

Nämä sanat ja niitä seuraava lähenemisliike herättivät Lilyn siitä
tiedottoman alistuvaisuuden tilasta, johon hän oli huomaamattaan
luisunut. Ne näyttivät hänelle koko teon uudessa valossa ja hän
näki, että teon oleellinen halpamaisuus oli siinä, ettei siinä ollut
minkäänlaista vaaraa.

Hän vetäytyi takaisin tehden kädellään nopean torjuvan liikkeen
sanoen äänellä, joka hämmästytti häntä itseäänkin: "Te erehdytte --
kokonaan erehdytte -- sekä tosiasioihin että siihen nähden, mitä te
niistä johdatte."

Rosedale tuijotti hetken ajan hämmentyneenä siitä, että Miss Bart
otti äkkiä askeleen aivan eri suuntaan kuin mihin hän oli näyttänyt
Rosedalen antavan ohjata itsensä.

"No mutta mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Luulin meidän ymmärtävän
toisiamme?" hän huudahti. Ja kun Miss Bart mutisi: "Niin, sitä me nyt
teemmekin", sinkautti hän äkillisessä rajuuden puuskassa: "Luulen
näin olevan siksi, että kirjeet ovat kirjoitetut _hänelle_, niinhän?
No niin, olen hukassa, jos näen mitä ajatuksia olette saanut häneltä!"




VIII.


Syyspäivät alkoivat käydä talvisiksi. Vielä kerran kulki joutilas
maailma maaseudun ja kaupungin väliä, ja Viidennellä Avenuella,
vaikkakin se oli vielä autio loppuviikolla, näkyi maanantaista
perjantaihin yhä sankempi ajoneuvojen virta vähitellen entisen asunsa
saavien talojen välillä.

Noin paria viikkoa aikaisemmin pidetty hevosnäyttely oli aiheuttanut
näennäisen ohimenevän vilkastumisen, täyttäen teatterit ja ravintolat
rikkaalla ja rehentelevällä yleisöllä. Miss Bartin maailmassa
hevosnäyttely ja sen yleisö asetettiin valioseurapiirin halveksumien
tilaisuuksien joukkoon; mutta kuten feodaaliherra saattoi
yhtyä tanssiin kylänsä niityllä, niin suostui hieno seurapiiri
epävirallisesti ja sivumennen vilkaisemaan vielä tuota touhua. Rouva
Gormer muiden muassa ei saattanut vielä olla käyttämättä sellaista
tilaisuutta hyväkseen itsensä ja hevostensa näyttelemiseksi.
Ja Lily saattoi kerran tai pari näyttäytyä ystävättärensä
rinnalla huomiotaherättävimmissä ajoneuvoissa, mitä talo kykeni
hankkimaan. Mutta tämä näennäisesti läheinen ystävyys teki hänet
yhä enemmän tietoiseksi muutoksesta Mattien ja hänen itsensä
väleissä, jo häämöittävästä erotuksesta, vähitellen muodostuvasta
seuraelämämittapuusta, joka sai alkunsa rouva Gormerin sekavasta
elämänkatsomuksesta. Oli ilmeistä, että Lily itse oli oleva tämän
uuden käsityksen ensi uhri, ja hän tiesi, että kun Gormerit ovat
kerran asettuneet kaupunkiin, seuraelämän koko kulku helpottaisi
Mattien irroittautumista hänestä. Hän ei lyhyesti sanoen ollut voinut
tehdä itseään välttämättömäksi, tai pikemminkin hänen ponnistuksensa
siihen suuntaan oli tehnyt tyhjäksi eräs vaikutus, joka oli vahvempi
kuin mikään hänen aikaansaamansa. Tuo vaikutus oli loppujen lopuksi
yksinkertaisesti rahan valta. Bertha Dorsetin seuraelämäluotto
perustui järkkymättömään pankkitiliin.

Lily tiesi, ettei Rosedale ollut liioitellut hänen asemansa
tukaluutta eikä tarjoamansa voiton täydellisyyttä: päästyään yhtä
varakkaaksi kuin Bertha, tekisi Lilyn henkinen etevämmyys hänelle
helpoksi päästä voitolle vastustajastaan. Lily tuli yhä selvemmin
käsittämään, mitä tuollainen voitollepääsy merkitsisi ja miten
haitallista siitä luopuminen olisi talven ensi viikkojen kuluessa.
Tähän saakka hän oli ainakin näennäisesti pitänyt yllä yhteyttä
seuraelämän kanssa, mutta nyt, palattuaan kaupunkiin ja toiminnan
keskityttyä, jo se pelkkä tosiasia, ettei hän liukunut luonnostaan
takaisin vanhoihin elämäntapoihinsa, merkitsi hänet ehdottomasti
niistä poissuljetuksi. Jollei ollut mukana sesongin tavallisessa
elämänkulussa, niin jäi roikkumaan tyhjään ilmaan seuraelämän
ulkopuolelle. Lily ei, huolimatta kaikista tyydyttämättömistä
unelmistaan, ollut koskaan todella käsittänyt eri piirissä
liikkumisen mahdollisuutta: oli kyllä helppoa halveksia maailmaa,
mutta vaikeaa löytää muuta asuttavaa seutua. Hänen irooniset
taipumuksensa eivät koskaan täydelleen jättäneet häntä, ja hän
saattoi vieläkin panna merkille sen tavattoman arvon, minkä saivat
hänen entisen elämänsä ikävimmät ja merkityksettömät pikkuseikat.
Sen todellisilla tukaluuksillakin oli viehätystä nyt, kun hänen oli
täytynyt vastoin tahtoaan vapautua niistä: kirjeiden kirjoittaminen,
täytymys osoittaa kohteliaisuuksia typerille ja vanheneville, ja
ikävien päivällisten hymyhuulin kestäminen -- miten hupaisesti
sellaiset velvollisuudet olisivat täyttäneet hänen päiviensä
tyhjyyden! Hän piti kyllä itseään hymyillen ja urhokkaan sitkeästi
oman maailmansa nähtävänä. Seuraelämä ei kääntynyt pois hänestä,
se vain kulki ohi omissa puuhissaan ja häntä huomaamatta, antaen
hänen tuntea hänen loukatun ylpeytensä täyteen mittaan saakka, miten
täydellisesti hän oli ollut sen suosiosta riippuvainen.

Hän oli torjunut Rosedalen esityksen sellaisella halveksumisen
puuskalla, että se oli yllättävää ehkä hänelle itselleenkin; hän ei
ollut menettänyt kykyään kiivastua, mutta hän ei voinut hengittää
kauan niissä korkeuksissa; häntä ei oltu mitenkään kasvatettu
kehittämään kestävää siveellistä ankaruutta: se mitä hän vaati ja
mihin hän todella tunsi olevansa oikeutettu, oli asema, missä jaloin
käyttäytyminen olisi samalla helpoin. Tähän saakka hänen silloin
tällöin esiintyvät vastustuspuuskansa olivat riittäneet pitämään
yllä hänen itsekunnioitustaan. Jos hän luiskahti, pääsi hän jälleen
jaloilleen, ja vasta jälkeenpäin hän tunsi päässeensä joka kerta
hieman alemmalle tasolle. Hän oli torjunut Rosedalen tarjouksen
ilman tietoista ponnistusta; koko hänen olemuksensa oli noussut
sitä vastaan; eikä hän vieläkään tajunnut, että jo pelkästään häntä
kuuntelemalla hän oli oppinut hautomaan ajatuksia, jotka ennen
olisivat olleet hänelle sietämättömiä.

Gerty Farishille, joka valvoi häntä hellemmin, joskaan ei niin
tarkkanäköisesti kuin rouva Fisher, Lilyn kamppailun tulokset olivat
jo selvästi näkyvissä. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä pantteja Lily
oli suorittanut sopivaisuudelle, mutta hän näki hänen intohimoisesti
ja auttamattomasti lupautuneen "itsensä ylläpitämisen" turmiolliseen
politiikkaan. Gerty saattoi nyt hymähtää aikaisemmalle unelmalleen
ystävättärensä uudistumisesta vastoinkäymisissä, hän ymmärsi kyllin
selvästi, ettei Lily ollut niitä, joille kieltäymykset opettavat
kaiken sen vähäpätöisyyden, minkä he ovat menettäneet. Mutta juuri
tämä seikka teki Gertylle hänen ystävättärensä sitä säälittävämmäksi
ja sitä enemmän hellyyttä tarvitsevaksi, niin vähän kuin hän olikaan
tietoinen tästä tarpeestaan.

Lily ei kaupunkiin palattuaan ollut usein avannut Miss Farishin ovea.
Gertyn kysyvässä, myötätuntoa ilmaisevassa katseessa oli hänestä
jotain ärsyttävää; hän tunsi asemansa vaikeudet, joita ei voinut
ilmaista kellekään, jonka katsantokanta on niin erilainen kuin
hänen omansa, ja Gertyn elämän rajoitukset, joilla kerran oli ollut
vastakohdan viehätys, muistuttivat nyt hänelle liian tuskallisesti
niitä rajoituksia, joihin hänen oma elämänsä oli vaipumassa. Kun
hän vihdoin eräänä iltapäivänä sai menneeksi ystävättärensä luo,
valtasi hänet tämä tunne tavattoman voimakkaasti. Kulku pitkin
Viidettä Avenueta, joka levisi hänen edessään kalsean talviauringon
valossa, loppumaton ajoneuvojen jono, joiden pienten ikkunaruutujen
läpi hän näki vilahdukselta tutunnäköisiä profiileja lukemassa
vierasluetteloja, ja käsiä, jotka kiireellisesti jakoivat ilmoituksia
ja luetteloja odotteleville jalankulkijoille -- tämä aina pyörivien
suuren seuraelämäkoneiston pyörien vilahdus toi Lilyn mieleen enemmän
kuin koskaan ennen Gertyn porraskäytävän jyrkkyyden ja ahtauden ja
sen ahtaan sopukan, johon se johti. Viheliäisiä portaita oli määrätty
kulkemaan viheliäistä väkeä: miten monta tuhatta vähäpätöistä olentoa
silläkin hetkellä kulki ylös ja alas sellaisia portaita yli koko
maailman -- yhtä kurjan näköisiä ja epäintressantteja olentoja kuin
tuokin mustiinpuettu keski-ikäinen nainen, joka tuli alas Gertyn
porraskäytävää Lilyn sitä noustessa!

"Se oli Miss Jane Silvertone parka -- hän oli täällä juttelemassa
kanssani, hän ja hänen sisarensa haluavat tehdä jotakin työtä
tullakseen toimeen", selitti Gerty Lilyn seuratessa häntä
vierashuoneeseen.

"Tullakseen toimeen? Ovatko he niin ahtaalla?" kysyi Miss Bart
äänessä kiihtymyksen vivahdus; hän ei ollut tullut kuuntelemaan
toisten surkeuksia.

"Pelkään, ettei heille ole jäänyt mitään: Nedin velat ovat nielleet
kaiken. He toivoivat parasta, kuten kai tiedät, kun Ned pääsi eroon
Carry Fisheristä. He ajattelivat, että Bertha Dorsetilla olisi häneen
hyvä vaikutus, koska hän ei välitä kortinpeluusta, ja -- rouva Dorset
puhui hyvin kauniisti Miss Jane paralle siitä, miten hänestä tuntuu
kuin Ned olisi hänen nuorempi veljensä ja että hän haluaa korjata
hänet huvialukselle, jotta hän jättäisi kortinpeluun ja kilpa-ajot ja
ryhtyisi jälleen kirjalliseen työhönsä."

Miss Farish pysähtyi huokaisten, mikä kuvasti hänen äskeisen
vieraansa avuttomuutta. "Mutta ei siinä kaikki eikä se ole pahinta.
Ned näyttää riitautuneen Dorsetien kanssa tai ei ainakaan Bertha
tahdo päästää häntä luokseen, ja poika-parka on siitä niin onneton,
että hän on taas alkanut pelata ja seurustella kaikenlaisten
epäilyttävien ihmisten kanssa. Ja serkku Grace Van Osburgh syyttää
häntä siitä, että hänellä on huono vaikutus Bertieen, joka lähti
Harvardista viime keväänä ja on ollut Nedin kanssa sen jälkeen paljon
yksissä. Serkku Grace lähetti hakemaan Miss Janea ja pani toimeen
hirveän kohtauksen, ja Jack Stepney ja Herbert Melson, jotka myöskin
olivat siellä, kertoivat Miss Janelle, että Bertie uhkasi naida
jonkun kauhea naisen, johon Ned oli hänet tutustuttanut, ja etteivät
he mahtaneet hänelle mitään, koska hänellä nyt täysi-ikäisenä on
käytettävänään omia rahoja. Voit kuvitella mielessäsi, mitä Miss
Jane parka tunsi -- hän tuli ilman muuta minun luokseni ja näytti
luulevan, että jos minä voisin antaa hänelle jotakin työtä, niin hän
voisi ansaita kylliksi maksaakseen Nedin velat ja lähettääkseen hänet
pois -- pelkään, ettei hänellä ole käsitystäkään siitä, miten kauan
aikaa hän tarvitsisi maksaakseen Nedin yhdenkään bridge-illan. Ja
Nedillä oli hirveästi velkoja palatessaan merimatkalta -- minä en voi
käsittää, miksi hänen on pitänyt tuhlata niin paljon enemmän rahaa
ollessaan Berthan kuin Carryn vaikutuksen alaisena -- voitko sinä?"

Lily teki kärsimättömän liikkeen. "Gerty hyvä, minä ymmärrän aina
paremmin, miksi ihmiset voivat paremmin tuhlata paljon rahaa kuin
vähän!"

Hän aukaisi turkiksensa ja istuutui Gertyn lepotuoliin, tämän
järjestellessä teekuppeja.

"Mutta mihin ne Silverton-neidit voivat ryhtyä? Miten ne aikovat
tulla toimeen?" hän kysyi tietäen äänessään vielä olevan kiihtymyksen
vivahduksen. Se oli vihoviimeinen aihe, jonka hän aikoi ottaa
puheeksi -- se ei todellakaan huvittanut häntä vähääkään -- mutta
hänet oli vallannut äkillinen uteliaisuuden puuska saada tietää,
miten nuo kaksi nuoren Silvertonin tunnekokeilujen kuihtuvaa uhria
aikoivat selviytyä tuosta julmasta välttämättömyydestä, joka väijyi
hänen omallakin kynnyksellään.

"En tiedä -- koetan löytää heille jotakin. Miss Jane lausuu hyvin
sievästi -- mutta on niin vaikea löytää kuuntelijoita. Ja Miss Annie
maalaa hieman -"

"Niin, niin -- omenankukkia imupaperille, juuri sitä, mitä minäkin
tulen tekemään ennen pitkää!" huudahti Lily hypähtäen seisaalleen
niin rajusti, että Miss Farishin hento teepöytä oli vaarassa.

Lily kumartui suojelemaan kuppeja. Sitten hän vaipui taas tuoliinsa.
"Unohdin, ettei täällä ole tilaa riehua -- miten kauniisti menettelee
se, joka osaa sovittaa käyttäymisensä tilan ahtauden mukaan! Voi,
Gerty, minua ei ole luotu olemaan hyvä", huokaisi hän äkkiä ilman
muuta.

Gerty katseli pelokkaasti hänen kalpeihin kasvoihinsa ja
unettomuudesta omituisesti loistaviin silmiinsä.

"Olet hirveän väsyneen näköinen, Lily. Juo teesi ja ota tämä tyyny,
jota vastaan nojaat."

Miss Bart otti teen, mutta torjui tyynyn kärsimättömin elein.

"Älä anna sitä minulle! En halua nojata -- nukun, jos sen teen."

"No hyvä, nuku vaan, kultaseni. Olen hiljaa kuin hiiri", pyysi Gerty
hellästi.

"Ei, ei, älä ole hiljaa; puhele minulle -- pidä minua hereillä! Minä
en saa öisin unta ja iltapäivisin minut valtaa hirveä väsymys."

"Sinä et saa öisin unta? Kuinka kauan tätä on kestänyt?"

"En tiedä -- en voi muistaa." Hän nousi ja laski tyhjän teekupin
tarjottimelle. "Toinen ja väkevämpi, ole hyvä; jollen nyt pysy
valveilla, niin näen hirveitä unia yöllä -- aivan kauheita!"

"Mutta sitä pahemmaksihan se tulee, jos juot liian paljon teetä."

"Ei, ei -- anna vain äläkä saarnaa", vastasi Lily käskevästi. Hänen
äänessään oli vaarallisen terävä sointu ja Gerty huomasi, että hänen
kätensä vapisi hänen korottaessaan sitä ottaakseen toisen kupin.

"Mutta olet niin väsyneen näköinen; olet varmaankin sairas --"

Miss Bart laski nopeasti kuppinsa. "Näytänkö sairaalta? Näkyykö se
ulkomuodostani?" Hän nousi ja astui rauhallisesti pienen kuvastimen
luo, joka oli kirjoituspöydän yläpuolella. "Kauhea peili! Se on
aivan himmentynyt ja täynnä pilkkuja. Se tekee kalmankalpeaksi!" Hän
kääntyi pois, kiinnittäen surkeannäköisen katseensa Gertyyn. "Voi
sinua höppänä, miksi sanotkaan minulle niin ilkeitä asioita? Riittää
jo tekemään sairaaksi kun kuulee, että on sairaannäköinen! Ja kun
on sairaannäköinen, on samalla rumannäköinen." Hän tarttui Gertyn
ranteisiin ja veti hänet aivan ikkunan ääreen. "Loppujen lopuksi,
parempi olisi tietää totuus. Katso minua suoraan silmiin, Gerty, ja
sano minulle, olenko aivan pelottavan näköinen?"

"Olet nyt hyvin kaunis, Lily, silmäsi loistavat ja poskesi ovat
tulleet punaisiksi aivan yht'äkkiä --"

"Ah, ne _olivat_ siis kalpeat -- kalmankalpeat, kun tulin sisään.
Mikset sano minulle suoraan, että olen mennyttä? Silmäni ovat nyt
kirkkaat, koska olen niin hermostunut -- mutta aamuisin ne ovat kuin
lyijy. Ja voin nähdä kasvoihini ilmestyvän ryppyjä, mielipahan ja
pettymyksen ja vastoinkäymisen ryppyjä! Jokainen uneton yö jättää
aina uuden rypyn -- ja miten saatan nukkua, kun minulla on niin
kauheita ajateltavia?"

"Kauheita -- mitä?" kysyi Gerty, hellävaroen irroittaen ranteensa
ystävättärensä kuumeisista sormista.

"Mitäkö? No niin, köyhyys, ensiksikin -- enkä tiedä mitään
kauheampaa." Lily kääntyi poispäin ja vaipui äkillisen väsymyksen
puuskassa teepöydän lähellä olevaan lepotuoliin. "Kysyit minulta
äsken, käsitinkö, miksi Ned Silverton kulutti niin paljon rahaa.
Tietenkin minä käsitän -- hän kuluttaa sitä eläessään rikkaiden
seurassa. Luulet meidän elävän rikkaiden _kustannuksella_ pikemminkin
kuin heidän kanssaan. Niinhän me teemmekin, tavallaan -- mutta se on
oikeus, josta meidän on maksettava! Me syömme heidän päivällisiään
ja juomme heidän viinejään ja poltamme heidän savukkeitaan ja
käytämme heidän ajoneuvojaan ja ooppera-aitioitaan ja yksityisiä
rautatievaunujaan -- niin, mutta kustakin tästä ylellisyydestä
on olemassa oma taksansa. Mies maksaa sen runsaina juomarahoina
palvelijoille, pelaamalla korttia yli varojensa, kukkina ja lahjoina
-- ja -- ja -- paljona muunakin, mikä maksaa rahaa; nainen maksaa
sen myöskin juomarahoina ja korteissa -- niinpä niin, minun on
taas alettava pelata bridgeä -- ja teetättämällä pukunsa parhailla
räätäleillä ja pukeutumalla juuri niinkuin pitää jokaista tilaisuutta
varten, ja pitämällä aina itsensä nuorteana ja hauskana."

Hän nojasi taaksepäin hetken ajan sulkien silmänsä ja hänen
siinä istuessaan, kalpeat huulet hieman raollaan ja silmäluomet
painuneina hänen väsyneesti loistavan katseensa yli, huomasi Gerty
hämmästyksekseen muutoksen hänen kasvoissaan ja miten tuhkanharmaa
päivänvalo näytti äkkiä sammuttavan niiden keinotekoisen loisteen.

"Se ei kai kuulosta kovin hauskalta? Eikä se sitä olekaan -- olen
siihen kuolemaan asti kyllästynyt! Ja kuitenkin ajatus, että minun
olisi se kokonaan jätettävä, melkein tappaa minut -- se se pitää
minua valveilla öisin ja saa minut niin kärkkääksi väkevälle
teellesi. Sillä, näes, kauempaa en voi jatkaa tällä tavalla,
pitemmälle en juuri pääse. Ja mikä minun eteeni sitten tulee, miten
ihmeessä minä pysyn hengissä? Minulla on nähtävästi edessäni sama
kohtalo kuin tuolla neiti Silverton paralla -- kulkea ympäri ja
koettaa myydä maalattuja imupapereja! Ja on olemassa tuhansia naisia,
jotka jo koettavat tehdä samaa eikä kukaan heistä ole niin neuvoton
kuin minä saamaan dollaria kokoon!"

Hän nousi taas vilkaisten kelloonsa. "On myöhä, ja minun on
lähdettävä -- olen luvannut tavata Carry Fisheriä. Älä nyt ole
noin huolestuneen näköinen, hyvä ystävä, älä välitä liikoja
siitä hölynpölystä, mitä sinulle puhuin." Hän oli taas peilin
edessä, korjaten hellävaroen hiuksiaan, vetäen harson kasvoilleen
ja asetellen ketterästi turkiksiaan. "No, eihän minun ole
vielä tarvinnut turvautua paikanvälitystoimistoihin eikä
imupaperimaalailuun, mutta juuri tällä hetkellä olen aika pulassa
ja jos löytäisin jotain tehtävää, niin olisin autettu siksi, kun
saan perinnön. Ja Carry lupasi toimittaa jonkun, joka tarvitsisi
jonkinlaista seuraelämäkirjuria -- sehän on hänen erikoisalansa."

Miss Bart ei ollut ilmaissut Gertylle hätänsä koko suuruutta. Hän
tarvitsi todellakin kipeästi ja nopeasti rahaa: rahaa tavallisiin
viikon tarpeisiin, joita ei voinut siirtää eikä välttää. Luovuttaa
pois asuntonsa ja tyytyä pahaiseen täysihoitolaan tai tilapäisesti
turvautua Gerty Farishin vierashuoneen vuoteeseen -- se saattoi vain
lykätä tuonnemmaksi tuon häntä vaivaavan kysymyksen. Ja hänestä
tuntui sekä viisaammalta että mukavammalta jäädä paikoilleen ja
keksiä jokin keino, miten ansaita elatuksensa. Mahdollisuutta, että
oli pakotettu siihen, hän ei vielä koskaan ollut vakavasti ajatellut,
ja se huomio, että henkensä elättäjänä hänen oli osoitettava
samanlaista avuttomuutta ja saamattomuutta kuin Miss Silvertonraukan,
oli kova kolahdus hänen itseluottamukselleen.

Tottuneena pitämään itseään yleisen mielipiteen mukaan tarmokkaana ja
neuvokkaana ihmisenä, joka luonnostaan kykeni hallitsemaan jokaista
tilannetta, hän epämääräisesti kuvitteli mielessään, että sellaiset
lahjat olisivat arvokkaat seuraelämäohjausta etsiville. Mutta kovaksi
onneksi ei ollut mitään erikoista otsaketta, jolla varustettuna
oikein sanomisen ja tekemisen taidon olisi voinut tarjota kaupaksi,
eikä rouva Fisherinkään neuvokkaisuus kyennyt keksimään keinoja,
jotta Lilyn viehätysvoima ja kyvyt olisivat päässeet oikeuksiinsa.
Rva Fisher teki voitavansa hankkiakseen ystävättärelleen toimeentulon
ja hän saattoi hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että hän oli
aikaisemmin usein onnistunut. Tiedustelujensa tuloksena hän
saattoikin ilmoittaa "löytäneensä jotakin".

Yksikseen jäätyään Gerty mietiskeli hajamielisenä ystävättärensä
tukalaa tilaa ja omaa kykenemättömyyttään lieventämään sitä. Hänestä
oli selvää, ettei Lily tällä kertaa toivonut mitään sellaista apua,
jota hän saattoi antaa. Miss Farish ei voinut nähdä ystävättärellään
olevan mitään toivoa, jollei hän alkaisi toisenlaista elämää,
erillään kaikesta entisestä. Mutta Lilyn koko tarmo kohdistui tuosta
entisestä kiinnipitämiseen, itsensä sen kanssa yhtäläistyttämiseen,
niin kauan kuin tuo harhakuva saattoi pysyä yllä. Koska tuo
suhtautuminen näytti Gertystä säälittävältä, ei hän saattanut tuomita
sitä yhtä ankarasti kuin esim. Selden olisi varmaankin tehnyt. Gerty
ei ollut unohtanut tuota liikutuksen yötä, jolloin hän ja Lily
olivat levänneet toistensa sylissä ja hän oli luullut tuntevansa
oman sydämensä veren siirtyvän ystävättärensä sydämeen. Hänen
tekemänsä uhraus oli näyttänyt kylläkin hyödyttömältä; Lilyyn ei
jäänyt jälkeäkään tuona hetkenä koetuista vaikutuksista. Mutta Gertyn
hellyys, joka oli kouliintunut niiden pitkien vuosien kuluessa,
jolloin hän joutui tekemisiin salaisen ja vaiteliaan kärsimyksen
kanssa, saattoi valvoa uhriaan hiljaisella kärsivällisyydellä,
joka ei pitänyt ajasta lukua. Hän ei kuitenkaan saattanut kieltää
itseltään lohdutusta, minkä toi arasteleva neuvon kysyminen Lawrence
Seldeniltä, jonka kanssa hän oli uudistanut sukulaistuttavalliset
suhteensa tämän palattua Euroopasta.

Selden itse ei ollut koskaan ollut tietoinen siitä, että mitään olisi
muuttunut heidän suhteissaan. Hän tapasi Gertyn samanlaisena kuin
lähtiessäänkin, yksinkertaisena, vaatimattomana ja uskollisena, mutta
se sydämen intelligenssi terästyneenä, minkä Selden tunsi koettamatta
selittää sitä. Gertystä itsestään olisi kerran tuntunut mahdottomalta
puhua jälleen Seldenin kanssa vapaasti Lily Bartista. Mutta se, mitä
oli tapahtunut hänen oman rintansa sopukoissa, näytti, kun hämmingin
usva oli selvinnyt, johtavan itsekkyyden kahleiden katkeamiseen
ja vaimentuneen persoonallisen liikutuksen muuttumiseen yleiseksi
ihmisten ymmärtämiseksi ja sääliksi.

Lilyn käynnistä oli tuskin kulunut paria viikkoa, kun Gerty sai
tilaisuuden ilmaista huolensa Seldenille. Tämä, ilmaannuttuaan eräänä
sunnuntai-iltapäivänä, oli viivytellyt yli serkkunsa vieraiden
vastaanottoajan, huomattuaan hänen äänessään ja katseessaan jotakin,
joka pyysi kahdenkeskistä sananvaihtoa, ja heti viimeisen vieraan
mentyä Gerty ryhtyi asiaan kysymällä, milloin Selden oli viimeksi
nähnyt Miss Bartia.

Seldenin huomattavan pitkä äänettömyys antoi hänelle aikaa hieman
ällistymään.

"En ole nähnyt häntä ollenkaan -- olen kokonaan ollut häntä näkemättä
sitten hänen paluunsa."

Tämä odottamaton myönnytys sai myöskin Gertyn äänettömäksi, ja
hän yhä epäröi, jatkaako samaa aihetta, kun Selden rohkaisi häntä
lisäämällä: "Olen toivonut näkeväni hänet -- mutta Gormerien
seurapiiri näkyy vievän hänen aikansa sitten hänen Euroopasta
paluunsa."

"Paljon suurempi syy on tämä: hän on ollut hyvin onneton."

"Onneton ollessaan Gormerien seurassa?"

"Oh, en kiellä hänen läheistä suhdettaan Gormereihin; mutta tämäkin
on nyt luullakseni lopussa. Nähkääs, ihmiset ovat olleet hyvin
tylyjä, sen jälkeen kuin hän riitaantui Bertha Dorsetin kanssa."

"Ah --" huudahti Selden nousten äkkiä kävelemään ikkunan luo, minne
hän jäi katselemaan pimenevälle kadulle hänen serkkunsa jatkaessa
selittelyään: "Judy Trenor ja hänen omat sukulaisensa ovat myöskin
hylänneet hänet -- ja kaikki siksi, että Bertha Dorset kertoi niin
kauheita juttuja. Ja Miss Bart on hyvin köyhä -- tiedättehän, että
rouva Peniston kuittasi hänet hyvin pienellä perinnöllä annettuaan
hänen ensin ymmärtää, että hän saisi kaiken."

"Tiedän kyllä", myönsi Selden lyhyesti, kääntyen takaisin huoneeseen,
mutta vain astellakseen levottomasti oven ja ikkunan väliä. "Niin,
-- häntä on kohdeltu hirveästi, mutta juuri se seikka on onnetonta,
ettei mies, joka haluaa osoittaa hänelle myötätuntoaan, voi sanoa
sitä hänelle."

Hänen sanansa aiheuttivat Gertyssä heikon pettymyksen väristyksen.
"Olisihan muitakin keinoja osoittaa hänelle myötätuntoa", esitti hän.

Hieman naurahtaen Selden istuutui hänen taakseen takan ääressä
olevalle pienelle sohvalle. "Mitä tarkoitatte, te parantumaton
lähetyssaarnaaja?" kysyi hän.

Gerty punehtui, ja hetken ajan tämä olikin hänen ainoa vastauksensa.
Sitten hän selitti tarkemmin: "Ajattelen sitä seikkaa, että te ja hän
olitte tavallisesti hyviä ystäviä -- että hänellä oli siitä hyvin
suuri huoli, mitä te hänestä ajattelitte -- ja että, jos hän pitää
teidän syrjässä olemistanne merkkinä siitä, mitä te nyt ajattelette,
niin saatan kuvitella mielessäni, että se suuresti lisää hänen
onnettomuuttaan."

"Hyvä lapsi, älkää lisätkö siihen enää mitään -- ainakaan sellaiseen
kuin miksi te sen käsitätte -- otaksumalla hänelle kaikenlaista,
mikä on teidän olettamustanne." Selden ei voinut millään keinoin
pidättää äänestään kuivuuden vivahdusta; mutta Gertyn hämmästyneen
katseen kohdatessaan hän sanoi lempeämmin: "Mutta vaikka hirveästi
liioittelettekin sen merkitystä, mitä voin tehdä Miss Bartin hyväksi,
niin ette voi liioitella valmiuttani tekemään sitä -- jos sitä
minulta pyydätte." Hän laski hetkiseksi kätensä Gertyn kädelle, ja
heidän välillään tapahtui tuona harvinaisena kosketuksen hetkenä
eräs noita ajatuksen vaihtoja, jotka täyttävät myötätunnon salaiset
säilöt. Gertyllä oli se tunne, että Selden harkitsi hänen pyyntönsä
hintaa yhtä tarkasti kuin hän, Gerty, Seldenin vastauksen merkitystä.
Ja tunne kaikesta siitä, mikä oli äkkiä selvää heidän välillään, teki
Gertylle helpommaksi löytää seuraavat sanat.

"Minä siis pyydän teitä; pyydän teitä, koska hän sanoi kerran
minulle, että te olitte auttanut häntä ja koska hän nyt tarvitsee
apua kipeämmin kuin koskaan ennen. Tiedätte, miten riippuvainen hän
on aina ollut hyvinvoinnista ja loistosta -- miten hän on vihannut
kaikkea, mikä on viheliäistä ja rumaa ja epämukavaa. Hän ei voi sitä
auttaa -- hänet on kasvatettu näin ajattelemaan eikä hän ole koskaan
kyennyt pääsemään siitä irti. Mutta häneltä on riistetty kaikki se,
mikä oli hänelle jonkin arvoista, ja ne ihmiset, jotka opettivat
hänet pitämään sitä arvossa, ovat myös hylänneet hänet. Ja minusta
tuntuu, että jos joku voisi ojentaa kätensä ja näyttää hänelle toista
puolta -- näyttää hänelle, miten paljon on vielä jäljellä elämässä
ja hänessä itsessään" -- Gerty keskeytti hämmentyneenä omasta
kaunopuheisuudestaan ja koska hänen oli vaikeaa tarkalleen ilmaista
haluaan pelastaa ystävättärensä. "Minä en voi auttaa häntä itse: hän
on mennyt minun ulottuvistani", jatkoi hän. "Luulen, että hän pelkää
olevansa minulle taakkana. Kun hän oli täällä viimeksi, kaksi viikkoa
sitten, tuntui hän olevan hirveän huolissaan tulevaisuudestaan:
hän kertoi Carry Fisherin koettavan löytää hänelle jotain työtä.
Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti minulle, että hän oli ottanut
yksityissihteerin paikan ja ettei minun tarvinnut hätäillä, sillä
kaikki oli hyvin ja hän tulisi luokseni puhumaan minulle siitä,
kun hänellä olisi aikaa. Mutta hän ei ole tullutkaan, enkä minä
mielelläni mene hänen luokseen, koska pelkään tuppautuvani hänen
seuraansa, kun en ole tervetullut. Kun kerran lapsena olin rientänyt
hänen luokseen pitkän eron jälkeen ja kietonut käsivarteni hänen
ympärilleen, hän sanoi: 'Ole niin hyvä äläkä suutele minua, jollen
pyydä sinua, Gerty' -- ja muutamia minuutteja myöhemmin hän _pyysi_
minua. Mutta siitä pitäen olen aina odottanut pyyntöä."

Selden oli kuunnellut hiljaa katse keskitettynä, kuten aina,
kun hän tahtoi varjella pieniä tummia kasvojaan äkkinäiseltä
ilmeenmuutokselta. Kun hänen serkkunsa oli lopettanut, sanoi hän
hieman hymyillen: "Koska kerran olette oppinut odottamisen taidon,
en käsitä, miksi vaaditte minun ryntäämään päätä pahkaa --", mutta
Gertyn katseen hätääntynyt avunanomus sai hänet lisäämään noustessaan
lähteäkseen: "Tahdon kuitenkin tehdä, mitä haluatte, mutta en saattaa
teitä edesvastuuseen epäonnistumisestani."

Seldenin karttaminen Miss Bartia ei ollut ollut niinkään
tarkoituksetonta kuin hän oli antanut serkkunsa ymmärtää.
Aluksi kuitenkin, kun muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan
Monte Carlossa piti häntä vielä kiihtymyksen vallassa, oli hän
tuskallisesti odottanut Lilyn paluuta. Mutta tämä oli tuottanut
hänelle pettymystä viipymällä Englannissa, ja kun hän vihdoin
ilmaantui New Yorkiin, sattui, että toimi kutsui Seldenin Länteen,
josta palattuaan hän parhaiksi kuuli, että Miss Bart oli lähtenyt
Gormerien kanssa Alaskaan. Tieto tästä äkkiä solmitusta ystävyydestä
sammutti hänen halunsa nähdä Lilyä. Jokainen tämän askel näytti
tosiasiallisesti vievän hänet yhä kauemmaksi siitä piiristä, jossa
he kerran tai pari olivat tavanneet toisensa kuin kirkastuneen
hetken ajaksi. Seldenin oli yksinkertaisempaa arvostella häntä hänen
tavallisen käytöksensä mukaan kuin niiden harvojen poikkeamisten
mukaan siitä, mitkä olivat heittäneet hänet niin häiritsevästi hänen
tielleen.

Mutta Gerty Farishin sanat riittivät saamaan hänet näkemään, miten
vähän tämä katsantotapa oli todella hänen ja miten mahdotonta hänen
oli pysyä rauhallisena Lily Bartia ajatellessaan. Kuullessaan, että
hän oli avun tarpeessa -- sellaisenkin epämääräisen avun, jota hän
saattoi tarjota -- tuo ajatus valtasi hänet jälleen; ja kadulle
päästyään hän tuli niin vakuutetuksi avun välttämättömyydestä, että
hän heti ohjasi kulkunsa Lilyn hotelliin.

Täällä hänen intoaan jäähdytti se odottamaton uutinen, että Miss Bart
oli matkustanut pois. Mutta hänen tiedusteluihinsa muisteli hotellin
kirjanpitäjä, että Miss Bart oli jättänyt osoitteensa, jota hän alkoi
heti selailla kirjoistaan.

Oli todella omituista, että Lily Bart oli lähtenyt ilmoittamatta
Gerty Farishille tästä päätöksestään, ja Seldenin mieltä painoi
omituisesti kirjanpitäjän etsiessä osoitetta. Tätä kesti niin kauan,
että tuo painostus muuttui peloksi, mutta kun hänelle vihdoin
ojennettiin paperilappu, josta hän luki: "Rouva Norma Hatchin luona,
Emporium Hotel", niin hän jäi tuijottamaan uskomatta silmiään ja
repi sitten vastenmielisyyden valtaamana paperin kahtia ja läksi
rauhallisena astumaan kotiin päin.




IX.


Kun Lily heräsi Emporium-hotelliin muuttonsa jälkeisenä aamuna,
oli hänen ensimmäinen tunteensa puhtaasti ruumiillisen tyydytyksen
tunne. Vastakohdan jyrkkyys vielä lisäsi tuota ylellisyyden tunnetta
saada maata vielä kerran pehmeällä untuvavuoteella ja katsella yli
avaran aurinkoisen huoneen aamujuomapöydälle, joka oli asetettu niin
kutsuvasti tulisijan lähelle. Onhan sitä vielä harkintaan aikaa;
tällä hetkellä häntä ei edes hämmästyttänyt sisustuksen ylellinen
komeus. Tunne siitä, että vielä kerran sai nauttia täyttä mukavuutta,
vaimensi täydelleen vähäisimmänkin arvostelun.

Kun hän edellisenä iltapäivänä oli esittäytynyt sille naiselle, jonka
luo Carry Fisher oli hänet ohjannut, oli hän tuntenut joutuneensa
uuteen maailmaan. Carryn häthätäisestä esittelystä hän sai sen
selvän, että rouva Norma Hatch (jonka ristimänimen muutos oli
tuloksena hänen viimeisestä avioerostaan) oli tullut "Lännestä" ja
tuonut koko lailla rahoja mukanaan. Hän oli lyhyesti sanoen rikas,
avuton, seurapiirejä vailla, siis Lilyn oikea holhokki, Rouva Fisher
ei ollut määritellyt menettelytapaa, jota hänen ystävättärensä oli
noudatettava, hän tunnusti, ettei hän tuntenut tarkemmin rouva
Hatchia, johon hänet oli pikimmältään tutustuttanut Malville Staney,
joutohetkinään asianajaja ja erinäisen juhlivan klubielämäpiirin
Falstaff [kuuluisa Shakespearen näyttämöluoma, mehevä juoma- ja
seuraveikko. Suom.]. Seuraelämässä herra Staneyn olisi voinut sanoa
muodostavan yhdistävän siteen Gormerien maailman ja sen hämärämmän
piirin välillä, johon Miss Bart nyt huomasi joutuneensa. Mutta vain
kuvannollisesti saattoi rouva Hatchin maailman valaistusta kutsua
hämäräksi; tässä nykyisessä tapauksessa Lily huomasi joutuneensa
häikäisevään sähkövaloon. Rouva Hatchissa suurine silmineen oli
jotain haalistumatonta ja kuin lasikaapissa säilytettyä. Tämä ei
estänyt sitä välitöntä huomiota, että hän oli muutamia vuosia
nuorempi kuin vieraansa ja että hänessä oli hänen komeutensa,
hyvinvointinsa, huomiotaherättävän pukeutumisensa ja äänensä ohella
tuota poislähtemätöntä viattomuutta, joka hänen kansallisuuttaan
olevissa naisissa niin ihmeellisesti yhtyy mitä moninaisimpiin
elämyksiin ja kokemuksiin.

Ympäristö, johon Lily oli joutunut, oli hänelle yhtä outo kuin
sen asukkaatkin. Hän ei ollut perehtynyt New Yorkin hienoon
hotellimaailmaan, -- maailmaan, joka oli varustettu kaikkien
ajateltavissa olevien vaatimusten tyydyttämisvälineillä, kun
sitävastoin todella sivistyneen elämän mukavuudet olivat yhtä
saavuttamattomia kuin erämaassa. Tämän kalsean loiston ilmapiirissä
liikkui verettömiä olentoja, jotka olivat yhtä rikkaasti
varustettuja kuin hotellin kalustokin, olentoja, joilla ei ollut
määrättyjä pyrkimyksiä ja pysyviä suhteita ja jotka ajelehtivat
velttona uteliaiden virtana ravintolasta konserttisaliin,
palmupuistosta musiikkihuoneeseen, taidenäyttelystä räätäliosastoon.
Juoksijahevoset ja huolellisesti sisustetut autot odottivat näitä
naisia kuljettaakseen heitä maailmankaupungilla, josta he palasivat
vielä kalpeampina sopuliturkistensa painosta, joutuakseen takaisin
hotellielämän tukahduttavaan toimettomuuteen. Jossakin heidän
elämänsä taustalla oli epäilemättä todellinen menneisyys todella
inhimillisine toimintoineen; itse he todennäköisesti olivat kiihkeän
kunnianhimon, sitkeän tarmon, moninaisten kosketusten tulos elämän
terveellisen karkeuden kanssa. Heillä ei enää kuitenkaan ollut
enempää todellista olemassaoloa kuin runoilijan varjolla helvetin
esikartanoissa.

Lily ei ollut kauan ollut tässä kalpeassa maailmassa, ennenkuin
hän huomasi, että rouva Hatch oli sen oleellisin henkilö. Tämä
nainen, vaikkakin hän vielä hapuili tyhjää ilmaa, näytti heikkoja
täyteläisen elämän merkkejä. Ja tässä pyrinnössä häntä avusti
toimeliaasti herra Melville Staney, joka oli siirtänyt rouva Hatchin
ensi kehittymisensä näyttämöltä korkeammalle asteelle, nim. maailman
kaupungin hotellielämään. Hän se oli valinnut ne hevoset, joilla
rouva Hatch oli saanut "sininauha"-palkinnon näyttelyssä, hän se
oli ohjannut hänet valokuvaajalle, jonka rouva Hatchista valmistama
muotokuva oli toistuvana "Sunday Supplements'in" kansikuvana, ja
yhdessä he saivat kokoon ryhmän, joka muodosti heidän seurapiirinsä.
Se oli vielä pieni ryhmä: samanlaisia olentoja suurella asumattomalla
alalla, mutta Lily huomasi pian, että sen ohjakset eivät enää olleet
herra Staneyn käsissä. Kuten usein tapahtuu oli kasvatti kasvanut
yli opettajansa, ja rouva Hatch oli jo tietoinen Emporium'in
ulkopuoleisesta maailmasta hiottuine hienouksineen ja raskaine
loistoineen. Tämä huomio synnytti hänessä heti korkeamman ohjauksen,
taitavan naiskäden vaatimuksen, mikä antaisi hänen kirjevaihdolleen
oikean sävyn, hänen hatuilleen oikean "näön", hänen ruokalistoilleen
oikean järjestyksen. Lyhyesti, Miss Bartia pyydettiin versoavan
seuraelämän opastajaksi, koska hänen näköjään suuret sihteerilahjansa
eivät päässeet oikeuksiinsa siitä syystä, että rouva Hatch tuskin
vielä tiesi ketään, jolle kirjoittaa.

Rouva Hatchin olemuksen jokapäiväiset yksityiskohdat olivat
Lilylle yhtä outoja kuin sen yleissävy. Hän ja hänen ystävänsä
näyttivät olevan aivan riippumattomia ajasta ja paikasta. Ei ollut
mitään määräaikoja eikä määrättyjä velvollisuuksia, yö ja päivä
sekaantuivat toisiinsa, niin että lunch-ateria siirtyi teetunneille,
kun taas päivällinen usein muuttui meluisaksi teatterinjälkeiseksi
illalliseksi, joka jatkui päivänkoittoon. Kaiken tämän tyhjän touhun
ohella tuli ja meni omituinen lauma käypäläisiä käsienhoitajia,
kauneustohtoreja, kähertäjiä, bridgen, ranskan ja "fyysillisen
kehityksen" opettajia. Mutta kaikista ihmeellisintä Lilystä oli
kohdata tässä seurassa useita tuttaviaan. Hän oli olettanut,
eikä suinkaan ilman helpotuksen tunnetta, päässeensä hetkeksi
kokonaan ulkopuolelle oman piirinsä. Mutta hän huomasi, että herra
Staney oli vetänyt useita rouva Fisherin maailman loistavimpia
koristeita Emporiumin piiriin. Lilyn ensimmäisiä yllätyksiä oli
nähdä Ned Silverton rouva Hatchin tavallisten vieraiden joukossa.
Mutta pian hän huomasi, ettei tuo nuori mies ollut herra Staneyn
tärkein rekryytti. Se oli pieni Freddy Van Osburgh, Van Osburghien
miljoonien hento perijä; ja näihin miljooniin keskittyi rouva Hatchin
ryhmän huomio. Freddy, joka oli tuskin päässyt koulunpenkiltä,
oli Lilyn tähden laskettua noussut seuraelämän taivaalle, ja Lily
näki nyt hämmästyksekseen, mitä loistetta tuo nuori mies toi rouva
Hatchin olemuksen ulkonaiseen hämärään. Lilyllä oli omituinen
tunne siitä, että hän oli seuraelämänverhon takana, sillä puolen,
missä langat olivat solmitut yhteen ja niiden päät riippuivat.
Hetken ajan häntä jollakin tavalla huvitti tuo näky ja hänen oma
osuutensa siihen: tilanne oli mukava ja sovinnaisuudesta vapaa
ja se virkisti häntä kaikkien sovinnaisuuksien jälkeen. Mutta
nämä hupaisuuden välähdykset olivat vain sen vastenmielisyyden
lyhyitä vastavaikutuksia, mitä hänen oleskelunsa täällä hänessä
herätti. Verrattuna rouva Hatchin olemassaolon tyhjyyteen Lilyn
entisten ystävien elämä näytti järjestetyltä ja toimekkaalta. Hänen
tuttavapiirinsä edesvastuuttomammallakin sievällä naisella oli
perityt velvollisuutensa, sovinnaiset hyveensä, osuutensa suuren
yhteiskuntakoneiston työssä. Ja kaikkia yhdisti yhteinen harrastus
näihin perinnäisiin toimiin. Erikoisten määrättyjen velvollisuuksien
toimeenpano olisi yksinkertaistuttanut Miss Bartin asemaa, mutta
hänen epämääräinen suhtautumisensa rouva Hatchiin teki sen
vaikeammaksi.

Näitä vaikeuksia ei suinkaan aiheuttanut hänen emäntänsä. Rouva Hatch
osoitti alusta alkaen melkein liikuttavaa halua olla Lilyn mieliksi.
Kaukana siitä, että hän olisi vaatinut itselleen vallan ylemmyyttä,
hänen kauniit silmänsä näyttivät anovan itselleen kokemattomuuden
puolustusta: hän tahtoi tehdä, mikä oli "sievää", oppia sitä, mikä
oli "hyvää ja herttaista". Vaikeus oli vain siinä, miten löytää
kosketuskohtia hänen ja Lilyn ajatusten ja mielipiteiden välillä.

Rouva Hatch oli epämääräisen innostuksen ja sellaisten pyrkimysten
vallassa, joita hän oli saanut näyttämöltä, sanomalehdistä,
muotilehdistä ja kirjavasta urheilumaailmasta, joka oli vielä
enemmän hänen tuttaviensa näköpiirin takana. Lilyn epäkiitollinen
tehtävä oli erottaa näistä hajanaisista käsityksistä ne, jotka
olivat eniten omiaan auttamaan tuon naisen edistymistä, mutta tuon
tehtävän toimeenpanoa haittasivat nopeasti esiintyvät epäilykset.
Lily tuli itse asiassa yhä tietoisemmaksi asemansa eräänlaisesta
epämääräisyydestä. Ei niin, että hän olisi tavallisessa mielessä
epäillyt rouva Hatchin nuhteettomuutta. Tämän hairahdukset koskivat
aina pikemmin makua kuin käytöstä; hänen avioeronsa näytti
aiheutuneen pikemminkin maantieteellisistä kuin eetillisistä
edellytyksistä, ja hänen pahimmat siveelliset höllyytensä olivat
samaten vietävät hänen häilyvän hyväluontoisuutensa tilille. Ned
Silvertonin suhde Staneyyn näytti esim. läheisemmältä ja vähemmän
selvältä kuin mihin mikään luonnollinen yhteenkuuluvaisuus
oikeuttaisi; ja molemmat näyttivät yhteisvoimin edistävän Freddy
Van Osburghin kasvavaa taipumusta rouva Hatchiin. Lilyllä oli se
epämääräinen tunne, että heidän kokeilujensa esine oli liian nuori,
liian rikas ja liian herkkäuskoinen. Hänen levottomuuttaan lisäsi
se, että Freddy näytti pitävän itseään osallisena rouva Hatchin
seuraelämäkehitykseen, mikä sai hänet osoittamaan pysyväistä
mielenkiintoa rouvan tulevaisuuteen. Oli hetkiä, jolloin tämä seikka
herätti Lilyssä ivansekaista hauskuutusta, mutta tätä seurasi yhä
kasvavia epäilyksen hetkiä.

Nämä epäilykset olivat ylimmillään, kun hän myöhään eräänä
iltapäivänä hämmästyksekseen sai vieraakseen Lawrence Seldenin. Tämä
tapasi hänet yksinään, sillä rouva Hatchin piirissä teetunti ei ollut
omistettu seuraelämän tavoille, ja rouva itse oli hierojan käsissä.

Seldenin saapuminen oli aiheuttanut Lilyssä sisäistä hämminkiä,
mutta hän oli pian oman itsensä herra ja hänen äänensä sai äkkiä
hämmästyksen ja leikinlaskun sävyn, ihmetellen kursailematta, että
Selden oli seurannut hänen jälkiään niin outoon paikkaan, ja kysyen
häneltä, mikä hänet oli saanut sellaisille etsintäretkille.

Selden esiintyi tavattoman vakavasti, Lily ei ollut koskaan nähnyt
häntä niin epävarmana, niin hänen vastaväitteilleen alttiina. "Minun
teki mieleni nähdä teitä", sanoi Selden, ja Lily ei voinut olla
vastaukseksi huomauttamatta, että hänen vieraansa oli niin kauan
pidättänyt sitä haluaan. Lilylle oli totta puhuen Seldenin pitkä
poissaolo tuottanut viime kuukausien katkerimpia pettymyksiä, se oli
koskenut häneen syvältä hänen ylpeän kuorensa alla.

"Miksi minä olisin tullut", sanoi Selden suoraan, "kun en luullut
voivani olla teille hyödyksi? Se on ainoa puolustukseni siitä, että
kuvittelin teidän voivan haluta nähdä minua."

Tämän selittelyn kömpelyys hämmästytti Lilyä ja se antoi hänen
vastaukselleen erikoisen terävyyden. "No, te tulitte siis nyt, koska
luulette voivanne olla minulle hyödyksi?"

Selden epäröi taas. "Niin, vaatimattomasti vain keskustelemalla
asioista."

Se järkevälle miehelle tosiaankin tyhmä alku, ja ajatus siitä, että
hänen kömpelyytensä johtui pelosta, että Lily antaisi persoonallisen
merkityksen hänen käynnilleen, tappoi Lilyn halun nähdä häntä.
Epäedullisemmissakin oloissa tuo halu oli aina olemassa: Lily
saattoi vihata Seldeniä, mutta hän ei ollut koskaan voinut toivoa
häntä pois luotaan. Hän oli nyt vihaamaisillaan häntä, mutta hänen
äänensä sointu, se tapa, jolla valo lankesi hänen pehmeälle tummalle
tukalleen, tapa, jolla hän astui ja liikkui ja piti vaatteitaan --
Lily oli aina tietoinen siitä, että nämä jokapäiväisetkin seikat
yhtyivät hänen sisimpään elämäänsä. Seldenin läsnä ollessa valtasi
hänet äkillinen rauha ja hänen mielensä myrsky asettui. Mutta tämän
salaa hiipivän vaikutuksen puuska kiirehti häntä nyt sanomaan: "Se
on teiltä hyvin ystävällistä, mutta mikä teidät saa luulemaan, että
minulla on jotain erikoista puhuttavaa?"

Vaikka hän piti yllä samaa kevyttä keskustelusävyä, tehtiin tuo
kysymys tavalla, joka muistutti Seldeniä siitä, ettei hänen
hyviä tarjouksiaan tarvittu, ja hetken ajan tämä vaivasi häntä.
Heidän välinen tilanteensa oli selvinnyt vain äkillisellä
tunteenpurkauksella. Mutta koko heidän kasvatuksensa ja ajatustapansa
oli sellaista purkausta vastaan. Seldenin tyyneys näytti pikemminkin
jäykistyvän vastustukseksi ja Miss Bartin näköjään säihkyväksi
ironiaksi heidän katsellessaan toisiaan rouva Hatchin suunnattoman
sohvan nurkista. Tämä sohva ja koko asunto hirveine kalustoineen
aiheutti ennen pitkää Seldenin vastauksen.

"Gerty kertoi minulle teidän olevan rouva Hatchin sihteerinä, ja minä
tiesin, että hän tahtoi kaikin mokomin tietää, miten te jaksatte."

Miss Bartiin ei tämä selitys huomattavasti vaikuttanut. "Miksei hän
tullut sitten itse?" kysyi hän.

"Siksi, että hän pelkäsi käyntinsä olevan teille haitaksi, te kun
ette lähettänyt hänelle osoitettanne." Ja Selden jatkoi hymyillen:
"Te näette, ettei minua pidätä sellaiset epäröinnit, mutta eipä
minulla olekaan niin väliä, jos teen itseni teille vastenmieliseksi."

Lily hymyili vastaan. "Te ette ole sitä vielä tehnyt, mutta minusta
tuntuu, että olitte siihen hyvällä alulla."

"Se riippuu teistä, eikö niin? Ymmärrättehän, että minun aloitteeni
rajoittuu asettumaan teidän käytettäväksenne."

"Mutta millä tavoin? Mitä minun on tehtävä teille?" kysyi Lily
samalla kevyellä äänensävyllä.

Selden loi taas silmäyksen yli rouva Hatchin vierashuoneen. Sitten
hän sanoi äänessä päättäväisyys, jonka hän näytti saaneen tästä
lopullisesta tarkastelusta: "Teidän täytyy antaa minun viedä itsenne
pois täältä."

Lily hätkähti kuullessaan tämän äkillisen hyökkäyksen. Sitten hän
rauhoittui ja sanoi kylmästi: "Ja saanko kysyä, mihin te aiotte minut
viedä?"

"Takaisin Gertyn luo ensiksikin, jos niin tahdotte; pääasia on, että
joudutte täältä pois."

Seldenin äänen oudon karkeuden olisi pitänyt osoittaa hänelle,
miten paljon nuo sanat maksoivat niiden lausujalle, mutta Lily ei
kyennyt arvostelemaan seuralaisensa tunteita, hänen omansa kun
olivat kapinan liekissä. Olla hänestä välittämättä, vieläpä ehkä
karttaakin häntä silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi ystäviensä apua,
ja sitten äkkiä ja odottamatta ilmaantua hänen tielleen outoine
arvovaltavaatimuksineen -- se oli omansa herättämään hänessä kaikki
ylpeyden ja itsepuolustuksen vaistot.

"Olen teille hyvin kiitollinen", hän sanoi, "että osoitatte
sellaista mielenkiintoa minun suunnitelmiini; mutta minä olen täysin
tyytyväinen täällä enkä aio lähteä."

Selden oli noussut ja seisoi hänen edessään epämääräisen odotuksen
vallassa.

"Se tarkoittaa sitä, että te ette tiedä, missä te olette!" huudahti
hän.

Lily nousi myöskin ja viha värähteli hänen äänessään. "Jos olette
tullut tänne sanomaan loukkaavaa rouva Hatchista --"

"Minä tarkoitan vain suhdettanne rouva Hatchiin."

"Suhdettani rouva Hatchiin minun ei ole syytä hävetä. Hän on antanut
minulle toimeentulon, kun vanhat ystäväni eivät panneet rikkaa
ristiin nähdessään minun vaipuvan kurjuuteen."

"Mitä joutavia! Kurjuuteen joutuminen ei ole ainoa mahdollisuus.
Tiedättehän, että voitte aina saada kodin Gertyn luona, kunnes olette
taas riippumaton."

"Te näytätte tuntevan niin hyvin minun asiani, että otaksun teidän
tarkoittavan -- kunnes tätini perintö on maksettu?"

"Sitä tarkoitankin; Gerty kertoi minulle siitä", tunnusti Selden
joutumatta hämilleen. Hän oli nyt liian vakavalla päällä tunteakseen
mitään turhaa pelkoa puhuessaan niin kuin ajatteli.

"Mutta Gerty ei satu tietämään", jatkoi Miss Bart, "että olen jo
saanut koko perintöosuuteni."

"Hyvä Jumala!" huudahti Selden, ja tämä odottamaton uutinen järkytti
hänen tyyneyttään.

"Joka pennin siitä ja enemmänkin", toisti Lily, "ja nyt te ehkä
käsitätte, miksi jään mieluummin rouva Hatchin luo kuin käytän
hyväkseni Gertyn hyvyyttä. Minulla ei ole jäljellä muita rahoja kuin
pienet tuloni ja minun täytyy ansaita jotakin sen lisäksi pysyäkseni
hengissä."

Selden epäröi hetken ajan; sitten hän vastasi rauhallisemmalla
äänellä: "Mutta teidän tuloillanne ja Gertyn -- jos sallitte
minun mennä niin pitkälle tilanteen yksityiskohtiin -- te
voitte turvallisesti viettää yhdessä elämää, joka tekisi teille
tarpeettomaksi ansaita elatuksenne. Tiedän Gertyn olevan kovin
halukkaan järjestämään asiat näin ja hän olisi kovin onnellinen, jos
--"

"Mutta minä en", pisti Miss Bart väliin. "On muitakin syitä, miksi
se ei olisi hyvää Gertyltä eikä minulta viisasta." Hän pysähtyi
hetkiseksi, ja kun Selden näytti odottavan lisää, jatkoi hän
kohottaen nopeasti päätään: "Ehkä suotte anteeksi, jos en ilmaise
teille näitä syitä."

"En pyydäkään niitä tietää", vastasi Selden pääsemättä selville
hänen äänensävystään; "en pyydä antaa selitystä tai huomautusta sen
lisäksi, mitä jo olen lausunut. Ja oikeuteni tehdä niin on miehen
yleinen oikeus auttaa naista, kun hän näkee tämän tunnottomasti
asetetuksi väärään asemaan."

Lily hymyili. "Luulen", hän vastasi, "teidän tarkoittavan väärällä
asemalla sen ulkopuolella olemista, mitä me kutsumme seuraelämäksi.
Mutta teidän tulee muistaa, että olin sysätty noiden pyhitettyjen
rajamerkkien ulkopuolelle jo aikoja ennenkuin tapasin rouva Hatchin.
Mikäli minä käsitän, on ulko- tai sisäpuolella olemisen välillä hyvin
pieni erotus, ja muistelen teidän kerran sanoneen minulle, että vain
sisäpuolella olevat tarkoittavat tuolla erotuksella täyttä totta."

Hän oli tarkoittanut tällä vihjata heidän muistettavaan
keskusteluunsa Bellomontissa, ja hän odotti omituisella
hermojännityksellä näkevänsä, minkä vastauksen se toisi; mutta
kokeilun tulos oli hänelle pettymys. Selden ei antanut tuon
vihjauksen saattaa itseään pois asioista; hän sanoi vain kiihkeästi:
"Kysymys, ollako ulko- vai sisäpuolella on, kuten sanotte, pieni
asia ja sillä ei satu olemaan tämän asian kanssa mitään tekemistä
paitsi mikäli rouva Hatchin halu olla sisäpuolella voi saattaa teidät
asemaan, jota minä kutsun vääräksi."

Huolimatta hänen maltillisesta äänensävystään jokainen hänen
lausumansa sana vahvisti Lilyn vastustusta. Seldenin täysin
puolueeton suhtautuminen, hänen täydellinen vaikenemisensa Lilyn
avunpyyntöön käänsi tämän loukatun ylpeyden kostonhaluksi. Tietoisuus
siitä, että Selden oli Gertyn lähettämä ja ettei hän olisi omasta
aloitteestaan koskaan tullut hänen avukseen, tiesipä hän hänen olevan
millaisessa ahdingossa tahansa, sai Lilyn päättämään, ettei hän
päästä Seldeniä sekaantumaan hiuskarvankaan vertaa asioihinsa, miten
vaikeaksi hän tuntisikaan asemansa.

"Minä en tiedä", hän sanoi, kun Selden oli lopettanut, "miksi te
luulette minun olevan sellaisessa asemassa kuin te kuvailette. Mutta
koska te olette aina sanonut, että sellaisen kasvatuksen ainoa
päämäärä, minkä minä olen saanut, on opettaa nainen saamaan, mitä hän
haluaa, niin miksei nyt myöntää, että se on juuri sitä, mitä minä
teen?"

Tätä esitystä seuraava hymy oli seinä, joka esti kaiken enemmän
tuttavallisuuden ja joka piti Seldeniä sellaisen välimatkan päässä,
että hän tunsi olevansa melkein kuulomatkan ulkopuolella, kun
hän vastasi: "En varmaan tiedä koskaan kutsuneeni teitä hyväksi
esimerkiksi sellaisesta kasvatuksesta."

Lily punastui hieman, mutta hän peitti sen naurahtamalla.

"No, odottakaahan hieman -- antakaa minulle vähän enemmän aikaa,
ennenkuin päätätte!" Ja kun Selden epäröi hänen edessään yhä odottaen
tuon lujan rintaman murtumista, vakuutti Lily: "Älkää jättäkö minua;
minä saatan tuottaa vielä kunniaa kasvatukselleni!"




X.


"Katsokaa näitä koristeita, Miss Bart, jokainen niistä on ommeltu
väärään."

Kookas työnjohtajatar, jolla oli ikäänkuin sivulta puristuneet
kasvot, laski tuon tuomitun metallilanka- ja harsokangaslaitelman
Lilyn viereiselle pöydälle ja siirtyi seuraavan luo.

Heitä oli kaksikymmentä työhuoneessa, heidän uupuneennäköiset
kasvonsa olivat kumartuneina heidän taiteensa työkalujen ylle;
sillä tämä kaikin mahdollisin tavoin vaihtelevien rikasten
naisten päähineiden valmistus oli totisesti jotain enempää kuin
teollisuutta. Heidän omat kasvonsa olivat kelmeät kuuman ilman
ja istumatyön vaikutuksesta: he olivat hienon muotiliikkeen
palveluksessa ja olivat jokseenkin hyvin puettuja ja palkattuja,
mutta nuorinkin heistä oli yhtä kalpea ja rasittuneen näköinen kuin
keski-ikäinen. Koko työhuoneessa oli vain yksi, jonka poskilla
veri vielä näkyvästi virtasi, ja nuo posket hohtivat harmista, kun
Miss Bart työnjohtajattaren pisteliäästä käskystä alkoi repiä pois
hatunrungolta sitä verhoavia koristeita.

Gerty Farishin toivehikkaalle mielelle näytti ratkaisu saavutetulta,
kun hän muisti, kuinka sievästi Lily osasi koristaa hattuja. Nuorten
naisten muotiliikelaitokset, jotka olivat syntyneet ylhäisen
suojeluksen alaisena ja jotka antoivat tuotteilleen tuon leiman, jota
on mahdoton määritellä ja jota ammattikäsi ei voi koskaan antaa,
olivat kiihoittaneet Gertyn tulevaisuudensuunnitelmia ja saaneet
Lilynkin vakuutetuksi siitä, ettei hänen eronsa rouva Norma Hatchista
tarvinnut saattaa häntä riippuvaisuuteen ystävistään.

Lähtö oli tapahtunut muutamia viikkoja Seldenin käynnin jälkeen.
Gertyn innostaminen hattuihin sai Lilyssä yht'äkkiä jälleen eläviksi
hyödyllisen toiminnan toiveet. Tässä oli loppujen lopuksi jotakin,
jota hänen viehättävät huolettomat kätensä saattoivat todellakin
tehdä; hän ei ensinkään epäillyt niiden kykyä solmia nauha tai
asettaa kukka edullisesti. Ja hän tietenkin odotti saavansa
suorittaakseen näitä viimeistelytöitä; halvemmat sormet, kömpelöt,
harmaat, neulanpistelemät sormet valmistaisivat rungot ja ompelisivat
verhot hänen vallitessaan viehättävää pientä julkisivupuotia --
puotia valkoisine paneleineen, peileineen ja sammalen vihreine
seinäverhoineen -- missä hänen viimeistelemänsä tuotteet, hatut ja
muut, olisivat telineillään kuin lentoonlähtevät linnut.

Mutta jo aivan Gertyn sotaretken alussa tämä vihreän ja valkoisen
puodin unelma oli saanut haihtua. Muita muotimaailman naisia oli jo
tällaisessa asemassa saaden kiittää hattujensa menekistä nimensä ja
nauharuusukkeiden maineeseen tulleen sitomistaidon vetovoimaa. Mutta
nämä etuoikeutetut henkilöt saattoivat vaatia luottamusta mahtiinsa,
joka aineellisesti ilmeni heidän kyvyssään maksaa viipymättä puodin
vuokransa ja luovuttaa sievä summa juoksevia menoja varten. Mistä
Lily saattoi löytää sellaista tukea? Ja jos se olisi löydettykin,
miten saattoi hankkia itselleen suojelusta naisilta, joiden suosiosta
hän oli riippuvainen? Gerty sai tietää, että sen myötätunnon, mitä
hänen ystävänsä asia olisi muutamia kuukausia sitten herättänyt,
oli turmellut, jollei aivan hävittänyt, tämän yhteys rouva Hatchin
kanssa. Lily oli vielä kerran vedetty pois hämärästä asemastaan
kylliksi ajoissa pelastaakseen itsekunnioituksensa, mutta liian
myöhään saadakseen osakseen yleistä puolustusta. Freddy Van Osburghia
ei saatu naimisiin rouva Hatchin kanssa; hänet oli pelastettu viime
tingassa -- Gus Trenorin ja Rosedalen ponnistuksilla, tiesivät
jotkut -- ja hän oli kiirehtinyt Euroopaan vanhan Ned Van Alstynen
kanssa, mutta vaara, johon hän oli ollut joutumaisillaan, luettaisiin
aina Miss Bartin myöntyväisyyden syyksi, ja se olisi aina omansa
herättämään epämääräistä yleistä epäluottamusta häntä kohtaan.

Gertyn tiedustelu kohtasi joka tapauksessa lujaa vastarintaa, ja
vaikka Carry Fisher, joka sillä hetkellä oli kuin siiville lyöty
osuutensa takia Hatchin juttuun, ponnisteli yhdessä Miss Farishin
kanssa, ei heillä ollut sen parempaa menestystä. Gerty koetti salata
epäonnistumistaan aroilla selittelyillä, mutta Carry, aina yhtä
puhdassieluisena, esitti asian suoraan ystävättärelleen.

"Minä menin suoraan Judy Trenorin luo, hänellä kun on vähemmän
ennakkoluuloja kuin muilla ja hän kun on sitäpaitsi aina vihannut
Bertha Dorsetia. Mutta mitä sinä, Lily, olet tehnyt hänelle? Heti
kun tuli puhe sinun alkuun päästämisestäsi, puhkesi hän kiihkeästi
puhumaan jostakin rahasta, jota sinä olet saanut Gusilta. En ole
koskaan ennen tiennyt häntä niin kiivaaksi. Tiedäthän, että hän
sallii miehensä tehdä kaikkea muuta paitsi ei tuhlaavan rahaa
ystävilleen; ainoa syy, miksi hän on nyt minua kohtaan kuin ihminen
ainakin, on se, että hän tietää minun tulevan toimeen -- Gus
keinotteli sinun hyväksesi, niinhän sanoit? No niin, mistä viha?
Hänellä ei ollut menetettävänä mitään afääriä. Eihän hän menettänyt?
No mitä ihmettä sitten -- mutta minä en koskaan _voinut_ ymmärtää
sinua, Lily!"

Asia päättyi siihen, että kaikkien tuskallisten kyselyjen jälkeen
rouva Fisher ja Gerty päättivät toimittaa yhteisen ystävättärensä
madame Reginan kuuluisan muotiliikkeen työhuoneeseen. Tämäkin
järjestely vaati erikoisia neuvotteluja, sillä madame Reginalla oli
voimakkaat ennakkoluulot harjoittamattomia apulaisia kohtaan ja hänet
sai taipumaan vain se seikka, että hänellä oli rouva Bryn ja rouva
Gormerin suojelus Carry Fisherin vaikutuksen lisäksi. Hän oli ollut
alussa halukas antamaan Lilylle paikan näytehuoneessa; hattujen
koristajana hieno kauneus saattaa olla arvokas lisä. Mutta Miss Bart
asettui vastustamaan ja sai Gertyn heti puolelleen, kun taas rouva
Fisher alistuen nyrpeänä tähän Lilyn viimeisimpään järjettömyyden
todisteeseen lohdutti itseään sillä, että ehkäpä loppujen lopuksi
olisi hyödyllisempää Lilyn oppia käsityötä. Lilyn jättivät sentähden
Reginan työhuoneeseen hänen ystävättärensä ja rouva Fisher jätti
hänet huokaisten helpotuksesta, kun taas Gertyn huolenpito jatkui
etäältä.

Lily oli ryhtynyt työhönsä aikaisin tammikuussa; siitä oli nyt
kulunut kaksi kuukautta, ja hän sai yhä toria kykenemättömyydestään
ommella koristeita hatunrunkoon. Palatessaan työhönsä hän kuuli
sipinää ja supinaa pitkin pöytää. Hän tiesi olevansa toveriensa
arvostelun ja ilonpidon esineenä. He tietenkin tiesivät hänen
vaiheensa -- kunkin huoneessa työskentelevän elämän tunsivat
tarkasti toiset ja keskustelivat siitä vapaasti -- mutta tuo tieto
ei herättänyt heissä mitään luokkakateutta, tuo luokkaerotus
vain selitti, miksi hänen harjaantumattomat sormensa yhä vielä
erehtyivät työn alkeissa. Lily ei halunnut, että he näkisivät hänessä
säätyerotusta, vaan hän oli toivonut, että he kohtelisivat häntä
vertaisenaan ja että hän ehkä ennen pitkää osoittautuisi olevan
heitä ylempänä valmisteen erikoisessa näppäryydessä, ja hänelle
oli nöyryyttävää huomata, että kahden kuukauden aherruksen jälkeen
hänessä yhä ilmeni aikaisemman harjoituksen puutetta. Se päivä oli
etäällä, jolloin saattoi toivoa voivansa käyttää niitä lahjoja, joita
hän tunsi varmasti omistavansa. Vain kokeneilla työntekijöillä oli
tuo hieno taito muovailla ja koristaa hattu, ja työnjohtajatar piti
häntä hellittämättömästi yhä valmistavissa töissä.

Lily alkoi repiä irti koristeita rungosta kuunnellen hajamielisenä
puheen sorinaa, joka yltyi ja hiljeni Miss Haines'in toimeliaan
olennon liikkeiden mukaan. Ilma oli paksumpi kuin tavallisesti, koska
Miss Haines, jolla oli kylmä, ei ollut antanut avata ikkunaa edes
puolipäiväloman aikana, ja Lilyn pää oli niin raskas unettoman yön
jälkeen, että hänen toveriensa puheen sorina tuntui kuin unessa.

Tuo tarkoitukseton puhetulva jatkui keskeytymättömänä. Silloin
tällöin erotti siitä jonkun tutun nimen. Kaikesta oudoimmalta
tuntui Lilystä näiden nimien kuuleminen ja noiden naisten
silmillä katsottuna katkonaisen ja vääristetyn kuvan näkeminen
siitä maailmasta, jossa hän oli elänyt. Hän ei ollut koskaan
ennen aavistanut, millä tyydyttämättömällä uteliaisuudella ja
ivallisella häikäilemättömyydellä keskusteltiin hänestä ja hänen
piiristään tuossa maailmassa, joka eli heidän turhamaisuudestaan ja
huikentelevaisuudestaan. Jokainen madame Reginan työhuoneen tyttö
tiesi, kenelle heidän käsissään oleva päähine oli tarkoitettu, ja
jokaisella oli oma mielipiteensä sen tulevasta omistajasta ja tarkka
tieto tämän yhteiskunta-asemasta. Se, että Lily oli siltä taivaalta
pudonnut tähti, ei lisännyt heidän mielenkiintoaan häneen, sittenkuin
ensimmäinen uteliaisuuden puuska oli ohi. Hän oli pudonnut, hän oli
"haaksirikkoutunut", ja uskollisena rotunsa käsitykselle heissä
herätti kateutta vain menestys -- suuri käsinkosketeltava aineellinen
suoritus. Tietoisuus hänen erilaisessa katsantokannastaan piti heitä
vain hieman etäällä hänestä, ikäänkuin hän olisi muukalainen, jota
oli vaikea puhutella.

"Miss Bart, jollette voi ommella noita koristeita suorempaan, niin on
minusta parempi, että annatte hatun Miss Kilroylle."

Lily katsoi surullisen näköisenä alas työhönsä. Johtajatar oli
oikeassa, koristeiden ompeleminen kävi auttamattoman huonosti. Mikä
teki hänet nyt niin paljon kömpelömmäksi kuin tavallisesti? Oliko se
kasvava vastenmielisyys työtään kohtaan vai hetkellinen fyysillinen
kykenemättömyys? Hän nousi ja ojensi hatun Miss Kilroylle, joka otti
sen salaa hymähtäen.

"Olen pahoillani; pelkään, etten voi oikein hyvin", hän sanoi
työnjohtajattarelle.

Miss Haines ei virkkanut mitään. Hän ei alusta alkaen ollut
ennustanut hyvää, että madame Regina oli suostunut ottamaan
hienostoon kuuluvan harjoittelijan hänen työläistensä joukkoon. Tähän
taidon temppeliin ei haluttu aivan alkajia, ja Miss Haines olisi
ollut enemmän kuin inhimillinen, jollei hänestä olisi ollut hauskaa
nähdessään ennustuksensa toteutuvan.

"Teidän on kai parempi palata sitomaan nauhanpäitä", sanoi hän
kuivasti.

Lily pujahti ulos viimeisenä työstäpäässeiden parvessa. Hän ei
mielellään yhtynyt heidän meluavaan lähtöjoukkoonsa; päästyään
kadulle hän tunsi aina vastustamatonta vetovoimaa vanhaa elintapaansa
kohtaan, vaistomaista peräytymistä kaikesta, mikä oli sivistymätöntä
ja sekalaista. Niinä päivinä -- miten etäisiltä ne nyt tuntuivatkaan!
-- jolloin hän oli käynyt Tyttöjen klubilla Gerty Farishin kanssa,
hän oli tuntenut äkillistä mielenkiintoa työtätekevää luokkaa
kohtaan. Mutta se johtui siitä, että hän katsoi alas heihin ylhäältä,
armeliaisuutensa ja hyväntekeväisyytensä onnellisesta korkeudesta.
Nyt, kun hän oli heidän tasallaan, tuo katsantokanta oli vähemmän
mielenkiintoinen.

Hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttaan ja tapasi Miss Kilroyn
katuvannäköisen katseen.

"Miss Bart, luulen teidän osaavan ommella ne koristeet yhtä hyvin
kuin minäkin, kun olette voinnissanne. Miss Heines ei menetellyt
hienosti teitä kohtaan."

Lily punastui tuosta odottamattomasta lähentymisestä; siitä oli kauan
aikaa kun hän oli lukenut hyvyyttä kenenkään paitsi Gertyn silmistä.

"Oo, kiitän teitä; en voi erikoisen hyvin, mutta Miss Heines on
oikeassa. Minä _olen_ kömpelö."

"No, työ ei suju keltään, kun päätä särkee", Miss Kilroy pysähtyi
epäröiden. "Teidän pitää mennä kotiin ja panna maata. Oletteko
koskaan koettanut orangeinia?"

"Kiitos!" Lily ojensi kätensä. "Olette kovin hyvä -- aion mennä
kotiin."

Hän katsoi kiitollisena Miss Kilroyhin, mutta ei tiennyt, mitä
sanoa lisäksi. Hän tiesi, että tämä aikoi tarjoutua saattamaan
häntä kotiin, mutta hän halusi olla yksin ja hiljaa -- hyvyyskin,
senlaatuinen hyvyys, mitä Miss Kilroy saattoi tarjota, olisi
häirinnyt häntä juuri nyt.

"Kiitän teitä", toisti hän kääntyessään pois.

Hän lähti kulkemaan länteen päin maaliskuun kalseassa hämärässä sitä
katua kohti, jolla hänen täyshoitolansa oli. Hän oli päättävästi
torjunut Gertyn asuntotarjouksen. Jotakin hänen äitinsä ylpeästä
kieltäytymisestä huomaavaisuudesta ja myötätunnosta alkoi kehittyä
hänessä, ja pienet asunnot ja läheinen yhteiselämä tuntui hänestä
yleensä vähemmän siedettävältä kuin eteisellä varustettu makuuhuone
talossa, jossa hän saattoi huomaamatta tulla ja mennä toisten
työtätekevien joukossa. Tämä yksinäisyyden ja riippumattomuuden
halu oli pitänyt häntä yllä jonkun ajan; mutta nyt, ehkä kasvavasta
fyysillisestä väsymyksestä, joka valtasi hänet silloin tällöin, hän
alkoi äkkiä tuntea ympäristönsä puutteellisuuden ja epämukavuuden.
Päivän työn päätyttyä hän pelkäsi palata ahtaaseen huoneeseensa
tahraisine seinäpapereineen ja mauttomine tauluineen, ja hän vihasi
jokaista askelta sinnepäin.

Mutta eniten häntä peloitti kulkea Kuudennen avenuen kulmauksessa
olevan apteekin ohi. Hän oli aikonut kulkea toista tietä kuten
tavallisesti viime aikoina. Mutta tänään hänen askeleensa
suuntautuivat vastustamattomasti sinnepäin. Hän koetti kulkea alempaa
kadun yli, mutta kuormarattaat työnsivät hänet takaisin ja hän
kulki vinosti kadun yli päästen katukäytävälle juuri apteekin oven
vastapäätä.

Myymäläpöydän takaa häntä silmäili proviisori, joka oli tarkannut
häntä jo kadulla. Lily pisti reseptin tämän käteen. Reseptistä ei
voinut olla epäilystäkään; se oli kopio rouva Hatchin reseptistä,
tämän apteekkarin antama. Lily oli varma, että proviisori hyväksyisi
sen empimättä. Epäyksen hermostunutta pelkoa tai vaikkapa vain
epäilyn ilmaisua osoittivat kuitenkin hänen vapisevat kätensä, kun
hän oli tutkivinaan edessään olevia hajuvesipulloja.

Proviisori oli lukenut reseptin tekemättä muistutuksia, mutta
ojentaessaan pullon hän epäröi.

"Älkää vain ylittäkö annosta, tietenkään", huomautti hän.

Lilyn sydän pysähtyi. Mitä tuo mies tarkoitti katsellessaan häntä
tuolla tavalla?

"Tietenkään en", mutisi hän ojentaessaan kätensä.

"No niin on hyvä -- se on kummallisesti vaikuttava juoma. Tippa tai
pari lisää, ja olette mennyttä kalua -- ja lääkärit eivät tiedä,
miksi."

Pelko, että proviisori alkaisi kysellä häneltä tai jättäisi pullon
antamatta, tukahdutti myöntymyksen mutinan hänen kurkkuunsa. Ja
kun hän vihdoin pääsi kunnialla apteekista, huimasi häntä melkein
voimakas helpotuksen tunne. Pelkkä käärön kosketus värisytti hänen
väsyneitä hermojaan, se kun lupasi hänelle suloisen rauhallisen yön,
ja toinnuttuaan hetkellisestä pelostaan hän tunsi ikäänkuin unen ensi
oireet jo valtaisivat hänet.

Hämmennyksissään hän töytäsi erästä miestä vasten, joka kiiruhti alas
aseman alimmaisia portaita. Mies vetäytyi takaisin ja Lily kuuli
mainittavan nimeään hämmästyneesti. Se oli Rosedale, turkispalttoo
yllä, hyvinvoivan ja onnellisen näköisenä -- mutta miksi hän
tuntui Lilystä häämöttävän niin kaukaa ja ikäänkuin särkyneiden
kristallipalasien läpi? Ennenkuin Lily pääsi selville tuosta
ilmiöstä, tapasi hän itsensä puristamasta kättä hänen kanssaan. He
olivat eronneet, Lily ivallisena, Rosedale harmissaan; mutta tästä ei
näyttänyt jäävän jälkeäkään, kun heidän kätensä kohtasivat toisensa,
ja Lily tunsi vain epäselvää halua pysyä kiinni hänessä.

"No, miten on laita, Miss Lily? Te ette voi hyvin!" huudahti
Rosedale; ja Lily pakotti huulensa heikkoon rauhoittavaan hymyyn.

"Olen hieman väsynyt -- ei se mitään ole. Jääkää hetkiseksi
kanssani", änkytti hän. Että hän saattoikin pyytää tuota palvelusta
Rosedalelta!

Rosedale tarkasti sitä likaista ja sopimatonta kulmausta, jossa he
seisoivat ja jossa raitiovaunujen ja kaikenlaisten ajopelien melu oli
korviasärkevä.

"Me emme voi seisoa täällä; mutta sallikaa minun viedä teidät
jonnekin teelle. _Longworth_ on vain muutaman askelen päässä täältä,
eikä siellä ole ketään tähän aikaan."

Rauhassa nautittu kuppi teetä, syrjässä melusta ja liasta, näytti
tällä hetkellä Lilystä ainoalta lohdutukselta. He saapuivat Rosedalen
mainitseman hotellin naistenovelle, ja hetkistä myöhemmin he istuivat
vastatusten ja tarjoilija oli asettanut teetarjottimen heidän
välilleen.

"Eikö saa olla ensin konjakkia tai whiskey'a? Olette jokseenkin
väsyneen näköinen, Miss Lily. No hyvä, laittakaa sitten teenne
väkeväksi, ja tarjoilija, antakaa tyyny ladyn selän taakse."

Lily hymyili raukeasti, kun häntä kehoitettiin laittamaan teensä
väkeväksi. Se oli houkutus, jota hän aina koetti vastustaa. Hänen
voimakkaan kiihoittimen vaatimuksensa kanssa oli ristiriidassa
vaatimus saada unta -- tuo keskiyön vaatimus, jonka saattoi tyydyttää
vain hänen kädessään oleva pieni pullo. Mutta tänään tee saattoi
tuskin missään tapauksessa olla liian väkevää. Hän luotti, että se
valaisi lämpöä ja päättäväisyyttä hänen tyhjiin suoniinsa.

Hän istui taaksepäin nojaten Rosedalen edessä, silmät kiinni
väsymyksestä, vaikkakin ensimmäinen lämmin virtaus jo elähdytti
hänen kasvojaan. Rosedalen valtasi jälleen hänen kauneutensa. Tumma
väsymyksen aiheuttama rengas silmien alla, sairaalloinen sinertävä
kalpeus ohimoilla saattoi oikein näkyviin hänen tukkansa ja
huuliensa värin. Ravintolan tummaa suklaan väristä taustaa vastaan
hänen päänsä puhdaspiirteisyys kuvastui kirkkaampana kuin koskaan
loisteliaasti valaistussa tanssisalissa. Rosedalella oli häntä
katsellessa hämmentynyt epämukava tunne, ikäänkuin hänen kauneutensa
olisi unohdettu vihollinen, joka on ollut väijyksissä ja nyt hyökkää
aavistamatta hänen kimppuunsa.

Keventääkseen ilmaa Rosedale koetti antaa keskustelulle kevyen sävyn.
"Miss Lily, miksi minä en ole nähnyt teitä miesmuistiin. Minä en
tiedä, mitä teistä on tullut."

Lily, joka teestä oli saanut takaisin tavallisen ajatustensa
selvyyden, näki mitä Rosedale ajatteli ja sanoi heikosti hymyillen:
"Te ette todennäköisesti tahtonut tietää minusta. Olen liittynyt
työtätekeviin luokkiin."

Rosedale tuijotti todellisen hämmästyksen vallassa. "Ettehän tarkoita
--? Miksi, mitä ihmettä te oikein teette?"

"Opettelen tulemaan modistiksi -- ainakin koetan opetella", selitti
Lily nopeasti.

Rosedale tukahdutti hiljaisen hämmästyksen vihellyksen. "No älkää nyt
-- ettehän tarkoita totta, ettehän?"

"Täyttä totta. Minun on pakko tehdä työtä elääkseni."

"Mutta minä ymmärsin -- luulin teidän olevan Norma Hatchin seurassa."

"Kuulitteko, että olin mennyt hänelle sihteeriksi?"

"Jotain sinnepäin, luullakseni." Hän kurottautui täyttämään kuppiaan.

Lily näki, miten tuo keskusteluaihe hämmästytti hänen seuralaistaan,
ja katsoen häntä silmiin hän sanoi äkkiä: "Läksin hänen luotaan kaksi
kuukautta sitten."

Rosedale yhä kopeloi teekannua, ja Lily tunsi varmasti, että hän
oli kuullut, mitä hänestä oli puhuttu. Mutta mitä tässä oli, jota
Rosedale ei ollut kuullut?

"Eikö se ollut mukava paikka?" kyseli hän hakien helpotusta.

"Liian mukava -- siihen olisi voinut painua liian syvälle." Lily
nojasi toisella käsivarrellaan pöydän päähän ja katsoi Rosedaleen
tarkemmin kuin koskaan ennen. Epämääräinen päähänpisto vaati häntä
uskomaan asiansa tuolle miehelle, jonka uteliaisuudelta hän oli aina
ylpeästi puolustautunut.

"Te tunnette rouva Hatchin, eikö niin? No hyvä, te ehkä voitte
ymmärtää, että saattaa järjestää asiat toiselle liian helpoiksi."

Rosedale katsoi hieman hämmästyneenä, ja Lily muisteli, että Rosedale
oli mahdoton salavihjauksiin.

"Se ei ollut teille millään muotoa sopiva paikka", myönteli Rosedale
niin Lilyn katseen valtaamana, että hän tunsi outoa vetoa läheiseen
tuttavallisuuteen Lilyn kanssa. Hän, joka oli saanut tyytyä pelkkiin
pikaisiin silmäyksiin, huomasi nyt seuralaisensa katseen lepäävän
itsessään sellaisella voimalla, että se suloisesti huumasi hänet.

"Minä läksin", jatkoi Lily, "jotteivät ihmiset sanoisi, että autoin
rouva Hatchia pääsemään naimisiin Freddy Van Osburghin kanssa -- joka
ei ole ollenkaan liian hyvä hänelle -- ja kun he yhä edelleenkin
sanovat sitä, niin huomaan, että olisin yhtä hyvin voinut pysyä
paikoillani."

"Oh, Freddy --", Rosedale jätti äkkiä syrjään tuon keskusteluaiheen.
"Freddy ei osaa arvostella -- mutta minä _tiesin_, ettette te ollut
sekaantunut siihen. Se ei ole teidän kaltaistanne."

Lily punastui hieman: hän ei voinut salata itseltään, että nuo sanat
olivat hänelle mieleen. Hän olisi mielellään istunut siinä, juonut
vielä teetä ja puhellut enemmänkin itsestään Rosedalelle. Mutta
tottuneena noudattamaan sovinnaisia tapoja hän muisti, että oli aika
lopettaa tämä yhdessäolo, ja hän teki pienen liikkeen sysätäkseen
tuolinsa taaksepäin.

Rosedale teki torjuvan liikkeen. "Odottakaa hetkinen -- älkää menkö
vielä, istukaa hiljaa ja jääkää vähäksi aikaa vielä. Te näytätte
lopen uupuneelta. Ettekä te ole kertonut minulle" -- Hän pysähtyi
äkkiä tuntien menneensä pitemmälle kuin hän oli aikonut. Lily huomasi
sen ja ymmärsi; hän ymmärsi myöskin sen lumouksen luonteen, jonka
valtaan hän näytti joutuneen, kun hän, katsoen häntä silmiin, alkoi
taas äkkiä: "Mitä ihmettä te tarkoititte sanomalla juuri, että
opettelette tulemaan modistiksi?"

"Juuri sitä, mitä sanoin. Olen madame Reginan luona opissa."

"Hyvä Jumala -- _tekö?_ Mutta mitä varten? Tiesin että tätinne on
sortanut teitä; rouva Fisher puhui minulle siitä. Minä ymmärsin
teidän saaneen perintöä häneltä --"

"Sain kymmenen tuhatta dollaria; mutta se maksetaan vasta ensi
kesänä."

"No mutta, katsokaas; tehän voisitte lainata sitä vastaan milloin
haluaisitte."

Lily pudisti päätään vakavana. "En, sillä minä olen jo lainannut sitä
vastaan."

"Niinkö? Koko kymmenen tuhatta?"

"Joka pennin." Hän pysähtyi ja jatkoi äkkiä katsoen Rosedalen
silmiin: "Luulen Gus Trenorin puhuneen teille kerran, miten hän
hankki minulle rahaa arvopaperikaupalla."

Lily jäi odottamaan, ja Rosedale, hämmästyksestä jähmettyneenä,
mutisi kuulleensa jotain sentapaista.

"Hän hankki noin yhdeksän tuhatta dollaria", jatkoi Lily äänessä
yhtä kiihkeä puhumishalun sävy. "Siihen aikaan käsitin, että hän
spekuleerasi minun omilla rahoillani; se oli minulta uskomattoman
typerää, mutta minä en tiennyt raha-asioista mitään. Jälkeenpäin
huomasin, ettei hän ollut käyttänyt minun rahojani -- mitä hän sanoi
hankkineensa minulle, oli hän todellisuudessaan antanut minulle.
Sillä hän tietysti tarkoitti hyvää; mutta se oli sitä lajia velkaa,
josta oli kaikin mokomin päästävä. Kovaksi onneksi minä tuhlasin tuon
rahan ennen kuin huomasin erehdykseni, ja niin menee koko perintöni
sen maksamiseen. Siinä syy, miksi koetan opetella jotakin ammattia."

Tämän hän esitti selvästi, harkitusti, pysähtyen lauseiden välillä,
niin että jokainen ennättäisi syöpyä kuulijan mieleen. Hänellä oli
kiihkeä halu, että jokin tietäisi totuuden tässä muutoksessa, ja
myöskin, että huhu hänen aikomuksestaan maksaa tuo summa takaisin
tulisi Judy Trenorin kuuluville. Ja hänen mieleensä oli heti tullut,
että Rosedale, jonka oli onnistunut päästä Trenorin uskotuksi, oli
sopiva henkilö kuulemaan ja välittämään edelleen nämä asiat. Jopa
hän oli tuntenut hetkellistä hilpeyttä ajatellessaan, että täten
tuli vapautuneeksi vastenmielisestä salaisuudestaan. Mutta tuo tunne
haihtui vähitellen hänen kertoessaan ja kun hän pääsi loppuun, peitti
hänen muutoin kalpeita kasvojaan syvä kurjuuden puna.

Rosedale yhä tuijotti häneen ihmetellen, mutta tuo ihmettely sai
käänteen, jota Lily oli vähimmän odottanut.

"Mutta nähkääs -- jos asia on niin, tekee se teistä putipuhtaan?"

Rosedale sanoa poukautti sen Lilylle, ikäänkuin tämä ei olisi
käsittänyt tekonsa seurauksia, ikäänkuin hänen auttamaton
tietämättömyytensä raha-asioista syöksisi hänet johonkin uuteen
hulluun tekoon.

"Aivan putipuhtaan -- niin", myönteli Lily rauhallisesti.

Rosedale istui hiljaa, hänen paksut kätensä puristivat pöytää hänen
pienten hämmästyneiden silmiensä tutkistellessa aution ravintolan
loukkoja.

"Nähkääs -- se on hienoa", huudahti hän äkkiä.

Lily nousi istuimeltaan torjuvasti naurahtaen. "Oi ei -- se on
pelkkää ikävyyttä", vakuutti hän hypistellen harsoaan.

Rosedale jäi istumaan ollen liian syventyneenä ajatuksiinsa
huomatakseen hänen liikettään. "Miss Lily, jos haluatte tukea -- minä
pidän rohkeudesta --", pääsi häneltä katkonaisesti.

"Kiitos." Lily ojensi kätensä. "Tee on antanut minulle hirveästi
tukea. Tunnen nyt kykeneväni johonkin."

Lilyn liike näytti tarkoittavan lopullista eroamista, mutta hänen
seuralaisensa oli pistänyt setelin tarjoilijalle ja upotti lyhyet
käsivartensa väljään päällystakkiinsa.

"Odottakaa hetkinen -- saatan teitä kotiin", sanoi hän.

Lily ei sanonut mitään vastaan ja niin he lähtivät hotellista ja
kulkivat taas Kuudennen avenuen poikki. Matkalla Lily tunsi, että
Rosedale tarkasteli halveksivasti ympäristöä, ja kun Lily pysähtyi
sille katuovelle, joka vei hänen asuntoonsa, katsahti Rosedale
epäilevän vastenmielisen näköisenä ylös.

"Ei kai tämä ole oikea paikka? Joku kertoi teidän asuvan miss
Farishin luona."

"En: olen täällä täysihoidossa. Olen elänyt liian kauan ystävieni
kustannuksella."

Rosedale katseli yhä ruskeaa kiviseinää, joka oli täynnä halkeamia ja
jonka ikkunat olivat varustetut haalistuneilla verhoilla. Sitten hän
katsoi taas Lilyyn ja sanoi huomattavalla tahdonponnistuksella: "Te
kai sallitte minun käydä teitä katsomassa, jonakin päivänä?"

Lily hymyili siinä määrin käsittäen tuon tarjouksen sankarillisuuden,
että hän oli todellisesti liikutettu siitä. "Kiitos -- olen siitä
hyvin iloinen", vastasi hän käyttäen ensi kerran elämässään todella
vilpittömiä sanoja hänelle.

       *       *       *       *       *

Tuona iltana Miss Bart -- joka oli paennut aikaisin alakerrassa
olevan ruokasalin höyryistä -- istui mietiskellen syitä, jotka
olivat johtaneet hänet purkamaan sydämensä Rosedalelle. Niiden
joukossa hän keksi kasvavan yksinäisyyden tunteen -- pelon palata
huoneensa yksinäisyyteen silloin, kun hän voisi olla jossakin
muualla, tai jonkun seurassa. Viimeiset tapahtumat olivat erottaneet
hänet yhä enemmän hänen harvoista jäljellejääneistä ystävistään.
Carry Fisherin puolelta tuo poisvetäytyminen ei ehkä ollut aivan
pakollista. Tehtyään viimeisen ponnistuksen Lilyn auttamiseksi
ja saatettuaan hänet turvallisesti madame Reginan työhuoneeseen
rouva Fisher näytti lepäävän vaivoistaan, eikä Lily, ymmärtäen
hänen syynsä, voinut tuomita häntä. Carry oli ollut hyvä ystävä
hänelle vaikeina aikoina, ja ehkä vain Gertyn veroinen ystävyys
saattoi kestää sellaista yltyvää pinnistystä vastaan. Vaikka Gertyn
ystävyys pysyi järkkymätönnä, alkoi Lily karttaa häntä. Sillä hän
ei voinut mennä Gertyn luo joutumatta vaaraan kohdata Seldeniä, ja
hänen kohtaamisensa olisi hänelle nyt tuottanut pelkkää tuskaa. Oli
kylläkin tuskallista ajatella häntä, tapahtuipa se sitten selvästi
valveilla ollen tai vaikeissa yöllisissä unihoureissa. Tämä oli yksi
niitä syitä, miksi hän oli turvautunut rouva Hatchin reseptiin.
Niinä lyhyinä hetkinä, joina hän vaipui rauhattomaan uneen, Selden
ilmaantui joskus hänelle vanhassa toveruuden ja hellyyden hahmossa,
ja Lily tahtoi vapautua tästä suloisesta harhakuvasta. Juoman
aikaansaamassa unessa hän vaipui syvään tiedottomuuteen, jota
mitkään unet eivät häirinneet ja josta hän heräsi joka aamu jäljet
menneisyyteen hävitettyinä.

Vähitellen tahtoi tosin vanhojen ajatusten taakka palata, mutta
ne eivät ainakaan häirinneet hänen valveillaolohetkiään. Juoma
antoi hänelle täydellisen uudistumisen harhaluulon, josta hän
ammensi tarmoa päivän työhönsä. Tuo tarmo oli yhä enemmän tarpeen
tulevaisuuden huolien kasvaessa. Hän tiesi, että Gertyn ja rouva
Fisherin mielestä hänellä oli vain ohimenevä koetusaika, he kun
uskoivat, että hänen oppiaikansa madame Reginan luona tekisi hänelle
rouva Penistonilta saamansa perinnön avulla mahdolliseksi toteuttaa
vihreän ja valkoisen myymälän unelman sillä täydellisemmällä
pätevyydellä, minkä hänen harjoitusaikansa hänelle olisi antanut.
Mutta Lilystä itsestään, joka tiesi, ettei tuo perintö koitunut
hänelle sellaiseksi hyödyksi, tämä edelläkäynyt harjoitus tuntui
turhalta ponnistukselta. Hän ymmärsi kyllin selvästi, että joskin
hän saattaisi oppia kilpailemaan niiden kanssa, joiden kädet olivat
jo lapsuudesta asti harjaantuneet erikoistyöhönsä, se pieni palkka,
jonka hän saisi, ei riittäisi lisäämään hänen tulojaan siinä määrin,
että se korvaisi hänen vaivansa. Ja tämän suunnitelman toteuttaminen
saattoi hänet yhä uudelleen kiusaukseen käyttää perintö liikkeensä
perustamiseen. Saatuaan laitoksen kuntoon ja voidessaan pitää omia
apulaisia hän uskoi, että hänellä olisi riittävästi aistia ja taitoa
vetääkseen puoleensa hienostoon kuuluvan ostajapiirin, ja jos liike
menestyisi, niin hän voisi vähitellen panna säästöön kylliksi rahaa
maksaakseen velkansa Trenorille. Mutta tuo tehtävä saattaisi kysyä
vuosia, vaikkakin hän supistaisi elämän vaatimuksensa vähimpään. Ja
sillävälin voisi hänen ylpeytensä musertua sietämättömän velan painon
alla.

Nämä olivat pintapuolisia mietteitä, mutta niiden alla väijyi
salainen pelko, ettei tuo velka aina pysyisi sietämättömänä. Hän
tiesi, ettei hän voinut luottaa aikomuksensa pysyväisyyteen, ja mikä
häntä todella pelästytti, oli ajatus, että hän saattaisi vähitellen
tottua jäämään epämääräisesti Trenorin velalliseksi. Vaara väijyi
häntä hänen parantumattomassa epämukavuuden ja köyhyyden kammossaan,
joista hänen äitinsäkin oli varoittanut häntä. Ja nyt aukeni hänen
edessään uusi turmion näky. Hän ymmärsi, että Rosedale oli valmis
lainaamaan hänelle rahoja, ja halu käyttää hyväkseen tätä tarjousta
alkoi ahdistaa häntä itsepäisesti. Oli tietysti mahdotonta ottaa
vastaan lainaa Rosedalelta; mutta sentapaisia mahdollisuuksia oli
kyllä olemassa. Hän oli aivan varma, että Rosedale tulisi tapaamaan
häntä jälleen, ja melkein varma, että jos hän tulisi, niin hän
saattaisi hänet kosimaan itseään, vaikka hän oli aikaisemmin saanut
rukkaset. Kävisikö Rosedalelle nytkin niin? Yhä enemmän ja enemmän,
jokaisen uuden vastoinkäymisen kohdatessa, saivat häntä vainoavat
raivottaret Bertha Dorsetin hahmon. Ja aivan kädenkäänteessä,
varmassa tallessa hänen paperiensa joukossa, olivat keinot, miten
tehdä loppu tuosta vainoamisesta. Houkutus, jonka hän oli kerran
saattanut torjua, koska hän ylenkatsoi Rosedalen, väijyi häntä nyt
itsepäisesti. Ja miten paljon tarmoa hänellä mahtoi vielä olla
vastustaa sitä?

Se vähä, mikä sitä oli, piti joka tapauksessa säästää
äärimmäisyyksiin asti. Lily ei uskaltanut enää unettoman yön
vaaroihin. Läpi hiljaisuuden pitkien hetkien ahdisti väsymyksen
ja yksinäisyyden musta henki hänen rintaansa vieden häneltä niin
ruumiillisen tarmon, että hänen ajatuksensa olivat aamulla uupuneita.
Ainoa pelastuksen toivo oli hänen vuoteensa päänpohjissa oleva pieni
pullo; ja miten kauan tämä toivo kestäisi, sitä hän ei uskaltanut
arvella.




XI.


Viivytellen hetkisen kadun kulmauksessa Lily katseli iltapäivän
elämää Viidennellä avenuella.

Oli huhtikuun loppupäiviä ja kevään sulous tuntui ilmassa. Se
lievensi katujen harmautta, syrjäkatujen tarjoamaa masentavaa näkyä
ja antoi runollisuuden vivahduksen sille hennolle vihreälle verholle,
joka osoitti Puiston sisäänkäytävää.

Seisoessaan siinä Lily huomasi useita tuttuja kasvoja ohikulkevissa
ajoneuvoissa. Sesonki oli ohi ja sitä ylläpitävät voimat olivat
hajaantuneet. Mutta jotkut viipyivät vielä kaupungissa viivytellen
euroopanmatkaansa tai oleskellen pikimmältään kaupungissa
paluumatkallaan Etelästä. Näiden joukossa oli rouva Van Osburgh,
joka istui majesteetillisena kevätvaunuissaan rinnallaan rouva Percy
Gryce, ja Grycen miljoonien uusi perijä hallitsi heidän edessään
imettäjänsä polvilla. Heitä seurasi rouva Hatchin victoriamalliset
sähkövaunut, joissa valtiatar istui kevätpukunsa yksinäisessä
loistossa, joka oli silminnähtävästi aiottu seuraa varten; ja vähän
myöhemmin tuli Judy Trenor Lady Skiddawin seuraamana.

Tämä ohikiitävä pilkistys hänen menneisyyteensä sai hänet tuntemaan
elävämmin sen tarkoituksettomuuden, jota hän tunsi palatessaan
kotiinsa. Hänellä ei ollut mitään tehtävää loppupäiväksi eikä
tuleviksikaan päiviksi, sillä sesonki oli ohi muotiliikkeessä kuten
seuraelämässäkin, ja viikko sitten oli madame Regina huomauttanut
hänelle, ettei hänen palvelustaan enää tarvittu. Madame Regina
supisti aina henkilökuntaansa toukokuun 1 päivänä, ja miss Bart oli
viime aikoina ollut niin epäsäännöllinen -- hän oli niin usein ollut
pahoinvoipa ja saanut niin vähän aikaan silloin, kun tuli työhön
-- että oli ollut erikoinen armo, että hänen erottamisensa oli
lykkäytynyt näinkin kauaksi.

Lily ei kysellyt itseltään, oliko tämä päätös oikeudenmukainen. Hän
tiesi olleensa hajamielinen, kömpelö ja hidas oppimaan. Oli katkeraa
tunnustaa huonommuutensa vaikkapa itselleenkin, mutta hänelle oli
selvinnyt se seikka, ettei hän henkensä elättäjänä voinut koskaan
kilpailla ammattitaitoisten kanssa. Koska hänet oli kasvatettu
olemaan koristeena, hän saattoi tuskin soimata itseään siitä, ettei
hän kyennyt hoitamaan mitään käytännöllistä tointa; mutta tuo huomio
teki lopun siitä lohduttavasta tunteesta, joka hänellä oli yleisestä
käyttökelpoisuudestaan.

Kotiin päin kulkiessaan hänen mieleensä johtui se seikka, ettei
hänen seuraavana aamuna tarvinnut nousta ylös minkään takia.
Pitkäänmakaamisen nautinto kuului mukavaan ja ylelliseen elämään,
sillä ei ollut mitään osaa täysihoitolan työtätekevässä elämässä. Hän
lähti huoneestaan mielellään mahdollisimman varhain ja palasi sinne
mahdollisimman myöhään. Ja hän kulki nyt hitaasti viivyttääkseen
asuntonsa vastenmielistä lähenemistä.

Mutta hänen asuntonsa porraskäytävä sai hänen lähestyessään äkillistä
mielenkiintoa sen takia, että hän huomasi siinä herra Rosedalen
huomiotaherättävän olennon, jonka ympäristön vähäpätöisyys teki
sitäkin valtavammaksi.

Tuo näky täytti Lilyn vastustamattomalla voiton tunteella. Rosedale
oli pari päivää heidän sattumaltatapaamisensa jälkeen tiedustellut,
oliko Lily toipunut pahoinvoinnistaan, mutta sen jälkeen ei Lily
ollut nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään, ja hänen poissaolonsa
näytti merkitsevän ponnistusta pitää Lily erillään omasta elämästään.
Jos asia oli näin, niin hänen paluunsa osoitti, että tuo ponnistelu
oli ollut turhaa, sillä Lily tiesi, ettei Rosedale ollut mies,
joka kuluttaa aikaansa tyhjiin tunnehaihatteluihin. Hän oli liian
työteliäs, liian käytännöllinen ja ennen kaikkea hänellä oli liian
paljon tekemistä oman edistymisensä kanssa hairahtuakseen tuollaisiin
hyödyttömiin syrjähyppäyksiin.

Räikeänsinisessä vierashuoneessa kuivine pampasruohokimppuineen ja
tunteellisia kohtauksia esittävine haalistuneine teräspiirroksineen
Rosedale katseli ympärilleen ilmeisellä vastenmielisyydellä pannen
hattunsa hajamielisesti likaisen väriselle jalustalle, jota koristi
Rogersin veistos.

Lily istui eräälle plyyshipäällyksiselle sohvalle ja Rosedale
painautui keinutuoliin.

"Taivahan tekijä -- ettehän te voi jatkaa täälläoloanne!" huudahti
hän.

Lily hymähti hänen äänensävylleen. "En ole varma, voinko; mutta olen
tarkastanut menoni hyvin huolellisesti ja paremminkin luulen, että
kykenen peittämään ne."

"Kykenette peittämään ne? Sitä en tarkoita -- tämä paikka ei ole
teitä varten!"

"Sitä minä tarkoitan; sillä olen ollut poissa työstä sitten viime
viikon."

"Poissa työstä -- poissa työstä! Miten te voitte noin puhua! Ajatus,
että teidän on oltava työssä -- se on mahdotonta." Hän sinkautti
ajatuksensa lyhyinä rajuina puuskauksina, ikäänkuin ne olisi
pakotettu esille syvästä sisäisestä harmin kraatterista. "Se on
pilaa -- mieletöntä pilaa", toisti hän katse kiintyneenä ikkunoiden
väliseen peiliin, joka kuvasti huoneen.

Lily yhä hymyili hänen huomautuksilleen. "En tiedä miksi minun
pitäisi pitää itseäni poikkeuksena --", alkoi hän.

"Koska te sitä _olette;_ siinä syy. Ja oleskelunne tällaisessa
paikassa on julma loukkaus. En voi puhua siitä rauhallisena."

Lily ei tosiaankaan ollut nähnyt häntä koskaan niin tavallisesta
liukkuudestaan järkytettynä; ja hänen epämääräisessä kamppailussaan
liikutustaan vastaan oli Lilystä jotain melkein liikuttavaa.

Rosedale nousi niin rajusti, että kiikkutuoli oli mennä kumoon, ja
asettui Lilyn eteen.

"Katsokaas, Miss Lily, lähden ensi viikolla Eurooppaan pariksi
kuukaudeksi käyden Pariisissa ja Lontoossa -- enkä voi jättää teitä
näin. En voi tehdä sitä. Tiedän ettei se kuulu ollenkaan minulle
-- olette antanut sen minun ymmärtää kyllin usein; mutta asianne
ovat huonommin nyt kuin ennen, ja teidän täytyy käsittää, että
teidän on otettava apua vastaan joltakulta. Puhuitte minulle viime
kerralla jostakin velasta Trenorille. Tiedän, mitä tarkoitatte -- ja
kunnioitan tunnettanne siinä asiassa."

Hämmästyksen puna nousi Lilyn kalpeille kasvoille mutta ennenkuin hän
ennätti keskeyttää, jatkoi Rosedale kiihkeästi: "No hyvä, lainaan
teille päästäksenne selväksi Trenorista, enkä tahdo -- minä --
katsokaa tänne, älkää keskeyttäkö, ennenkuin olen lopettanut. Se,
mitä tarkoitan, tulee olemaan puhdas afäärijärjestely, kuten mies
tekisi toiselle miehelle. No, mitä teillä on sanomista sitä vastaan?"

Lilyn puna syveni hehkuksi, jossa kuvastui sekä nöyryytystä että
kiitollisuutta; ja molemmat tunteet ilmenivät hänen vastauksensa
odottamattomassa nokkeluudessa.

"Vain tämä: sitä samaahan juuri Gus Trenor ehdotti, enkähän minä voi
koskaan olla jälleen varma siitä, että ymmärtäisin puhtaintakaan
raha-asiajärjestelyä." Sitten, todeten, että hänen vastauksensa
sisälsi kohtuuttomuuden idun, hän lisäsi ystävällisemmin: "Ei
niin, etten antaisi arvoa teidän hyvyydellenne, etten olisi siitä
kiitollinen, mutta raha-asiat meidän kesken olisivat mahdottomia,
koska minulla ei ole antaa mitään takeita, kun velkani Gus Trenorille
on maksettu."

Rosedale ei vastannut tähän esitykseen mitään; hän näytti tuntevan
päättävän sävyn Lilyn äänessä, mutta hänen näytti kuitenkin olevan
mahdotonta antaa sen päättää tuo kysymys heidän välillään.

Lilyllä oli salaisesti selvä käsitys siitä, mitä Rosedalen mielessä
liikkui. Mitä ahdistusta tämä tunsikaan hänen hellittämättömän
ankaraan kohtaloonsa nähden -- miten vähän hän syventyikään sen
syihin -- Lily näki, että se epäämättömästi lisäsi hänen valtaansa
tuohon mieheen. Oli kuin hänen selittämättömän epäröimisen
ja vastustamisen tunteellaan olisi sama vetovoima kuin hänen
kasvonpiirteidensä ja hänen esiintymisensä hienoudella, mikä antoi
hänen ulkonaiselle ilmestykselleen saavuttamattoman harvinaisuuden
leiman. Rosedalen edistyessä seuraelämän kokemuksissaan oli tämä
saavuttamattomuus käynyt hänelle yhä suuremman arvoiseksi, ikäänkuin
-- hän olisi kokoilija, joka oli oppinut erottamaan pienemmät muodon
ja laadun erilaisuudet jossakin kauankaivatussa esineessä.

Tajuten kaiken tämän Lily ymmärsi, että Rosedale tahtoi naida hänet
heti sillä ainoalla ehdolla, että hän sopisi rouva Dorsetin kanssa.
Ja tuo kiusaus ei ollut niinkään helposti voitettavissa, koska
olosuhteet vähitellen mursivat hänen vastenmielisyytensä Rosedalea
kohtaan. Tuo vastenmielisyys oli kuitenkin vielä olemassa, mutta sitä
karkoittamassa oli Rosedalella lieventäviä ominaisuuksia: eräänlainen
luontainen hyvyys, melkein avuton tunteen uskollisuus, joka näytti
pyrkivän hänen aineellisten eteenpäinponnistelujensa kovan pinnan
läpi.

Lukien Lilyn silmistä, että hänen oli lähdettävä, hän ojensi
kätensä tehden liikkeen, joka ilmaisi jotakin tästä äänettömästä
ristiriidasta.

"Jos vain sallisitte, niin saattaisin teidät kaikkien niiden yli --
asettaisin teidät sinne, missä voisitte pyyhkiä niihin jalkanne!"
selitti hän. Ja Lily tunsi omituista liikutusta nähdessään, että
tuon miehen uusi intohimo ei ollut muuttanut hänen vanhaa arvojen
arvioimistaan.

       *       *       *       *       *

Lily ei ottanut tuona yönä unitippoja. Hän makasi valveilla
tarkastellen asemaansa siinä räikeässä valossa, jota Rosedalen
käynti oli valanut siihen. Torjuessaan tarjouksen, jonka tämä oli
niin täysin valmis uudistamaan, eikö hän ollut tehnyt uhrausta
jollekin noita abstraktisia kunniankäsitteitä, joita voisi
kutsua moraalisen elämän sovinnaisuuksiksi? Mitä hän oli velkaa
yhteiskuntajärjestykselle, joka oli tuominnut ja karkoittanut hänet
ilman tutkintoa? Hän ei ollut koskaan saanut puolustaa itseään. Hän
oli syytön siihen rikokseen, johon hänet oli huomattu syylliseksi.
Ja hänen vakaumuksensa epäsäännöllisyys saattoi näyttää oikeuttavan
yhtä epäsäännöllisten menetelmien käyttämisen saadakseen takaisin
menetetyn oikeutensa. Pelastaakseen itsensä Bertha Dorset ei ollut
arkaillut tuhoamasta häntä julkisella vääryydellä; miksi hän epäröisi
käyttää yksityiseksi hyväkseen seikkoja, joita sattuma oli laittanut
hänen tielleen? Loppujen lopuksihan puoli sellaisen teon häpeää
riippuu nimestä, joka on tuon teon yhteydessä.

Todistuskappaleet, jotka Lilyn kanssa vahvistivat sitä, olivat
henkilökohtaisen aseman vanhat kumoamattomat: vääryyden,
epäonnistumisen tunne, puhtaan onnen intohimoisen vaatimuksen
tunne seuraelämän itsekästä despotismia vastaan. Kokemus oli
opettanut hänelle, ettei hänellä ollut taitoa eikä moraalista
vakavuutta saattaa elämäänsä uusille laduille, tulla työntekijäksi
työtätekevien joukossa ja antaa ylellisyyden ja huvitusten maailman
mennä menojaan hänen kiinnittämättä siihen huomiotaan. Hän ei voinut
pitää itseään kovin moitittavana tästä saamattomuudesta ja hän oli
ehkä vähemmän moitittava kuin hän luuli. Perityt taipumukset olivat
yhtyneet aikaisempaan kasvatukseen tehdäkseen hänestä sen korkeasti
erikoistuneen tuotteen, jota hän oli. Hän oli muovailtu koristamaan
ja huvittamaan. Mitä muuta tarkoitusta varten luonto pyöristää
ruusun lehden ja kirjailee kolibrin rinnan? Ja oliko se hänen
syynsä, että puhtaasti koristeellinen tehtävä on vähemmän helposti
ja sopusointuisesti täytettävissä yhteiskuntaolentojen kesken
kuin luonnon valtakunnassa, että sitä niin helposti kahlehtivat
aineelliset välttämättömyydet tai häiritsevät moraaliset epäröinnit?

Nämä viimeksimainitut olivat ne kaksi vastakkaista voimaa, jotka
taistelivat hänen rinnassaan yön pitkinä unettomuuden hetkinä. Ja
noustessaan seuraavana aamuna hän tuskin tiesi, mikä oli voittanut.
Hän oli lopen väsynyt unettoman yön vaikutuksesta, ja väsymyksen
kelmeässä valossa tulevaisuus näytti hänestä harmaalta, rajattomalta
ja autiolta.

Hän viipyi myöhään vuoteessa ottamatta vastaan kahvia ja paistettuja
munia, jotka ystävällinen irlantilainen palvelija työnsi oven raosta,
ja vihaten talon kotoista melua ja kadun huutoja ja räminää. Hänen
työtön viikkonsa oli tuonut hänen mieleensä liioitellun voimakkaasti
täysihoitolamaailman pienet kiusat ja hän ikävöi tuota toista
loistomaailmaa, jonka koneisto niin huolellisesti salaa, että toinen
kohtaus yhtyy toiseen ilman huomattavaa toimintaa.

Vihdoin hän nousi ja pukeutui. Jätettyään madame Reginan hän oli
kuluttanut päivänsä kaduilla osaksi paetakseen täysihoitolaelämää,
osaksi toivossa, että ruumiillinen väsymys auttaisi häntä saamaan
unta. Mutta päästyään ulos hän ei voinut päättää, minne mennä, sillä
hän oli karttanut Gertyä sitten muotiliikkeestä poisjoutumisensa eikä
hän ollut varma, olisiko hän tervetullut muuanne.

Aamu muodosti jyrkän vastakohdan edelliselle päivälle. Kylmä
harmaa taivas uhkasi sadetta ja navakka tuuli ajoi pölyä korkealle
ilmaan. Lily käveli Viidettä avennueta Puistoon päin toivoen
löytävänsä rauhallisen sopen, johon istuutua. Mutta kylmä tuuli oli
sietämätöntä, ja tunnin verran käveltyään huojuvien puiden alla sai
väsymys hänessä vallan ja hän pakeni pieneen ravintolaan 59:llä
kadulla. Hänellä ei ollut nälkä ja hän oli aikonut olla syömättä
lunch-ateriaa, mutta hän oli liian väsynyt palatakseen kotiin
ja pitkät valkoiset pöytärivit näyttivät niin viekoittelevilta
ikkunoiden läpi.

Huone oli täynnä naisia, jotka kaikki olivat liian kiivaasti teen
ja piirakan kimpussa huomatakseen hänen tuloaan. Kimeiden äänien
surina kohosi kohti matalaa kattoa jättäen Lilyn erilleen pieneen
äänettömyyden piiriin. Hänet valtasi äkillinen syvän yksinäisyyden
tunne. Hän oli kadottanut ajan tajunnan ja hänestä tuntui, ikäänkuin
hän ei olisi puhellut kenenkään kanssa moneen päivään. Hänen silmänsä
tarkastelivat ympärillä olevien kasvoja etsien vastakatsetta, jotakin
merkkiä hänen ahdinkonsa aavistelusta. Mutta nuo kalpeat kiireiset
naiset käsilaukkuineen ja muistikirjoineen ja nuottikääryineen olivat
kaikki syventyneinä omiin asioihinsa, ja niilläkin, jotka istuivat
yksikseen, oli kiire tarkastellessa näytearkkeja tai selaillessa
kuvalehtiä teekulaustensa välillä. Lily yksin oli toimeton.

Hän joi useita kuppeja teetä, jota tarjottiin hänen
osterimuhennosannoksensa kanssa, ja hänen ajatusjuoksunsa tuntui
selvemmältä ja vilkkaammalta, kun hän tuli jälleen kadulle. Hän
totesi nyt, että hän ravintolassa istuessaan oli huomaamattaan
päässyt lopulliseen päätökseen. Tuo huomio antoi hänelle välittömän
toiminnan kuvittelun; oli mieltä keventävää ajatella, että hänellä
nyt oli syytä kiirehtiä kotiin. Pitkittääkseen tuon tunteen tuottamaa
mielihyvää hän päätti kävellä, mutta matka oli niin pitkä, että hän
huomasi katsovansa hermostuneesti kelloja matkansa varrella.

Kotiin päästyään hän kuitenkin huomasi, että hänellä vielä oli
aikaa istahtaa ja levähtää muutamia minuutteja, ennenkuin toteutti
suunnitelmansa. Tuo viivyttely ei heikontanut huomattavasti hänen
päätöstään. Häntä pelästytti ja samalla innostutti se tarmokas
päättäväisyys, jota hän tunsi itsessään; hän näki, että se tulisi
helpommaksi, koko joukon helpommaksi kuin hän oli kuvitellut.

Kello viisi hän nousi, avasi arkkunsa ja otti sinetöidyn
käärön, jonka hän pisti poveensa. Ei edes käärön kosketuskaan
värisyttänyt hänen hermojaan, kuten hän oli puoleksi odottanut.
Välinpitämättömyyden panssari näytti verhoavan häntä, ikäänkuin hänen
tahtonsa voimakas ponnistus olisi lopullisesti turruttanut hänen
hienommat tunnehermonsa.

Hän pukeutui vielä kerran ulosmenoa varten, lukitsi oven ja meni
ulos. Hänen katukäytävälle päästyään oli vielä päivä, mutta pilvet
synkensivät taivaan. Hän tuli Viidennelle avenuelle ja alkoi
kävellä hitaasti pohjoiseen päin. Hän tunsi kyllin tarkasti rouva
Dorsetin tavat tietääkseen, että hän oli aina tavattavissa kotoa
viiden jälkeen. Oli kuitenkin mahdollista, ettei hänen puheilleen
päässyt, varsinkaan niin vähän tervetullut vieras, jota vastaan
hänen oli ollut mahdotonta turvata itseään erikoisilla määräyksillä.
Mutta Lily oli kirjoittanut paperilapun, jonka hän aikoi lähettää
ylös nimikorttinsa kanssa ja jonka hän ajatteli turvaavan hänelle
puheillepääsyn.

Lily oli varannut itselleen aikaa kulkea jalkaisin rouva Dorsetin luo
ajatellen, että nopea kulku kylmässä iltailmassa helpottaisi hänen
hermojensa rauhoittumista. Mutta hän ei todellisuudessa tarvinnut
rauhoittumista. Hän hallitsi asemaansa tyynenä ja järkähtämättömänä.

Saavuttuaan Viidennellekymmenennelle kadulle puhkesivat äkkiä pilvet
ja kylmä sadesuihku alkoi piestä hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut
varjoa ja kosteus tunkeutui pian hänen ohuen kevätpukunsa läpi.
Hänellä oli vielä puoli mailia määräpaikkaansa, ja hän päätti kulkea
Madison avenuen poikki ja nousta raitiotievaunuun. Kun hän kääntyi
sivukadulle, heräsi hänessä äkkiä hämärä muisto. Tätä katua hän
oli kulkenut Seldenin kanssa tuona syyskuun päivänä kaksi vuotta
sitten; muutaman askelen päässä oli se katuovi, josta he olivat
yhdessä menneet sisään. Tuo muisteleminen päästi irralleen joukon
jähmettyneitä mielenliikuntoja -- sen ainoan kevään ikävöimisiä,
suruja, kuvitteluja, uhkuvaa versoamista, jonka hänen sydämensä oli
koskaan tuntenut. Oli outoa huomata kulkevansa sen miehen asunnon
ohi sellaisella asialla. Lilystä tuntui kuin näkisi hän tekonsa
samoin kuin Selden näkisi sen -- ja se seikka, että tämä joutuisi
siihen, että hänen, päämääränsä saavuttaakseen, täytyi tehdä kauppaa
Seldenin nimellä, käyttää hyväkseen hänen menneisyytensä salaisuutta,
jähmetytti hänen verensä häpeästä. Miten pitkän matkan hän oli
kulkenut heidän ensimmäisestä keskustelustaan lähtien! Silloinkin
hänen jalkansa olivat alkaneet astua polkua, jota hän nyt kulki --
silloinkin hän oli torjunut käden, jonka Selden oli ojentanut.

Kaikki hänen närkästyksensä Seldenin luulotellun kylmyyden takia oli
kuin pois pyyhkäisty tuon muiston esille rynnätessä. Kahdesti oli
Selden ollut valmis auttamaan häntä -- auttamaan häntä rakastamalla
häntä, kuten hän oli sanonut -- ja jos hän kolmannella kerralla
oli näyttänyt jättävän hänet, niin ketä muuta hän saattoi syyttää
kuin itseään?... No niin, tuo osa hänen elämästään oli mennyttä;
hän ei tiennyt, miksi hänen ajatuksensa vielä luisuivat siihen.
Mutta jäljellä oli äkillinen halu nähdä häntä; se kasvoi polttavaksi
ikäväksi, kun Lily pysähtyi hänen asuntonsa vastakkaiselle
katukäytävälle. Katu oli tyhjä ja pimeä, sade huuhteli sitä. Lily
näki hengessään hänen rauhallisen huoneensa, kirjahyllynsä ja tulen
takassa. Hän katsahti ylös ja näki tulta hänen ikkunastaan. Sitten
hän kulki kadun yli ja astui taloon.




XII.


Kirjastohuone oli sen näköinen kuin Lily oli kuvitellutkin.
Vihreävarjostimiset lamput muodostivat rauhallisia valopiirejä
kasvavaan hämärään, hiljainen tuli paloi takassa ja Selden siirsi
nojatuolinsa, joka oli sen vieressä, syrjään, kun hän nousi ottamaan
Lilyä vastaan.

Hän oli ravistanut päältään ensi hämmästyksen ja seisoi hiljaa
odottaen, että Lily puhuisi, kun tämä taas pysähtyi silmänräpäykseksi
kynnykselle muistojen valtaamana.

Näky oli muuttumaton. Lily tunsi jälleen hyllyrivin, jolta Selden
oli ottanut La Bruyerensä, ja tuolin kuluneen käsipuun, jota vastaan
Selden oli nojannut Lilyn tarkastellessa tuota kallisarvoista
nidettä. Mutta silloin oli tasainen syyskuun valo täyttänyt huoneen
saaden sen näyttämään ulkomaailman osalta; varjostetut lamput ja
lämmin takka, jotka erottivat sen kadun sakenevasta pimeydestä,
antoivat sille hennomman kodikkaisuuden leiman.

Havaitessaan vähitellen Seldenin äänettömyyden johtuvan
hämmästyksestä kääntyi Lily hänen puoleensa ja sanoi koruttomasti:
"Tulin sanomaan teille, että olin pahoillani siitä tavasta, jolla
erosimme -- siitä, mitä sanoin teille tuona päivänä rouva Hatchin
luona."

Nämä sanat tulivat hänen huulilleen yht'äkkiä. Ei portaita
noustessaankaan hänellä ollut aikomusta miettiä tekosyytä
käynnilleen, mutta nyt hän tunsi voimakasta halua hajoittaa
väärinkäsityksen pilven heidän väliltään.

Selden käänsi katseensa häneen hymyillen. "Minä olin myöskin
pahoillani, että meidän piti erota sillä tavalla. Mutta en ole varma,
ettenkö sitä vienyt omalle tililleni. Onneksi olin ennakolta nähnyt
vaaran, johon olin joutumassa --"

"Niin että te ette todellakaan pitänyt väliä --?" pääsi Lilyltä hänen
vanhan ivansa välähdys äänessä.

"Niin että olin valmistautunut seurausten varalta", korjasi Selden
hyväntuulisesti. "Mutta tästä kaikesta myöhemmin. Tulkaa istumaan
tulen ääreen, voin suositella tätä nojatuolia, jos sallitte minun
laittaa tyynyn selkänne taa."

Hänen puhuessaan Lily oli astunut hitaasti huoneen keskelle ja
pysähtynyt lähelle kirjoituspöytää, jonka lamppu heitti jyrkkiä
varjoja hänen hienosti uurretuille kalpeille kasvoilleen.

"Näytätte väsyneeltä -- istukaa", toisti Selden ystävällisesti.

Lily ei näyttänyt kuulevan pyyntöä. "Mieleni teki ilmoittaa teille,
että läksin rouva Hatchin luota heti kun olitte käynyt luonani",
sanoi hän, ikäänkuin jatkaen tunnustustaan.

"Niin -- niin; minä tiedän", myönsi toinen alkaen joutua hämilleen.

"Ja että tein sen teidän puheenne perusteella. Ennen teidän tuloanne
olin jo alkanut huomata, että olisi mahdotonta jäädä hänen luokseen
-- syistä, jotka te ilmoititte minulle; mutta minä en tahtonut
myöntää sitä -- en tahtonut antaa teidän huomata, että ymmärsin, mitä
te tarkoititte."

"Oh, olisin voinut uskoa teidän voivan löytää oman keinonne -- älkää
luulko liikoja minun palvelusinnostani!"

Seldenin kevyt äänensävy, jossa Lily, jos hänen hermonsa olisivat
olleet rauhallisemmat, olisi tuntenut pelkän yrityksen päästä
kiusallisen hetken yli, oli ristiriidassa hänen intohimoisen halunsa
kanssa saada itsensä ymmärretyksi. Tuossa omituisessa erikoisen
selvyyden tilassaan, joka saattoi hänet luulemaan olevansa jo
tilanteen polttopisteessä, näytti uskomattomalta, että joku saattoi
pitää tarpeellisena viipyä sovinnaisissa sanaleikeissä ja verukkeissa.

"Se ei ollut sitä -- minä en ollut epäkiitollinen", intti Lily. Mutta
sanat kuolivat yht'äkkiä hänen huulilleen, hän tunsi ahdistusta
kurkussaan ja pari kyyneltä kasaantui ja vieri hitaasti hänen
silmistään.

Selden astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. "Olette hyvin
väsynyt. Miksette halua istua ja antaa minun laittaa olonne
mukavaksi?"

Hän talutti Lilyn nojatuoliin lähelle tulta ja pani tyynyn hänen
selkänsä taa.

"Ja nyt teidän täytyy antaa minun laittaa teille teetä; tiedättehän,
että minulla on aina se määrää vierasvaraisuutta hallussani."

Lily pudisti päätään ja vielä kaksi kyyneltä vieri hänen poskilleen.
Mutta hänellä ei ollut itku helpossa ja pitkäaikainen tottumus
hillitsemään itsensä pääsi hänessä voitolle, vaikka hän oli yhä liian
järkytetty puhuakseen.

"Tiedättehän, että saan veden kiehumaan viidessä minuutissa", jatkoi
Selden puhuen hänelle kuin hätääntyneelle lapselle.

Nämä sanat toivat mieleen tuon toisen iltapäivän, jolloin he olivat
istuneet yhdessä Seldenin teepöydän ääressä ja puhelleet leikkiä
laskien Lilyn tulevaisuudesta. Oli hetkiä, jolloin tuo päivä tuntui
etäisemmältä kuin mikään muu tapahtuma hänen elämässään; ja kuitenkin
hän saattoi aina elää sen uudelleen sen pienimpiä yksityisseikkoja
myöten.

Hän teki torjuvan liikkeen. "Ei, juon liian paljon teetä. Tahtoisin
mieluummin istua hiljaa -- minun täytyy lähteä tuossa paikassa",
lisäsi hän hajanaisesti.

Selden seisoi yhä hänen lähellään nojaten uunin rintaa vasten.
Painostusta alkoi yhä selvemmin näkyä hänen ystävällisen vapaassa
käytöksessään. Omiin asioihinsa syventyminen oli estänyt Lilyn
sitä huomaamasta heti, mutta nyt, kun hänen selvä tajuntansa alkoi
päästä voitolle, hän näki, että hänen läsnäolonsa alkoi saattaa
Seldenin hämille. Sellaisen tilanteen voi pelastaa vain välittömällä
tunteenpurkauksella, ja Seldenin puolelta puuttui vielä määräävää
alkuunpanoa.

Tuo huomio ei häirinnyt Lilyä kuten se olisi kerran voinut tehdä.
Hän oli sivuuttanut tuon sivistyneen molemminpuolisuuden vaihteen,
jossa jokaisen mielenilmauksen tulee olla tarkasti suhteellinen
siihen liikutukseen, jonka se aiheuttaa, ja tunteen jalous on ainoa
tuomittu korskeilu. Mutta yksinäisyyden tunne palasi kaksinkerroin
voimakkaana, kun hän näki olevansa ainiaaksi suljettu pois
Seldenin sisimmästä elämästä. Hän oli tullut tänne ilman määrättyä
tarkoitusta; pelkkä halu nähdä Selden oli ohjannut häntä. Mutta
salainen toivo, jota hän oli kuljettanut mukanaan, ilmeni äkkiä
rajuna.

"Minun täytyy lähteä", toisti Lily tehden liikkeen noustakseen
tuoliltaan. "Mutta minä en mahdollisesti näe teitä enää pitkään
aikaan ja mieleni teki sanomaan teille, etten ole koskaan unohtanut,
mitä minulle sanoitte Bellomontissa, ja että joskus -- joskus, kun
minusta tuntuu etten sitä muistele ollenkaan -- se on auttanut
minua ja varjellut minua erehdyksistä; se on estänyt minut todella
tulemasta siksi, miksi monet ovat ajatelleet minua."

Vaikka hän koetti saada ajatuksiinsa jotakin järjestystä, eivät sanat
tahtoneet tulla selvempinä. Hän tunsi kuitenkin, ettei hän saattanut
erota Seldenistä koettamatta saada hänet käsittämään, että hän oli
pelastunut eheänä elämänsä todennäköisestä romahduksesta.

Seldenin kasvojenilme oli muuttunut Lilyn puhuessa. Hänen
varovaisessa katseessaan ei tosin vielä ilmennyt persoonallista
liikutusta, mutta siitä loisti hyväntahtoinen ymmärtämys.

"Olen iloinen, että sanotte sen minulle, mutta minun sanani eivät
ole saaneet tuota muutosta aikaan. Muutos on teissä itsessänne -- se
on aina niin oleva. Ja kun se _on_ siellä, niin se ei kykene teitä
liikuttamaan, mitä ihmiset ajattelevat teistä; saatte olla aina
varma, että ystävänne ymmärtävät teitä."

"Oi, älkää sanoko -- älkää sanoko, ettei se, mitä olette minulle
sanonut, ole saanut muutosta aikaan. Se näyttää sulkevan minut pois
-- jättävän minut aivan yksin." Lily oli noussut ja seisoi hänen
edessään, vielä kerran hetken sisäisen painostuksen valtaamana.
Tietoisuus Seldenin puoleksi aavistetusta vastahakoisuudesta oli
haihtunut. Tahtoipa hän tai ei, hänen täytyi käsittää Lily kerta
kaikkiaan täydellisesti ennen heidän eroamistaan.

Lilyn ääni sai ankaran sävyn ja hän katsoi vakavasti Seldenin
silmiin jatkaessaan puhettaan. "Kerran -- kahdesti -- annoitte
minulle tilaisuuden päästä irti entisestä elämästäni, ja minä
kieltäydyin; kieltäydyin, koska olin pelkuri. Jäljestäpäin näin
erehdykseni -- näin, etten koskaan voinut olla onnellinen siitä,
mikä oli tyydyttänyt minua ennen. Mutta se oli liian myöhäistä; te
olitte tuominnut minut -- minä ymmärsin. Oli liian myöhä onnelle --
mutt'ei liian myöhä saada apua ajattelemalla sitä, mitä olin lyönyt
laimin. Se on kaikki, mikä on ylläpitänyt elämääni -- älkää ottako
sitä nyt pois minulta! Pahimpina hetkinäkin se on ollut kuin pieni
valon pilkahdus pimeydessä. Muutamat naiset ovat kyllin voimakkaita
olemaan itsestään hyviä, mutta minä tarvitsin teidän uskoanne minuun.
Olisin ehkä voinut vastustaa suurta kiusausta, mutta pienet olisivat
kaataneet minut. Ja sitten muistin -- muistin teidän sanoneen, ettei
sellainen elämä saattaisi koskaan tyydyttää minua; ja minä häpesin
myöntää itselleni, että niin saattoi käydä. Sitä te sanoitte minulle
-- siitä minä halusin kiittää teitä. Halusin sanoa teille, että olen
aina muistanut ja että olen koettanut -- kovasti koettanut..."

Hän keskeytti äkkiä. Kyyneleitä oli taas kihonnut silmiin, ja
ottaessaan nenäliinansa hänen sormensa koskettivat hänen povellaan
olevaa kääröä. Veri syöksähti hänen poskilleen ja sanat kuolivat
hänen huuliltaan. Sitten hän kohotti katseensa Seldeniin ja jatkoi
muuttuneella äänellä.

"Olen koettanut kovasti -- mutta elämä on vaikeaa, ja minä olen hyvin
hyödytön ihminen. Minun voi tuskin sanoa viettävän riippumatonta
elämää. Olin ruuvi tai tappi koneistossa, jota kutsuin elämäksi, ja
vetäydyttyäni siitä pois huomasin, etten kelvannut mihinkään muuhun.
Mitä voikaan tehdä, kun huomaa, että sopii vain reikään? Täytyy mennä
siihen takaisin tai joutua roskakasaan -- ettekä te tiedä, millaista
on roskakasassa!"

Hänen huulensa yrittivät hymyillä -- hän muisteli, mitä hän oli
uskonut Seldenille kaksi vuotta sitten tässä samassa huoneessa.
Silloin oli hän suunnitellut naimisiin menoa Percy Grycen kanssa --
mitä suunnitelmia hänellä nyt oli?

Seldenin tummaan hipiään oli leimahtanut voimakas puna, mutta hänen
liikutuksensa ilmeni vain hänen esiintymisensä lisääntyneessä
vakavuudessa.

"Teillä on jotakin sanomista minulle -- aiotteko mennä naimisiin?"
sanoi hän äkkiä.

Lilyn katse ei väistynyt, mutta sen pohjalla alkoi vähitellen ilmetä
ihmettelyä, hämmästynyttä itsetarkastelua. Seldenin kysymyksen
kuulleessaan hän oli pysähtynyt kysyäkseen itseltään, oliko hänen
päätöksensä todellakin tehty, kun hän astui huoneeseen.

"Te sanoitte minulle aina, että minun olisi se tehtävä ennemmin tai
myöhemmin!" sanoi Lily heikosti hymyillen.

"Ja nyt te olette päässyt siihen?"

"Minun on päästävä siihen -- näihin aikoihin. Mutta ensin minun on
päästävä johonkin muuhun." Hän pysähtyi taas koettaen saada ääneensä
uudelleen saavutetun hymynsä tuomaa varmuutta. "On joku, jolle minun
on jätettävä hyvästit. Oh, ei _teille_ -- me varmaan tulemme näkemään
vielä toisemme -- vaan sille Lily Bartille, jonka te tunsitte. Olen
pitänyt häntä mukanani koko tämän ajan, mutta nyt me eroamme, ja minä
olen tuonut hänet takaisin teille -- aion jättää hänet tänne. Kun nyt
menen ulos, ei hän lähde mukaani. Minun on mieluista ajatella, että
hän on jäänyt teidän luoksenne -- eikä hän häiritse eikä ota tilaa."

Hän meni Seldeniä kohti ja ojensi kätensä yhä hymyillen. "Sallitteko
hänen jäädä luoksenne?" kysyi hän.

Selden tarttui hänen käteensä, ja Lily tunsi Seldenin kädessä sitä
tunneväristystä, joka ei ollut vielä noussut hänen huulilleen. "Lily
-- enkö voi auttaa teitä?" huudahti hän.

Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Muistatteko, mitä sanoitte kerran
minulle? Että voitte auttaa minua vain rakastamalla minua? No niin --
te rakastitte minua eräänä hetkenä ja se auttoi minua. Se on auttanut
minua aina. Mutta se hetki on mennyt -- minä sen annoin mennä. Ja
elämistä on jatkettava. Hyvästi!"

Hän laski kätensä Seldenin käteen, ja he katsoivat toisiinsa
juhlallisesti, ikäänkuin seisoisivat kuoleman edessä. Jotakin oli
todellakin kuollut heidän välillään -- rakkaus, jonka hän oli
tappanut Seldenissä eikä voinut enää herättää sitä henkiin. Mutta
jotakin oli heidän välillään myöskin ja loimusi kuin sammumaton
liekki: rakkaus, jonka Seldenin rakkaus oli sytyttänyt, hänen
sielunsa intohimo Seldenin sieluun.

Sen valossa kaikki muu oli hänestä yhdentekevää. Hän ymmärsi nyt,
ettei hän voi mennä pois ja jättää vanhaa minäänsä Seldenin luo: tuon
minän täytyi kuitenkin elää edelleen Seldenin läheisyydessä, mutta
sen täytyi yhä edelleenkin olla hänen oma minänsä.

Selden piti yhä hänen kättään omassaan ja katseli häntä tarkoin,
omituinen pahaa aavisteleva tunne mielessä. Tilanteen ulkopuitteet
olivat häipyneet häneltä yhtä täydellisesti kuin Lilyltäkin; hän
tunsi sen vain yhtenä noita harvoja hetkiä, jotka ohikulkiessaan
nostavat verhon heidän kasvoiltaan.

"Lily", hän sanoi hiljaa, "te ette saa puhua tuolla tavalla. Minä en
voi laskea teitä täältä tietämättä, mitä aiotte tehdä. Asiat voivat
muuttua, mutta ne eivät mene menojaan. Te ette voi ikinä hävitä
elämästäni."

Lily kohtasi hänen silmänsä kirkastunein katsein. "Ei", sanoi
hän. "Näen sen nyt. Olkaamme aina ystäviä. Silloin tunnen olevani
turvassa, tapahtuipa mitä tahansa."

"Tapahtuipa mitä tahansa? Mitä te tarkoitatte? Mitä on tapahtumassa?"

Lily kääntyi pois rauhallisena ja käveli takkaa kohti.

"Ei mitään nyt -- paitsi että minulla on hyvin kylmä ja että teidän
pitää tehdä minulle tuli, ennenkuin lähden."

Hän kyyristyi uunin suulle, ojentaen kätensä kekäleitä kohti.
Hämmästyneenä hänen äänensä äkillisestä muutoksesta kokosi Selden
kourallisen puita laatikosta ja heitti ne tuleen. Tätä tehdessään
hän huomasi kuinka ohuilta Lilyn kädet näyttivät liekkien loimua
vasten. Hän näki myöskin, miten hänen väljän pukunsa alla hänen
vartalonsa ääriviivat olivat käyneet kulmikkaiksi; hän muisteli
kauan jälkeenpäin, miten valkean punainen leimu saattoi selvästi
näkyviin hänen sieraimiensa veltostumisen ja hänen poskipäidensä
luomien varjojen tummuuden. Lily kyyrötti siinä hetken ajan hiljaa;
vallitsi hiljaisuus, jota Selden ei uskaltanut rikkoa. Kun hän nousi,
luuli Selden nähneensä hänen vetävän jotakin poveltaan ja pistävän
sen tuleen. Mutta hän tuskin huomasi tuota liikettä ajoissa. Hänen
ajatuksensa tuntuivat lumotuilta ja hän mietti yhä sanaa, joka
särkisi lumouksen.

Lily astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäilleen.
"Hyvästi!" sanoi hän, ja kumartuessaan Seldenin puoleen hän kosketti
hänen otsaansa huulillaan.




XIII.


Katulyhdyt olivat sytytetyt, mutta sade oli lakannut ja taivas oli
kirkastunut hetkiseksi.

Lily kulki mykkänä ja kuurona ympäristölleen. Hän liikkui vielä siinä
kevyessä eetterissä, jota lähtee elämän suurista hetkistä. Mutta
vähitellen hän kadotti sen ja hän tunsi likaisen katukivityksen
jalkojensa alla. Väsymyksen tunne palasi patoutuneella voimalla ja
hetken ajan hän tunsi, ettei hän voinut astua kauempaa. Hän oli
päässyt 41:sen kadun ja Viidennen avennuen kulmaan ja hän muisti että
Bryant-puistossa oli istuimia, joilla hän voisi levätä.

Tuo surumielinen huvialue oli melkein autio, kun hän astui sinne,
hän vaipui tyhjälle penkille sähkölampun valoon. Lieden lämpö oli jo
haihtunut hänen suonistaan ja hän lupasi itselleen, ettei hän saanut
istua kauan siinä läpitunkevassa höyryssä, joka lähti kosteasta
asfaltista. Mutta hänen tahdonvoimansa näytti kuluneen loppuun
viimeisessä suuressa ponnistuksessa ja hänet oli vallannut hervoton
taantumus, joka seuraa epätahallista tarmon kulutusta. Ja sitäpaitsi,
mitäpä sinne kotiinkaan oli menemistä? Ei mitään muuta kuin hänen
ilottoman huoneensa hiljaisuus -- tuo yön hiljaisuus, joka saattoi
olla väsyneille hermoille kiusallisempi kuin räikeimmätkin melut,
niin, se ja kloraalipullo vuoteen vieressä. Tuo kloraalin ajattelu
oli ainoa valopilkku pimeydessä: hän saattoi tuntea sen vaivuttavan
vaikutuksen saavan hänessä jo vallan. Mutta se ajatus saattoi hänet
rauhattomaksi, että se jo menetti tehoaan -- hän ei uskaltanut
turvautua siihen liian usein. Viime aikoina oli uni, jonka se oli
hänelle antanut, ollut yhä katkonaisempi ja kevyempi; oli ollut öitä,
jolloin hän oli alituisesti selvinnyt tietoisuuteen. Mitähän, jos
juoma vähitellen kävisi tehottomaksi, kuten kaikkien huumausaineiden
sanotaan tekevän? Hän muisti proviisorin varoituksen annoksen
lisäämisestä, ja hän oli ennen kuullut tuon lääkkeen oikullisesta
ja arvaamattomasta vaikutuksesta. Hänen pelkonsa palata kotiin
viettämään unetonta yötä oli niin suuri, että hän viivytteli toivoen,
että erikoisen suuri väsymys vahvistaisi kloraalin heikkenevää voimaa.

Yö oli saapunut ja liikennevirta 42:sella kadulla vaimeni. Kun
täydellinen pimeys laskeusi puiston yli, nousivat penkillä istujat
ja hajaantuivat. Mutta silloin tällöin kulki joku harhaileva olento
kotiin kiirehtien sitä käytävää pitkin, jonka varrella Lily istui,
häämöttäen kirkkaana hetken ajan sähkövalon valkoisessa piirissä.
Pari tällaista ohikulkijaa hidastutti askeleensa katsoakseen
uteliaasti tuota yksinäistä olentoa, mutta Lily tuskin havaitsi
heidän tarkasteluaan.

Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että eräs noita ohikulkevia varjoja
pysähtyi hänen näkölinjansa ja kiiltävän asfaltin välille, ja nostaen
silmänsä hän näki nuoren naisen kumartuvan hänen puoleensa.

"Suokaa anteeksi -- oletteko sairas? -- Mitä, Miss Bartko?" huudahti
puoleksi tuttu ääni.

Lily katsahti ylös. Puhuja oli köyhästi puettu nuori nainen käärö
kainalossa. Hänen kasvonsa olivat sairaalloisen hienostuneen
näköiset, jollaisiksi ne saattoi tehdä huono terveys ja liikarasitus,
mutta niiden yleisen sievyyden sovitti suun voimakas ja jalomuotoinen
kaarre.

"Te ette muista minua", jatkoi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat
jälleennäkemisen ilosta, "mutta minä tunnen teidät missä tahansa,
olen ajatellut teitä niin usein. Luulen kaiken väkeni tuntevan
nimenne ulkoa. Olen yksi Miss Farishin klubin tyttöjä -- te autoitte
minua menemään maalle siihen aikaan, kun keuhkoissani oli vikaa.
Nimeni on Nettie Struther. Se oli silloin Nettie Crane -- mutta
varmastikaan te ette muista sitäkään."

Kyllä: Lily alkoi muistaa. Tuo Nettie Cranen avustamis-episoodi oli
ollut tyydytystä tuottavin tapahtuma hänen ollessaan tekemisissä
Gertyn hyväntekeväisyystyön kanssa. Hän oli antanut tytölle varat,
joilla hän pääsi vuoristosanatoriumiin. Oli omituista kohtalon ivaa,
että hänen käyttämänsä rahat olivat Gus Trenorin.

Hän koetti vastata, vakuuttaa puhujalle, ettei hän ollut unohtanut.
Mutta hänen äänensä petti ja hän tunsi vaipuvansa suuren fyysillisen
heikkouden valtaan. Huudahtaen hämmästyksestä Nettie Struther
istuutui ja kiersi kuluneen hihan verhoaman käsivarren hänen selkänsä
taa.

"Mitä, Miss Bart, te _olette_ sairas. Nojatkaa hieman minuun, kunnes
tunnette voivanne paremmin."

Palaavan voiman heikkoa kajastusta näytti siirtyvän Lilyyn häntä
tukevan käsivarren puristuksesta.

"Olen vain väsynyt -- ei se mitään ole", sai hän sanotuksi hetken
kuluttua. Ja sitten, huomatessaan kainon kysyvän ilmeen toverinsa
silmissä, hän lisäsi tahtomattaan: "Olen ollut onneton -- suuressa
ahdingossa."

"_Te_ ahdingossa? Olen aina ajatellut teidän olevan niin korkealla,
missä kaikki oli suurta. Joskus, kun tunsin halpamaisesti ja aloin
ihmetellä, miksi asiat olivat niin hullusti tässä maailmassa, oli
minun tapana muistella, että _teillä_ oli jotenkuten hyvät päivät
ja se näytti osoittavan, että oli jonkunlaista oikeutta jossakin.
Mutta te ette saa istua tässä liian kauan -- on hirveän kosteaa
ja sumuista. Ettekö tunne jaksavanne kävellä nyt vähän matkaa?"
keskeytti hän puheensa.

"Kyllä -- kyllä; minun täytyy lähteä kotiin", kuiskasi Lily nousten
seisaalleen.

Lily katseli ihmetellen tuota nukkavierua olentoa rinnallaan. Hän
oli tuntenut Nettie Cranen yhtenä liikarasituksen onnettomana
uhrina, yhtenä elämän tarpeettomana kappaleena, joka oli määrätty
ennenaikojaan joutumaan tuohon yhteiskunnan hylkyjoukkoon, josta Lily
niin äskettäin oli ilmaissut pelkonsa. Mutta Nettie Strutherin hentoa
ulkokuorta elähdytti nyt toivo ja tarmo: minkä kohtalon tulevaisuus
hänelle varaisikaan, hän ei tahtonut joutua hylkyjoukkoon ilman
vastaponnistuksia.

"Olen hyvin iloinen saadessani nähdä teitä", jatkoi Lily pakottaen
levottomat huulensa hymyyn. "Nyt on minun vuoroni ajatella
teitä onnelliseksi -- ja maailma on minustakin tuntuva vähemmän
nurinkuriselta paikalta."

"Oi, mutta enhän teitä noin -- ettehän kykene menemään yksin kotiin.
Enkä minäkään voi tulla mukaanne!" Nettie Struther muisteli hetkisen.
"Katsokaa, nyt on mieheni yövuoro -- hän on autonkuljettaja -- ja
sen naisen, jonka jätin lapsen luo, on mentävä antamaan miehelleen
illallista kello seitsemän. En kai teille jo kertonut, että minulla
on lapsi? Se täyttää neljä kuukautta ylihuomenna ja hänestä päättäen
ei luulisi, että minä olen koskaan nähnyt sairasta päivää. Näyttäisin
teille kaikin mokomin lasta, Miss Bart; me asumme juuri tällä kadulla
alaspäin mentäessä -- se on vain kolme tonttiväliä tästä." Hän katsoi
houkuttelevasti Lilyyn ja sitten lisäsi hän rohkeasti: "Mikä teitä
estää nousemasta ajoneuvoihin ja tulemasta kanssani minun kotiini,
jossa annan lapselle illallista. Meidän keittiössämme on todellakin
lämmintä, ja te voitte levätä siellä, ja minä toimitan teidät kotiin
heti kun saan lapsen nukutetuksi."

Keittiössä oli lämmintä ja se näytti Lilystä, kun Nettie Struther
oli sytyttänyt kaasun, erikoisen pieneltä ja melkein ilmiömäisen
puhtaalta. Tuli paistoi kiiltävästä rautauunista ja sen lähellä oli
lapsen vuode, jossa pienokainen istui taistellen vielä unen kanssa.

Ilmaistuaan intohimoisesti ilonsa lapsensa jälleentapaamisesta ja
leperreltyään anteeksipyyntöjä myöhästymisensä takia korjasi Nettie
lapsen asentoa ja kutsui Miss Bartin ujosti kiikkutuoliin lähelle
uunia.

"Meillä on myöskin vierashuone", selitti hän anteeksiannettavalla
ylpeydellä, "mutta luulen, että täällä on lämpimämpi enkä halua
jättää teitä yksin siksi aikaa kuin laitan palleroiselleni
illallista."

Kuultuaan Lilyn vakuutuksen, että hän on paljon mieluummin hauskan
keittiötulen ääressä, ryhtyi rouva Struther valmistamaan lapsen
maitopulloa, jonka hän hellästi sovitteli sen kärsimättömille
huulille; ja tämän sitä imiessä hän istuutui säteilevän näköisenä
vieraansa viereen.

"Sallittehan toki lämmittää minun itsellenne tilkan kahvia, Miss
Bart? On jäänyt hieman lapsen nuorta maitoa -- no, ehkä mieluummin
istutte rauhassa ja lepäätte hetkisen. On niin herttaista, että
olette täällä. Olen niin usein ajatellut sitä, etten voi uskoa,
että se on tosiaankin käynyt toteen. Olen tuon tuostakin sanonut
Georgelle: 'Toivon että Miss Bart näkisi minut _nyt_ --' ja minun
oli tapana etsiä sanomalehdistä teidän nimeänne, ja me keskustelimme
siitä mitä te teitte ja luimme kuvauksia teidän puvuistanne. En ole
kuitenkaan nähnyt nimeänne pitkään aikaan ja aloin pelätä, että
olitte sairas, ja se teki minut niin levottomaksi, että George
sanoi minun itseni tulevan sairaaksi, kun se aina minua kalvoi."
Hänen huulilleen ilmaantui muisteleva hymy. "No, minulla ei ole
varaa olla jälleen sairas, ei totta totisesti; se viime kerta oli
vähällä tehdä minusta lopun. Kun lähetitte minut silloin maalle, en
koskaan ajatellut tulevani elävänä takaisin, enkä paljoa välittänyt,
vaikk'en tulisikaan. Ymmärrätte, etten tuntenut silloin Gerogea enkä
palleroistani."

Hän pysähtyi korjataksensa pulloa lapsen huulille.

"No kultaseni -- älä nyt pidä sellaista kiirettä! Mitenkäs nyt vauva
jaksaa saatuaan illallisensa niin myöhään? Marry Antonette -- siksi
me sitä kutsumme ranskalaisen kuningattaren mukaan, jota esittivät
puisto näytelmässä -- minä sanoin Georgelle, että näyttelijätär
muistuttaa minusta teitä, ja se saikin minut ajattelemaan tuota
nimeä... En koskaan ajatellut, että menisin naimisiin, eikä minulla
ole koskaan ollut rohkeutta tehdä työtä vain itseäni varten."

Hän pysähtyi taas ja luettuaan kehoituksen Lilyn katseesta hän jatkoi
veren noustessa hänen kalpeille poskilleen: "Nähkääs, en ollut
ainoastaan _sairas_ tuohon aikaan, jolloin lähetitte minut maalle
-- olin myöskin hirveän onneton. Tunsin erään herran siellä, missä
olin toimessa -- en tiedä, muistatteko, että olin konekirjoittajana
eräässä suuressa tuontiliikkeessä -- että -- no niin -- ajattelin,
että menisimme naimisiin: hän oli seurustellut kanssani kuusi
kuukautta ja antanut minulle äitinsä vihkimäsormuksen. Mutta luulen,
että hän oli liian hieno minulle -- hänellä oli paikka liikkeessä ja
hän oli ollut koko lailla mukana seuraelämässä. Työläistytöistä ei
pidetä aina huolta samalla tavalla kuin teistä eivätkä he aina tiedä,
miten he pitävät huolta itsestään. Minä en sitä tehnyt... ja olin
vähällä kuolla, kun hän meni pois ja lakkasi kirjoittamastakin...
Silloin minä juuri tulin klubille sairaana -- ajattelin, että kaikki
oli lopussa. Luulen, että niin olisi ollutkin, jollette te olisi
lähettänyt minua kaupungista pois. Mutta kun huomasin, että aloin
parantua, rohkaisin mieleni vastoin tahtoanikin. Ja kun olin sitten
palannut kotiin, tuli George ja pyysi minua vaimokseen. Aluksi
ajattelin, etten voisi, koska olimme kasvaneet yhdessä ja tiesin
hänen tietäneen vaiheeni. Mutta vähän ajan kuluttua aloin huomata,
että se teki asian helpommaksi. En olisi voinut koskaan puhua asiaa
toiselle miehelle enkä koskaan olisi mennyt naimisiin puhumatta
asiasta. Mutta jos George piti minusta kylliksi ottaakseen minut
sellaisena, kuin minä olin, niin en käsittänyt, miksen alkaisi elämää
uudestaan -- ja sen teinkin."

Voiton varmuus ilmeni hänestä, kun hän nosti säteilevät kasvonsa
lapsesta, jota hän piti polvillaan.

"Mutta tarkoituksenihan ei toki ole puhua vain itsestäni ja
antaa teidän istua siinä niin uupuneena näköisenä. Mutta on niin
herttaista, kun te olette täällä ja saatte nähdä, miten te olette
auttanut minua." Lapsi oli painunut selälleen autuaan kylläisenä ja
rouva Struther nousi panemaan pullon pois. Sitten hän pysähtyi Miss
Bartin eteen.

"Toivoisin vain, että voisin auttaa _teitä_ -- mutta luulen, että en
voi millään sitä tehdä", mutisi hän kaihoisasti.

Vastauksen asemesta Lily nousi hymyillen ja ojensi käsivartensa. Ja
ymmärtäen tuon liikkeen äiti asetti lapsen hänen syliinsä.

Tyttönen, tuntien irtautuvansa tavallisesta turvapaikastaan, teki
vaistomaisen vastustamisliikkeen, mutta ruuansulatuksen viihdyttävä
vaikutus voitti ja Lily tunsi pehmeän painon painuvan luottavaisesti
hänen rintaansa vasten. Lapsen luottamus sen turvallisuuteen täytti
hänet lämmön ja palaavan elämän tunteella ja hän kumartui sen puoleen
ihmetellen pieniä ruusunpunaisia kasvoja, silmien tyhjää kirkkautta
ja sormien haparoivia liikkeitä. Aluksi taakka hänen käsivarsillaan
tuntui kevyeltä kuin vaalea pilvenhattara tai untuvapussi, mutta
vähitellen paino kasvoi ja hänelle tuli omituinen heikkouden tunne,
ikäänkuin lapsi tunkeutuisi häneen ja tulisi osaksi hänestä.

Hän katsahti ylös ja näki Nettien katseen lepäävän lapsessa hellästi
ja riemuisena.

"Eikö olisi liian ihanaa, jos se voisi tulla juuri samanlaiseksi
kuin te? Tietystikin tiedän, ettei se koskaan _voisi_ -- mutta äidit
haaveilevat mahdottomimpiakin lapsilleen."

Lily puristi lasta hetken ajan ja laski sen sitten takaisin äidin
syliin.

"Voi, se ei saa tehdä niin -- pelkäisin tulla katsomaan sitä liian
usein!" sanoi hän hymyillen. Ja sitten, vastustaen rouva Strutherin
harrasta tarjousta tulla saattamaan ja toistaen lupauksensa tulla
tietenkin pian takaisin ja tehdä Georgen tuttavuutta ja nähdä
palleroisen kylpemässä, hän lähti kyökistä ja laskeutui yksin
portaita.

       *       *       *       *       *

Kadulle päästyään hän totesi tuntevansa itsensä voimakkaammaksi
ja onnellisemmaksi. Hän oli nyt ensi kerran kokenut oikullisen
hyväntahtoisuutensa tuloksia ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden
tunne poisti jäisen kylmyyden hänen sydämeltään.

Vasta astuessaan asuntonsa ovesta sisään hänet valtasi entistä
syvempi yksinäisyydentunne. Kello oli jo paljon yli seitsemän ja
alakerroksesta tuleva valo ja ruoanhaju ilmaisi, että päivällinen oli
alkanut. Hän kiirehti huoneeseensa, sytytti kaasun ja alkoi pukeutua.
Hän ei aikonut hemmoitella itseään kauempaa syömättä olemisella
siksi, että hänen ympäristönsä teki sen vastenmieliseksi. Koska hänen
kohtalonsa oli elää täysihoitolassa, täytyi hänen oppia alistumaan
elämän vaatimuksiin. Hän oli kuitenkin iloinen, kun hänen astuttuaan
ruokasalin kuumuuteen ja huikaisevaan valoon, ateria oli melkein ohi.

Päästyään jälleen omaan huoneeseensa hän sai äkillisen
toiminnan halun. Hän oli viikkomääriä ollut liian haluton ja
välinpitämätön järjestääkseen tavaroitaan, mutta nyt hän alkoi
tutkia järjestelmällisesti arkkujaan ja laatikoitaan. Hänellä oli
jäljellä muutamia sieviä pukuja -- jäännöksiä hänen viimeiseltä
loistokaudeltaan Sabrinalla ja Lontoossa -- mutta kun hänen oli
pakko luopua palvelijattarestaan, oli hän jakanut tälle anteliaasti
vaatevarastoaan. Jäljelläolevat puvut, vaikka ne olivatkin
menettäneet uutuutensa, olivat säilyttäneet jalon kuosinsa, korkean
taiteellisen laajuutensa ja mittasuhteensa, ja kun hän levitti ne
vuoteelleen, tulivat ne tilaisuudet, joissa hän oli pitänyt niitä,
elävinä hänen eteensä. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, miten hänen
vanhan elämänsä ilmapiiri ympäröi häntä. Mutta sehän oli kuitenkin
kaiketinkin se elämä, johon hänet oli luotu: jokainen versoava
taipumus hänessä oli huolellisesti suunnattu sitä kohti, kaikki hänen
harrastuksensa ja toimensa oli opetettu keskittymään sen ympärille.
Hän oli kuin näytettäväksi kasvatettu harvinainen kukka, josta on
revitty joka nuppu paitsi sen kauneuden huippukukka.

Kaikista viimeiseksi hän veti arkkunsa pohjalta kasan valkoista
villakangasta, joka putosi hänen käsivarrelleen. Se oli Reynoldin
puku, joka hänellä oli ollut yllä Bryn elävissä tauluissa. Hänen oli
ollut mahdotonta antaa sitä pois, mutta hän ei ollut nähnyt sitä
koskaan tuon yön jälkeen, ja pitkistä laskoksista, kun hän suoristi
niitä, lähti orvokkien tuoksu, joka tuntui hänestä kuin henkäys
kukkien reunustamalta suihkukaivolta, missä hän oli seisonut Lawrence
Seldenin kanssa ja puhunut kohtalostaan. Hän asetti puvut takaisin
yksitellen, pannen kunkin mukana pois jonkin valonvälkähdyksen,
jonkin naurun sävyn, jonkin harhailevan henkäyksen huvittelun
ruusunhohtoiselta alueelta. Jokainen viittaus menneisyyteen värisytti
hänen hermojaan.

Hän oli juuri sulkenut arkkunsa, kun ovelle koputettiin ja
irlantilaisen palvelustytön punainen nyrkki heitti sisään
myöhästyneen kirjeen. Lily luki hämmästyen kuoren ylänurkkaan
painetun osoitteen. Se oli ilmoitus hänen tätinsä pesänselvittäjien
toimistosta, ja hän ihmetteli, mikä odottamaton asiain kehitys oli
aiheuttanut heidät rikkomaan vaitiolon ennen määräaikaa.

Hän avasi kuoren ja shekki tipahti lattialle. Hänen kumartuessaan
nostamaan sen syöksähti veri hänen kasvoilleen. Shekki sisälsi koko
hänen perintöosuutensa ja myötäseuraavassa kirjeessä selitettiin,
että saatuaan pesän selvitetyksi pikemmin kuin mitä he olivat
odottaneet, he olivat päättäneet suorittaa osuuden ennen määrättyä
maksupäivää.

Lily istui sänkynsä jalkopäässä olevan pikku pöydän viereen, levitti
shekin ja luki uudestaan ja uudestaan _kymmenentuhatta dollaria_,
joka oli kirjoitettu sen yli tanakalla liikemieskäsialalla. Kymmenen
kuukautta sitten tuo summa olisi edustanut puutetta ja köyhyyttä;
mutta hänen arvojen arvioimisensa oli muuttunut sillä välin ja nyt
tirkisti rikkauden haave jokaisesta kynänvedosta. Tuijottaessaan
yhä siihen hän tunsi tuon haaveen säihkyä nousevan aivoihinsa ja
hetken kuluttua hän nosti pöydän kannen ja heitti tuon taikapaperin
näkyvistään. Oli helpompaa ajatella ilman noita viittä kuviota, jotka
tanssivat hänen silmissään, ja hänellä oli paljon selailemista ennen
nukkumistaan.

Hän avasi shekkikirjansa ja syventyi samanlaisiin tuskallisiin
laskelmiin kuin Bellomontissa tuona yönä, jolloin hän oli päättänyt
mennä naimisiin Percy Grycen kanssa. Köyhyys yksinkertaistuttaa
kirjanpitoa ja hänen finassiasemansa oli helpompi selvittää kuin se
oli ollut silloin. Mutta hän ei ollut kuitenkaan oppinut pitämään
huolta raha-asioistaan, ja ohimenevänä loistokautenaan Emporiumissa
hän oli soljunut takaisin entisiin ylettömiin elämäntapoihinsa, mikä
vielä huononsi hänen heikkoa raha-asemaansa. Hänen shekkikirjansa
ja hänen laatikossaan olevien maksamattomien laskujen huolellinen
tarkastelu osoitti, että kun nämä olivat suoritetut, hänelle tuskin
jäisi kylliksi, millä elää lähimmät kolme tai neljä kuukautta; ja
senkin jälkeen täytyi kaikki satunnaiset menot supistaa vähimpään,
jos hänen olisi jatkettava nykyistä elämäntapaansa ansaitsematta
lisärahoja.

Oli kuitenkin surkeaa olla köyhä -- nähdä edessään puutteenalainen,
huolten painama keski-ikä, kulkea säästäväisyyden ja
itsensäkieltämisen synkkien asteiden kautta vähittäistä häviämistä
kohti täysihoitolan tuhruiseen yhteisoloon. Mutta oli jotain vieläkin
surkeampaa -- se oli yksinäisyyden puristus hänen sydämessään,
tunne, että on pyyhkäisty juuristaan irtikiskotun ajelehtivan kasvin
tavoin alas vuosien mistään piittaamatonta eteenpäinmenoa. Tämä oli
tunne, joka valtasi nyt hänet -- tunne, että hän on juureton ja pian
häviävä, pelkkä lastu olemassaolon pyörteisellä pinnalla, ilman
mitään, johon hänen olentonsa pienet avuttomat tuntosarvet voisivat
tarttua, ennenkuin kauhea virta peittäisi ne. Ja kun hän katsoi
taaksepäin, näki hän, ettei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin hän
oli ollut todellisessa suhteessa elämään. Hänen vanhempansakin olivat
olleet juurettomia, jokaisen tavan ja muodin virtauksen sinne tänne
viskelemiä, ilman mitään persoonallista olemassaoloa, joka heitä
olisi suojellut sen vaihtelevilta mauilta. Hän itse oli kasvanut
ilman että mikään tilkku maata oli hänelle rakkaampi kuin jokin
toinen; ei ollut mitään varhaisten kiintymysten ja kunnioituksen
ja vakavien rakkaiksitulleiden traditsionien keskustaa, jonka
puoleen hänen sydämensä saattoi kääntyä ja josta se saattoi ammentaa
tarmokasta vakavuutta itseään ja hellyyttä muita kohtaan. Missä
muodossa hitaasti patoutuva menneisyys eläneekin veressä -- joko
näkyvillä muistomerkeillä varustetun vanhan talon konkreettisessa
kuvassa tai ei käsintehdyn vaan perittyjen tapojen kyhäämän talon
käsitteessä -- sillä on sama yksilöllistä olemassaoloa laventava
ja syventävä voima -- voima, joka liittää sen sukulaisuuden
salaperäisillä siteillä kaiken inhimillisen pyrkimyksen mahtavaan
loppusummaan.

Sellaista elämän yhtenäisyyden näkyä ei Lilyllä ollut koskaan ennen
ollut. Hänellä oli ollut siitä hämärä aavistelu toveruusvaistonsa
sokeissa liikunnoissa, mutta hänen ympärillään olevan elämän
hajoittavat vaikutukset olivat karkoittaneet ne. Kaikki hänen
tuntemansa miehet ja naiset olivat kuin atomeja, jotka pyörivät pois
toinen toisistaan jonkinlaisessa sentrifugaalitanssissa; ensimmäisen
elämän yhtenäisyyden välähdyksen hän koki tuona samana iltana Nettie
Strutherin keittiössä.

Tuo köyhä pieni työläistyttö, joka oli saanut tarmoa koota yhteen
elämänsä sirpaleet ja rakentaa itselleen niistä suojan, näytti
Lilystä saavuttaneen olemassaolon keskeisen totuuden. Se oli jotenkin
laihaa elämää, köyhyyden julmalla jyrkänteellä ja vain niukka
hätävara sairauden ja onnettomuuden mahdollisuuksia varten, mutta
sillä oli samanlainen hennon rohkea kestävyys kuin linnunpesällä,
joka on rakennettu jyrkänteen partaalle -- pelkkä lehti- ja
korsikimppu, mutta kuitenkin niin pantu kokoon, että siihen uskotut
oliot voivat turvallisina riippua kuilun yllä.

Niin -- mutta pesän rakentamiseen oli tarvittu kaksi: miehen usko
yhtä hyvin kuin naisen rohkeus. Lily muisteli Nettien sanoja: _Minä
tiesin, että hän tiesi, mitä minulle oli tapahtunut_. Miehensä
usko häneen oli tehnyt uudistumisen mahdolliseksi -- naisen on
niin helppo tulla siksi, mitä hänen rakastamansa mies uskoo hänen
olevan! No niin -- Selden oli kaksi kertaa ollut valmis panemaan
uskonsa Lily Bartiin, mutta kolmas koetus oli ollut liian kova
hänen kestävyydelleen. Itse hänen rakkautensa laatu oli tehnyt
sen mahdottomammaksi herättää uudestaan eloon. Jos se olisi ollut
yksinkertainen veren vaisto, olisi Lilyn kauneuden mahti saattanut
elähyttää sen jälleen. Mutta se seikka, että se oli syvemmällä,
että se oli selvittämättömästi kietoutunut perittyjen ajatus- ja
tuntemistapojen kanssa, teki sen yhtä mahdottomaksi saada uudelleen
kasvamaan kuin syväjuurisen kasvin, joka on revitty paikaltaan.
Selden oli antanut hänelle parastaan, mutta hänen oli yhtä
mahdotonta kuin Lilynkin kääntyä kritiikittömästi takaisin entisille
tunneasteille.

Lilylle jäi, kuten hän oli sanonut Seldenille, kohottava muisto tämän
uskosta häneen. Mutta hän ei ollut saavuttanut sitä ikää, jolloin
nainen voi elää muistoillaan. Hänen pitäessä Nettie Strutherin lasta
sylissään olivat jähmettyneet nuoruuden virrat irtaantuneet ja
juosseet lämpiminä hänen suonistaan. Vanha elämänkiihkeä halu valtasi
hänet ja koko hänen olentonsa vaati persoonallisen onnen osuuttaan.
Niin -- onnea hän halusi, ja ne välähdykset, jotka hän oli siitä
saavuttanut, tekivät kaiken muun vähäpätöiseksi. Vähitellen hän oli
irtautunut halpa-arvoisemmista mahdollisuuksista ja hän näki, ettei
hänelle nyt jäänyt muuta kuin kieltäytymisen tyhjyys.

Tuli myöhä ja suunnaton raukeus valtasi hänet kerran vielä. Se ei
ollut hiipivää unen tunnetta, vaan kiihtynyttä valvottavaa väsymystä,
sairaalloista mielen selvyyttä, jota vastaan tulevaisuuden kaikki
mahdollisuudet kuvastuivat jättiläismäisinä. Häntä kauhistutti näyn
erinomainen selvyys; hänestä tuntui, kuin olisi hän murtanut sen
ihmeellisen verhon, joka on aikomuksen ja toiminnan välillä, ja
näkisi tarkkaan, mitä hän tulisi tekemään kaikkina tulevina pitkinä
päivinä. Siellähän oli esim. shekki laatikossa -- hän aikoi käyttää
sen velkansa maksuksi Trenorille, mutta hän aavisti, että hän
huomispäivänä tahtoi lykätä sen toistaiseksi, tahtoi luisua velan
vähittäiseen siirtämiseen. Tuo ajatus hirvitti häntä -- hän pelkäsi
lankeavansa Lawrence Seldenin kanssa vietetyn viimeisen hetken
korkeudesta. Mutta miten hän saattoi uskoa pysyvänsä jaloillaan? Hän
tunsi vastustavien vaikutinten voiman -- hän saattoi tuntea tavan
lukemattomien käsien vetävän häntä takaisin taas jotenkin pilaamaan
kohtaloa. Hän tunsi voimakasta halua pidentää, ikuistuttaa henkensä
hetkellisen innostuksen. Jos vain elämä voisi loppua -- loppua tähän
traagilliseen, mutta samalla suloiseen menetettyjen mahdollisuuksien
tajuamiseen, jotka antoivat hänelle sukulaistunteen kaikkiin
rakastaviin ja ennen häntä eläneisiin maailmassa!

Hän oikaisihe äkkiä ja ottaen shekin pöytälaatikostaan hän sulki
sen kuoreen, jonka hän osoitti käyttämäänsä pankkiin. Sitten hän
kirjoitti toisen shekin Trenorille ja pannen sen ilman yhtään
myötäseuraavaa sanaa kuoreen, jolle hän kirjoitti hänen nimensä, hän
asetti molemmat kirjeet vieretysten pöydälle. Senjälkeen hän jäi
yhä istumaan pöydän ääreen ottaen esille paperejaan ja kirjoittaen,
kunnes talossa vallitseva syvä hiljaisuus muistutti häntä, että oli
myöhä. Kaduilla oli pyörien räminä lakannut ja vain humalaisten
hoilotusta kuului silloin tällöin läpi syvän, luonnottoman
hiljaisuuden. Salaperäisessä öisessä yksinäisyydessään, erillään
elämän kaikista ulkopuolisista merkeistä, hän tunsi olevansa vielä
omituisemmin ristiriidassa kohtalonsa kanssa. Tuo tunne huimasi häntä
ja hän koetti päästä tietoisuudesta painamalla kätensä silmiään
vastaan. Mutta kauhea hiljaisuus ja tyhjyys näytti symbolisoivan
hänen tulevaisuuttaan -- hän tunsi kuin talo, katu, maailma olisivat
kaikki tyhjiä ja hän yksin olisi jäänyt tuntevaksi elottomassa
maailmankaikkeudessa.

Mutta se oli hulluuden partaalla olemista... hän ei ollut koskaan
riippunut niin lähellä epätodellisen huimaavaa jyrkännettä. Unta hän
tahtoi -- hän muisti, ettei hän ollut ummistanut silmäänsä kahteen
yöhön. Pieni pullo oli hänen vuoteensa vieressä odottaen saavansa
huumata hänet. Hän nousi ja riisuutui nopeasti ikävöiden nyt tyynynsä
kosketusta. Hän tunsi itsensä niin pohjattoman väsyneeksi, että hän
ajatteli täytyvänsä vaipua uneen heti. Mutta heti kun hän oli pannut
pitkäkseen, kävi jokainen hänen hermonsa yht'äkkiä vieläkin erikoisen
virkeäksi. Oli kuin suuri häikäisevä sähkövalo olisi väännetty
palamaan hänen päässään ja hänen kurja pieni kiusaantunut minänsä
luhistui ja kyyristyi siinä tietämättä, minne paeta.

Hän ei ollut kuvitellut sellaista unettomuuden toistumista
mahdolliseksi: koko hänen menneisyytensä kertautui sadoissa
tietoisuuden eri kohdissa. Missä oli juoma, joka saattoi asettaa
tämän kapinoivien hermojen legionan? Raukenemisen tunne olisi ollut
suloinen verrattuna tähän toiminnan läpitunkevaan meluun; mutta
väsymys oli väistynyt hänestä, ikäänkuin jotain julmaa kiihoketta
olisi väkivalloin vuodatettu hänen suoniinsa.

Hän saattoi kestää sen -- niin, hän saattoi kestää sen, mutta mitä
voimia hänelle jäisi seuraavaksi päiväksi? Seuraava päivä lähestyi
armotta ja sen kintereillä tulivat toiset päivät -- ne keräytyivät
uhkaavina hänen ympärilleen kuin kirkuva roskajoukko. Hänen täytyi
karkoittaa ne muutamiksi hetkiksi; hänen täytyi saada hetkinen
unohdusta. Hän ojensi kätensä ja mittasi vaimentavat tipat lasiin.
Mutta sitä tehdessään hän tiesi, että ne olisivat voimattomia hänen
aivojensa yliluonnollista selkeyttä vastaan. Hän oli jo aikoja
sitten nostanut annoksen korkeimpaan määrään, mutta tänä yönä hän
tunsi, että hänen täytyi ylittää se. Hän tiesi olevansa siinä
hieman uhkarohkea -- hän muisti proviisorin varoituksen. Jos uni
tuli ollenkaan, niin olkoon se sitten uni, josta ei heräisi. Mutta
loppujen lopuksi se oli vain yksi mahdollisuus sadasta. Lääkkeen
vaikutus oli arvioimaton, ja muutaman tipan lisäys säännölliseen
annokseen ei luultavastikaan tekisi muuta kuin toisi hänelle levon,
jota hän niin epätoivoisesti kaipasi.

Hän ei totta puhuen tarkastellut kysymystä kovin tuskallisesti
-- unen saannin ruumiillinen vaatimus oli hänen ainoa ylläpitävä
aistimuksensa. Hänen mielensä peräytyi ajatuksen selkeyttä yhtä
vaistomaisesti kuin silmät supistuvat häikäisevässä valossa --
pimeyttä, pimeyttä, sitä hänen täytyi saada hinnalla millä hyvänsä.
Hän nousi vuoteellaan ja nieli lasin sisällön. Sitten hän puhalsi
kynttilän sammuksiin ja paneutui maata.

Hän makasi hyvin hiljaa, odottaen aistillisella mielihyvällä
unilääkkeen ensimmäisiä vaikutuksia. Hän tiesi ennakolta,
minkälaisia ne tulisivat olemaan -- sisäisen tykytyksen vähittäistä
lakkaamista, tahdottomuuden vienoa lähenemistä, ikäänkuin näkymätön
käsi tekisi pimeässä taikakulkuaan hänen ylitseen. Vaikutuksen
hitaus ja epäröinti lisäsi sen lumousta: oli suloista kurkistaa
alas tiedottomuuden hämäriin kuiluihin. Tänä yönä lääke näytti
vaikuttavan hitaammin kuin tavallisesti: jokainen kiivas tykytys
oli vaimennettava vuorostaan. Mutta vähitellen täydellisen
kukistumisen tunne valtasi hänet, ja hän ihmetteli veltosti, mikä
hänet oli saattanut tuntemaan tuskallisesti ja kiihtyneesti. Hän
näki nyt, ettei ollut mitään, mistä kiihtyä -- hän oli palannut
normaalielämänkatsomukseensa. Loppujen lopuksi ei huomispäivä
olisikaan niin vaikea, hän tunsi varmasti, että hänellä olisi tarmoa
ottaa se vastaan. Hän ei oikein muistanut, mitä hän oli pelännyt
kohdata, mutta tuo epävarmuus ei sen enempää häirinnyt häntä. Hän oli
ollut onneton ja nyt hän oli onnellinen -- hän oli tuntenut itsensä
yksinäiseksi ja nyt oli yksinäisyyden tunne haihtunut.

Hän liikahti kerran ja kääntyi kyljelleen, ja tätä tehdessään
hän äkkiä ymmärsi, miksei hän tuntenut itseään yksinäiseksi. Se
oli kummallista -- mutta Nettie Strutherin lapsi lepäsi hänen
käsivarsillaan: hän tunsi sen pienen pään painavan olkapäätään. Hän
ei tiennyt, miten se oli tullut sinne, mutta hän ei tuntenut siitä
hämmästystä, ainoastaan suloista, koko olentonsa läpi tunkevaa lämmön
ja mielihyvän väristystä. Hän laittoi itsensä mukavampaan asentoon
kiertäen käsivartensa pyöreän untuvaisen pään ympärille ja pidättäen
hengitystään, jottei se häiritsisi nukkuvaa lasta.

Hänen siinä maatessaan hän sanoi itsekseen, että oli jotakin, jota
hänen piti sanoa Seldenille, jokin sana, jonka hän oli löytänyt
ja joka oli tekevä elämän selväksi heidän välillään. Hän koetti
toistaa tuota sanaa, joka viipyi epämääräisenä ja valoisana
ajatuksen etäisellä äärellä -- hän pelkäsi, ettei hän muistaisi
sitä herätessään. Ja kunhan hän vain muistaisi sen ja sanoisi sen
Seldenille, niin hän tunsi, että kaikki olisi hyvin.

Vähitellen tuon sanan ajattelu haihtui ja uni alkoi vallata hänet.
Hän hieman ponnisteli sitä vastaan, tuntien, että hänen pitäisi
pysytellä valveilla lapsen takia. Mutta tämäkin tunne häipyi
vähitellen epäselväksi unisen rauhan tuntemukseksi, jonka läpi
yht'äkkiä pimeä yksinäisyyden ja kauhun varjo raivasi tiensä.

Hän kavahti taas pystyyn, viluisena ja säikähdyksestä väristen:
hetken ajan hänestä tuntui kuin olisi hän kadottanut lapsen
käsistään. Mutta ei -- hän oli erehtynyt -- hän tunsi vielä sen
ruumiin hennon kosketuksen, lämpö alkoi jälleen virrata hänen
lävitseen, hän otti sen vastaan, vajosi siihen ja nukkui.




XIV.


Seuraava aamu valkeni leutona ja kirkkaana, kesän tuntu ilmassa.
Auringonpaiste sattui vinosti Lilyn kadulle, pehmensi karheata
talon julkisivua, kultasi portaiden värittömät kaiteet ja heijasti
sädekehiä hänen verhotun ikkunansa ruuduista.

Kun sellainen päivä on sopusoinnussa mielialan kanssa, niin sen
henkäyksessä on juopumusta. Ja Selden, kiiruhtaen katua pitkin
läpi sen aamuisen siivottomuuden, tunsi olennossaan nuorekkaan
seikkailunhalun väristystä. Hän jätti tavan tutut polut ja retkeili
mielenliikutuksen tuntemattomalle merelle. Kaikki tuntomerkit ja
mitat olivat jääneet jälkeen ja hänen kulkuaan piti johtaa uusien
tähtien.

Tämä kulku johti tällä kertaa vain Miss Bartin täysihoitolaan;
mutta sen ränsistynyt sisäänkäytävä oli tullut tuntemattoman
kynnykseksi. Lähestyessään hän tarkasteli kolmea ikkunariviä
arvaillen poikamaisesti, mikä niistä oli Lilyn. Oli yhdeksän aika ja
talossa tuntui olevan jo työtä ja puuhaa. Hän muisteli jälkeenpäin
havainneensa, että vain yksi ikkunakaihdin oli alhaalla. Hän huomasi
myös, että eräällä ikkunalaudalla oli maljakko orvokkeja ja yht'äkkiä
hän päätti, että sen täytyi olla Lilyn ikkunan: häneen tietenkin
täytyi yhdistää ainoa kauneuskeidas rumassa ympäristössä.

Yhdeksän aika oli varhainen vieraskäyntiaika, mutta Selden oli
jättänyt kaikki sellaiset sovinnaisuuden noudattamiset. Hän tunsi
vain, että hänen on heti nähtävä Lily -- hän oli löytänyt sanan,
jonka hän aikoi sanoa hänelle eikä sen sanomista voinut lykätä
toiseen hetkeen. Oli ihmeellistä, ettei se ollut jo ennen tullut
hänen huulilleen, että hän oli päästänyt Lilyn menemään eilen illalla
voimatta sanoa sitä hänelle. Mutta mitäpä sillä väliä nyt, kun oli
tullut uusi päivä? Se sana ei ollut hämärää, vaan aamua varten.

Selden juoksi kiivaasti rappuja ylös ja soitti kelloa, ja touhustaan
huolimatta häntä hämmästytti suuresti, että ovi avautui niin
pian. Vielä hämmästyttävämpää oli hänestä sisäänastuttuaan nähdä,
että avaaja oli Gerty Farish -- ja että tämän takana häämötti
pahaenteisesti toisia olentoja järkytetyn näköisinä.

"Lawrence!" huusi Gerty oudolla äänellä, "kuinka pääsitte tänne niin
nopeasti?" -- ja vapiseva käsi, jonka hän laski Seldenin kädelle,
näytti siinä silmänräpäyksessä kietoutuvan tämän sydämelle.

Selden huomasi toiset kasvot, jotka näyttivät hölmistyneiltä pelosta
ja arveluista -- hän näki emännän valtavan olennon lähenevän itseään;
mutta hän vetäytyi takaisin kohottaen kätensä, kun taas hänen
silmänsä koneellisesti katsoivat ylös mustia puuportaita, joita
myöten hän heti tiesi serkkunsa vievän itseään.

Eräs ääni taka-alalla sanoi, että tohtori saattoi tulla takaisin
millä hetkellä tahansa -- ja ettei ylhäällä saanut mitenkään häiritä.
Joku toinen huudahti: "Se oli suurin ihme --?" sitten Selden tunsi,
että Gerty oli ottanut häntä ystävällisesti kädestä ja että heidän
täytyy antaa mennä yksin ylös.

He nousivat hiljaa kolme kerrosta ja kulkivat käytävää pitkin
suljetulle ovelle. Gerty avasi oven ja Selden meni hänen jäljessään.
Vaikka kaihdin oli alhaalla, heitti vastustamaton auringonvalo
himmennetyn kultajuovan huoneeseen, ja sen valossa Selden näki kapean
vuoteen seinustalla ja vuoteella Lily Bartin hahmon liikkumattomin
käsin ja rauhallisin, muuttunein kasvoin.

Että se oli todellakin Lily Bart, sen kielsi kiihkeästi jokainen
hermo Seldenissä. Todellinen Lily Bart oli levännyt hänen sydäntään
vasten vain muutamia tunteja sitten -- mitä hänellä oli tekemistä
noiden oudoksikäyneiden ja rauhallisten kasvojen kanssa, jotka -- nyt
ensimmäistä kertaa -- eivät kalvenneet eivätkä kirkastuneet hänen
tullessaan?

Gerty, myöskin oudon rauhallisena ja tietoisesti itsensähillitsevänä
kuten ainakin se, joka on kestänyt monet huolet ja tuskat, seisoi
vuoteen vieressä puhuen ystävällisesti, ikäänkuin toimittaen
viimeisen viestin.

"Tohtori löysi kloraalipullon -- hän on nukkunut huonosti jo pitkät
ajat, ja varmaankin hän on ottanut erehdyksessä liika suuren
annoksen... Ei ole epäilemistäkään -- ei mitään epäilyä -- ei ole
kysymystäkään -- tohtori on ollut kovin hyvä. Sanoin hänelle, että me
jäisimme mielellämme yksin vainajan kanssa -- selvittäisimme hänen
asiansa ennenkuin kukaan muu tulee. Tiedän, että hän olisi sitä juuri
tahtonut."

Selden tuskin tajusi, mitä Gerty puhui. Hän seisoi katsoen alas
nukkuviin kasvoihin, jotka näyttivät lepäävän siinä kuin hieno
melkein näkymätön naamio niiden elävien piirteiden yllä, jotka hän
oli tuntenut. Hän tunsi, että todellinen Lily oli vielä siinä, aivan
hänen lähellään, mutta näkymättömänä ja luoksepääsemättömänä. Ja
heitä erottavan esteen ohuus kiusasi häntä avuttomuuden tunteella.
Heidän välillään ei ollut koskaan ollut kuin pieni tuskin huomattava
este -- ja kuitenkin hän oli antanut sen pitää heitä erillään! Ja
vaikka se nyt tuntui heikommalta ja hennommalta kuin koskaan, oli se
äkkiä kovettunut timantiksi, ja turhaan hän saattaisi vaikka päänsä
lyödä murskaksi sitä vastaan.

Hän oli langennut polvilleen vuoteen viereen, mutta Gertyn kosketus
nosti hänet pystyyn. Ja kun heidän katseensa yhtyivät, hämmästyi
Selden aivan erikoista valoa serkkunsa kasvoilla.

"Ymmärrättehän, mitä varten tohtori läksi? Hän lupasi, ettei tulisi
mitään häiriötä -- mutta muodollisuuksia täytyy noudattaa. Ja minä
pyysin hänen suomaan meille aikaa tarkastaa ensin hänen tavaroitaan
--"

Selden nyökkäsi, ja Gerty silmäili pientä köyhästi kalustettua
huonetta. "Se ei kysy pitkää aikaa", päätti hän.

"Ei -- se ei kysy pitkää aikaa", myönsi Selden.

Gerty piti Seldenin kättä omassaan vielä hetkisen ja luoden sitten
viimeisen silmäyksen vuoteeseen hän kulki hitaasti ovea kohti.
Kynnyksellä hän pysähtyi lisätäkseen: "Löydätte minut alhaalta, jos
kaipaatte minua."

Selden nousi pidättääkseen häntä. "Mutta minne te menette? Hän olisi
toivonut --"

Gerty pudisti päätään hymyillen. "Ei, tätä juuri hän olisi toivonut
--" ja kun hän puhui, kävi valo läpi Seldenin tunteettoman kurjuuden
ja hän näki syvälle rakkauden kätkettyihin salaisuuksiin.

Ovi sulkeutui Gertyn jälkeen ja Selden seisoi yksin vuoteessa
liikkumattomana nukkujan kanssa. Hän sai mielijohteen kääntyä hänen
vierelleen, langeta polvilleen ja lepuuttaa tykyttävää päätään
tyynyllä lepäävää rauhallista poskea vastaan. Heillä ei ollut koskaan
ollut keskenään rauhaa, noilla kahdella, ja nyt hän tunsi vetoa
vainajan rauhallisuuden ihmeellisiin salaperäisiin syvyyksiin.

Mutta hän muisti Gertyn varoittavat sanat -- hän tunsi, että vaikka
aika oli lakannut tästä huoneesta, sen jalat kiiruhtivat pysähtymättä
ovea kohti. Gerty oli suonut hänelle tämän viimeisen puolitunnin, ja
hänen täytyi käyttää sitä, kuten Gerty tahtoi.

Hän kääntyi ja katsoi ympärilleen ankarasti pakottaen itsensä
saavuttamaan jälleen tietoisuuden ulkonaisista asioista. Huoneessa
oli vähän kalustoa. Siellä oli Lilyn toalettiesineitä, ainoita
ylellisyyden merkkejä, joiden sydäntä kouristava tutunomaisuus
hätkäytti Seldeniä ja jotka näyttivät, mitä hänen toisten
kieltäytymistensä oli täytynyt maksaa. Huoneessa ei ollut muuta
persoonallisuuden merkkiä, jollei se näyttäytynyt niukkojen
huonekalujen huolellisessa siisteydessä: pesupöydän, kahden tuolin,
pienen kirjoituspulpetin ja vuoteen vieressä olevan pienen pöydän.
Tällä pöydällä oli tyhjä pullo ja lasi, ja näistäkin hän käänsi pois
katseensa.

Pulpetti oli kiinni, mutta sen kannella oli kaksi kirjettä, jotka
hän otti käteensä. Toisessa oli erään pankin osoite, ja kun se oli
varustettu postimerkeillä ja suljettu, pani Selden hetken epäröityään
sen pois. Toisessa kuoressa hän luki Gus Trenorin nimen, ja sen
laidat olivat vielä liimaamatta kiinni.

Kiusaus kävi läpi hänen olentonsa kuin puukon isku. Hän kamppaili sen
käsissä tukien itseään pulpettia vasten. Miksi hän oli kirjoittanut
Trenorille -- kirjoittanut otaksuttavasti juuri heidän erottuaan
edellisenä iltana? Tuo ajatus turmeli viimeisen hetken muiston,
teki pilkkaa sanasta, jonka hän oli tullut sanomaan ja vieläpä
särki sovittavan hiljaisuudenkin, jonka yli se lankesi. Hän tunsi
lennähtäneensä takaisin kaikkiin niihin rumiin epäilyksiin, joista
hän ajatteli päässeensä ainiaaksi. Mitä hän loppujen lopuksi tiesi
Lilyn elämästä? Vain niin paljon kuin tämä oli suvainnut näyttää
hänelle, ja miten vähän se oli katsoen siihen, mitä maailma arveli!
Millä oikeudella -- kirje hänen kädessään näytti kysyvän -- millä
oikeudella hän juuri nyt tunkeutui vainajan salaisuuksiin kuoleman
jättämän aukon kautta? Hänen sydämensä huusi, että se oli heidän
viimeisen yhdessäolohetkensä oikeudella, hetkellä, jolloin vainaja
itse oli antanut avaimen hänen käteensä. Niin mitäs, jos Trenorin
kirje oli kirjoitettu sen jälkeen?

Hän laski sen kädestään äkillisen inhon valtaamana ja kääntyi
päättävästi siihen, mitä hänellä oli jäljellä tehtävästään.
Loppujen lopuksi olisi tuo tehtävä helpompi täyttää nyt, kun hänen
persoonallinen osuutensa siihen oli mennyt olemattomiin.

Hän kohotti pulpetin kantta ja näki siinä shekkikirjan ja
muutamia paketteja, laskuja ja kirjeitä, järjestettyinä sillä
täsmällisyydellä, joka oli ominaista kaikille vainajan toimille.
Selden tarkasti ensin kirjeet, koska se oli hänen työnsä vaikein osa.
Tuli ilmi, että niitä ei ollut monta eivätkä ne olleet tärkeitä,
mutta niiden joukossa Selden löysi, omituisin sydämen kouristuksin,
kirjelapun, jonka hän itse oli kirjoittanut Lilylle Bryiden pitojen
jälkeisenä päivänä.

"Milloin saan tulla luoksenne?" -- nämä hänen omat sanansa saivat
hänet toteamaan sen arkuuden, joka oli karkoittanut hänet Lilystä
itse voiton hetkellä. Niin, hän oli aina pelännyt kohtaloaan ja hän
oli liian rehellinen ollakseen nyt tunnustamatta arkuuttaan, sillä
eivätkö nyt olleetkin kaikki hänen entiset epäilyksensä heränneet
henkiin pelkällä Trenorin nimen näkemisellä?

Hän pisti kirjeen taskuunsa taittaen sen huolellisesti niinkuin
ainakin sen, jonka vainajan hallussaanpitäminen oli tehnyt
kallisarvoiseksi. Sitten hän jatkoi paperien tarkastelua.

Hämmästyksekseen hän huomasi, että kaikki laskut olivat kuitatut;
niiden joukossa ei ollut yhtään maksamatonta. Hän avasi shekkikirjan
ja näki, että edellisenä iltana sinne oli tullut kymmenen tuhannen
dollarin shekki rouva Penistonin pesänvalvojilta. Perintöosuus
oli siis maksettu aikaisemmin kuin mitä hän oli osannut odottaa
Gertyn puheista päättäen. Mutta käännettyään lehden hän huomasi
ihmetyksekseen, että huolimatta tästä vastasaadusta summasta varat
olivat jo supistuneet muutamiin dollareihin. Pikainen silmäys
shekkien kantoihin, joista jokainen oli päivätty eilen, osoitti,
että neljän tai viiden sadan dollarin välillä oleva summa perinnöstä
oli käytetty laskujen maksuksi, kun taas jäljellä olevat tuhannet
sisältyivät yhteen shekkiin joka oli samaan aikaan kirjoitettu
Charles Augustus Trenorille.

Selden pani kirjan pois ja vaipui pulpetin viereiselle tuolille. Hän
nojasi kyynärpäänsä pulpetille ja kätki kasvonsa käsiinsä. Elämän
vihaiset vedet kohosivat korkeina hänen ympärillään, niiden kalsea
maku oli hänen huulillaan. Selittikö Trenorille osoitettu shekki
mysteeriota vai syvensikö se sitä? Aluksi hänen järkensä kieltäytyi
toimimasta -- hän tunsi vain sen häpeätahran, jonka saivat aikaan
liiketoimet Trenorin kaltaisen miehen ja Lily Bartin kaltaisen
naisen välillä. Sitten selveni vähitellen hänen sekaantuneet
havaintokykynsä, vanhat vihjaukset ja huhut muistuivat hänen
mieleensä ja noista samoista vihjauksista, joita hän oli pelännyt
saada toteen, hän pani kokoon mysteerion selityksen. Oli siis totta,
että Lily oli ottanut rahoja vastaan Trenorilta, mutta totta myöskin,
kuten pienen pulpetin sisältö näytti, että velka oli ollut hänelle
sietämätön ja että ensi tilaisuuden sattuessa hän oli vapauttanut
itsensä siitä, vaikka tuo teko jätti hänet katsomaan vasten silmiä
hellittämätöntä köyhyyttä.

Tämä oli kaikki, mitä hän tiesi -- kaikki, mitä hän voi toivoa
saavansa jutusta irti. Mykät huulet tyynyllä kielsivät häneltä muun
-- jolleivät ne kuitenkin olleet kertoneet muun siinä suudelmassa,
jonka ne olivat painaneet hänen otsalleen. Niin, hän saattoi nyt
lukea tuohon hyvästijättöön kaiken sen, minkä hänen sydämensä vaati
sieltä löydettäväksi. Hän saattoi myöskin ammentaa sieltä rohkeutta
olemaan syyttämättä itseään siitä, että oli jättänyt saavuttamatta
edullisen tilaisuuden huippukohdan.

Hän näki, että kaikki elämän ehdot olivat liittoutuneet pitämään
heitä toisistaan erillään, sen jälkeen kuin hänen todellinen
irtaantumisensa ulkonaisista vaikutuksista, jotka kuljettivat Lilyä,
olivat menneet hänen henkisen herkkyytensä yli ja tehneet hänelle
vaikeammaksi elää ja rakastaa arvostelematta. Mutta hän oli ainakin
rakastanut Lilyä -- oli ollut taipuvainen perustamaan tulevaisuutensa
uskolle häneen -- ja joskin tuo hetki oli määrätty karkaamaan heiltä,
ennenkuin he voivat tarttua siihen, näki hän nyt, että se oli
pelastettu heille molemmille kokonaisena heidän elämänsä raunioista.

Tämä rakkaudenhetki, tämä ohi vilahtava voitto omasta itsestään
oli pidättänyt heitä sammumasta; se oli Lilyn ajanut Seldenin luo
jokaisessa ponnistelussa ympäristönsä vaikutuksia vastaan ja oli
Seldenissä pitänyt yllä uskoa, joka häntä nyt veti katuvaisena ja
sovitettuna Lilyn puoleen.

Hän polvistui vuoteen viereen ja kumartui vainajan yli kuluttaen
heidän viimeisen hetkensä pohjasakkaa myöten. Ja hiljaisuudessa
heidän välillään vaihtui sana, joka selvitti kaiken.








End of the Project Gutenberg EBook of Säätynsä uhri, by Edith Wharton

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53272 ***