*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61576 ***

KAKSI PAKOLAISTA

Austraalialainen kertomus

Kirj.

FRIEDRICH GERSTÄCKER


Suomennos





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.




ENSIMÄINEN LUKU.


Squatteri [Squatter'eiksi nimitetään Austraaliassa suurien lammas-
ja sarvikarjalaumojen omistajia, joilla tavallisesti on vuokralla
suunnattomia aloja aro- ja ruohomaata. Squattereja on tähän asti
pidetty Austraalian ylimyksinä. Suom. muist.] Powellin perhe Murray-joen
varrella Austraaliassa oli kauhun vallassa. Mustan poliisivoiman
päällikkö, luutnantti Walker, oli äkkiarvaamatta heidän keskellään
kavaluudella vanginnut heidän vieraansa Mac Donaldin. Poliisiupseeri
selitti, että tämä oli henkipatoksi julistettu rosvo Jack London,
myöskin tunnettu nimillä Murphy ja Bridol.

Powellilaiset katsoivat olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa Mac
Donaldille, sillä hän oli pelastanut heidän vanhimman tyttärensä Saran
mustien raakalaisten käsistä, jotka olivat hyökänneet ratsastusretkellä
hänen kimppuunsa ja yrittäneet raahata hänet mukaansa. Mutta jo eräällä
aikaisemmallakin käynnillään Mac Donald oli hankkinut itselleen
Powellin perheen kunnioituksen ja rakkauden. Erittäinkin Sara tunsi
kiintyneensä tuohon komeaan, ritarilliseen mieheen lämpimällä
rakkaudella, vaikkei Mac Donald tehnyt mitään rohkaistakseen hänen
mieltymystänsä. Walker sitävastoin oli, ennenkuin oli vanginnut
onnellisen kilpailijansa, kosinut Saraa, mutta saanut rukkaset.

Erään, kuten ilmoitettiin, Englannissa tehdyn murhan tähden oli Mac
Donald tuomittu siirtovankeuteen Austraaliaan. Mutta uhkarohkealla
tavalla hän karkasi vankilasta. Ollakseen turvassa hän pakeni metsiin,
missä teki huimalla rohkeudellaan nimensä kuuluisaksi. Verta hän ei
kuitenkaan vuodattanut koskaan.

Turhaan sekä herra Powell että hänen voutinsa Bale, jotka luottivat Mac
Donaldiin ja hänen viattomuuteensa, tarjoutuivat menemään takuuseen
siitä, että hän oli vapaaehtoisesti saapuva lähimmän tuomioistuimen
eteen. He tahtoivat siten säästää häntä joutumasta häpeällisesti
kuljetettavaksi käsiraudoissa. Mutta Walker hylkäsi jalomielisen
tarjouksen viitaten velvollisuuteensa, samoin Mac Donald, joka ei
tahtonut olla kiitollisuudenvelassa poliisiupseerille.

Toby, "kuivan neva-aseman" uusi majanvartia, istui näiden tapahtumain
aikana mökkinsä edustalla ja pureksi tupakan puutteessa nyreänä varpua.
Paimen oli vastikään ajanut lauman pois ja jättänyt äreän miehen
vartioimaan paikkaa.

"Hm", murahti hän puhuen itsekseen, -- "täällä minä nyt ikävissäni
murjotan tämmöisessä perhanan pesässä. -- Majanvartian virka ja palkkaa
kaksikymmentä puntaa vuodessa -- ainakin hyvä korko sille sataselle,
joka on luvattu päästäni -- mutta ei tupakan hiventä eikä muuta keinoa
edessä kuin näivettyä tässä kirotun kuivassa elämässä ja maassa kuin
mikäkin käpertynyt sieni. Jollei tässä olisi pakko parannella noita
haavoille juostuja raajojani ja antaa väsyneen, vainotun ruumis-pahan
hieman levätä, niin tekisinpä piruja ja näyttäisin miten lampaita
paimennetaan ja laittaisin koirille kovan leikin... On tämäkin maa --
kaikki ylösalaisin... oikea piintynyt metsäsissi pannaan talonvahdiksi
-- pukki kaalimaan vartiaksi -- eikä sitten edes jätetä hänelle mitään
varastettavaa. Kyllä tästä taas pitää rannikolle päästä ja hankkia
parempi turvapaikka. -- Kunpa nyt edes tulisi joku päällysmiehen
roisto tänne, että saisin tupakkaa... sitä kun on, niin kelpaa
huilata vaikka maailman ääriin. -- -- Ja Jack Londonkin on täällä --
herrasmies taas niinkuin tavallista, ja peevelin hyvä hevonen sillä
on. John saa tietysti juosta. No, saa täällä edes olla rauhassa noilta
niinsanotun oikeuden vainukoirilta, ja Jumalan tai perkeleen avulla
kai vielä Johnkin kerran saa hyvän hevosen allensa ja siistin nutun
ruumiinsa verhoksi. Hevonen ensiksi -- muu seuraa sitten itsestään.
Halloo, kuka siellä?" keskeytti hän äkkiä, kuullessaan kavion kapsetta.
Vaistomaisesti hän nousi ja tempasi majan seinustalta kiväärinsä, jotta
se olisi käsillä tarpeen tullen. Mutta sitten hän näki harvan pensaikon
läpi, että tulija oli vouti, ja pistäen kätensä taskuun hän käveli
verkalleen muutaman askelen häntä vastaan.

"Vai niin, Toby, noin ahkerana?" virkkoi Bale, joka ajaa karahutti
paikalle. "Tuota tarhan-aitaa pitäisi korjata, ja tähän kattoonkin
olisi pantava jokunen uusi kaarnalevy. Luullakseni olen siitä jo kerran
teille sanonut. Vai aiotteko ruveta jatkamaan edeltäjänne tointa?"

"Hitto vieköön", murisi uusi majanvartia, "minulta ei käy työnteko,
jollei ole tupakkapuru hampaissa. Kurkkuni on niin kuiva, että tuskin
henki kulkee."

Nauraen vastasi vouti: "Jos sitä vain puuttuu, niin tässä on. -- Mutta
kun kone nyt on rasvattu, niin se toivottavasti tekee työtäkin."

"Eiköhän", myönteli mies tyytyväisen näköisenä repien muitta mutkitta
käärepaperin pois ja työntäen himokkaasti suuhunsa koko pötkyn.
"Tyytyväiseksi tulette. -- Peijakas, kylläpä maistuu!"

"Kauanko olette ollut ilman tupakkaa?"

"Kauanko? -- jo siitä kai on kulunut iankaikkisuus; olen sen jälkeen
kadottanut koko ajantietoni. Tänään alkaa uusi vuosi."

"Onneksi olkoon! Muuten -- huomisaamuna tulevat rattaat tänne.
Tarvitsemme lisää teuraslampaita, sillä meillä on koko liuta mustia
poliiseja kartanossa kortteeria."

Vastausta odottamatta hän ratsasti tiehensä jättäen uuden majanvartian
kaikkea muuta kuin mieluisan ällistyksen valtaan.

"Tuhat tulimaista", jupisi mies itsekseen, "siinäpä kaunis juttu --
_ne_ nuuskijat täällä... taisi loppua lyhyeen ilo täällä pensaikon
turvissa? [Austraalian sisäosissa on suolakasvien muodostamia
omituisia, äärettömän laajoja pensaikkoja (swubs). Suom. muist.] Hm,
hm, -- hyväpaikkainen majanvartia pensaikon keskellä, naula tupakkaa
käsirahoina ja nuo mustat pedot kenties tuossa paikassa kintereillä.
Johnny, Johnny, asema on tukala, ja jos tällä kertaa selviät pulasta,
niin kunnioitanpa sinua. Mutta joutavia, kuka tietää osuvatko he
koskaan näille maille. Ei pidä älähtää, ennenkuin tuntuu nahassa kipu,
ja kyllä aika neuvon tuo. Pois en nyt tohdi lähteä, ennenkuin he
keksivät olinpaikkani ja pakottavat minut pötkimään pakoon, sillä tässä
pehmeässä maassa he kohta olisivat kaikki kuin viivana perässäni --
täällähän voi sokeakin kepillä tuntea jäljet hiekassa. Mutta varoillaan
täytyy olla entistä enemmän -- ja jos he tulevat -- hiisi heidät
vieköön" -- sanoi hän synkästi, lisäten vielä karkean kirouksen --
"niin eivät he turhanpäiten ole kolmea vuotta ajaneet Punaista Johnia
takaa pensaikoissa, missä hän on tehnyt veljesliiton mustien kanssa ja
oppinut ainakin osan heidän viekkauttansa. Eikä sitäpaitsi pyssynikään
ole mikään turha kapine, ja niin kauan kuin ruutia ja lyijyä riittää,
voin pitää heidät loitolla itsestäni."

Puhuessaan hän meni majaan, pienensi levollisesti piipullisen tupakkaa
ja puhalteli pian ilmeisellä mielihyvällä savuja ilmaan. Pyssyn hän
ripusti selkäänsä lähteäkseen aidankorjaus- ja katonpaikkaustyöhönsä.
"Jahka ajorenki huomisaamuna tulee tänne, niin saan häneltä joka
tapauksessa tietää, mitä mustat hommaavat. Ehkä ne ovatkin jatkaneet
matkaansa, niin ettei tarvitse niitä sen enempää pelätä", tuumi hän.

Hän tiesi, että niin kauan kuin hän oli täällä palveluksessa, hänen
täytyi täyttää velvollisuutensa. Katonpaikkuuseen hän tarvitsi muutamia
suuria puunkuoren palasia, ja siksi hän, mökistä löytämänsä pieni
kirves muassaan, lähti verkalleen astumaan kohden muuatta läheistä
laguunia, jonka partaalla kasvoi useita suuria kumipuita.

Kiväärinsä hän piilotti erään puun taakse siltä varalta että vouti ehkä
sattuisi palaamaan tätä tietä. Sitten hän tottuneella kädellä hakkasi
ja irroitti tarvittavat kuorenpalat. Hän syventyi työhönsä niin,
että hetkeksi kokonaan unohti ympäristönsä. Yhtäkkiä hän kuuli aivan
vierestänsä jonkun huutavan hänen vanhaa sissinimeänsä: "Punainen John!"

Ikäänkuin käärmeen pistämänä hän käännähti, ja olipa säikähdyksen
syytäkin, sillä tuskin viidentoista askelen päässä hänestä seisoi,
kivääri häntä kohti tähdättynä, musta mies pelätyn pensaikkopoliisin
puvussa, nauraa hohotti huomatessaan yllätyksen vaikuttaman
hämmästyksen hänen kasvoillaan ja huusi huonolla englanninkielellään:

"Mitäs kuuluma, Punainen John, häh? Hyvä kuuluma? Ha-ha-haa! -- Jaa
jaa, nyt me mene yhdessä paksun sauhun tykö [kaupunkiin]. -- Seis,
ei liikkua!" karjaisi hän uhkaavalla äänellä, kun niinsanottu Toby
vaistomaisesti liikahti sinnepäin, missä kiväärinsä oli. -- "Kuyunkon
pyssyssä on paljo lyijy, paljo ruuti -- pam, se paukku, ja kuula teke
läven, raukka Punainen John."

John, joka näin oli joutunut satimeen, oli kiukusta haljeta, että
hän, vanha, ovela sissi, oli antanut poliisimiehen tällä tapaa vetää
itseään nenästä. Mutta väkivalta ei nyt auttanut mitään; jos laukaus
vain haavoittaisikin häntä, olisi hän pensaikossa mennyttä miestä.
Sitäpaitsi saattoi lähitienoilla olla muitakin, jotka pyssynpamaus vain
pikemmin toisi tänne. Luotuaan pikaisen silmäyksen kohden puuta, jota
vasten hänen kiväärinsä nojasi, hän tuli vakuutetuksi, ettei musta
aavistanut pyssyn läheisyyttä; muuten mies olisi hiipinyt paikalle
toiselta puolen, saadakseen ensin aseen valtaansa. Oli siis vielä
toivoa. Nyt, piti vain panna viekkaus viekkautta vastaan, ja siksi hän
aivan rauhallisena alkoi nurista:

"No mikä nyt on hätänä? Eikö ihminen saa enää tehdä rauhassa työtänsä
ilman ettei joku tuollainen musta, sinitakkinen hirtehinen ryömi hänen
perässään ja tähtää häntä pyssyllä? Ollaanko tässä metsäsissien parissa
vai rauhallisella asemallako?"

"Kaikki hyvin, Punainen John, oikein hyvin!" nauroi musta mielissään
viekkautensa onnistumisesta. "Ei vaan pakoon, muuten puff --
kuula vielä vikkelämpi kuin bumerangi." [Bumerangi: Austraalian
alkuasukkaiden käyttämä heittoase. Suora, muist.]

"Mene hiiteen!" sätti valkoihoinen. "Mitä sinä oikeastaan tahdot
minusta ja miksi nimität minua Punaiseksi Johniksi, häh? Nimeni on
_Toby_ ja minä olen täällä majanvartiana."

"Ha-ha-haa", nauroi musta jälleen. "Kaikki hyvin... mister Walker tulla
oikein iloiseksi."

"Walker -- hitto soikoon", ajatteli John, "nyt on piru merrassa". Mutta
hän ei antanut mustan poliisin huomata, kuinka tuo nimi häntä säikytti,
vaan päinvastoin kysyi:

"_Kuka_ tulee iloiseksi? -- Mutta laske nyt jo hitossa pyssy
poskeltasi! Näethän sinä, senkin perhanan sokea maamyyrä, etten minä
voi juosta pakoon." Sitten hän käänsi poliisimiehelle selkänsä ja astui
ontuen noin viiden askelen päässä olevan puun luokse, jonka juurelle
paneutui hitaasti istumaan.

Kuyunko oli hyvin epäluuloisena seurannut tätä liikettä. Että
valkoihoinen _ei_ ollut ontuva, sen hän oli nähnyt jäljistä, joita
seuraten oli tänne hiipinyt; ontuminen oli vain tuon pelätyn veijarin
viekkautta, jolla hän koetti voittaa Kuyunkon luottamuksen. Mutta
mustaihoinen nauroi hiljaa itsekseen, että valkoinen mies piti häntä
niin tyhmänä, ja kun alaston vuorenseinä aivan puun takana kohosi noin
neljänkymmenen askelen korkuisena jyrkänteenä, joten rosvo siis ei
voinut sitäkään tietä päästä pakoon hänen pyssynsä ulottuvilta, antoi
hän miehen tehdä mielensä mukaan. Vasta kun hän oli istuutunut, laski
poliisi pyssynsä ja läksi verkalleen, mutta vielä hyvin varovaisena
astumaan häntä kohden.

"Kuka se tulee iloiseksi, häh?" kysyi John vielä kerran.

"No mister Walker, luutnantti", vastasi musta.

"Hänkö?" huudahti John teeskennellen riemastusta niin taitavasti, että
ovela poliisimieskin joutui ymmälle.

"No jos _hän_ on täällä, niin sitten ei minulla ole hätää, poikaseni!
Samainen mies on juuri kirjoittanut minulle, että hänellä on taskussaan
täydellinen armahduskirja minulle. Peijakas, poika, se tieto oli
tupakkamällin arvoinen."

"Tupakka -- onko teillä?" kysäisi Kuyunko himokkaasti, rohkenematta
kuitenkaan lähestyä vankiansa, jonka hän ladatulla pyssyllään piti
helposti vallassaan.

"Luulisinpä olevan", nauroi rosvo, -- "vouti juuri toi kokonaisen
naulan... tahdotko maistaa?"

Musta viivytti vastaustaan hetken. Mutta hänen omatuntonsa ei estellyt.
Mitä hän saattoi hankkia vangilta itselleen, oli puhdasta voittoa; sitä
ei siis pitänyt jättää hyväkseen käyttämättä.

"Hyvä", sanoi hän, "mutta sitte Punainen John tule minun kanssa
luutnantti Walkerin tykö -- hyvä mies mister Walker, ei teke hänelle
mitään paha."

"Niin, kyllä tunnen sen miehen hyvyyden", ajatteli John, mutta ääneen
hän vastasi, kopeloiden taskujaan rauhallisesti ja näköjään aivan
välinpitämättömänä, muka tupakkaa etsien:

"Tulen kyllä, poikaseni, oikeinpa mielelläni... hauska taas tavata
luutnanttiasi... minne hittoon se tupakka... _yksinkö_ sinä tänne
tulit?"

"Ihan yksin", nauroi Kuyunko, aikalailla ylpeänä siitä, että oli omin
päin saattanut vaarallisen valkoihoisen kiikkiin. "Kaikki toiset
asemalla..."

"Ei mutta... luulenpa, että olen jättänyt tupakkani tuonne pensaan
juurelle -- siellähän se on ihan takanasi... nyt astut sen päälle."

Kuyunko vilkaisi varovasti sinnepäin, mihin John oli osoittanut,
kääntämättä kuitenkaan selkäänsä, ja vasta nähdessään sissin jäävän
aivan rauhallisena loikomaan kyynärpäittensä varaan, hän kääntyi
katsomaan taaksensa. Se kesti vain tuokion, mutta siinä ajassa
John jo ehti ponnahtaa pystyyn ja harpata puun taakse, ennenkuin
Kuyunko ennätti nostaa pyssyn poskelleen ja tähdätä. Musta, joka ei
aavistanutkaan, että John oli kätkenyt aseensa sinne, luuli, että
tämä tahtoi saada puunrungon itsensä ja poliisin vähin, päästäkseen
karkaamaan pensaikkoon. Hän hyökkäsi senvuoksi kivääri ojennettuna ja
täysin varmana omasta turvallisuudestaan puuta kohti ja hieman sivulle
saadakseen karkulaisen jälleen tähtäimeensä. Mutta yhtäkkiä pamahti
laukaus hiljaisessa metsässä, ja Kuyunko, jonka käsistä kivääri putosi,
seisoi tuokion hiljaa ja liikahtamatta, tuijottaen murhaajaansa, sitten
kädet hervahtivat alas ja hän suistui kuolleena maahan.

Punainen John latasi vaistomaisesti kiväärinsä uudelleen, ennenkuin
muuhun ryhtyi.

"Siinä se", jupisi hän puhuen tapansa mukaan ääneen itseksensä. "_Se_
lurjus on saanut palkkansa, mutta kauanko kestänee, ennenkuin koko
parvi on kimpussani. Jollei tuo peijakas olisi hiipinyt niskaani kuin
kissa, -- hm, enpä olisi luullut, että ne tällä lailla pystyisivät
yllättämään minut. Ja mitä nyt tehdä? No, eipä hätää! Ei ole Punainen
John turhanpäiten ollut kolme vuotta kuin kaahattu villi koira, eikä
tässä kannata siekailla, kun on kenties neljäkolmatta tuntia tai
enemmänkin aikaa päästä takaa-ajajista edelle. Tahtoisinpa nähdä,
kumpi on viisaampi, minäkö vai nuo mustat pakanat, joita meidän
kristitty kuvernöörimme usuttaa ihmisten kimppuun niinkuin koiriansa
kettujen perään. Punainen John ei ole vielä heidän käsissään, ja jos he
lähettävät miehiänsä _yksitellen_ jälkeeni, niin taidanpa vähitellen
tehdä lopun koko heidän suuriarvoisesta poliisivoimastaan, ha-ha-haa.
Näytän pitkän nenän niille roistoille, niin pitkän kuin tuo kumipuu."

Ensin hän laukaisi vainajan kiväärin ja heitti sen maahan ruumiin
viereen. Sitten hän kostutti kaulaliinansa läpimäräksi kuolleen
veressä ja pani sen suurenpuoleiselle puunkuoren kappaleelle, jonka
otti olallensa ja läksi kiireesti astumaan takaisin majaan hakeakseen
sieltä itselleen evästä ja muutakin kelpaavaa kalua. Mennessään hän
pysähtyi monta kertaa ja tipahutti pisaran verta maahan. Majassa hän ei
viipynyt kauan, sillä siellä hän saattoi joka hetki saada kimppuunsa
uusia vakoilijoita. Hän vain mursi auki Hendricks paimenen arkun, joka
oli nurkassa, otti siitä rahaa, taskuveitsen ja tulukset ja painautui
sitten suorinta tietä joelle.

Hän pakeni aluksi niin kiireesti kuin suinkin ja vältti kaikkia
pehmeitä paikkoja maassa, joissa hänen jälkensä olisivat näkyneet liian
selvään. Vallan hyvin hän tiesi, ettei se mitään auttanut ja että
mustat tulivat seuraamaan häntä yhtä helposti kuin selvällä maantiellä;
mutta takaa-ajajien täytyi edes uskoa, että hän oli koettanut johtaa
heitä harhaan. Se kuului hänen suunnitelmaansa samoin kuin nuo
sinne-tänne tiputetut veripisaratkin. Hän oli muka haavoittunut,
joka alussa pakeni minkä juoksemaan pääsi, mutta jonka voimat
vähitellen heikkenivät. Hän pysähtyi monta kertaa, vieläpä istahtikin
silloin-tällöin ja jätti joka paikkaan verisiä jälkiä, vaikkakin
pieniä. Viimeiset parisataa askelta jokirannasta hän kulki hitain,
laahustavin askelin, laskeutui pitkäkseen muutaman puun alle, vaikkakin
vain pariksi sekunniksi, ja etsi sitten sopivaa paikkaa uidakseen joen
poikki, joka tällä kohtaa oli melkoisen syvä.

Hän valitsi paikan, jossa ranta oli matala, mutta jonka vastaisella
puolella oli hyvin syvä kohta. Veneenä, johon hän pani kiväärinsä,
ruutinsa, peitteensä, tuluksensa ja verisen kaulahuivinsa
säilyttääkseen ne kuivina, hän käytti puunkuorta, jonka oli tätä
tarkoitusta varten ottanut mukaansa. Taitavana uimarina hän pääsi
helposti toiselle rannalle. Täällä vasta alkoi hänen juonensa, jonka
tarkoituksena oli johtaa mustat harhaan. Hän tarttui kynsin melkoisen
jyrkkään savitörmään, ikäänkuin olisi yrittänyt kavuta sitä myöten
maalle, nosti polvensa ylös, mutta luisui jälleen alas ja veti veristä
huivia pari kertaa maata pitkin. Kiväärin jäljenkin hän painoi
pehmeään saveen. Mutta sitten hän läksi, vetäen perässään pientä
kaarnavenettänsä, uimaan virran mukana hitaasti jokea alaspäin. Oli jo
sangen hämärä, ja hän tiesi, ettei hänellä tänä yönä enää ollut pelkoa
takaa-ajajistaan. Nyt oli vain pidettävä huoli siitä, etteivät nämä
päässeet vallan pian uudestaan hänen jäljilleen.

Hänen laskunsa pitivät erinomaisesti paikkansa siinäkin suhteessa, että
poliisimiehet olivat päättäneet odottaa tiedustelijansa palaamista
ennenkuin kävivät rosvoa vangitsemaan. Ennenkuin he siis saivat tietää
kumppaninsa kohtalon ja ennenkuin Hendricks raivostuneena rahojensa
varkaudesta oli ehtinyt valittaa karannutta majanvartiaa vastaan, oli
John ennättänyt olla matkallaan lähes neljäkolmatta tuntia ja siten
saanut katkaistuksi jälkensä monen peninkulman laajuudelta.

Kun mustat myöhemmin löysivät toverinsa ruumiin, seurasivat he helposti
pakolaisen jälkiä ja osoittivat naureskellen veritäpliä, joiden he
arvelivat johtuneen pahasta haavasta -- olihan Kuyunkon pyssy ollut
laukaistu. -- Joen toiseltakin rannalta lie löysivät ilman ajanhukkaa
verijäljet ja muut merkit, vartavasten heitä varten tehdyt. Mutta siinä
vääpeli, joka oli liittynyt mukaan, heitti kaiken toivon varmaksi
luullun saaliin elävältä pyydystämisestä.

"Pojat!" huusi hän miehillensä. "Se roisto on saanut kurkkunsa vettä
täyteen, ja nyt menee meiltä sata puntaa sivu suun, jollemme löydä
raatoa jonkun kaatuneen puun latvasta, minne se on ajautunut. Tässä hän
on koettanut nousta maalle, mutta on kaksi kertaa luisunut takaisin --
ja verta näyttää hänestä juosseen kuin sian kurkusta. Saakeli soikoon,
antaisinpa pikkusormeni, jos saisimme sen roiston hengissä kiinni!"

Eikä siinä tosiaankaan ollut muuta neuvona kuin ruveta etsimään tuon,
kuten luultiin, laukauksesta pahoin haavoittuneen rikoksellisen
ruumista. Vääpeli lähetti senvuoksi heti erään Mabong nimisen miehensä
luutnantin luokse ilmoittamaan asiasta, ja sillaikaa mustat heittivät
vaatteet yltänsä sukeltaakseen etsimään saalistaan veden alta.

Harvat villiheimot koko maailmassa ovat niin harjaantuneita uimareja ja
varsinkaan sukeltajia kuin Murrayn jokialueen mustaihoiset.

Jokikin näytti tässä kyllä lupaavan palkita heidän vaivansa, vähän
matkaa heitä alempana oli näet useita laajalatvaisia kumipuita kaatunut
jokeen ja jäänyt siihen raskaina kuin lyijy, mutta mustat eivät
löytäneet niiden piikkisistä, limaskaisista oksista niin mitään, ja
turhaan he saivat hakea, kunnes yö teki lopun enemmistä etsimisistä.

Aamun sarastaessa vääpeli sitten itse lähti asemalle tekemään selkoa
puolittain onnistuneesta, puolittain hukkaanmenneestä takaa-ajosta.
Vain kaksi miestä hän jätti joelle etsimistä jatkamaan. Liian kovasti
häntä sapetti ajatus noin vain ilman muuta heittää sadan punnan
palkinto.

Sillävälin oli Walker vankinsa ja Mahongin kera lähtenyt matkaan, ja
Mac Donald näytti aivan tyynesti mukautuvan kohtaloonsa. Hänen kätensä
olivat tosin raudoissa, ja luja nuora, joka oli sidottu hänen hevosensa
suitsiin ja jonka toinen pää oli kiinni Walkerin satulannupissa, ohjasi
hänen ratsunsa kulkua ja teki jo edeltäpäin kaikki pakoyritykset
mahdottomiksi. Mutta mitäpä hän olisikaan voinut aseetonna ja
käsiraudoissa tehdä pelastuksekseen kuivassa pensaikossa!

Vielä kerran hän loi surumielisen katseen ystävälliseen taloon. Hänestä
melkein tuntui, kuin toinen ikkunaverhoista olisi liikahtanut, --
mutta kaiketi hän vain erehtyi, ja syvään huokaisten hän käänsi päänsä
toisaalle ja kahleitaan muistamatta puristi ratsunsa kylkiä, niin että
se hypähti ja koetti syöksyä eteenpäin. Mutta nuora pidätti sen.

Mabong seurasi luutnanttinsa käskystä aivan heidän jäljissään, ja oli
saanut ankaran määräyksen pienimmästäkin pakoyrityksestä ampua vangin
ratsun selästä maahan.

Kun he saapuivat alkavan pensaikon reunalle, niin Walker pysäytti
hevosensa, käänsi sen ja katseli minuutin verran hiljaa ja vaieten
taakse jäänyttä pientä taloryhmää, joka lepäsi rauhallisena nousevan
auringon valossa. Ketään ihmistä ei ollut vielä näkyvissä. Ainoastaan
Nguyulloman, mustaihoinen, jonka jalat olivat kuivettuneet ja joka
käveli käsillään, istui talon takaisella hietaharjulla matalan
kaarnamajansa edustalla kohennellen nuotiotaan, josta nousi sakea musta
savupatsas pystysuorana raikkaaseen aamuilmaan.

"Eteenpäin", virkkoi Walker äkkiä ja käänsi hevosensa. "Parempi olisi
meille kummallekin, jollemme olisi milloinkaan tulleet tuota paikkaa
näkemään!"

Mac Donald katsoi kysyvästi häneen, mutta nuori mies painoi päänsä
alas ja tuijotti synkkänä eteensä. Muutamassa tienkäänteessä ajaa
karahuttivat vääpeli ja kahdeksan hänen miestänsä yhtäkkiä vastaan.

"Herra yliluutnantti", sanoi vanha soturi, "saan ilmoittaa, että
-. no jumaliste" -- huudahti hän yhtäkkiä unohtaen virkansa ja
kurin vaatimukset ja töllistellen vankia -- "mr. Mac Donald hänen
majesteettinsa manseteissa?"

Luutnantti oli vaiti hetken aikaa, mutta hieno voitonriemuinen hymy
väreili kuitenkin hänen kasvoillaan, ja viitaten vankiin hän lausui
ivallisen kohteliaasti vääpelillensä:

"Kulloch, minulla on kunnia tässä esittää teille herra Jack London."

"Tuhat tulimaista!" huudahti vääpeli -- mustat seisoivat vielä niin
paljon taampana, etteivät voineet kuulla luutnantin sanoja, mutta he
supattelivat kummissaan keskenänsä nähdessään aseman vieraan olevan
käsiraudoissa. -- "No onpa retki siis kannattanut, ja olemme siepanneet
kiinni ja tehneet vaarattomiksi molemmat päälinnut."

"Ettekö tahdo viedä minua muidenkin miestenne nähtäväksi?" kysyi Mac
Donald suuttumuksesta värisevällä äänellä.

"Ei ole tarpeen", vastasi Walker levollisesti, "sillä otan itse
kuljettaakseni teidät lähimmälle poliisiasemalle".

Vääpeli teki sitten lyhyesti selkoa "etsintänsä" tuloksista ja
ilmaisi lujana vakaumuksenaan, että _haavoitettu_ rosvo oli
päättänyt rikoksellisen elämänuransa Murrayn aalloissa ja oli nyt
kiinni-ajautuneena jonkun kaatuneen kumipuun latvassa. Mustat tosin
olivat toista mieltä, koska eivät olleet tavanneet pienimpiäkään jälkiä
joen _pohjassa_. Mutta sellaisethan oli vahva virta saattanut pyyhkiä
pois, ja heidän jatketut etsimisensä tulivat epäilemättä olemaan
hyödyttömiä. Sitäpaitsi oli joen yläjuoksun varrella varmaankin satanut
runsaasti, sillä vesi oli viime yönä noussut kolme tuumaa, ja kun joki
alkoi tähän vuodenaikaan paisua, niin ei useinkaan kestänyt kauan,
ennenkuin se tulvi yli äyräittensä.

"Sitä suurempi meillä on syy lopettaa etsimisemme niin joutuisaan kuin
suinkin", vastasi upseeri poiketen polulta joelle päin, joka tällä
kohtaa oli tuskin kahdenkymmenen askelen päässä. "Minusta näyttää,
että vesi alkaa käydä sameaksi- Käyttäkää siis vielä tämä päivä siihen
ja etsikää tarkoin toispuolinen ranta, erittäinkin asemalle saakka
alaspäin, ja vasta jollei mitään löydy, lähdette miesten kera jälkeeni
tänään illalla. Mabong saa lähteä teidän mukaanne -- hän on älykkäimpiä
mustaihoisia -- ja minä otan sijaan jonkun toisen miehen. Lähimmällä
asemalla odotan tarkempia tietoja ja jään sinne, kunnes te itse tuotte
minulle sanoman tuloksistanne. Jos vesi nousee uhkaavasti, täytyy
meidän kiiruhtaa ehtiäksemme poliisiasemalle ja ylävämmälle maalle."

Vääpeli ei näyttänyt kovin halukkaalta jatkamaan joka tapauksessa
hyödytöntä etsimistä, mutta käsky oli annettu ja se täytyi panna
toimeen. Neljä tai viisi engl. peninkulmaa hän kuitenkin vielä pysyi
upseerin seurassa päästäkseen takaisin sille paikalle, missä Punainen
John oli uinut joen poikki. Sitten hän poikkesi miehinensä oikealle,
kun taas upseeri, vankinsa ja erään poliisimiehen seuraamana, ajaa
karahutti Malleykukkuloiden suuntaan pitkin niiden juurta.

Tunnin verran he olivat näin ratsastaneet vieretysten, kukin omissa
ajatuksissaan, kun joku mustaihoinen olento vilahti heidän editsensä
tien poikki ja katosi tiheään teepensaikkoon yhtä nopeasti ja
jäljettömästi kuin oli ilmaantunutkin.

Walker tarttui vaistomaisesti hevosensa suitsiin, ja hänen takanaan
ratsastava musta poliisimies nousi jalustimille seisomaan seuratakseen
tummaa olentoa silmillään niin kauas kuin suinkin. Mutta Mac Donald
vavahti omituisesti. Hän miltei luuli tunteneensa tuon aavemaisesti ohi
livahtaneen villin leveässä yläruumiissa erään ystävänsä, päällikkö
Kakurrun hahmon.

Kun he saapuivat paikalle, missä villi oli vauhdilla loikannut polun
yli, seisautti Walker hevosensa, ja hänen musta poliisinsa hyppäsi
satulasta ja tarkasteli jälkeä, pää miltei maahan kiinni painettuna.

"Turha vaiva, poikaseni", nauroi upseeri. "Olemme joka tapauksessa
yllättäneet veitikan, joka kuuluu johonkin lähiheimoon, ja hän panee
parastaan päästäkseen tieltämme pois. Tuollaisilla juuttailla on aina
paha omatunto, ja he pötkivät käpälämäkeen niin pian kuin näkevät
univormun."

Musta ei nähtävästi ymmärtänyt halkaistua sanaakaan luutnantin
puheesta, vaan katseli pitkään ja huolellisesti jälkeä ja totteli vasta
kun upseeri toistamiseen käski häntä jatkamaan matkaa ja jättämään
alkuasukkaan sillensä. Kun hän jälleen oli saavuttanut luutnantin,
kysyi tämä mitä hän oli keksinyt. Mutta mies parka ei osannut sanaakaan
englantia, vaan lateli omalla kielellään pitkän jutun, josta Walker
taas ei ymmärtänyt hölyn pölyä.

"Tämäpä kaunista", harmitteli hän itsekseen. "Nyt on tuo vääpeli
laittanut mukaani miehen, jolle en osaa edes puhua."

"Siinä ei ole mitään tärkeätä", virkkoi Mac Donald, joka oli hyvin
tarkoin kuunnellut mustan kertojan sanoja. "Hän vain sanoo, ettei tunne
jälkeä, ja arvelee, että alkuasukas ehkä on jostakin toisesta heimosta."

"Osaatteko näiden ihmisten kieltä?" huudahti Walker hieman kummastellen.

"Ainakin _ymmärrän_ sitä joltisestikin."

"Hyvä", nauroi Walker. "Olkaa siis ainakin niin hyvä, että käskette
hänen laittaa tulen rannalle ensimäiseen joenpolvekkeeseen, mihin
saavumme, jotta voimme saada itsellemme lasin teetä. Emme ole kukaan
vielä syöneet aamiaista tänään."

Mac Donald tulkitsi nämä sanat miehelle. Mutta tämä katsoi ensin
kysyvästi upseeriinsa, ikäänkuin odottaen häneltä vahvistusta käskyyn,
ja vasta kun Walker nyökäytti hänelle päätänsä, karahutti hän edelle ja
lähti panemaan käskyä toimeen.

Molemmat toiset ratsastajat seurasivat sillaikaa verkalleen epäselvää,
tuskin näkyvää tienjälkeä, Walker hiljaa ja mietteissään, välittämättä
paljoa siitä, mitä ympärillä tapahtui, mutta Mac Donald jännitetyn
tarkkaavaisena ja melkein henkeä salpaavan odotuksen vallassa. Noin
sadan askelen päässä hän oli jälleen huomannut äskeisen tumman haamun
aivan tien vieressä, ja oli ilmeistä, että joku musta heimo piti
silmällä ja seurasi heitä. Olipa mustanahoilla mitä tahansa mielessä
heitä vastaan, _hänelle_ saattoi "siitä koitua pelkkää hyötyä.
Kuolemakin tuntui hänestä toivottavalta verrattuna siihen, mitä
hänellä oli odotettavana, tähänastista vielä kauheampaan vankeuteen.
Mutta jos hän oli nähnyt oikein, jos Kakurru oli väijyjäin joukossa,
silloin hänellä ei ollut omasta puolestaan mitään pelättävää, sillä
tämä mies oli hänelle kiitollisuudenvelassa ja vihasi mustaa poliisia
kuin kuolemaa. Miltei kouristuksentapaisesti ja tahdottomasti hän
miettiessään ponnisteli käsillään, ja vasta tämä liike herätti yhtäkkiä
upseerin huomion."

"Puristavatko raudat teitä?" kysyi hän säälivällä äänellä, mutta jatkoi
kohta ensi sanojensa jälkeen paljon tylymmin: -- "niinpä niin, hankala
kappale, nämä käsiraudat, mutta niistä päästää teitä en voi!"

Mac Donald ei vastannut mitään, vaan pani kahlehditut kätensä
satulannupille ja katseli synkkänä eteensä maahan. Yhtäkkiä hän tunsi
upseerin hillitsevän hevostaan. Verkalleen hän käänsi päänsä Walkeriin
päin ja tuli hieman hämilleen huomatessaan tämän katselevan häntä
tarkkaan ja tutkivasti.

"Vastatkaapa minulle erääseen kysymykseen, Mac Donald", sanoi Walker,
"kysymykseen, jota en tee teille poliisiluutnanttina, vaan miehenä
miehelle".

"Ja mikä se olisi?" vastasi Mac Donald.

"Yksinkertaisesti tämä -- oliko teillä tosiaankin tarkoituksena,
jollette olisi joutunut kiinni, asettua tänne... perustaa itsellenne --
_koti_? Aioitteko..."

Mac Donald ei kuunnellut häntä enää -- hänen silmänsä kiintyivät
hämmästyneinä ja ihmeissään Kakurrun tummaan hahmoon, joka aivan
upseerin hevosen takana sukelsi esiin sankasta suolapensaikosta ja
heilutti ilmassa pientä austraalialaista nuijaa, vaddy'a. Walker
seurasi nopeasti hänen katsettaan, mutta oli tuskin kääntänyt päänsä,
kun vaddy samassa suhahti ja sattui hänen otsaansa, niin että hän
äännähtämättä putosi tajutonna ja ikäänkuin luodin lävistämänä maahan.
Nopeasti kuin kenguru pujahti villi perässä noutaakseen syrjään
kimmahtaneen aseensa, ja ennenkuin Mac Donald oli saanut pelästyksestä
korskuvan hevosensa rauhoittumaan, oli hän jo taas paikalla, kumartui
tajuttomana makaavan puoleen ja heilutti voitonriemuisena avainta, joka
avasi käsirautojen lukon.

"Kakurru, sepä sattui oikeaan aikaan!" huudahti Mac Donald riemuiten
ja ojensi hurjasta mielenliikutuksesta vapisevat kätensä alkuasukasta
kohden. Kolmen sekunnin kuluttua hän oli vapaa.

"Niin", myhäili Kakurru hiljaa itsekseen, kumartuen pyörtyneen upseerin
yli. "Ja nyt teemme tästä lopun."

"Seis!" huudahti silloin Mac Donald astuen väliin ja työntäen mustan
syrjään. "Emme vuodata verta, jollei hätä meitä siihen pakota. Anna
tänne raudat."

"Hyvä niinkin", sanoi villi, paikalla älyten vapautetun vangin
tarkoituksen. "Käännätte asian toisinpäin. Ha-ha-haa, kylläpä ällistyy
mies jahka virkoaa. Hyvä -- mutta toinen on minun."

"Mitä aiot tehdä?" huudahti Mac Donald, kun Kakurru meni upseerin
hevosen luo, joka oli suitsistaan takertunut pensaikkoon, ja irroitti
satulasta karbiinin.

"Mitäkö aion tehdä?" huusi villi säkenöivin silmin. "Tappaa mustan
vakoojan! Kirotut koirat, jotka kavaltavat omat heimolaisensa,
nuuskivat heidän jälkiään ja vievät heitä valkoisten teuraiksi! Te
panette _tuon_ kiinni, -- toisesta pidän minä huolen!"

Ja ennenkuin Mac Donald ehti vastata sanaakaan, oli Kakurru hävinnyt
tiheikköön.

Mutta Mac Donaldille jäi tuskin aikaa panna upseerin kädet rautoihin,
ja juuri kun hän väänsi raudat lukkoon, virkosi pyörtynyt, jonka otsaa
heittoase oli onneksi kohdannut vain viistosti, avasi silmänsä jälleen
ja yritti kauhistuneena hypähtää pystyyn.

"Mitä tämä on?" hän huusi tuntiessaan kätensä sidotuiksi. "Perkele!
Apua! Mabong -- auttamaan!"

"Luutnantti Walker!" sanoi Mac Donald, jokatällävälin oli ottanut hänen
satulahuotrastaan pistolit ja ase kädessä astui raivostuneena pystyyn
karkaavan nuoren miehen luo. "Te näette, että sotaonni on kääntynyt.
Olemme vaihtaneet osia ja te olette minun vallassani. Niin vähän kuin
ajattelenkin tehdä teille mitään pahaa, pakotatte minut kuitenkin, jos
kerrankin huudatte, ampumaan kuulan läpi aivojenne tai, mikä on vielä
pahempaa, jättämään teidät sidottuna ja kapula suussa pensaikkoon.
Mukautukaa siis välttämättömyyteen -- kohtalo ja erään uskollisen
mustaihoisen apu ovat vapauttaneet minut, ja olen päättänyt tällä
kertaa varjella vapauttani paremmin kuin ennen."

"Petosta!" sai raivostunut upseeri sanotuksi kiristellen hampaitansa.
"Miettikää mitä rohkenette tehdä, koskea kuninkaalliseen virkamieheen."

"Onhan se hirveä rikos", vastasi Mac Donald hymyillen, "mutta katsoen
siihen, mitä kaikkea minulla jo entuudelta on niskoillani, luulen
jaksavani kantaa senkin."

Walker ei vastannut mitään, mutta se tuskaisan toivova katse, jonka
hän loi siihen suuntaan, minne hänen musta poliisisotilaansa oli
edeltäpäin ratsastanut, osoitti selvästi, että hän odotti vielä apua
siltä taholta. Silloin pamahti yhtäkkiä laukaus sillä suunnalla, ja Mac
Donald, joka heristi korviansa tuokion, meni jälleen luutnantin hevosen
luo, pisti vasemmanpuolisen pistolin takaisin huotraansa ja pitäen
toista kädessään hypähti satulaan.

"Pakonne on turha!" huusi Walker voitonriemuisena. "Musta kätyrinne
makaa verissään, ja kun minun mieheni seuraavat jälkiänne, ette _voi_
päästä käsistämme."

Mac Donald ei vastannut mitään, vaan katsoi terävästi ja tutkivasti
sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut. Hänen hampaansa olivat lujasti
yhteenpuristetut, kasvonsa kuolonkalpeat, ja hän oli silminnähtävästi
tekemäisillään hurjan, epätoivoisen päätöksen. Silloin kuului kavion
kapsetta, ja melkein samassa Kakurru riehuen ja ulvoen karahutti
hurjalla vauhdilla esiin ja käännähytti hevosensa vasta tultuaan
aivan molempien miesten luo. Hän oli hirveän näköinen. Hänen musta,
ilkialaston ruumiinsa kiilsi juuri voidellusta rasvasta, johon
siellä-täällä sekoittui jokunen kapea veriviiru; hänen kätensä ja
partansakin tiukkuivat samaisesta aineesta ja silmänsä säkenöivät
voitonriemusta.

Walker peitti kauhuissaan silmänsä käsillään, ja Mac Donaldkin kääntyi
vavahtaen poispäin, sillä molemmat he aivan hyvin tunsivat näiden
heimojen tavat ja tiesivät jo heti nähdessään rasvasta kiiltävän
villin, että tämä oli tappanut vihollisensa ja hieronut ruumistaan
voitetun lämpimällä munuaisrasvalla. Nämä poloiset uskovat näet siten
saavansa voitetun vihollisensa voimat omikseen, ja samalla he pitävät
ihoon hierottua rasvaa suurimpana voitonmerkkinään.

"Siinä näette", virkkoi Mac Donald hetkisen vaitiolon jälkeen,
"mikä on seuraus tuhoisasta järjestelmästänne, kun käännätte mustat
mustia vastaan. Näiden onnetonten heimojen viha saa siitä vain uutta
virikettä, veren- ja kostonhimo yltyy, raivo kasvaa, ja niin paljon
kuin teille toisinaan saattaakin olla heistä hyötyä, on teidän otettava
seuraukset omaksi syyksenne."

"Ja mitä aiotte nyt tehdä minulle?" sanoi Walker synkästi. "Olen
vallassanne -- mitä olette päättänyt?"

"Olette vapaa", vastasi Mac Donald nopeasti, "jos kunniasanallanne
lupaatte antaa minulle neljänkolmatta tunnin etuvoiton. Sen jälkeen
saatte ajaa minua takaa milloin ja missä haluatte."

"En koskaan!" huudahti upseeri päättäväisesti. "Siitä silmänräpäyksestä
asti kuin voin taas käyttää jäseniäni ja koota väkeni, olen
jäljissänne. Panen henkeni alttiiksi saadakseni teidät jälleen
valtaani."

"Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin viedä teidät jonkun matkaa
mukanani toimittaakseni teidät ainakin miestenne lähettyviltä pois",
lausui Mac Donald kohauttaen olkapäitään.

"Mutta jollen seuraa teitä hyvällä!" kysyi upseeri uhmaavasti.

"Älkää pakottako minua väkivallantöihin!" vastasi Mac Donald
vakavasti. "Kun jo muutenkin olen äärimmilleni ahdistettu, on enää
tuskin huomattava raja minun ja rikoksen välillä. Minä _tahdoin_ elää
hiljaista, yksinäistä, kunniallista elämää, otsani hiessä ansaita
leipäni ja alkaa uudestaan olemiseni maailmassa, joka on minua
pahoin pidellyt, -- kaikki muistotkin siitä, mikä on mennyt, tahdoin
haudata. Kohtalo ei salli sitä, mutta minä olen lujasti päättänyt
ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Syyttömästi, vastaani todistavien
asianhaarojen nojalla tuomittuna, siirtovankeuteen vietynä, raakojen
vartiain rääkkäämänä ja miltei mielipuoleksi tehtynä pakenin
pensaikkoon. Kuin villipetoa on minua vainottu, mutta näytänpä
nyt hampaitanikin. Sentähden on teillä vain yksi vaihtoehto: joko
seuraatte minua hyvällä parin päivän matkan, niinkuin minä seurasin
teitä antautuakseni uudelleen kidutuspenkkiin, tahi on _kuolemanne_
takaava vaitiolonne. Muuten" -- lisäsi hän nopeasti ja rauhallisemmin
-- "oivallatte kyllä meidän keskinäisen suhteemme niin selvästi,
ettei minun ole tarvis siitä teille puhua sanaakaan. Tiedätte varsin
hyvin, etten minä _voi_ millään muulla tavalla menetellä, ellen tahdo
heti paikalla taas joutua teikäläisten käsiin. Säästäkää siis minulta
väkivallantyön katkera välttämättömyys."

"Tottelen vain pakkoa", vastasi Walker synkästi, "ja vakuutan
kunniasanallani, että otan elämäntehtäväkseni tämän häväistyksen
kostamisen ja hyvityksen".

"Se, että tiedätte tämän elämänne olevan minun kädessäni ja kuitenkin
rohkenette puhua noin, ilmaisee suurempaa luottamusta _rosvoon_ kuin
mitä poliisi yleensä on taipuvainen osoittamaan", vastasi Mac Donald
hymyillen. "Mutta oli miten oli, muuta en teiltä odotakaan kuin että
teette pahimpanne -- kunhan vain olen toimittanut itseni teidän
valtanne ulottuvilta pois. Ja nyt satulaan, herra Walker, ennen kaikkea
välttääksemme semmoista mahdollisuutta, että tapaisimme sattumalta
teidän miehenne taas. -- Kakurru, tuletko mukaan?"

"Mihin, Jacky?"

"Takaisin ja aseman ohi", vastasi Mac Donald villin omalla kielellä,
"ja sitten edelleen kohden auringon laskua".

"Tietysti", vastasi musta nauraen ja säkenöivin silmin, "ainakin
valkoisten taloille asti. -- Siellä tänään paljo teetä ja leipää ja
sokeria ja tupakkaa."

_"Tänään? Siellä?"_ kysyi Mac Donald kummastuneena. "Mitä sillä
tarkoitat?"

"Saa nähdä", vastasi villi lyhyesti.

Kakurru pysytteli Mac Donaldin sivulla, osoittaen samalla mitä
suuntaa oli mentävä, ja poikkesi vanhalle lammaspolulle, joka vei
Malley-kukkuloille. Niiden taitse he saattoivat suojassa ja huomaamatta
ratsastaa aseman ympäri. Muuten Kakurru monta kertaa karahutti
vasemmalla oleville harjanteille, joista oli vapaampi näköala laaksoon.

Yhtäkkiä hän eräältä tasaiselta kummulta viittoi seuralaisiaan
luoksensa. Mac Donald ja Walker olivat jo hetken aikaa tunteneet savun
hajua ja näkivät nyt sankan mustan pilven nousevan kummun takaa. Jonkun
minuutin kuluttua olivat molemmat Kakurrun luona eivätkä voineet
pidättää kummastuksen ja kauhun huudahdusta nähdessään sakean mustan
savun nousevan aseman rakennuksista.

"Laupias Jumala, mitä tämä on?" huudahti Mac Donald kauhuissaan. "Asema
palaa!"

"Ha-ha-ha-haa!" nauroi Kakurru. "Luuletteko, että mustat miehet
turhaan ja kostamatta vuodattavat vertansa ja antavat ampua nuoria
heimolaisiaan kuin mitä dingoja. [Dingo: austraalialainen koira.] Jos
teillä onkin tuliaseet ja pitkät puukot, niin on mustalla miehellä sen
sijaan keihäs ja sytykkeitä ja hän osaa käyttää niitä. Nguyulloman on
antanut merkin, että valkoiset ovat lähteneet asemalta, ja nyt on aika
viedä vuorille tupakkaa ja jauhoja ja sokeria -- säkin täydet. Kulkekaa
te vain tätä samaa suuntaa, Jacky. Kakurru tahtoo käydä hakemassa
osansa tuolta ja tulee sitten perästä."

"Mitä Jumalan nimessä siellä on tekeillä!" huudahti Walker, joka ei
ymmärtänyt sanaakaan alkuasukkaan kertomuksesta.

"Kauheata!" huusi Mac Donald hirveän tuskan ja kiihtymyksen vallassa.
"Miehet ovat lähteneet asemalta, kavala musta raajarikko, joka on
pantu vakoojaksi, on antanut merkin, ja villit tuolla nyt polttavat ja
ryöstävät, ehkäpä murhaavatkin kenen elävänä käsiinsä saavat."

"Ja minä vankina!" puuskahti Walker kiristellen hampaitaan hurjassa,
voimattomassa raivossa. "Mies -- paholainen -- saatatteko tekin
levollisena katsoa, miten..."

"Vaiti!" keskeytti hänet Mac Donald nopeasti ja synkkänä. "Tässä ei
enää minun elämäni, minun turvallisuuteni merkitse mitään. Tehkää
minulle tämän jäljestä mitä pahinta voitte -- tehkää mitä ikinä
ilkiätte, mutta nyt olette vapaa, ja kenties on meidän mahdollista
pelastaa nuo onnettomat hirveimmästä... kas tässä!" hän huudahti
kopeloiden liikutuksesta vapisevalla kädellä taskustaan upseerin
käsirautojen avainta ja ohjaten hevosensa hänen viereensä, "Jumalan
tähden, pian, sillä joka silmänräpäyksen viivytys voi tuottaa kuolemaa
ja kurjuutta noille ihmisille, jotka ovat meille rakkaat."

"Mitä aiotte, Jacky?" huusi väliin tullut Kakurru, ja hänen silmänsä
liekehtivät raivosta ja kiukusta. "Tahdotte auttaa valkoisia --
taistella mustia vastaan? Senkö tähden teidät vapautin?"

"Pois, Kakurru!" huusi Mac Donald hurjasti. "Olet erehtynyt, jos olet
luullut minun lainaavan käteni ihmisteurastukseen ja murhapolttoon. --
Väisty, tai jumal'auta -"

"Valkoinen koira!" kivahti musta vimmoissaan heiluttaen päänsä
ympäri lyhyttä raskasta heittonuijaansa ja tähtäsi salamannopean
iskun valkoihoisen otsaa kohti. Semmoisella voimalla ja niin läheltä
heitettynä ase olisi varmasti murskannut uhrinsa kallon, jos olisi
osunut maaliinsa, mutta Mac Donaldin vasen käsivarsi kohosi oikeaan
aikaan kohdaten alas-suhahtavan aseen. Hänen rautainen kouransa tarttui
vihollisen ranteeseen ja viskasi aseen sivulle, samalla kuin oikea veti
huotrasta pistolin ja ojensi sen hyökkääjän rintaa kohden.

Kakurrun käsivarsi nytkähti vielä kerran taaksepäin ikäänkuin iskuun,
mutta ampuma-aseen pelottava suu kammotti häntä. Hän käänsi äkkiä
ratsunsa ja uhkaavasti puiden nyrkkiänsä valkoihoisille katosi jyrkkää
kukkulan rinnettä alaspäin.

Mac Donald ei edes katsahtanut hänen jälkeensä. Heti kun raivokas
hyökkäys oli torjuttu, oli hänen mielessään vain uhattujen pelastus.
Pienellä avaimella hän aukaisi käsiraudat, jotka singahutti kauas
pensaikkoon, ja ojentaen upseerille hänen pistolihuotransa huudahti
käheällä, tuskan tukahuttamalla äänellä:

"Nyt eteenpäin, sir -- eteenpäin, jos sielunne autuus on teille
kallis!"

Samalla hän viilsi poikki nuoran, joka vielä piti Walkerin ratsua
kiinni, ja hevostaan kannustaen lensi Walkerin seuraamana hurjaa
vauhtia kohden palavaa asemaa.

Hiljainen ja autio oli tuo muulloin niin eloisa asema ollut tänä
aamuna, jona vanha herra, karkoittaakseen eilisiltaisten kohtausten
herättämiä painostavia ajatuksia, oli noussut ratsaille ja lähtenyt
poikiensa ja päällysmiestensä keralla pensaikkoon ajamaan ylös muuatta
hevoslaumaa. Ainoastaan Bill oli tällä kertaa jäänyt paikalle erään
majanvartian ja naisten kera. Vaaraa ei kukaan ajatellut, sillä
olihan musta poliisivoima vielä ainakin lähitienoilla ja alkuasukkaat
tavallisesti karttoivat tarkasti niitä seutuja, missä tuo pelätty
joukko majaili. Musta raajarikko taas, jota he sitäpaitsi olivat viime
päivinä runsaasti kestinneet, ei voinut tehdä heille mitään pahaa.

Tämä mies ei muuten näyttänyt tänä aamuna piittaavan kenestäkään,
puuhaili vain nuotionsa ääressä, jota kohenteli ja puhalteli ja jonka
lopulta jakoi kolmeksi nuotioksi.

Yhtäkkiä havahtui torkkuva majanvartia äänekkääseen meteliin, mutta
sai seuraavassa tuokiossa vaddyn iskun päähänsä, niin että tupertui
tajutonna maahan. Sitten villit riemusta hihkuen syöksivät keihäänsä
hänen ruumiiseensa. Se oli yleisen hyökkäyksen merkki, ja kolmelta,
neljältä eri taholta ilmestyi uusia aseellisia joukkoja, joista enimmät
livistivät tutulle varastohuoneelle ja särkivät sen oven, kun taas
kahdeksan tai yhdeksän miestä juoksi asuinrakennusta kohden.

Sara seisoi ikkunassa katsellen hiljaa ja surumielisenä joelle,
kun ensi melu herätti hänen huomionsa, ja pelottavan vaaran ajatus
jysähti kauhistavana hänen mieleensä, sillä noiden villien laumojen
päällekarkauksen mahdollisuuskin oli siihen asti aina pitänyt etenkin
naisia pelon vallassa ja hämmentänyt monta muuten iloista hetkeä. Ja
nyt -- oli pelätystä tuleva tosi. Vasta Billin ääni sai hänet jälleen
tointumaan.

Poika oli nähnyt mustien tulevan mäkeä alas ja oli juuri aikeissa,
rohkea kun oli, mennä majanvartian avuksi talon edustalle, kun
tämän poloisen surma vasta antoi hänelle aavistuksen vaarasta, joka
heitä kaikkia uhkasi verenhimoisten villien hyökätessä. Ripeästi
ja päättäväisesti hän lukitsi oven, työnsi salvan eteen ja huusi
sisarilleen käskien heidän sulkea alakerroksen luukut ja itse syöksyen
kivääri kädessä portaita ylös torjuakseen sieltä käsin ensimäisen
hyökkäyksen. Aika olikin täpärällä, sillä muutamat lauman etumaisista
hyppelivät jo pienen asuinrakennuksen ympärillä etsien sisäänpääsyä
ja toiset ryhtyivät ryöstämään varastoja, kun Bill kaksipiippuinen
pyssy kädessään astui yläkerroksen ikkunan luo ja silmänräpäystäkään
empimättä ampui rosvoista hurjimman ja raivokkaimman kuoliaaksi.

Laukaus pamahti oikeaan aikaan. Pyssyjä kohtaan oli villeillä vielä
pakanallinen kunnioitus, ja kaikki kokivat ensi hetkessä mahdollisimman
pikaisesti päästä kuolettavan putken kantamalta pois. Siten saivat
kauhusta ja tuskasta puolikuolleet naiset aikaa sulkea alakerran
luukut, joista mustat muuten olisivat helposti tunkeutuneet sisään,
ja Sara toi veljellensä ylös muutkin pyssyt, jotka aina riippuivat
ladattuina alisen tuvan seinällä.

"Laukaus on ajanut ne roistot takaisin", riemuitsi Bill, "ja ystävämme
tuolla etäämpänä kuulevat sen. Jos voimme kestää puolenkin tuntia, niin
apu varmaan tulee."

"Me olemme hukassa", voihki Sara vaipuen kauhun vallassa tuolille.
"Voi hyvä Jumala, ja apu niin kaukana -- koko asema ihan kuin autiona.
Kaikki -- kaikki poissa... Voi, älä ammu, kun ei täydy", pyysi hän.
"Sillähän vain ärsytät heitä yhä enemmän."

"Ärsytän?" huudahti Bill. "He ovat saaneet haistaa verta ja tekevät nyt
kuitenkin pahimpansa. Mutta ota sinä, Sara, toinen pyssy ja ammu vaan
huolehti toisesta ikkunasta."

"En voi murhata", vaikeroi nuori tyttö.

"Joutavia!" huudahti poika harmistuneena. "Nyt ei ole aikaa epäröidä
-- joko _meidän_ veremme tai _heidän_. Mutta ammu vaikka ilmaan
tai varastohuoneelle päin. -- Kun he kuulevat laukauksia kahdelta
taholta, niin pitävät meitä voimakkaampina kuin olemmekaan, ja ehkäpä
meikäläiset sattuvat kuulemaan."

Sara teki työtä käskettyä. Jo monta vuotta sitten oli hän tottunut
kuljeksimaan pyssy mukana pensaikossa. Mutta mustat näyttivät luopuvan
hyökkäyksestä taloa vastaan ja tyytyvän tavaravaraston ryöstämiseen,
jota Bill ei tietenkään kyennyt estämään. Heimon vanhimmat eivät
sentään ajatelleet yksistään rosvousta, joka antoi heille vähällä
vaivalla runsaan saaliin; he tahtoivat myöskin kostaa surmattujen
heimolaistensa puolesta, ja sillaikaa kuin toinen puoli joukkoa
kuljetti ryöstösaalista turvaan, raahasivat toiset polttopuita aivan
talon vieressä olevaan keittiöön, jonka sytyttivät tuleen. Keittiön
katon turvissa he sitten hyökkäsivät talon ovea vasten ja koettivat
murtaa sitä, kunnes Bill riensi alas ja ampui oven läpi.

Onnettomuudeksi olivat mustat tällävälin huomanneet, kuinka heikko
talon puolustusväki oli, ja vaikka Bill ampui kaikilla pyssyillä
yläkerroksen eri ikkunoista jokaista olentoa, joka näyttäytyi, tuli
siellä-täällä kuitenkin savun turvissa yksityisiä mustia vihollisia,
jotka yrittivät lyhyiden heittonuijiensa varsilla murtaa ikkunaluukkuja
auki. Tuli oli heitetty myöskin molempien voutien asuntoihin, joiden
katot olivat jo ilmiliekissä, ja päärakennuksenkin kuivia seinähirsiä
nuoleskelivat keittiöstä nousevat tulikielet.

Bill tunsi, kuinka suuressa vaarassa he olivat, ja tiesi aivan hyvin,
ettei heillä ollut toivomistakaan armoa tuolta verenhimoiselta
laumalta. Mutta tietoisuus siitä, että oli äitinsä ja sisariensa
ainoana turvana, antoi pojalle miltei yliluonnolliset voimat ja
täytti hänen nuoren mielensä ihmeteltävällä levollisuudella ja
innostuksella. Kylmäverisesti kuin taisteluissa harmaantunut sotavanhus
hän latasi pyssyt uudelleen ja käski sisariansa, jotka tottelivat
häntä kuin aikuista miestä, toimittamaan äidin alakerran etäisimpään
kulmakamariin, mistä he pahimmassa tapauksessa saattoivat ainakin
päästä pihalle. Itselleen ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin
puolustautua ladattuine pyssyineen ulkosalla ja pitää viholliset niin
loitolla, etteivät heidän keihäänsä voineet saavuttaa häntä. Täytyihän
lopuksi kuitenkin tulla apua.

Silloin aukesi ryskyen toinen ikkunaluukuista, jonka kautta pari
uhkarohkeinta villiä tunki sisään, ja hänen aikoessaan rientää
sinnepäin kajahti toisten vihollisten huikea riemukiljunta rakennuksen
takaosasta. Kaksi keihästä sattui häneen yhtaikaa, toinen lävistäen
hänen takkinsa, toinen hänen vasemman käsivartensa, ja kahdelta taholta
syöksyi samassa viisi mustaa sisään karaten naisten kimppuun. Keskelle
joukkoa Bill laukaisi kiväärinsä -- ja silloin kuului pyssyn pamaus
talon ulkopuoleltakin.

"Apua!" kajahti Elisabetin vihlaiseva huuto melun keskeltä, kun eräs
mustista kaappasi hänet syliinsä ja yritti raahata häntä murretun
oven luo. -- Sara kamppaili toista vastaan, ja äiti virui tajutonna
lattialla. Toinenkin laukaus pamahti hirveän metelin keskeltä, ja
Bill oli tuntevinaan ruudinsavussa Walkerin ja Mac Donaldin hahmot,
jotka hyökkäsivät mustien kimppuun. Mutta samassa osui bumerangi hänen
otsaansa ja heitti hänet tiedottomana maahan.

"Hurraa!" jyrisi Mac Donaldin voimakas ääni halki mustien kiljunnan.
Villit, jotka olivat joutuneet mielettömän kauhun valtaan, jättivät
varmoiksi luullut saaliinsa ja pakenivat äkkiarvaamattoman apuvoiman
tieltä joka suunnalle -- olivathan he tunteneet mustan poliisikunnan
päällikön pelottavan univormun ja luulivat olevansa jo saarroksissa ja
vangittuina.

"Ulos täältä!" huusi Walker naisille iskien tyhjäksi ammutun pistolinsa
messinkiperällä maahan villin, joka piteli Elisabetia. "Talo on
ilmitulessa -- pelastakaa itsenne!" Ja voimakkailla käsivarsillaan hän
nosti vanhan rouvan lattialta ja kantoi hänet kuin lennossa ovesta
ulos. Hänen jäljessään ryntäsi Mac Donald kantaen poikaa. Mutta tuskin
he olivat tyttöjen seuraamina ennättäneet ulos, kun näkivät koko joukon
vihollisia Kakurrun johtamina karkaavan kohti. Raivokkaan joukon
hurja ulvonta täytti ilman, ja keihäät, jotka onneksi olivat sokeassa
vimmassa huonosti tähdätyt, viuhuivat heidän ympärillään.

"Nyt, Mac Donald!" huusi Walker. "Kaksi kahtakymmentä vastaan, se on
kunniallinen taistelu, kun on näistä mustista koirista kysymys. --
Eläköön vanha Englanti!"

Hän singahutti tyhjän pistolinsa keskelle parvea ja temmaten
sapelinsa tupesta karkasi kiljaisten vihollista vastaan. Mac Donald,
vasemmassa kädessä vielä ladattu pistoli, oikeassa raskas, pitkä
puukko, pysytteli hänen rinnallaan, ja hänen laukauksensa osui muuatta
vanhaa mustaihoista keskelle rintaa, niin että mies suistui maahan
ääntäkään päästämättä. Kakurru heittäytyi samassa Walkerin kimppuun,
ja tämä halkaisi hänen kallonsa yhdellä ainoalla sapelin iskulla.
Mutta muut villit tunkeutuivat hurjasti kirkuen esiin. He tiesivät
ylivoiman olevan puolellaan, pitivät voittonsa varmana ja olivat
verenvuodatuksesta jo yltyneet tuliseen vimmaan. Heidän sotahuutonsa
kajahti halki ilman, keihäät ja bumerangit sinkoilivat, ja Walker
horjahti, kun tuollainen lentävä ase hipaisi hänen päätänsä.

"Hurraa!" raikui samalla hurja riemuhuuto läpi taistelun tuoksinan ja
melskeen. "Tännepäin, pojat -- käykää päälle!" Ja aidan yli mahtavalla
hyppäyksellä, laukaisten pistolinsa keskelle joukkoa ja hosuen kuin
Herran viha miekallaan ratsunsa selästä oikealle ja vasemmalle,
karahutti vääpeli väkensä seuraamana, ja mustat viholliset hajosivat
joka taholle kuin akanat tuuleen.

"Hei, pojat!" hihkui vanha soturi kannustaen korskuvaa ratsuaan ja
kaataen terävän sapelinsa jokaisella iskulla pakenevan alastoman
vihollisen. "Heleijaa -- tuosta saat, kas noin, ja tuosta! Perhanan
roistot, jopa menitte pahasti satimeen! Hui!"

Mustien pako oli yleinen. Suurin osa oli jo aikaisemmin laittautunut
saaliineen tiehensä jättäen harvalukuisten valkoihoisten tuhoamisen
pienelle osalle nuorta väkeä, ja ne näistä, jotka onnistuivat
pelastautumaan vanhan vääpelin ja hänen jäljessään henkien
tavoin kiitävien mustien poliisisotilaiden odottamattomasta
päällekarkauksesta, pakenivat osittain Malley-pensaikkoihin, osittain
joelle, johon sukelsivat ja koettivat veden alitse päästä vaaran
paikoilta pois. Walker, joka ei pannut aikaa hevosensa etsimiseen,
seurasi sapelillaan huitoen pakenevaa vihollista jalkaisin, mutta
Mac Donald riensi heti pelastettuaan naiset ja nähtyään, ettei enää
ollut vaaraa, hevosensa luo, jonka oli jättänyt aidan viereen, pisti
tyhjät pistolit huotraan, hyppäsi satulaan ja ohjasi tottelevaisen
eläimen sinnepäin, missä naiset olivat. Kun Sara kuuli kavion kapsetta
takaansa, käänsi hän päätänsä.

"Herra Mac Donald!" huudahti hän tuntiessaan ratsastajan.

"Jumala suojelkoon teitä ja omaisianne", sanoi nuori mies kumartaen
ystävällisesti hänelle. Mutta samassa kelpo ratsu jo kiidätti
häntä kohden lähintä pensaikon puoleista aitaa ja lensi rohkealla
ponnahduksella sen yli vapauteen.

"No vie sun perhana!" kiljaisi vanha vääpeli, joka tällöin juuri käänsi
hevosensa ja pysähtyi upseerinsa viereen. "Tuollahan meidän rosvomme
livistää täyttä laukkaa karkuun. -- Perään, pojat, saamme hänet kiinni,
ennenkuin hän vielä on ehtinyt lähimmän Malley-harjanteen taa!"

"Seis!" komensi Walker vakavalla, levollisella äänellä. "Mustat ovat
_tuolla_, niitä pankaa osa miehistänne ajamaan takaa, sillaikaa kuin
muut täällä pelastavat mitä vielä on pelastettavissa liekeistä. Mutta
ottakaa samalla haltuunne musta raajarikko, joka tuolta hietaharjulta
paraikaa ryömii joelle päin. Hän on rosvojoukon vakoilija ja hän se on
kavaltanut talon."

Vääpeli katsoi ymmällään luutnanttiinsa. Hän ei ensinkään vielä
käsittänyt, kuinka nämä molemmat, upseeri ja vanki, joiden hän oli
luullut olevan peninkulmien päässä täältä, näin yhtäkkiä olivat
jälleen asemalla ja mikä heidät oli niin oikeaan aikaan tuonut
takaisin. Toiseksi oli hänen mielestään metsäsissin vangitseminen
joka tapauksessa paljon tärkeämpää kuin parinkymmenen kapinallisen
mustanahan kurittaminen. Mutta upseerin käskyä oli toteltava. Heti
saivat muutamat sotilaat määräyksen seurata pakenevaa vihollista
pensaikkoon ja jos mahdollista tuoda joitakuita vangittuina mukanaan,
kun taas vääpeli yhden miehen keralla -- sillä mitäpä hän olisi enempää
tarvinnut raajarikkoa pidättämään -- nelisti hietaharjua kohden.

Mustat poliisimiehet koettivat sillaikaa Walkerin johdolla
sammuttaa tulta ja pelastaa tavaroita sen verran kuin niitä vielä
saatiin liekkien vallasta. Silloin vanha herra Powell poikiensa ja
päällysmiestensä seuraamana ajaa karahutti paikalle suitset höllällä ja
ratsu vaahdossa.

"Tuolta tulee isänne", huudahti Walker läheten jälleen ensi kertaa
naisryhmää, joka puuhaili toipuvan veljen luona. "Teillä ei ole enää
mitään pelättävää. Muuten jääköön kuusi miestäni teidän avuksenne; minä
taas en poistu paikkakunnalta ennen kuin olen karkoittanut kavalan
heimon kauas läheisyydestänne ja rangaissut sitä ilkityöstään. --
Saatte nukkua rauhassa."

Hän meni ratsunsa luo, jonka muuan sotilas toi hänelle, ja nousi
satulaan.

"Lähdettekö pois?" huudahti rouva Powell ojentaen kätensä häntä
kohden. "Oi, älkää noin pian menkö, antamatta meidän osoittaa
kiitollisuuttamme."

"Ilman teitä olisimme olleet hukassa", sanoi vesissä silmin Elisabet.

"Kiitos olisi minun pantava tasan toisen kanssa", vastasi Walker
synkästi ja välttäen Saran tutkivaa katsetta. -- "Mutta", lisäsi hän
reippaammin ja erikoisella äänenpainolla, "minulla on nyt _muita_
velvollisuuksia. _Vaarallisimmat_ rosvot tulee minun _ensiksi_
saada kiinni, riistää heiltä ryöstösaalis ja puhdistaa tämä seutu
mustaihoisista. -- Jos kuitenkin joskus muistelette minua, älkää
ainoastaan vihalla muistelko."

"Herra Walker", pyysi Sara.

Mutta Walker viittasi hänelle kädellään ratsunsa selästä, ja kun aseman
omistaja karahutti aitauksen sisälle toiselta puolen, poistui Walker
toiselta, kuuntelematta vanhan herran kutsua, kokosi ulkopuolella
miehensä ja kiiti heidän kerallaan metsään.




TOINEN LUKU.


Aivan lähellä Adelaidea, Etelä-Austraalian pääkaupunkia, oli pienoinen,
miltei yksinomaan saksalaisten asuma kaupunki, Saaldorf nimeltään.

Siinä oli noin kolmekymmentäviisi taloa, kaksi kirkkoa ja yhtä monta
ravintolaa eli "hotellia", mutta se erosi Austraalian englantilaisista
kauppaloista olennaisesti siinä, että se oli ilman vankilaa, joka
etenkin kaikilla Uuden Etelä-Walesin asutuksilla on keskipisteenä.

Täällä asui läkkiseppä Lischke vaimonsa Katriinan ja Susanna tyttärensä
kanssa. Aikojen kuluessa oli hänestä sukeutunut melkoisen varakas mies.

Toimekas puuha vallitsi hänen verstaassaan, joka oli asuinhuoneen
vieressä; sieltä kuului taukoamatta kahden kisällin ja yhden oppipojan
taonta ja nakuttaminen. Naisväki oli tottunut tähän räminään, ja
Lischke itse väitti, ettei sitä ensinkään kuulukaan.

Paitsi talon emäntää, joka istui nojatuolissaan asuinhuoneessa ja
kehräsi, oli huoneessa toinenkin naishenkilö -- ompelija, joka istui
ikkunan luona uutterassa työssä. Viisivuotias pikku tyttö -- hänen
lapsensa -- istui lattialla hänen vieressään leikkien jotenkin
karkeatekoisella nukella, jota piti sylissään ja hyssytteli.

Nainen oli varmaankin joskus ollut häikäisevän kaunis, sillä vielä
nytkin erotti selvästi jalopiirteiset, vaikkakin riutuneet kasvot,
tummat silmät, tuuhean, kastanjanruskean tukan ja hienon hipiän. Mutta
suru tai sairaus oli tehnyt posket kalpeiksi, vienyt silmien säihkyn,
ja syvä, tuskainen uurros näytti häviämättömäksi painuneen suun
tienoille. Hän oli köyhä saksalaisnainen, joka lapsineen asui yksinään
puolittain hajonneessa hökkelissä noin puolen tunnin matkan päässä
Lischken talosta ja ansaitsi niukan leipänsä ompelemalla muutamissa
Saaldorfin perheissä. Hän oli nimeltään Louise Hohburg.

Muuan hyvin puettu muukalainen, joka asteli katua pitkin, huomasi
ikkunassa olevan naisen, jäi hetkeksi yllätettynä seisomaan, katseli
taloa ja näytti aikovan puhutella naista, mutta malttoi mielensä ja
astui suoraa päätä verstaalle, jonka ovelle kolkutti.

Mestarin ystävällisestä "sisään"-kutsusta astui talon vierasvaraisen
kynnyksen yli Mac Donald, jonka retki pensaikkojen ja erämaiden halki
oli päättynyt onnellisesti tähän taajasti-asuttuun Etelä-Austraalian
osaan. Mutta tuskinpa häntä nyt enää olisivat tunteneet edes hänen
vanhat tuttavansa ja ystävänsä Powellin farmilla. Sillä hän oli
muuttunut täydeksi kaupunkilaiseksi, yllä siisti tumma verkapuku ja
jaloissa kevyet kiiltonahkasaappaat. Vankka parta oli kadonnut, niin
että jäljellä oli vain pieni, lyhyeksi leikattu poskiparta, tukka oli
niinikään leikattu, ja silmiä peittävät vaaleansiniset rillit tekivät
kasvot miltei aivan tuntemattomiksi. Päässä vain oli pensaikkolakki, ja
vasemmassa käsivarressa riippui satulatasku.

"Miten voin teitä palvella?" kysyi Lischke, kun oli molemmin puolin
ystävällisesti tervehditty.

"Tehän olette saksalainen -- eikö niin?" tuli vastakysymys varsin
puhtaalla saksankielellä, jossa vain hiukan tuntui vieras sointu.

"Olen... tuota...", virkkoi mestari hieman kummastellen, sillä hän
oli tähän asti aina luullut osaavansa erottaa maanmiehensä jo ensi
silmäyksellä. "Mutta ettehän te... vai kuinka?"

"Olen kuin olenkin", vastasi vieras hymyillen, "vaikka pitkäaikainen
oleskeluni Englannissa ja Ranskassa on kenties sekoittanut puheeseeni
sellaista, joka teistä tuntuu epäsaksalaiselta. Sallikaa minun siitä
huolimatta tervehtiä teitä maanmiehenäni ja kysellä teiltä yhtä ja
toista paikkakunnan oloista, minä kun näet olen outo tässä kaupungissa."

"Kaikesta sydämestäni", huudahti Lischke tarttuen tulijan käteen ja
sitä pudistaen. "Mutta olkaahan hyvä ja astukaa asuntooni, sillä täällä
ei räminältä kuule edes omaa ääntänsä..."

Mac Donald seurasi häntä ja astui sitten hiljaisempaan huoneeseen,
missä hän huomasi ainoastaan ikkunan ääressä työskentelevän rouva
Hohburgin, jota tervehti kunnioittavasti.

"Ja mistä matka?" kysyi Lischke työntäen vieraalle tuolin ja itselleen
ottaen toisen. "Olkaa hyvä, painakaa puuta, ja pankaa syrjemmälle tuo
vanha reppunne. Lämmin ilma tänään, matkustus rasittaa."

"Olen tullut jalkaisin", sanoi Mac Donald, "vieläpä melkoisen matkan".

"Jalkaisin? Se on vielä hankalampaa -- mutta ei suinkaan kauempaa kuin
Adelaidesta."

"Toiselta suunnalta, hyvä herra", vastasi Mac Donald, -- "Melbournesta".

"Melbournesta jalkaisin?" huudahti vanha Lischke ällistyneenä ja luoden
hieman epäilevän silmäyksen vieraan saappaisiin, jotka tosin olivat
pölyiset, mutta kuitenkin eheät ja hienot.

"Ei", nauroi Mac Donald, "siinä olisi hieman liiaksi sitä hyvää -- vain
kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa. Siihen saakka tulin ratsain,
mutta sitten sattui hevoseni onnettomuudeksi saamaan 'mustan käärmeen'
piston ja kuoli kaikista vastakeinoistani huolimatta."

"Kas peijakasta", sanoi Lischke, "ja sitten läksitte jalkapatikkaan?"

"Mikäs neuvoksi? Kun ihmiset huomaavat, että toisen _täytyy_ saada
hevonen, niin he kyllä osaavat asettaa hinnan sen mukaan. Ja saan kai
täältäkin ostaa hevosen."

"Olette aivan oikeassa", vakuutti Lischke, "mutta semmoisen marssin
jälkeen on teidän kai nälkä -"

"Ei ensinkään", esteli Mac Donald, kun isäntä aikoi nousta tuoliltaan.
"Lasin maitoa kenties sentään saan pyytää."

"Tietysti -- suurimmalla mielihyvällä -- nyt vaan ei ole naisista
kumpikaan saapuvilla. Oh, rouva Hohburg, olisitteko hyvä ja toisitte
lasin maitoa sisään?"

Nainen nousi ja lähti huoneesta täyttääkseen pyynnön. Nimeä
mainittaessa vieras äkkiä katsahti ylös ja kiinnitti hetkeksi silmänsä
tutkivasti hoikkaan, kivulloiseen olentoon.

"Hohburg, sanoitte?" kysyi hän isännältään. "Kuka tämä rouva on?"

"Rouva -- jumala paratkoon", sanoi Lischke, "köyhä vaimo, joka asuu
tässä lähitienoilla ja ansaitsee niukan toimeentulonsa työskentelemällä
vieraiden ihmisten luona. Hän oli naimisissa, mutta miehensä, kelvoton
renttu, karkasi yhtäkkiä teille tietymättömille, läksi, kuten
arveltiin, laivassa jonnekin _Kaltaforniaan_ tai ties mihin kaukaiseen
maahan. Nyt istuu vaimo täällä yksin ja suree, mutta kunnollinen ja
kelpo nainen hän on, niin että me kaikki häntä mielellämme avustamme,
kun tarvis vaatii. Almuja hän ei ota vastaan, ja senvuoksi annamme
hänelle siellä-täällä työtä, jotta hänellä on ainakin mistä elää."

"Vaimo parka."

"Niin, rakas herra, se on täällä Austraaliassa ikävä asia", sanoi
Lischke. "Vaimo, jolla _täällä_ on renttuileva, kelvoton mies, on
suorastaan hukassa ja voisi ilman muuta hypätä veteen. Ilmassako lie
syy vai missä, mutta ihmiset täällä ratkeavat juomaan, ja missä alku on
tehty, käy edistys juoksujalkaa kohden kurjuutta. Ja mitä siitä seuraa,
sen kai tiedän. Täällä ihan lentävät sillä tapaa rahat ikkunasta ulos,
ja viheliäisestä, surkean pienestä ryypystä, jommoista en viitsisi
kaataa edes takinhihaani, heittävät täällä koko omaisuuden. Senkin
miehen vei ainoastaan juoppous rappiolle, muuten hän oikeastaan oli
aika visakka ihminen ja osasi jutella ihmeen oppineesti. Kädet hänellä
oli kuin neitosella valkoiset, mutta viinaa kiskoi nahkaansa kuin kaksi
rakuunaa."

"Tehän olette naimisissa, eikö niin?"

"Minä? -- Luulisinpä olevani", nauroi Lischke. "Ja mitenkäs muuten!
Talonpojan elämä ilman vaimoa ei vetele. -- Oletteko _te_ naimaton?"

"Niin olen."

"Ja tulette Melbournesta pensaikon halki?" toisti Lischke yhä
ihmeissään itsekseen. "Peijakas, mahtaa se olla pitkä ja ikävä
matka! Mitäs olikaan, kerrottiinhan tässä äskettäin, että siellä
Uudessa Etelä-Walesissa taas ovat panneet toimeen pari ajometsästystä
pensasrosvojen ja mustien välillä. Oletteko kuullut?"

"Kuullut kyllä", vastasi vieras, "mutta herra varjelkoon, semmoisia
asioita tavallisesti liioitellaan kovin. Kärpäsestä aina tehdään
härkänen."

"Niin, niin, oikeassa olette", nauroi Lischke, "suurentelijoista ei ole
puutetta tässä maassa, ne kasvavat aivan yhtä paksuiksi ja pitkiksi
kuin kumipuut, -- Mutta tuossa tulee maitonne; hyvä rouva Hohburg,
pankaahan pöytään myös hiukan voita ja leipää."

"Olen pahoillani, että tuotan teille näin paljon vaivaa."

"Joutavia", huudahti Lischke. "Pitäähän toki tarjota vieraalle maitoa
ja leipää. Ja nyt antakaa maistua ja nauttikaa terveydeksenne!"

Naisen nimeä mainittaessa oli vieras jälleen katsellut tutkivasti hänen
kasvojaan, jotka nyt saattoi nähdä edestäpäin, mutta nainen kääntyi
kohta poispäin, meni työnsä luo takaisin ja alkoi jälleen ahkerasti
ommella.

"Mikä onkaan teidän nimenne?" kysyi Lischke vihdoin, katseltuaan hetken
aikaa mielihyvällä vieraan osoittamaa ruokahalua. "Minun nimeni on
Lischke, olen läkkiseppämestari ja maanviljelijä."

"Minun nimeni on _Schreiber_", vastasi Mac Donald.

"Ensin luulin teitä maalaiseksi squatteriksi", arveli saksalainen,
"mutta se kai ette sentään ole?"

"En -- tosin oli minulla aikaisemmin tuumana asettua jonnekin asumaan,
ja jos sopivan paikan löydän, teenkin sen ehkä vielä."

"Se on parasta, mitä ihminen voi tehdä", sanoi Lischke.

"Ette suinkaan satu tietämään, onko Adelaiden satamassa paljon laivoja
nykyään ja onko ehkä minkään lähdöstä ilmoitettu?" kysyi Schreiber
sitten.

"Laivoja?" sanoi Lischke, jolle tämä kysymys tuli niin äkkiä, ettei hän
heti osannut siihen vastata. "Hm, enpä tosiaankaan tiedä. Semmoisista
me täällä tiedämme hyvin vähän. Jollei aina joskus saapuisi joku
saksalainen laiva tuoden uusia siirtolaisia ja kirjeitä kotimaasta,
emme välittäisi niistä tuon taivaallista!"

"Mutta lähetättehän tuotteitanne laivoilla!"

"Sitä tekevät kauppiaat, silloin kun jotakin lähetetään. Me saksalaiset
myymme melkein kaiken välikauppiaille, se on mukavampaa."

"Eikö siitä voisi täältä naapurista saada tietoa?"

"Niin laivoistako? Miksikäs ei -- herra tohtori Spiegel tilaa
englantilaista sanomalehteä; siinä ovat kaikki laivat, tulevat ja
menevät."

"Missä hän asuu?"

"Ei edes piipunpolttaman päässä täältä. Mutta mitä te laivoista
tahdotte? Aiotteko lähteä Austraaliasta pois?"

"En", sanoi Mac Donald, joka ei pitänyt hyvänä ilmaista täällä
sellaisia aikeita, vaan keksi nopeasti hätävalheen tekaistakseen
vastauksen, joka ei herättänyt epäluuloja. "Matkalla ostin eräältä
englantilaiselta koko kirstullisen linnunnahkoja, jotka hän näinä
päivinä lähettää kärryissään Adelaideen, ja tahtoisin mielelläni saada
ne Saksaan niin pian kuin suinkin, ennenkuin syöpäläiset ehtivät
turmella niitä."

"Aa -- olette ehkä tekin semmoinen -- miten niitä sanotaankaan,
luonnontutkija, luulenma", arveli Lischke, -- "joka kokoo säkkikaupalla
kiviä ja rikkaruohoja ja linnunraatoja ja panee laatikkoihin. Meilläkin
täällä Saaldorfissa on eräs sellainen herrasmies, joka ampuu räiskyttää
kuoliaaksi jok'ikisen linnun minkä tapaa ja sitten koettaa löytää
ihmisiä, jotka ostaisivat niitä häneltä."

"Ei", vastasi Mac Donald hymyillen, "vaikka Austraalian eläinkunta
onkin minua jo kauan huvittanut, on sen tutkiminen aina kuitenkin
jäänyt vain sivutoimekseni. Olen ammatiltani lääkäri."

"_Lääkäri? -- Tohtori?_" huudahti Lischke hypähtäen tuoliltaan. "No
sitten ette täältä saakaan lähteä, vaikka mikä olisi; semmoista täällä
Saaldorfissa juuri kipeästi kaivataan. Tuhat tulimaista, sepä jotain
olisi, jos saisimme tänne oikean lääkärin paikkakunnallemme -- ja te
näytätte minusta juuri sellaiselta, joka ymmärtää asiansa."

"Eikö teillä ole lääkäriä Saaldorfissa?" kysyi Mac Donald nähden
tässä yhtäkkiä aukeavan mahdollisuuden, joka saattoi antaa hänelle,
vaikkakaan ei pysyväistä asuinsijaa, kuitenkin tilaisuuden löytää
sopiva ajankohta, jolloin kävi laatuun pudistaa Austraalian tomut
jaloistaan.

"Vielä pahempi kuin ei mitään!" huudahti Lischke. "Nuori hölmö meillä
täällä on -- oikea mettäksen poika, ylioppilas mikä lie, kirjava lakki
päässä ja suuret kannukset saappaissa, joka aina ahtaa kitansa täyteen
eikä muusta puhu kuin 'kuureistaan'. -- Minä suutun vain silloin kun
hänet näen ja olen monta kertaa kauhulla ajatellut, mitä tuleman pitää,
jahka meistä kerran joku sairastuu."

"Entä onko teillä apteekkia täällä?"

"Onpa niinkin, ja oikein hyvä onkin, mutta reseptinkirjoittajia ei
ole muita kuin tuo mainittu Hannu Hölmöläinen. -- Ei, herra tohtori,
jos teillä vain hiukankin on aikomusta jäädä Etelä-Austraaliaan, niin
asettukaa Jumalan nimessä tänne Saaldorfiin. Varmasti tulette näkemään,
ettei ole syytä katua."

"Te maalaatte tulevaisuuden täällä hyvin houkuttelevaksi, hyvä herra
Lischke", sanoi Mac Donald.

"Mutta en paremmaksi kuin minkä voin taata", vakuutti
läkkiseppämestari. "Kun teille vanha Lischke jotakin sanoo, voitte
siihen lujasti luottaa. Minä en ole niitä, jotka näkevät kaiken
taivaansinisessä ja ruusunvärisessä valossa."

"Sen uskon mielelläni", sanoi Mac Donald. "Mutta lääkärillä, joka
asettuu vieraaseen paikkakuntaan, on edessään suuremmat vaikeudet kuin
kellään muulla. Käsityöläinen voi saada hyvän aseman taitavuudellaan,
kauppias hyvillä tavaroilla, mutta kun lääkäristä on kysymys, on
_luottamus_ pääasia, ja ellei hän voi sitä saavuttaa, ei hän onnistu,
olipa kuinka taitava tahansa."

"Siinä olette ihan oikeassa, ja nähkääs sitä juuri puuttuu tältä meidän
herraspojalta, mutta sitä ei teiltä tule täällä puuttumaan, ei voi
puuttua."

"Minun pitää joka tapauksessa ensin hieman katsella ympärilleni
täällä", sanoi Mac Donald, -- "tutustua apteekkariin ja saada häneltä
lähempiä tietoja."

"Kuulkaas -- minäpä sanon teille jotain", huudahti Lischke lyöden
kämmenellänsä pöytään, "minulla on eräs tuuma, ja jos suostutte siihen,
teette minulle mieliksi. Jääkää pariksi päivää luokseni -- meillä on
vierashuone, ja te ette häiritse meitä lainkaan -- tutustukaa sillaikaa
paikkakuntaan, ja minä tiedän varmasti, että se tulee miellyttämään
teitä."

"Tarjouksenne, arvoisa herra, tuli hieman kevytmielisesti tehdyksi",
sanoi Mac Donald hymyillen. "Mitähän jos otan sanoistanne kiinni?"

"No tuohon käteen!" huudahti Lischke ojentaen hänelle kätensä.

"Olkoon menneeksi -- käytän hyväkseni vierasvaraisuuttanne muutamia
päiviä", sanoi Mac Donald hetken epäröityään, "enkä ollenkaan epäile,
ettenkö tulisi mieltymään uuteen ympäristööni".

"Se on järkevää puhetta", huusi Lischke hyvillään hieroen käsiään, "ja
nyt toivottavasti saamme pian antaa palttua tuolle hupsulle, nykyiselle
tohtorillemme, Dingskirchen vai mikä hän lie nimeltään".

"Olisin kuitenkin mielissäni", keskeytti Mac Donald, "jos piakkoin
saisin tiedon laivoista, jotta tavarat tulisivat ajoissa lähetetyiksi,
kun ne saapuvat. Haluaisin myöskin kirjoittaa muistiin jonkun
laivakonttorin osoitteen, jonne ne voisin jättää."

"Jaa niin, linnunnahkojenne takia", muisti Lischke. "No hyvä,
kuulkaahan. Menkää nyt kohta tohtori Spiegelin luo kysymään. Hän on
ystävällinen, hauska mies, vaikka hänellä onkin hiukan hupsuja aatoksia
päässään. Tyttäreni laittaa sillaikaa huoneenne kuntoon, ja -- mutta
peijakas, missä se tyttö oikeastaan piileksii? -- Ettekö ole nähnyt
Susannaa, rouva Hohburg?"

"Hän meni äskettäin puutarhaan", vastasi nainen.

"Minä menen kohta hakemaan", sanoi Lischke lähtien huoneesta ja jättäen
vieraansa naisen kanssa kahden.

"_Hohburg_-nimi", sanoi vieras hetken vaitiolon jälkeen, "herättää
mielessäni vanhoja, rakkaita ja tuskallisia muistoja. Miltä seudulta
Saksaa olettekaan kotoisin, jos saan kysyä?"

"Minäkö?" virkahti nainen punehtuen kovin, mutta nostamatta katsettansa
työstään. "Thüringenistä."

"Sitten olen erehtynyt; se seutu on minulle vieras. Nimi vain herätti
huomiotani. On ihmeellistä, mitenkä usein pelkkä sana, äänensointu, tuo
mieleen kohtauksia nuoruuden ajoilta, ja miten vanhat, aikoja sitten
uneksitut kuvat yhtäkkiä saavat koko entisen eloisuutensa, koko vanhan
loistonsa ja hohteensa takaisin muistossamme. Hyvä niiden, joiden
myöhäisempää elontietä ne voivat _valaista,_ eivätkä ainoastaan synkkiä
varjojansa heitä sen yli."

"Hyvä niiden", sanoi nainen hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

Vieras istui pää käden varassa katsellen hiljaa ja haaveksivasti
eteensä; silloin-tällöin katse sentään kohosi ja kiintyi tutkivana
naiseen, kunnes Lischke palasi huoneeseen ja selitti mitä tietä vieraan
oli mentävä tullakseen tohtori Spiegelin asunnolle.

Matkalla sinne Mac Donald vaihtoi eräässä hattukaupassa maalaislakkinsa
silinteriin eikä nyt puvussaan mitenkään eronnut kaupunkilaisesta.

Hänen käyntinsäkin oli tullut kevyeksi ja joustavaksi, sillä ensi
kerran pitkästä aikaa hän jälleen antautui ainakin osittaisen
turvallisuudentunteen valtaan. -- Täällä, pelkkien saksalaisten
parissa, joiden maanmiehenä hän kielitaitonsa vuoksi saattoi aivan
hyvin esiintyä, tuskin enää tarvitsi pelätä, että takaa-ajajat hänet
löytäisivät -- vaikkapa nämä olisivatkin tänne asti seuranneet hänen
jälkiänsä. Sitäpaitsi hän oli täällä meren läheisyydessä ja oli lujasti
päättänyt lähteä Austraaliasta jos mahdollista saksalaisessa laivassa
ja asettua asumaan Saksaan. Täysin varmaa turvapaikkaa hän ei enää
voinut Austraaliassa odottaa edes etäisimmissä pensaikoissa. Viimeinen
tapaus oli hänelle varoittavana esimerkkinä. Hän oli tehnyt vahvan
päätöksen, ettei enää toistamiseen antaudu austraalialaisen vankilan
kauhuihin, ennen vaikka lopettaa elämänsä omin käsin, mutta hän tunsi
kuitenkin, että tuota ikuista jännitystä, ainaista kiinnijoutumisen
pelkoa, alituista tunnetuksi ja yllätetyksi tulemisen vaaraa oli ajan
pitkään mahdoton kestää. Niin pian kuin mahdollista hän tahtoi tehdä
sellaisesta tilasta lopun, tahtoi myöskin säilyttää sen vapauden, jonka
oli henkensä uhalla voittanut takaisin, ja vasta silloin hän saattoi
tuntea itsensä täysin varmaksi, kun aukealla ulapalla näki Austraalian
-- joka hänelle ei ollut muuta kuin vankila -- häipyvän siniseen
kaukaisuuteen taivaanrannan taa.

Tohtori Spiegel tervehti vierasta mitä ystävällisimmin, ja Mac Donald,
joka esittäytyi tohtori Schreiberinä, pyysi kohta nähdä tohtori
Spiegelin englantilaista tai saksalaista sanomalehteä saadakseen
tietoonsa muutamien satamassa olevien laivojen lähtöajat.

"Suurimmalla mielihyvällä, rakas herra ja ystävä", sanoi tämä
kohteliaasti. "Olkaa hyvä, istukaa, olen heti palveluksessanne. -- Kas
tässä ovat viimeiset numerot. -- Mielelläni tarjoan teille sitäpaitsi
kaikkia muita tietoja mitä voin antaa."

Mac Donald istuutui kiitellen pöydän ääreen, silmäsi pikimmältään
lehtiä ja kirjoitti muistikirjaansa jotakin.

"Tulette ehkä sisämaasta", kysyi Spiegel, kun vieras pani lehdet pois
ja nousi tuoliltaan. "Siellä pensaikoissa sanomalehdet kai ovat kovin
harvinaista tavaraa. Aiotteko poistua Austraaliasta?"

"En vielä", vastasi Mac Donald. "Olen lääkäri ja samalla luonnontutkija
ja olen ottanut toimittaakseni eräälle ystävälleni Saksaan lähetyksen
linnunnahkoja, jotka tahtoisin jättää johonkin varmaan, mieluimmin
saksalaiseen laivaan."

"No sitten", sanoi Spiegel, "lähettäkää tavarat 'Albertine'-laivaan,
kapteeni Helgerille, joka on kotoisin Hampurista ja on hyvä ystäväni.
Jos haluatte, kirjoitan hänelle pari riviä lähetettäväksi niiden myötä."

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Mac Donald; "tietysti olisin hyvin
mielissäni siitä".

"Kuulkaas", sanoi Spiegel, -- "piti kysymäni -- mistäpäin te nyt
tulette?"

"Melbournesta."

"Niinkö, sepä vahinko -- arvelin, että kenties tulitte ylisen Murrayn
varsilta, ja toivoin saavani teiltä kuulla jotakin viimeisestä
sikäläisestä metsäsissijutusta."

"Luin juuri sanomalehdestä uutisen siitä", sanoi Mac Donald tyynesti.
"Sen mukaan on musta poliisi vanginnut uudestaan muutamia karkureita ja
jättänyt ne viranomaisten haltuun."

"Niin, mutta se ei olekaan totta", huudahti Spiegel ripeästi. "Uutinen
oli ennenaikainen. He olivat tosin vanginneet parven päällikön, erään
Jack London nimisen; mutta sillaikaa kuin toinen rikoksellisista,
ammuttuaan erään mustan poliisisotilaan kuoliaaksi ja saatuaan itsekin
tältä haavan, hukkui Murray-jokeen, on toinen -- juuri tuo mainittu
Jack London, joka näyttää olevan aika roisto -- onnistunut pääsemään
taas pakoon, ja poliisi on uudelleen hänen jäljillään."

"Todellakin?" kysyi Mac Donald katsoen terävästi puhujaan. "Mutta mistä
sen jo tiedätte, sillä onhan tämä tässä, ellen erehdy, lehden viimeinen
numero?"

"Niin onkin, mutta tänä aamuna oli minulla ilo tavata eräs vanha
ystävä Sydneyn-ajoiltani, poliisiluutnantti Walker, joka pistäytyi
täällä ja kertoi uutisen. Hän oli kiireimmän kautta menossa Adelaideen
ja satamaan estääkseen karkulaisen mahdollisen pakenemisen meritse
jossakin lähtövalmiissa laivassa, ja hän pyysi minua, paikkakunnallamme
kun ei ole poliisia, pitämään ympäristöäni tarkoin silmällä. Olen
asianajaja ja notaario, kuten kai tiedätte."

Mac Donald kumarsi hänelle hiukan ja iloitsi sisimmässään, että oli
muuttanut pukua ennenkuin tuli tähän siirtolaan. Mutta hänen ominainen
tarkkanäköisyytensä sanoi hänelle samalla, että tältä taholta tuskin
oli mitään vaaraa pelättävissä. Murrayn varrella ei kukaan, ei edes
luutnantti Walker, tiennyt, että hän puhui niin täydellisesti saksaa;
ainoastaan erotettu majanvartia Miller, joka harhaili jossakin
maankulmalla, tiesi siitä -- mutta todennäköistä ei ollut, että hän
tulisi tapaamaan tämän ja että tämä antaisi hänet ilmi. Luutnanttia
vain piti varoa tapaamasta, sillä tämä olisi kuitenkin lopuksi hänet
tuntenut valepuvusta huolimatta. Mutta omituisen piston hän tunsi
sydämessään nähdessään, että pelastuminen laivassa oli ainakin tällä
hetkellä tehty mahdottomaksi, ellei hän voinut keksiä vielä jotakin
keinoa. Hän oli joka tapauksessa saanut varoituksen ja tiesi nyt
asettaa toimenpiteensä sen mukaan.

"On todellakin vahinko, ettette tiedä siitä mitään lähempää", jatkoi
Spiegel sillävälin taas. "Olisin kovin mielelläni halunnut kuulla
tämän asian yksityiskohdista, jotka epäilemättä ovat erinomaisen
mieltäkiinnittäviä, Tuo Jack London näyttää olevan hirmuinen konna ja
lienee luulenma ampunut sekä musta- että valkoihoisia enemmän kuin minä
peltopyitä eläissäni. Jo juttu matkustajasta, jolta hän riisui kengät,
on pöyristyttävä."

"Siinä olette oikeassa", vastasi Mac Donald, joka selvästi huomasi,
että Spiegel oli sekoittanut keskenään molemmat takaa-ajetut. "Olen
minäkin miehestä kuullut; sanotaan, että hän on hurja, punatukkainen ja
irstas veijari."

"Punatukkainen? -- eihän", sanoi Spiegel. "Sen lyhyen kuvauksen mukaan,
minkä luutnantti minulle hänestä antoi, on hänellä tukka melkein kuin
teillä, hiukan tummempi ehkä -- vahva parta, tummat silmät, solakka
vartalo, mutta riivatun rohkea mies hän on. Luutnantti ei ryhtynyt
seikkaperäiseen selontekoon; sanoi, että oli kiire, tai kenties ei
tahtonutkaan. Ne sellaiset herrat ovat aina ihan liiaksi salaperäisiä
asioissaan. Hiukan suurempi suoruus olisi heille monesti hyvin
hyödyllinen, varsinkin näin tavallaan asiaankuuluvia kohtaan."

"Voi, jättäkää sellaiset surulliset asiat", pyysi Mac Donald.
"Maailmassa on muutenkin kurjuutta tarpeeksi, miksi siis manata esiin
semmoisia hirmukuvia."

"Olette oikeassa. Mutta, asiasta toiseen, mikä teidän ammattinne
oikeastaan on, jos saan kysyä?"

"Olen lääkäri", vastasi Mac Donald.

"Lääkärikö? Ja kenties aiotte asettua tänne meidän luoksemme?"

"Jos tarjoutuu toimeentulon mahdollisuuksia --"

"Sepä oivallista! Mahdollisuuksia on tarpeeksi, sillä _hyvää_ lääkäriä
meidän pieni paikkakuntamme nykyään kaipaa erityisen kipeästi."

"Ja nyt", jatkoi tohtori, kun vieras otti hattunsa, "tulen saattamaan
teitä vähän matkaa. Mutta seis! Nytpä muistankin, että 'Albertinen'
kapteeni Helger lupasi tulla tänne juuri tänään. Tapaamme hänet tuolla
hotellissa, ja te voitte nyt kohta sopia hänen kanssaan kaikesta."

Mac Donald ei tietysti saattanut epäluuloa herättämättä hylätä kutsua,
vaikka häntä ei juuri haluttanutkaan kohta alussa tavata useampia
ihmisiä kuin oli välttämättömän tarpeellista. Mutta ehkäpä se seikka,
että hän tuli tohtori Spiegelin seurassa ja esitettiin saksalaisena
lääkärinä, saattoi auttaa häntä torjumaan kaikki mahdolliset epäluulot,
ja jos hän vain kykeni näyttelemään loppuun osansa saksalaisena, ei
hänellä enää ollut vähintäkään pelättävää turvallisuutensa takia.




KOLMAS LUKU.


Molempia uusia tulokkaita tervehdittiin ystävällisesti. --

"Hei, tohtori -- sepä järkevää, että tulette!" huusi heille Schelling,
Saaldorfin apteekkari, kun taas toinen juomaveikko nousi hieman
hämillään ja meni tohtori Spiegeliä tervehtimään, -- se oli herra von
Pick, petkuttaja-nero, joka eli pääasiallisesti pikkulainoilla ja
oli juuri puoli tuntia sitten keventänyt tohtori Spiegelin kukkaroa
kymmenellä punnalla. Ainoastaan kolmas miehistä, "Albertinen" kapteeni
Helger, jolla oli hyvinvoivan näköiset, päivänpaahtamat kasvot ja
pienet, pistävät silmät, jäi tyynesti istumaan, nyökkäsi tulijalle
ystävällisesti ja sanoi nauraen, työntäessään jalallaan hänelle tuolin:

"Astukaa laivaan, tohtori, aioimme juuri lähettää teille signaalin.
Olemme jo tuntikauden tässä makailleet, purjeet höllällä, ajelehtien
tuulen mukana aika kyytiä."

"Kapteeni", sanoi tohtori Spiegel, "minulla on kunnia esittää teille
herra tohtori Schreiber... tuota noin... mutta enhän tiedäkkään,
_mistä_ te olette kotoisin".

"Lipusta viisi, kunhan vain tiedämme ihmisen _kädensijan_, nimen",
keskeytti merimies vilpittömästi. "Mutta istukaahan toki, hyvät herrat,
muuten minunkin täytyy tästä nousta -- vai niin, tahdotte ensin
tervehtiä noita toisia -- no, antakaa paukkua!"

"Herra apteekkari Schelling -- herra von Pick -- ja meidän potra
lintutieteilijämme, herra Breyfeld."

"No niin -- jos nyt pian olette siitä selviytyneet", sanoi kapteeni,
"niin heittäkää tänne ankkuri, ja koska -- hoi, viinuri, vielä pari
lasia herroille -".

"Kas niin, rakas kapteeni, nyt olen kokonaan palveluksessanne."

"Olette pitkäpiimäistä väkeä täällä maalla", nauroi merimies.

"Tuokiossahan se kävi, rakas kapteeni, ja nyt asioihin. Tämä herra
haluaa lähettää Saksaan laatikollisen linnunnahkoja -- kuuluu teidän
alaanne, hyvä Breyfeld -- ja siksi olen suosittanut hänelle teitä ja
laivaanne. Olette varmaankin ystävällinen ja..."

"Pidän kyllä huolen siitä", vastasi merimies nyökäyttäen päätään.
"Lähettäkää vain osoitteella varustettuna laivaan."

"Mutta tietäkää, rakas kapteeni, että tavarat eivät saa kastua -- ne
ovat linnunnahkoja..."

"Olkoot vaikka nukennahkoja -- en kai minä niitä jätä kannelle
ajelehtimaan. Mutta heretkää jo joutavasta roskasta -- viinuri, tuokaa
meille vielä pullo samaa lajia -- ymmärrättekö?"

"Milloin aiotte lähteä matkalle, herra kapteeni?" kysyi nyt Mac
Donaldkin merimieheltä, joka jälleen täytteli tyhjentyneitä laseja.
Kapteeni nytkähytti olkapäitään.

"Epätietoista, hyvä herra -- toivon olevani valmiina viikon kuluttua,
jos rahti saapuu ajoissa laivaan. Mutta vaskimalmi Burra-Burran
kaivoksista on vielä matkalla ja tiet ovat kehnot. Kahta viikkoa
kauempaa en kuitenkaan odota missään tapauksessa. Mikä silloin ei ole
laivassa, saa jäädä."

"No, onnea matkalle siis, kapteeni!" huudahti tohtori Spiegel kohottaen
lasinsa.

Kun kapteeni oli juonut maljan, kysyi hän täyttäen tyhjät lasit
uudelleen: "Sattuvatko herrat ehkä tuntemaan täälläpäin tai jossakin
Adelaiden lähistöllä erästä tilanomistaja Hohburgia? Hitto vieköön, hän
kuuluu asuvan täällä Etelä-Austraaliassa, mutta en ole saanut selville
missä. Tunnen miehen Saksan-ajoilta, ja olisi hauska saada edes tietää
miten hän voi."

"Eräs _rouva_ Hohburg asuu täällä jossakin lähitienoilla", huomautti
Mac Donald, joka nimeä mainittaessa tuli tarkkaavaiseksi. "Mutta hän on
ompelija ja, mikäli tiedän, leski."

"Se niinsanottu leski parka", virkkoi Schelling, "tunnen minäkin hänet
-- hän tuli tänne miehensä kanssa Mount Barkerin takaa, luulenma. Mutta
mies oli apuri ja paimen ja jumal'tiesi mitä vielä ja hävisi sittemmin
paikkakunnalta -- täydellinen renttu muuten."

"Ei, en minä häntä tarkoita", vastasi kapteeni. "Sen Hohburgin pitäisi
omistaa täällä lähitienoilla melkoinen maatila -- hän on upporikas
juupeli ja nuori pulska mies -- oli ainakin ennen, vaikka nyt kai on jo
hiukan vanhentunut."

"En tunne", sanoi von Pick. "Hän oleksii ehkä jossakin toisessa
siirtolassa, sillä saksalaisiahan on täällä kaikkialla."

"Tiedättekö ketään, jolta voisin asiata kysyä?"

"Hm", arveli tohtori Spiegel, "onhan täällä vanha laskuntekijä Koch
Dresdenistä, joka aina pitää kirjaa saapuneista matkustajista ja
myöskin tarkoin merkitsee muistiin, mitä kustakin myöhemmin tulee. Hän
jos kukaan koko tässä piirikunnassa sen tietää. Hänen asuntonsa saatte
Adelaidessa helposti selville. Kysykää häneltä vain, ja jos se herra on
tai on joskus ollut täällä Austraaliassa, niin kyllä hänen kirjoistaan
näkyy."

"Hyvä herra tohtori", sanoi Breyfeld Mac Donaldille, joka alkoi
tehdä lähtöä, "jos suvaitsette, saatan teitä vähän matkaa -- kuulin,
että Austraalian linnusto huvittaa teitä, ja minä kenties kykenen
antamaan teille tietoja siitä. Minä työskentelen erikoisesti sen
tutkimisessa, ja onpa minulla myöskin varsin sievä valikoima oivallisia
eksemplaareja, joita myöhemmin ehkä voitte käyttää hyväksenne."

Mac Donald tunsi hätävalheensa johdosta tulleensa pakotetuksi tekemään
tuttavuuden, joka, vaikkei ollutkaan epämiellyttävä, tuli tällä
hetkellä kuitenkin vastukseksi. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja
ehkäpä hänelle saattoi siitä sentään koitua hyötyäkin, jos vain otti
sen näköjään totiselta kannalta; olihan se omansa hälventämään jokaisen
epäluulon hänen suhteensa, sillä eihän karkumatkalla oleva metsäsissi
ajattele täytettyjä lintuja.

       *       *       *       *       *

Oli jo hämärä, kun rouva Hohburg eli "leski parka", kuten naapurit
häntä tavallisesti nimittivät, lähti kotimatkalle kohden köyhää,
rappeutunutta asuntoansa. Hän talutti kädestä pientä tytärtään ja kulki
hiljaa ja ääneti pitkin leveää pölyistä tietä.

"Miksi olet niin suruissasi tänä iltana?" kysyi pienokainen, kun he
saapuivat kotiin.

"Olenko minä suruissani, pikku Liisi?" vastasi äiti sivellen
ystävällisesti lapsen päätä.

"Ethän sinä puhu mitään -- oletko vihainen minulle?" kysyi pienokainen
arasti.

Äiti kumartui alas ja suuteli lasta.

"En, kultaseni, en laisinkaan. Sinähän olet niin hyvä ja kiltti, kuinka
olisin sinulle vihainen!"

"Sitten kai ajattelet isää taas, äiti? -- Milloin isä tulee kotiin,
äiti?"

"En tiedä, Liisi kulta, -- jos hän vielä elää, niin tulee kai pian."

"Tietysti hän vielä elää!" huudahti pienokainen luoden nopeasti
katseensa ylös äitiin. "Onhan minun pitänyt joka ilta rukoilla hänen
puolestaan, ja sinä olet sanonut, että hyvä Jumala kuulee lasten
rukoukset."

"_Tulee_, tulee hän takaisin, Liisi kulta", huudahti äiti voimatta enää
pidättää esiinpuhkeavia kyyneliänsä, -- "ja sitten hän pitää meitä
molempia hyvänä -- oikein hyvänä. Hänhän on vain mennyt hankkimaan
meille rahaa. -- Mene nyt, kultaseni, ulos", jatkoi äiti, joka halusi
tointuakseen olla hetken aikaa yksin, "ja tuo minulle hiukan raikasta
vettä".

Palatessaan vettä tuoden lapsi sanoi: "Äiti, tuolla ulkona on köyhä
mies, joka on nälissään ja pyytää saada palasen leipää."

"Köyhä mies?" kysyi rouva Hohburg kummastellen, sillä kerjäläisiä ei
siirtolassa ollut yhtään. "Etkö sanonut, että hänen pitäisi mennä
majataloon?"

"Sanoin, äiti, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa -- ja hän kysyi
myöskin, onko isä kotona ja saisiko hän olla täällä yötä."

Vaimo pudisti päätään, mutta otti kaapista leivän ja leikkasi siitä
viipaleen.

"Jää tänne, Liisi, kunnes tulen takaisin", sanoi hän mennessään
leipäpala kädessä ovesta ulos.

Muutaman askelen päässä mökistä istui kaadetun kumipuun rungolla
kyyryinen mies, vanha olkihattu päässä, kyynäspäät polvilla ja pää
käsiin painuneena.

"Tässä, ystävä, on teille leipää", sanoi vaimo hänelle
englanninkielellä. "Oletteko sairas?"

"Luulen... että olen", vastasi mies, joka äänen kuullessaan
suoristautui ja otti kiittäen leivän. "Jäsenissäni on kuin lyijyä,
tuskin pääsen liikkeelle. Olisiko teillä täällä paikkaa, missä saisin
olla yötä?"

Vaimo loi katseen noihin kalpeihin, parrakkaihin kasvoihin, jotka
kääntyivät häneen päin.

"Mikä on nimenne?" kysyi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä,
vastaamatta kysymykseen.

"Miller", vastasi mies. "Tulen kaukaa sisämaasta."

Vaimo huokasi syvään ja sanoi sitten:

"Ikävä kyllä -- en voi pitää teitä täällä. Asun yksin lapseni kanssa,
ja makuuvaatteita on tuskin omiksi tarpeiksi. Mutta jo neljännestunnin
matkan päässä täältä löydätte toisia taloja."

"Kiitän teitä", sanoi mies ja nousi verkalleen puunrungolta, otti hatun
päästään ja pyyhkäisi kädellään pörröisen tukkansa silmiltä. "Mutta
niin pitkälle en enää tänään jaksa kävellä -- panen maata jonkun puun
juurelle."

"Te ette ole englantilainen", virkkoi vaimo, ja hänen äänensä kuulosti
ontolta ja käheältä. Tuntui kuin hän vain vaivoin olisi saanut sanan
suustaan.

"En", vastasi mies, "toisesta maasta olen".

"Olette saksalainen -- ja nimenne...", jatkoi nainen kiihkeämmin,
"nimennekään ei ole Miller".

"Ei Miller?" huudahti puhuteltu hämmästyneenä, melkein pelästyen. --
"Entä te?" -- Mutta nainen ei vastannut -- vaan veti hänet vapisevin
käsin sisälle, tulen valoon, ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin,
hellitti yhtäkkiä hänen käsivartensa, peitti kasvonsa käsillään ja
vaipui ääneensä nyyhkyttäen tuolin viereen polvilleen.

"Louise!" huudahti silloin vieras tarttuen pöytään kiinni pysyäkseen
pystyssä. "Vaimoni -- lapseni!"

Nainen ei vastannut -- hän virui kuin kouristuksessa tuolin yli
kumartuneena, hänen koko ruumistaan puistatti kuin horkassa, eikä hän
nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan suustansa.

"Äiti, onko _tämä_ isä, jonka piti tuoda meille rahaa, että pääsisimme
takaisin isoäidin luo?" huudahti lapsi, joka oli peloissaan vetäytynyt
nurkkaan.

Ei kumpikaan vastannut. Lannistuneena, murtuneena seisoi Miller -- eli
Hohburg, sillä hän se oli -- vielä oven ja pöydän välissä ja tuijotti
elottomin silmin edessänsä lattialla polvillaan olevaan kurjuuden ja
sydäntäsärkevän kärsimyksen kuvaan -- vaimoonsa. Kyyneliä ei hänellä
ollut, mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat; silmät tuijottivat
kuopissaan jäykkinä ja kiillottomina -- koko hänen ruumiinsa vapisi
sisäisestä liikutuksesta, häpeästä, katumuksesta, masennuksesta, eikä
hän rohjennut edes ojentaa käsiään lapsensa puoleen.

Useita minuutteja kesti äänettömyys tuvassa, ja sitä keskeytti
ainoastaan vaimon hiljainen, kouristuksentapainen nyyhkytys ja
uupumaisillaan olevan miehen raskas hengitys. Väsymys, nälkä ja
mielenliikutus tekivät yhdessä tehtävänsä; miehen jäsenet herposivat,
hänen päätänsä huimasi, ja hoippuen seinän luo hän lysähti maahan
ikkunan ääreen, jäi kyyryssä istumaan lattialle ja painoi kasvot
polviinsa.

Silloin vaimo rohkaisi itsensä. Hän nousi ja loi pitkän katseen
murtuneeseen puolisoonsa. Sitten hän kääntyi pienokaisen puoleen, joka
vielä seisoi levottomana nurkassa, otti hänet syliinsä, suuteli häntä
ja sanoi hiljaisella, ystävällisellä äänellä:

"Tule, lapseni, nyt sinun pitää mennä levolle." "Äiti, onko hän isä",
kuiskasi pienokainen hiljaa ja arasti hänen korvaansa, -- "jonka
puolesta minä olen joka ilta rukoillut Jumalaa, että hän toisi hänet
takaisin meidän luoksemme?"

"On, lapseni", vastasi äiti tuskin kuuluvasti. "Onko hän sairas, äiti?
-- Hän sanoi minulle äsken, että hänen oli nälkä ja ettei hänellä ollut
rahaa millä ostaa leipää."

Äiti käänsi kasvonsa poispäin ja hengähti syvään ja tuskallisesti.
Hän koetti vastata, mutta ei voinut; kurkkua tuntui kuristavan, eikä
ääntäkään päässyt huulilta.

"Enkö saa mennä hänen luokseen ja suudella häntä, äiti?" pyysi lapsi
painaen päänsä äidin poskea vasten. "Hän on niin suruissaan ja niin
sairas -- isä raukka."

"Mene hänen luokseen, Liisi, mene", sanoi äiti laskien pienokaisen
lattialle ja jäi itse liikkumatonna seisomaan seuraten vain silmillänsä
lasta.

Hiljaa ja arasti tämä astui lattian poikki isän luo, joka vielä istui
samassa asennossa. -- Kaksi kertaa hän pysähtyi ja katsoi taaksensa
äitiin; sitten hän meni verkalleen isän viereen, pani pienen kätösensä
hänen olalleen ja kuiskasi ujosti ja pyytävästä:

"Isä!"

Mies säpsähti, ikäänkuin tuo hiljainen sana olisi ollut puukonpisto.
Hattu oli pudonnut hänen päästänsä, ja molemmin käsin hän nyt pyyhkäisi
kosteat, takkuiset hiukset otsaltaan.

"Lapseni", sanoi hän, "rakas, rakas lapseni!"

"Äiti sanoi, että minun pitää mennä levolle", kuiskasi pienokainen, --
"hyvää yötä, isä -- minä rukoilen puolestasi, että tulet taas terveeksi
ja iloiseksi ja ettei sinun tarvitse itkeä enää. Äiti antaa sinulle
syötävää. Et saa olla nälissäsi, muuten Liisi itkee koko yön."

"Lapseni!" sanoi mies, ja kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän
tarttui lapsen käteen -- hän tahtoi vetää tyttärensä luokseen, mutta
ei tohtinut, vaan peitti pienen käden suudelmillaan. Pienokainen antoi
rauhallisena sen tapahtua, mutta kietoi sitten kätensä isän kaulaan,
suuteli hänen huuliaan, sanoi vielä kerran hiljaa: "Hyvää yötä" ja
seisoi vaiti ja liikahtamatta isän puristaessa hänet lujasti syliinsä.

"Koskee, isä", kuiskasi hän.

"Hyvää yötä, oma Liisini -- hyvää yötä, lapsukaiseni -- nuku rauhassa,
ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kultaseni!"

"Niin, isä -- nuku oikein hyvin -- äiti tekee kohta vuoteen sinulle."

Isän vapisevat kädet hellittivät pienokaisesta, joka juoksi takaisin
äidin luo, ja tämä laittoi lapsen nukkumaan. Hän rukoili pienokaisen
kanssa ja suuteli hänen väsyneet silmäluomensa umpeen. Sitten hän nousi
hiljaa ja kattoi pöydän. Hän toi esiin leipää, täytti läkkituopin
maidolla ja otti arkusta tinalautasen, jolla oli kylmää lihaa -- heidän
huominen sunnuntaipäivällisensä.

Mies nousi verkalleen pystyyn ja seurasi silmillään hänen jokaista
liikettään.

"Tule syömään, Edvard", sanoi vaimo hiljaisella, käheällä äänellä ja
osoitti pöytää. Itse hän istuutui vuoteen laidalle ja kumartui nukkuvan
lapsen yli. Vasta kun vaimo oli kääntänyt katseensa toisaalle, saattoi
mies liikkua. Hän astui verkalleen pöydän ääreen ja ilmeisesti tulisen
nälkäisenä söi eteensä asetetun ruuan viimeistä leivänmurua myöten. Ei
sanaakaan puhuttu, mikään ei keskeyttänyt hiljaisuutta.

Vihdoin Hohburg lopetti ateriansa, työnsi lautasen takaisin ja painoi
päänsä jälleen käsiinsä. Vaimo nousi tämän kuultuaan ja korjasi pöydän.
-- Ei vieläkään ollut sanaa vaihdettu puolisojen kesken.

Silloin Louise vihdoin astui pöydän ääreen, nojasi siihen molemmin
käsin, sillä hän tunsi polviensa vapisevan, ja sanoi hiljaisella
äänellä:

"Ja _näinkö_ nyt olet palannut -- niinkö on Jumala kuullut rukoukseni,
että on lähettänyt sinut _kerjäläisenä_ oman majani edustalle? Edvard,
se on hirmuista, ja ettei sydämeni sillä hetkellä pakahtunut, siitä
saan kiittää vain vuosikausien kärsimystä, joka on minut karaissut ja
kovettanut."

Mies ei virkkanut mitään. Hän tuijotti eteensä lattiaan, sitten hänen
käsivartensa vaipui pöydälle ja hän painoi sille päänsä häpeän ja
katumuksen valtaamana.

"Ja kuinka nyt on käyvä, Edvard? Ruumiisi on uupunut ja raihnainen,
elinvoimasi lannistunut, muuten et olisi ikinä voinut tuollaisena
palata ihmisten ilmoille.

"Kuinka sinun nyt tulee käymään? Itseni ja lapseni minä elätän
kätteni työllä -- niukasti kyllä tulemme toimeen, mutta kunniallisesti
kuitenkin. Miten aiot _itse_ auttaa itseäsi?"

Hohburg ei vastannut -- hän ei näyttänyt hengittävän enää -- hänen
niskansa, jolle häilyvä kynttilän valo lankesi, näytti kalmankalpealta,
ja kun vaimo pelästyneenä tarttui hänen käteensä, solui hän hitaasti
alas tuolilta, jolla istui, ja olisi suistunut lattiaan, ellei vaimo
olisi käsillään pidättänyt häntä.

Hiljaa ja varovasti hän laski miehen lattialle, nosti sitten nukkuvan
lapsensa vuoteesta ja veti pois patjan jättäen rauhallisena untaan
jatkavan pienokaisen paljaille oljille makaamaan. Patjan hän sitten
kantoi seinän luo miehen viereen ja yritti nostaa hänet patjalle
-- mutta voimat eivät riittäneet. Ainoastaan hänen päänsä alle hän
työnsi pehmeämmän alustan ja vilvoitti hänen otsaansa ja ohimoitansa
raikkaalla vedellä, kunnes hän tuli jälleen tuntoihinsa.

Hohburg avasi silmänsä, mutta tuntiessaan ylitsensä kumartuneen naisen
sulki hän ne jälleen ja ainoastaan hiljaa voihkasi:

"Louise parka."

Vaimo ei virkkanut sanaakaan. Hän auttoi miehen valmistamalleen
makuusijalle, pisti oman tyynynsä hänen päänsä alle ja peitti hänet
villapeitteellään. Hänen siinä puuhatessaan mies tarttui hänen käteensä
ja painoi sen huulilleen. Vaimo ei vastustanut, mutta huokaus nousi
hänen rinnastaan. Sitten hän itse kallistui kovalle vuoteellensa.

Hän oli jo kauan kuunnellut uupuneen miehen raskasta, säännöllistä
hengitystä -- hänen käsivarrellaan nukkui lapsi, pää hänen rinnoilleen
painettuna -- mutta itse hän valvoi koko pitkän, murheellisen yön --
kyynelet ainoana seuranaan, ja vasta aamun sarastaessa hän vaipui
herkkään, levottomaan uneen.

Herätessään hän näki kauhukseen miehensä makaavan tulisessa kuumeessa.

Viime aikojen ylenmääräinen juopottelu ja sitä seurannut ankara
kiihottuminen, häpeä, katumus ja masennus olivat olleet liikaa miehen
muutenkin heikontuneelle ja ränstyneelle ruumiille, ja juoppohulluus
kytki hänet hirveillä kahleillaan vuoteeseen. Oikealla enkelin
kärsivällisyydellä vaimo häntä hoiteli, tyynnytteli lasta, joka alkoi
pelätä isäänsä, ja vilvoitti sairaan polttavia ohimoita ja väriseviä,
kuivia huulia. Ainoastaan silloin kun mies hurjissa houreissaan kirkui
viinaa, hän usein vavisten vaipui polvillensa sairasvuoteen ääreen, ja
vain rukous ja kyynelet silloin kykenivät tuomaan huojennusta kovia
kokeneelle poloiselle.

Vasta toisen päivän iltana Hohburg tuli jälleen tajuihinsa, nukkui yön
levollisesti ja tunsi seuraavana päivänä tuskan poistuneen.

Kyynelsilmin hän kiitteli vaimo parkaa tämän osoittamasta rakkaudesta.
Mutta hänen kuumehoureensa olivat jättäneet vaimon sieluun terävän,
tuskaa tuottavan okaan. Sekavia sanoja oli päässyt tajuttoman huulilta,
ja ne olivat syyttäneet sairasta jostakin rikoksesta. Tosin ei
vuoteen luona surussa ja tuskassa valvova vaimo parka kyennyt täysin
ymmärtämään raskaan syytöksen tarkoitusta, mutta hänen mielensä
täytti kuitenkin uusi hätä, ja nyt hän vaati toipuneelta tiliä siitä,
mitä tällä oli tunnollaan ja mikä oli hänen unelmilleen antanut tuon
kamalan, hirvittävän värityksen.

Silmät maahan luotuina ja kalpein kasvoin mies kuunteli syytöstä;
mutta vaikka jo hänen arka, karttava katseensa sisälsi tunnustuksen,
kieltäytyi hän kuitenkin vastaamasta kysymykseen.

"En tiedä mitä sinä tahdot", kuiskasi hän hiljaisella äänellä. "Mitä
olen kuumeessa lörpötellyt, se on mielettömyyttä."

"Se oli enemmän kuin sitä, Edvard", sanoi vaimo, joka seisoi hänen
edessään kädet ristissä. "Yhä uudelleen ja uudelleen sinun ajatuksesi
palasivat samaan kohtaan takaisin -- vereen, verenvuodatukseen! Armias
Jumala, jospa on tunnollasi sellainenkin työ ja jospa sinusta siellä
pensaikon hurjassa, raa'assa elämässä ei olekaan tullut ainoastaan
renttu -- vaan päälliseksi vielä _pahantekijä_!"

"Älä suotta tee mieltäsi raskaammaksi kuin se nyt jo on", virkkoi mies
synkästi. "Jos tietäisit, mitä olen juuri tuolla pensaikoissa saanut
kärsiä, kuinka minua on tuska ja katumus kalvanut antamatta hetkenkään
lepoa, niin ymmärtäisit, että kuumehoureeni ovat selitettävissä. Onhan
luonnollista, että kaikki ne kohtaukset, joissa siellä olen ollut, ovat
unelmissani sulautuneet yhteen. Mutta uskotko hourivaa sairasta ihmistä
enemmän kuin valveilla olevaa ja tervettä?"

"Hyvä on", vastasi vaimo hiljaisella, alistuneella äänellä, -- "vaikka
minulla olisikin oikeus vaatia, että saisin auttaa sinua kantamaan
sitä taakkaa, joka painaa rintaasi -- en voi pakottaa sinua tekemään
minua uskotuksesi; niin, tahdon iloisena uskoa, että tuskani on ollut
aiheeton. Suokoon Jumala, että nyt olisit heittänyt pois vanhan elämäsi
niinkuin taudin, joka lamautti ruumiisi ja sielusi, ja että tästä
päivästä alkaisit uuden. Mutta yhtä saan vaatia sinulta, Edvard, yhteen
kysymykseen sinun täytyy vastata, sillä se ei koske yksin sinua -- se
koskee myöskin lastasi, se koskee minua -- meidän kaikkien kohtaloa, ja
se kysymys on: Mihin nyt aiot ryhtyä elättääksesi itsesi?"

"Louise!" sammalsi mies.

"En kysy itseni vuoksi", jatkoi vaimo nopeasti, "itseni ja lapsen olen
yksin elättänyt pitkät vuodet -- voin sen tehdä edelleenkin -- ja tulen
sen tekemään, niin kauan kuin Jumala terveyttä suo -- vaan kysyn sinun
tähtesi. Ollaksesi oikeudenmukainen itseäsi kohtaan _täytyy_ sinun
ryhtyä johonkin toimeen, joka, ellei se muuta tarjoakaan, ainakin
elättää sinut. Austraaliassa sinulla on siihen tilaisuutta yltäkyllin",
jatkoi hän lämpimämmin, "ja minä olisin viimeinen vaatimaan, että sinun
heti pitäisi ruveta johonkin _raskaaseen_ työhön. Heikontunut ruumiisi
ei sitä kestäisi, ja sinä tarvitset lepoa toipuaksesi täydellisesti.
Eikä sinun nyt kohta tarvitse työhön ryhtyä", sanoi hän sydämellisesti.
"Anna kulua jonkun päivän ja totu siihen tosiasiaan, että olet jälleen
omiesi luona, jälleen kotonasi. Mutta pysy ainakin siinä mielipiteessä,
ettet enää voi elää samaan tapaan kuin tähän asti, ettei sinun pidä
ajatella ainoastaan itseäsi, vaan myöskin lastasi, että sinun tulee
parantaa hänen asemaansa -- pelastaa hänet siitä kurjuudesta, missä me
olemme eläneet."

Mies peitti liikutettuna kasvonsa käsillään, ja vaimo jatkoi
surullisesti:

"Sinä et tunne tuhannesosaakaan siitä kärsimyksestä, jonka silloin
tuotit poistumisellasi -- voisinpa miltei sanoa karkaamisellasi --
minulle ja lapsellesi. Olin kauan aikaa sairaana, ja ellei olisi ollut
naapureita, jotka hekin tosin vasta myöhään saivat tietää meidän
todellisen hätämme, olisimme kuolleet nälkään tässä erämaassa. --
Mutta sehän on nyt ohi", lisäsi hän nopeasti, kun näki miten kovasti
sanat koskivat onnettomaan mieheen, -- "se on ohi ja kestetty -- mutta
sinun _täytyi_ saada se tietää, ja olkoot sanani sinulle lääkkeenä,
katkeranakin, jotta sinä nyt, pyrkiessäsi uuteen elämään, voisit
mielessäsi kuvitella niitäkin aikoja. Meitä -- lastasi ajattelemalla
säästyt helpoimmin uudelleen lankeamasta."

"Mutta _mihin_ minä saatan ryhtyä", puhui Hohburg tukehtuneella
äänellä, "millin riittävät voimani, ja kuka minut tässä tilassani ottaa
työhönsä? -- Vaatteeni ovat pensaikossa kuluneet repaleiksi, eikä
minulle lopultakaan jää muuta neuvoksi kuin palata pensaikkoon, niin
kauheaa kuin elämä siellä onkin."

"Ei -- sitä sinun ei tarvitse", sanoi vaimo levollisella,
päättävällä äänellä. "Vielä on tälläkin paikkakunnalla riittävästi
mahdollisuuksia sille, joka vakavasti työskennellen tahtoo korjautua.
Puhun huomisaamuna herra Lischken kanssa. Hän on perin kunnollinen,
mutta myös käytännöllinen mies, joka tosin nimittää asiat oikealla
nimellään, mutta myöskin tarttuu kiinni oikeasta päästä ja on auttanut
jo monia, joissa on tavannut vakavuutta ja hyvää tahtoa. Hän ei
vitkastele neuvossa eikä teossa, milloin tietää, että apu on tarpeen
ja hyödyksikin, ja luulenpa, että hän pitää minua jonkun verran
arvossa. Kun kerran olet päässyt alkuun, voit itse auttaa itseäsi.
Mutta nyt sinun täytyy ennen kaikkea saada uudet vaatteet", jatkoi hän
ystävällisemmin. "Olet oikeassa, _tuossa_ asussa et voi keltään pyytää
työtä; sinun pitää näyttäytyä siistinä, jotta ihmiset taas alkaisivat
luottaa sinuun."

"Mutta minulla ei ole..." sammalsi mies punastuen kovin.

"Tiedän kyllä", vastasi vaimo torjuvasti, -- "mutta sen verran on
minulla jäljellä, että voin auttaa sinua. Olen pannut itselleni ja
lapselle hiukan säästöön hätävaraksi, jotta mahdollisen sairauden
kohdatessa emme joutuisi samaan vaaraan kuin aikaisemmin. Kas tuossa,
ota!" jatkoi hän ystävällisesti, mentyään arkulleen ja otettuaan sen
pohjalle kätketystä pussista kaksikymmentä shillingiä, -- "se riittää
yksinkertaisen puvun ostoon. Neljännestunnin matkan päässä täältä
on puoti, mistä voit saada kaiken. Mutta älä unhota tuoda leipää
tullessasi, jotta lapsella olisi jotain syötävää herättyään."




NELJÄS LUKU.


Matkalla kauppiaaseen, joka maan tavan mukaan oli yhdistänyt puotiinsa
anniskelun, huusi Hohburgille yhtäkkiä eräällä puunrungolla istuva
mies, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Tobyksi, samaksi mieheksi, joka
oli tullut hänen jälkeensä majanvartiaksi Murrayasemalle. He astuivat
yhdessä puotiin, missä isäntä maan tavan mukaan heti pani heidän
eteensä viinapullon. Hurjassa, sairaalloisessa himossa ja vapisevin
käsin Hohburg täytti itselleen lasin, päättäen mielessään, että tämä
on oleva viimeinen. Sitten hän alkoi valita pukua, sillaikaa kuin
Toby koki ottaa selvää eräästä julistuksesta, jossa poliisipäällikkö
lupasi sadan punnan palkinnon Jack Londonin kiinniottajalle tai sille,
joka ilmoitti hänen olinpaikkansa, ja jossa huomautettiin, että hän
todennäköisesti oleskeli paikkakunnalla ja koetti päästä meritse
pakoon. Miettivänä Toby astui ikkunan luo tullakseen vakuutetuksi,
ettei lähistöllä ollut mustia poliiseja, joiden täälläolosta isäntä,
Tobyn vanha tuttava, oli antanut tiedon; samassa hän huomasi katua
pitkin kulkevan herrasmiehen, jonka ulkomuoto tuntui hänestä
silmäänpistävän tutulta. Kysyttyään isännältä hän sai tietää, että
herra oli tohtori Schreiber, joka oli muutama päivä sitten tullut
asumaan Lischken luo. Melkein samassa otti ohikulkija siniset
silmälasinsa pois ja pyyhki silmiään, jolloin Tobyn terävä silmä kohta
tunsi miehessä Jack Londonin. Tuossa tuokiossa hän riensi menijän
jälkeen ja ehdotti, että he pakenisivat yhdessä, jonka ehdotuksen
Mac Donald kuitenkin hylkäsi suuttuneena, samoin kuin torjui luotaan
ojennetun kädenkin, kieltäytyen ryhtymästä mihinkään tekemisiin
murhamiehen kanssa, mutta luvaten sentään vielä viimeisen kerran auttaa
hänet pulasta. Sen sanottuaan hän antoi Tobylle kaksi kultarahaa ja
jätti ällistyneen rosvon seisomaan siihen paikkaan luomatta enää
katsettakaan häneen. Kiukusta puhisten tämä palasi kapakkaan päättäen
kostaa Mac Donaldille kokemansa kohtelun ja ansaita Millerin avulla
sekä panna hänen kanssaan tasan tuon julistuksessa luvatun palkinnon,
koska hänen itsensä oli pakko turvallisuutensa vuoksi pysytellä
loitolla poliiseista. Helppo hänen oli saada Hohburg suostumaan tuumaan
ja myöskin, katsoen odotettavissa olevaan suureen rahansaaliiseen,
maksamaan nyt alkavan juomingin. Unohtuneet olivat Hohburgilta kaikki
hyvät aikomukset, unohtuneet vaimo ja lapsi, jotka kotona odottivat
hänen paluutaan tuskaisin mielin. Hän oli taas kokonaan juomahimon
vallassa. Hänen vaimonsa, joka oli kovin levoton hänen pelottavan
pitkän viipymisensä takia, lähti lopulta itse puotiin, jonka ikkunasta
sattui parahiksi näkemään miehensä hoipertelevan tyhjä viinapullo
kädessä isännän luo vaatien soperrellen täysinäistä. Kauhusta vaimon
sydän miltei pysähtyi, ja hänen täytyi tarttua ikkunan pieleen kiinni,
jottei kaatuisi, sillä polvet uhkasivat pettää. Kun humalainen
oli hoippunut takaisin sivuhuoneeseen, meni vaimo sisään ostamaan
viimeisellä säästyneellä rahallaan leipää, millä voisi tyydyttää lapsi
raukkansa nälän. Murtunein mielin hän sitten taivalsi kotiin itkevän
lapsensa luo, joka tuskaisena kysyi isää. Kun yö saapui, ei Hohburg
vielä ollut palannut kotiin, ja epätoivoisena istui vaimo parka
kyynelettömin silmin koko yön tyttösensä vuoteen ääressä odottaen
miestään vihdoinkin tulevaksi. Mutta aamu valkeni, virkistävä uni ei
ollut lieventänyt vaimon hirveitä kärsimyksiä, eikä odotettua vieläkään
kuulunut.

Eräs musta poliisi oli sillävälin aamusella korjannut puodin lähistöltä
epäilyttävän näköisen olennon, jonka oli kuljettanut luutnanttinsa
luo. Se oli Hohburg, ja hän teki säälittävän vaikutuksen seisoessaan
poliisiupseerin edessä tukka pörrössä, naama sinertävänä ja vapisevin
polvin. Inhoten Walker katseli renttua.

"Luulenpa tuntevani kasvot", sanoi hän Hohburgille. "Missä olemmekaan
viimeksi nähneet toisemme?"

"Murrayn varrella", vastasi Hohburg hiljaa. "Läksin mr. Powellin
asemalta silloin kun te tulitte sinne."

"Niin, kyllä muistan. Eräs Toby niminen mies tuli sijaanne, eikö niin?"

"Tuli."

"Ja hänestä nyt aiotte kertoa minulle jotakin, niinkö?"

Hohburg katsoi hieman hämillänsä upseeriin. Mutta Toby oli ankarasti
varoittanut häntä olemaan hiiskumatta hänestä mitään, olipa
vannottanutkin olemaan ilmaisematta, että edes oli nähnyt häntä, koska
hän, kuten arveli, ei ollut juuri hyvissä väleissä poliisin kanssa.
Hänen tuli ilmoittaa ainoastaan Jack Londonista ja jättää puolet
palkintorahoista kapakan isännän haltuun, jollei Toby enää ollut siellä.

"En", sanoi hän sentähden, "tulin luoksenne erään toisen takia, jota te
etsitte".

"Jack Londoninko?" huudahti Walker ihmeissään.

"Se, joka antaa ilmi hänen olinpaikkansa, saa sata puntaa, eikö niin?"
kysyi Hohburg.

"Aivan niin", vastasi Walker ja loi synkän katseen edessänsä seisovaan
surkeaan olentoon. "Te siis tiedätte missä hän oleksii?"

"Niin, tiedän sen."

"Mutta kuka te oikeastaan olette? Näytätte villimmältä ja
rähjäisemmältä kuin mikään metsäsissi."

"Kuten sanottu olin majanvartia, mutta lankesin juomaan ja menetin
paikkani ja tarvitsen nyt rahoja vaimoani ja lastani varten."

"Ja nimenne?"

"Hohburg. -- Asun puolen tunnin matkan päässä täältä."

"Aikaisemmin mainitsitte toisen nimen."

"Pensaikossa oli nimeni Miller."

"Aivan oikein. No sanokaa siis, missä Jack London on."

"Täällä Saaldorfissa Lischken luona tohtori Schreiberin nimisenä."

"Peijakas!" huudahti Walker. "Siksi mies tuntui niin tutulta, kun hänet
eilen tapasin. Mutta onhan tohtori Schreiber saksalainen!"

"Vieras, joka oli mr. Powellin farmilla, puhuu saksaa yhtä hyvin kuin
minäkin."

"Hyvä", sanoi upseeri, "jos ilmoituksenne osoittautuu todeksi, niin
voitte huomisaamuna nostaa -- syntirahat". Ja mitellen miestä synkällä,
halveksivalla katseella käski Walker hänen mennä, kun hän vielä jupisi
jotakin.

Kiireimmiten kutsuttiin vääpeli esimiehensä luo, jonka kanssa
hänellä oli pitkä neuvottelu. Sitten käskettiin Mabong sisään, ja
muutamaa minuuttia myöhemmin karahutti koko musta joukko hajalleen
eri suunnille. Miehet olivat saaneet käskyn vartioida kaikkia
kyläänpääsyteitä mitä ankarimmin, ja yön tullen oli vääpelin määrä
piirittää Lischken talo, ja niin pian kuin oli päästy varmuuteen
siitä, että tohtori Schreiber oli kotona, oli ryhdyttävä hänen
vangitsemiseensa. Valkoihoisen konstaapelin, jonka Walker oli tuottanut
Adelaidesta, tuli mennä hakemaan tohtoria muka sairaan luo ja siten
ottaa selville, oliko hän kotosalla.

       *       *       *       *       *

Pimeän tullen rohkeni Toby jälleen poistua piilopaikastaan metsästä
hiipiäkseen kapakkaan. Päästyään maantielle hän kuuli vaunujen
lähenevän. Varovasti hän painautui pensaaseen. Ajoneuvojen tultua
lähemmäksi hän kuitenkin huomasi, ettei niissä istunut ketään, ja hän
päätti huutaa ajomiehelle. Sattuma osui hänen avukseen, sillä vaunut
pysähtyivät äkkiä ja ajomies katseli ympärilleen joka taholle.

"Hei, kansalainen, minne matka?" kajahti silloin Tobyn ääni.

"Hei, mitä siellä teette?" tuli vastaukseksi.

"Jalassani oli oka, jonka juuri vedin pois, ja nyt levähdän tässä
hieman", vastasi Toby. "Tulen Adelaidesta."

"Oletteko tuttu paikkakunnalla?" kysyi ajomies.

"No jotakuinkin."

"Sitten kai osaatte sanoa, missä täällä on lähipaikoilla ravintola.
Olen hukannut pulloni ja olen nääntymäisilläni janoon."

"Ravintola on vielä hyvän matkan päässä. Mutta minä voin auttaa teidät
pulasta. Minulla on rommia enemmän kuin jaksan juoda. Tulkaahan vain
alas hetkiseksi."

"Se on reilua puhetta", sanoi ajomies ja kapusi pukilta alas. Toby
ojensi hänelle pullon, josta toinen joi vahvasti.

"Hemmetin hyvää rommia", tuumi mies ja pani pullon jälleen huulilleen.
Sitten hän kertoi Tobylle matkansa tarkoituksen ottaen tuontuostakin
pullosta aika naukun. Kun hän vihdoin, alkaen tuntea väkevän rommin
vaikutusta, kääntyi järjestämään ohjaksia, sai hän Tobyn nyrkistä
ohimoonsa niin ankaran iskun, että suistui ääntä päästämättä maahan.
Toby sitoi nopeasti ohjakset etupyörään, aukaisi kaatuneen kaulahuivin,
laittoi hänelle kätevästi suukapulan ja vetäisi hänen yltänsä takin,
jonka puki itse ylleen. Muassaan olevilla nuoranpätkillä hän köytti
miehen kädet ja jalat ja laahasi hänet kauas pensaikkoon. Sitten hän
pani päähänsä ajomiehen mustan hatun, heitti oman nuttunsa ja hattunsa
pensaikkoon ja lähti hiljalleen ajamaan eteenpäin varmana siitä,
etteivät edes mustat poliisit voineet tuntea häntä tässä asussa.

Kerran hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt muutaman aitauksen luona
tumman olennon seisovan, mutta hän lasketti siitä huolimatta eteenpäin.
Silloin yhtäkkiä kajahti aivan hevosten edessä kimakka vihellys
halki yön, niin että eläimet säikkyen kavahtivat pystyyn. Noituen
ja sadatellen Toby hutki kaikin voimin hevosia piiskalla selkään,
vihellys kajahti uudestaan, ja samassa silmänräpäyksessä karkasi useita
tummia olentoja hevosiin kiinni ja toisia pistäytyi näkyviin vaunujen
kummaltakin puolelta.

"Häh, mitä tämä merkitsee? -- Kirotut siinä! -- Laskekaa hevoseni
irti!" kiljui Toby käytellen ruoskaa voimiensa takaa siten
mahdollisesti vielä raivatakseen tien itsellensä.

"Kuningattaren nimessä! Seis!" huusi hänelle vääpelin synkkä, käskevä
ääni. "Älä hievahdakaan siellä ylhäällä, tai kiskaisemme sinut
heti paikalla pukiltasi alas. Sytyttäkää soihdut ja tuokaa tänne!
Katsotaanpa tätä riehuvata ajomiestä tulen valossa."

Toby oli harvinaisella mielenmaltilla painanut hatun nivan silmilleen
juuri samassa kuin hänen käskettiin seisahtua. Samalla hän myöskin
käänsi takinkauluksensa pystyyn ja veti päänsä niin syvälle kuin
mahdollista sen sisään. Mutta molemmilla silmillään hän katsoi kieroon
pitkin nenänvarttansa. Hänen kasvonsa saivat siten, puolittain varjossa
ollen, aivan vieraan, mutta samalla niin hullunkurisen ilmeen, että
musta poliisimies, joka piteli soihtuaan aivan hänen silmäinsä edessä,
räjähti ääneensä nauramaan.

Mutta Mahong ei ällistynyt ajomiehen metkuista ja irveistä, varsinkin
kun tulen loimossa selvästi huomasi miehen olevan peloissaan. Hän
valaisi ajajan ylhäältä alas asti ja keksi jotakin, mikä vain enensi
hänen epäluuloansa, nimittäin okaiden repimät resuiset housut ja
karkeissa kengissä olevat paljaat jalat. Paikalle saapunut vääpelikin
katseli miestä tarkasti.

"Hoi, mies", huusi hän tälle sitten, "katsokaas tännepäin! -- Kuinka
surkeasti se vääntelee naamaansa ja miten ränstyneiltä sen koipiverhot
näyttävät! -- Tule toki mieluummin alas sieltä, poikaseni, ja tee
selkoa itsestäsi, sitten saat ajaa vaunurähjinesi minne tahdot -- kun
kaikki on reilassa. -- No, joko pääset siitä, vai pitääkö avittaa?"

"Miksi te oikeastaan pidätätte minut avoimella tiellä?" nurisi mies
tottelematta käskyä. "Perhana! Tehkää tilaa siellä edessä ja antakaa
tietä kulkijalle!"

"Pitäkää hevosista kiinni -- ja kaksi teistä kiivetköön tuomaan
veijarin alas, koska hän ei tahdo tulla hyvällä!" huusi vääpeli,
entistä lujemmin vakuutettuna siitä, ettei ajomiehen laita ollut oikein.

"Antakaa olla!" ärisi ajomies vihoissaan. "Koska ette voi päästää
rehellisiä ihmisiä rauhassa kulkemaan, niin olkoon menneeksi minun
puolestani -- mutta pitäkää varanne siellä edessä; kun hyppään alas,
tahtovat hevoset aina pyyhältää matkoihinsa, Pois alta!"

Mustat väistyivät päästääkseen miehen hyppäämään maahan.

Tähän silmänräpäykseen Toby oli perustanut laskunsa. Siinä oli hänellä
ainoa pelastuksen mahdollisuus.

Jo ylhäällä hän tarttui ruoskanvarren ohuempaan päähän ja heti maahan
päästyään iski melkoisen raskaalla paksummalla päällä lähintä tiellä
seisovaa poliisimiestä kasvoihin ja lensi loikkauksella kohden
puutarhaveräjää. Pimeässä puutarhassa pensaiden ja risujen joukossa hän
olisi helposti livahtanut takaa-ajajiensa kynsistä. Poliisit todellakin
ällistyivät tästä äkkihyökkäyksestä niin, että karkuri pääsi jo
veräjälle asti ja heittäytyi kaikin voimin sitä vasten. Mutta silloinpa
hänen vanha onnensa jätti hänet -- veräjä olikin ulospäin aukeava,
ja sisäpuolella oleva luja paalu kesti ensi törmäyksen. Seuraavassa
tuokiossa, ennenkuin hän oli ehtinyt kiskaista veräjän auki, oli kaksi
mustaa hänen kimpussaan; toinen sivalsi häntä raskaalla tulisoihdulla
päähän, niin että kipunat sinkoilivat, ja toinen tarrasi hänen
kaulukseensa ja veti hänet takaisin.

Toivottomassa asemassa oleva metsäsissi veti kyllä pitkän puukkonsa
tupesta, mutta ennenkuin hän ehti käyttää sitä, oli hän joka puolelta
kiinni ja makasi jonkun sekunnin kuluttua voimatonna ja voitettuna
maassa.

"Kas vaan", huusi vääpeli, kun vanki ylivoimasta huolimatta vielä
puolusti itseään kynsin hampain ja potkimalla, "onko poika paljastanut
pistimensäkin? Antakaa tänne soihtu, niin katsotaan kenen olemme
oikeastaan saaneet. Eihän se suinkaan ole Jack London?"

"Punainen John!" huudahti samassa Mabong aivan ymmällä. "Punainen John!"

"Menkää helvettiin!" puuskahti kiinnisaatu kiristellen hampaitaan,
mutta antoi vihdoin perin uupuneena ja vastarintaan kykenemättömänä
panna itsensä köysiin.

"Peijakas, sepä oli oiva saalis!" sanoi vääpeli nauraen ja sivellen
mielissään partaansa. "Mutta millä keinoin se hunsvotti on päässyt
kuskipukille, sen tahtoisin tietää. No, sen saamme toivottavasti
huomenna kuulla häneltä tarkemmin. Nyt laittakaa hänet pois täältä!
Ovatko käsiraudat paikoillaan?"

"Kaikki kunnossa, sir."

"Hyvä, sitokaa sitten vielä hänen jalkansa yhteen ja heittäkää hänet
vaunuihin. Yksi asettukoon hänen viereensä, ja toinen ajakoon vaunut
Saaldorfin hotelliin, jossa vartioitte häntä, kunnes minä saavun. Että
käskyjäni on tarkoin noudatettava, sitä minun ei ole tarvis teille
sanoakaan. -- Seis, kuka sieltä tulee?" keskeytti hän yhtäkkiä ja
kuunteli.

Tieltä kuului nopeata kavionkapsetta -- ratsastaja karahutti esiin ja
pysähtyi ryhmän luo. Se oli luutnantti Walker.

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän nopeasti. "Kuka teillä siinä on?"

"Punainen John, sir. Otimme hänet alas näiden vaunujen kuskipukilta",
ilmoitti vääpeli kunniaa tehden.

"Oh -- oivallista -- onko muuta tapahtunut?"

"Ei, ei vielä, sir; aioin juuri laittaa väen järjestykseen. Se toinen
on kai vielä ansassa."

"Ei ole enää tarpeen", vastasi luutnantti levollisesti. "Viekää
miehenne takaisin ja ottakaa hevoseni mukaanne. Ja muistakaa pitää
hyvää huolta vangista!"

"Kuten käskette, herra yliluutnantti!"

       *       *       *       *       *

Poliisimiehet menivät menojaan, ja Walker itse lähti Lischken luo ja
pyysi häneltä lupaa saada odottaa tohtori Schreiberiä tämän huoneessa.
Kesti joltisenkin kauan, ennenkuin odotettu saapui. Walker seisoi
käsivarret ristissä ikkunan ääressä, kun Mac Donald astui huoneeseen ja
aavistamatta meni lampun luo vääntääkseen liekin korkeammalle.

"Hyvää iltaa, Mac Donald!" lausui silloin Walkerin syvä, soinnukas
ääni, ja Mac Donald hätkähti sen kuullessaan kuin käärmeen pistämänä.
Mutta silmänräpäyksessä hän veti taskustaan kaksipiippuisen pistolin
ja virkkoi levollisella, mutta sisäisestä liikutuksesta väräjävällä
äänellä:

"Luutnantti Walker, olette saavuttanut päämaalinne -- mutta nähtävästi
toisessa merkityksessä kuin luulette. Olette uskaltanut tavoittaa
epätoivoista ja saatte nyt kantaa seuraukset. Olen itsekin väsynyt
tähän elämään -- takaa-ajettuna -- vainottuna kuin metsänotus,
verihurtat kintereillä yötä päivää -- kuka _voisi_ näin elää!"

Luutnantti Walker oli kuunnellut häntä tyynesti, käsivarret edelleenkin
ristissä rinnalla, mutta nyt hän puhui luoden lujan katseen edessänsä
seisovaan kiihtyneeseen mieheen:

"Entä jos en nyt tule vihollisena -- jospa tuon teille levon ja rauhan,
Mac Donald?"

"Haudassa!" vastasi onneton kolealla äänellä.

"Pankaa aseenne pois, sir", sanoi Walker yhtäkkiä ystävällisesti,
miltei sydämellisesti. "Olen yksin -- ei ketään miehistäni ole
lähistöllä, vaikka he olivatkin vielä tunti tai pari sitten kaikki
tämän talon ympärillä väijyksissä."

"Siis kavallettu kuitenkin!" virkkoi vainottu hymyillen katkerasti.

"Niin, se on totta. -- Mutta älkää katsoko minuun noin synkästi.
Mieleni on tällä hetkellä kevyt ja iloinen, sillä tuon teille vapauden
ja elämän."

_"Te?"_ huudahti Mac Donald kummissaan ja yhä vielä epäluuloisena.

"Kenties tuntuu teistä kummalliselta", vastasi Walker, "että
poliisiluutnantti ryhtyy sellaiseen niin sanoakseni kielteiseen
toimeen, ja kuitenkin on asianlaita niin. Mutta" -- lisäsi hän äkkiä
sydämellisemmin -- "olkaa varma, Mac Donald, että minä siitä päivästä
lähtien, jona taistelimme rinnatusten mustaa raakalaisparvea vastaan,
olen ollut vakuutettu teidän olevan toisen kuin minä teitä maailma
oli siihen asti pitänyt. Vain vastahakoisesti tein siitä päivin
velvollisuutenikin -- mutta tein sen kuitenkin, siksi että se oli
velvollisuuteni."

"En ymmärrä teitä", huudahti Mac Donald ihmetellen miehen eriskummaista
käytöstä.

"En minäkään tahdo jättää teitä kauemmaksi aikaa epätietoisuuteen.
Mutta istukaamme!" lisäsi hän irroittaen sapelinsa kannikkeesta
ja istuutuen. Mac Donald, joka yhä vielä piti viritettyä pistolia
kädessään, laski hanan verkalleen alas, pani aseen piirongille, mutta
salpasi oven sisäpuolelta, jottei tulisi yllätetyksi, ja veti hänkin
itselleen tuolin pöydän ääreen.

"Epäluuloinen vieläkin!" nauroi Walker. "Mutta -- olette oikeassa. En
ole vielä tehnyt mitään voittaakseni luottamuksenne. Kuunnelkaa minua
siis tyynesti; lyhyt ilmoitukseni lienee omansa opettamaan teille
parempaa."

"Tapasimmehan toisemme eilen", alkoi luutnantti hymyillen, "sattumalta
ja ohimennen tohtori Spiegelin luona, ja minun täytyy tunnustaa, että
siniset silmälasinne ja saksanvoittoinen murteenne pettivät minut
täydellisesti. En osannut aavistaakaan, että puhuisitte niin taitavasti
vierasta kieltä, vaikka vartalonne ja liikkeenne hetkistä myöhemmin
tuntuivatkin minusta tutuilta. -- Tänä aamuna sitten tuli luokseni
eräs meidän kummankin vanha tuttava ja ilmoitti minulle, teidän
kiinniotostanne luvatun sadan punnan palkinnon houkuttelemana, että
Lischken talossa oleva tohtori Schreiber on tuo kuuluisa Jack London."

"Punainen John!" huudahti Mac Donald halveksivasti hymyillen.

"Ei suorastaan, vaikkakin samainen herra, kuten _nyt_ tiedän, oli
asiassa takana. Olemme tänä iltana kaapanneet hänet kiinni, ja hän
on nyt menossa varmaa palkkaansa, hirsipuuta kohti. -- Ei, kavaltaja
oli eräs entinen majanvartija Powellin asemalta, joka siellä nimitti
itseään Milleriksi, mutta jonka nimi todellisuudessa on Hohburg."

"Hohburg!" huudahti Mac Donald hypähtäen kauhistuneena tuoliltaan.
"_Hänkö_ on tuo Miller -- siksi olivatkin minusta nuo villiintyneet
kasvot niin tutut, siksi minut valtasikin eriskummainen, käsittämätön
tunne joka kerta, kun katsoin noihin silmiin!"

"Saatte kuulla vielä ihmeellisempiä asioita", sanoi luutnantti.
"Mies oli muuten kamalan näköinen pörröisine hiuksineen, kalpeine
kasvoineen, syvälle painuneine elottomine silmineen, oikea rappiolle
menneen juomarin perikuva. Ilmiantoa täytyi minun käyttää hyväkseni,
Mac Donald; mutta annan kunniasanani, että olisin mieluummin iskenyt
kavaltajan maahan. Annoin siis käskyni -- lähetin ensinnä valepukuisen
konstaapelin tänne hankkimaan tietoja teistä ja piiritin talon, ja
miesteni oli määrä -- suunnilleen näihin aikoihin -- mennä sisään ja
tutkia se perinpohjin, Mutta koko suunnitelman toimeenpanon jätin
vääpelilleni -- en tahtonut siihen enempää puuttua."

"Ja nyt?"

"Olen lähettänyt miehet kotiin. Mutta tahtoisin puhua kanssanne
siitä, mitä olen tänä iltapäivänä nähnyt ja kokenut. Minua painoi
epämiellyttävä tunne, kun näin teidän menevän perikatoanne kohden,
teidän, jota kyllä pidin rikoksellisena, mutta jota en kuitenkaan
luullut olevani oikeutettu lukemaan tavallisiin pahantekijöihin,
ja niin ratsastin iltapuolella hiljalleen Saaldorfista mennäkseni
tapaamaan lähiseudun rauhantuomaria ja palatakseni huomisaamuna, kun
kaikki oli ohi.

"Noin puolen tunnin matkan päässä täältä ratsastin sivu pienen mökin,
joka on tien varrella yksinään ja puolittain pensaiden kätkemänä.
Sieltä kuului voivotusta -- hurjia, vihlovia ääniä, ja ehdottomasti
pysäytin hevoseni. Seuraavassa tuokiossa välähti mieleeni ajatus,
että mieheni olivat näillä seuduin jälleen vainunneet Punaisen
Johnin jälkiä ja että tuo kauhun huuto kenties oli hänen tekosiensa
aikaansaama; hyppäsin satulasta, nakkasin suitset muutaman pensaan
ympäri, tempasin pistolit esiin ja kiiruhdin mökkiin. -- Aseeni oli
siellä tarpeeton -- mutta läsnäoloni sitä tärkeämpi.

"Keskellä köyhää, mutta perin siistiä ja puhdasta huonetta virui
patjalla mies -- tuo Miller eli Hohburg, kuten hänen oikea nimensä
kuuluu, miltei raivohulluna; kalpea nainen istui kädet ristissä ja
jäykästi tuijottaen tuolilla nurkassa, ja muuan mies, erään Adelaiden
satamassa olevan saksalaisen laivan kapteeni, oli polvillaan sairaan
vieressä. Nainen ei edes pannut merkille minun äkillistä sisääntuloani
pistoli kädessä -- hänen katseensa liukui välinpitämättömänä
ohitseni ja painui lattiaan. Mutta sitä tervetulleempi näytin olevan
kapteenille, joka, itse aivan järkytettynä, tarttui käteeni ja vei
minut onnettoman potilaan makuusijan ääreen.

"Mac Donald", jatkoi Walker lyhyen vaitiolon jälkeen, näyttäen
tavattoman liikutetulta, "en tahdo pitemmälti kiduttaa teitä. Teidät
lähetettiin Englannista siirtovankeuteen erään murhan johdosta: olitte
muka murhannut erään irlantilaisen herrasmiehen -- kuten syytekirjassa
sanottiin -- ei, älkää keskeyttäkö minua -- mutta tänä iltana olin
todistajana, kun _oikea murhaaja_ tunnusti rikoksensa."

"_Hohburg?_" kirkaisi Mac Donald kauhistuneena ja liikutettuna. "Suuri
Jumala! Hohburg, jonka sisar oli morsiameni ja kuoli surusta, kun minut
tuomittiin!"

"Tunnonvaivojensa kiduttamana", jatkoi Walker vavahtelevalla äänellä,
"tuntien kuoleman rinnassaan hän tunnusti minun ja kapteenin
läsnäollessa tekonsa -- _teidän viattomuutenne_. Sitten tuli tuska --
hän pyrki ylös -- tahtoi lähteä Adelaideen antaakseen itsensä oikeuden
käsiin, mutta hänen raihnainen ruumiinsa ei kyennyt enää mihinkään. Hän
vaipui takaisin vuoteelleen ja heitti henkensä -- kiroten itseään --
kapteenin sylissä."

"Kamalaa!" voihkasi Mac Donald peittäen kasvonsa käsillään.

"Vieläkö säälitte sitä hirviötä, joka kylmäverisesti syöksi teidät
turmioon ja kurjuuteen?" sanoi Walker synkästi. "Se paholainen, jolle
hän vihki elämänsä -- juoppous, on tosin pelastanut hänet hirsipuusta,
jonka hän olisi ansainnut tuhatkertaisesti suuremmalla syyllä kuin itse
tuo monimurhaaja Punainen John, mutta jos on olemassa kostava oikeus --
jota meillä ei ole syytä epäillä -- niin hän tulee saamaan palkkansa
täysin määrin."

"Onneton vaimo parka..."

"Kiittäköön hän Jumalaa, että on päässyt siteistä, jotka hänet kytkivät
sellaiseen ilkiöön. Mutta hänestäkin on huoli pidetty. Kelpo kapteeni
ottaa turviinsa hänet ja lapsen. Kertoi olevansa perheen tuttava ja
vievänsä heidät muassaan Saksaan takaisin."

"Minusta kaikki on kuin unta. Päätäni huimaa, kun sitä ajattelen",
sanoi Mac Donald painaen ohimoitansa käsillään.

"Siksi otankin minä osalleni ajattelemisen teidän puolestanne", puhui
Walker. "Teidän täytyy ennen kaikkea seurata minua Sydneyhin, jonne
matkustan ensi laivassa. Vääpeli menee sillävälin maitse joukkoineen
takaisin Melbournen kautta."

"Vankeuteen!" virkahti Mac Donald synkästi.

"Lievään toki", hymyili upseeri. "Kapteeni Helger lähtee niinikään
Sydneyhin laivallaan, ja meidän todistuksemme täytyy siellä olla
riittävä päästämään teidät, kunniasana panttina, vapaalle jalalle siksi
aikaa kunnes vastaus ehtii saapua Englannista. Eikä ole epäilystäkään,
ettei sieltä paikalla tulisi vapautuskäsky. Sitten" -lisäsi hän
hymyillen ja katsoen Mac Donaldia ystävällisesti, mutta lujasti silmiin
-- "olen joka hetki valmis antamaan _vapaalle_ miehelle hyvitystä siitä
kepposesta, jonka olin pakotettu tekemään hänelle Murrayn varrella."

"Walker!" huudahti Mac Donald hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen
luutnantin käteen. "Te olette kunnon mies, ja ennen tämä käsi kuivukoon
kuin se nousee teitä vastaan vihamielisessä tarkoituksessa."

"Ja te, Mac Donald", huudahti Walker pudistaen tarjottua kättä
sydämellisesti, "olkaa vakuutettu, että tämä hetki on elämäni
kauneimpia ja että toivon meidän vielä tulevan oikein hyviksi --
uskollisiksi ystäviksi. -- Ja nyt hyvää yötä! -- Täällä Saaldorfissa
ei kenenkään tarvitse saada tietää, että tohtori Schreiber on vain
tekaistu nimi. Käyttäkää" -- lisäsi hän hymyillen -- "vaikka sinisiä
silmälasejannekin vielä ne muutamat päivät, jotka vietätte täällä.
Tulkaa luokseni Saaldorfin hotelliin huomisaamuna kello kymmenen.
Tapaatte siellä myöskin kapteenin, ja saamme siellä puhua asioista
lähemmin."




VIIDES LUKU.


Kevät oli tullut täydessä loistossaan. Kaikki vihannoi ja kukki,
yksitoikkoiset kumipuutkin näyttivät tuoreemmilta ja eloisammilta, ja
niiden puisevat lehdet kahisivat pehmoisemmin. Virkuilla hevosilla
kiiti kolme ratsastajaa Murray-asemaa kohtien. Ne olivat Mac Donald,
Walker, joka oli ylennetty kapteeniksi, ja nokkela poliisimies Mabong,
joka ratsasti edellä etsiäkseen parasta tietä. Molemmat toiset
seurasivat nyt hiljalleen jäljestä.

"Walker!" virkkoi Mac Donald, joka oli jonkun aikaa katsellut
miettivänä eteensä maahan, kääntyen yhtäkkiä seuralaiseensa. "Sallikaa
minun tehdä eräs kysymys, joka on vaivannut mieltäni jo pitkän aikaa,
mutta jota en tähän asti ole vielä rohjennut teille tehdä."

"Mikä se sitten on?" kysyi upseeri kääntyen hymyillen hänen puoleensa.

"Te olette", jatkoi Mac Donald sydämellisellä äänellä, "aina siitä
illasta saakka, jolloin tapasimme toisemme tuon saksalaisen talossa,
alituisesti osoittanut olevanne uskollinen, kelpo ystäväni. Olen
vakuutettu, että teitä saan etupäässä kiittää siitä, että vapautuskäsky
niin pian saapui Englannista, sekä myöskin ystävällisestä kohtelusta
niiden taholta, joiden täytyi siihen asti edelleenkin pitää minua
vankina."

"Ettekö muka olisi sitä runsain määrin ansainnut kaikkien niiden
vääryyksien tähden, joita niin kauan olette saanut syyttömästi kärsiä?"

"Se ei muuta asiaa", vastasi Mac Donald. "Mainitsinkin tästä nyt
ainoastaan osoittaakseni, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa katson
olevani teille -- kuinka pyrin kaikin voimin suorittamaan sen teille
kerran, ja kuinka mielelläni tahtoisin pitää kaukana teistä kaiken
semmoisen, mikä edes muiston? voi olla teille vastenmielistä -- ja
nyt..."

"Ratsastan kerallanne siihen paikkaan takaisin", keskeytti hänet Walker
nauraen, mutta avomieliset, ystävälliset kasvot sentään punastuivat, --
"missä silloin sain rukkaset, ja nyt ilman mitään toiveita paremmasta
menestyksestä kuin silloin. Sitähän aioitte sanoa?"

"En noilla sanoilla, Walker!"

"Pyh, samantekevä!" nauroi upseeri. "Ajatus oli sama, ja osaksi olette
oikeassa, mutta" -- lisäsi hän käyden vakavaksi, ja hänen silmänsä
saivat kirkkaamman loisteen -- "minulla oli sitäpaitsi toinenkin syy
pyytäessäni lomaa tätä matkaa varten, enkä katso tarpeelliseksi salata
sitä. Tuo ilta, Mac Donald, jona vangitsin teidät minulle rakkaan
perheen keskuudessa, on -- nyt voin sen tunnustaa teille -- siitä asti
ollut pistävänä okaana sielussani. En _voinut_ silloin toimia toisin
-- tein vain velvollisuuteni, mutta pelkään -- että Sara ajatteli
toisin. Ylen katkerasti tunsin, että hän katsoi tekoni johtuneen
mustasukkaisuudesta onnellisempaa kilpakosijaa kohtaan ja _halveksi_
minua. Mutta sitä en tahdo enää kauempaa kestää. Vaikka en nyt enää
voikaan voittaa hänen rakkauttaan, hänen kunnioituksensa täytyy
minun kuitenkin saada. Näette siis", jatkoi nuori mies hymyillen,
kun Mac Donald tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ääneti, mutta
sydämellisesti, "ettei ainoastaan ystävyys teitä kohtaan, vaan myöskin
oma etu on ajanut minut tänne takaisin. Koko perhe vihasi minua, kun
läksin heidän luotansa vieden pois sen, jota kaikki rakastivat, --
eikö velvollisuuteni nyt ole tuoda tämä takaisin ja saada vastineeksi
ainakin nähdä ystävällisiä kasvoja taas?"

"Teette vääryyttä Powellilaisille!" huudahti Mac Donald. "Luuletteko
heidän unohtaneen _viimeisen_ apunne, kun oman henkenne uhalla
vapautitte Elisabetin ja sitten, todellista kuolemanhalveksumista
osoittaen, syöksyitte noiden mustien paholaisten sankimpaan parveen?
Myönnän, että Powellilaiset ensi hetkenä kenties eivät ajatelleet teitä
aivan ystävällisesti, mutta eiväthän he tyynesti asiata harkittuaan ole
voineet muuta kuin arvostella teitä oikein -- onhan heidän _täytynyt_
huomata, että te, välttämättömyyden pakosta, teitte ainoastaan
velvollisuutenne."

Walker katseli kuin uneksien eteensä maahan -- hänenkin silmissään
väikkyi vielä ystävällisen kiitollinen katse muistona tuosta aamusta,
jolloin hän hien ja veren peitossa käänsi vaahtoisen ratsunsa poispäin
ja karahutti pensaikkoon. Mutta yhtäkkiä hän pyyhkäisi kädellään
otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen kaikki vanhat mietteet, ja sanoi
katsoen ystäväänsä jälleen avoimesti ja vapaasti silmiin:

"Toivokaamme parasta, Mac Donald. Vaikka en kuljekaan yhtä suloista
jälleennäkemistä kohden kuin te, niin iloitsen kuitenkin kaikesta
sydämestäni saadessani jälleen tervehtiä noita rakkaita ihmisiä niin
pitkän ajan kuluttua ja paremmissa olosuhteissa kuin missä heidät
jätimme, ja etten ole onnenne kadehtija, sen osoitan luullakseni
paraiten juuri täälläolollani."

Ratsastajat olivat tällävälin yhä lähestyneet asemaa ja näkivät eräässä
tienkäänteessä päivänpaahtaman, parrakkaan miehen, leveälierinen
olkihattu päässä ja pitkä, raskas piiska kädessä, tulevan vastaansa.
Mac Donald tunsi hänessä heti aseman vanhan voudin, Balen, ja
karahuttaen häntä kohti huusi jo etäältä:

"Mitä kuuluu, mr. Bale?"

"Mr. Mac Donald -- mitä hittoa!" huudahti kunnon vouti läjähyttäen
piiskallaan niin että se pamahti kuin pistolinlaukaus metsässä.
"Vapaana taas ja -- tuhat tulimaista!" -- keskeytti hän äkkiä
nähdessään aivan Mac Donaldin vieressä mustan poliisivoiman päällikön
tutut kasvot -- "ja luutnantti Walker!"

"Joka on sydämestään iloinen saadessaan jälleen tervehtiä teitä!" huusi
tämä karahuttaen Mac Donaldin vieressä hänen luokseen.

"Niin, mutta -- hyvät herrat", puhui vouti, joka ei vielä päässyt
toipumaan hämmästyksestään, -- "miten ihmeessä te molemmat taaskin
joudutte yhteen täällä?"

"Se olisi liian pitkä juttu näin satulassa kerrottavaksi", sanoi Mac
Donald nauraen. "Riittäköön teille, kun sanon, että tällä kertaa en
enää tule metsäsissinä asemalle vieraisiin..."

"Ette ole sellainen vielä koskaan ollutkaan!" huudahti kunnon vanhus
ojentaen hänelle kätensä. "Hitto vieköön, en sitä ikinä usko. Mutta
sitä hauskempaa tavata teidät molemmat täällä taas, ja asemalla --
perhana, olen jo kauan iloinnut, että pääsen ajamaan hevoslaumaa
Adelaideen -- se on jo edellä menossa -- mutta nyt antaisin jumal'tiesi
mitä, jos voisin palata takaisin asemalle teidän kanssanne."

"Voitte kai hyvin kaikki?"

"Terveinä ollaan kuin kalat vedessä. Ainoastaan miss Sara on tänä
vuonna hieman sairastellut, mutta luulenpa, että oikea lääkäri on juuri
tulossa hänen luokseen."

"Mutta pitäähän teidän kertoa meille..."

"Ikävä kyllä täytyy minun nyt lähteä miesteni ja tuon edellä nelistävän
hevoslauman perään, mutta toivon palatessani vielä tapaavani teidät.
Hyvästi siksi."

Aurinko kallistui Malley-pensaikon latvojen puoleen ja teki niiden
punaiselta hohtavat rungot ja vaaleanvihreät lehdet värähtelevien
varjojen ja valojen vaihtelussa omituisen viehättäviksi. Rannalla
kasvaviin korkeihin kumipuihin keräytyi jo miltei loppumaton parvi
valkoisia papukaijoja etsimään yösijaa niiden latvoista, ja pitkin
jokea, jonka vartta ratsastajat nyt ajoivat täyttä laukkaa, viiletti
pitkinä jonoina surisevia sorsia edestakaisin. Kaksi mustaa joutsenta
souti kavionkapseen kuullessaan ripeästi vastavirtaa, käännellen
hoikkia kaulojansa oikealle ja vasemmalle.

"Tuolla on asema!" huudahti Walker yhtäkkiä viitaten vasemmalla
kädellään eteensä. -- "Siinä on hiekkatöyry, mistä se musta raajarikko
silloin antoi merkkinsä -- rakennukset ovat kohta sen takana -- saatan
jo erottaa savun, joka nousee pensaikon yläpuolelle."

"Ja tuolla!" huudahti Mac Donald tarttuen toisella kädellään
seuralaisensa käsivarteen ja toisella hilliten ratsuaan.

"Mitä -- missä?" huudahti Walker seuraten silmillään ystävänsä
katsetta. "Haa, totta totisesti!" jatkoi hän heti sen jälkeen
hillityllä äänellä, -- "molemmat nuoret neidit -- ja aivan samassa
paikassa, missä silloin kerran tapasin teidät, Mac Donald, niin
innokkaassa haastelussa Sara neidin kanssa. Mabong vieköön hevosemme
taloon, me itse menemme ja yllätämme naiset. Toivoakseni saamme ainakin
ystävällisen vastaanoton!"

He hyppäsivät satulasta ja astuivat ripeästi mutta ääneti kohden
sitä paikkaa, missä olivat pensaiden ylitse nähneet nuorten tyttöjen
vaaleitten pukujen helottavan.

Walker oli oikeassa -- paikka oli se, minkä hän mainitsi, mutta
kuitenkin se tuntui ikäänkuin muuttuneelta siitä päivin kuin hän oli
siellä viimeksi käynyt. Siitä oli tullut Saran lempipaikka, ja monta
suloista, vaikkakin muistossa taas katkeraa hetkeä hän oli siellä
uneksinut, joko yksikseen tai sisarensa seurassa.

Veljet olivat laittaneet heille paikan hauskan näköiseksi. Mahtavaa
kumipuuta vasten nojasi mukava rahi, ja tuo Austraaliassa niin
runsaasti kasvava pisarakukka kietoi jo lehteviä köynnöksiä sen
suojaksi tehdyn ystävällisen lehtimajan ympärille.

Tänäänkin olivat molemmat neitoset vetäytyneet tänne katveeseen, ja
sillaikaa kuin Elisabet nojasi puunrunkoa vasten ja tähysteli alas
vinhasti ohi virtaavaan jokeen, selaili Sara sylissään olevaa kirjaa,
sulki sen vihdoin ja tarkasteli miettivänä sen kannessa olevaa vanhaa
kuulanreikää.

"Johan sinun oikeastaan pitäisi osata ulkoa tuo Lalla Rookh [Lalla
Rookh: Thomas Moren kirjoittama romanttinen tarina intialaisesta
prinsessasta. Suom. muist.] kannesta kanteen", virkkoi Elisabet
hymyillen ja kääntyen sisareensa päin. "Olethan tutkinut sitä koko
vuoden, ikäänkuin tahtoisit painaa mieleesi jok'ainoan säkeen. -- Tule,
Sara!" -- lisäsi hän sydämellisemmin -- "heitä raskaat ja surulliset
ajatukset, jotka ovat koko ajan kalvaneet mieltäsi. Jonkun viikon
kuluttua mr. Bale palaa takaisin, ja silloin ainakin saamme varmoja
tietoja niiden kirjeiden johdosta, jotka isä on kirjoittanut, Pidä vain
kiinni siitä hyvästä, vaikkakin allekirjoituksettomasta sanomasta,
jonka olemme saaneet; sen on joka tapauksessa _ystävä_ lähettänyt --
jolla ei voi olla mitään syytä pettää meitä."

"Olet oikeassa", vastasi Sara, "_toivokaamme_. Mutta juuri tänään, en
itsekään tiedä miksi, mieltäni niin kummasti ahdistaa."

"Siksi että tänään lähetimme kirjeet", sanoi Elisabet, -- "Mutta
katsos, tulee vieraita. -- Tuolla taluttaa palvelija kahta hevosta
tiellä."

"Se on musta poliisi!" huudahti Sara yhtäkkiä kavahtaen kauhusta
pystyyn.

"Todellakin, luulen, että olet oikeassa", sanoi Elisabetkin kääntämättä
katsettaan hevosista. "Musta pää ja sininen univormu -- mutta missä
ovat muut ratsastajat?"

"Tässä, neiti", vastasi samassa tuskin kymmenen askelen päässä hänestä
naurava ääni, -- "ja erittäin hyvillään nähdessään teidät jälleen noin
terveenä ja iloisena".

"Luutnantti Walker!" huudahti Elisabet käyden kalmankalpeaksi, --
"luutnantti Walker ja..."

"_Kapteeni_ Walker, jos saan luvan", vastasi nuori mies hymyillen ja
hieman kumartaen, "ja tässä", lisäsi hän kääntyen taapäin ja ojentaen
kätensä aivan jäljessä seuraavalle Mac Donaldille -- "talonne vanha
ystävä, jonka olen vain vähäksi aikaa lainannut teiltä ja jonka nyt
tuon jälleen takaisin entistä ehompana. Mutta mitä ihmettä, Mac Donald,
oletteko kadottanut puhekykynne, koska annatte minun tässä aivan yksin
soittaa suutani?"

"Mac Donald!" huudahti Elisabet ihmeissään ja ymmällä, ja hänen
katseensa lensi tulijasta sisareen, joka vavisten nojasi kumipuuta
vasten saamatta sanaakaan suustansa.

Mac Donald oli muutamalla harppauksella tytön rinnalla.

"Sara -oma rakas -- rakas Sarani!" kuiskasi hän hänelle, kietoi
käsivartensa hänen hennon, horjuvan vartalonsa ympäri ja tuki häntä.

"Vieläkö olette vihainen minulle, miss Elisabet?" kysyi tällöin Walker
nuorelta tytöltä sekä tarttui ilman muuta hänen käsivarteensa ja lähti
hänen kerallaan kävelemään taloon päin jättäen toisen parin yksikseen.

"Minä olin teille hyvin vihoissani", vastasi Elisabet koettaen
verkalleen vapauttaa käsivartensa. Walker ei kuitenkaan laskenut sitä
irti.

"Mutta ettehän ole nyt enää, vai kuinka?"

Elisabet katsahti häneen -- Walkerin kasvot olivat ystävälliset,
ja kuitenkin oli hänen hienopiirteisillä huulillaan taas sellainen
surumielisen totisuuden ilme, että tyttö vastasi -- paljon
sydämellisemmin kuin ehkä oli aikonut:

"En... ja mitenkä voisinkaan" -- lisäsi hän hiljemmin ja punastuen --
"sen palveluksen jälkeen, jonka tuona kaksin kerroin kauheana aamuna
teitte meille? Vapautitte minut raakalaisen kynsistä, mihin jo olin
joutunut, ja -- pelastitte äitini!"

"Mutta sitä edellinen ilta..."

"Älkää muistuttako siitä!" huudahti Elisabet väristen. "Se oli hirveä."

"Ja kuitenkin olen tuonut mukanani teille elävän muiston siitä -- älkää
olko huolissanne sisarenne tähden; hän on hyvissä käsissä."

"Mutta en käsitä -- kertokaahan..."

"Illalla!" sanoi Walker. "Tehän pidätte rosvojutuista."

"Mutta en semmoisista, jotka päättyvät sillä tapaa..."

"Ja kuitenkin tulee tämänpäiväinen juttu luullakseni päättymään aivan
samoin", sanoi Walker, "sillä erotuksella vain, että Sara neiti ehkä
ottaa _minun_ silloisen osani ja minä -- jään lopuksi tyhjin käsin..."

"Tuolta tulee isä!" huudahti Elisabet osoittaen eteenpäin, mistä
vanha herra Powell, joka oli huomannut hevoset, asteli katsomaan ketä
vieraita oli tullut.

"Hyväätekevä näky sairaille silmille!" huudahti Walker sydämellisesti,
hellittäen Elisabetin käsivarresta ja mennen vanhaa herraa vastaan.
"En tosin tiedä, vieläkö nytkin olen tervetullut entisen ystävällisen
isäntäni luo."

"Mr. Walker?" huudahti Powell ja jäi ällistyneenä, miltei pelästyneenä
keskelle tietä seisomaan. "Ja tuolla -- näenkö unta vai olenko
valveilla -- Mac Donald -- metsäsissi -- vapaana -- _teidän_
seurassanne -- täällä?"

"Isä -- rakas, rakas isä!" huudahti silloin Sara rientäen vanhan herran
luokse ja kätkien onnesta ja riemusta säteilevät suloiset kasvonsa
hänen rinnoilleen.

"Lapseni -- rakas lapseni!" sanoi mies, ääni liikutuksesta väristen.
"Mutta miten tämä kaikki on selitettävissä? Ketä saan kiittää tästä
ilosta?"

Sara ei vastannut, hän pysyi samassa asennossa, mutta kätensä hän
ojensi kohden Walkeria, joka tarttui siihen ja kiittäen vei sen
huulilleen.

       *       *       *       *       *

Hiljaa humisevan metsän verhosi yö. Taivaalla tuikkivat lukemattomat
tähdet. Kuiskivien kumipuiden varjossa juoksi kohiseva joki;
pensaikossa ulvoi arka dingo vanhaa hurjaa lauluansa. Mutta hiljaista
squatterin-taloa ympäröivien tuoksuvien pensaiden lomitse loistivat
tulet valaistuista ikkunoista luoden pitkät, kapeat valojuovat
pihalle, aitaan ja pensaikkoon. Ja sisällä, uudestaan rakennetun
ystävällisen talon rattoisassa tuvassa, vanhalla pyöreällä pöydällä,
jolla teekeittiö porisi ja puuskutteli höyryänsä ilmaan, paloi
korkeajalkainen lamppu valaisten lempeällä hohteellaan pelkkiä
onnellisia, iloisia ihmisiä. Ja kun he siinä istuivat pakinoiden,
kyselivät ja kertoivat, voimatta kyllästyä kuulemaan toinen toistaan,
ja nauttivat tästä hetkestä, jonka Jumala isällisessä hyvyydessään oli
heille antanut palkinnoksi pitkästä kärsimyksestä, silloin heistä tuo
kestetty vaikea aika tuntui supistuvan lyhyeksi tuokioksi, jossa --
niin synkkä ja ikävä kuin se olikin ollut -- heidän onnensa puu oli
juurtunut ja varttunut kauniiksi, hedelmiä kantavaksi rungoksi.

Tosin Walker, niin suuresti kuin hän iloitsikin Mac Donaldin onnesta,
tarvitsi jonkun ajan häivyttääkseen monet vanhat, tuskalliset muistot,
jotka olisivat saattaneet häiritä hänen rauhaansa. Onneksi hän oli
kuitenkin löytänyt uuden taikakeinon, joka auttoi häntä vielä nopeammin
voittamaan ne.

Elisabet oli sisareltaan saanut tietää -- ja oli hän sen itsekin
huomannut -- mitä toiveita Walkerilla oli aikaisemmin ollut. Mutta
niinkuin se alussa, Walkerin esiintyessä vihamielisesti Mac Donaldia
vastaan, oli kiihottanut tytön katkeruutta häntä kohtaan, niin se
nyt päinvastoin kohotti häntä Elisabetin silmissä, kun Walker oli
osoittautunut _onnellisen_ kilpailijansa uskolliseksi, kelpo ystäväksi.
_Silloin_ hän oli toiminut velvollisuutensa sitomana -- nyt taas
vapaana miehenä, ja kuten hän silloin oli osoittanut rohkeuttaan, oli
hän nyt yhtä paljon osoittanut hyvää, kelpo sydäntään.

Ystävykset olivat aikoneet viipyä asemalla vain joitakuita päiviä
ja sitten palata Adelaideen, mutta vierikin viikkoja, ennenkuin he
saattoivat ajatella lähtöä.

Kun Mac Donald nyt -- varustettuna kaikilla hyvän toimeentulon
edellytyksillä -- pyysi Saran kättä hänen vanhemmiltaan ja kun nämä
ilolla ottivat hänet pojakseen, oli Walker vaiti, ja vielä kerran
-- viimeisen kerran -- hän tunsi pienen pistoksen sydämessään.
Muutamia tunteja myöhemmin tuotiin hevoset esiin, ja silloin, juuri
kun ystävykset matkavalmiina ja jäähyväisiä ottaen seisoivat talon
edustalla, Walker kumartui Elisabetin puoleen hiljaa kuiskaten hänelle
jotakin. Tyttö ei vastannut, mutta tumma puna peitti hänen otsansa
ja niskansa, ja kun hän sitten katsoi nuorta upseeria silmiin, niin
tämä hypähti riemuiten satulaan, ja ilo ja autuus sydämessä molemmat
ratsastajat ajaa karahuttivat pensaikon halki.

Vielä samana vuonna herra Powell myi karjalaumansa ja läksi Murrayn
erämaasta vaihtaakseen asemansa toiseen, sivistyneemmässä osassa
Austraaliaa, Sinivuorten juurella olevaan.

Siellä sijaitsee lähellä toisiaan tuon seudun lempeissä laaksoissa
kolme asemaa, joista yksi on Georgin, Powellin vanhimman pojan hallussa
ja molemmat toiset Mac Donaldin ja Walkerin, hänen lankomiestensä.
Vanhemmat ovat vetäytyneet liikeasioista syrjään, ja heillä on vuoden
pitkään tarpeeksi tehtävää vieraillessaan vuoron perään lastensa luona.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61576 ***