*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 67340 ***

RITARI d'HARMENTAL

Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS


Suomentanut

V. Hämeen-Anttila





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1923.






SISÄLLYS:

Kapteeni Roquefinette
Ottelu
Sankarimme
Lepakko
Arsenaali
Cellamaren ruhtinas
Alberoni
Pasha
Ullakkokamari
Rue du Temps-Perdun porvari
Liittosopimus
Kiikkulauta
Denisin perhe
Tummanpunainen nauharuusuke
Rue de Bons-Enfants
Buvat
Murhenäytelmä
Perintö
Bathilde
Henkilöluettelo
Viiteselitykset




KAPTEENI ROQUEFINETTE


Maaliskuun 22. päivänä armon vuonna 1718, eräs ylhäisen näköinen nuori
herrasmies — iältään kahdenkymmenenkuuden ja -kahdeksan välillä —
viivyskeli kauniin espanjalaisratsun selässä Pont-Neuf-sillan Quai
de l'École-rantakadun puoleisessa päässä kello kahdeksan tienoissa
aamulla. Hän istui satulassa niin suoraryhtisenä ja vakaana, että olisi
voinut luulla messire[1] Voyer d'Argensonin, valtakunnan poliisivoimien
kenraaliluutnantin, asettaneen hänet sinne vartiopalvelukseen.

Puolisen tuntia hänen katseensa harhaili ympäristössä ja vilkaisi
usean kerran kärsimättömästi La Samaritainen pumppuhuoneen kelloa,
mutta kiintyi sitten ilmeisen tyytyväisenä erääseen henkilöön, joka
Dauphine-aukiolta tullen teki puolikäännöksen oikeaan ja asteli häntä
kohti.

Nuoren ratsumiehen huomion oli herättänyt pitkä mies. Hän ei käyttänyt
muodin mukaisesti peruukkia tuuheilla mustilla hiuksillaan, joiden
seassa jo näkyi harmaitakin hapsia. Puku oli puolittain porvarillinen,
puolittain sotilaallinen, ja sitä koristi olkaruusuke, jonka alkuaan
tummanpunainen väri oli sateiden liottamana ja auringon paahtelemana
kauhtunut punaisenkellertäväksi. Lisäksi hänellä oli aseistuksena
pitkä, viistoon kiinnitetty miekka, joka huiteli hänen pohkeitaan.

Miehen saattoi päätellä neljänkymmenenviiden tai -kuuden vuoden
ikäiseksi, ja hänen kävellessään keskellä katukäytävää verkkaisesti
huojutellen lanteitaan, toisella kädellä sivellen viiksiään ja toisella
viittoen ajopelejä sivuuttamaan etäämmältä, hänen kasvonpiirteensä,
käyntinsä, ryhtinsä, koko olemuksensa ilmaisi sellaista häpeilemätöntä
huolettomuutta, että tarkkaileva ratsastaja väkisinkin hymyillen mutisi
itsekseen:

— Tuostapa taidan saada!

Tätä otaksumaansa koetellakseen nuori aatelismies suuntasi
ratsunsa suoraan tulijaa kohti, ilmeisesti aikoen puhutella.
Nähdessään tuntemattoman haluavan häneltä jotakin jälkimmäinen
seisahtui pumppuhuoneen kohdalle, siirsi oikean jalkansa kolmanteen
miekkailuasentoon ja siveli toisella kädellä yhä viiksiään, mutta laski
toisen käden miekkansa nupille, odottaen mitä toisella oli sanottavana.

Nuori aatelismies pysäytti hevosensa hänen eteensä ja virkkoi kohottaen
kätensä hatunreunaan:

— Monsieur, päättelen sävystänne ja esiintymisestänne, että olette
jalosukuinen. Enhän erehdy.

— Ette, monsieur! vastasi puhuteltu tähän omituiseen tiedusteluun,
hänkin vuorostaan koskettaen hattuaan tervehdykseksi. — On tosiaan
hauskaa, että sävyni ja esiintymiseni puhuvat puolestani, ja jos
katsotte asianmukaiseksi suoda minulle arvoasemani, niin voitte minua
puhutella kapteeniksi.

— Olen iloinen siitä, että olette soturi, monsieur, jatkoi ratsastaja
kumartaen jälleen. — Se on minulle lisätakeena, että te ette mitenkään
jättäisi herrasmiestä pulaan.

— En varmasti, kunhan herrasmies ei sentään tahdo vedota kukkarooni,
sillä minä tunnustan teille avomielisesti, että olen juuri jättänyt
viimeisen écuni[2] erääseen Port de la Tournellen[3] kapakkaan.

— Asia ei koske kukkaroanne, kapteeni, vaan päin vastoin pyydän saada
vakuuttaa, että omani on teidän käytettävissänne.

— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi kapteeni ilmeisesti
ilahtuen tästä vastauksesta. — Mitä voin tehdä mieliksenne?

— Olen paroni René de Valef, ilmoitti ratsastaja.

— Anteeksi, herra paroni, tokaisi kapteeni, — luulen Flanderin
sodissa kuulleeni sen nimisestä suvusta.

— Kuulun juuri siihen, monsieur, olen syntynyt Liègessä.

Keskustelijat tervehtivät jälleen toisiansa.

— Asiani johtuu siitä, jatkoi paroni de Valef, — että läheinen
ystäväni chevalier[4] Raoul d'Harmental viime yönä minun seurassani
sai niskoilleen pahan riidan, jonka ratkaisuksi joudutaan tänä aamuna
miekkasille. Vastustajiamme oli kolme ja meitä vain kaksi. Niinpä nyt
aamulla pistäydyin markiisi de Gacén ja sitten kreivi de Surgisin
luona, mutta kovaksi onneksi ei kumpikaan ollut viettänyt yötä
vuoteessaan. Selkkauksen selvitystä ei voinut lykätäkään, koska minun
täytyy kahden tunnin kuluessa lähteä matkalle Espanjaan. Välttämättömän
kolmannen miehen puutteessa päätin sijoittua Pont-Neufille, vedotakseni
ensimmäiseen paikalle sattuvaan herrasmieheen. Siten tulin kääntyneeksi
teidän puoleenne.

— Ja siinä teitte hyvin! Tuohon käteen, paroni. Minä olen puolellanne.
Ja saanko kysyä, mikä hetki sovittiin kohtaukselle?

— Puoli kymmenen aamulla.

— Missä se tapahtuu?

— Maillot-portin luona.

— Hitto, nyt ei ole liiaksi aikaa! Mutta te olette ratsain ja minä
jalkaisin. Miten järjestäisimme tämän?

— Ehkä suvaitsette nousta lautasille, kapteeni.

— Kernaasti, herra paroni.

— Huomautan vain, lisäsi nuori aatelismies, ja hänen huulillaan
karehti hymyn häive, — että hevoseni on hieman vauhko.

— Käsitänhän minä sen, sanoi kapteeni peräytyen askeleen ja luoden
uljaaseen eläimeen tuntijan silmäyksen. — Ellen pahasti erehdy, se on
syntynyt Granadan ja Sierra Morenan vuoristojen välimailla. Minulla oli
tuollainen Almanzan sotaretkellä, ja pelkästään polvieni puserruksella
minä useasti taltutin sen lauhkeaksi kuin lampaan kun se tahtoi
riistäytyä nelistämään.

— Ei sitten hätää. Ratsaille siis, kapteeni, ja Maillot-portille!

— Tässä olen, herra paroni.

Ja käyttämättä jalustinta, jonka nuori aatelismies jätti häntä varten
vapaaksi, kapteeni pääsi lautasille yhdellä ponnahduksella.

Paroni ei ollut varoittanut suotta. Hänen ratsunsa ei ollut tottunut
noin painavaan taakkaan ja yritti heti vapautua siitä. Mutta
kapteenikaan ei ollut puhunut perättömiä ja eläin tunsi piankin
tavanneensa väkevämpänsä. Tehtyään pari kolme hypähdystä, joista oli
ainoana tuloksena ratsastajien taitavuuden ilmeneminen ohikulkijain
katseille, se näki parhaaksi todella ja painui täyttä ravia Quai de
l'Écolelle, joka tähän aikaan oli pelkkä satama-alue. Samaa vauhtia se
jatkoi Louvren ja Tuileriesin rantakaduille, ulos Conférence-portista,
ja jättäen vasemmalle Versaillesin viertotien se eteni pitkin
Champs-Élyséesin mahtavaa puistokatua. Tämä johtaa nykyään Place de
l'Étoilen riemuportille. Pont d'Antin-sillalle tultaessa paroni de
Valef hiukan hiljensi juoksua, huomatessaan heidän hyvin ehtivän
Maillot-portille määrähetkeksi. Kapteeni käytti hyväkseen tätä
rauhaisampaa tilaisuutta.

— Nyt, monsieur, hän virkkoi, — voinko tungettelematta kysyä teiltä,
mikä on tappelumme aiheena? Ymmärtänette, että tarvitsisin valaistusta
siihen seikkaan, osatakseni sovittaa käyttäytymiseni vastustajaani
kohtaan ja tietääkseni, kannattaako hänet tappaa.

— Huomautuksenne on varsin asiallinen, kapteeni, vastasi paroni. —
Kerron koko riidan. Me illastimme eilen La Fillonin kapakassa. Tottahan
tunnette sen naikkosen, kapteeni?

Totta tosiaan, minähän hänet toimitin seurapiiriin, vuonna 1705, ennen
kuin lähdin sotaretkille Italiaan.

— No, voittepa kehua kasvattaneenne oppilaan, joka tuottaa teille
kunniaa, kapteeni! sanoi paroni nauraen. — Siellä siis istuimme
illallisella kahden kesken, d'Harmental ja minä.

— Ilman ainoatakaan kauniin sukupuolen edustajaa? kummeksui kapteeni.

— Niin, hyväinen aika, niin! Minun täytyy huomauttaa, että
d'Harmentalissa on munkkimaisuuden vikaa. Hän käy La Fillonilla
ainoastaan jotta häntä ei piikiteltäisi sen paikan kaihtamisesta, ja
rakastaa vain yhtä naista kerrallaan. Nykyään hän on kiintyneenä pikku
d'Averneen, kaartinluutnantin puolisoon.

— Hyvä on.

— Keskustellessamme siinä yhtä ja toista kuului viereiseen aitioon
tulevan hilpeä seurue. Kun keskustelumme koski yksityisiä asioita, me
vaikenimme, siten tahtomattamme joutuen kuuntelemaan naapurien puhelua.
Mutta sattuman leikki on niin kummallista, että he juttelivat juuri
samasta aiheesta, jota meidän ei olisi sopinut kuulla käsiteltävän.

— Chevalierin rakastajattaresta, kenties?

— Oikein arvattu. Heti ensimmäiset sanat kuultuani nousin viedäkseni
pois Raoulin, mutta hän laski kätensä Olalleni ja painoi minut takaisin
istumaan.

"Philippe[5] on siis pihkaantunut pikku d'Averneen?" sanoi muuan ääni.

"Marskitar d'Estréesin juhlasta saakka, jossa hän Venukseksi
laittautuneena ojensi regentille hankkiluksen ja samalla lausumassaan
runossa vertasi häntä Marsiin."

"Mutta siitähän on jo viikko", huomautti kolmas ääni.

"Vaikka onkin", vastasi ensimmäinen. "Katsokaas, pikku rouva hiukan
vastusteli, joko todellisesti kiintyneenä d'Harmental-parkaan tai
tietäen, että regentti rakastaa vain vastustelevaa. Lopulta hän tänään
aamulla, saadessaan kukkia ja jalokivikoruja, suvaitsi luvata ottavansa
nyt illalla vastaan hänen korkeutensa."

— Ahaa! virkkoi kapteeni. — Alan jo ymmärtää. Chevalier pani siitä
pahakseen?

— Niin juuri. Hän ei nauranut sille niin kuin me olisimme tehneet, te
tai minä — toivoakseni ainakin — eikä ajatellut käyttää tätä tapausta
everstin valtakirjan saamiseksi takaisin, se kun oli riistetty häneltä
muka säästäväisyyden nimessä. Sen sijaan hän valahti niin kalpeaksi,
että luulin hänen pyörtyvän. Sitten hän lähestyi välilaudoitusta ja
koputti siihen nyrkillään, jotta toiset vaikenisivat.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "minun täytyy mielipahakseni väittää
teitä vastaan, mutta se teistä, joka kertoo rouva d'Avernen suoneen
kohtauksen regentille tai kellekään muulle, valehtelee jutussaan."

"Minä siitä mainitsin ja pysyn kertomassani, monsieur", vastasi
ensimmäinen ääni. "Ja jos siinä on jotakin paheksumisen aihetta teille,
niin olen nimeltäni Lafare, kaartinkapteeni."

"Ja minä Fargy", ilmoitti toinen ääni.

"Ja minä Ravanne", lisäsi kolmas.

"Hyvä on messieurs", jatkoi d'Harmental. "Huomenna kello yhdeksän ja
puoli kymmenen välillä Maillot-portin luona. Ja hän palasi istumaan
minua vastapäätä. Toiset herrat alkoivat haastella muusta, ja me
lopetimme aterian. Siinä koko juttu, kapteeni. Tiedätte siitä nyt yhtä
paljon kuin minäkin."

Kapteenilta pääsi äännähdys, joka tuntui vähäksyvän tapauksen
vakavuutta. Mutta vaikka hän ei siis oikein hyväksynytkään chevalierin
närkästymistä, hän päätti silti parhaansa mukaan kannattaa asiaa,
jonka esitaistelijaksi oli arvaamattaan joutunut, niin vajavasti
perustellulta kuin se hänestä näyttikin. Ja peräytyminen olisi
muuten jo myöhäistäkin. Oli ehditty Maillot-portille, ja eräs nuori
ratsastaja, joka näkyi odottelevan ja oli jo kaukaa huomannut paronin
ja kapteenin, kannusti hevosensa laukkaan ja lähestyi nopeasti. Se oli
chevalier d'Harmental.

— Rakas chevalier, lausui paroni de Valef puristaessaan hänen
kättänsä, — salli minun esitellä sinulle vanhan ystävän puutteessa
uusi. Ei Surgis eikä Gacé ollut kotona. Tapasin tämän herran
Pont-Neufillä, selitin hänelle pulamme, ja hän tarjoutui ystävällisesti
päästämään meidät siitä.

— Niinpä olen sinulle kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, rakas
Valef, vastasi chevalier luoden kapteeniin katseen, jossa ilmeni hieman
oudostelua. — Ja teiltä, monsieur, minun on pyydettävä anteeksi,
kun aloitan tuttavuutemme syöksemällä teidät suoraa päätä tällaiseen
ilkeään juttuun. Mutta toivottavasti suotte minulle jonakin päivänä
tilaisuuden vastapalvelukseen. Pyydän teitä tarpeen tullen käyttämään
vapaasti minua niin kuin minä nyt teitä.

— Hyvin puhuttu, chevalier, vastasi kapteeni hypäten maahan, —
ja teidän esiintymistapanne saisi minut samoamaan maailman ääriin.
Sananlasku on oikeassa: ainoastaan vuoret eivät tapaa toisiaan.

— Mikä tämä omalaatuinen olento on miehiään? kysyi d'Harmental hiljaa
Valefilta, kapteenin verrytellessä jalkojaan ja käsiään tantereen
tömistelyllä.

— En tosiaankaan osaa sanoa, vastasi Valef, — mutta sen tiedän,
että me ilman häntä olisimme kiusallisessa asemassa. Varmaankin joku
pennitön seikkailijasoturi, jonka on rauha työntänyt syrjään niin kuin
monelle muullekin on sattunut. Saammehan sitä paitsi kohta arvostella
häntä toiminnassa.

- Kas niin, virkkoi kapteeni elpyen liikuntaharjoituksestaan, — missä
ovat keikarimme, chevalier? Tunnen olevani vireessä tänä aamuna.

— Tullessani teitä vastaan, huomautti d'Harmental, — he eivät olleet
vielä saapuneet, mutta huomasin puistokadun päässä jonkinlaiset
vuokravaunut, joita he voivat syyttää, jos viivästyvät. Ja oikeastaan,
— he eivät olekaan vielä myöhässä, sillä kello on vasta juuri puoli
kymmenen.

— Ehättäkäämme siis heidän edelleen, esitti Valef laskeutuen
vuorostaan ratsailta ja heittäen ohjakset d'Harmentalin
kamaripalvelijalle. — Sillä jos he saapuisivat kohtauspaikalle meidän
lörpötellessämme täällä, näyttäisi siltä kuin me antaisimme odottaa
itseämme.

— Olet oikeassa, myönsi d'Harmental.

Hänkin hyppäsi nyt maahan ja läksi astelemaan portin ulkopuolelta
alkavaa puistoa kohti kahden kumppaninsa saattamana.

— Eivätkö herrat tilaa mitään? kysyi portin äärellä olevan ravintolan
omistaja, joka oli kurkkimassa itselleen vieraita.

— Kyllä väinkin, isäntä Durand, vastasi d'Harmental, joka ei
välttääkseen häiritsemistä tahtonut herättää epäilyä, että hän liikkui
muilla asioilla kuin tavallisella kävelyllä. — Aamiainen kolmelle!
Teemme kierroksen lehtokujalla ja palaamme kohdakkoin.

Hän pudotti kolme louisdoria ravintoloitsijan kouraan. Kapteeni
näki kultarahojen peräkkäisen välkähtelyn ja arvioi perinpohjaisena
alan tuntijana nopsasti, mitä Boulogne-metsän laidalla saattoi
vaatia seitsemänkymmenenkahden livren laskuun. Hän tunsi isännän ja
katsoi pikku evästyksen hyödylliseksi, joten hän vuorostaan lähestyi
ravintoloitsijaa ja huomautti tälle:

— Kuuleppas, krouvari ystäväiseni, tiedäthän, että minä ymmärrän
antimien arvon ja että minun parissani ei pääse summaa suotta
paisuttamaan? Viinin pitää olla hienoa ja ruokaa runsaasti! Ymmärrätkö?

— Olkaa huoletta, kapteeni, takasi isäntä Durand. — En minä pyrkisi
pettämään teidänlaistanne kokenutta miestä.

— Hyvä on. Minä en ole haukannut mitään kahteentoista tuntiin.

Ravintoloitsija ilmaisi kumarruksella, että hän ymmärsi ohjeen, ja
peräytyi keittiöpuolelleen saatuaan sellaisen käsityksen, että hän ei
ollutkaan tehnyt niin hyvää kauppaa kuin oli ensin toivonut. Kapteeni
viittasi hänelle vielä puolittain ystävällisesti, puolittain uhkaavasti
ja sitten jouduttaen askeleitaan liittyi chevalierin ja paronin
seuraan; nämä olivat jo seisahtuneet odottamaan häntä.

Chevalier ei ollut erehtynyt vuokravaunujen tarkoituksesta. Ensimmäisen
lehtokujan mutkassa hän näki kolmen vastustajansa astuvan niistä
maahan. He olivat markiisi de Lafare, kreivi de Fargy ja chevalier de
Ravanne.

       *       *       *       *       *

Lafare on heistä parhaiten tunnettu jälkeenjääneiden runojensa
perusteella ja sotilasuransa ansiosta. Hän oli iältään
kolmenkymmenenkuuden ja -kahdeksan vaiheilla, avomielisen ja
suoraluontoisen näköinen, ehtymättömän hilpeä ja hyväntuulinen, aina
valmis pitämään puoliaan ketä hyvänsä vastaan, pöydässä, pelissä
ja aseleikissä, ilman kaunaa ja katkeruutta, ja kauniin sukupuolen
yleisessä suosiossa. Regentti oli suuresti kiintynyt häneen,
nimittänyt hänet kaartinkapteeniksi ja kymmenvuotisen likeisen
ystävyssuhteen aikana toisinaan huomannut hänet kilpailijakseen, mutta
aina uskolliseksi palvelijakseen. Prinssi, jolla oli tapana antaa
liikanimiä kaikille kumppaneilleen ja kaikille rakastajattarilleen,
nimittelikin häntä _hyväksi lapsukaiseksi_. Jonkin aikaa oli Lafaren
puoleensavetävyys kuitenkin tuntuvasti heikentynyt hovinaisten ja
oopperan tyttöjen keskuudessa hänen oivan entisyytensä laskemasta
vankasta perustasta huolimatta. Oli alettu huhuilla, että hän
oli antautumassa naurunalaiseksi, kesyttymällä säännöllisiin
elämäntapoihin. Toisin jotkut hänen maineensa pelastamiseksi
kuiskailivat, että siihen näennäiseen kääntymykseen ei ollut muuta
syytä kun mademoiselle de Contin[6] mustasukkaisuus. Väitettiin, että
tämä _madame la duchessen_[7] tytär ja suuren Condén jälkeläinen
suvaitsi tuntea erikoista kiintymystä regentin kaartinkapteeniin. Tätä
käsitystä muuten vahvisti kapteenin lyöttäytyminen tuttavallisiin
väleihin herttua de Richelieun kanssa, jota taasen pidettiin
mademoiselle de Charolaisin rakastajana.

Kreivi de Fargya mainittiin tavallisessa puheessa "komeana Fargyna",
käyttäen isiltä periytyneen arvonimen sijalla luonnon antamaa
määritelmää. Häntä arvosteltiin todellakin sukupolvensa miehisen
kauneuden huomattavimmaksi edustajaksi. Tänä lemmenleikin aikakautena
se asema tuotti velvoituksia, joista hän ei ollut milloinkaan
peräytynyt, vaan aina suoriutunut kunniakseen. Olisi ollut suorastaan
mahdotonta tavata komeampaa ulkomuotoa. Samalla hän oli tuollainen
sirouden ja voimakkuuden, joustavuuden ja vilkkauden perikuva,
jollaisessa yhtyivät senaikuisen romaanikirjallisuuden sankarien
vastakkaisimmatkin puoleensa vetävät piirteet. Sievämuotoinen pääkin
oli saanut sitä kauneuden ristiriitaisuutta, nimittäin mustat hiukset
ja siniset silmät, ja kasvonpiirteiden terävyyttä tehosti naisellinen
hipiä. Maailmanmiehen sujuvaan käytökseen liittyi henkevyyttä,
alttiutta ja uljuutta, ja kaikesta tästä ymmärtää, kuinka suureen
arvoon Fargyn täytyi päästä seurapiireissä tänä huimaluontoisuuden
aikakautena.

Chevalier de Ravanne taasen — joka on jälkimaailmalle jättänyt niin
kummallisia nuoruudenmuistelmia, että niitä oikeaperäisyydestään
huolimatta aina tekisi mieli pitää hänen nimiinsä tekaistuina — oli
vasta hovipojan asemasta päässyt nuorukainen, mutta rikas ja suvultaan
suuri, elämään sen kultaportista astunut ja kaikella nuoruuden
tulisuudella, harkitsemattomuudella ja halukkuudella sen lupaamiin
nautintoihin siekailemattomasti syöksyvä. Kahdeksantoistavuotiaan
tavoin hänestä tulikin yltiöpäinen kaikissa aikakautensa paheissa kuten
puollettavissakin ominaisuuksissa. Saattaa siis helposti ymmärtää,
millaista ylpeyttä hänessä nostatti esiintyminen Lafaren ja Fargyn
kaltaisten miesten asetoverina kohtauksessa, jonka täytyi herättää
huomiota vuodekomeroiden supattelussa ja seuraelämän illanvietoissa.




OTTELU


Heti kun Lafare, Fargy ja Ravanne näkivät vastustajiensa ilmestyvän
esille lehtokujan mutkasta, he astelivat omalta taholtaan heitä kohti.
Kymmenen askeleen päässä toisistaan molemmat ryhmät ottivat hatut
käteensä ja tervehtivät niin kohteliaasti kuin tällaisissa olosuhteissa
oli kahdeksannentoista vuosisadan aatelille tunnusomaista. Sitten
he etenivät muutaman askeleen, avopäin ja hymyhuulin, niin että
kokoontumisen aiheesta tietämätön ohikulkija olisi luullut ystävysten
siinä ihastuneina osuneen yhteen.

— Hyvät herrat, virkkoi chevalier d'Harmental, jolle kuului
luonnostaan keskustelun aloittaminen, — toivoakseni ei teitä tai minua
ole pidetty silmällä. Mutta alkaa jo olla hieman myöhäinen hetki,
ja meitä voitaisiin häiritä täällä. Olisi luullakseni hyvä siirtyä
ensin syrjäisempään paikkaan, missä saamme pikku asiamme toimitetuksi
varmemmassa rauhassa.

— Hyvät herrat, ilmoitti Ravanne, — minulla on tiedossani sellainen
paikka. Tuskin sadan askeleen päässä täältä on ikään kuin luostarin
puutarha — jossa luulisi olevansa saloseudulla.

— Seuratkaamme siis nuorukaista, lausahti kapteeni; — viattomuus vie
turvaan!

Ravanne kääntyi mittelemään nauharuusukkeista ystäväämme katseellaan
kiireestä kantapäähän.

— Jos teillä ei ole sopimusta toisen kanssa, iso herra, huomautti
nuorukainen naljailevasti, — niin minä pyydän sitä etua.

— Hetkinen, hetkinen, Ravanne, puuttui puheeseen Lafare. — Minulla on
hiukan selitettävää herra d'Harmentalille.

— Herra markiisi, vastasi chevalier, — teidän miehuullisuutenne
on niin täydesti tunnettu, että tarjoamanne selittäminen osoittaa
hienotuntoisuutta, josta minä vakuutan tuntevani vilpitöntä
kiitollisuutta. Mutta selittely vain viivyttäisi meitä hyödyttömästi,
eikä meillä luullakseni ole aikaa hukattavana.

— Kas se on miehen puhetta, chevalier! huudahti Ravanne. —
Katkaistuamme kurkun toisiltamme toivon teidän suovan minulle
ystävyytenne. Olen paljon kuullut puhuttavan teistä hyvässä seurassa ja
jo kauan halunnut tutustua teihin.

Nämä kaksi kumarsivat toisilleen uudestaan.

— Menkäämme, menkäämme, Ravanne, kehotti Fargy; — koska olet
tarjoutunut oppaaksi, niin näytähän tie.

Ravanne hypähti heti metsikköön kuin hirvenvasikka. Hänen viisi
kumppaniaan seurasivat kintereillä. Talutushevoset ja vuokravaunut
jäivät tielle.

Marssiessaan kymmenisen minuuttia kaikki kuusi vastakumppanusta
pysyivät aivan sanattomina joko peläten jonkun kuulevan tai sen
luonnollisen tunteen vallassa, joka vaaran edessä saa ihmisen
hetkiseksi sulkeutumaan itseensä.

— Kas niin, hyvä herrat, virkkoi Ravanne luoden tyytyväisen silmäyksen
ympärilleen, — mitä sanotte paikasta?

— Minä sanon, että jos te kerskaatte tämän löytämisestä, letkautti
kapteeni, — ette suurestikaan tehoa minuun Kristoffer Kolumbuksen
osassa! Teidän olisi tarvinnut vain sanoa minulle, että aioitte lähteä
tänne, niin minä olisin johtanut joukkomme perille silmät ummessa!

— No, monsieur, vastasi Ravanne, — koetamme sovittaa, että saatte
lähteä täältä siten kuin olisitte halunnut tulla.

— Tiedätte, että asiani koskee suoranaisesti teitä, herra markiisi,
huomautti d'Harmental heittäen hattunsa nurmikolle.

— Kyllä, monsieur, vastasi kaartinkapteeni noudattaen chevalierin
esimerkkiä, — ja tiedän myös, että mikään ei voisi olla minulle
samalla kertaa kunniakkaampaa ja ikävämpää kuin kaksintaistelu teidän
kanssanne, olletinkin sellaisesta aiheesta.

D'Harmental ilmaisi hymyllä, että hän osasi kyllä antaa arvoa tälle
kohteliaisuuden kukkaselle, mutta vastauksen sijasta hän tarttui
miekkaansa.

— Mitä kuulinkaan, hyvä paroni, sanoi Fargy kääntyen Valefin puoleen,
— oletteko juuri lähdössä Espanjaan?

— Minun piti lähteä jo viime yönä, herra kreivi, vastasi Valef, — ja
niin tärkeillä asioilla, että minua ei olisi saanut lykkäämään matkaani
tähän hetkeen asti mikään muu kuin se mielihyvä, jota minulle lupasi
tilaisuus tavata teidät aamulla.

— Hitto, sepä surettaa minua, huomautti Fargy vetäen miekkansa esiin,
— sillä jos pahaksi onnekseni sattuisin viivästyttämään teitä, niin
teissä on miestä vihastumaan siitä minulle verisesti.

— Ei lainkaan, minä tietäisin sen tapahtuneen sulassa ystävyydessä,
hyvä kreivi, vakuutti Valef. — Pankaa vain parastanne ja toden teolla,
pyydän, olen täysin käytettävissänne.

— Toimeksi, toimeksi, monsieur, lausui Ravanne kapteenille, joka
laskosti siististi takkinsa ja pani sen maahan hattunsa viereen. —
Näettehän, että jo odotan.

— Ei hätäillä, nuori mies, haastoi vanha soturi jatkaen valmisteluaan
hänelle luontaisella suopeanpilkallisella verkkaisuudella. —
Asehommissa on kylmäverisyys tärkeimpiä ominaisuuksia. Minä olen tuossa
iässä ollut teidänkaltaisenne, mutta saatuani kolmannen tai neljännen
miekanpistoni oivalsin olevani väärällä tolalla, hän sanoi ja paljasti
miekkansa.

— Hitto, monsieur, pilaili Ravanne vilkaistessaan vastustajansa
aseeseen, — onpas teillä tuossa oiva miekka! Se muistuttaa äitini
keittiön suurinta paistinvarrasta, ja harmittaa, kun en tiennyt käskeä
hovimestariamme tuomaan sitä tänne, ollaksemme tasavertaisia.

— Äitinne on kunnioitettava nainen, ja hänen keittiönsä on hyvin
varustettu. Olen kuullut kiiteltävän kumpaistakin, herra chevalier,
vastasi kapteeni melkein isälliseen sävyyn. — Mieltäni pahoittaisikin
riistää teiltä kumpaiseltakaan sellaisen pikkuseikan takia, joka
tuottaa minulle kunnian mitellä miekkoja kanssanne. Olettakaakin siis
sopuisasti, että olette miekkailunopettajan tunnilla, ja osoittakaa
hyvää tarkkaavaisuutta.

Sellainen kehotus oli hyödytön. Ravannea ärsytti vastustajan
tyyneys, jota nuori ja kiihkeä veri ei sallinut hänen saavuttavan.
Hän syöksähtikin kapteenin kimppuun niin raivokkaasti, että miekat
luisuivat toisiaan pitkin kahvaan asti. Kapteeni astahti taaksepäin.

— Ahaa, te irtaudutte hyökkäyksestä, herraseni, huudahti Ravanne.

— Peräytyminen ei merkitse pakoa, pikku chevalier, selitti kapteeni.
— Suositan sitä asetaiteen selviötä mietittäväksenne. Sitä paitsi
tutkistelen taistotapaanne mielelläni. Kas, te näytte olevan
Berthelotin oppilaita. Hän on etevä mestari, mutta yksi paha vika
hänellä on, hän ei opeta väistöjä. Katsokaa nyt, hän jatkoi vastaten
suoraan työntöön sekundisurvaisulla. — Jos minä olisin astahtanut
oikealla jalallani eteenpäin, niin olisitte nyt vartaassa kuin pyy.

Ravanne oli vimmoissaan, sillä hän oli tosiaan tuntenut kupeellaan
vastustajansa miekankärjen, mutta niin keveänä kosketuksena kuin olisi
miekan nuppi häntä hipaissut. Hänen kiukkunsa vain yltyi tiedosta, että
hän oli toiselle velkaa henkensä, ja hän hyökkäili yhä tulisemmin.

— No, noh, nuhteli kapteeni, — nythän menetätte malttinne, —
koetitte puhkaista minulta silmän. Hyi toki, nuori mies, huh! Ja
rintaanko nyt, saakutti! Vai niin, taas sohisitte kasvojani? Pakotatte
minut tekemään teidät aseettomaksi! Vieläkö? Menkää noutamaan
miekkanne, nuori mies, ja hyppikää takaisin yhdellä jalalla, niin
rauhoitutte.

Ja hän lennähdytti rajulla sivalluksella Ravannen miekan parinkymmenen
askeleen päähän.

Tällä kerralla Ravanne viisastui neuvosta. Hän kävi hitaasti ottamassa
miekkansa ja palasi hitaasti kapteenin luo. Tämä piti odotellessaan
miekkansa kärkeä maahan suunnattuna. Mutta nuori mies oli nyt kalpea
kuin silkkiliivinsä, jolle ilmestyi pieni veritäplä. — Olette
oikeassa, monsieur, hän lausui, — ja minä olen vielä lapsi. Mutta
toivoakseni tämä kohtaus edistää miehistymistäni. Vielä muutamia
kokeita, jos suvaitsette, jottei sanottaisi teidän saaneen kaikkea
kunniaa. Ja hän kävi asentoon.

Kapteeni oli oikeassa, Chevalierilta ei puuttunut muuta kuin
malttia hänen ollakseen aseleikissä pelottava mies. Ja hän
huomasikin heti tämän kolmannen erän alussa tarpeelliseksi kohdistaa
omaan puolustukseensa kaiken tarkkaavaisuutensa, mutta hän oli
miekkailutaidossa kyllä liian paljon ylempänä nuoren vastustajansa
tasoa, jotta tämä olisi kyennyt pääsemään voiton puolelle. Tuloksen
saattoi päätellä ennakoltakin. Kapteeni sinkautti miekan toistamiseen
Ravannen kädestä, mutta tällä kertaa hän kävi itse noutamassa sen.

— Herra chevalier, hän lausui antaessaan sen takaisin, osoittaen
kohteliaisuutta, jollaiseen ei olisi luullut hänen pystyvän. —
Te olette urhea nuori mies, mutta uskokaa vanhaa miekkailusalien
ja kapakkain kantavierasta, joka on suorittanut sotakoulutuksensa
Flanderissa ennen teidän syntymäänne, ja taistellut Italian tantereilla
silloin kun te makasitte kehdossa ja paashivuosinanne ollut mukana
Espanjan retkillä: vaihtakaa opettajaa. Jättäkää Berthelot, joka on
teille jo näyttänyt kaiken taitonsa. Ottakaa Bois-Robert, niin lempo
minut periköön, jollette kuuden kuukauden kuluttua ole kykenevä
opettamaan minuakin.

— Kiitän läksystä, monsieur, sanoi Ravanne ojentaen kätensä
kapteenille, eikä hän saanut kahta kyyneltä pidätetyiksi vierimästä
poskilleen. — Toivon sen tuottavan minulle hyötyä. Ja ottaessaan
kapteenin kädestä miekkansa hän pisti sen takaisin huotraan, niin kuin
toinen oli jo tehnyt.

Kumpainenkin siirsi sitten katseensa kumppaneihin, nähdäkseen millä
kannalla asiat olivat toisaalla. Ottelu oli päättynyt. Lafare istui
ruohikolla, selkä puuta vasten. Hän oli saanut piston, joka olisi
lävistänyt hänen rintansa, jollei miekankärki olisi onneksi osunut
kylkiluuhun ja luisunut tätä pitkin. Siten vamma ensin näytti
vakavammalta kuin se todella oli. Mutta survaisu oli sentään ollut niin
raju, että hän oli pyörtynyt. D'Harmental, hänen eteensä polvistuneena,
tukki verenvuotoa nenäliinallaan.

Fargylla ja Valefilla oli ollut tasapeli: toiselta oli reisi puhki,
toisella haava käsivarressa. Kumpainenkin pyyteli toiselta anteeksi ja
vakuutti vastaisuudeksi mitä lämpimintä ystävyyttään.

— Katsokaahan, nuori mies, virkkoi kapteeni Ravannalle, viitatessaan
kiistakentän eri kohtauksiin, — katselkaa tuota ja miettikää; kolmen
kelpo aatelismiehen veri vuotaa tuossa todennäköisesti vähäarvoisen
naikkosen takia!

— Totisesti, myönsi Ravanne kokonaan tyyntyneenä, — uskonpa teidän
olevan oikeassa, kapteeni, ja te voitte hyvinkin olla ainoa järkimies
meidän joukossamme.

Tällöin Lafare avasi silmänsä ja tunsi auttajassaan d'Harmentalin.

— Chevalier, hän lausui, — tahdotteko noudattaa ystävän neuvoa?
Lähettäkää tänne välskärintapainen, jonka löydätte vaunuista — otin
hänet mukaan kaiken varalta, — rientäkää kiireen kaupalla Pariisiin,
näyttäytykää tänä iltana oopperatanssiaisissa, ja jos teiltä kysytään
minusta, niin kieltäkää nähneenne minua viikkoon. Minun suhteeni saatte
olla aivan huoletta, en hiisku teistä sanaakaan. Jos teille kuitenkin
sattuisi jotakin ikävää keskusteltavaa sotaoikeuden kanssa, niin
antakaa siitä minulle heti tieto, sopikaamme keskenämme, ettei jutusta
koidu sen enempää.

— Kiitän, herra markiisi, vastasi d'Harmental. — Jätän teidät, koska
tiedän teidän jäävän parempaan hoitoon kuin minä voisin antaa. Muutoin,
uskokaa minua, ei mikään voisi saada minua eroamaan teistä ennen kuin
näkisin teidät vuoteessanne.

— Onnea matkalle, hyvä Valef, toivotti Fargy, — sillä tuo naarmu ei
estäne lähtöänne. Palattuanne älkää unohtako, että teillä on ystävä
Louis-le-Grandaukion neljässätoista.

— Ja jos teillä, hyvä Fargy, on jokin asia hoidettavana Madridissa,
ilmoittakaa se minulle. Voitte luottaa siihen, että se toimitetaan
toverillisen auliisti ja huolella.

Ystävykset paiskasivat toisilleen kättä niin kuin mitään ei olisi
tapahtunut.

— Hyvästi, nuori mies, hyvästi, virkkoi kapteeni Ravannalle. — Älkää
unohtako neuvoani. Jättäkää Berthelot ja ottakaa Bois-Robert, ennen
kaikkea,' pysykää tyynenä, irtautukaa lähiottelusta tarpeen tullen,
väistäkää oikeana hetkenä, niin teidät vielä luetaan valtakunnan
etevimpiin miekkamiehiin. Viekää terveiset äitinne kookkaimmalle
paistinvartaalle.

Nokkeluudestaan huolimatta Ravanne ei keksinyt mitään vastaukseksi
kapteenille. Hän vain kumarsi ja lähestyi Lafarea, joka hänestä näytti
saaneen pahimman vamman.

D'Harmental, Valef ja kapteeni kiirehtivät lehtokujalle ja
vuokravaunujen luo ja havaitsivat välskärin nukahtaneen niihin.
D'Harmental herätti hänet ja neuvoen suunnan ilmoitti hänelle, että
markiisi de Lafare ja kreivi de Fargy tarvitsivat hänen apuaan. Lisäksi
hän käski kamaripalvelijansa laskeutua ratsailta ja mennä avuksi.
Kääntyen sitten kapteenin puoleen hän virkkoi:

— Herra kapteeni, en luule olevan viisasta lähteä tilaamallemme
aamiaiselle. Vastaanottakaa siis tässä kiitokseni suuresta
palveluksestanne, ja koska näytte olevan jalkaisin, sallikaa minun
tarjota teille toinen hevoseni muistoksi minusta. Ottakaa täysin
vapaasti: ne ovat kelpo eläimiä, — huonompikaan näistä kahdesta ei
jätä teitä pulaan silloin kun teidän ei tarvitse siltä vaatia neljää
tai viittä penikulmaa enempää tunnissa.

— Toden totta, chevalier, vastasi kapteeni luoden syrjäsilmäyksen
näin anteliaasti tarjottuun hevoseen. — Eihän mokomasta kannattaisi
puhuakaan. Aatelismiesten kesken ovat veri ja kukkaro kaikin ajoin
käytettävissä. Mutta te teette esityksenne niin sievällä tavalla,
etten voi kieltäytyäkään. Jos voitte vielä joskus käyttää minua mihin
tahansa, niin muistakaa, että olen valmis palvelemaan teitä.

— Ja, mistä minä tarpeen tullen löytäisin teidät, monsieur? kysyi
d'Harmental hymyillen.

— Minulla ei ole vakinaista asuntoa, chevalier, mutta aina saatte
minusta selon, kun pistäydytte La Fillonille, pyydätte saada puhutella
Normandiatarta ja häneltä tiedustatte kapteeni Roquefinettea.

Ja noiden kahden nuoren aatelismiehen noustessa ratsaille kapteeni
teki samoin, pannen itsekseen merkille, että d'Harmental oli hänelle
jättänyt komeimman noista kolmesta.

He olivat lähellä tienristeystä, ja kukin lähti täyttä laukkaa omalle
suunnalleen.

Paroni de Valef saapui kaupunkiin Passyn tulliportista ja karautti
suoraa päätä Arsenaliin,[8] kuulusti asioita toimitettavikseen Mainen
herttuattarelta, jonka saattueeseen hän kuului, ja lähti vielä samana
päivänä Espanjaan.

Kapteeni Roquefinette teki kolme tai neljä kierrosta käymäjalkaa, ravia
ja neliä Boulogne-metsässä koetellakseen ratsunsa eri ominaisuuksia.
Todettuaan sen oivaksi ja hyvärotuiseksi eläimeksi, niin kuin chevalier
oli vakuuttanutkin, hän palasi hyvin tyytyväisenä isäntä Durandin luo,
syöden siellä yksinään kolmelle tilatun aamiaisen.

Päivemmällä hän vei ratsunsa hevostorille ja myi sen kuudestakymmenestä
louisdorista, — puolesta arvosta, mutta pitää kyetä uhraukseen, kun
tahtoo nopeasti rahaa.

Chevalier d'Harmental taas poikkesi Muetten lehtokujalle, saapui
Pariisiin Champs-Élyséesin suurta puistokatua pitkin ja löysi
asunnossaan Richelieu-kadun varrella kaksi kirjettä.

Toinen oli hänelle niin tuttua käsialaa, että hän sitä katsellessaan
tunsi väristystä koko ruumiissaan. Otettuaan sen käteensä hän avasi sen
paljastaen vapisemisellaan, kuinka tärkeänä hän sitä piti. Sisältönä
oli:

 "Rakas chevalier!

 Ihminen ei ole sydämensä valtias, tiedättehän, ja luontomme
 koettelemuksia on kykenemättömyys rakastaa kauan samaa henkilöä
 tai esinettä. Minä toki tahdon saada muihin naisiin verraten sen
 ansion, etten petä sitä, joka on ollut rakastajani. Älkää siis tulko
 tavallisena hetkenänne, sillä teille sanottaisiin, etten ole kotona,
 ja minä olen niin tunnontarkka, etten tahtoisi vaarantaa ovenvartijaa
 tai kamarineitoa panemalla heitä lausumaan valhetta.

 Hyvästi, rakas chevalier! Älkää muistelko minua kovin pahalla ja
 sallikaa minun vielä kymmenen vuoden kuluttua ajatella teistä samaa
 kuin tällä hetkellä, nimittäin että te olette Ranskan ylevimpiä
 aatelismiehiä.

                                       _Sophie d'Averne_."

— Tulimmaista! huudahti d'Harmental iskien nyrkkinsä siroon
boule-pöytään niin että se rakoili liitoksistaan. — Jos olisin
surmannut tuon Lafare-paran, niin surisin sitä kaiken ikäni!

Tämän purkauksen jälkeen, joka hieman lohdutti häntä, chevalier
alkoi astella oven ja ikkunan väliä. Tämä osoitti, että miesparka
vielä tarvitsi muutamia tällaisia pettymyksiä ollakseen sillä
filosofisella moraalitasolla, jota uskoton kaunotar hänelle saarnasi.
Monen kierroksen jälkeen hän näki lattialla toisen kirjeen, täysin
unohdettuna. Muutamaan kertaan hän vielä sivuutti sen, katsellen
sitä ylvään välinpitämättömästi. Lopulta hän tuli ajatelleeksi,
että se voisi kääntää hänen mietteensä edellisestä, otti sen ylös
halveksivasti, avasi vitkallisesti, silmäili tuntematonta käsialaa,
etsi allekirjoitusta, joka puuttui, ja käyden hieman uteliaaksi tästä
salaperäisyydestä luki seuraavaa:

 "Chevalier!

 Jos teillä on sielussanne neljänneskään sitä romanttisuutta ja
 sydämessänne puoletkaan siitä miehuullisuudesta, jota ystävänne
 väittävät teissä huomanneensa, on teille tarjona teidän arvoisenne
 yritys, jonka tuloksena saatte kostaa enimmin inhoamallenne miehelle.
 Samalla se johtaa teidät niin loistavaan päämäärään, että te ette
 ole ihanimmassa unelmissannekaan sellaista koskaan haaveksinut. Hyvä
 haltia, jonka tehtävänä on saattaa teidät lumotulle tielle ja johon
 teidän tulee täydellisesti luottaa, odottaa teitä ensi yönä kello
 kahdestatoista kahteen oopperatanssiaisissa. Jos tulette sinne ilman
 naamiota, niin hän saapuu luoksenne. Jos käytätte naamiota, niin
 tunnette hänet sinipunaisesta nauhasta, jota hän käyttää vasemmalla
 olkapäällään. Tunnussana on: _Sesam, avaudu!_ Lausukaa se rohkeasti,
 niin näette paljon ihmeellisemmän luolan avautuvan kuin Ali Baba."

— Olkoon menneeksi! päätti d'Harmental. — Ja jos sinipunaisesta
nauhastaan tunnettava haltia pitää lupauksensa vain puoleksikin, niin
hän on totta tosiaan osunut oikeaan mieheen!




SANKARIMME


Chevalier d'Harmental oli Nivernaisin parhaimmistoon kuuluvan suvun
ainoa jälkeläinen. Tämä suku ei tosin ollut milloinkaan esittänyt
tärkeää osaa historiassa, mutta siltä ei kuitenkaan puuttunut
eräänlaista mainetta, joko omintakeisesti tai naimasuhteilla hankittua.
Niinpä chevalierin isä, jalosukuinen Gaston d'Harmental, ollessaan
käymässä Pariisissa 1682, sai päähänsä nousta kuninkaan vaunuihin
ja tämän temppunsa valtuudeksi todisti, että hänen aatelisarvonsa
perustui vuoden 1399 matrikkeliin, jollainen heraldinen vaatimus
olisi tuottanut pahaa pulaa monelle herttuallekin ja päärille, mikäli
saamme uskoa erästä parlamentin lausuntoa. Toiselta puolen hänen
enonsa, herra de Torigny, vuoden 1604 korotuksessa Pyhän Hengen
ritarikunnan[9] jäseneksi nimitettynä, oli vaakunakilpensä kuuttatoista
sukupolvi-jaosta merkityttäessään vakuuttanut, että sukupuun ylväin
haara oli lähtöisin d'Harmentaleista. Heidän kanssaan hänen esi-isänsä
olivat solmineet avioliittoja jo kolmensadan vuoden aikana. Olipa siinä
siis kylliksi tyydyttämään puheenaolevan aikakauden aristokraattisia
edellytyksiä.

Chevalier ei ollut köyhä eikä rikas. Hänen isänsä oli nimittäin
kuollessaan jättänyt hänelle Neversin lähistöllä maatilan, joka
tuotti viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen tuhanteen livreen vuodessa.
Sellaisilla tuloilla saattoi maaseudulla elää hyvinkin suurellisesti.
Chevalier oli saanut oivallisen kasvatuksen, ja hän tunsi sydämessään
suurta kunnianhimoa. Sen tähden hän oli täysikäiseksi tultuaan, vuoden
1711 vaiheilla, jättänyt maaseudun ja rientänyt Pariisiin.

Ensiksi hän meni kreivi de Torignyn puheille, toivoen pääsevänsä
hänen välityksellään esitellyksi hovissa. Kovaksi onneksi ei kreivi
tällöin enää kuulunut hovipiiriin. Mutta kun hän aina mielihyvin
muisteli d'Harmentaleja, hän suositteli sisarenpoikaansa chevalier de
Villarceuxille, joka ei olisi mitään evännyt ystävältään kreivi de
Torignaylta, ja chevalier de Villarceux vei nuoren miehen rouva de
Maintenonin[10] salonkiin.

Markiisittarella oli se ansio, että hän oli pysynyt entisten
rakastajiensa ystävättärenä. Vanhojen muistojen takia hän vastaanotti
chevalier d'Harmentalin hyvin suosiollisesti ja marski de Villarsin[11]
pistäytyessä jonkun päivän kuluttua hänen luokseen hän lausui tälle
nuoren suojattinsa puolesta muutamia niin painokkaita sanoja, että
marski vastasi siitä hetkestä asti kiinnittävänsä chevalierin
sotilasseurueeseensa ja tarjoavansa hänelle heti kaikki mahdolliset
tilaisuudet sen suotuisan käsityksen oikeuttamiseen, jonka hänen korkea
suojelijattarensa oli suvainnut hänestä saada.

Chevalierille oli suuri ilo nähdä sellaisen portin avautuvan edessään.
Sotaretki, joka nyt oli alkamassa koitui ratkaisevaksi.

Ludvig XIV oli joutunut hallituksensa viimeiseen jaksoon,
vastoinkäymisten vaiheeseen. Tallard ja Marsin olivat saaneet selkäänsä
Höchstädtin taistelussa, Villeroy Ramilliesissa, ja itse Villars,
Friedlingenin sankari, oli Marlboroughia ja Eugenia vastustaessa
menettänyt Malplaquetin kuuluisan taistelun. Koko Eurooppa, jonka
Colbertin ja Louvoisin hallinnollinen taito oli joksikin aikaa
lannistanut, nousi Ranskaa vastaan. Asema oli kärjistynyt äärimmilleen.
Niin kuin epätoivoinen sairas vaihtaa lääkäriään joka tunti koetti
kuningas uutta ministeristöä harva se päivä. Mutta jokainen uusi yritys
paljasti uuden voimattomuuden. Ranska ei enää kyennyt jatkamaan sotaa
eikä saanut solmituksi rauhaakaan.

Turhaan Ludvig tarjoutui luopumaan bourbonilaisen sukuhaaran
espanjalaisen kruununperimyksen kannattamisesta ja supistamaan
valtakuntansa rajoja, siinä ei vielä ollut nöyryytystä kylliksi.
Kuningasta vaadittiin sallimaan vihollisarmeijan kulkea Ranskan halki
karkoittamaan hänen pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelta. Tälle
liittoutuneiden keskuudessa oli nimellisesti korotettu habsburgilainen
Kaarle II ja lisäksi kuningasta vaadittiin luovuttamaan tukipaikoiksi
Cambrai, Metz, La Rochelle ja Bayonne. Sellaisilla ehdoilla oli aselepo
myönnetty Dunkerquen, Senefin, Fleurusin, Steenkirkin ja Matsaglien
voittajalle, hänelle, joka siihen asti oli pitänyt rauhaa ja sotaa
kuninkaallisen viittansa liepeessä. Hänelle oli puoli vuosisataa
veistetty marmoria, valettu pronssia, sepitelty aleksandriineja[12] ja
suitsutettu ylistystä. Ludvig XIV oli itkenyt neuvoston täysistunnossa.
Ne kyyneleet olivat nostattaneet armeijan, ja tämä armeija oli annettu
Villarsille.

Villars marssi suoraan vihollista vastaan, joka oli leiriytynyt
Denainiin ja Ranskan hätää katsellessaan nukahtanut turvallisuuteensa.
Milloinkaan ei ollut suurempaa vastuuta sälytetty yhden miehen
niskoille. Villars oli pelaamassa Ranskan pelastuksesta yhdellä
arpanopan heitolla.

Liittoutuneet olivat rakentaneet Denainista Marchiennesiin
puolustuslinjan, jota Albemarle ja Eugen ylpeydessään nimittivät
Pariisin valtatieksi. Villars päätti yllättämällä vallata Denainin, ja
Albemarlen nujerrettuaan tuottaa häviön Eugenille.

Noin uskaliaan yrityksen onnistumiseksi piti eksyttää sekä viholliset
että ranskalainenkin armeija, kun kaappauksen menestys perustui juuri
sen mahdottomuuteen.

Villars kuulutti aikovansa puhkaista Landreciesin rintaman.
Sovittuna hetkenä hänen kaikki joukkonsa lähtivät liikkeelle ja
marssivat kaupunkia kohti. Äkkiä annettiin käsky poiketa vasempaan.
Pioneeriosastot rakensivat kolme siltaa Schelden yli, Villars pääsi
joen toiselle rannalle esteettömästi ja levittäytyi ylipääsemättömäksi
luullulle nevalle, jolla sotaväki vajosi vyötäisiään myöten
veteen. Hän marssi suoraa päätä etuvarustuksille, sai ne haltuunsa
melkein miekaniskutta, sitten valtasi perätysten puolen penikulman
puolustuslinjan, pääsi Denainin edustalle, suoriutui sitä ympäröivän
kaivannon yli, tunkeutui kaupunkiin ja torille sekä saapuessaan kohtasi
nuoren suojattinsa, chevalier d'Harmentalin, joka ojensi hänelle
vangiksi ottamansa Albemarlen miekan.

Samassa ilmoitettiin Eugenin saapuvan. Villars kääntyi, ehti ennen
häntä sillalle, jota myöten jälkimmäisen piti tulla, miehitti sen ja
jäi odottamaan. Siellä syntyi varsinainen taistelu, sillä Denainin
valtaus oli ollut pelkkä kahakka. Eugen teki hyökkäyksen toisensa
jälkeen, syöksi parhaat rivistönsä seitsemästi sillanpäätä vastaan,
sitä suojelevan tykistön ja puolustavien pistimien murrettaviksi,
ja vaatteet luotien lävistäminä kahdesta haavasta verta vuotavana.
Kolmannen hevosen selkään nousseena Höchstädtin ja Malplaquetin
voittaja vihdoin peräytyi raivosta itkien ja kiukuissaan pureskellen
hansikkaitaan. Kuudessa tunnissa oli kaikki muuttunut. Ranska oli
pelastettu, ja Ludvig XIV oli yhä suuri kuningas.

D'Harmental oli kunnostautunut kuten mies, joka tahtoo yhdellä iskulla
voittaa kannuksensa. Nähdessään hänet veren ja pölyn tahrimana Villars
muisti, kuka häntä oli suositellut, ja kutsutti hänet luokseen
kirjoittaessaan raporttia. Chevalierin saapuessa hän keskeytti
kirjoittamisensa.

— Oletteko haavoittunut? hän tiedusti.

— Olen, herra marski, mutta niin lievästi, että siitä ei kannata puhua.

— Luuletteko jaksavanne ratsastaa täyttä laukkaa kolmekymmentä
penikulmaa hetkiseksikään levähtämättä?

— Kuninkaan ja teidän palvelukseksenne tunnen pystyväni mihin hyvänsä,
herra marski.

— Lähtekää siis heti, pistäytykää madame de Maintenonin luo, kertokaa
hänelle minun puolestani, mitä olette nähnyt, ja ilmoittakaa, että
lähetän kuriirin tuomaan virallista selostusta. Jos hän tahtoo viedä
teidät kuninkaan puheille, niin suostukaa siihen.

D'Harmental oivalsi lähettitehtävänsä tärkeyden, ja tomuisena, veren
peittämänä, saappaitaan vaihtamatta hän hyppäsi vereksen ratsun selkään
ja saapui ensimmäiselle kyytiasemalle. Kahtatoista tuntia myöhemmin hän
oli Versaillesissa.

Villars oli arvannut, miten kävisi. Chevalierin ensimmäiset sanat
saivat rouva de Maintenonin tarttumaan hänen käteensä ja viemään hänet
kuninkaan luo. Kuningas työskenteli Voisinin kanssa huoneessaan,
vastoin tavallisuutta, ja oli hieman huonovointinen. Rouva de Maintenon
avasi oven, työnsi d'Harmentalin hänen majesteettinsa jalkojen juureen
ja lausui nostaen molemmat kätensä taivasta kohti:

— Kiittäkää Jumalaa, sire, sillä mehän emme yksinämme ole mitään, ja
kaikki armo tulee Jumalalta.

— Mikä nyt on, monsieur? Puhukaa! sanoi Ludvig XIV vilkkaasti,
ihmetellen tuntemattoman nuoren miehen polvistumista eteensä.

— Sire, vastasi chevalier, — Denainin leiri on vallattu; kreivi
Albemarle on vankina, prinssi Eugen paossa, marski de Villars laskee
voittonsa teidän majesteettinne jalkojen juureen.

Lujasta itsehallinnastaan huolimatta Ludvig kalpeni. Hän tunsi
jalkojensa pettävän ja nojasi pöytään, jotta ei olisi lyyhistynyt
nojatuoliinsa.

— Mikä teidän on, sire? huudahti rouva de Maintenon kiirehtien lähelle.

— Se vain, madame, että olen teille velkaa kaikesta, virkkoi Ludvig.
—- Te olette pelastanut kuninkaan, ja ystävänne ovat pelastaneet
kuningaskunnan.

Markiisitar kumartui kunnioittavasti suutelemaan kuninkaan kättä.

Silloin Ludvig, vielä aivan kalpeana ja järkkyneenä, siirtyi suuren
uutimen taakse, joka erotti huoneesta makuukomeron, ja hänen kuultiin
lausuvan puoliääneen kiitosrukouksen Luojalle näin saadusta armosta.
Hetken kuluttua hän tuli takaisin tyynenä ja vakavana niin kuin mitään
ei olisi tapahtunut.

— Ja nyt, monsieur, kertokaa minulle kaikki yksityiskohtaisesti.

Lähetti selosti merkillistä taistelua, joka oli kuin ihmeen kautta
pelastanut valtakunnan. Hänen lopetettuaan Ludvig huomautti:

— Ja itsestänne, monsieur, te ette sano minulle mitään? Kuitenkaan
ette ole jäänyt takalinjaan, mikäli voin päättää pukunne verestä ja
pölystä.

— Olen tehnyt parhaani, sire, vastasi d'Harmental kumartuen. —
Mutta jos minusta on todella mitään sanottavaa, jätän sen teidän
majesteettinne luvalla herra marski de Villarsin huoleksi.

— Hyvä on, nuori mies, ja jos hän sattuu teidät unohtamaan, me
kyllä muistamme. Olette tietenkin uuvuksissa, menkää lepäämään, olen
tyytyväinen teihin.

D'Harmental vetäytyi pois iloissaan. Rouva de Maintenon johdatti hänet
takaisin ovelle. Chevalier suuteli jälleen hänen kättänsä ja kiirehti
käyttämään kuninkaan antamaa lupaa. Hän ei ollut syönyt, juonut eikä
nukkunut vuorokauteen.

Herätessään hän sai käärön, joka oli tuotu sotaministeriöstä. Se oli
everstin valtakirja.

Kahden kuukauden kuluttua tehtiin rauha. Espanja menetti siinä puolet
alueistaan, mutta Ranska jäi koskemattomaksi.

Kolme vuotta myöhemmin Ludvig XIV kuoli.

Kuoleman hetkellä oli olemassa kaksi eri puoluetta, jotka keskenään
olivat sovittamattomia, Mainen herttuan[13] ympärille syntynyt äpäräin
ryhmäkunta ja Orleansin herttuan edustama laillisten prinssien
kannattajajoukko.

Jos Mainen herttualla olisi ollut puolisonsa, Louise Bénédicte de
Condén, sitkeys, tarmo ja miehuullisuus, niin hän olisi päässyt
voitolle kuninkaallisen testamentin tukemana. Mutta sitä varten hänen
olisi pitänyt puolustautua julkisesti niin kuin ahdistaminenkin
tapahtui, eikä Mainen herttua pätenyt muuhun kuin maanalaiseen
toimintaan. Hän oli niin heikkoluontoinen, että häntä voitiin sanoa
raukkamaiseksi. Häntä uhattiin avoimesti, ja silloin hänelle ei enää
ollut hyötyä verukkeista, hienosta vilpistelystään, hämäräperäisestä
ja kätketystä vehkeilystään. Yhdessä päivässä, ja melkein taistelutta,
hänet syöstiin korkeudesta, johon hänet oli kohottanut iäkkään
kuninkaan sokea rakkaus. Romahdus oli raskas ja häpeällinen. Hän
vetäytyi syrjään murjottuna, luovuttaen hallinnan kilpailijalleen
ja säilyttäen isänsä runsaista suosionosoituksista ainoastaan
kuningaslapsen[14] kasvatuksen ylivalvonnan, tykistön ylijohdon ja
oikeuden astua hovikulkueissa herttuain ja päärien edellä.

Parlamentin ratkaisu holhouskysymyksessä oli isku vanhalle hoville ja
kaikille sen läheisille. Isä Letellier[15] lähti ennen karkoitusta,
rouva de Maintenon otti tyyssijakseen Saint-Cyrin, ja Mainen
herttua sulkeutui kauniiseen sceauxilaiseen huvilaansa jatkamaan
Lucretius-käännöstään.

Chevalier d'Harmental oli passiivisena tarkkaillut tätä juonittelua,
odottaen sen muuttumista sellaiseksi, johon hänkin olisi voinut ottaa
osaa. Jos olisi taisteltu avoimesti asein, olisi hän mennyt sille
puolelle, jonne häntä kutsui kiitollisuus. Liian nuorena ja vielä
liian siveellisenä — jos niin voi sanoa politiikassa — kääntämään
takkiaan tuulen mukaan, hän pysyi kunnioittavana edesmenneen kuninkaan
ja vanhan hovin raunioiden muistoa kohtaan. Hänen pysyttelynsä
poissa Palais-Royalista,[16] jonka vaiheilla nyt kieppuivat kaikki
poliittiselle taivaalle pyrkijät, katsottiin vastustajain leiriin
lukeutumiseksi, ja niin kuin hän eräänä aamuna oli saanut valtakirjan,
joka toimitti hänelle rykmentin, saapui taas eräänä aamuna määräys,
joka riisti sen häneltä.

D'Harmentalilla oli ikäkautensa kunnianhimoa. Ainoa aatelismiehelle
avoin toimiala oli siihen aikaan sotilasura. Hän oli aloittanut
loistavasti, ja isku, joka kahdenkymmenviiden vuoden iässä murskasi
häneltä kaikki tulevaisuudentoiveet, tuotti hänelle syvää tuskaa. Hän
riensi tapaamaan marski de Villarsia, josta oli ennen saanut niin
lämpimän suojelijan. Marskin vastaanotto ilmaisi sellaisen miehen
kylmäkiskoisuutta, joka mielellään sekä unohtaisi menneisyyden että
näkisi sen unohdettavan. Chevalier ymmärsikin, että vanha hovimies
aikoi vaihtaa nahkaansa, ja jätti hänet hienotunteisesti rauhaan.

Vaikka itsekkyys olikin tämän aikakauden vallitseva piirre, oli
chevalierille sen ensimmäinen kokeminen karvasta. Mutta hänen
onnellisella iällään ovat pettyneen kunnianhimon vihlaisut toki harvoin
syviä ja vakavia. Kunnianhimo on niiden intohimo, joilla ei ole muita,
ja chevalierilla oli vielä kaikki ne, jotka kuuluvat tälle iälle.

Ajan henki ei sitä paitsi ollut vielä lainkaan kääntynyt
kaihomielisyyteen. Tämä syntyi vasta uudemman ajan taloudellisista
mullistuksista ja ihmisten voimattomuudentunteesta.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla harvoin tuumiskeltiin abstraktisia
kysymyksiä ja pyrittiin tunkeutumaan tuntemattomaan. Silloin käytiin
suoraan huvituksiin, kohti kunniaa tai rikkautta, ja perille pääsi kuka
hyvänsä kauneudella, urhollisuudella tai juonittelukyvyllä. Siihen
aikaan ei vielä tunnettu nöyryyttä onnesta. Nykyään henki hallitsee
ainetta liian korkealta, jotta rohjettaisiin tunnustaa onnellisuutensa.

Myönnettävähän on myös, että nyt tapahtui elpymistä. Ranska tuntui
täysin purjein viilettävän etsimään jotakin sellaista lumottua saarta,
joita tavataan Tuhannen ja yhden yön kullatulla kartalla. Ludvig XIV:n
vanhuuden pitkän ja turruttavan talven jälkeen päästiin yhtäkkiä nuoren
kuninkuuden hilpeään ja säteilevään kevääseen. Jokaisen mieli kirkastui
säteilevässä ja suopeassa uudessa auringossa ja liiteli hymisten
ja huolettomana kuin perhoset ja mehiläiset ensimmäisinä lämpiminä
päivinä. Huvi palasi oltuaan poissa ja kiellettynä enemmän kuin
kolmekymmentä vuotta. Se vastaanotettiin kuten ystävä, jota ei ollut
enää odotettu nähtävän — joka taholta riennettiin peittelemättömästi
tervehtimään sitä, avosylin ja avoimin sydämin, ja varmaankin peläten
sen jälleen kaikkoavan sitä käytettiin kaikin hetkin nautinnoksi.
Chevalier d'Harmental oli apeana viikon. Sitten hänkin oli sekaantunut
joukkoon, antautunut pyörretuulen vietäväksi, ja se tuuli oli heittänyt
hänet sievän naisen jalkoihin.

Kolme kuukautta hän oli ollut maailman onnellisin mies. Kolmen
kuukauden ajaksi hän oli unohtanut Saint-Cyrin, Tuileries-palatsin,[17]
Palais-Royalin. Hän ei enää tiennyt, oliko olemassa markiisitar de
Maintenonia, kuningasta, regenttiä. Hän tiesi vain, että on hyvä elää
rakastettuna, ja mikseipä hänen sopinut elää ja rakastaa loputtomasti.

Sillä asteella hän oli haaveessaan, kun Lafare äkillisen karkeasti
havahdutti hänet hänen ollessaan ystävänsä paroni de Valefin
kanssa illallisella eräässä suositussa Rue Saint-Honorén talossa.
Rakastavaisilla on yleensä talossa ankea herääminen, ja me olemme
nähneet, että d'Harmental ei siinä suhteessa ollut muita sietävämpi.
Tämä oli muuten sitäkin anteeksiannettavampaa chevalierille, kun hän
luuli rakastavansa todella ja nuorekkaassa hyvässä uskossaan ajatteli,
että mikään ei voisi korvata sitä rakkautta hänen sydämessään.
Sen verran oli häneen jäänyt Neversin tienoolta maalaismaista
yksivakaisuutta.

Siksi hän ensin oli tyyten masentunut rouva d'Avernen merkillisestä,
mutta ainakin suoraluontoisesta kirjeestä, sen sijaan että se olisi
hänessä herättänyt tänä huimapäisenä aikakautena ansaitsemaansa
ihailua. Jokaisen kohtaamamme tuskan ominaisuutena on elvyttää kaikki
menneet tuskat, joiden on luullut häipyneen, vaikka ne olivatkin
vain turtuneet. Sieluun jää arpia kuten ruumiiseenkin, eivätkä ne
milloinkaan umpeudu niin täydesti, ettei niitä voisi uusi vamma avata.
d'Harmental huomasi olevansa jälleen kunnianhimoinen. Rakastajattaren
menetys oli johdattanut hänen mieleensä rykmentin menetyksen.

Ei siis tarvittukaan muuta kuin tuo odottamaton ja salaperäinen
toinen kirje tuottamaan chevalierin tuskaan jotakin lievikettä.
Nykyaikainen rakastaja olisi ylenkatseellisesti heittänyt sen luotansa
ja halveksinut itseään, ellei hän olisi kaivellut tuskaansa niin
katkerasti, että olisi ainakin viikoksi saanut siitä riuduttavan ja
runollisen synkkämielisyyden, mutta regenttikauden rakastavainen
oli paljon sopeutuvampi. Itsemurhaa ei ollut vielä keksitty eikä
sattumalta veteen pudotessa hukuttu, jos käden ulottuville osui vain
oljenkorsikin, mihin tarttua.

D'Harmental ei niin ollen yrittänyt hukuttautua murheisiinsa. Hän
päätti, tosin huokaisten, lähteä oopperatanssiaisiin — ja se oli jo
paljon rakastavaiselta, jota oli petetty niin aavistamattomasti ja
julmasti.




LEPAKKO


Oopperatanssiaiset olivat siihen aikaan täydessä vauhdissa. Ne olivat
chevalier de Bouillonin keksintö, ja ainoastaan tällaisen palveluksen
tekeminen aikalaistensa vallattomalle seuraelämälle riittikin antamaan
hänelle anteeksi Auvergnen ruhtinaan arvonimen, jonka hän oli omaksunut
ties millä perusteella. Hän oli siis keksinyt tuon varalattian, jolla
permanto saadaan näyttämön tasalle, ja kaikkien oivallisten keksintöjen
ymmärtävänä arvostajana oli regentti tämän palkitsemiseksi myöntänyt
hänelle kuudentuhannen livren eläkkeen, — nelinkertaisesti runsaamman
kuin suuri kuningas oli säätänyt Corneillelle.[18]

Tuo kaunis, upeasti ja arvokkaasti koristeltu sali, jonka kardinaali
de Richelieu oli vihkinyt "Miramellaan",[19] jossa Lulli ja Quinault
olivat esityttäneet pastoralejaan ja Molière itse näytellyt
pääteoksissaan, oli siis tänä iltana sen kaiken kohtauspaikkana,
mikä hovissa edusti ylhäisyyttä ja rikkautta. Uhallakin, kuten hänen
asemassaan oli luonnollista, d'Harmental oli pannut asuunsa vielä
enemmän huolta kuin tavallisesti. Siksi hän saapuikin salin ollessa jo
täynnä. Hetken aikaa hän pelkäsi, että sinipunaista nauhaa käyttävä
naamio ei löytäisikään häntä koska tuntematon haltia ei ollut tarkemmin
määritellyt kohtauspaikkaa.

Silloin hän oli hyvillään siitä, että oli tullut peittämättömin
kasvoin. Sivumennen sanoen se päätös ilmaisi hänen puoleltaan suurta
turvaamista vastustajiensa hienotuntoisuuteen, kun nämä olisivat
yhdellä sanalla voineet lähettää hänet parlamentin eteen tai ainakin
Bastiljiin.[20] Mutta aatelismiehillä oli siihen aikaan sellainen
molemminpuolinen luottamus toistensa kunniantuntoon, että chevalier
— aamulla lävistettyään miekallaan regentille läheisen miehen —
vähääkään epäröimättä tuli etsimään seikkailua Palais-Royalista.

Ensimmäinen henkilö, joka pisti hänen silmäänsä, oli nuori herttua
de Richelieu, joka oli jo alkanut tulla muotileijonaksi nimensä,
seikkailujensa, hienotapaisuutensa ja kenties varomattomuuksiensakin
ansiosta.[21] Vakuutettiin että kaksi prinsessaa[22] parhaillaan
kiisteli hänen rakkaudestaan, mikä ei estänyt rouvia de Nesleä ja de
Polignacia ryhtymästä kaksintaisteluun pistooleilla hänen tähtensä ja
rouvia de Sabrania, de Villarsia, de Mouchya ja de Tenciniä jakamasta
hänen sydäntään.

Hän oli juuri mennyt tervehtimään markiisi de Canillacia, erästä
regentin elostelijaa, jota hänen korkeutensa nimitti Mentorikseen[23]
hänen näyttelemänsä jäykkäsävyisyyden takia. Richelieu alkoi
Canillacille äänekkäästi ja hohotellen kertoa juttua. Chevalier
tunsi herttuan, mutta ei niin läheisesti, että olisi voinut mennä
hänen luokseen kesken puhelun, eikähän hän välittänytkään. Hän
aikoikin sivuuttaa ryhmän etäämmältä, kun herttua tarttui hänen
takinliepeeseensä.

— Hitto, hyvä chevalier, te ette ole tässä liikaa, hän sanoi, —
kerron Canillacille hauskaa selkkausta, josta hän voi ottaa opikseen
herra regentin yöluutnanttina, ja tekin olette altis samalle vaaralle,
johon minä jouduin. Tarina on tältä päivältä. Se on lisäansio, sillä
minä olen sen ehtinyt kertoa vasta parillekymmenelle henkilölle,
joten se on vain vähän tunnettu. Levittäkää sitä minun ja regentinkin
mieliksi.

D'Harmental rypisti kulmiaan, Richelieu pidätti hänet pahaan aikaan.
Samassa chevalier de Ravanne asteli heidän ohitseen erästä naamioitua
seuraten.

— Ravanne! huusi Richelieu, — Ravanne!

— En kerkiä nyt, tämä kieltäytyi.

— Tiedättekö, missä Lafare on?

— Potee päänkivistystä.

— Entä Fargy?

— Nyrjäytti jalkansa.

Ja Ravanne katosi tungokseen, mitä ystävällisimmin tervehdittyään
aamullista vastustajaansa.

— No, se juttu? kiirehti Canillac.

— Se on tulossa. Ajatelkaahan, kuusi tai seitsemän kuukautta takaperin
olin juuri päässyt Bastiljista, jonne minut toimitti kaksintaistelu
Gacén kanssa, — kolme neljä päivää olin vasta ollut liikkeellä
seuraelämässä, kun Raffe[24] toi minulle rouva de Parabèreltä
herttaisen pikku kirjeen, jossa minua kutsuttiin viettämään iltaa hänen
luonansa. Käsitätte, chevalier, että Bastiljista tultaessa ei vähäksytä
sen avainten haltijan rakastajattaren[25] tarjoamaa kohtausta.
Ei tarvitse kysyäkään, olinko täsmällinen. Saavun määrähetkellä.
Arvatkaapa, kenet tapaan istumassa sohvalla hänen vieressään? Sata yhtä
vastaan, että te ette osaisi aavistaa!

— Hänen miehensä? yritti Canillac.

— En, vaan itse hänen kuninkaallisen korkeutensa. Hämmästykseni
oli sitä suurempi, kun minut oli johdatettu huoneeseen niin kuin
markiisitar olisi ollut yksinään. En kuitenkaan mennyt päästäni
pyörälle, kuten hyvin ymmärrätte, chevalier. Omaksuin tyynen ilmeen,
naivin ja sävyisän, sellaisen ilmeen kuin teillä on, Canillac, ja
tervehdin markiisitarta niin syvällistä kunnioitusta näytellen, että
regentti purskahti nauramaan. Tunnustan, että se arvaamaton purkaus
hieman hämmennytti minua. Otin tuolin istuutuakseni, mutta regentti
viittasi minua asettumaan sohvalle markiisittaren toiselle puolelle, ja
minä tottelin.

— Hyvä herttua, hän virkkoi, — kirjoitimme teille varsin vakavan
asian takia. Katsokaas, tämä markiisitarparka, joka on ollut kaksi
vuotta täysin erossa miehestään, tuntee olevansa siunatussa tilassa.

— Markiisitar pani parastaan punastuakseen, mutta huomatessaan
yrityksen liian työlääksi hän peitti kasvonsa viuhkalla.

— Heti kun hän huomautti minulle pulastaan, jatkoi regentti, — minä
kutsutin d'Argensonin[26] ja tiedustelin häneltä, kenestä lapsi saattoi
olla lähtöisin.

— Voi, monsieur, säästäkää minua, uikutti markiisitar.

— No, päättyyhän tämä kohta, käpyseni, tyynnytteli regentti. — Hiukan
kärsivällisyyttä vain. Tiedättekö, mitä d'Argenson vastasi minulle,
hyvä herttua?

— En aavistakaan, vastasin minä neuvottomana.

— Hän vastasi, että isyys on minun tai teidän.

— Se on katala parjaus! minä huudahdin.

— Älkää sotkeutuko sanoihinne, herttua, markiisitar on tunnustanut
kaikki.

— Siinä tapauksessa, myöntelin, — jos markiisitar on tunnustanut
kaikki, ei minulla ole mitään sanottavaa.

— Enkä minä olekaan pyytänyt teitä tänne esittämään
yksityiskohtaisempaa selostusta, pitkitti regentti, — vaan
kohtalotovereina selviytyäksemme jutusta toistemme avulla.

— Ja mitä teillä on pelättävää, monseigneur? tiedustin minä. — Mitä
taasen minuun tulee, tiedän voivani teidän korkeutenne nimen turvissa
uhmata kaikkea.

— Mitäkö meillä on pelättävää, hyvä ystävä? Parabèren nalkutusta, kun
hän tahtoisi minulta herttuan arvonimeä.

— Kah, mitähän jos tekisimmekin hänestä isän? johtui mieleeni.

— Aivan! huudahti regentti. — Se meidän on järjestettävä — olette
saanut saman ajatuksen kuin markiisitarkin.

— Toden totta, madame, se on minulle suuri kunnia, huomautin minä.

— Mutta pulmana on se, selitti rouva de Parabère, — että minä
en ole pariin vuoteen vaihtanut edes sanaa markiisin kanssa, ja
mustasukkaisuudesta, ankaraluontoisuudesta, ties mistä syystä hän on
vannonut, että jos minä joskus joutuisin tähän tilaan, kostaisi hän
perinpohjaisella käräjänkäynnillä.

— Ymmärrättehän, Richelieu, että tämä käy huolestuttavaksi, lisäsi
regentti.

— Hitto, niin tosiaankin, monseigneur!

— Minulla on kyllä käsissäni erinäisiä voimakeinoja, mutta ne eivät
ulotu pakottamaan aviomiestä vastaanottamaan vaimoaan kotiinsa.

— No, entä jos toimitettaisiin hänet tulemaan vaimonsa luo? esitin
minä.

— Siinäpä juuri on vaikeus.

— Malttakaahan, rouva markiisitar; lienee lupa kysyä vieläkö herra de
Parabèren heikkoutena ovat chambert- ja romanée-viinit?

— Pelkään olevan, sanoi markiisitar.

— Silloin olemme pelastetut, monseigneur! Minä kutsun herra markiisin
illalliselle huvitalooni sekä tusinan verran mässääjiä ja viehättäviä
naikkosia! Te lähetätte sinne Duboisin...

— Mitä! Duboisin? oudoksui regentti.

— Niin juuri: jonkun täytyy siellä pitää päänsä selvänä meidän
puolestamme. Kun Dubois ei voi juoda, pätevästä syystä,[27] niin hän
ottakoon huolekseen markiisin juottamisen. Kaikkien ollessa valmiita
sortumaan pöydän alle. Dubois vie hänet sievästi joukostamme, kyeten
pitelemään häntä mielensä mukaan. Muu jää markiisittaren asiaksi.

— Enkö minä teille sanonut, markiisitar? kehuu regentti taputtaen
käsiään, — että Richelieu on aina neuvokas. Kuulkaahan, herttua, hän
jatkoi, — teidän pitäisi heittää maleksimisenne eräiden palatsien
tienoilla, jättää vanha rouva rauhassa kuolemaan Saint-Cyrissä,
sepittelemään loppusointujaan Sceauxissa ja avoimesti liittyä meihin.
Minä antaisin teille kabinetissani tuon vanhan d'Uxelles-höperön[28]
paikan, ja siitä koituisi tuskin haittaa valtion asioille.

— Heh, sen kyllä uskon, vastasin minä, — mutta valitettavasti minulla
on muuta mielessä.

— Jukuri! mutisi regentti.

— Miten kävi herra de Parabèren? kysyi chevalier d'Harmental, joka oli
tullut uteliaaksi kuulemaan jutun lopun.

— Herra de Parabèrenkö! Kah, kaikki sujui niin kuin oli suunniteltu.
Hän nukahti minun luonani ja heräsi vaimonsa vieressä. Arvaattehan,
että hän riehui, mutta nyt ei auttanut enää huutaa häväistystä ja
panna vireille oikeudenkäyntiä. Hänen vaununsa olivat olleet kaiken
yötä markiisittaren portilla, ja kaikki palvelijat olivat nähneet
hänen tulevan ja lähtevän, niin että me tyynesti, joskin hieman
kärsimättömästi odotimme tietoa, kenen näköinen lapsi olisi — herra
de Parabèren, regentin tai minunko. Ja synnytys tapahtui tänään
keskipäivällä.

— No, kenen näköinen se on? tiedusti Canillac.

— Nocén,[29] ilmoitti Richelieu räjähtäen nauramaan?

— Eikö olekin oiva tarina, markiisi? Hiisi, onpa vahinko, että
Parabère-parka tyhmyyttään kuoli ennen loppuratkaisua! Kuinka oivasti
hän olisikaan saanut kostetuksi kepposemme!

— Chevalier, supatti samassa d'Harmentalin korvaan sulosointuinen
ääni, pienen käden laskeutuessa hänen käsivarrelleen, — lopetettuanne
haastelunne herra de Richelieun kanssa minä vaadin teidät osalleni.

— Suokaa anteeksi, herra herttua, virkkoi chevalier, — mutta näette,
että minut tahdotaan viedä.

— Päästän teidät sillä ehdolla, että kerrotte juttuni tuolle
viehättävälle lepakolle ja jätätte hänen toimekseen levittää sitä
kaikille tuntemilleen yölinnuille.

— Minulta ei taida liietä siihen aikaa, esteli d'Harmental.

— Kah, sen parempi teille, sillä siinä tapauksessa teillä on jotakin
hyvin herttaista puheltavaa, sanoi herttua päästäen irti chevalierin,
jota oli kaiken aikaa pidellyt takinliepeestä.

Sitten hän kääntyi ympäri tarttuakseen hänkin erään dominon
käsivarteen, kuultuaan tältä pikku imartelun tarinansa johdosta.

Chevalier d'Harmental loi pikaisen silmäyksen naamioon, joka oli
tullut häntä puhuttelemaan, varmistuakseen siitä, että tämä tosiaan
oli sama, joka oli ehdottanut kohtausta, ja näki hänen vasemmalla
olkapäällään tunnukseksi sovitun sinipunaisen nauhan. Niin ollen hän
kiirehti loittonemaan Canillacista ja Richelieusta, jotta häntä ei
häirittäisi keskustelussa, mistä todennäköisesti muodostuisi hänelle
melko kiinnostava.

Tuntematon oli äänensä soinnulla ilmaissut sukupuolensa. Hän oli
keskimittainen ja näytti liikkeittensä kimmoisuuden ja notkeuden
perusteella olevan nuori nainen. Mitä vartaloon, piirteisiin ja
kaikkeen muuhun tulee, niin sitä oli turha yrittää arvostella, kun ei
voinut toivoa suurtakaan tulosta. Hän olikin, kuten herra de Richelieu
oli vastikään vihjaissut, omaksunut kaikista asuista otollisimman
peittelemään joko suloja tai vikoja. Hän oli laittautunut lepakoksi,
jollaista pukua tähän aikaan paljon käytettiin, sitäkin mukavampana,
kun sen sai yksinkertaisesti kahden mustan hameen yhteenliittämisellä.
Toinen kiinnitettiin vyötäisille, kuten aina, ja naamioidut kasvot
pujotettiin sitten toisen taskuraosta. Etuosa käännettiin alas
ja muodostettiin kahdeksi siiveksi, takaosa kohotettiin kahdeksi
korvaliepukaksi, ja tuollaisesti sonnustautuneena saattoi jokseenkin
varmasti ymmälle puhuttelijansa, jolta vaadittiin tavattoman hyvää
tahtoa valepukuisen tuntemiseen.

Chevalier teki nämä havainnot nopeasti, mutta kun hänellä ei ollut
aavistustakaan, kenen seurassa hän oli, ja hän luuli lopultakin
vain jonkin lemmenvehkeen olevan kysymyksessä. Hän epäröi ryhtyä
puhuttelemaan kumppaniaan, kunnes tämä käänsi päänsä häneen päin ja
lausui muuntamatta ääntänsä, varmaankin siinä tiedossa, että se oli
joka tapauksessa vieras:

— Chevalier, tiedättekö että olen kaksinkertaisesti kiitollinen
tulostanne, kun olitte vielä nykyisessä mielentilassanne? On vain
ikävää, etten voi totuudenmukaisesti pitää vaikuttimenanne muuta kuin
uteliaisuutta.

— Kaunis naamio, vastasi d'Harmental, — ettekö kirjeessä
sanonut olevanne hyvä haltia? Mutta jos olemuksessanne todella on
yliluonnollista, täytyy menneen, nykyisen ja vastaisuuden olla teille
tunnettuja. Niin ollen tiesitte minun tulevan, joten saapumisen ei voi
teitä ihmetyttää.

— Voi, vastasi tuntematon, — kyllä näkee, että te olette heikko
kuolevainen ettekä ole koskaan kohonnut elinpiirinne yläpuolelle!
Muutoin tietäisitte, että joskin tunnemme menneen, nykyisen ja
vastaisuuden, tämä kyky on omalta osaltamme peitossa. Ne seikat, joihin
kiihkeimmin haluaisimme valaistusta, jäävät meiltä tiheimpään hämyyn.

— Hitto, sanoi d'Harmental, — tuohon sävyyn jatkaen te saatte minut
tyhmänylpeäksi, herra haltia! Sillä, huomatkaa, ilmaisettehan jotenkin
suoraan, että halusitte tätä kohtausta hyvin hartaasti.

— En luullut huomauttavani siinä teille mitään uutta, chevalier
— siitä halustani ei kirjeeni olisi pitänyt jättää teille mitään
epäilystä.

— Se halu — jonka muuten myönnän ainoastaan tunnustuksenne
perusteella, kun olen liian kohtelias väittääkseni teitä vastaan
— eikö se ole saanut teitä kirjeessänne lupaamaan enemmän kuin
vallassanne on täyttää?

— Koetelkaa tietämystäni. Se antaa teille arviota vallastani.

— Oh, hyvänen aika, rajoitun yksinkertaisimpaan. Sanotte tietävänne
menneet. Nykyiset ja vastaiset asiat: ennustakaa minulle kohtaloni.

— Se on helppoa; ojentakaa kätenne.

D'Harmental noudatti pyyntöä.

— Herra ritari, haastoi tuntematon tarkasteltuaan hetken, — Hyvin
selkeäksi tekstiksi saavat adduktorin suunta ja kämmenen aponeuroosin
longitudinalisten säikeiden asento viisi sanaa, joihin sisältyy
elämänne koko historia. Ne sanat ovat: _urheus, kunnianhimo, pettymys,
rakkaus_ ja _petos_.

— Hitto vieköön, keskeytti chevalier, — enpä aavistanut, että
haltiat opiskelevat noin perinjuurin anatomiaa ja näkevät pakolliseksi
suorittaa lisensiaattitutkintonsa niin kuin salamancalainen kandidaatti!

— Haltiat osaavat kaikkea mitä ihmisetkin ja lisäksi paljon muuta,
chevalier.

- No, mitä nuo ponnekkaat ja ristiriitaiset sanat haastavat teille
menneisyydestäni, oppinut haltia?

— Ne ilmaisevat, että olette yksinomaan _urheudellanne_ saavuttanut
sen everstinarvon, joka teillä oli Flanderin armeijassa, että se arvo
oli herättänyt _kunnianhimoanne_, jota kuitenkin seurasi _pettymys_. Te
uskoitte saavanne pettymykselle lohtua _rakkaudesta,_ mutta tämä voi
horjahtaa _petokseen_ niin kuin onnikin saattaa pettää, ja teidät on
petetty.

— Eipä hullumpaa, myönsi chevalier, — ja Cumaen Sibylla[30] ei olisi
selviytynyt paremmin. Hieman epämääräistä kuten kaikki horoskoopit,
mutta todellisuus muuten pohjana. Siirtykäämme nykyisyyteen, kaunis
naamio.

— Nykyisyyteenkö, chevalier! Puhukaamme hyvin hiljaa, sillä siinä
uhkaa kamalasti Bastilji!

Chevalier hätkähti väkisinkin, sillä hän oli uskonut, että hänen
aamullinen seikkailunsa ei voinut olla tunnettu kellekään muulle kuin
osanottajilleen.

— Tällä hetkellä, jatkoi tuntematon, — kaksi kelpo aatelismiestä
viruu apeina vuoteissaan, sillä aikaa kun me loruilemme hilpeästi
tanssiaisissa. Sen he saivat siitä, että muuan chevalier d'Harmental,
ei muistanut erästä Vergiliuksen säepuoliskoa.

— Mitä säepuoliskoa? kysyi chevalier yhä enemmän ihmeissään.

"_Facilis descensus Averni_",[31] sanoi lepakko nauraen.

— Hyvä haltia, huudahti chevalier tunkien katseensa tuntemattoman
puhuttelijansa naamarinrakoihin. — Sallikaa minun sanoa, että tuo
lainaus ei ollut oikein miehisesti käytetty.

— Ettekö tiedä, että haltiat ovat kumpaakin sukupuolta?

— Kyllä, mutta en ole kuullut, että he noin juohevasti lausuilisivat
_Aeneasta_.

— Eikö se sitaatti osu paikalleen? Te puhuitte minulle Cumaen
Sibyllasta, minä vastasin teille hänen kielellään. Te pyysitte minulta
todistetta, minä annoin. Mutta teitä kuolevaisia ei voi milloinkaan
tyydyttää.

— Ei, sillä minä tunnustan, että tuo menneen ja nykyisen tuntemus
herättää minussa hirmuista halua kuulla tulevaisuutenikin.

— On aina kaksi tulevaisuutta, sanoi naamio. — On heikkojen sydänten
kohtalo ja voimakkaiden osa. Jumala on ihmisille antanut vapaan
tahdonvallan, hänen saadakseen valita. Tulevaisuutenne riippuu teistä.

— Pitää silti tietää nämä kaksi tulevaisuutta, valitakseen paremman.

— No, toinen odottelee teitä jossakin Neversin lähistöllä,
maalaisoloissa, kaniinitarhanne hoidokkien ja tarhanne kanojen
keskellä. Tämä ura vie teidät suoraan seurakunnan kirkkoneuvostoon. Se
on vaatimatonta kunnianhimoa, ja sen saavuttamiseksi ei tarvitse muuta
kuin ajelehtia: siihen olette solumassa.

— Entä toinen? tiedusti chevalier ilmeisesti närkästyksissään siitä,
että voitiin olettaa moisen uran missään tapauksessa koituvan hänen
kohtalokseen.

— Toinen, selitti tuntematon nojaten käsivarttaan nuoren aatelismiehen
käsivarteen ja tähdäten häneen katseensa naamarin reiästä. — Toinen
heittää teidät takaisin kohuun ja valoon, toinen toimittaa teidät
julkisuuden näyttämön henkilöksi, jättäen teille ainakin suuren
esiintyjän maineen, häviättepä tai voitatte.

— Mitä menetän hävitessäni? kysyi chevalier.

— Luultavasti henkenne.

Chevalier teki halveksivan eleen.

— Ja jos voitan? hän lisäsi.

— Mitä sanoisitte ratsuväen everstin arvosta, Espanjan grandin
arvonimestä ja Pyhän Hengen ritariston nauhasta? Se kaikki on tarjona,
ja marskin sauva ehkä edempänä.

— Sanon että saavutus vastaa panosta, kaunis naamio. Jos annatte
minulle todisteen, että pystytte täyttämään lupauksenne, niin olen mies
yhtymään peliin puolellanne.

- Sen todisteen, vastasi naamio, — kykenee teille antamaan vain toinen
kuin minä, chevalier, ja jos tahdotte sen saada, tulee teidän seurata
minua.

— Ohoh, huomautti d'Harmental, — olisinkohan erehtynyt, ja
olisittekohan te vain toisen luokan haltia, alempi henki,
välittäjäolento? Piru vieköön, sehän saisi minut pitämään teitä hieman
vähäisemmässä arvossa!

— Mitäpä sillä on väliä, jos palvelen suurta taikuria ja hän on minut
lähettänyt?

— Ilmoitan heti, että minä en ryhdy neuvotteluihin lähettilään kanssa.

— Tehtävänäni onkin viedä teidät hänen luokseen.

— Saan siis nähdä hänet?

— Kasvoista kasvoihin, niin kuin Mooses näki Herran.

— Lähdetään!

— Olette liian riuska, chevalier! Unohdatteko, että salaseuran
yhteyteen ottamisen edellytyksenä aina on erinäisiä välttämättömiä
muodollisuuksia vaiteliaisuuden turvaamiseksi?

— Mitä pitää tehdä?

— Teidän tulee ottaa side silmillenne, täydesti jättäytyä viejänne
haltuun ja sitten temppelin ovelle saapuessanne lausua juhlallinen
vala, että te ette ilmaise mitään kuulemastanne ja näkemästänne.

— Olen valmis vannomaan Styksin[32] kautta, vakuutti d'Harmental
nauraen.

— Ei, chevalier, vastasi toinen vakavasti, — vannokaa vain kauniisti
kunnianne kautta, — teidät tunnetaan, ja se riittää.

— Ja sen valan annettuani, tiedusti chevalier mietittyään tovin
ääneti, — sallitaanko minun perääntyä, jos minulle esitetty hanke ei
ole sellainen, että aatelismiehenä voin siihen ryhtyä?

— Yksinomaan omatuntonne saa ratkaista, eikä teiltä vaadita vakuudeksi
muuta kuin sananne.

— Olen valmis, myöntyi chevalier.

— Lähtekäämme siis, sanoi naamio.

Chevalier aikoi raivata tiensä suoraan väkijoukon läpi salin ovelle,
mutta huomatessaan tiellään Brancasin, Broglien ja Simianen,[33] jotka
varmaankin olisivat häntä pidätelleet, hän teki kierroksen, joka
kuitenkin oli johtamassa samaan päämäärään.

— Mikä nyt? kysyi naamio.

— Väistän erästä, joka voisi viivästyttää meitä.

— Sepä hyvä! Aloin jo pelätä.

— Mitä pelkäsitte? kysyi d'Harmental.

— Pelkäsin, selitti naamio nauraen, — että nopeutenne oli supistunut
neliön lävistäjän ja kahden sivun erotuksen verran.

— Tulimmaista, virkkoi d'Harmental, — ensimmäistäpä kertaa
luullakseni suodaan herrasmiehelle kohtaus oopperatanssiaisissa
haastellakseen hänelle anatomiaa, klassillista filologiaa ja
matematiikkaa! Minun täytyy ikäväkseni huomauttaa teille, kaunis
naamio, että olette kerrassaan pedanttisin haltia, mitä olen eläissäni
nähnyt.

Lepakko purskahti nauramaan, mutta ei vastannut mitään tähän
puuskahdukseen, jossa purkautui chevalierin kiusaannus siitä, että hän
ei kyennyt tuntemaan henkilöä, joka kuitenkin näytti olevan erittäin
perehtynyt hänen omiin asioihinsa. Mutta kun se kiusaannus vain lisäsi
hänen uteliaisuuttaan, kiihtyi molempien vauhtikin, joten he kohta
olivat alhaalla eteishallissa.

— Mitä kautta menemme? kysyi chevalier. — Käykö tiemme maan alitse
vai onko vaunujemme eteen valjastettu kaksi vaakalintua?

— Jos sallitte, chevalier, niin lähdemme vain tavallisissa
ajopeleissä. Lopultakin, ja vaikka nähtävästi olette pariin kertaan
sitä epäillyt, minä olen nainen ja pelkään pimeää.

— Saanen siinä tapauksessa viitata vaununi tänne, esitti chevalier.

— Ei, minulla on omani, esteli naamio.

— Kutsukaa siis ne.

— Luvallanne, chevalier, älkäämme olko komeampia kuin Muhammed vuorta
kohtaan, ja kun vaunujeni ei sovi tulla meidän luoksemme, me menemmekin
vaunujeni luo.

Niin sanoen lepakko vei chevalierin Saint-Honoré-kadulle.
Vaakunakoristeettomat ajopelit, joiden eteen oli valjastettu kaksi
tummaväristä hevosta, odottivat Pierre-Lescot-kujan kulmassa. Ajaja
istui pukillaan, verhoutuneena väljään kaapuun, jonka kauluri peitti
kasvojen alaosan, ja leveä kolmikolkkainen hattu varjosti otsaa ja
silmiä. Lakeija piteli toisella kädellä ovea avoinna ja toisessa oli
nenäliinaa, jolla hän verhosi kasvojaan.

— Nouskaa vaunuihin, kehotti naamio chevalieria.

D'Harmental epäröi hetken. Nuo kaksi tuntematonta ja liveritöntä
palvelijaa, jotka näkyivät olevan yhtä halukkaita salaamaan
henkilöllisyytensä kuin valtiatarkin, — numerottomat ja
vaakunamerkittömät ajopelit hämyisellä odotuspaikallaan, myöhäinen
yön hetki — kaikki herätti chevalierissa varsin luonnollista
epäluuloisuutta. Mutta piankin hän muisti, että hänen käsikynkässään
oli nainen ja kupeellaan miekka ja hän astui rohkeasti vaunuihin.
Lepakko istuutui hänen viereensä, ja lakeija sulki oven.

— No, emmekö lähde liikkeelle? kysyi chevalier nähdessään vaunujen
pysyvän paikallaan.

— On vielä pikku varokeino hoidettavana, selitti naamio vetäen
taskustaan silkkisen nenäliinan.

— Kas, se on totta, virkkoi d'Harmental, — olin unohtanut; antaudun
haltuunne kaikessa luottamuksessa, täyttäkää tehtävänne.

Ja hän ojensi päänsä eteenpäin. Tuntematon kiinnitti siteen hänen
silmilleen ja lausui suoriuduttuaan siitä:

— Chevalier, annatteko sananne, että te ette siirrä sidettä ennen kuin
saatte luvan ottaa sen kokonaan pois?

— Annan kyllä.

Tuntematon kohotti edessään olevaa lasisuojusta ja virkkoi ajajalle:

— Tiedätte minne, herra kreivi.

Ja hevoset läksivät laukkaamaan.




ARSENAALI


Niin vilkkaasti kuin tanssiaisissa oli keskusteltu, yhtä vaiteliaita
oltiin matkalla. Tämä seikkailu, joka oli aluksi esittäytynyt
näköjään lemmenvehkeenä, oli piankin saanut vakavamman tunnun ja
suuntautui ilmeisesti valtiolliseen salajuoneen. Joskaan uusi väritys
ei säikyttänyt chevalieria, oli siinä ainakin miettimisen aihetta,
ja se mietiskely oli sitä syvällisempää, kun hän oli useastikin
haaveksinut, mitä hän tekisi, jos joutuisi sellaiseen asemaan kuin hän
todennäköisesti oli nyt joutumassa.

Jokaisen ihmisen elämässä on hetki, joka määrää hänen koko
tulevaisuutensa. Tärkeydestään huolimatta se hetki harvoin on
laskelmoinnin valmistelema ja tahdon ohjaama. Melkein aina sattuma
sieppaa ihmisen kuin tuuli lehden ja heittää hänet jollekin uudelle ja
tuntemattomalle, jolle kerran joutuneena hänen on pakko totella ylempää
voimaa ja jolla hän — vaikka uskookin käyttelevänsä ehdonvaltaa — on
olosuhteiden orjana tai tapausten leluna.

Niin oli chevalierinkin laita. D'Harmental ei ollut arvioinut, mitä
hyvää tai pahaa rouva de Maintenon oli tuottanut Ranskalle. Hän ei
ollut pohtinut, mitä oikeutta tai valtaa Ludvig XIV:llä oli ollut
aviottomien lastensa laillistamiseen. Hän ei ollut punninnut Mainen
herttuan ja Orleansin herttuan sukuvaltuuksia. Hän oli vaistomaisesti
käsittänyt, että hänen piti omistaa elämänsä niille, jotka olivat
nostaneet hänet kunnian uralle, ja vanhan kuninkaan kuoleman
jälkeen kuullessaan, että hallitsijan viimeisenä tahtona oli ollut
holhoushallituksen luovuttaminen Mainen herttualle, ja nähdessään
parlamentin syrjäyttävän sen määräyksen, hän oli pitänyt Orleansin
herttuan asettumista ohjaksiin vallananastuksena. Katsoen varmaksi,
että armeija nousee tätä valtaa vastaan, hän oli tähyillyt kautta koko
valtakunnan, missä kohoaisi lippu, jonka alle hänen omatuntonsa käski
rientää.

Mutta hänen suureksi ihmeekseen ei odotetusta vastavaikutuksesta
ollut kuulunut mitään. Espanja, jonka edut kuitenkin olisivat
vaatineet Ranskan hallituksen johtoon ystävällistä mielialaa, ei ollut
esittänyt edes vastalausetta. Väsyneenä taistelusta, jota kuitenkin
oli kestänyt vain päivän, oli Mainen herttua vetäytynyt takaisin
varjoon, josta hän näytti ilmestyneen esille vain vastahakoisesti.
Toulousen kreivi, säyseä, hyväluontoinen, hiljainen ja melkein
häpeilevä suosionosoituksista, joita oli niin runsaasti suotu hänelle
ja veljelle, ei antanut vähäisintäkään aihetta luuloon, että hän
milloinkaan ryhtyisi puolueen johtajaksi.[34] Marski de Villeroy hieman
yritteli kiusoittelevaa vastustusta, jossa ei ollut päätä eikä pontta.
Villars ei mennyt kenenkään luo, mutta odotteli silminnähtävästi, että
häntä tultaisiin puhuttelemaan. D'Uxelles oli yhtynyt valtapuolueeseen
ja vastaanottanut ulkoasiain neuvoston päällikön tehtävät. Herttuat
ja päärit pysyivät kärsivällisinä ja liehittelivät regenttiä siinä
toivossa, että tämä lopulta lupauksensa mukaisesti riistäisi Mainen
herttualta ja Toulousen kreiviltä arvosijan, jonka Ludvig XIV oli
näille antanut heidän edellään.

Kaiken kaikkiaan, Orleansin herttuan hallintoa kohtaan oli kyllä,
tyytymättömyyttä, vastustustakin, mutta se oli, näkymätöntä ja
hajallista. Missään ei ollut keskipistettä, johtavaa hahmoa. Kaikkialla
oli remua ja hälyä, yhteiskunnan harjalta syvyyksiin asti oli nautinto
korvannut onnen. Tuollaiseksi oli asema ilmennyt d'Harmentalin
silmissä, saaden hänet painamaan jo puolittain vedetyn miekkansa
takaisin huotraan. Hän oli luullut olevansa ainoa muun tuloksen
päättelijä asioiden kehittymiselle ja jäänyt siihen vakaumukseen, että
ratkaisu oli ollut joutavaa kuvittelua, koska hänen unelmoimalleen
muutokselle läheisimmät henkilöt näyttivät pitävän sitä niin
mahdottomana, etteivät yrittäneet mitään sen saavuttamiseksi.

Mutta rakkautensa pettymisen hetkestä, — kun tällä hymyilevällä
pinnalla valmisteltiin jotakin vakavaa ja tämä huolettomuus ilmeni vain
suurten pyrkimysten verhoksi, oli tilanne toinen. Hänen toiveensa,
joita hän oli pitänyt kuolleina, vaikka ne olivatkin vain vaientuneet,
heräsivät viekoittelevammista lupauksista kuin konsaan. Nuo hänelle
liioitellenkin vihjaistut tarjoukset, tuo epätodennäköinenkin
luvattu tulevaisuus, olivat kiihdyttäneet hänen mielikuvitustaan.
Ja kahdenkymmenenkuuden vuoden iässä mielikuvitus on ihmeellinen
loihtija. Se on ilmalinnojen rakentaja, kultaisia haaveita nostattava
haltiatar, rajattoman valtakunnan kuningatar, ja vaikka se perustaa
jättimäisiä laskelmia mitä hennoimmankin säikeen varaan, se näkee ne jo
toteutuneina niin kuin niillä olisi maan vankkumaton akseli perustanaan.

Niinpä ei chevalieria lainkaan pitkästyttänyt, vaikka ajoneuvot olivat
vierineet jo puolisen tuntia. Olipa hän niin vaipunut mietteisiinsä,
ettei häneltä olisi tarvinnut silmiä sitoakaan. Hän ei olisi silti
tiennyt, mitä katuja pitkin kuljettiin. Vihdoin hän kuuli pyörien
jymisevän kuin holvikäytävään tultaessa ja hän kuuli ristikkoportin
kitisevän. Se avattiin tulijoille ja suljettiin heidän takanaan, ja
kierrettyään kehässä vaunut heti jälkeenpäin pysähtyivät.

— Chevalier, virkkoi opas hänelle, — jos teitä arastuttaa edetä
pitemmälle, niin on vielä aika peräytyä, jos päinvastoin ette ole
muuttanut päätöstänne, niin tulkaa.

Vastaukseksi d'Harmental vain ojensi kätensä. Lakeija avasi vaununoven.
Tuntematon astui ulos edellä ja sitten auttoi chevalieria laskeutumaan.
Pian hänen jalkansa kohtasivat portaat, hän nousi kuusi askelmaa
pengermälle, ja yhä sokkona ja naamioidun naisen taluttamana hän asteli
eteisen halki, sitten käytävää pitkin ja saapui johonkin huoneeseen.
Silloin hän kuuli vaunujen uudestaan lähtevän liikkeelle.

— Nyt olemme perillä, sanoi tuntematon. — Muistanettehan ehtomme,
chevalier? Olette vapaa ottamaan tai hylkäämään osan kappaleesta,
jota nyt esitetään, mutta kieltäytymisen tapauksessa te kunniasanalla
lupaatte olla ilmaisematta kenellekään sanaakaan henkilöistä, jotka
saatte nähdä, tai heidän puheistaan.

— Kunniani kautta vannon sen! vastasi chevalier.

— Istuutukaa siis odottamaan täällä älkääkä ottako sidettä silmiltänne
ennen kuin kuulette kellon lyövän kaksi. Olkaa levollinen, siihen ei
mene pitkää aikaa.

Niin sanoessaan chevalierin opastajatar lähti; ovi avautui ja
sulkeutui. Heti sen jälkeen kello löi kaksi, ja chevalier tempasi pois
siteen.

Hän oli yksinään mitä ihmeellisimmässä naiskammiossa. Se oli pieni
kahdeksankulmainen kamari, kauttaaltaan verhottu sinipunervalla
ja hopeankarvaisella kirjosilkillä, kalustettu ja oviaukko
gobeliiniuutimilla somistettu. Pöydät ja hyllyköt olivat mitä sirointa
boule-työtä. Kaikkialla runsaasti kiinalaisia koruesineitä. Lattiaa
peitti persialainen matto, laipion oli maalannut Watteau, joka alkoi
olla taiteilijana muodissa. Tätä katsellessaan chevalierin oli vaikea
uskoa, että hänet oli kutsuttu vakavalle asialle, ja hän melkein palasi
ensimmäisiin käsityksiinsä.

Samassa avautui seinäverhoon kätketty ovi, ja sieltä ilmestyi nainen,
jota d'Harmental olisi haaveellisessa mielentilassaan voinut pitää
keijukaisena, niin hoikka, heiveröinen ja pieni hän oli varreltaan.
Puku oli viehättävää helmenväristä kiinalaista silkkiä, johon oli
siroiteltu niin hienosti ommeltuja kukkavihkoja, että näitä olisi vielä
kolmen askeleen päässä voinut luulla luonnonkukiksi. Liehureunusteet,
röyhelöt ja päärmenauhat olivat englanninpitsiä, nauharuusukkeet
helmikoristeisia ja timanttisoljilla kiinnitettyjä. Kasvot olivat
peitetyt mustasta sametista valmistetulla puolinaamarilla, josta
riippui samanvärinen pitsiripsu.

D'Harmental kumarsi kunnioittavasti, sillä tämän naisen ryhdissä ja
sävyssä oli jotakin ruhtinaallista, ja hän oivalsi, että edellinen oli
ollut vain hänen lähettinsä.

— Madame, hän virkkoi, — olenko todellakin, kuten alan uskoa,
ihmisten maaperältä siirtynyt luonnonhenkien valtakuntaan, ja tekö
olette se mahtava haltiatar, jolle tämä ihana palatsi kuuluu?

— Voi, chevalier, vastasi naamioitu nainen soinnukkaalla äänellä,
jossa kuitenkin ilmeni lujuutta ja varmuutta. — En ole mikään mahtava
haltiatar, vaan päinvastoin vainottu prinsessa, jolta paha taikuri on
riistänyt kruunun, julmasti sortaen valtakuntaani. Sen tähden, kuten
näette, etsinkin kaikkialta urhoollista ritaria pelastajakseni, ja
maineenne on saanut minut kääntymään teidän puoleenne.

— Jos ainoastaan tarvitaan henkeni tuottamaan teille entinen mahtinne
takaisin, madame, huomautti d'Harmental, — niin sanokaa vain sana,
pannakseni sen alttiiksi ilomielin. Millaista taikuria vastaan on
taisteltava? Kuka on se lävistettävä jättiläinen? Kun olette valinnut
kaikkien joukosta minut, niin tahdon olla minulle suomanne kunnian
arvoinen. Tästä hetkestä alkaen olen teidän, vaikka se- sitoumukseni
syöksisi minut tuhoon.

— Joka tapauksessa tuhoutuisitte hyvässä seurassa, chevalier, virkkoi
tuntematon nainen avaten naamarinsa nauhojen solmut ja paljastaen
kasvonsa, — sillä kohtalokumppaneinanne ovat Ludvig XIV:n poika ja
suuren Condén pojantytär.[35]

— Rouva herttuatar! huudahti d'Harmental painuen toisen polvensa
varaan. — Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, jos teitä
tuntemattani olen tullut puhuneeksi jotakin syvään kunnioitukseeni
soveltumatonta.

— Ette ole lausunut muuta kuin sellaista, josta minun täytyy olla
ylpeä ja kiitollinen, chevalier, mutta kenties kadutte sanojanne. Siinä
tapauksessa olette vapaa peruuttamaan sitoumuksenne.

— Jumala varjelkoon, madame, että minä saatuani onnen tarjota elämäni
noin suuren ja ylevän prinsessan palvelukseen olisin kyllin onneton
riistääkseni itseltäni suurimman kunnian, mitä olen konsaan rohjennut
toivoa! Ei, madame, pyydän teitä päinvastoin ottamaan vakavalta
kannalta, mitä teille äsken hymyillen tarjosin — käsivarteni, miekkani
ja henkeni.

— Kas, chevalier, virkkoi herttuatar, huulillaan tuo hymy, joka
saattoi hänet niin tenhoavaksi koko ympäristölleen. — Huomaanpa,
että paroni de Valef ei ole antanut minulle väärää käsitystä teitä
kuvatessaan. Tulkaa, esitelläkseni teidät ystävillemme.

Herttuatar meni edellä, d'Harmental seurasi häntä, vielä pökerryksissä
äskeisestä, mutta puolittain ylpeyden ja puolittain vakaumuksen takia
päättäneenä olla askeltakaan peräytymättä.

Tultiin samaan käytävään, jota myöten edellinen opastajatar oli häntä
taluttanut. Herttuatar ja chevalier etenivät muutaman askeleen, ja
sitten edellinen avasi oven salonkiin, jossa odotteli neljä uutta
henkilöä. Nämä olivat kardinaali de Polignac, markiisi de Pompadour,
herra de Malezieux ja abbé[36] Brigaud.

Kardinaali de Polignacia[37] väitettiin madame du Mainen rakastajaksi.
Hän oli komea, keski-ikäinen prelaatti, aina erinomaisen aistikkaasti
puettu. Ääni oli tavanomaisesti papillinen, kasvonpiirteet
kylmäkiskoiset ja sydämessä asusti arastelu. Kunnianhimon kalvamana hän
aina nujertui heikkoluontoisuuteensa, joka jätti hänet taemmaksi joka
kerta kun olisi pitänyt astua eteenpäin. Hän oli muuten ylhäistä sukua,
kuten nimikin osoitti, hyvin oppinut kardinaaliksi ja enemmän mukana
kirjallisissa harrastuksissa kuin olisi ylimykseltä odottanut.

Herra de Pompadour oli viidenkymmenen ikävuoden vaiheilla. Hänet
oli kasvatettu Ludvig XIV:n vanhimman pojan leikkitoverina, ja hän
oli siitä saanut niin kiihkeän rakkauden ja hellän kunnioituksen
suuren kuninkaan koko sukua kohtaan, että hän suureksi tuskakseen
nähdessään regentin olevan julistamaisillaan sodan Filip V:lle[38]
oli heittäytynyt Mainen herttuan puolueeseen. Olipa hän ylpeänä ja
etuilemattomana antanut tänä aikakautena harvinaisen lojalisuuden
näytteen palauttamalla regentille sekä oman että puolisonsa eläkekirjat
ja kieltäytymällä sekä omalta että vävynsä, markiisi de Courcillonin,
osalta kaikista heille tarjotuista virkapaikoista.

Herra de Malezieux oli iältään kuudestakymmenestä
kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen. Kahdenkertaisesta Dombesin
ruhtinaskunnan kanslerin ja Châtenayn herran arvonimestä hän
sai kiittää Mainen herttuaa, jonka kasvatusta hän oli hoitanut.
Runoilijana, säveltaiteilijana, pikku huvinäytelmien sepittäjänä,
joissa hän itse esiintyi kerrassaan erinomaisesti, hän oli vuosisadan
sybariitin[39] tyyppi. Mutta samoin kuin nekin sybariitit, jotka
kauneuden tenhoamina seurasivat Kleopatraa Aktionin taisteluun ja
antautuivat surmattaviksi valtiattarensa ympärillä, olisi hänkin
saattanut rakasta Bénédicteään veden ja tulen läpi ja hänen yhdestä
sanastaan syöksynyt alas Notre-Damen tornin huipulta epäröimättä.

Abbé Brigaud oli lyonilaisen liikemiehen poika. Isä, jolla oli tärkeitä
kauppasuhteita Espanjan hoviin, sai toimekseen hienokseltaan ja kuin
omasta päästään tunnustella, mitä mahdollisuuksia olisi nuoren Ludvig
XIV:n ja infanta[40] Maria Teresian avioliitolla. Jos tämä kauppa olisi
saanut huonon vastaanoton, niin Ranskan ministerit olisivat asettuneet
siitä eroon, ja sillä hyvä. Mutta hanke havaittiin otolliseksi, ja
Ranskan ministerit antoivat sille vahvistuksensa. Häät vietettiin,
ja kun pikku Brigaud syntyi samaan aikaan kun perintöprinssi, pyysi
hänen isänsä palkkiokseen kuninkaan poikaa poikansa kummiksi, mihin
armollisesti myönnyttiin. Vieläpä nuori Brigaud pääsi perintöprinssin
seuraan, tutustuen markiisi de Pompadouriin, joka oli otettu
hovikasvatiksi.

Vartuttuaan uransa valintaan Brigaud meni Oratorion hengelliseen
opistoon ja suoritti siellä papintutkinnon. Hän oli terävä, lahjakas
ja kunnianhimoinen mies, mutta häneltä oli puuttunut tilaisuutta
kunniakkaan aseman saavuttamiseen, niin kuin toisinaan sattuu
suurimmillekin neroille. Jonkin aikaa ennen tätä tapahtumaa hän oli
jälleen tavannut markiisi de Pompadourin, joka puolestaan etsi madame
du Mainen sihteeriksi soveltuvaa älykästä ja ovelaa miestä. Markiisi
selitti, mitä uskaltautumista se toimi merkitsi tällä hetkellä. Brigaud
punnitsi hyviä ja huonoja mahdollisuuksia hetken ja vastaanotti
tarjouksen, koska onnistumisella tuntui olevan enemmän perustaa.

Noista neljästä miehestä d'Harmental tunsi omakohtaisesti ainoastaan
de Pompadourin, useinkin tavattuaan markiisin hänen vävynsä
de Courcillonin luona, jolla oli jotakin sukulaisuussuhdetta
d'Harmentaleihin.

Polignae, Pompadour ja Malezieux keskustelivat seisaallaan tulisijan
luona; abbé Brigaud istui pöydän ääressä järjestellen papereita.

— Hyvät herrat, esitteli herttuatar du Maine astuessaan huoneeseen, —
tässä on se urhoollinen soturi, josta paroni de Valef meille puhui ja
jonka toi tänne teidän rakas Delaunaynne, herra de Malezieux. Jos hänen
nimensä ja entisyytensä eivät riitä teille suositukseksi, niin minä
vastaan hänestä omakohtaisesti.

— Teidän korkeutenne esittelemänä sillä tavoin, sanoi Malezieux,
— hän ei kelpaa meille ainoastaan kumppaniksi, vaan todelliseksi
päälliköksi, jota olemme valmiit seuraamaan minne hyvänsä hän tahtoo
meidät viedä.

— Hyvä d'Harmental, virkkoi markiisi de Pompadour ojentaen nuorelle
miehelle kätensä. — Olimme jo melkein sukulaisia; nyt olemmekin
veljeksiä.

— Tervetuloa, monsieur, toivotti kardinaali de Polignac totunnaisella
äänensävyllään, joka omituisesti poikkesi kasvonpiirteiden
kylmäkiskoisuudesta.

Abbé Brigaud kohotti päätänsä, käänsi kaulaansa käärmemäisesti ja
tähtäsi d'Harmentaliin pienet ja kirkkaat ilveksensilmänsä.

— Hyvät herrat, aloitti d'Harmental vastattuaan kullekin
nyökkäyksellä, — olen outo joukossanne, ennenkaikkea tietämätön
tekeilläolevasta ja tehtävästäni. Mutta joskin olen antanut sanani
vasta pari minuuttia takaperin, on meitä yhdistävä asia minulle jo
usealta vuodelta peräisin. Pyydän teitä sen vuoksi suomaan minulle
sen luottamuksen, jota minulle on hänen korkeutensa niin auliisti
pyytänyt. Sitten en halua muuta kuin saada pikaisesti osoittaa
ansainneeni sen.

— Mainiota! huudahti herttuatar du Maine. — Miekkamiehet ne käyvät
päämäärään mutkittelematta! Ei, herra d'Harmental, ei, me emme pidä
teiltä mitään salassa, ja haluamanne tilaisuus, joka toimittaa kunkin
meistä oikealle paikalleen, saadaan toivoakseni ennen pitkää.

— Anteeksi, rouva herttuatar, keskeytti kardinaali rutistellen
rauhattomasti pitsikauluriaan, — mutta tuohon tapaan puhuessanne
chevalier voisi luulla salaliiton olevan tekeillä.

— Ja mitä siis on tekeillä, kardinaali? kysyi herttuatar maltittomasti.

— On kyllä syntymässä salainen neuvottelu, selitti kardinaali, —
mutta siinä ei ole mitään pahaa. Me vain koetamme keksiä keinoja
valtion karsimien haittojen korjaamiseksi ja valaistaksemme Ranskalle
sen todellisia etuja, vedoten kuningas Ludvig XIV:n viimeiseen tahtoon.

— Kuulkaahan, kardinaali, sanoi herttuatar polkien jalkaa, — te
menehdytätte minut kärsimättömyyteen tuollaisella kiertelyllä!
Chevalier, hän jatkoi kääntyen jälleen d'Harmentalin puoleen, —
älkää kuunnelko hänen korkea-arvoisuuttansa, joka varmasti ajattelee
tällähaavaa _Anti-Lucretiustaan_.[41] Jos olisi kysymys yksinkertaisesta
neuvottelusta, niin me kyllä selviytyisimme hänen korkea-arvoisuutensa
teräväjärkisyyden avulla, tarvitsematta teitä. Kyllä tässä on aivan
selvästi salaliitto regenttiä vastaan, — salaliitto, jonka puolella
ovat Espanjan kuningas, kardinaali Alberoni, herttua du Maine kuten
minäkin, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux, abbé Brigaud,
Valef, te, samoin kardinaali itsekin, ensimmäinen puhemies ja puolet
parlamenttia ja johon yhtyy kaksi kolmattaosaa Ranskan kansasta!
Sellaista on tekeillä, chevalier. Oletteko tyytyväinen, kardinaali?
Onko selvää, hyvät herrat?

— Madame! jupisi Malezieux liittäen kätensä ristiin hänen edessään
hartaammin kuin varmaankaan Pyhän Neitsyen edessä.

— Ei, kuulkaa, Malezieux, hän raivostuttaa minua joutavilla
tasoitteluillaan! pitkitti herttuatar. — Hyvä Jumala, kannattaako olla
mies, ikuisesti haparoidakseen tuolla tavalla! Minä en pyydä teiltä
miekkaa, enkä muutakaan: annettakoon minulle vain vaarna, niin minä —
nainen ja melkein kääpiö — lähden uutena Jaelina sen iskemään tuon
toisen Siseran ohimoon. Silloin on kaikki lopussa, ja jos epäonnistun,
ei syytetä muita kuin minua.

Herra de Polignac huokasi syvään, Pompadour purskahti nauruun,
Malezieux yritti tyynnyttää herttuatarta, abbé Brigaud painoi alas
päänsä ja ryhtyi kirjoittelemaan niin kuin ei olisi kuullutkaan.

D'Harmentalin teki mieli suudella madame du Mainen hameenlievettä —
siinä määrin hänestä näytti tämä nainen olevan miehisen ympäristönsä
yläpuolella.

Samassa kuuluivat jälleen vaunut vierivän pihaan ja pysähtyvän
pengermän edustalle. Odotettu oli varmaankin hyvin tärkeä henkilö,
sillä salongissa syntyi täydellinen hiljaisuus ja herttuatar meni
malttamattomuudessaan itse avaamaan oven.

— No? hän kysyi.

— Hän on täällä, kuului käytävästä ääni, josta d'Harmental oli
tuntevinaan lepakon.

— Tulkaa sisälle, tulkaa, ruhtinas, kehotti herttuatar, — odotimme
teitä.




CELLAMAREN RUHTINAS


Kutsua noudatti viittaan kääriytynyt pitkä, solakka, vakavan ja
arvokkaan näköinen mies, jolla oli auringon ruskettama hipiä. Yhdellä
silmäyksellä hän sai kuvan koko huoneesta — ihmisistä ja esineistä.
Chevalier tunsi heidän katolisten majesteettiensa lähettilään,
Cellamaren ruhtinaan.

— No, prinssi, kysyi herttuatar, — mitä uutta sanotte?

— Sanon että teidän korkeutenne sietäisi vaihtaa ajajaanne, madame,
vastasi ruhtinas kunnioittavasti suudellen hänen kättänsä ja heittäen
viittansa lepotuolin selustalle. — Ennustan teille tapaturmaa, jos
pidätte palveluksessanne sen tolvanan, joka toi minut tänne. Hän tuntuu
aivan olevan regentin palkkaama väännähdyttämään niskat nurin teidän
korkeudeltanne ja ystäviltänne.

Jokainen purskahti nauramaan ja erikoisesti ajomies itse, joka
oli kursailemattomasti astunut huoneeseen ruhtinaan kintereillä.
Heittäessään kaapunsa ja hattunsa ruhtinaan samaten käyttämän
istuimen viereiselle tuolille hän ilmeni ylhäisen näköiseksi ja noin
neljänkymmenen ikäiseksi mieheksi, joka oli peittänyt kasvojensa koko
alaosan mustalla taftikääreellä.

— Kuuletteko, hyvä Laval, mitä ruhtinas teistä sanoo? kysyi herttuatar.

— Kyllä, kyllä, virkkoi Laval; — kelpasipa hänelle antaa
Montmorencyja.[42] Herra ruhtinas, ensimmäiset kristityt paronit eivät
siis ole ansiollisia kuskeiksenne? Hitto, olettepa vaatelias. Onko
teillä Napolissa[43] paljonkin Robert Väkevän ajoilta polveutuvia
ajomiehiä?

— Mitä! Tekö se olittekin, hyvä kreivi? sanoi ruhtinas ojentaen
hänelle kätensä.

— Minä omassa persoonassani, ruhtinas. Rouva herttuatar lähetti
kuskinsa juhlimaan puolipaastoa perheensä parissa ja pestasi minut
palvelukseensa täksi yöksi. Hän ajatteli sen olevan turvallisempaa.

— Ja rouva herttuatar teki hyvin, vahvisti kardinaali de Polignac; —
ei voi liiaksi noudattaa varokeinoja.

— Kaikkea vielä, teidän korkea-arvoisuutenne! tuumi Laval. —
Olisittekohan samaa mieltä vietettyänne puoli yötä vaunujen
kuskipukilla ensin noutamassa herra d'Harmentalia oopperatanssiaisista
ja sitten hakemassa ruhtinasta Colbert-palatsista?

— Kah, tekö, herra kreivi, suvaitsitte... ihmetteli d'Harmental.

— Minäpä juuri, nuori mies, vastasi Laval, — ja olisin lähtenyt
maailman ääriin noutamaan teitä tänne, sillä minä tunnen teidät —
olette urhea mies. Te olitte ensimmäisiä Denainiin ryntäämässä ja
otitte vangiksi Albemarlen. Teillä oli onni olla jättämättä sinne
leukapuoliskoanne kuten minä Italiaan, sillä sekin olisi riittänyt
rykmenttinne riistämiseen teiltä, minkä ne muuten silti tekivät.

— Me maksamme sen kaiken takaisin, chevalier, olkaa huoletta, vakuutti
herttuatar. — Mutta tällä kertaa puhukaamme Espanjasta. Pompadour
kertoo teidän saaneen tietoja Alberonilta, ruhtinas?

— Kyllä, teidän korkeutenne.

— Millaisia ne ovat?

— Hyviä ja huonoja. Hänen majesteetillaan on nyt synkkämielinen
puuskansa, jolloin häntä ei saa johdetuksi mihinkään päätökseen. Hän ei
kykene uskomaan neliliiton sopimusta.

— Ei kykene uskomaan sitä! huudahti herttuatar. — Ja sopimuksen on
kuitenkin jo täytynyt tulla allekirjoitetuksi, ja viikon kuluessa
Dubois tuo sen tänne!

— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Cellamare tyynesti, — mutta
hänen katolinen majesteettinsa ei tiedä.

— Hän siis jättää meidät oman onnemme varaan?

— No... jotensakin.

— Mutta mitä sitten tekee kuningatar, ja mihin päätyvät kaikki
hänen kauniit lupauksensa ja se vaikutusvalta, joka hänellä muka on
puolisoonsa?

— Siitä vaikutusvallasta, madame, hän vakuuttaa antavansa teille
todisteita, jahka jotakin on tullut tehdyksi.

— Niin, huudahti kardinaali de Polignac, — ja sitten hän syö sanansa!

— Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, minä menen takuuseen hänestä.

— Minä huomaan tässä kaikessa selvimmiksi sen, että kuningas pitää
saattaa epäilyksenalaiseksi, arveli Laval. — Siten sotkettuna juttuun
hän toimii.

— Kas vain, me edistymme, sanoi Cellamare.

— Mutta miten voimme sekoittaa hänet asiaan, muistutti Mainen
herttuatar. — Kun meillä ei ole häneltä kirjettä, ei sanomaa,
suullistakaan, ja hän on kahdensadanviidenkymmenen penikulman päässä?

— Eikö hänellä ole Pariisissa edustaja, joka on parhaillaan teidän
luonanne, madame?

— Kuulkaahan, ruhtinas, sanoi herttuatar, — kyllä teillä on laajemmat
valtuudet kuin tahdotte tunnustaa.

— Ei, valtuutenani on ainoastaan ilmoittaa teille, että Toledon linna
ja Saragossan linnoitus ovat käytettävissänne. Keksikää keino regentin
toimittamiseksi sinne, niin heidän katoliset majesteettinsa sulkevat
portin niin hyvin, että hän ei enää tule sieltä ulos, sen takaan.

— Se on mahdotonta, virkkoi herra de Polignac.

— Mahdotontako — ja miksi? huudahti d'Harmental.

- Päinvastoin, mikään ei ole yksinkertaisempaa, kun ottaa huomioon
herra regentin elämäntavat. Mitä siihen tarvitaan? Kahdeksan tai
kymmenen rohkeata miestä, hyvin suljetut vaunut ja vaihtohevoset
Bayonneen asti.

— Minä olen jo tarjoutunut ottamaan sen huolekseni, ilmoitti Laval.

— Ja minä myös, lisäsi Pompadour.

— Te ette voi, muistutti herttuatar? — jos hanke menisi myttyyn,
niin regentti, joka tuntee teidät, tietäisi kenen kanssa on ollut
tekemisissä, ja te olisitte hukassa.

— Se on ikävää, sanoi Cellamare tyynesti, — sillä Toledossa tai
Saragossassa odottelee onnistunutta grandin arvo.

— Ja sininauha[44] hänen palatessaan Pariisiin, lisäsi madame du Maine.

— Oi, ei sanaakaan, pyydän teitä, madame, virkkoi d'Harmental, —
sillä jos teidän korkeutenne puhuu tuollaista, saa palvelevaisuus
kunnianhimon leiman, joka riistää siltä kaiken ansiokkuuden. Minä olin
tarjoutumassa siihen yritykseen, minä, jota regentti ei tunne, mutta
nyt epäröin. Ja kuitenkin, rohjennenko sanoa, että luulen olevani
teidän korkeutenne luottamuksen arvoinen ja pystyväni oikeuttamaan sen.

— Mitä, chevalier! huudahti herttuatar; — panisitte alttiiksi...

— Henkeni. Muuta en voi vaarantaa. Tietääkseni olin sen jo tarjonnut
teidän korkeudellenne ja saanut hyväksymyksenne. Olinko erehtynyt?

— Ette, ette, chevalier, vakuutti herttuatar kiihkeästi, — ja te
olette urhea ja uskollinen aatelismies. On aavistuksia, olen aina
uskonut niin, ja heti kun Valef lausui nimenne, mainiten teidät
sellaiseksi kuin olette, ajattelin kaiken tulevan meille teiltä. Hyvät
herrat, te kuulette, mitä chevalier sanoo. Miten voitte avustaa häntä,
antakaa kuulua?

— Kaikella, mitä hän tahtoo, lupasivat Laval ja Pompadour.

— Heidän katolisten majesteettiensa rahakirstut ovat hänen
käytettävissään, ilmoitti Cellamaren ruhtinas, — ja hänen sopii niistä
ammentaa täysin kourallisin.

— Kiitän, hyvät herrat, lausui d'Harmental kreivi de Lavaliin ja
markiisi de Pompadouriin kääntyen. — Tunnettuja ollen te vain
vaikeuttaisitte yritystä. Ottakaa huoleksenne ainoastaan hankkia
minulle Espanjaan sellainen passi kuin olisin saanut toimekseni viedä
sinne jonkun tärkeän vangin. Se lienee helppoa.

— Minä hoidan sen, tarjoutui abbé Brigaud. — Hankin herra
d'Argensonilta valmiiksi laaditun paperin, joka tarvitsee vain täyttää.

— Katsokaas tuota kelpo Brigaudia, kiitti Pompadour; — hän ei puhu
usein, mutta puhuu hyvin.

— Hänen pitäisikin olla kardinaali, paljon paremmalla perusteella kuin
jotkut tuntemani suuret herrat, sanoi herttuatar, — mutta kun saamme
sinisen ja punaisen[45] jaeltavaksemme, emme suinkaan kitsastele, se on
varma, hyvät herrat. Nyt, chevalier, kuulittehan mitä ruhtinas sanoi:
jos tarvitsette rahaa...

— Valitettavasti, selitti d'Harmental, — en ole kyllin rikas
kieltäytyäkseni hänen ylhäisyytensä tarjouksesta, ja käytettyäni sen
tuhatkunnan pistolia, joka minulla on hallussani, minun todellakin
täytyy turvautua teihin.

— Häneen, minuun, meihin kaikkiin, chevalier, sillä jokaisen tulee
tällaisissa olosuhteissa verottaa itseään varojensa mukaan. Minulla
ei ole paljoakaan käteisvaroja, mutta on runsaasti timantteja ja
helmiä. Älkää siis millään muotoa jättäytykö minkään tarvittavan
puutteeseen. Kaikilla ihmisillä ei ole teidän epäitsekkyyttänne, ja on
palvelevaisuutta, joka saadaan vain kullan hinnalla.

— Mutta lopultakin, monsieur, huomautti Polignac, — oletteko tarkoin
harkinnut, millaiseen yritykseen antaudutte? Jos joutuisitte kiinni!

— Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla levollinen, vastasi
d'Harmental halveksivasti. — Minulla on kylliksi valittamisen aihetta
herra regenttiä vastaan, hänen uskoakseen siinä tapauksessa jutun
kahdenkeskiseksi, pelkästään omakohtaiseksi koston yritykseksi.

— Mutta jonkunlaista apuria tähän hankkeeseen kuitenkin tarvittaisiin,
tokaisi kreivi de Laval, — miestä, johon voisitte luottaa. Onko teillä
tiedossanne sellaista?

— Luulen olevan, vastasi d'Harmental. — Olisi vain tarpeellista minun
saada aina aamuisin kuulla, miten regentti aikoo viettää iltansa.
Lähettiläänä on ruhtinaalla varmaan salapoliisinsa.

— Niin, myönsi Cellamare hämillään, — muutamat henkilöt selostavat
minulle...

— Juuri sitä tarkoitan, sanoi d'Harmental.

— Mutta missä asutte? kysyi kardinaali.

— Omassa huoneistossani, monseigneur, vastasi d'Harmental, —
Rishelie-kadun seitsemässäkymmenessäneljässä.

— Ja kauanko olette asunut siellä?

— Kolme vuotta.

— Silloin olette siellä päin liian tunnettu, monsieur. Teidän täytyy
muuttaa kortteeria. Tiedetään henkilöt, joita käy luonanne, ja kun
heidän joukossaan nähtäisiin uusia kasvoja, voisi siitä syntyä
epäilyksiä.

— Tällä kertaa teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa, yhtyi
d'Harmental. — Etsin toisen asunnon jostakin huomaamattomasta ja
syrjäisestä korttelista.

— Minä toimitan sen, sanoi Brigaud. — Käyttämäni puku ei herätä
epäluuloa. Vuokraan asunnon ikään kuin maalta tulleelle nuorelle
miehelle, jota on suositeltu hoivailtavakseni hänen saapuessaan
hakemaan tointa jossakin ministeriössä.

— Totisesti, hyvä Brigaud, tuumi markiisi de Pompadour, — Te olette
kuin se Tuhannen ja yhden yön prinsessa, joka ei voinut avata suutansa
tipauttelematta sieltä helmiä.

— No, sovittu siis, herra abbé, vahvisti d'Harmental.

— Jätän sen asian teille ja ilmoitan jo tänään kotonani, että lähden
kolmen kuukauden matkalle.

— Kaikki on siis kunnossa, sanoi madame du Maine iloissaan. —
Ensi kertaa olemme nyt selvillä vesillä, chevalier, ja se on teidän
ansiotanne. En unohda sitä.

— Hyvät herrat, virkkoi Malezieux vetäen kellon taskustaan, —
muistutan että kello on nyt neljä aamulla ja että kerrassaan
näännytämme rakkaan herttuattaremme.

— Te erehdytte, käskynhaltija, vastasi herttuatar; tällaiset yöt
elähdyttävät, — pitkään aikaan en ole viettänyt näin virkistävää.

— Ruhtinas, virkkoi Laval ottaen ylleen kaapunsa, — teidän on pakko
tyytyä ajomieheen, jonka tahdotte häädettäväksi, ellette mieluummin aja
itse tai lähde kävelemään.

— En totisesti, kieltäytyi ruhtinas, — minä uskaltaudun.
Napolilaisena uskon enteitä. Jos ajatte kumoon, niin se on merkkinä
siitä, että meidän pitää pysyä alallamme, mutta turvallisesti perille
päästessämme on selvää, että voimme marssia eteenpäin.

— Pompadour, te kai viette kotiin herra d'Harmentalin? sanoi
herttuatar.

— Mielelläni, vastasi markiisi, — emme olleetkaan nähneet toisiamme
pitkään aikaan, ja meillä on paljon puheltavaa keskenämme.

— Enkö saisi hyvästellä henkevää lepakkoani? kysyi d'Harmental. — En
unohda, että hänen välityksellään pääsin tarjoamaan palvelustani teidän
korkeudellenne.

— Delaunay! huusi herttuatar saattaessaan Cellamaren ruhtinasta
ja kreivi de Lavalia ovelle. — Delaunay! Täällä herra chevalier
d'Harmental väittää sinua suurimmaksi lumoojattareksi, mitä hän on
eläissään nähnyt.

— No, virkkoi hymyhuulin astuessaan salonkiin se, joka sittemmin
madame de Staalin[46] nimellä jätti maailmalle niin viehättäviä
muistelmia. — Uskotteko nyt ennustuksiani, chevalier?

— Uskon, koska toivon, vastasi chevalier; — mutta tällä hetkellä
tuntiessani haltiattaren, joka teidät lähetti, ei ihmettelyni aiheena
enää ole se, mitä minulle puhuitte tulevaisuudesta. Kuinka saatoitte
olla niin selvillä menneisyydestä ja varsinkin nykyisyydestä?

— Kah, Delaunay, kehotti herttuatar nauraen, — ole hänelle hyvä äläkä
enää kiusaa häntä, muutoin hän luulisi meitä taikureiksi ja alkaisi
pelätä.

— Eiköhän joku ystävänne, chevalier, virkkoi neiti Delaunay, — eilen
aamulla eronnut teistä Boulogne-metsässä, tullakseen hyvästelemään
meitä?

— Valef, Valef! huudahti d'Harmental. — Nyt ymmärrän.

— Kas vain! naljaili rouva de Maine. — Oidipuksen[47] asemassa
olisitte tuotapikaa joutunut sfinksin kitaan.

— Entä matematiikka? Entä Vergilius? Anatomia? uteli d'Harmental.

— Ettekö tiedä, chevalier, sekaantui puheluun Malezieux, — että me
nimitämme häntä täällä tiedenaiseksemme, poikkeuksena kuitenkin de
Chaulieu, joka puhuttelee häntä keimailijattarekseen ja veitikakseen,
mutta pelkästään kuvannolliseen ja runolliseen tapaan?

— Päästimmehän hänet äskettäin lääkärimme Duvernoyn kimppuun, kertoi
herttuatar, — ja Delaunay voitti hänet anatomiassa!

— Niinpä, lisäsi markiisi de Pompadour tarttuen d'Harmentalin
käsivarteen, viedäkseen hänet mukaan, — se kelpo mies ällistyneenä
väittikin, että hän on se Ranskan tytär, joka parhaiten tuntee
ihmisruumiin.

— Siinäpä ensimmäinen oppinut, jonka kieleltä on sutkaus kirvonnut,
huomautti abbé Brigaud kääntäen papereitansa kokoon, — tosin hänen
aavistamattaan sitä itse.

Ja hyvästeltyään herttuatarta d'Harmental ja Pompadour poistuivat
naureskellen, saattajanaan abbé Brigaud, joka turvautui heihin,
säästyäkseen jalkapatikasta.

— No, virkkoi madame du Maine kardinaali de Polignacille, joka
oli Malezieuxin kanssa jäänyt viimeiseksi, — pitääkö teidän
korkea-arvoisuutenne yhä salaliittolaisuutta kovin ihmeellisenä asiana?

— Madame, vastasi kardinaali, joka ei käsittänyt, että voitiin nauraa
hengestään pelattaessa, — kysyn vuorostani teiltä samaa, kun kaikki
istumme Bastiljissa.

Ja hän läksi vuorostaan kelpo kanslerin kanssa, päivitellen huonoa
onneaan, joka työnsi hänet noin uhkarohkeaan yritykseen.

Katsellessaan hänen jälkeensä ei herttuatar saanut halveksivaa ilmettä
peitellyksi. Jäätyään sitten kahden kesken neiti Delaunayn kanssa hän
virkkoi tälle ilosta säteillen:

— Rakas Marguerite, sammuttakaamme lyhtymme,[48] sillä me lienemme
vihdoinkin löytäneet miehen.




ALBERONI


Herätessään d'Harmental luuli nähneensä unta. Tapaukset olivat
kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa seuranneet toisiaan niin nopeasti,
että hän oli ollut kuin tuulispään riepoiteltavana, suuntaansa
tietämättä. Vasta nyt hän oli omassa vallassaan ja sai mietiskellä
entisyyttä ja tulevaisuutta.

Jonakin intomielisyyden hetkenä tulee antaneeksi lupauksen, ja
luodessaan silmäyksen uuteen asemaansa alkaa ensi vaikutelmakseen
pahoitella maltittomuuttaan. Sitten vähitellen tottuu ajattelemaan
edessä olevia vaaroja, aina mukautuva mielikuvitus siirtää ne pois
näkyvistä, esittääkseen niiden sijalla ne kunnianhimoiset pyrkimykset,
jotka voivat toteutua. Piankin sekaantuu joukkoon ylpeys ja tulee
käsittäneeksi olevansa äkkiä salainen mahti tässä valtiossa, jossa
eilen oli mitättömyytenä. Halveksivasti kuljetaan niiden ohi,
jotka viettävät tavallista elämää, marssitaan pää pystymmässä,
katse ylväämpänä tai tuudittaudutaan haaveisiin, vaivutaan uneen
pilvilinnoissa, ja jonakin aamuna herätään voittajana tai voitettuna,
kansan kilvillä kannettuna tai hallitukseksi nimitetyn koneen pyörien
alle ruhjottuna.

Siten oli d'Harmentalin laita. Sillä asianjaksolla, johon hän kuului,
oli vielä liiga[49] horisonttinaan ja Fronde melkein lähimpänä
edeltäjänään. Tuskin oli ihmisikä kulunut siitä kun Bastiljin kanuunat
olivat tukeneet suuren Condén kapinaa. Välillä olleen sukupolven
näyttämön oli tosin Ludvig XIV täyttänyt kaikkivaltiaalla tahdollaan,
mutta hän oli nyt poissa, ja pojanpojat luulivat kykenevänsä samalla
teatterilla ja samoilla laitteilla näyttelemään samaa kappaletta, jota
isoisät olivat esittäneet.

Ja niinpä, d'Harmental tuokion mietiskeltyään näki asiat jälleen
samassa valossa kuin edellisenä yönä ja onnitteli itseään siitä, että
oli aivan suoraa päätä ottanut ensimmäisen sijan sellaisten korkeiden
henkilöiden kuin Montmorencyjen ja Polignacien keskellä. Sukunsa
vakinaisen maalla-asumisen perusteella oli häneen periytynyt paljon
sitä seikkailunhaluista ritarihenkeä, joka oli ollut erityisesti
muodissa Ludvig XIII:n aikana ja jota Richelieu ei ollut saanut
täydesti tuhotuksi mestauslavoilla eikä Ludvig XIV tukahdetuksi
palatsinsa odotushuoneissa. Oli jotakin romanttista asettua nuorena
miehenä naisen lipun alle, varsinkin kun tämä nainen oli suuren
Condén pojantytär. Ja pidetäänhän elämästä niin vähän kiinni
kahdenkymmenenkuuden iässä, että se milloin hyvänsä pannaan alttiiksi
paljon joutavampien asiain takia kuin sellaisen yrityksen, jonka
johtoon d'Harmental oli tullut.

Hän päättikin ryhtyä heti toteuttamaan lupauksiaan. Hän ei salannut
itseltään, että hän ei tästä hetkestä alkaen ollut enää oma herransa
ja että Filip V:stä abbé Brigaudiin asti kaikkien salaliittolaisten
katseet nyt kohdistuivat häneen. Erittäin tärkeät edut nojautuivat
hänen tahtoonsa, ja hänen suuremmasta tai vähäisemmästä urheudestaan,
suuremmasta tai vähäisemmästä ymmärtäväisyydestään, olivat nyt
joutumassa riippuvaisiksi kahden valtakunnan kohtalot ja maailman
politiikka.

Regentti oli nimittäin tällä hetkellä eurooppalaisen rakennuksen
kulmakivi, ja Ranska, jolla ei ollut vielä mitään vastapainoa
pohjoisessa, alkoi saada — jollei armeijoilla, niin ainakin
valtiotaidolla — sitä vaikutusvaltaa, jota se valitettavasti ei ole
aina säilyttänyt myöhemmin. Maanosan kolmen suurvallan muodostaman
kolmion keskellä sijaitsevana Ranska käänsi kasvonsa kohti Saksaa ja
ojensi käsivartensa Englantiin ja Espanjaan päin, valmiina kääntymään
ystäväksi tai viholliseksi sille näistä kolmesta valtiosta, joka ei
kohtelisi sitä arvon mukaisesti. Niiden kahdeksantoista kuukauden
aikana, jotka Orleansin herttua oli pitänyt valtaa käsissään, Ranska
oli omaksunut levollisen voiman asenteen, joka ei ollut sille koskaan
ennen onnistunut, Ludvig XIV:nkään hallitessa.

Tämä perustui siihen ristiriitaan, joka johtui Oranian Wilhelmin
Hollannissa ja Filip V:n nousemisesta Espanjan valtaistuimelle.
Vanhastaan vihaten Hollannin käskynhaltijaa, joka oli hylännyt hänen
tyttärensä, Ludvig XIV oli horjumattomasti kannattanut Jaakko II:n
pyrkimystä päästä takaisin valtaan, kuten sittemmin chevalier S:t
Georgen.[50] Samoin oli hän Filipin kanssa tehdylle sukusopimukselle
uskollisena kiihkeästi kannatellut väellä ja rahalla pojanpoikaansa
keisarin joukkoja vastaan, ja herkeämättömästi heiketen tästä
kaksinaisesta sodasta, joka hänelle oli maksanut ylettömästi kultaa ja
verta. Tällöin hän oli nähnyt pakolliseksi taipua kuuluisaan Utrechtin
rauhaan, joka tuotti hänelle suunnatonta häpeää.

Mutta vanhan kuninkaan kuollessa oli kaikki muuttunut, ja regentti
oli omaksunut ei ainoastaan uuden, vaan vastakkaisenkin suunnan.
Utrechtin rauha ei ollut muuta kuin aselepo, joka lakkaisi heti kun
Englannin ja Hollannin politiikka eivät tavoittaisi samoja etuja
kuin Ranskan. Sen tähden regentti oli ensiksi ojentanut kätensä
Yrjö I:lle, ja Haagissa oli vahvistettu helmikuun 4. p:nä 1717
kolmiliiton sopimus, allekirjoittajinaan Ranskan puolesta abbé Dubois,
Englannin valtuutettuna kenraali Cadogan ja Hollannin edustajana
suurpensionääri[51] Heinsius. Se oli suuri askel Euroopan rauhan
turvaamiseksi, mutta ei ratkaiseva. Itävallan ja Espanjan edut pysyivät
yhä jännitystilassa. Kaarle VI ei vielä tunnustanut Filip V:tä Espanjan
kuninkaaksi eikä tämä puolestaan ollut luopunut oikeuksistaan niihin
espanjalaisen monarkian maakuntiin, jotka Utrechtin rauhansopimus oli
Filipin valtaistuimen vahingoksi luovuttanut keisarille.

Siitä asti oli regentillä vallitsevana aatteena saada ystävällisillä
neuvotteluilla Kaarle VI tunnustamaan Filipin kuninkuus ja pakottaa
vaikkapa voimakeinoilla Filip V jättämään keisarille siirtyneiden
alueiden takaisinvaatiminen.

Juuri tässä tarkoituksessa oli Dubois parhaillaan Lontoossa, ajaen
neliliiton hanketta vielä innokkaammin kuin aikaisemmin Haagin
sopimuksen.

Tämä neliliitto yhdistäisi yhdeksi Ranskan ja Englannin, Hollannin ja
keisarikunnan edut, tehden voimattomiksi minkä hyvänsä muun valtion
pyyteet, mikäli nämä neljä valtaa eivät niitä hyväksyisi. Ainoastaan
sitä pelkäsikin Filip V tai oikeammin kardinaali Alberoni, sillä kunhan
Filipillä oli vaimo ja rukousjakkara, ei hän juuri välittänyt siitä,
mitä tapahtui hänen kamarinsa ja kappelinsa ulkopuolella.

Mutta toisin Alberoni. Siinä oli tuollainen ihmeellinen ura,
jollaisia kansat kaikkina aikoina yhä uudestaan hämmästellen näkevät
valtaistuinten ympärillä luotavan. Hän oli niitä kohtalon oikkuja,
joita sattuma nostattaa ja lyö alas.

Olisi kiintoisaa historian näkökulmasta käsitellä pienestä syystä
johtuneita suuria seurauksia kreikkalaisajalta meidän päiviimme asti.

Rakastuminen Helenaan tuotti Troijan sodan ja muutti Kreikan vaiheet.
Lucretian raiskaus karkoitti Tarquiniukset Roomasta. Loukattu aviomies
johti Brennuksen gallit Capitoliumille. Cavan[52] sydämistynyt
isä toimitti maurit Espanjaan. Nuoren hurjapään kirjoittama huono
pilailu vanhan dogin istuimesta oli vähällä suistaa kumoon Venetsian.
Dearbhorgilin karkaaminen MacMurchadin kanssa aiheutti Irlannin
orjuuden. Cromwellille annettu määräys astua pois laivasta, jossa
hän oli lähtemäisillään Amerikkaan, sai tuloksekseen Kaarle I:n
mestauksen ja Stuartien kukistumisen. Ludvig XIV:n ja Louvoisin[53]
kesken syntyi riitaa eräästä Trianonin[54] ikkunasta, ja siitä seurasi
Hollannin sota. Mistress Marshamin puvulle läikähtänyt vesilasillinen
riisti Marlboroughin herttualta[55] päällikkyyden ja pelasti
Utrechtin rauhanteolla Ranskan. Ja Eurooppa oli joutua tulen ja veren
valtaan syystä, että herra de Vendôme[56] vastaanotti Parman piispan
tarpeillaan istuen.

Sellainen oli ollut Alberonin uran alku.

Alberoni oli syntynyt puutarhurin majassa. Lapsuudessaan hän toimi
kellonsoittajana, nuorena miehenä vaihtoi palttinamekkonsa lipereihin.
Luonteeltaan hän oli hilpeä vekkuli. Parman herttua kuuli eräänä aamuna
hänen nauravan niin makeasti, että herttua-parka — joka ei nauranut
joka päivä — tahtoi tietää, mikä häntä noin hauskutti, ja käski kutsua
hänet luokseen. Alberoni kertoi hänelle jonkin hullunkurisen jutun;
nauru sai valtaansa hänen korkeutensakin, ja huomaten, että oli hyvä
saada joskus nauraa, herttua otti hänet saattueeseensa. Vähitellen
herttua huvittuneena hänen tarinoistaan havaitsi pilailijallaan
olevan henkevyyttä ja oivalsi, että sitä ominaisuutta saattoi koettaa
vakavissakin tehtävissä. Tässä vaiheessa palasi Parman piispa-poloinen
kotiin peräti karvaalla mielellä ranskalaisen armeijanpäällikön
osoittamasta huomaavaisuuden puutteesta. Tämä lähetin närkkäys saattoi
vaarantaa tärkeitä etuja, joista hänen korkeudellaan oli keskusteltavaa
Ranskan kanssa. Hänen korkeutensa piti Alberonia juuri oikeana miehenä,
joka ei tuntisi nöyryytystä mistään, ja lähetti pastorin saattamaan
loppuun neuvottelun.

Herra de Vendôme, joka ei ollut sukoillut piispalle, ei pastoristakaan
liikoja piitannut, vaan vastaanotti hänen korkeutensa toisen
lähetin samalla tavoin kuin ensimmäisenkin. Mutta edeltäjänsä
esimerkkiä seuraamatta Alberoni lasketteli juuri puhuttelijansa
erikoistoimituksesta niin lystikkäitä sutkauksia ja niin kummallisia
kehaisuja, että asia tuli päätökseen sillä istumalla ja hän sai
herttualleen selostaa kaiken järjestyneeksi hänen korkeutensa
toiveitten mukaisesti. Siinä syy, miksi herttua käytti häntä toiseenkin
asiaan. Tällä kertaa herra de Vendôme oli istuutumassa pöytään.
Politiikkaan puuttumatta Alberoni tällöin pyysi saada omasta takaa
tarjota hänen maistettavakseen kaksi ruokalajia, pistäytyi keittiöön
ja palasi pian tuoden toisessa kädessään juustokeittoa ja toisessa
makaronilajitelman. Herra de Vendôme huomasi keiton niin herkulliseksi,
että vaati Alberonin pöytäkumppanikseen. Jälkiruokaan tultaessa
italialainen lähetti kävi käsiksi asiaansa käyttäen hyväkseen
mielialaa, johon päivällinen oli saattanut sotapäällikön. Hänen
korkeutensa oli ihmeissään; nerokkaimmatkaan hänen käyttämänsä miehet
eivät olleet menestyneet yhtä luontevasti.

Alberoni oli varonut luovuttamasta keittotaitonsa salaisuuksia.
Niinpä nyt herra de Vendôme vuorostaan tiedustikin Parman herttualta,
eikö tällä ollut vielä jotakin sovitettavaa hänen kanssaan. Hänen
korkeutensa ei huomannut vaikeaksi keksiä kolmatta lähetystehtävää
ja toimitti Alberonin taaskin matkalle. Tämän onnistui saada
hallitsijansa siihen uskoon, että hänen hyödyllisin paikkansa oli herra
de Vendômen luona, ja johtaa kenraali varmuuteen, että oli mahdoton
elää ilman juustokeittoa ja makaroneja. Seurauksena oli, että herra
de Vendôme kiinnitti hänet palvelukseensa ja lopulta teki hänestä
yksityissihteerin.

Siihen aikaan herra de Vendôme siirtyi Espanjan taisteluihin. Alberoni
ryhtyi siellä väleihin madame des Ursinsin[57] kanssa, ja kun
herra de Vendôme 1712 kuoli Tignarosissa, antoi ruhtinatar hänelle
palveluksessaan saman toimen kuin hänellä oli ollut edellisessäkin
paikassaan; mutta sekin oli silti yhä nousua. Eikä Alberoni ollut
Italiasta lähdettyään laisinkaan lakannut kehittämästä lahjojaan.

Ruhtinatar alkoi jo olla vanha, ja se oli Filip V:n silmissä
anteeksiantamaton vika. Niinpä ylikamarirouva päätti Savoijin
Marian kuoltua etsiä tämän seuraajaksi nuorta naista, jonka
välityksellä hän voisi edelleen hallita kuningasta. Alberoni
ehdotti ruhtinattarelle entisen herransa tytärtä, kuvaili hänet
luonteettomaksi ja tahdottomaksi lapseksi, joka ei milloinkaan vaatisi
muuta kuninkaallisuutta kuin nimellistä. Ylikamarirouvaan tehosi tämä
vakuutus, naimaliitto päätettiin, ja nuori prinsessa lähti Italiasta
uuteen kotimaahansa.

Hänen ensimmäisenä vallankäyttönään oli vangituttaa ruhtinatar des
Ursins, joka oli tullut hänen eteensä hovipuvussa, ja kuljetuttaa
hänet siinä asussa, ilman vaippaa, avorintaisena, kahdentoista asteen
pakkasessa — vaunuissa, jonka ikkunan muuan vartija oli kyynärpäällään
survaissut säpäleiksi — ensin Burgosiin ja sieltä Ranskaan, jonne
hän saapui nähtyään pakolliseksi lainata viisikymmentä pistolia[58]
palvelijoiltaan. Hänen ajomieheltään paleltui käsivarsi, niin että se
oli katkaistava.

Tullessaan ensimmäisestä kohtauksestaan Parman Elisabetin kanssa
kuningas ilmoitti Alberonille, että tämä oli pääministeri.

Siitä päivästä oli entinen kellonsoittaja saanut nojautua nuoreen
kuningattareen, joka oli hänelle velkaa kaikesta, ja pitänyt Filipiä
täydellisesti vallassaan.

Alberoni oli yhä pidättänyt kuningasta tunnustamasta Utrechtin
rauhansopimusta, ja hän haaveili nyt seuraavaan tapaan. Jos salaliitto
menestyisi, jos d'Harmentalin onnistuisi riistää haltuunsa Orleansin
herttua ja tuoda hänet Toledon linnaan tai Saragossan linnoitukseen,
niin Alberoni tunnustaisi regentiksi Mainen herttuan, erottaisi Ranskan
neliliitosta, lähettäisi chevalier de S:t Georgen laivastolla Englannin
rannikolle, toimittaisi Preussin, Ruotsin ja Venäjän — näiden kanssa
solmitun liittosopimuksen nojalla — Hollannin kimppuun. Espanja
käyttäisi sitä kamppailua Napolin ja Sisilian takaisinvalloittamiseen
ja turvaisi kuninkaansa toiselle pojalle Toskanan suurhettuakunnan,
joka oli jäämässä valtiattomaksi di' Medici-suvun sammuessa.[59]
Sitten hän liittäisi katoliset Alankomaat Ranskaan, antaisi Savojin
herttuoille Sardinian, paaville Commachion, Venetsialle Mantuan,
asettuisi etelän suuren liiton johtavaksi sieluksi pohjoista yhtymää
vastaan, ja jos Ludvig XV kuolisi, kruunaisi Filip V:n puolen maailman
kuninkaaksi.

On myönnettävä, että se oli makaronien valmistajalle suurisuuntainen
yritys.[60]




PASHA


Kaikki tämä oli kaksikymmentäkuusivuotiaan nuoren miehen käsissä, joten
ei ole ihmeteltävää, että hän ensimmältä hieman säikkyi vastuunsa
painoa. Hänen parhaillaan tuumiskellessaan saapui abbé Brigaud. Tämä
oli jo ryhtynyt chevalierin tulevan asunnon hankkimiseen ja löytänyt
hänelle Rue du Temps-Perdun numero 5:stä — Rue du Gros-Chenetin ja
Montmartre-kadun välisestä korttelista — pienen, kalustetun huoneen,
joka soveltui köyhälle nuorelle miehelle hänen tullessaan maalta
Pariisiin uraansa luomaan. Lisäksi hän toi Cellamaren ruhtinaalta
kaksituhatta pistolia. D'Harmental tahtoi kieltäytyä vastaanottamasta
summaa, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän ei sitten enää toimisi
omantuntonsa mukaan tai vakaumuksensa kannustamana, vaan antautuisi
puolueen palkkalaiseksi. Mutta abbé Brigaud sai hänet käsittämään,
että tuollaisessa yrityksessä piti taltuttaa herkkätuntoisuuttaan ja
maksaa apureilleen ja että sitä paitsi, jos kaappaus onnistuisi, hänen
täytyisi heti matkata Espanjaan raivaten tiensä kenties kullan voimalla.

Brigaud vei mukanaan chevalierilta täyden puvun, ostaakseen hänelle
mitan mukaisen asun ja yksinkertaisen, niin kuin oli soveliasta
nuorelle miehelle, joka pyrki virkailijaksi ministeriöön. Abbé oli
tarkka mies.

Niinpä d'Harmental vietti lopun päivää valmistellen uskottelemaansa
matkaa eikä ikävien yhteensattumien varalta jättänyt ainoatakaan
kirjettä, josta olisi voinut koitua kiusaa jollekulle ystävälle. Yöllä
hän sitten suuntasi askeleensa Saint-Honoré-katua kohti, missä toivoi
Normandiattarelta saavansa tietoja kapteeni Roquefinettestä.

Hän oli yritykseensä tarvittavasta apulaisesta puhuttaessa heti
ajatellut tuota miestä, johon sattuma oli hänet tutustuttanut ja
joka oli hänen sekundanttinaan antanut näytteen miehuullisuudestaan.
Chevalier oli ensi silmäyksellä tuntenut hänet keskiajan kondottierien
jäännöstä edustavaksi seikkailijaksi, joka aina on valmiina
kunnollisesta maksusta myymään nahkansa kenelle hyvänsä, ja jotka
luovuttavat yksilöiden palvelukseen miekkansa, kun se on käynyt
valtiolle hyödyttömäksi. Tuollaisella miehellä täytyi olla hämäriä ja
salaperäisiä suhteita nimettömiin henkilöihin, jollaisia aina esiintyy
salavehkeiden työvoimana, koneina, jotka pannaan käyntiin niiden
itsensä tietämättä. Työn epäonnistuttua tai onnistuessa he hajaantuvat
jättäen kohun siitä pauhaamaan päänsä päälle ja häviävät hämmästyttävän
jäljettömästi väestön pohjamutaan niin kuin haamut näytelmässä vajoavat
hyvinjärjestetyn lavastuksen salaluukuista.

Kapteeni Roquefinette oli siis välttämätön chevalierin hankkeille.
Koska salaliittolaisuus synnyttää taikauskoa, d'Harmental alkoi
ajatella, että itse Jumala oli sen miehen johdattanut hänen eteensä.

Olematta kantavieras, chevalier tunsi La Fillonin. Siihen aikaan oli
muodissa pistäytyä ainakin muutaman kerran juomassa itsensä humalaan
tuon naisen luona, milloin sinne ei menty muulla asialla. Niinpä ei
d'Harmental ollutkaan hänelle "poju", kuten hän vakinaista piiriään
nimitteli, tai "kuoma", jonka hän oli varannut puhuttelusanakseen abbé
Duboisille. Hän oli siellä aivan yksinkertaisesti herra chevalier,
mikä arvonannon osoitus olisi pahoin nöyryyttänyt suurinta osaa hänen
ikätovereitaan. La Fillon kummeksui siis suuresti, kun d'Harmental
tiedusteli saatuaan hänet kutsutuksi esiin voisiko hän puhutella sitä
hänen täyshoitolaistaan, joka tunnettiin Normandiattaren nimellä.

— Voi hyväinen aika, herra chevalier, hän pahoitteli, — on
todellakin ikävää, että piti näin sattua teille, jonka olisin kovasti
halunnut kiinnittää taloon, mutta Normandiatar on parhaillaan varattu
huomisiltaan asti.

— Hitto, onpas se sopimatonta, sanoi chevalier.

— No, ei nyt sopimatontakaan, selitti La Fillon, — vaan sen sai
oikukseen vanha ystävä, jota palvelemaan minä olen aina harras.

— Silloin kun hänellä on rahaa, tietenkin.

— Kas siinä te erehdytte. Minä myönnän hänelle luottoa määräsummaan
asti. Minkä sille mahtaa. Se on kyllä heikkous, mutta pitää sentään
olla kiitollinen. Hän se minut toimitti suureen elämään, sillä vaikka
nyt näette minut tässä Pariisin kaikkein parhainta vastaanottaneena
herra regentistä alkaen, olen kuitenkin köyhän kantotuoli-miehen tytär.
Minä en ole niin kuin osa noista komeista herttuattaristanne, jotka
kieltävät alkuperänsä, ja niin kuin kolme neljättäosaa herttuoistanne
ja pääreistänne, jotka teettävät itselleen sukutauluja. Ei, mitä olen,
se perustuu ansiokkuuteeni, ja olen siitä ylpeä.

— Sanotte siis, virkkoi chevalier, joka siinä mielentilassaan ei ollut
utelias kuulemaan La Fillonin historiaa, — että Normandiatar on täällä
huomenna illalla?

— On nytkin, herra chevalier, on nytkin. Mutta, niin kuin sanoin, hän
on hauskuttelemassa vanhaa kapteenikarhuani.

— Mutta niin ollen, hyvä presidentitär (tämä nimitys suotiin
toisinaan La Fillonille sen jälkeen kun hänen ja samannimisen
hovioikeudenpresidentin puolison kesken oli sattunut muuan vaihdos),
sattuisiko teidän kapteeninne olemaankin myös minun kapteenini?

— Mikä se kapteeni on nimeltään?

— Roquefinette.

— Sama mies!

— Onko hän täällä?

— On oikein.

— No, juuri hänelle minulla on asiaa, ja kyselin Normandiatarta
ainoastaan saadakseni tietää kapteenin osoitteen.

— No, sittenhän kaikki on hyvin, virkkoi presidentitär.

— Käykäähän siis ystävällisesti kutsumassa kapteenia.

— Oh, hän ei tule alas, vaikka itse regentti haluaisi häntä puhutella.
Jos tahdotte häntä tavata, niin on mentävä yläkertaan.

— Ja minne siellä?

— Huoneeseen numero kaksi, samaan, jossa toissa iltana aterioitte
paroni de Valefin kanssa. Katsokaas, kun hän on rahoissaan, ei mikään
ole hänelle liian hyvää. Hänellä on kuninkaan sydän, vaikka onkin
jäänyt kapteeniksi.

— Yhä parempaa, virkkoi d'Harmental noustessaan portaita, sen
vastoinkäymisen muiston, joka hänelle oli tuossa huoneessa sattunut,
kykenemättä kääntämään hänen ajatuksiaan niiden uudelta tolalta. —
Kuninkaan sydän, hyvä presidentitär! Sitä minä juuri tarvitsen.

Jos d'Harmental ei olisi huonetta tuntenutkaan, ei hän kuitenkaan olisi
voinut erehtyä, sillä ensimmäiseen aulaan tullessaan hän kuuli kelpo
kapteenin äänen.

— Kas nyt, pikku sydänkäpyset, raikui ääni. — Kolmas ja viimeinen
säkeistö, ja sitten yhdessä kertosäe. — Hän aloitti komealla bassolla:

    Avuksi käy, Pyhä Rochus suuri,
    kuule, kun kansasi kutsuu juuri
    sinua, sortuen vaaraan, vaivaan,
    ellet sä käännytä ruoskaa taivaan;
    viljamme lakoaa, rutto kulkee,
    joka mies piankin jo silmät sulkee,
    avuksi tänne jo kiireesti ennätä,
    kunhan et mukanas koiraasi lennätä.[61]

Neljä tai viisi naisääntä kertasi kuorona.

    Avuksi tänne jo kiireesti ennätä,
    kunhan et koiraasi mukanas lennätä.

— Se kävi paremmin, kiitti kapteeni. — Se kävi paremmin. Nyt
siirtykäämme Malplaquetin taisteluun.

— Hoh, e-ei, intti muuan ääni. — Taistelustanne — olen saanut
kylliksi.

— Mitä, olet saanut kylliksi taistelustani! Taistelusta, jossa minä
olen ollut mukana omassa persoonassani, saamari!

— Viis minä siitä! Minä pidän enemmän jostakin romanssista kuin
kaikista ilkeistä sotalauluistanne ja niiden syntisistä sadatuksista!
Ja hän alkoi laulaa:

    Linval kaunokaistaan
    ei voinut unhoittaa...

— Hiljaa! komensi kapteeni. — Enkö minä olekaan täällä enää herrana?
Niin kauan kuin minulla on rahaa, tahdon saada huvini omalla tavallani.
Viimeisen kolikon mentyä on asia toisin. Kujertakaa minulle silloin
ruikutuksianne, eikä minulla ole mitään sanottavaa.

Tuntui siltä, että kapteenin seuralaiset eivät katsoneet sukupuolensa
arvon mukaiseksi hyväksyä sokeasti tuollaista vaatimusta, sillä
huoneessa nousi sellainen häly, että d'Harmental näki otolliseksi
keskeyttää kiistan. Hän koputti oveen.

— Avatkaa vain ovi, huusi kapteeni.

Vastoin kaikkea todennäköisyyttä ei avainta ollutkaan kierretty
lukossa. D'Harmental noudatti pikku Punahilkalle annetun kehotuksen
sanamuodossa saamaansa ohjetta ja oven avattuaan näki edessään
kapteenin, joka loikoi runsaan päivällisen jäännösten joukossa matolla,
nojautuen pieluksiin, naisen yönuttu hartioillaan, suuri piippu suussa
ja ruokaliina kierrettynä pään ympäri turbaaniksi. Hänen ympärillään
oli muutamia naisia. Syrjemmällä oli nojatuolissa hänen pukunsa, josta
pisti silmään uusi olkaruusuke, uuden kalunan saanut hattu ja tuo
mainio miekka, jota Ravanne oli leikillä johtunut vertaamaan äitinsä
isoimpaan paistinvartaaseen.

— Kah, tekö, chevalier! huudahti kapteeni. — Tapaatte minut kuin
herra de Bonnevalin, seraljissani ja odaliskieni keskellä. Ettekö tunne
herra de Bonnevalia, hyvät neidit? Se on muuan ystäviini kuulunut
kolmikokkinen pasha, joka ei sietänyt romansseja sen paremmin kuin
minäkään, mutta ymmärsi hoidella elämänsä hyvin. Jumala minulle suokoon
samanlaisen uran kuin hänelle, en muuta pyydä.[62]

— Niin, minä, kapteeni, sanoi d'Harmental, näkemänsä eriskummallisen
kuvaelman edessä kykenemättä pidättämään nauruaan. — Huomaan, että te
ette ollut antanut minulle väärää osoitetta ja kiitän teitä sananne
pitämisestä.

— Tervetuloa, chevalier, toivotti kapteeni. — Hyvät neidit, pyydän
teitä palvelemaan ystävääni kaikin puolin niin kuin kohtelette minua ja
laulamaan hänelle mitä lauluja hän haluaa. Istuutukaahan, chevalier, ja
syökää ja juokaa kuin olisitte kotonanne, sillä teidän hevostannehan me
juomme ja syömme. Elukka-parasta on runsaasti puolet jo mennyttä, mutta
jäännöksetkin kelpaavat.

— Kiitos, kapteeni. Olen jo ollut päivällisellä, ja minulla on vain
sana lausuttavaa teille, jos sallitte.

— En, piru vieköön sallikaan, kielsi kapteeni, — paitsi jos taas on
tapeltava — se kyllä käy kaiken edellä! Jos kohtaukseen minut tahdotte
viedä, niin hyvä on? Annapas siitä säiläni, Normandiatar!

— Ei, kapteeni, minulla on liikeasia.

— Vai niin! Sitten toivotan teille vain kaikesta sydämestäni hyvää
yötä, chevalier! Olen enemmän tyranni kuin Theban tai Korinton tyranni,
Arkhias, Pelopids, Leonidas tai mikä Olibriuksen kiho se olikaan, joka
siirsi liikeasiat huomispäivään. Minulla on rahaa huomenna illalla.
Ylihuomenna aamulla voin siis haastella vakavista asioista.

— Mutta voinko näin ollen luottaa siihen, että tapaamme silloin,
kapteeni? kysyi d'Harmental.

— Elämässä ja kuolemassa, chevalier!

— Minäkin luulen, että lykkäys on viisaampaa.

— Ylettömän viisasta, vahvisti kapteeni. — Sytytä piippusi, Athenais.
Kaada minulle jotakin juotavaa, Normandiatar.

— Ylihuomiseen siis.

— Ylihuomiseen. Mutta mistä löydän teidät?

— Kuunnelkaa, vastasi d'Harmental niin hiljaa, että sivulliset
eivät erottaneet hänen sanojaan. — Kävelkää kymmenestä yhteentoista
aamupäivällä Rue du Temps-Perdun toista laitaa ja tähystäkää silloin
tällöin ilmaan. Saatte kutsun jostakin, ja nousette sitten erään luo,
jonka tunnette. Hyvä aamiainen odottaa teitä.

— Sovittu, chevalier, kymmenestä yhteentoista aamupäivällä.
Suokaa anteeksi, etten johdata teitä katuovelle, mutta se ei ole
turkkilaisten tapana.

Chevalier ilmaisi kädenviittauksella, että hän ei välittänyt siitä
muodollisuudesta, ja suljettuaan oven takanaan hän alkoi laskeutua
portaita. Hän ei ollut ehtinyt vielä neljännelle askelmalle, kun kuuli
äskeisessä mieliteossa pysyneen kapteenin alkavan täyttä kurkkua
vedellä tuota kuuluisaa laulua Malplaquetin rakuunoista, joka sai
kenties yhtä paljon verta vuotamaan kaksintaisteluissa kuin oli
taistelukentällekin valunut.




ULLAKKOKAMARI


Seuraavana päivänä abbé Brigaud saapui chevalierin luo samaan aikaan
kuin eilenkin. Siinä oli erinomaisen säntillinen mies. Hän toi kolme
chevalierille perin hyödyllistä tarviketta: puvun, passin ja Cellamaren
ruhtinaan poliisiraportin siitä, mitä herra regentin piti tehdä tänä
maaliskuun 24 päivänä 1718.

Vaatekappaleet olivat yksinkertaiset kuten pitikin olla hyvän
porvarisperheen pojalla, joka oli tullut tavoittamaan uraa Pariisista.
Chevalier koetteli niitä, ja kaikessa vaatimattomuudessaan ne pukivat
häntä oivallisesti, hänen edullisen ulkomuotonsakin ansiosta. Abbé
Brigaud pudisteli päätään. Hän olisi mieluummin suonut, että chevalier
ei olisi ollut niin pulska, mutta se vastus ei ollut voitettavissa,
joten siihen piti tyytyä.

Passi oli kirjoitettu señor Diegon nimeen, ja siitä selvisi, että
tällä jalosyntyisen Oropesa-suvun isännöitsijällä oli tehtävänä viedä
takaisin Espanjaan muuan avioton ja mielenvikainen suvun jäsen, jonka
mieleenlyöttymänä oli luulla olevansa Ranskan regentti. Tämä varokeino,
kuten näkyy, otti lukuun, että Orleansin herttua saattoi vaunujensa
sisältä saada huutojaan kuuluviin. Ja kun passi muutenkin oli täysin
kunnossa, Cellamaren ruhtinaan allekirjoittama ja poliisipäällikkö
Voyer d'Argensonin varmentama ei ollut mitään aihetta pelätä, että
regentti kerran vaunuihin saatuna ei matkustaisi hyvällä vauhdilla
Pamplonaan, missä kaikki olisi suoritettuna. Messier Voyer d'Argensonin
nimikirjoituskin oli jäljitelty niin todenmukaiseksi, että siitä oli
annettava mitä parhaat kiitokset ruhtinaan kirjureille.

Raportti taasen oli selvyyden ja täsmällisyyden mestarinäyte.
Tiedonanto oli päivätty kello kaksi aamulla.

— Tänään regentti nousee myöhään: hän on illastanut pikkuhuoneissa.
Madame d'Averne oli saapuvilla ensimmäistä kertaa, Madame de Parabèren
sijasta. Toiset naiset olivat herttuatar de Falaris ja Saleri,
Madamen[63] seurueesta. Miehet olivat markiisi de Broglie, kreivi
de Nocé, markiisi de Canillac, herttua de Brancas ja chevalier de
Simiane. Markiisi de Lafare ja herra de Fargy eivät päässeet tulemaan
pahoinvoinnin takia.

Puolelta päivin pidetään valtioneuvoston kokous. Regentti
ilmoittaa tällöin Mainen herttualle, prinssi de Contille,
herttua de Saint-Simonille, herttua de Guichelle jne. sen
neliliittosopimus-luonnoksen, jonka hänelle on lähettänyt abbé Dubois
ilmoittaen palaavansa kolmen tai neljän päivän kuluttua.

Muu päiväohjelma omistetaan kokonaan perheseurustelulle. Toissapäivänä
herra regentti naitti tyttärensä, joka hänellä on Desmaretsista ja
joka on saanut kasvatuksensa Saint-Denisin nunnaluostarissa. Nuori
pari tulee päivälliselle Palais-Royaliin, ja sen jälkeen herra
regentti vie heidät Oopperaan, Baijerin prinsessan Charlotten aitioon.
Desmaretsille, joka ei ole tavannut tytärtään kuuteen vuoteen, on
ilmoitettu, että hän voi tulla teatteriin, jos tahtoo nähdä hänet.

Madame d'Averneen mieltyneenäkin herra regentti yhä lähentelee
markiisitar de Sabrania. Markiisitar pitää vielä ylpeytenään
uskollisuutta, ei miestään, vaan herttua de Richelieutä kohtaan.
Edistääkseen hankkeitaan on herra regentti eilen nimittänyt markiisin
hovimestarikseen.

— Tuon pitänee olla hyvin hoidettu työ, virkkoi abbé Brigaud, kun
chevalier oli päässyt loppuun.

— On totisesti, hyvä abbé, vahvisti d'Harmental, — mutta jos
regentti ei vastedes anna meille parempia tilaisuuksia yrityksemme
toimeenpanemiseksi, ei minun ole helppo saatella häntä Espanjaan.

— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! sanoi Brigaud. — Kaikella on
aikansa. Jos regentti tarjoaisikin meille tilaisuuden tänään, ette te
luultavasti kykenisi sitä käyttämäänkään.

— En kyllä, olette oikeassa.

— Näette siis, että mitä Jumala tekee, se on hyvin tehty. Jumala
jättää meille tämän päivän muuhun, — käyttäkäämme sitä muuttoon.

Se ei ollut pitkällinen eikä vaikea. D'Harmental otti käteisvaransa,
muutamia kirjoja, mytyn, jossa oli hänen pukunsa, nousi vaunuihinsa ja
käski ajaa abbén luokse. Sieltä hän palautti vaunut, sanoen lähtevänsä
illalla maalle ja viipyvänsä pari viikkoa, sillä aikaa ei tarvinnut
olla hänestä huolissaan. Sitten vaihdettuaan hienon asunsa siihen,
joka vastasi hänen uutta osaansa, hän abbé Brigaudin saattamana lähti
ottamaan haltuunsa uuden asuntonsa.

Rue du Temps-Perdun — nykyisen Saint-Joseph-kadun — numero viidessä
sijaitsi huone ja makuukomero neljännessä kerroksessa tai oikeammin
ullakkokerroksessa. Talon omistajatar oli abbé Brigaudin tuttavia, ja
hänen suosituksensa perusteella olikin maalaisnuorukaiselle kustannettu
yhtä ja toista ylimääräisesti. Siellä oli nyt häikäisevän valkoiset
ikkunaverhot, lakanat hienointa pellavakudosta ja kirjastonkin alku
laudakkoineen, joten hän heti ensi silmäyksellä näki tulevansa
täällä kyllä siedettävästi toimeen, vaikka täällä ei ollutkaan samaa
mukavuutta kuin hänen asunnossaan Richelieu-kadun varrella.

Rouva Denis — abbén ystävätär — odotteli tulevaa vuokralaistaan,
suodakseen tälle kunnian saada hänet saattajakseen kamariinsa. Hän kehui
nuorelle miehelle asunnon kaikkia hyviä puolia, vakuutti hänelle, että
sitä ei olisi voinut antaa kaksinkertaisestakaan maksusta, jolleivät
ajat olisi olleet niin huonot, ja että hänen talonsa oli saanut
erikoisen hyvän maineen, lupasi hänelle, että hänen työskentelyään ei
häiritsisi melu, kun katu oli liian kaita kaksien ajopelien mahtumiseen
rinnatusten, joten ajomiehet hyvin harvoin poikkesivatkaan kujaan. —
Tähän kaikkeen chevalier vastaili niin sävyisästi, että rouva Denis
laskeuduttuaan alakertaan, jossa hän itse asui, kehotti ovenvartijaa
ja tämän vaimoa osoittamaan mitä suurinta huomaavaisuutta hänen uutta
asukastaan kohtaan.

Vaikka tämä nuori mies ulkomuotonsa puolesta varmastikin veti vertoja
hovin ylväimmillekin herroille, ei hänellä rouvan silmissä suinkaan
näyttänyt olevan etenkään naisia kohtaan sellaista häikäilemätöntä
rohkeatapaisuutta, jota sen ajan keikarinuorukaiset katsoivat asiakseen
yritellä. Tosin abbé Brigaud olikin suojattinsa vanhempien nimessä
suorittanut neljännesvuoden maksun etukäteen.

Tuokion kuluttua abbé vuorostaan tuli alas rouva Denisin puheille
täydentämään selittelyään nuoren holhottinsa suhteen, joka ei ottaisi
vastaan kerrassaan ketään muuta kuin hänet ja isänsä vanhan ystävän.
Tämän jälkimmäinen oli leirielämässä saaduista, hieman jyrkistä
omituisuuksistaan huolimatta perin arvossapidettävä herra. D'Harmental
oli pitänyt tarpeellisena ryhtyä tähän varokeinoon, jotta kapteenin
ilmestyminen ei liiaksi säikyttäisi kelpo rouva Denisiä, jos tämä
osuisi kohtaamaan hänet.

Yksin jäätyään chevalier, joka jo oli tarkastellut huoneensa,
päätti ajan kuluksi katsoa ympäristöä. Hän avasi ikkunansa ja alkoi
tutkistella katukuvan kaikkia yksityispiirteitä.

Ensiksikin hän saattoi todentaa rouva Denisin huomautuksen kadun
käyttämisestä liikenteessä. Leveyttä oli tuskin kymmenestä
kahteentoista jalkaan, ja näin korkealta katsellen se näytti vielä
kapeammalta. Tämä ahtaus, joka varmaankin olisi toiselle vuokralaiselle
merkinnyt haittaa, tuntui hänestä päinvastoin edulliselta, sillä hän
oivalsi heti, että jos häntä ahdistettaisiin, hän voisi ikkunastaan
vastapäiseen ikkunaan työnnettyä lautaa pitkin pujahtaa toiselle
puolelle katua. Oli siis tärkeätä kaiken varalta saada syntymään hyvät
suhteet vastapäisen talon asukkaiden kanssa.

Valitettavasti ei naapurin puolella ilmennyt seurustelunhalua. Ikkuna
ei ainoastaan ollut tiukasti suljettu, kuten tähän vuodenaikaan oli
luonnollistakin, vaan ruutujen takana riippuvat musliiniuutimetkin
oli vedetty niin tarkasti umpeen, että katse ei voinut tunkeutua
pienimmästäkään rakosesta. Yhtä tarkasti oli suojeltu toinenkin ikkuna,
joka näkyi kuuluvan samaan huoneeseen.

Vastapäinen rakennus voitti rouva Denisin talon siinä suhteessa,
että siihen kuului viides kerros tai oikeammin pengermäparveke.
Ylinnä, juuri tuon täydellisesti ummistetun ikkunan yläpuolella,
oli ullakkoon muodostettu kamari, josta pääsi tälle pengermälle.
Kaiken todennäköisyyden mukaan siellä asusti joku huomattava kukkien
viljelijä, sillä hän oli kärsivällisyydellä ja aikaakysyvällä
uurastuksella onnistunut muuttamaan pengermän puutarhaksi, jossa oli
puolentoistakymmenen neliöjalan alalla suihkulähde, luola ja lehtimaja.
Suihkulähde tosin toimi vain ylemmäksi sijoitetun vesisäiliön varassa,
jota talvisin taivas täytteli sateillaan ja kesäisin itse omistaja
sangollaan. Samoin on totta, että luola — kylläkin simpukankuorilla
somistettu ja kehystyksenään pieni puinen linnake — ei näyttänyt
olevan missään tapauksessa tarkoitettu ihmisolennon suojaksi, vaan
koirarodun edustajalle. Ja myönnettävä on sekin, että lehtimaja talven
kourissa menetettyään lehvistönsä, muistutti valtavaa kanahäkkiä.

D'Harmental ihmetteli pariisilaisen porvarin ahkeruutta, jolla hän
saa luoduksi maaseutua ikkunalaudalleen, kattonsa nurkkaukseen,
vieläpä räystäskouruunsa. Hän jupisi Vergiliuksen kuuluisan säkeen:
_O fortunatus nimium!_ ja sitten, tuulenhengen huokuessa jokseenkin
kylmänä, nähdessään vain yksitoikkoisen sarjan kattoja, savutorvia ja
tuuliviirejä, hän sulki ikkunansa, riisuutui, kääriytyi yöviittaansa,
joka vain oli liian mukava herransa nykyiseen asemaan ja istuutui
pehmeään nojatuoliin. Sitten oikaisi säärensä hyvään asentoon, ojensi
kätensä abbé de Chaulien runokokoelmaa kohti ja alkoi joutessaan lukea
neiti Delaunaylle omistettuja säkeitä, joista Malezieux oli hänelle
puhunut. Ne herättivät hänessä uutta kiinnostusta sen jälkeen kun hän
tunsi henkilön.[64]

Lukemisesta oli tuloksena, että chevalier — samalla kun hymyili kelpo
abbén kahdeksankymmenvuotiaalle rakkaudelle — havaitsi, että hänellä,
runoilijaa kenties onnettomampana, oli sydän aivan tyhjänä. Nuoruus,
miehuullisuus, hyvä ulkomuoto, ylväs ja seikkailunhaluinen mieli olivat
hänelle tuottaneet montakin kaunista voittoa. Mutta siinä kaikessa
hän ei ollut koskaan antanut muuta kuin mitä hänellekin tarjottiin —
ohimeneviä suhteita. Vähän aikaa hän oli uskonut rakastavansa rouva
d'Avernea ja saavansa vastarakkautta. Epävakaiselle kaunottarelle tämä
suuri intohimo ei ollut vastannut jalokivillä somistettua kukkavihkoa
ja sitä turhamaisuuden tyydytystä, että oli tullut miellyttäneeksi
regenttiä. Ennen sen uskottomuuden ilmenemistä chevalier oli luullut,
että sellainen kolttonen syöksisi hänet epätoivoon. Se oli tapahtunut
ja hän oli saanut siitä todisteen. Hän oli ryhtynyt kaksintaisteluun,
koska siihen aikaan tapeltiin mistä hyvänsä aiheesta, mikä
todennäköisesti johtui ankarasta kaksintaistelukiellosta. Sitten hän
oli lopuksi tajunnut, kuinka vähäinen sija hänen sydämessään oli tuolla
suurella intohimolla, jonka hän kuitenkin oli luullut täyttäneen sen
kokonaan.

On kyllä totta, että viime päivien tapaukset olivat pakostakin
suunnanneet hänen mielensä muihin ajatuksiin, mutta chevalier ei
salannut itseltään, että niin ei olisi käynyt, jos hän olisi ollut
todellisesti rakastunut.

Suuri epätoivo olisi tuskin sallinut hänen lähteä naamiotanssiaisiin,
ja jollei hän olisi sinne mennyt, ei tätä nopeata ja aavistamatonta
tapahtumasarjaa olisi kehittynyt. Kaikesta tästä johtui chevalierille
vakaumus, että hän oli aivan kykenemätön suureen intohimoon. Niinpä
hän nousi seisaalle, asteli huoneessaan kolme kierrosta valloittajan
ilmein, huokaisi syvään ajatellessaan, kuinka etäiseen aikaan nämä
kauniit mielikuvat luultavasti siirtyisivät, ja palasi verkkaisin
askelin peilin äärestä nojatuolia kohti.

Silloin hän huomasi, että vastapäinen ikkuna, joka oli tunti sitten
ollut niin suljettu oli nyt avattu selkosen selälleen. Hän seisahtui
koneellisesti, siirsi ikkunaverhoa sivulle ja siirsi katseensa
huoneeseen.

Se oli kaikesta päättäen naisen asunto. Ensiksikin pisti silmään
kirjailutyö ikkunan lähellä, johon nojasi kahdella sirolla ja sorealla
käpälällä sievä valkoisen- ja ruskeankirjava pikku vinttikoira
uteliaasti tähyillen kadulle. Perällä oli ikkunaa vastapäätä klavesini
avoinna kahden harmonin välissä. Kukikkaan paperin peittämillä
seinillä riippui muutamia pastellimaalauksia puisissa kehyksissä.
Niiden mustalla pohjalla erotti ohuen kultaviirun, ja seinäpaperien
kaltaisilla kuvioilla olivat somistetut myös karttuuniuutimet noiden
musliniverhojen takana, jotka oli niin huolellisesti sovitettu
ikkunaruutuja suojaamaan. Toisesta, raollaan olevasta ikkunasta
näkyivät alkovin uutimet, arvatenkin makuusijaa verhoten. Muu kalusto
oli äärimmäisen yksinkertaista, mutta viehättävän sopusointuista, mikä
ilmeisesti johtui pikku asumuksen vaatimattoman haltijan hyvästä mausta.

Joku vanha vaimo lakaisi, tomutti ja järjesteli siellä, käyttäen
valtiattaren poissaoloa tähän talousaskareeseen, sillä huoneessa ei
näkynyt ketään muuta, ja oli kuitenkin selvää, että hän ei ollut sen
asukas.

Vinttikoiran suuret silmät olivat harhailleet joka taholle sellaista
ylimyksellistä välinpitämättömyyttä ilmaisten kuin tälle eläimelle
on ominaista, mutta äkkiä sen katse näytti saavan eloa. Se kurkotti
päätänsä ulos ja sitten ihmeellisen keveästi ja taitavasti hyppäsi
ikkunalaudalle ja istuutui heristäen korviaan ja kohottaen toisen
etukäpälänsä. Chevalier oivalsi näistä merkeistä, että pienen kamarin
asukas lähestyi, ja avasi heti ikkunansa. Kovaksi onneksi oli jo
myöhäistä, kadulla ei näkynyt ketään. Samassa vinttikoira loikkasi
ikkunalaudalta lattialle ja juoksi ovelle. Siitä saattoi päätellä, että
nuori nainen nousi portaita, ja saadakseen rauhassa katsella häntä
d'Harmental kavahti taaksepäin ja kätkeytyi uutimensa suojaan, mutta
samassa vanha vaimo tulikin sulkemaan ikkunan. Chevalier ei ollut
valmistautunut sellaiseen loppuun ja tunsi suurta pettymystä. Hänkin
veti ikkunansa kiinni ja palasi nojatuoliinsa.

Tämä ei ollut kovinkaan huvittavaa, ja silloin hän — toveruuteen
tottuneena ja tavanomaisesti hyörittyään seuraelämän keskellä — tunsi
kuinka yksinäisyys alkaisi häntä painaa, jos tämä eristäytyminen
pitkistyisi. Hän muisti, että hänkin oli joskus soittanut klavesinia
ja harjoitellut piirtämistä, ja hänestä tuntui, että hän saisi aikansa
kulumaan kärsivällisesti, jos hänellä olisi pienikin spinetti[65] ja
joitakin pastellipuikkoja. Hän soitti luokseen ovenvartijan ja tiedusti
häneltä, mistä nuo välineet voisi hankkia.

Mies vastasi, että kaikki kaluston lisääminen tietysti kuului asukkaan
tiliin ja että klavesinin saisi kyllä vuokratuksi; pastellipuikkoja
taasen myytiin paperikaupassa, joka sijaitsi Rue de Cléryn ja Rue
de Gros-Chenetin kulmassa. D'Harmental antoi ovenvartijalle kaksi
louisdoria ja selitti, että hän halusi puolen tunnin kuluessa saada
spinetin ja kaikki piirustustarpeet. Iso kultaraha oli peruste,
jonka tehokkuuden hän oli useastikin todennut. Sitten hän kuitenkin
moitti itseään siitä, että oli tällä kertaa sen käyttämisellä
osoittanut kevytmielisyyttä, joka ei soveltunut hänen näennäiseen
asemaansa. Hän kutsui ovenvartijan takaisin ja huomautti tälle, että
hän luonnollisesti tarkoitti saavansa louisdoreillaan klavesinin
vuokrankin maksetuksi kuukauden ajalta, eikä vain piirustuspaperia ja
pastellipuikkoja. Ovenvartija selitti, että oikein yrittäen ja ikään
kuin omaan laskuun tinkien se juuri oli mahdollista, mutta että hänen
varmasti täytyisi maksaa kuljetuksesta erikseen. D'Harmental suostui
siihen. Puolen tunnin kuluttua hänellä oli haluamansa välineet. Siinä
määrin oli Pariisi jo ihmekaupunki jokaiselle loihtijalle, jolla oli
kultainen taikasauva.

Palattuaan alakertaan ovenvartija huomautti vaimolleen, että jos
neljännen kerroksen nuori mies ei ollut tarkempi rahoistaan, hän voisi
tuottaa omaisilleen häviön, ja näytti aviokumppanilleen kahta kuuden
frangin rahaa, jotka hän oli säästänyt vuokralaisen louisdoreista.
Vaimo otti rahat miehensä kädestä, syyttäen hänen olevan päissään,
ja talletti ne vanhojen vaatekappaleiden röykkiössä piiloteltuun
nahkamassiin, surkutellen niiden isien ja äitien kovaa onnea, jotka
ahertavat tuollaisten tuhlarien hyväksi.




RUE DU TEMPS-PERDUN PORVARI


D'Harmental oli istuutunut spinettinsä ääreen ja paineli koskettimia
parhaansa mukaan. Kauppias oli noudattanut tunnollisuutta ja lähettänyt
hänelle melkein vireessä olevan soittimen, niin että chevalier havaitsi
menestyvänsä oivallisesti ja alkoi uskoa olevansa synnynnäisesti
musikaalinen, jonka lahjakkuuden kehittymiselle oli tarvittu vain
sellaisia olosuhteita kuin hänellä nyt oli. Epäilemättä siinä oli
vähän perääkin, sillä keskellä mitä häikäisevintä juoksutusta hän
huomasi kadun toisella puolella viiden pikku sormen hieman kohottavan
ikkunaverhoa tarkastellen, mistä tuo harvinainen soitto kuului. Pahaksi
onneksi noiden viiden pikku sormen näkeminen sai chevalierin unohtamaan
soittonsa ja nopsasti kääntymään tuolilla siinä toivossa, että hän
näkisi käden takana kasvotkin. Se huonosti harkittu yritys oli onneton.
Uteliaisuudestaan ilmi tullut pienen kamarin valtiatar pudotti uutimen
paikoilleen. Tuollaisen kainouden närkästyttämä d'Harmental meni
sulkemaan ikkunansa, ja koko lopun päivää hän nyrpeili naapurilleen.

Ilta kului piirustelussa, lueskelussa ja klavesinin soittelussa.
Chevalier ei olisi milloinkaan uskonut, että tuntiin meni niin monta
minuuttia ja päivään niin monta tuntia. Kello kymmeneltä hän soitti
ovenvartijaa, antaakseen hänelle määräyksiä huomispäivää varten. Mutta
ovenvartija ei vastannut. Hän oli jo makuulla. Rouva Denis oli puhunut
totta, hänen talonsa oli rauhan tyyssija. D'Harmental käsitti nyt, että
oli ihmisiä, jotka menivät vuoteeseen silloin kun hänellä oli tapana
nousta vaunuihin vieraskäyntejänsä aloittamaan. Hän johtui paljon
ajattelemaan tuon onnettoman yhteiskuntaluokan kummallisia tapoja,
he eivät tunteneet Oopperaa eikä pikkuillallisia, vaan nukkuivat
yönsä ja valvoivat päivänsä. Hän tuumiskeli, että piti tulla Rue du
Temps-Perdulle sellaista nähdäkseen ja päätti huvittaa ystäviänsä
muistelmillaan.

Yksi seikka hänelle kuitenkin tuotti mielihyvää, nimittäin että
naapuri valvoi kuten hänkin. Se osoitti ylempää hengentasoa kuin Rue
du Temps-Perdun asukkailla ylipäätään oli. D'Harmental luuli vielä,
että voitiin valvoa ainoastaan haluttomana nukkumaan tai halukkaana
huvitteluun. Hän unohti ne, jotka valvovat pakosta.

Keskiyön hetkellä valo sammui vastapäisessä kamarissa, ja d'Harmental
päätti vuorostaan heittäytyä makuulle.

Seuraavana päivänä ilmestyi abbé Brigaud jälleen kello kahdeksalta,
tuoden Cellamaren ruhtinaan salaisen poliisin toisen raportin. Se
kuului seuraavasti:

 "_Kello kolme aamulla_.

 Eilispäivän säännöllisen viettämisen perusteella herra regentti on
 käskenyt herättää hänet yhdeksältä.

 Hän vastaanottaa pukeutumistunnillaan eräitä määrättyjä henkilöitä.

 Kello kymmenestä puoleenpäivään on julkinen audienssi.

 Kahdestatoista kello yhteen herra regentti työskentelee
 vakoilutoiminnassaan La Vrillièren ja Leblancin kanssa.

 Yhdestä kahteen hän avaa kirjeitä Torcyn[66] kanssa.

 Puoli kolmelta hän menee holhousneuvoston istuntoon ja käy
 tervehtimässä kuningasta.

 Kello kolmelta hän lähtee Rue de Seinen pallopelisaliin vastaamaan
 Brancasin ja Canillacin kanssa herttua de Richelieun, markiisi de
 Broglien ja kreivi de Gacén haasteeseen.

 Kello kuusi hän saapuu Luxemburg-palatsiin herttuatar de Berrin[67]
 illallisvieraaksi ja viipyy koko illan.

 Sieltä hän tulee takaisin Palais-Royaliin _vartijoitta_, ellei
 herttuatar de Berri toimita hänelle saattuetta omasta väestään."

— Hitto, _vartijoitta_, hyvä abbé! Mitä ajattelette siitä? virkkoi
d'Harmental, samalla ryhtyen pukeutumaan. — Eikö herahda vesi
kielellenne?

— Ilman vartijoita kylläkin, vastasi abbé, — mutta matkassaan
lakeijat, ratsaspalvelijat, kuski, kaikki väkeä, joka tosin ei
suurestikaan nouse tappeluun, mutta parkuu pahasti. Oh, malttia,
malttia, nuori ystäväni! Onko teillä siis kova kiire päästä Espanjan
grandiksi?

— Ei, hyvä abbé, mutta minulla on kiire päästä asumasta
ullakkokamarissa jossa minulta puuttuu kaikki ja täytyy palvella
itseään, kuten näette. Enkö olisi millänikään joutuessani käymään
levolle kello kymmeneltä illalla ja aamulla pukeutumaan ilman
kamaripalvelijaa?

— Mutta teillä on toki musiikki, huomautti abbé kallistaen korvaansa.

— Kas tosiaankin! virkahti d'Harmental. — Avatkaapa ikkuna, abbé,
olkaa hyvä, jotta minun nähdään vastaanottavan hyvää seuraa. Se tekee
edullisen vaikutuksen naapureihini.

— Heh, heh, heh, tuumi abbé täytettyään chevalierin pyynnön, — tuohan
ei ole yhtään hullumpaa.

— Mitä, eikö hullumpaa! arveli d'Harmental vuorostaan. - - Mutta sehän
on aivan erinomaista! _Armidaa_,[68] toden totta! Enpä olisi uskonut
tapaavani sellaista neljännessä kerroksessa, ja Rue de Temps-Perdun
varrella!

— Ennustanpa, chevalier, sanoi abbé, — että jos laulajatar on nuori
ja sievä, meidän on viikon kuluttua yhtä vaikea saada teitä lähtemään
täältä kuin nyt jäämään tänne.

— Hyvä abbé, tuumi d'Harmental päätänsä pudistaen, — jos teidän
poliisinne olisi yhtä tarkka kuin ruhtinaan, niin tietäisitte, että
olen pitkäksi aikaa parantunut rakastelemisesta, ja todistuksena siitä
on tämä. Älkää uskokokaan, että minä vietän päiväni huokailussa —
päinvastoin pyydän teitä lähdettyänne toimittamaan minulle jonkin
piirakantapaisen ja tusinan pullollista oivallisia viinejä. Jätän
valinnan teille, tietäen että olette asiantuntija. Sitäpaitsi ne teidän
lähettäminänne osoittavat holhoojan huomaavaisuutta. Minun ostaminani
ne merkitsisivät kasvatin mässäilyä, ja minun täytyy varjella
maalaismainettani madame Denisin silmissä.

— Niin kylläkin. En kysy vaikutintanne, se on oma asianne.

— Teette oikein, hyvä abbé, tämä tapahtuu hankkeemme hyväksi.

— Tunnin kuluttua ovat piirakka ja viinit täällä.

— Milloin näen teidät jälleen?

— Luultavasti huomenna.

— Huomiseen siis.

— Lähetätte minut matkoihini?

— Odotan erästä.

— Hyvän asian vuoksi jälleenkin?

— Sen takaan. Menkäähän, Herran haltuun!

— Muistakaa, että naisen takia meidät karkoitettiin maallisesta
paratiisista. Varokaa naista!

— Amen! vahvisti chevalier, kädenviittauksella vielä hyvästellen
Brigaudia.

D'Harmental tosin piti kiirettä hänen lähdöllään, kuten kelpo abbé
oli huomauttanut. Hänen suuri musiikinharrastuksensa, jonka hän oli
vasta eilen keksinyt, oli edistynyt siinä määrin, että hän ei suonut
minkään häiritsevän kuunteluaan. Sikäli kuin ikkuna yhä suljettuna
päästi chevalierin kuuluviin sekä soittimen että laulun säveliä, hänen
naapurillaan ilmeni erikoista musikaalista kykyä. Sormitus oli varmaa,
ääni oli vieno, vaikkakin kantava, ja korkeissa sävelissä se sai sen
syvän värähtelyn, joka ilmaisee tunteellista sydäntä. Hyvin vaikean
ja erinomaisesti esitetyn jakson jälkeen d'Harmental ei voinutkaan
olla taputtamatta käsiään ja huutamatta: — Hyvä! Valitettavasti
tämä voitto, johon esittäjä ei ollut yksinäisyydessään tottunut, ei
rohkaissut häntä, vaan näkyi niin säikäyttävän, että klavesini ja laulu
vaikenivat samassa silmänräpäyksessä, ja täydellinen hiljaisuus seurasi
äkkiä sävelmää, jolle chevalier oli niin varomattomasti ilmaissut
suosiollisuuttaan.

Sen sijaan hän näki yläpuolella olevan kamarin oven avautuvan. —
Ensin pistäytyi esiin ojennettu käsi, joka nähtävästi tutkisteli
säätä. Tämä ilmeni kaikesta päättäen tyydyttäväksi, sillä kättä
seurasi melkein heti pää, jota peitti pieni karttunilakki sidottuna
otsalle sinipunaisella silkkinauhalla. Pää oli vain edeltäjänä
piankin esittäytyvälle eturuumiille, joka oli verhottu yöröijyn
kaltaiseen aamunuttuun, tämä oli samaa kangasta kuin lakki. Yhä
vieläkään ei chevalier tuosta kaikesta kyennyt tarkoin päättelemään,
kumpaista sukupuolta tämä edusti. Vihdoin kahden pilven lomasta
pujahtanut päivänsäde tuntui rohkaisevan pengermän arastelevaa
asukasta pistäytymään kokonaan ulos. Silloin d'Harmental mustista
sametti-polvihousuista ja kailaviksi kudotuista sukista tunsi
näyttämölle ilmestyneen henkilön miespuoliseksi.

Hän oli puutarhan hoitelija.

Edellisten päivien huono sää oli kai estänyt hänen aamujaloitteluaan,
niin että hän ei ollut saanut pidetyksi tavanomaista huolta
puutarhastaan, sillä hän alkoi siellä ilmeisen levottomasti
tarkastella, olivatko tuuli ja sade tuottaneet siellä tärviötä. Mutta
hänen tarkastettuaan perinpohjaisesti suihkulähdettä, luolaa ja
lehtimajaa, puutarhurin rehdit kasvot kirkastuivat ilosta niin kuin
sääkin oli muuttunut aurinkoiseksi. Hän ei ollut ainoastaan huomannut,
että kaikki oli paikallaan, vaan hänen säiliönsäkin oli tulvimassa
yli. Niinpä hän päätti voivansa suoda itselleen sen mielihyvän, että
pani suihkulähteen toimimaan, jollaista tuhlaavaisuutta hän kuningas
Ludvig XIV:n antaman esimerkin mukaan muuten salli itselleen vain
sunnuntaisin. Hän väänsi hanaa, ja viikkosuihku kohosi majesteettisesti
neljä tai viisi jalkaa korkealle.

Kelpo mies sai siitä niin suurta iloa, että innostui hyräilemään vanhaa
pastoralia, jolla d'Harmentalia oli tuuditeltu, ja toistellen:

    Anna mun mennä, —
    jalkani, lennä
    leikkihin Metsolan impien kanssa!

hän juoksi ikkunaan ja huusi kovalla äänellä kahdesti: — Bathilde!
Bathilde!

Chevalier oivalsi silloin, että viidennen ja neljännen kerroksen
parihuoneet oli sovellettu yhdeksi huoneistoksi ja että puutarhurin ja
musiikinharrastajattaren välillä oli jokin suhde. Mutta ajatellessaan,
ettei jälkimmäinen kainoutensa takia, varmaan tulisikaan pengermälle,
jos hän jäisi ikkunaansa, hän erinomaisen huolettomasti sulki sen,
jättäen kuitenkin uutimiin pikku raon, josta saattoi taampana katsella
kaikkea.

Hän oli arvannut oikein. Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunapuitteisiin
viehättävä nuoren tytön pää. Mutta kun alue, jolle hänen kutsujansa
oli niin miehuullisesti uskaltautunut, oli varmaan liian kostea, ei
neito mitenkään tahtonut tulla edemmäksi. Pikku vinttikoira oli yhtä
arka kuin valtiattarensakin ja jäi hänen luokseen, valkoiset etukäpälät
ikkunalaudalle nostettuina ja kieltävästi puistellen päätänsä kaikelle
kehottelulle, jolla sitä houkuteltiin pitemmälle kuin sen emäntä oli
tahtonut tulla.

Miekkosemme ja nuoren tytön kesken syntyi muutaman minuutin puhelu.
D'Harmental sai siten tilaisuuden tarkastella häntä sitäkin
häiriintymättömämmin, kun hänen suljettu ikkunansa salli nähdä
kuulematta.

Hän näkyi tulleen siihen viehättävään elämänvaiheeseen, jolloin nainen
lapsuudesta nuoruuteen siirtyen saa kaikki kukkivaksi sydämessään ja
kasvoillaan, tunteen, sulon ja kauneuden. Ensi silmäyksellä näki,
että hän ei ollut alle kuudentoista eikä yli kahdeksantoista. Hänessä
ilmeni kummallinen kahden rodun sekoitus: hänellä oli englannittaren
vaaleat hiukset, himmeä hipiä ja aaltoileva kaula, mutta espanjattaren
mustat silmät, korallihuulet ja helmiäishampaat. Kun hän ei käyttänyt
valkoista eikä punaista ihomaalia ja hiusjauhe oli tänä aikana vasta
alkanut tulla muotiin ja olikin muuten vain ylimystön naisille kuuluva,
kuvasteli hänen ihonsa omaa raikkauttaan, eikä mikään pilannut hänen
tukkansa kaunista kimmellystä.

Chevalier ihastui haltioituneeksi. Hän ei tosiaankaan ollut eläissään
nähnyt muuta kuin kahta lajia naista, Nivernaisin vantteria ja
pyyleviä maalaistyttöjä, isojalkaisia, isokätisiä, lyhythameisia ja
metsästystorven näköisissä päähineissä esiintyviä, ja pariisilaisen
aatelin edustajia, epäilemättä kauniita, mutta sitä kauneutta riudutti
valvominen, huvittelu, joka sai heidät muistuttamaan kukkia näiden
vain harvoin tavatessa siimeksestään auringon säteitä tai kohdatessa
aamun ja illan elvyttävää raikkautta yksinomaan kuuman ansarin ruutujen
rakosista. Hän ei siis tuntenut tätä porvarillista tyyppiä, niin
sanoaksemme seurapiirien ja maalaisväestön välimuotoa, jolla on toisen
kaikki soreus ja toisen raikas terveys. Niinpä hän jäikin naulituksi
paikalleen, ja vielä kauan sen jälkeen, kun nuori tyttö oli vetäytynyt
takaisin, pysyivät hänen katseensa tähdättyinä ikkunaan, johon tuo
ihmeellinen näky oli ilmestynyt.

Avautuvan oven narina toinnutti hänet hurmiostaan: abbé Brigaudin
piirakka ja viinit tuotiin juhlallisesti chevalierin ullakkokamariin.
Noiden muonavarojen näkeminen palautti hänen mieleensä, että hänellä
oli tällä hetkellä muuta tehtävää kuin antautua unelmointiin ja että
hän oli hyvin tärkeätä asiaa varten kutsunut puheilleen kapteeni
Roquefinetten. Hän veti kellon taskustaan ja huomasi, että se näytti
jo kymmentä. Sehän oli sovittu hetki. Hän lähetti ruokatavarain tuojan
menemään heti kun tämä oli ne laskenut pöydälle, ja otti omaksi
huolekseen muun palveluksen, jotta hänen ei tarvinnut sekaannuttaa
ovenvartijaa pikku hommiinsa, ja uudestaan avaten ikkunansa hän alkoi
vaania kapteeni Roquefinetten näyttäytymistä.




LIITTOSOPIMUS


Hän oli tuskin ehtinyt havaintopaikalleen, kun näki arvoisan kapteenin
pistäytyvän esille Rue du Gros-Chenetiltä, nokka pystyssä, käsi
lanteella ja käynti sotaisena ja päättäväisenä. Hänen hattunsa oli
sellainen ilmapuntari, josta tuttavat saattoivat tuntea herran salaisen
finanssiaseman. Varallisuuden päivinä se oli laskettu hänen päähänsä
yhtä tanakasti kuin pyramidi alustalleen, mutta nyt se oli taas saanut
sen ihmeellisen kaltevuuden, joka oli pistänyt paroni de Valefin
silmään. Yksi sen kolmesta kolkasta melkein kosketti oikeata olkapäätä,
samalla kun vastapäinen kolkka olisi voinut antaa Franklinille
ukkosenjohdattimen ensi ajatuksen neljäkymmentä vuotta varemmin, jos
Franklin olisi kohdannut kapteenin.

Käveltyään kolmanneksen katua hän kohotti päänsä, niin kuin oli
sovittu, ja keksi chevalierin juuri yläpuolellaan. Odottava ja
odotettu vaihtoivat keskenään merkin, ja punnittuaan välimatkoja
varsin strategisella silmäyksellä ja saatuaan selon ovesta, jonka
täytyi vastata ikkunaa, kapteeni astui rouva Denisin rauhaisan talon
kynnyksen yli yhtä tuttavallisesti kuin kapakkaan. Chevalier puolestaan
sulki ikkunansa ja veti mitä huolellisimmin kaihtimet eteen. Tahtoiko
hän estää kaunista naapuriaan näkemästä häntä kapteenin seurassa? Vai
kapteeniko ei olisi saanut nähdä neitoa.

Hetken kuluttua d'Harmental kuuli kapteenin askeleet ja kuuluisan
miekan kalahtelun porraskaiteeseen. Kolmanteen kerrokseen päästyään,
ainoan valaistuksen tullessa alhaalta, kapteeni joutui pulaan,
tietämättä pitikö pysähtyä vai jatkaa nousua. Hän yskähteli
merkitsevään tapaan, mutta kun etsittävä ei näkynyt käsittävän sitä
vetoomusta hän virkkoi:

— Chevalier, kun te luultavasti ette halunnut minua tänne taittamaan
niskaani niin avatkaahan ovenne tai laulakaa, jotta minua opastaa
taivaan valo tai äänenne sointu. Muutoin olen eksyksissä, en enempää
tai vähempää kuin Teseus labyrintissä.

Ja kapteeni alkoi itse hoilottaa täyttä kurkkua:

    Ariadne[69] impynen,
    saanhan sulta keräsen,
    sen-sen-sen, sen sen, sen.

Chevalier juoksi avaamaan oven.

— Parahiksi, haastoi kapteeni, joka alkoi näkyä puolihämyssä. —
Kyyhkyslakkanne tikkaat ovat hiton pimeät. Mutta tässä lopultakin
olen, tunnussanalle uskollisena, vankkana vartiopaikalla, täsmällisenä
kohtauksessa. Pumppuhuoneen tornikello löi kymmenen juuri kun tulin
Pont-Neufillä.

— Niin, te olette sananne pitävä, huomaan sen, myönsi chevalier
ojentaen kapteenille kätensä. — Mutta tulkaa nopeasti sisälle, jotta
naapurini eivät kohdista teihin huomiota.

— Siinä tapauksessa minä olen mykkä, takasi kapteeni. — Ja olettepa,
hän lisäsi viitaten pöydälle levitettyihin piirakkaan ja pulloihin, —
keksinytkin tepsivän keinon suuni sulkemiseksi.

Chevalier veti oven kiinni kapteenin jälkeen ja kiersi avainta lukossa.

— Ahaa, salaperäisyyttä? Oivallista, — minä pidän salahommista.
On melkein aina jotakin ansaittavana sellaisten ihmisten parissa,
jotka aloittavat sanomalla: shh! Ette mitenkään olisi voinut kääntyä
sopivamman miehen puoleen kuin nöyrimmän palvelijanne, jatkoi kapteeni
palaten jumalaistarulliseen puheenlaatuunsa. — Näette minussa
vaiteliaisuuden jumalan Harpokrateksen jälkeläisen. Älkää siis
kursailko.

— Hyvä on, kapteeni, virkkoi d'Harmental, — sillä tunnustan teille,
että minulla on puhuttavaa kyllin tärkeistä asioista, vaatiakseni
ennakolta vaitioloanne.

— Sen lupaan, chevalier. Antaessani pikku Ravennelle opetusta näin
silmännurkastani teidän käyttelevän miekkaanne harrastelijan tavoin,
ja urheat miehet miellyttävät minua. Ja sitten te kiitokseksi pikku
palveluksesta, lahjoititte minulle sadan louisdorin arvoisen hevosen,
ja minä pidän anteliaista ihmisistä. Kun siis olette kaksinkertaisesti
minun mieheni, niin miksenpä minä olisi kertaalleen teidän?

— Kas niin, tuumi chevalier, — huomaan että voimme ymmärtää toisiamme.

— Puhukaa, minä kuuntelen, kehotti kapteeni omaksuen vakavimman
sävynsä.

— Kuuntelette paremmin istualla, hyvä vieraani. Käykäämme pöytään ja
haukatkaamme aamiaista.

— Saarnaatte kuin pyhä Johannes Krysostomos, chevalier, kiitti
kapteeni päästäen irti miekkansa ja laskien sen klavesinille
hattunsa viereen. — Siitä johtuu, hän jatkoi istuutuen vastapäätä
d'Harmentalia, — ettei voi lainkaan olla eri mieltä teidän kanssanne.
Tässä ollaan, määritelkää manööveri, ja minä suoritan sen.

— Maistakaa tätä viiniä sillä aikaa kun minä käyn käsiksi piirakkaan.

— Oikein, vahvisti kapteeni. — Jakakaamme voimat ja nujertakaamme
vihollinen erillämme. Sitten liitymme jälleen yhteen, tuhotaksemme
rippeet.

Ryhtyen panemaan täytäntöön tätä teoriaa kapteeni tarttui umpimähkään
pullon kaulaan, nykäisi pois korkin ja kaatoi lasinsa täyteen sekä
kulautti sen alas kurkustaan niin nopeasti, että olisi voinut luulla
hänen saaneen luonnolta aivan erikoisen lahjan.

— Ohoh, hän puheli maiskuttaen kieltään ja laskien lasin pöydälle
kunnioittavan verkkaisesti, — mitä minä arvoton nyt teinkään. Kumoan
kitaani nektaria kuin sakkamehua, ja aivan aterian alussa! Ah, hän
jatkoi kaataen samasta pullosta toisen lasillisen ja pudistellen
päätänsä. — Roquefinette veikkonen, sinä alat vanheta! Kymmenen
vuotta takaperin olisit ensimmäisestä kitalakeasi koskettaneesta
tipasta tiennyt, mitä olit saamassa, mutta nyt tarvitset useita kokeita
arviointiin. Terveydeksenne, chevalier!

Tällä kertaa kapteeni varovampana nautti lasillisensa hitaasti,
tyhjentäen sen vasta kolmella kulauksella ja räpyttäen silmiään
tyytyväisyyden merkiksi. Sitten hän lausui:

— Se on ermitagelaista vuodelta 1702, Friedlingenin taistelun
vuodelta! Jos hankkijallanne on enemmälti tällaista ja hän myöntää
luottoa, niin antakaapa minulle hänen osoitteensa: lupaan hänelle
ahkeran asiakkaan!

— Hankkijani ei ainoastaan myönnä luottoa, kapteeni, ilmoitti
chevalier luisuttaen valtavan piirakkalevyn pöytätoverinsa lautaselle,
— vaan antaa sitä ystävilleen ilmaiseksi.

— Oi sitä kelpo miestä! huudahti kapteeni liikutettuna. Ja oltuaan
ääneti tuokion, hän laski molemmat kyynäspäänsä pöydälle ja huomautti
katsellen d'Harmentalia ovelasti veitsensä ja haarukkansa lomitse:

— Puuhataan siis salaliittoa, hyvä chevalier, ja onnistumiseen
nähtävästi tarvitaan palvelusta tältä vähäpätöiseltä kapteeni
Roquefinetteltä?

— Kuka teille on sitä sanonut, kapteeni? keskeytti chevalier
väkisinkin hätkähtäen.

— Kukako? Piru vieköön, hyväkin arvoitus ratkaistavana! Mies
lahjoittelee sadan louisdorin hevosia, juo tavallisissa tilaisuuksissa
viiniä, jota pullo maksaa pistolin, ja asuu Rue de Temps-Perdun
ullakkokamarissa — mitä hittoa hän tekee, ellei vehkeile?

— No niin, kapteeni, myönsi d'Harmental nauraen, — en yritä kieltää.
Olette hyvinkin saattanut arvata paikalleen. Pelottaako teitä
salaliitto? hän jatkoi täyttäen vieraansa lasin.

— Pelottaako! Kuka väittää, että mikään maailmassa pelottaisi kapteeni
Roquefinetteä?

— En minä, kapteeni, koska teitä tuntematta, pelkästään satunnaisen
näkemisen perusteella ja pari sanaa vaihdettuamme, hain teidät käsiini,
jotta saisin apulaisen.

— Kah, se merkitsee, että jos teidät hirtetään kaksikymmentä jalkaa
korkealle, minulle riittää kymmenen, siinä kaikki.

— Hitto, kapteeni, tuumi d'Harmental kaataen hänelle uuden lasillisen,
— jos alun pitäen katselisi asioita niiden väärältä puolelta, niin
kuin te teette, ei saisi milloinkaan ryhdytyksi mihinkään.

— Koska puhuin hirsipuusta? vastasi kapteeni. — Mutta se ei osoita
mitään. Mitä on hirsipuu filosofin silmissä? Yksi tuhannesta elämän
jättämistavasta ja varmasti vähiten kiusallinen. Näkee hyvin, että
te ette koskaan ole katsellut sitä mahdollisuutta, koska kammoatte
sitä. Ja aatelisarvonsa todistamalla voi sitä paitsi saada kaulansa
katkaistuksi kuten herra de Rohan.[70] Näittekö herra de Rohanin
mestausta? jatkoi kapteeni katsoen d'Harmentalia suoraan silmiin. —
Hän oli pulska nuori mies kuten tekin, suunnilleen teidän ikäisenne.
Hän puuttui vehkeilyyn, kuten te tahdotte tehdä, mutta yritys meni
myttyyn. Sattuuhan erehdys kenelle hyvänsä. Hänelle kyhättiin
kaunis musta lava, sitten hänen sallittiin kääntyä ikkunaan jossa
hänen rakastajattarensa katseli, ja lopuksi häneltä leikattiin
saksilla paidankaulus. Mutta pyöveli oli kohelo, tottunut hirttämään
eikä mestaamaan, niin että hänen täytyi huitaista kolmasti kaulan
katkaisemiseksi, eikä hän sittenkään suoriutunut urakasta ennen kuin
veti vyöstään puukon ja sillä sai viimein pään hivutetuksi irti...
Kas vain, te olette miehuullinen! jatkoi kapteeni havaitessaan,
että chevalier oli kuunnellut hirmuisen mestauksen kuvausta
värähtämättömästi. — Tuohon käteen, minä olen miehenne. Ketä vastaan
juonemme punotaan? Onko kysymyksessä Mainen herttua? Onko kysymyksessä
Orleansin herttua? Pitääkö nilkulta katkaista toinen koipi? Pitääkö
sokealta puhkaista toinen silmä?[71] Olen valmis.

— Ei mitään sellaista, kapteeni, ja jos Jumala suo, ei tule lainkaan
vuodatetuksi verta.

— Mitä siis asia koskee?

— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Mantuan herttuan sihteerin
ryöstöstä?

— Matthiolin?

— Niin.

— Minähän tunnen sen jutun paremmin kuin kukaan. Olin katselemassa,
kun hänet vietiin Pigneroliin. Chevalier de Saint-Martin ja herra de
Villebois sen kaappauksen panivat toimeen, saivat kolmetuhatta livreä
kumpainenkin, itselleen ja miehilleen.

— Se oli varsin keskinkertainen maksu, sanoi d'Harmental väheksyvästi.

— Niinkö teistä, chevalier? Kuitenkin kolmetuhatta livreä on sievoinen
summa.

— Te siis olisitte siitä summasta ottanut sen hoitaaksenne?

— Olisin kyllä, vastasi kapteeni.

— Mutta jos teille olisi ehdotettu sihteerin sijasta herttuan
sieppaamista?

— Kas, se olisi ollut kalliimpaa.

— Mutta te olisitte silti suostunut?

— Miksikäs en? Olisin pyytänyt kaksinkertaista palkkiota ja sillä hyvä.

— Ja jos joku sellainen mies, kuin minä, olisin kaksinkertaista summaa
tarjoten sanonut teille: Kapteeni, minä en syökse teitä yksinäisen
vaaran hämäryyteen, vaan taisteluun, jossa minä olen mukana niin kuin
tekin, pannen samalla tavoin alttiiksi nimeni, tulevaisuuteni, pääni,
niin mitä olisitte vastannut sille miehelle?

— Olisin ojentanut hänelle käteni kuten nyt teille. No, mitä asia
koskee?

Chevalier kaatoi viiniä itselleen ja kapteenille.

— Regentin terveydeksi, hän toivotti, — ja saapukoon hän
vahingoittumattomana Espanjan rajalle niin kuin Matthioli päätyi
Pigneroliin!

— Ahaa! sanoi kapteeni kohottaen lasin silmiensä tasalle. Sitten hän
hetken kuluttua jatkoi: — Ja miksipä ei? Ihminenhän regenttikin vain
on. Mutta meitä ei mestata eikä hirtetä: meidät teilataan pyörällä.
Toiselle sanoisin sen olevan kalliimpaa, mutta teille en pidä kahta
hintaa, chevalier. Te annatte minulle kuusituhatta livreä, ja minä
hankin tusinan jämeriä miehiä.

— Mutta luuletteko voivanne luottaa niihin? tiedusti d'Harmental
vilkkaasti.

— Eiväthän he edes saa tietääkään, mistä on kysymys, vastasi kapteeni.
— He luulevat vedonlyöntiä ratkaistavan, siinä kaikki.

— Ja minä, kapteeni, virkkoi d'Harmental avaten pulpettipöydän
laatikon ja ottaen sieltä tuhannen pistolin pussin. — Minä tahdon
teille osoittaa, etten tingi ystävien kanssa. Tässä kaksituhatta livreä
kullassa. Ottakaa ne osasuorituksena onnistumisemme varalta. Jos
yrityksemme ajautuu karille, niin kumpainenkin painuu omalle taholleen.

— Ymmärrättehän, chevalier, vastasi kapteeni ottaen massin ja punniten
sitä kädessään sanomattoman tyytyväisesti, — että minä en rupea teitä
loukkaamaan rahojen laskemisella. Ja milloin kaikki tapahtuu?

— Sitä en vielä tiedä, hyvä kapteeni, mutta jos olette pitänyt
piirakkaa mukiinmenevänä ja viiniä kunnollisena ja suvaitsette
joka päivä pistäytyä luokseni aamiaiselle, kerron teille asioiden
kehittymisen.

— Ei tule enää kysymykseenkään, chevalier, haastoi kapteeni,
— vierailut ovat toistaiseksi päättyneet! Kolmenakin päivänä
peräkkäin kun poikkeaisin tänne, olisivat tuon d'Argensonin poliisit
kintereillämme. Onneksi on häntä vastassa toinen ovela, ja jo
kauan olemme leikkineet kissaa ja hiirtä. Ei, ei, chevalier, tästä
hetkestä toiminnan aloittamiseen asti meitä nähtäköön mahdollisimman
vähän tai mieluummin ei ollenkaan. Teidän katunne ei ole pitkä,
ja kun se toisaalta johtaa Rue du Gros-Chenetille ja toisaalta
Montmartre-kadulle, ei minun edes tarvitse astua jalkaani sille.
Kuulkaahan, hän jatkoi irrottaen olkaruusukkeensa, — ottakaa tämä
nauha. Sinä päivänä, jolloin minua tarvitaan luoksenne, naulatkaa se
ikkunanne ulkopuolelle. Minä ymmärrän silloin yskän ja ilmestyn tänne.

— Mitä, kapteeni! ihmetteli d'Harmental nähdessään kumppaninsa
nousevan ja kiinnittävän miekkansa vyölleen. — Lähdettekö lopettamatta
pulloa! Mikä on vikana viinissä, joka vastikään niin suuresti miellytti
teitä, kun nyt näytte sitä halveksivan?

— Juuri mieltymykseni takia minä siitä eroan, ja osoittaakseni, että
minä en sitä halveksi, hän lisäsi täyttäen uudestaan lasinsa, —
sanonkin sille viimeiset jäähyväiset. Terveydeksenne, chevalier! Voitte
kehua, että teillä on siinä oiva laatu! Hm! Ja nyt — ei-ei, se loppuu!
Vettä kulauttelen sen päivän päättymiseen asti, jona olen nähnyt
punaisen ruusukkeen liehuvan ikkunassanne. Koettakaa saada se toimeen
mahdollisimman pian, sillä vesi on sellainen neste, joka soveltuu
rakenteelleni hiivatin huonosti.

— Mutta miksi lähdette näin kiireesti?

— Siksi että tunnen kapteeni Roquefinetten. Hän on kelpo poika, mutta
ollessaan vastapäätä pulloa hänen täytyy juoda, ja juotuaan hänen
täytyy puhella. Ja puhetuulella ollessanne muistakaa tämä. Puhuessaan
paljon tulee lopulta aina sanoneeksi jonkin tyhmyyden. Hyvästi,
chevalier; älkää unohtako tummanpunaista nauharuusuketta. Minä menen
hoitamaan asioitamme.

— Hyvästi, kapteeni, toivotti d'Harmental. — Näen hyvillä mielin,
että minun ei tarvitse kehottaa teitä vaiteliaisuuteen.

Kapteeni teki oikean kätensä peukalolla ristinmerkin suulleen,
painoi hatun tanakasti päähänsä, nosti kuuluisaa miekkaa, jotta
se ei kalahtelisi seiniin, ja laskeutui portaita niin hiljaa kuin
olisi pelännyt jokaisen askeleensa kaiun voivan kiiriä d'Argensonin
virkahuoneeseen.




KIIKKULAUTA


Chevalier jäi yksikseen, mutta äskeisessä kohtauksessa oli
hänelle riittävästi ajattelun aihetta, jotta hänen ei tarvinnut
ikävissään turvautua abbé de Chaulieun runouteen, klavesiiniinsa tai
pastellimaalailuunsa.

Siihen asti olikin chevalier tuntenut itsensä vain puolinaiseksi
antautuneeksi uskaliaaseen yritykseen, jonka onnellisen tuloksen Mainen
herttuatar ja Cellamaren ruhtinas olivat saaneet väikkymään hänen
silmiensä edessä ja jonka verisestä ratkeamismahdollisuudesta kapteeni
oli hänen miehuullisuuttansa koetellakseen luonut niin karmivan kuvan.
Siihen asti hän oli ollut vain ketjun pää. Yhdeltä puolen katkaisemalla
hän olisi päässyt irti. Nyt hänestä oli tullut kahdelta puolelta
kotkattu välirengas, joka liittyi yhteiskunnan ylimpään ja alimpaan
piiriin. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää ollut oma herransa, ja hän
oli kuin Alpeilla eksynyt matkamies, joka seisahtuu keskellä outoa
tietä mittelemään ensi kertaa katseellaan päänsä yläpuolella kohoavaa
vuoria ja jalkojensa juurella ammottavaa laaksoa.

Onneksi chevalierilla oli tyyntä, horjumatonta ja päättäväistä
urheutta. Hän antautui intomielisenä vaaraan, mutta siihen kerran
jouduttuaan punnitsi sitä järkevästi. Siitä johtui, että chevalierin
täytyi olla yhtä vaarallinen kaksintaistelussa kuin salaliitossa, sillä
kaksintaistelussa hänen kylmäverisyytensä käytti edukseen vastustajan
vähäisintäkin virhettä ja salaliitossa hän harkintakyvyllään pystyi
katkeamien sattuessa solmimaan uudestaan noita hienonhienoja lankoja,
joista usein riippuu suurisuuntaisimpienkin hankkeiden onnistuminen.
Madame du Mainella oli sitten aihetta huomauttaa neiti Delaunaylle,
että hän saattoi jo sammuttaa lyhtynsä, koska oikea mies näytti
lopultakin löytyneen.

Mutta tämä mies oli nuori. Hänen sydämensä oli vielä avoin kaikille
ensimmäisen ikäkauden kuvitelmille ja runollisille haaveille. Lapsena
hän oli tuonut seppeleensä äidin helmaan, nuorena miehenä oli hän
rientänyt näyttämään komeaa everstinpukuaan rakastetulleen. Kaikissa
hänen elämänsä yrityksissä oli rakastettu kuva sitten leijaillut hänen
edessään, ja hän oli heittäytynyt vaaroihin varmana siitä, että hänen
sortuessaan joku jäisi suremaan hänen kohtaloaan ja säilyttämään
elossa hänen muistoansa. Mutta hänen äitinsä oli kuollut, ja toinen
nainen, jonka rakkauteen hän oli uskonut, oli pettänyt hänet. Hän tunsi
itsensä yksinäiseksi maailmassa, vain edun kiinnittämänä ihmisiin,
joille hänestä koituisi kiusa sitten kun hän ei enää olisi heidän
välikappaleensa ja jotka — jos häntä kohtaisi epäonnistuminen — eivät
suinkaan murehtisi hänen loppuaan, vaan näkisivät siinä huojennuksen
aihetta.

Tuollaisen eristyneen aseman pitäisi olla suuren vaaran uhatessa
mieluinen jokaiselle miehelle, mutta luontomme itsekkyys on niin
suuri, että se tällaisessa tapauksessa melkein aina tuottaa syvää
alakuloisuutta. Chevalier olisi tällä hetkellä antanut mitä hyvänsä
siitä tiedosta, että joku rakasti häntä, vaikkapa vain koirakin.

Hän oli vaipunut mietteittensä murheellisimpaan vaiheeseen, kun
kävellessään edestakaisin ikkunansa ohitse huomasi naapurin
ikkunan olevan avoinna. Hän pysähtyi äkkiä, ravisti päätänsä kuin
karkoittaakseen synkimmät ajatuksensa ja sitten nojasi kyynärpäänsä
seinään ja tuki päätään kädellään yrittäen ulkoisten esineiden
katselemisella antaa mielialoilleen toisen suunnan.

Hän oli etsinyt muistoilleen vieraita kohteita ja toiveilleen nykyisen
asemansa syrjäytymistä, mutta löysikin vain jatkoa mietiskelylleen.

Nuori tyttö, jonka hän oli nähnyt aamulla, istui ikkunan ääressä,
ottaakseen viimeisiä päivänsäteitä, ja hän valmisti jotakin kirjailun
tapaista. Hänen takanaan oli klavesini avoinna, ja hänen jaloissaan
uinaili tuolilla vinttikoira keveässä unessa. Tämä havahtui
vähäisimmästäkin kadulta nousevasta melusta, heristi korviaan, venytti
soreasti päänsä ikkunalaudan yläpuolelle ja sitten vetäytyi jälleen
makuuasentoon, ojentaen yhden pikku käpälänsä valtiattaren helmaan.
Tuolle kaikelle valoi laskeva aurinko viehättävää hohdetta, joka
tunkeutui kamarin perälle asti kirkastamaan klavesinin vaskikoristeet
ja neulomakehyksen kulmakkeen kultalangat. Muu oli puolihämyssä.

Johtui varmaankin siitä erikoisesta mielialasta, jonka tämä kaikki
oli aiheuttanut, että chevalierista tällöin tuntui siltä kuin
tyynikatseinen ja viehkeä tyttö astuisi hänen elämäänsä kulissien
taakse jääneenä henkilönä, joka saapuu kappaleen toisessa tai
kolmannessa näytöksessä ottamaan osaa toimintaan ja toisinaan
muuttamaan sen kulun. Niistä vuosista saakka, jolloin vielä saa uniinsa
enkeleitä, ei hän ollut nähnyt tuollaista olentoa. Neito oli aivan
erilainen kuin muut hänen näkemänsä naiset. Hänessä yhtyivät kauneus,
avomielisyys ja teeskentelemättömyys niin kuin muutamissa viehättävissä
muotokuvissa joita Greuze ei ole jäljentänyt luonnosta, vaan nähnyt
mielikuvituksensa heijastamina.

Silloin d'Harmental unohti kaikki — hänen epäilemättä alhaisen
syntyperänsä, syrjäkadun, jonka varrella hän asui, hänen kamarinsa
vaatimattomuuden. Näkemällä hänessä ainoastaan naisen ja antaen hänelle
kasvojen mukaisen sydämen chevalier ajatteli, kuinka onnellinen olisi
mies, joka ensimmäisenä panisi tuon sydämen sykähtelemään, näkisi
rakkauden kuvastuvan noista suloisista silmistä ja ensimmäisellä
suudelmalla poimisi noilta raikkailta ja puhtailta huulilta sielun
kukan, sanat "rakastan sinua!"

Sellaisia ovat ne kummalliset vivahteet, joita samat esineet saavat
katselijan aseman muuttumisesta. Viikko takaperin, ylellisyytensä
keskellä, elämänsä vuorotellessa vaarattomasti ravintola-aamiaisen
ja ajometsästyksen, Farolin pallopeli-radalla ratkaistavan
kilpailuerän ja La Fillonin ilotalon mässäilyn vaiheilla, — jos
d'Harmental olisi silloin kohdannut tämän tytön, ei hän varmastikaan
olisi nähnyt muuta kuin viehättävän ompelijattaren, jota olisi
lähettänyt kamaripalvelijansa seuraamaan, sitten seuraavana päivänä
häpeämättömästi tarjotakseen hänelle kenties viisikolmatta louisdoria.
Mutta silloista d'Harmentalia ei enää ollut. Komea keikari,
hienosteleva hullutteleva, hurjasteleva, elämästään varma nuorukainen
oli saanut sijaansa erilleenjoutuneen nuoren miehen, joka yksinään
ja omin voimin samosi hämärässä, ilman ainoankaan tähden opastusta,
ja saattoi äkkiä tuntea maan avautuvan jalkojensa alla tai taivaan
romahtavan päällensä. Tämä mies kaipasi tukea, heikointakin, hän
tarvitsi rakkautta, runollisuutta. Ei ole ihmeteltävää, että hän
etsiessään madonnaa rukoiltavakseen siirsi mielikuvituksessaan tuon
kauniin tytön hänen aineellisesta ja arkisesta piiristään omaan
piiriinsä ja laski hänet menneen palvontansa tyhjälle jalustalle — ei
sellaisena kuin hän varmaankin oli, vaan sellaisena kuin olisi suonut
hänen olevan.

Äkkiä tyttö nosti päänsä, suuntasi katseensa sattumalta suoraan eteensä
ja huomasi ruutujen läpi chevalierin miettivät kasvot. Hänestä näytti
ilmeiseltä, että nuori mies seisoskeli siinä hänen takia ja katseli
häntä. Hänen poskilleen lehahti heti punastus. Hän ei kuitenkaan ollut
huomaavinaan mitään ja painoi jälleen päänsä kirjailutyötä kohti, mutta
kotvasen kuluttua hän nousi, käveli muutamaan kertaan kamarissaan ja
palasi sitten sulkemaan ikkunansa ilman kainostelua, mutta vieläkin
hieman hämillään.

D'Harmental jäi hievahtamattomaksi, ikkunan ummistumisesta huolimatta
edeten siinä kuvittelumaassa, jossa hänen ajatuksensa vaelsivat. Kerran
tai kahdesti hän oli näkevinään naapurin kohottavan kaihdintaan ikään
kuin ottaakseen selville, vieläkö hänet häätänyt tungettelija oli
paikallaan. Lopulta kuului muutamia taitavia ja nopeita näppäyksiä.
Näitä seurasi sulosointuinen sävelmä, ja silloin d'Harmental vuorostaan
avasi ikkunansa.

Hän ei ollut erehtynyt. Hänen naapurittarensa oli todella etevä kyky.
Neito soitti pari kolme kappaletta, liittämättä kuitenkaan omaa
ääntänsä mukaan, ja d'Harmental sai melkein yhtä suurta nautintoa hänen
kuuntelemisestaan kuin äsken näkemisestään. Yhtäkkiä hän pysähtyi
kesken tahtia. D'Harmental otaksui, että soittajatar oli nähnyt hänet
ikkunassa ja tahtoi rangaista häntä uteliaisuudesta tai että keskeytys
johtui jonkun saapumisesta huoneeseen. Hän vetäytyi taemmaksi, mutta
kuitenkin pitäen ikkunaa näkyvissään.

Piankin hän havaitsi jälkimmäisen olettamuksen osuneen oikeaan.
Ikkunaan tuli mies, siirsi syrjään verhon ja painoi rehdit, leveät
kasvonsa yhteen ruutuun, kädellään naputellen toiseen marssia.
Vaatetuksen huomattavasta muuttumisesta huolimatta chevalier tunsi
hänet suihkulähteen hoitajaksi, jonka oli aamulla nähnyt pengermällä
ja joka oli niin täydellisen tuttavallisesti kaksi kertaa kutsunut
Bathildea.

Tuo arkinen ilmestys tuotti luonnollisen tuloksensa, palauttaen
d'Harmentalin kuvitteluelämästä todellisuuteen. Hän oli unohtanut tuon
miehen, täydellisen ja kummallisen vastakohdan nuorelle tytölle, jonka
isä, rakastaja tai aviomies hänen ehdottomasti täytyi olla. Mutta
mitä yhteistä saattoi olla tuollaisen miehen tyttärellä, vaimolla
tai rakastajattarella ylvään ja ylimysmielisen chevalierin kanssa?
Nainen — ja se on hänen ikuisesti epäitsenäisen asemansa suuri haitta
— ylenee tai alenee sen henkilön suuruuden tai alhaisuuden mukaan,
jonka käsivarressa hän riippuu, ja tunnustettava on, että pengermän
puutarhurista ei ollut pitelemään Bathilde-rukkaa sillä tasolla, jolle
chevalier oli hänet kohottanut haaveissaan.

Hän naurahti hupsuudelleen, ja koska oli tullut hämärä eikä hän
eilisaamusta alkaen ollut lainkaan jaloitellut, hän päätti tehdä
kierroksen kaupungilla, varmistautuakseen omin silmin Cellamaren
ruhtinaan raporttien täsmällisyydestä. Hän kääriytyi viittaansa, astui
neljät portaat alas ja suuntasi askeleensa Luxemburg-palatsia kohti,
missä regentin piti abbé Brignaudin tuoman tiedoituksen mukaan olla
illallisella ilman vartiosaattuetta.

Palatsin edustalle saapuessaan chevalier ei nähnyt mitään merkkiä
siitä, että Orleansin herttua vieraili tyttärensä luona. Portilla
oli vain yksi vartiosotilas, kun tapana oli lisätä toinen heti kun
regentti oli astunut palatsiin. Pihassa ei näkynyt odottelevia
vaunuja, ei ratsupalvelijoita, ei lakeijoita. Oli siis ilmeistä, että
herttua ei ollut vielä saapunut. Chevalier jäi odottamaan, sillä kun
regentti ei koskaan syönyt aamiaista eikä päivemmälläkään maistanut
muuta kuin kupillisen kaakaota kello kahdelta, jätti hän illallisensa
harvoin kello kuutta myöhemmälle. Ja chevalierin kääntyessä Condé- ja
Vaugirard-katujen kulmauksesta oli Pyhän Sulpiciuksen kirkon tornikello
juuri lyönyt viisi ja kolme neljännestä.

Chevalier viivyskeli puolitoista tuntia Tournon-kadulla, käyskennellen
Rue du Petit-Lionin kulman ja palatsin väliä, havaitsematta merkkiäkään
etsimästään. Neljännestä vailla kahdeksan hän näki jotakin liikettä
Luxemburgissa. Pengermän juurelle vierivät odottelemaan vaunut,
joiden ympäristöä ratsupalvelijat valaisivat soihduilla. Hetken
kuluttua niihin nousi kolme naista. Hän kuuli kuskin huutavan
ratsupalvelijoille: "Palais-Royaliin!" Miehet läksivät laukkaa, vaunut
seurasivat heitä, vahtisotamies teki kunniaa, ja niin nopeasti kuin
Ranskan vaakunalla koristetut upeat vaunut kiitivätkin hänen ohitseen,
tunsi chevalier herttuatar de Berrin, markiisitar de Mouchyn, hänen
seuranaisensa, ja kamarirouva de Ponsin. Chevalierille lähetetyssä
päiväohjelmassa oli paha erehdys. Tytär läksikin isän luo eikä isä
tyttären.

Tarkkailija odotti kuitenkin vielä, sillä regenttiä oli voinut jokin
tapaturma pidätellä asunnossaan. Tunnin kuluttua vaunut palasivat.
Herttuatar de Berri naureskeli mukaansa tulleen Broglien kertomalle
jutulle. Mitään vakavaa tapaturmaa ei siis ollut sattunut. Vika oli
Cellamaren ruhtinaan poliisissa.

Chevalier palasi kamariinsa kello kymmenen tienoissa; ainoatakaan
tuttua ei ollut osunut vastaan. Hänellä oli hiukan vaikeuksia
sisäänpääsyssä, sillä ovenvartija oli talon patriarkallisten tapojen
mukaisesti jo makuulla. Muristen hän tuli vetämään teljet sivuun.
D'Harmental sujautti hänen kouraansa pikku-écun[72] ilmoittaen hänelle,
että hänen täytyi joskus tulla myöhään, mutta että hän silloin aina
varaisi avaamisesta saman hyvityksen. Ovenvartija suli kiittelyyn ja
vakuutti hänelle, että hän oli täysin vapaa viipymään ulkosalla kuinka
kauan tahansa, vaikka koko yönkin.

Huoneeseensa tultuaan d'Harmental huomasi, että naapurilla oli valoa.
Hän laski kynttilänsä tuolinselän taakse ja lähestyi ikkunaansa. Sitten
hän, itse näkymättömissä, saattoi katsella vastapäiseen kamariin sikäli
kun se kävi päinsä verhojen läpi.

Neito istui pöydän ääressä, nähtävästi piirrellen kartongille
polveaan vasten, sillä hänen ääripiirteensä kuvastuivat mustina takaa
tulevassa valossa. Tuokion kuluttua toinen varjo, jonka chevalier
tunsi kelpo pengermäporvariksi, asteli pariin kolmeen kertaan ikkunan
ja valolähteen väliä. Lopulta varjo lähestyi nuorta tyttöä, tämä
kohotti otsansa, varjo painoi sille suudelman ja poistui kynttilänjalka
kädessään. Vähän jälkeenpäin ilmestyi valoa viidennen kerroksen
ruutuihin. Kaikki nämä pikku seikat puhuivat selvää kieltä; pengermän
mies oli Bathildelle enintään isä.

D'Harmental, tietämättä miksi, tunsi ilahtuvansa tästä huomiosta. Hän
avasi mahdollisimman varovasti ikkunansa, ja nojaten sen poikkipuuhun,
silmät tähdättyinä varjokuvaan, hän vaipui jälleen samaan haaveiluun,
josta hänet oli aikaisemmin herättänyt naapurin hullunkurinen olemus.
Noin tunnin kuluttua neito nousi, pani kartongin ja piirustuspuikot
pöydälle ja siirtyi makuukomeron puolelle. Hän polvistui jakkaralle
toisen ikkunan eteen ja lausui iltarukouksensa. D'Harmental oivalsi,
että hänen puhdetyöskentelynsä oli päättynyt, mutta muistaessaan
kauniin naapurittarensa kiinnostusta silloin kun hän oli omalta
puoleltaan antanut soiton sävelten kiiriä, tahtoi hän nähdä, saisiko
hän valvomisen pitkittymään, ja istuutui spinettinsä ääreen.

Hänen odotuksensa täyttyi. Heti ensimmäisistä kosketuksista neito
varpaisillaan lähestyi ikkunaa, tietämättömänä siitä, että valo loi
hänen varjonsa kaihtimeen. Luullen olevansa hyvässä piilossa hän
peittelemättä kuunteli suloäänistä soitinta, joka yölinnun tavoin
heräsi lähettämään sävelmiä pimeyteen.

Konserttia olisi kenties jatkunut siten tuntikaupalla, sillä
saavuttamastaan tuloksesta innostuneena d'Harmental tunsi olevansa
vireessä. Pahaksi onneksi tuntui kolmannen kerroksen vuokralainen
olevan joku musiikille karsas tomppeli, sillä d'Harmental kuuli
äkkiä ihan jalkojensa alta kepin kopauttelua lattiaan niin rajuna,
että sen täytyi olla suoranaista vaatimusta siirtämään soittelu
soveliaampaan aikaan. Muissa olosuhteissa d'Harmental olisi vähät
välittänyt häpeämättömästä neuvosta, mutta hän tuli ajatelleeksi,
että tuon miekkosen nostama mekastus veisi häneltä rouva Denisin
silmissä hyvän maineen ja että näin tärkeässä pelissä toki piti
kyetä filosofisesti asettumaan muutamien hänen omaksumansa uuden
aseman haittojen yläpuolelle. Niinpä hän ei pitempään vastustanutkaan
yöllistä järjestelyä, joka varmaankin oli sovittu rouvan ja hänen
vuokralaistensa kesken, vaan noudatti kehotusta, sen ilmaisemistavasta
välittämättä.

Kun ei mitään enää kuulunut, poistui neitonenkin ikkunastaan, ja hänen
pudotettuaan alas sisemmänkin kaihtimen hän katosi d'Harmentalin
näkyvistä. Kamarista heijastui vielä jonkun aikaa valoa, mutta sitten
sekin sammui. Viidennen kerroksen huone oli ollut jo pari tuntia
pilkkosen pimeänä.

D'Harmental kävi vuorostaan levolle, iloissaan ajatuksesta, että hänen
ja kauniin naapurittaren kesken oli suoranainen kosketuskohta.

Abbé Brigaud ilmestyi aamulla hänen huoneeseensa tavanomaisen
täsmällisesti. Chevalier oli ollut jo tunnin jalkeilla ja parikymmentä
kertaa lähestynyt ikkunaansa, näkemättä neitoaan, vaikkakin oli
ilmeistä, että tämä oli noussut, vieläpä aikaisemmin kuin hän.

Herätessään oli chevalier yläruuduista havainnut ulkouutimet vedetyiksi
koholle seinäkannattimiin. Niin ollen hän oli valmis purkamaan alkavaa
pahantuulisuuttaan kehen hyvänsä.

— Kas, hiisi vieköön, hyvä abbé, hän virkkoi tulijalle heti kun ovi
oli sulkeutunut, — onnitelkaa minun puolestani ruhtinasta hänen
poliisivalvonnastaan. Se on erinomaisessa kunnossa, totisesti!

— Mitä teillä on sitä vastaan? kysyi abbé Brigaud, huulillaan hymyn
häive kuten enimmäkseen aina.

— Mitäkö? No, tahdoin eilen itse varmistua sen luotettavuudesta ja
menin Tournon-kadulle väijyksiin neljän tunnin ajaksi, mutta eihän
regentti tullutkaan tyttärensä luokse, vaan herttuatar de Berri
pistäytyi tapaamaan isäänsä.

— Sen kyllä tiedämme.

— Vai niin, te tiedätte sen? sanoi d'Harmental.

— Niin, viittä vailla kahdeksan hän läksi Luxemburg-palatsista madame
de Mouchyn ja madame de Ponsin kanssa ja palasi puoli kymmeneltä tuoden
mukanaan Broglien, joka tuli ottamaan pöydässä regentin paikan, kun
tätä oli odotettu turhaan.

— Entä regentti, missä hän oli?

— Regentti?

— Niin.

— Se on toinen juttu; sen saatte tietää. Kuunnelkaa tarkoin, niin
saamme nähdä, vieläkö sanotte, että ruhtinaan poliisipalvelu on
pätemätön.

— Kuuntelen.

— Raporttimme mukaan herttuan piti eilen kello kolmelta mennä Rue de
Seinelle pelaamaan palloa?

— Niin.

— Hän meni. Puolen tunnin kuluttua hän astui ulos pallosalista
pidellen nenäliinaa silmillään. Hän oli vahingossa iskenyt mailalla
silmäkulmaansa niin kovasti, että siihen tuli verihaava.

— Ahaa, tapaturma siis lopultakin?

— Malttakaahan. Silloin regentti ei palannutkaan Palais-Royaliin,
vaan antoi ajaa madame de Sabranin luo. Tiedätte kai, missä madame de
Sabran asuu?

— Hän asui Rue de Tournonin varrella, mutta eikö hän miehensä tultua
regentin hovimestariksi muuttanut Rue des Bons-Enfantsille, aivan
lähelle Palais-Royalia?

— Aivan. Ja nyt näyttää siltä, että madame de Sabran[73] siihen asti
oltuaan uskollinen Richelieulle, on prinssi-poloisen surkeata tilaa
säälitellen tahtonut osoittaa oikeaksi sananlaskun: Kova onni pelissä,
hyvä onni lemmessä. Madame tarjosi hänelle illallisen, ja puoli
kahdeksalta prinssi lähetti Broglielle madame de Sabranin ruokasalissa
päivätyn kirjelappusen, jossa ilmoitti, että hän ei menekään
Luxemburgiin, ja kehotti häntä lähtemään sijaiseksi ja selittämään
esteen herttuatar de Berrille.

— Ahaa, sitä juttua siis Broglie vaunuissa kertoi naisten
hauskuttamiseksi.

— Varmaankin. Käsitättekö nyt?

— Kyllä, minä käsitän, että regentti ymmärrettävää kykyä vailla
ei voinut viettää iltaansa samanaikaisesti madame de Sabranin ja
tyttärensä luona.

— Ja senkö vain oivallatte?

— Hyvä abbé, puhutte oraakkelimaisesti, selittäkäähän.

— Tulen tänä iltana kello kahdeksan noutamaan teidät, pistäytyäksemme
Rue des Bons-Enfantsille. Paikalliset piirteet puhukoot puolestani.

— Kas, kas, haastoi d'Harmental, — jo ymmärrän... Palais-Royalin
ollessa niin likellä regentti kävelee matkan. Madame de Sabranin
katuovi on Rue des Bons-Enfantsin puolella. Määrähetkellä aina
suljetaan se Palais-Royalin kuja, joka johtaa samalle kadulle.
Niin ollen hänen täytyy palatakseen kiertää Cour des Fontainesin
suihkulähde-aukion kautta tai Rue Neuve-des-Bons-Enfantsia pitkin, ja
silloin hän on vallassamme! Peijakas, abbé, te olette suuri mies, ja
ellei Mainen herra herttua toimita teitä kardinaaliksi tai ainakin
arkkipiispaksi, ei maailmassa enää ole oikeutta.

— Minäkin otan sen lukuun. No niin, käsitätte siis, että teidän on nyt
oltava valmiina.

— Olen jo.

— Oletteko saanut järjestymään toimeenpanon?

— Olen kyllä.

— Pidätte siis yhteyttä miestenne kanssa?

— Merkillä.

— Eikä se merkki voi paljastaa teitä?

— Mahdotonta.

— Siinä tapauksessa kaikki on kunnossa. Nyt tarvitsee vain haukata
aamiaista, sillä minulla oli niin kova kiire kertomaan teille hyviä
uutisia, että läksin kotoa syömättä.

— Aamiaista, hyvä abbé! Kelpaapas siitä puhua! Minulla ei ole teille
tarjottavana muuta kuin eilisen piirakan rippeet, ja kolme tai neljä
pulloa viiniä lienee myös säästynyt.

— Hm, hm! mutisi abbé itsekseen. — Tehkäämme sentään paremmin, hyvä
chevalier.

— Olen käskettävänänne.

— Lähdetään alakertaan aamiaiselle kelpo emäntämme, rouva Denisin luo.

— Miten hitossa minä voisin hänen aamiaispöytäänsä mennä? Enhän edes
lähemmin tunne häntä!

— Se on minun asiani. Tuon teidät suojattinani.

— Mutta me saamme kurjan aamiaisen.

— Olkaa huoletta, minä tunnen täkäläiset keittiötavat.

— Mutta siitä koituu sietämättömän ikävystyttävä ateria!

— Mutta te saatte puolellenne sellaisen naisen suosiollisuuden, joka
tunnetaan koko korttelissa järjestystä rakastavaksi ja uskolliseksi
hallituksen kannattajaksi — sellaisen seurustelupiiristä ei koskaan
vainuttaisi salaliittolaista. Ymmärrättekö?

— Jos tämä tapahtuu yhteisen asian hyväksi, abbé, niin uhraudun kyllä.

— Siitä puhumattakaan, että se on hyvin miellyttävä perhe.
Kahdesta nuoresta tyttärestä toinen soittaa lemmenviulua[74] ja
toinen spinettiä, ja poika toimii asianajotoimistossa kirjurina. Ja
sunnuntai-iltaisin sinne sopii pistäytyä pelaamaan lottoa.[75]

— Menkää hiiteen rouva Deniseinenne! Ah, anteeksi, abbé, olette
kenties perheystävä. Siinä tapauksessa olkoon lausumani mitätön.

— Olen heidän hengellinen ohjaajansa, vastasi abbé Brigaud
vaatimattomasti.

— Pyydän tuhannesti anteeksi, abbé. Mutta te olette tosiaankin
oikeassa. Rouva Denis on vielä varsin sievä nainen, erinomaisesti
säilynyt, sirot kädet ja kauniit jalat. Hitto, muistanhan hyvin.
Menkäähän edellä, tulen pian.

— Miksi emme mene yhdessä?

— Entä pukeutumiseni, abbé? Pitäisikö minun esittäytyä Denis-neideille
näin sukimattomana? Tokihan ulkomuoto kaipaa hiukan huolittelua!
Sitä paitsi on soveliaampaa teidän ilmoittaa minut: minulla ei ole
rippi-isän etuoikeuksia.

— Totta kyllä, lähden alas, ja ilmoitan tulostanne. Kymmenen minuutin
kuluttua te saavutte itse, eikö niin?

— Siinä ajassa kyllä.

— Hyvästi.

— Näkemiin.

Chevalier oli ilmaissut vain puolittain totuuden.

Siistiytymisessäkin oli kenties viimeisteltävää, mutta samalla hän
toivoi näkevänsä vilahduksen kauniista naapuristaan, josta hän oli
uneksinut kaiken yötä. Mutta mieliteko oli tulokseton; turhaan hän
vaani ikkunaverhonsa takana, — vaaleakutrisen ja mustasilmäisen
neitosen ikkuna pysyi tiukasti suljettuna.

Sen sijaan hän tosin sai nähdä toisen naapurinsa, joka jo tutussa
aamuasussaan raotti oveaan ja eilistä varovaisuuttaan noudattaen
pisti ulos ensin kätensä ja sitten päänsä. Mutta tällä kertaa
hänen reippautensa ei ulottunut pitemmälle, sillä sää oli jonkun
verran sumuinen, ja sumu, kuten tiedetään, on erikoisen haitallinen
pariisilaisen porvarin hyvinvoinnille. Mies yskähti heti kahdesti
ja veti päänsä ja kätensä kamariinsa kuin kilpikonna kuoreensa.
D'Harmental huomasi mielihyvin, että hänen ei tarvinnut ostaa
ilmapuntaria ja että naapuri tekisi hänelle saman palveluksen.

Ilmestys teki tavallisen tehonsa Bathilde-rukan herättämään
vaikutelmaan. Aina kun d'Harmental keksi naapurinsa, oli hänessä
niin tenhoisaa vetovoimaa, että chevalier ei nähnyt muuta kuin
nuoren naisen, sorean, kauniin, musiikin ja maalauksen harrastajan,
suloisimman ja täydellisimmän olennon, mitä hän oli milloinkaan saanut
ihastella. Niinä hetkinä hän valaisi itseään taivaisilla säteillä,
työntäen varjoon kaiken ympäristönsä. Mutta milloin pengermän
asukas vuorostaan esiintyi chevalierin katseille turpeanaamaisena,
ryhdittömänä, eräille yksilöille ominaiseen tapaan arkisuuden ja
jokapäiväisyyden ilmennyksenä, silloin heti chevalierin into painui
kuin kummalliselle kiikkulaudalle joutuneena.

Kaikki runollisuus katosi, näkymä sai toisenlaisen valaistuksen ja
d'Harmentalin syntyperäinen ylimysmielisyys pääsi voitolle. Bathilde
ei enää ollut muuta kuin tuon miehen tytär, — pelkkä tyttönen. Hänen
kauneutensa, suloutensa, soreutensa, lahjakkuutensakin ilmenivät
sattuman oikuksi, luonnon erehdykseksi, jollaiseksi katsottaisiin
kaalinkerästä puhkeava ruusu. Chevalier kohautti itsekseen olkapäitänsä
kuvastimessa ja naurahti ääneen, ja käsittämättä enää, mistä häneen
oli iskeytynyt äskeinen vaikutelma. Hän nyt katsoi haihattelunsa
johtuneen ajatustensa askartelusta hänen omituisessa asemassaan ja
yksinäisyydessään, tunnustamatta todellista asianlaitaa — viehkeyden
ja rakastettavuuden vastustamatonta kaikkivaltaa.

D'Harmental laskeutui siis emäntänsä huoneistoon mitä otollisimmassa
vireessä myöntämään Denis-neitien herttaisuuden.




DENIS-PERHE


Rouva Denis ei ollut katsonut lainkaan soveliaaksi, että kaksi
niin viatonta nuorta tyttöä kuin hänen tyttärensä istuutuisivat
aamiaispöytään nuoren miehen kanssa, joka vasta kolme päivää
Pariisissa oleskeltuaan jo saapui kotiin kello yksitoista illalla
ja soitteli klavesinia kello kahteen aamulla. Abbé Brigaud koetti
turhaan vakuutella hänelle, että talon sisäisen järjestyssäännön
kaksinkertainen rikkominen ei mitenkään saisi kelpo rouvan silmissä
saattaa epäilyttäväksi hänen suojattinsa hyväntapaisuutta, josta hän
vastasi kuin omasta puolestaan. Hän sai toimeen vain sen verran, että
neidit näyttäytyisivät jälkiruoan yhteydessä.

Mutta chevalier huomasi pian, että äiti salli heidän kuunnella joskaan
ei nähdä. Tuskin oli kolmihenkinen seurueemme asettunut kerrassaan
huolitellun aterian ääreen, jonka lukuiset pikku valmisteet olivat
sekä silmälle että makuaistille herkullisia, kun alkoi kuulua
katkonaisia spinetin säveliä säestyksenä lauluäänelle, jolta ei
puuttunut kantavuutta, vaikka alituiset hairahdukset ilmaisivat
surkeata harjaantumattomuutta. Ensi sävelten kaikuessa rouva Denis
laski kätensä abbén käsivarrelle, ja tyytyväisesti hymyilevänä tuokion
ääneti kuunneltuaan tätä musiikkia, joka saattoi chevalierin ihon
kananlihalle, hän virkkoi vieruskumppanilleen:

— Kuuletteko? Athenaiksemme siellä soittaa klavesinia, ja Émilie
laulaa.

Abbé Brigaud osoitti nyökkäyksellä, että hän kyllä tarkkaili sekä
säestystä että laulua, ja polkaisi samalla d'Harmentalia jalalle,
vihjaistakseen hänelle, että tässä tarjoutui tilaisuus pikku
kohteliaisuudelle.

— Madame, virkkoi chevalier heti, ymmärtäen abbén vetoomuksen, —
olemme teille kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, kun ette
ainoastaan tarjoa meille oivallista aamiaista, vaan viehättävän
konsertinkin.

— Niin, lapset siellä kuluttavat aikaansa, selitti rouva Denis kuin
ohimennen. — He eivät tiedä teidän täälläolostanne ja harjoittelevat,
mutta minä käyn kieltämässä.

Hän liikahti noustakseen.

— Älkää nyt toki, madame! huudahti d'Harmental. — Olen kyllä maalta
tullut, mutta enhän silti liene aivan tollikko tutustumaan pääkaupungin
kulttuuriin?

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta käsityksestä, monsieur,
vastasi rouva Denis ilkikurisesti, — sillä tiedänhän, että olette
musikaalinen! Kolmannen kerroksen vuokralainen huomautti minulle siitä.

— Siinä tapauksessa ette ole saanut edullista mielipidettä
lahjoistani, virkkoi chevalier nauraen. — Sillä hän ei näkynyt
suurestikaan pitävän arvossa pikku yrittelyäni.

— Hän sanoi vain, että hetki oli hänestä omituinen soittamiseen. Mutta
kuunnelkaahan, herra Raoul, lisäsi rouva Denis kallistaen korvaansa
ovelle päin, — nyt, hyvä abbé, Athenaiksemme laulaa ja Émilie säestää
sisartaan lemmenviululla.

Rouva Denis näytti paremmin suosivan Athenaista. Émilien lauluvuorolla
hän oli puhellut, mutta nyt hän hartaasti kuunteli lemmikkinsä
romanssia alusta loppuun, silmät hellästi tähdättyinä abbé Brigaudiin,
joka vähääkään laiminlyömättä haarukkaansa ja viinilasiaan tyytyi
osoittamaan hyväksymystään päänsä nyökyttelyllä. Athenais muuten lauloi
hieman puhtaammin kuin sisarensa, mutta vastapainona oli toinen vika,
joka chevalierin korvissa kuulosti ainakin yhtä pahalta, äänen sävy oli
tosi arkinen.

Rouva Denis keikutteli päätänsä väärässä tahdissa niin autuaallisin
ilmein, että siitä sai paljon enemmän kunniaa hänen äidillinen
tunteensa kuin musikaalinen aistinsa.

Sooloesityksiä seurasi duetto. Neidit olivat päättäneet tyhjentää
koko ohjelmistonsa. D'Harmental vuorostaan etsi pöydän alla abbé
Brigaudin jalkoja, litistääkseen niistä edes toisen, mutta tavatut
olivatkin rouva Denisin, joka omaksui chevalierin hamuilun itselleen
tarkoitetuksi veikistelyksi ja kääntyi armollisesti hänen puoleensa.

— Te siis, herra Raoul, hän virkkoi vuokralaiselleen, — tulitte
nuorena ja kokemattomana panemaan itsenne alttiiksi kaikille
suurkaupungin vaaroille?

— Kas, hyvä Jumala, niin, puuttui puheeseen abbé Brigaud, joka
pelkäsi, että d'Harmental tilaisuuden kannustamana ei malttaisi olla
huvikseen vastaamatta jotakin hulluttelevaa. — Näette tässä nuoressa
miehessä, rouva Denis, sellaisen miehen pojan, joka oli minulle
kovin rakas. Toivoakseni hän tuottaa kunniaa hänen kasvatuksessaan
käyttämälleni harrastukselle, sillä suojattini on kunnianhimoinen,
vaikka sitä ei päältä nähden luulisi!

— Ja hän on oikeassa, myönsi rouva Denis. — Herra Raoulin lahjoilla
ja ulkomuodolla pitänee saavuttaa mitä hyvänsä.

— Voi, rouvaseni, huomautti abbé, — jos noin alatte hemmotella häntä
pilalle, niinpä enpä enää tuokaan häntä puheillenne! Raoul, poikani,
hän jatkoi isälliseen sävyyn, chevalieriin kääntyen, — toivoakseni et
usko tuosta sanaakaan. Sitten hän kumartui supattamaan rouva Denisin
korvaan: — Hän olisi tuollaisenaankin voinut jäädä Sauvignyyn,
ollakseen siellä ensimmäisellä arvosijalla linnanherran jälkeen.
Hänellä on kolmentuhannen livren vuosikorot taatuista arvopapereista!

— Juuri saman verran minä aion antaa kumpaisellekin tytölleni,
vastasi rouva Denis korottaen ääntään sen verran, että chevalier
kuulisi, ja luoden häneen syrjäsilmäyksen, nähdäkseen mikä teho tämän
suurellisuuden ilmoittamisella oli.

Neitien tulevaisuuden vakauttamiselle osui haitaksi, että chevalier
tällä hetkellä ajatteli aivan muuta kuin anteliaan äidin päättämien
myötäjäisten lisäämistä niihin kolmentuhannen livren vuosikorkoihin,
jotka abbé Brigaud oli hänelle varannut. Neiti Émilien kimakkuus,
neiti Athenaiksen altto ja kumpaisenkin kehno säestys olivat saaneet
hänet muistelemaan naapurittarensa puhdasta ja sointuisaa ääntä ja
hänen etevää ja sielukasta soittoaan. Vaipuminen syvään mietiskelyyn
on kummallisen voimakas ulkoisten vaikutteiden vaimentaja, ja sitten
oli chevalier pelastautunut viereisen huoneen hälystä, itseensä
paenneena seuraten sävelmää, joka nousi ja laski hänen muistissaan
ja poissaolevanakin sai taikapanssarin tavoin suojelluksi hänet
ympäristöön kimpoilevista kirskuvista ja parkuvista soinnuista.

— Katsokaa, kuinka hartaasti hän kuuntelee! sanoi rouva Denis abbélle.
— Onpa mieluisaa osoittaa huomaavaisuutta tuollaiselle nuorelle
miehelle! Kyllä minä pesenkin pään herra Fremondilta!

— Mikä se Fremond on? kysyi Brigaud kaataen lasiinsa.

— Kolmannen kerroksen vuokralainen, mokomakin kahdentoistasadan livren
koroillaeläjä, jonka sylikoira on jo tuottanut minulle kinastelua koko
talon asukkaiden kanssa, kunnes hän äsken kävi valittamassa, että herra
Raoul esti sekä häntä että rakkia pääsemästä uneen!

— Hyvä rouva Denis, neuvoi abbé, — älkää siitä joutuko huonoihin
väleihin herra Fermondin kanssa. Kello kaksi aamulla on sopimaton
hetki, ja jos suojattini ehdottomasti tahtoo valvoa, niin soitelkoon
päiväsaikaan ja jatkakoon iltojaan piirtelemällä.

— Mitä! Piirustaako herra Raoul myös? huudahti rouva Denis aivan
ihmeissään näin tavattomasta lahjakkuudesta.

— Piirustaako? Kuin Mignard![76]

— Voi, rakas abbé, sanoi rouva Denis pannen kätensä ristiin, — jospa
voisimme saada...

— Mitä niin? kysyi abbé.

— Jospa voisimme saada häneltä Athenaiksemme muotokuvan!

Chevalier havahtui hätkähtäen mietteistään niinkuin ruohikolle
nukahtanut vaeltaja, joka unessaan tuntee käärmeen luikertavan
lähelleen ja vaistomaisesti käsittää suuren vaaran uhkaavan.

— Abbé! hän huudahti säikkyneesti ja suuntasi Brigaud-parkaan
raivostuneen silmäyksen. — Ei mitään tyhmyyksiä!

— Voi, hyvä Jumala, mikä holhotillenne tuli? tiedusti rouva Denis
pelästyen.

Abbé oli ymmällä vastauksesta, mutta hänen etsiessään kunnollista
veruketta chevalierin huudahduksen selittämiseen avautui ovi parahiksi,
molemmat Denis-neidit astuivat punehtuen huoneeseen ja oikeaan ja
vasempaan hajaantuen tekivät kumpainenkin menuettikumarruksen.

— No, tytöt, sanoi rouva Denis tekeytyen ankaraksi, — mitä tämä
merkitsee? Kuka teille antoi luvan lähteä huoneestanne?

— Äiti kulta, vastasi ääni, josta chevalier kimakkuuden perusteella
luuli tuntevansa neiti Émilien, — pyydämme kauniisti anteeksi, jos
olemme tehneet virheen, ja lähdemme kyllä takaisin.

— Mutta, äiti kulta, vastasi käreämpi ääni, joka chevalierin päätelmän
mukaan kuului neiti Athenaikselle, — meillä oli käsityksenä, että
saimme tulla jälkiruokaan ehdittäessä.

— No, jääkäähän nyt sitten, kun kerran olette täällä. Hassua olisi
enää poistuakaan. Sitä paitsi, lisäsi rouva Denis sovittaessaan
Athenaiksen istumaan hänen ja Brigaudin väliin Émilien saadessa sijansa
hänen ja chevalierin välissä, — nuorten tyttöjen on aina hyvä olla
äitinsä siipien suojassa, eikö niin, abbé?

Ja rouva Denis ojensi tyttärilleen lautasellisen makeisia, joista he
ottivat sormenpäillä ja niin kainosti, että se tuotti kunniaa heidän
hyvälle kasvatukselleen, neiti Émilie praliinin ja neiti Athenais
munavaahtopyörykän.

Äidin puhuessa ja puuhatessa oli chevalierilla aikaa tarkastella
tyttäriä. Neiti Émilie oli kahdenkymmenenkahden tai kolmen ikäinen
pitkä hiuskale, jonka kerrottiin elävästi muistuttavan isäänsä, herra
Denis-vainajaa, vaikka tämä etu ei näyttänyt hänelle äidin sydämessä
tuottavan edes yhtä suurta sijaa kuin rouva Denisin kahdelle muulle
lapselle kuului. Aina pelätessään tekevänsä pahoin ja saavansa nuhteita
olikin Émilie-parkaan jäänyt synnynnäistä kömpelyyttä, jota hänen
tanssinopettajansa uuttera yrittely ei ollut kyennyt häivyttämään.
Neiti Athenais taasen oli sisarensa täydellinen vastakohta, punakka ja
pyöreäpiirteinen pikku tylleröinen, jolla kuuden- tai seitsemäntoista
vuotensa ansiosta oli kansanomaisesti sanoen hemaisevuutta. Hän ei
tullut herra eikä rouva Denisiin, ja se kummallinen seikka oli antanut
paljon puheenaihetta Saint-Martin-kadun juorukelloille ennen kuin
rouva Denis möi kangaskauppansa ja muutti asumaan taloon, jonka hän
ja hänen miehensä olivat yhteisomaisuutensa tuotolla ostaneet Rue du
Temps-Perdun varrelta.

Vanhemmistaan erinäköisenäkin neiti Athenais oli silti äitirouvan
ilmetty lemmikki ja sai siitä itsevarmuutta, jota Émilie-poloiselta
puuttui. Hyväluontoisena Athenais aina käytti tätä suosiota — se
mainittakoon hänen kiitoksekseen — vanhemmassa sisaressaan nähtyjen
vikojen puolustamiseen. Terävänä luonteiden huomioitsijana oli
chevalier muuten ensi silmäyksellä havaitsevinaan neiti Athenaiksen
ja abbé Brigaudin kasvonpiirteissä erinäistä yhdenmukaisuutta, joka
olisi oikeastaan voinut vartalon merkillisen yhtäläisyyden ohella
ohjata uteliaita isyyden etsinnässä, ellei sellainen tutkistelu olisi
viisaasti kielletty laeissamme.

Vaikka kello oli tuskin yksitoista aamupäivällä, olivat sisarukset
pukeutuneet kuin tanssiaisiin mennäkseen ja käyttivät kaulassaan,
käsivarsissaan ja korvissaan koko helyvarastoaan.

Tämä ilmestys, joka täydesti vastasi d'Harmentalin saamaa
ennakkokäsitystä emäntänsä tyttäristä, oli hänelle uutena mietiskelyn
lähteenä. Koska neidit Denis olivat niin sattuvasti mitä heidän pitikin
olla, nimittäin niin täydessä sopusoinnussa asemansa ja kasvatuksensa
kanssa, niin minkätähden Bathilde, jonka yhteiskunnallinen taso tuskin
oli näinkään korkea, esiintyi ilmeisesti yhtä hienostuneena kuin nämä
alhaissäätyisinä? Mistä johtui samanluokkaisten ja -ikäisten neitojen
kesken niin tavaton ruumiillinen ja henkinen eroavaisuus? Siinä täytyi
piillä jokin kummallinen salaisuus, jonka hän varmaakin saisi jonakin
päivänä selville.

Toinen vetoomus, jonka abbé Brigaudin polkaisu ilmaisi d'Harmentalille,
sai hänet oivaltamaan, että hänen mietteensä saattoivat kyllä osua
paikalleen, mutta että hän oli niihin antautunut perin epäotollisella
hetkellä. Rouva Denisin sävy olikin jo käynyt niin merkillepantavan
arvokkaaksi, että d'Harmental huomasi pakolliseksi olla hukkaamatta
enää silmänräpäystäkään, jos hän tahtoi häätää emäntänsä mielestä
hajamielisyytensä tuottaman kiusallisen vaikutelman.

— Madame, hän heti virkkoi mahdollisimman kohteliaasti, — se mitä
minulla on ollut kunnia nähdä perheestänne herättää minussa suurta
halua tutustua siihen kokonaan. Eikö herra poikannekin ole jossakin
lähettyvillä, saadakseni mielihyvän tulla esitellyksi hänelle?

— Monsieur, vastasi rouva Denis, jolle noin herttainen tiedotus oli
palauttanut kaiken suosiollisuuden, — poikani työskentelee asianajaja
Joullun toimistossa, ja jollei hänellä satu toimitettavaa täällä päin,
ei ole juuri luultavaa, että hän tänä aamuna saa kunnian tavata teitä.

— Totisesti, rakas oppilaani, huomautti abbé Brigaud viitaten ovelle.
— Sinä olet kuin muinainen Aladdin, sinun tarvitsee nähtävästi vain
lausua toivomus, jotta se heti täyttyisi.

Ja samassa kuuluikin portaista Marlbouroughin herttuasta sepitetty
laulu,[77] jolla tähän aikaan oli kaikki uutuuden viehätys. Ovi avautui
ilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta, ja kynnyksellä näyttäytyi
vanttera, hilpeäkasvoinen nuorukainen, jolla oli paljonkin neiti
Athenaiksen sävyä.

— Hyvä, hyvä, hyvä! puheli tulija laskien käsivarret ristiin
rinnalleen ja tarkastellen kotinsa tavanomaista sisäkuvaa abbé
Brigaudilla ja chevalier d'Harmentalilla kartutettuna. — Eipä äiti
Denis haikaile! Bonifacen hän lähettää konttoriin eväinä leivänkannikka
ja juustoviipale; hän sanoo nuorelle herralle: 'Mene, kultaseni,
varo ylensyömistä', ja sillaikaa hän pitää kemuja ja kekkereitä!
Onneksi tällä Boniface-poloisella on tarkka vainu. Hän taivaltaa
Montmartre-katua, nuuskii tuulta ja tuumii: Mikä tuolta Rue du
Temps-Perdun viidestä tuoksahtaakaan? Siilon hän lähtee kipittämään, ja
tässä nyt ollaan!

Ja liittäen sanoihinsa toiminnan Boniface veti ovinurkasta pöydän
ääreen tuolin, istuutuen abbé Brigaudin ja chevalierin väliin.

— Boniface, sanoi rouva Denis yrittäen omaksua ankaraa sävyä, — etkö
näe, että täällä on vieraita?

— Vieraita? ihmetteli Boniface, ottaen pöydältä lautasen eteensä. —
Ja mitkä ne vieraat ovat? Tekö isä Brigaud, vai herra Raoulko? Kas,
eihän hän ole vieras, vaan meidän vuokralaisemme.

Ja siepaten läheltään kulhon, jota oli käytetty äskeiseen tarjoiluun,
hän ryhtyi korvaamaan muiden saamaa etumatkaa.

— Hitto vieköön, rouva Denis, huomautti chevalier, — huomaan
mielihyväkseni, että olenkin paljon pitemmällä kuin luulin, sillä minä
en tiennyt, että minulla oli kunnia olla herra Bonifacen tuntema.

— Olisihan kumma, etten minä teitä tuntisi, sanoi asianajajan kirjuri,
suu täynnä; — teillähän on minun huoneeni.

— Kas vain, rouva Denis, puheli d'Harmental. — Jätitte minut
tietämättömäksi siitä, että minulla on ollut kunnia periä asuntoni
tulevalta perheen päämieheltä? En enää ihmettele, että huoneeni on niin
kodikkaaksi järjestetty. Siinä tuntee äidin huolenpidon.

— No, onko tuo nyt mitään! Mutta ystävänä voin antaa teille sen
neuvon, ettette liiaksi katselisi ikkunasta.

— Miksi niin? kysyi d'Harmental.

— Miksikö? Siksi että vastapäätä on sellainen naapuri...

— Neiti Bathilde? äännähti chevalier harkitsemattomasti.

— Kas, te tunnette hänet jo? virkkoi Boniface. — Jaha, sitten asia
menee tavallista menoaan.

— Oletko vaiti, poika! huudahti rouva Denis.

— Mutta pitäähän vuokralaisille ilmoittaa, muistutti Boniface, —
milloin talossa on kaupan purkamiseen oikeuttavia seikkoja. Sinä et
toimi asianajajan konttorissa, äitiseni, joten et voi tietää sitä.

— Se lapsi on kerrassaan terävä, virkkoi abbé Brigaud, siihen
leikkisään tapaansa, josta ei voinut koskaan tietää, tekikö hän pilaa
vai puhuiko tosissaan.

— Mutta, aloitti jälleen rouva Denis, — mitä tekemistä herra
Raoulilla olisi neiti Bathilden kanssa?

— Mitä tekemistä? Sitä vain, että hän viikon kuluessa rakastuu
siihen heilakkaan ihan mielettömästi, tai muutoin hän ei ole mies, ja
keimailijattareen ei kuitenkaan kannata hullaantua.

— Keimailijattareen? toisi d'Harmental.

— Keimailijattareen juuri, keimailijattareen, vahvisti Boniface. —
Sen sanoin ja siinä pysyn. Viettelijätär, joka tekeytyy sieväksi nuorten
miesten silmissä ja asuu vanhuksen kumppanina. Puhumattakaan hänen
Mirza-pörriäisestään, joka söi kaikki makeiseni ja nyt tavatessaan
minut aina pyrkii näykkimään pohkeitani.

— Poistukaa, tytöt, huudahti rouva Denis nousten, jolloin neitien
täytyi noudattaa esimerkkiä. — Poistukaa! Teidän puhtaat korvanne
eivät saa kuunnella noin kevytmielistä puhetta.

Hän työnsi Athenaiksen ja Émilien heidän kamarinsa ovea kohti ja meni
itsekin sinne heidän mukanaan.

D'Harmentalin valtasi julma halu iskeä herra Bonifacea pullolla päähän.
Asemansa naurettavuuden oivaltaen hän kuitenkin hillitsi itsensä.

— Mutta, hän huomautti, — minä luulin, että pengermällä näkemäni
kelpo porvari — sillä hänestähän varmaankin puhutte, herra Boniface...

— Samasta vanhasta heittiöstä! No, mitä luulitte?

— Oli hänen isänsä, jatkoi d'Harmental.

— Isänsä? Isäkö hänellä olisi, neiti Bathildella? Ei lainkaan!

— Tai ainakin enonsa.

— Ah, enonsa! Bretagnelaiseen tapaan kenties, mutta ei muutoin.

— Boniface, huomautti rouva Denis majesteettisesti, tullen tyttäriensä
huoneesta, jonka perimmäiseen sopukkaan hän varmaankin oli heidät
karkoittanut, — olen kertakaikkiaan kieltänyt sinulta tuollaiset
kevytmieliset puheet neitien sisartesi kuullen!

— Kas, niin tosiaankin, haastoi Boniface yhä suorasukaisena,
— neitien sisarteni! Eivätkö he muka siinä iässä voi kuunnella
huomautuksiani, varsinkin Émilie, joka on kaksikymmentäkolme täyttänyt!

— Émilie on viaton kuin vastasyntynyt lapsi! vakuutti rouva Denis
istuutuen paikoilleen.

— Viaton! Niin, usko sinä sitä, äitiseni, ja tule autuaaksi! Löysinhän
minä meidän viattomamme kamarista varsin näpsän romaaninkin, kuulkaas,
oikein paastokaudeksi varatun. Minä näytän sen teille, isä Brigaud,
joka olette hänen rippi-isänsä. Saammepa nähdä, tekö olette antanut
hänelle luvan valmistautua sen lueskelulla pääsiäisehtoolliselle.

— Vaikene, käski abbé, — Näethän, mitä mielipahaa tuotat äidillesi!

Rouva Denis oli tosiaan joutumassa pahoinvointiseksi, tukehtumaisillaan
siitä häpeästä, että hänen tytärtensä maineelle näin halventava kohtaus
sattui sen nuoren miehen kuullen, johon hän kenties jo äitien tavoin
oli iskenyt silmänsä.

Miehet eivät usko mihinkään sen vähemmin kuin naisten pyörtymyksiin,
eikä silti mikään helpommin pyydystä heitä. Ja uskoipa hän muuten
tai ei, d'Harmental oli liiaksi seuramies ollakseen sellaisissa
olosuhteissa osoittamatta harrastusta emäntäänsä kohtaan. Hän syöksähti
rouvaa kohti käsivarret levällään, ja siitä oli tuloksena, että
onneton äiti tukikohdan nähdessään heti suistui tarjotulle tuelle ja
hervahduttaen päänsä taaksepäin pyörtyi chevalierin käsivarsille.

— Abbé, sanoi d'Harmental, herra Bonifacen käyttäessä tilaisuutta
kaikkien pöydälle jääneiden namusien sullomiseen taskuihinsa, — abbé,
työntäkää tähän nojatuoli!

Abbé teki pyydetyn palveluksen levollisen verkkaisesti kuin ainakin
mies, joka on tottunut tällaisiin tapauksiin ja tietää olla nuoletta
seurauksista. Rouva Denis sovitettiin nojatuoliin istumaan, d'Harmental
piteli hänen nenänsä edessä hajusuoloja, ja abbé Brigaud naputteli
kämmenpohjia. Mutta tästä touhusta huolimatta ei rouva Denis näyttänyt
mitenkään taipuvaiselta tointumaan. Yhtäkkiä ja aivan aavistamattomasti
hän kiljahtaen poukkosi seisaalle kuin joustimen ponnahduttamana.
D'Harmental luuli hermokohtauksen seuranneen voipumusta; hän tosiaan
pelästyi, sillä nais-paran kirkaisussa oli niin todellisen hätääntynyt
sävy.

— Ei mitään, ei mitään! tyynnytti Boniface. — Minä vain kaadoin
hänen niskaansa veden, joka oli jäänyt karahviin. Se palauttaa hänet
kuntoon. Näettehän, että hän ei enää tiennyt miten toipua. No, mitä
nyt? jatkoi armoton nuorukainen nähdessään rouva Denisin katselevan
häntä hurjistuneesti. — Minä se olen. Eikö äiti kulta enää tunne pikku
Bonifaceaan, joka rakastaa sinua niin suuresti?

— Madame, virkkoi d'Harmental hämillään tilanteesta, — olen peräti
pahoillani kaikesta tapahtuneesta.

— Voi, monsieur, huudahti rouva Denis puhjeten kyyneliin, — minä olen
kovasti onneton!

— Älähän nyt itke, äitiseni! Olet jo kylliksi lionnut, puhui
Boniface. — Mene pikemmin vaihtamaan paita; mikään ei ole terveydelle
haitallisempaa kuin selkään liimautuva paita.

— Sillä lapsella on järkeä, yhtyi Brigaud, — ja luullakseni teidän
olisi hyvä noudattaa hänen neuvoaan, rouva Denis.

— Jos minä rohkenen liittää suostutteluni abbén kehoitukseen, lisäsi
d'Harmental, — niin pyytäisin teitä olemaan välittämättä meistä,
madame. Onkin sitä paitsi jo aika meidän lähteä, joten hyvästelemme
teidät.

— Menettekö tekin, abbé? kysyi rouva Denis luoden Brigaudiin suruisen
katseen.

— Minua, selitti Brigaud, joka ei nähtävästi huolinut lohduttajan
osaa, — minua odotellaan Hôtel[78] Colbertissa, enkä voi mitenkään
viipyä enää.

— Hyvästi siis, hyvät herrat, sanoi rouva Denis tehden kumarruksen,
joka pahoin menetti majesteettisuuttaan, kun ylhäältä kaadettu vesi
alkoi vuotaa alapäästä.

— Hyvästi, äitiseni, toivotti Boniface, hemmotellun lapsen
huolettomuudessa mennen kietaisemaan kätensä rouva Denisin kaulaan. —
Onko sinulta mitään ilmoitettavana herra Joullulle?

— Hyvästi, ilkimys! vastasi naispoloinen syleillen poikaansa
puolittain myhäilevänä ja puolittain vielä pahastuksissaan, mutta
mukautuen siihen vetovoimaan, jota äiti ei kykene vastustamaan. —
Hyvästi, ja ole kiltti!

— Kuin kuva, äiti kulta, mutta sillä ehdolla, että valmistat meille
päivälliseksi jonkin herkkupalan, eikö niin?

Ja asianajajan kolmas kirjuri hyppeli tavoittamaan abbé Brigaudin ja
d'Harmentalin, jotka olivat jo ehtineet porrassillakkeelle.

— No noh, pikku peijooni, virkahti abbé sipaisten liivintaskuaan, —
mitä sinä sieltä kaivat?

— Älkää ottako huomataksenne, isä Brigaud. Tutkin vain, eikö
vyötärystaskuunne ole jäänyt pikku-écua ystävällenne Bonifacelle.

— Maltas, sanoi abbé, — tuossa on iso, jätä meidät rauhaan ja kapaise
tiehesi.

— Isä Brigaud, haastoi Boniface kiitollisuutensa yltäkylläisyydestä,
— teillä on kardinaalin sydän, ja jollei kuningas tee teistä enempää
kuin arkkipiispan, niin se on kelvotonta! Hyvästi, herra Raoul, hän
jatkoi puhutellen chevalieria niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut
hänet vuosien ajalta. — Sanon vieläkin, varokaa neiti Bathildea, jos
tahdotte varjella sydäntänne, ja nakatkaa kalikalla Mirzaa, jos pidätte
lukua pohkeistanne!

Ja heilauttaen toisen jalkansa kaidepuulle hän yhdellä ponnahduksella
luiskahti katuovelle, lainkaan koskettamatta ensimmäisen kerroksen
portaiden tusinaa askelmaa.

Brigaud seurasi Boniface-ystäväänsä rauhaisempaan tapaan, sovittuaan
chevalierin kanssa kohtauksen kello kahdeksaksi illalla. D'Harmental
nousi ullakkokamariinsa syvissä mietteissä.




TUMMANPUNAINEN NAUHARUUSUKE


Chevalierin ajatuksia ei askarruttanut lähenevä ratkaisu, jossa hän oli
valinnut niin tärkeän osan, eikä myöskään se abbé Brigaudin erinomainen
varokeino, että hän oli majoittanut uuden ystävänsä sellaiseen taloon,
johon hänen tapanaan oli ollut kymmenen vuoden aikana pistäytyä
melkein päivittäin, niin että heidän kohtauksensa eivät tiheämminkään
tapahtuvina voineet herättää huomiota. Hänen mielessään ei ollut
rouva Denisin majesteettinen lausunta, ei neiti Émilien soprano
tai neiti Athenaiksen altto eikä herra Bonifacen kujeellisuus. Hän
ajatteli yksinomaan Bathilde-rukkaa, jota oli emäntänsä luona kuullut
käsiteltävän niin loukkaavasti.

Kuitenkaan ei Bonifacen karkea syytös ollut vähääkään tehonnut niihin
vielä sekaviin ja selittämättömiin tunteisiin, joita nuori tyttö oli
chevalierissa herättänyt. Ensimmäinen vaikutelma oli tosin ollut
kiusaantunut, inhon aistimus. Mutta ajatellessaan asiaa hän oli heti
seuraavassa hetkessä käsittänyt, että tuollainen liitto oli mahdoton.

Sattuma saattaa harvinaisuutena tuottaa vähäpätöisellekin isälle
viehättävän tyttären. Välttämättömyys voi naittaa nuoren ja kauniin
naisen vanhalle ja alhaissyntyiselle miehelle. Mutta ainoastaan
rakkaus tai voitonpyyntö saa syntymään sellaisia säännöttömiä suhteita
kuin oletettiin neljännen kerroksen neidin ja pengermän porvarin
yhteiselämäksi. Noiden kahden niin täydellisesti vastakkaisen ihmisen
kesken ei voinut vallita rakkaus ja vielä vähemmin saattoi sitä
suhdetta johtaa voitonpyynnistä, sillä joskaan heidän elintasonsa ei
painunut kurjuuteen asti, ei se varmastikaan kohonnut keskinkertaista
korkeammalle.

D'Harmental siis uskoi, että Bathildea ei voinut sanoa tyttärekseen
eikä vaimokseen tai jalkavaimokseen tuo kamala naapuri, jonka
pelkkä näkeminen oli siihen asti riittänyt niin kummalliseksi
vastavaikutukseksi chevalierin orastavalle rakkaudelle. Ellei neito
siis ollut yksikään noista kolmesta, niin Bathilden syntyperään liittyi
jokin salaisuus, ja jos siihen kerran liittyi salaisuus, ei Bathilde
ollutkaan se, mikä hän näytti olevan.

Tällöin kaikki selvisi, tuo ylimyksellinen kauneus, viehättävä sulous,
erinomainen kasvatus menettivät arvoituksellisuutensa. Bathilde kuului
yläpuolelle sen aseman, jossa hänen täytyi pakosta olla. Neidon
kohtalossa oli tapahtunut sellainen muutos, jotka ovat yksilölle
samaa kuin maanjäristykset kaupungeille. Hänen elämässään oli jokin
luhistunut, pakottaen hänet laskeutumaan siihen alempaan piiriin, jossa
hän nyt vietti päiviään, ja hän oli kuin tuollainen alassyösty enkeli,
joiden täytyy jonkun aikaa elää ihmiselämää, vain odotellen kunnes
Jumala palauttaa heille siivet taivaaseen nousemiseksi.

Chevalier saattoi niin ollen oman arvonsa tuntoa menettämättä rakastua
Bathildeen. Sydämen joutuessa vastatusten ylpeyden kanssa sillä on
oivallisia apukeinoja korskean vihollisensa eksyttämiseksi. Silloin
kun Bathildella oli nimi, oli hänellä luokkansa, eikä hän voinut
siirtyä siitä Popiliuksen[79] kehästä, jonka hänen ympärilleen perhe
piirsi. Mutta nimettömänä ja perheettömänä ollessaan hän saattoi
ympäröivästä yöstä vapautua sädehtivään kirkkauteen, ja niin ollen ei
mikään enää pidätellyt rakastavan miehen mielikuvitusta kohottamasta
häntä toiveissaan sellaiselle tasolle, jota neito itse ei olisi
rohjennut edes katseellaan tavoittaa. Niinpä d'Harmental ei suinkaan
ottanut varteen neuvoa, jonka nuori herra Boniface oli hänelle niin
ystävällisesti antanut, vaan kamariinsa päästyään meni suoraa päätä
vilkaisemaan ikkunastaan, millä kannalla naapurin ikkuna oli. Se oli
selkosen selällään. Jos chevalierille olisi viikko sitten sanottu,
että niin yksinkertainen ilmiö kuin avattu ikkuna voisi saattaa
hänen sydämensä pamppailemaan, olisi hän varmaan makeasti nauranut
tällaiselle olettamukselle. Kuitenkin oli asian laita näin, sillä hän
painoi hetkiseksi käden povelleen kuin pitkällisen painostuksen jälkeen
hengähtävä ja nojasi sitten toisella kädellään seinään ja katseli
verhon kulmauksesta tyttöä hänen näkemättään. Hän pelkäsi toisen
muutoin säikkyvän kuten eilenkin tästä itsepintaisesta tarkkailusta,
jonka syyksi hän saattoi olettaa yksistään uteliaisuuden.

Hetken kuluttua d'Harmental huomasi, että kamarin täytyi olla
tyhjillään, sillä toimekas ja nopsajalkainen neito olisi varmasti
jo moneenkin kertaan liikkunut hänen näkyvissään, jollei hän olisi
ollut poissa. Silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa ja hänen
otaksumansa sai täyden vahvistuksen. Oli helppokin havaita, että vanhan
apuvaimon järjestelevä käsi oli siistinyt huoneessa, sillä klavesini
oli tarkoin ummistettu, tavallisesti levällään olleet nuottivihot oli
koottu yhdeksi pinoksi, kukkuranaan muutamia kirjansidoksia, jotka
kokonsa pienentymisen mukaisesti ladottuina olivat pyramidin huippuna,
ja uhkea pitsipöytäliina, joka oli huolellisesti laskostettu keskeltä
tuolin selkänojalle, riippui suorassa tuolin kumpaisellekin puolelle.

Varma lisävahvistuskin ilmeni tälle päätelmälle tuotapikaa, sillä
ikkunan avaamisen aiheuttamaa narahdusta seurasi vinttikoiran
sorean pään kohoaminen. Korvat aina vaanivina ja täydesti ansaiten
valtiattarensa luottamuksen tämä kodin vartija oli havahtunut ja katsoi
pieluksellaan nousten, kuka tungettelija oli häirinnyt sen unta.

Pengermäporvarin varomattoman basson ja Bonifacen pitkällisen
äkäännyksen ansiosta chevalier tiesi jo kaksi hyvin tärkeätä seikkaa.
Hänen naapurinsa oli ristitty Bathildeksi, jollainen sävyisä
ja kaunissointuinen nimi oli kerrassaan sovelias viehkeälle ja
hienopiirteiselle neidolle, ja että vinttikoira oli Mirza, ja sekin
nimi kuulosti hänestä koirarodun ylimystöä edustavalta.

Ei sovi vähäksyä mitään varustuksen valtausaikeissa. Pieninkin
paikallisseikkojen tuntemus on usein tehokkaampi kuin pelottavimmatkaan
sotakojeet. D'Harmental päätti aloittaa laittautumalla väleihin
vinttikoiran kanssa, ja antaen äänelleen mahdollisimman vienon ja
hyväilevän soinnun hän kutsui: "Mirza!"

Mirza, joka oli mukavasti ojentautunut pielukselleen, nosti vilkkaasti
päänsä, ja sen hämmästyneestä ilmeestä ei voinut erehtyä. Täytyihän
tuntua nopsaälyisestä pikkueläimestä kovin kummalliselta, että
ventovieras mies otti äkkipäätä puhutellakseen sitä ristimänimeltä. Se
katseli häntä levottomilla silmillään, jotka puolihämyssä tuikkivat
kuin kiiltokivet, ja etukäpälillään kuopien päästi kumean äännähdyksen,
joka saattoi käydä murahduksesta.

D'Harmental muisteli, miten markiisi d'Uxelles oli kesyttänyt
mademoiselle Choinin spanielin, joka oli paljon äkäisempi kuin
mitkään maailman vinttikoirat. Sen olivat saaneet aikaan käristetyt
kaniininpäät, ja tästä hienosta huomaavaisuudesta oli hänelle
koitunut palkkioksi Ranskan marskin sauva. Hän ei niin ollen pitänyt
mahdottomana, että samantapainen viekoittelu muuttaisi lempeämmäksi
sen vastaanoton, jonka Mirza-neiti oli suonut hänen lähentelylleen, ja
astui sokeriastiaansa kohti hyräillen:

    Ihailkaa koirien mahtia:
    jos teill' on hienoa tahtia,
    ei kestä kuinkaan kauan,
    kun saatte marskin sauvan.

Hän palasi ikkunan ääreen, hyppysissään kaksi isoa sokeripalaa, joten
niitä saattoi taitella murusiksi mielinmäärin.

Chevalier ei ollut erehtynyt. Ensimmäisen sokerimurusen singotessa sen
lähelle Mirza huolettomasti kurkotti kaulaansa. Hajuaistin avulla se
sitten otti selville, millainen makupala sille tarjottiin, ja ojensi
sitä kohti käpälän, veti sen kitansa äärelle, otti hampaisiinsa,
siirsi poskipieleen ja alkoi pureksia niin raukein ilmein kuin
sen ylimykselliselle rodulle on tunnusomaista. Lopetettuaan se
lipaisi huuliaan vaaleanpunaisella pikku kielellä, mikä ilmaisi,
että se ilmeisen hyvästä kasvatuksestaan johtuvassa näennäisessä
välinpitämättömyydessäänkin osasi pitää arvossa sievää yllätystä,
jonka sille oli naapuri varannut. Eikä se nyt laskeutunutkaan takaisin
levolle kuten edellisellä kerralla, vaan jäi istumaan, haukotellen
riutuneesti, mutta heilutellen häntäänsä merkiksi, että se oli valmis
valpastumaan täydesti, jos sen hereilläolosta maksettaisiin pari kolme
samanlaista kohteliaisuudenosoitusta kuin sille oli vastikään suotu.

D'Harmental oli tottunut aikakauden ylimyskaunotarten englantilaisten
kääpiöspanielien tapoihin ja ymmärsi oivasti Mirza-neidin suopean
mielialan tulkinnan. Tahtomatta jättää tilaisuutta käyttämättä
hän heitti toisen sokerinmurun, mutta lennätti sen nyt etäämmäksi
vastaanottajasta, saadakseen tämän poistumaan pielukselta sitä
noutamaan. Vehkeilyynsä apuria tavoittava tahtoi kokeellaan ottaa
selville, kumpaiseen kahdesta kuolemansynnistä, laiskuudesta ja
herkutteluhalusta, tämä oli alttiimpi lankeamaan.

Mirza mietti tuokion, mutta herkutteluhalu voitti, ja se nousi
kamarin perälle etsimään klavesinin alle kierinyttä murua. Samassa
tipahti kolmas muru ikkunan lähelle, ja yhä vetovoiman lakeihin
alistuvana Mirza tepsutteli toiselta palaselta kolmannelle niin kuin
oli ensimmäisestä viehättynyt toiseen. Mutta siihen chevalierin
anteliaisuus pysähtyi. Hän katsoi antaneensa jo riittävästi
vastavuoroisuuden edellytykseksi, ja silloin hän toistamiseen kutsui,
vain käskevämmin kuin äsken: "Mirza!" ja näytti sille sokerinmuruja
kämmenellään.

Tällä kertaa ei Mirza silmäillyt chevalieria levottomasti tai
halveksivasti, vaan nousi takakäpälilleen, laski etukäpälät
ikkunalaudalle ja alkoi tehdä hänelle samoja eleitä kuin jos hän olisi
ollut vanha tuttava: yritys oli onnistunut, Mirza oli kesytetty.

Chevalier huomautti itselleen, että siihen tulokseen oli mennyt juuri
sen verran aikaa kuin hän olisi tarvinnut vietelläkseen kullalla jonkun
kamarineidon tai timanteilla herttuattaren.

Nyt oli hänen vuoronsa tekeytyä halveksivaksi Mirzaa kohtaan ja
puhella sille, jotta se tottuisi hänen ääneensä. Peläten kuitenkin
ylpeyden palaavan puhekumppanilleen, joka parhaansa mukaan hoiteli
keskustelua vaisuilla vingahduksilla ja mielistelevillä urahduksilla,
hän heitti sille neljännen sokerinmurun, jonka kimppuun se syöksähti
sitäkin kipakammin, kun sitä oli täytynyt odottaa kauemmin, ja nyt se
kutsumatta palasi ikkunan ääreen kärkkymään.

Chevalierin voitto oli täydellinen.

Niin täydellinen, että Mirza, joka eilen oli osoittanut niin
älykästä valppautta, kun se kadulle kurkistamalla ilmoitti Barhilden
lähestymisen ja ovelle juoksemalla hänen saapumisensa portaisiin, ei
tällä kertaa antanut vihiä kumpaisestakaan, joten hänen valtiattarensa
äkkiä astuessaan kamariin tämä yllätti sen keimailemassa naapurilleen.

Kohtuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että Mirza kaikessa
antaumuksessaankin kääntyi oven narahtaessa ja Bathilden nähdessään
loikkasi yhdellä hyppäyksellä tuhlaamaan hänelle mitä hellimpiä
hyväilyjä. Mutta tämän velvollisuudentapaisen suoritettuaan Mirza
kiireesti palasi ikkunaan. Vinttikoiran outo menettely käänsi Bathilden
silmät luonnollisesti etsimään syytä. Hänen katseensa kohtasivat
chevalierin. Bathilde punastui, chevalier tervehti, ja hämillään
Bathilde koneellisesti vastasi tervehdykseen.

Bathilden ensi ajatuksena oli sitten sulkea ikkuna. Mutta vaistomainen
tunne pidätti häntä. Hän käsitti, että se toimenpide antaisi tärkeyttä
seikalle, jolla ei ollut mitään merkitystä, ja että puolustuskannalle
asettumisella tunnustaisi luulevansa hyökkäystä yritettävän. Niin
ollen hän teeskentelemättömästi astui lattian poikki ja katosi siihen
osaan kamaria, johon naapurin katseet eivät voineet tunkeutua. Sitten
muutaman minuutin kuluttua uskaltautuessaan jälleen esille hän huomasi,
että nuori mies olikin sulkenut oman ikkunansa. Bathilde ymmärsi toisen
hienotunteisuuden ja oli hänelle siitä hyvillään.

Chevalier oli tosiaan tehnyt mestaritempun. Välien ollessa
näin alkuasteellaan eivät nämä läheiset ikkunat voineet pysyä
samanaikaisesti avoimina. Jos chevalierin ikkuna avautui, niin
naapurin sulkeutui välttämättömästi, ja kuinka tiukasti se onneton
ikkuna ummistuikaan! Siitä oli chevalierillä jo kokemusta. Silloin ei
saanut näkyviin edes Mirzan kuononpäätä verhojen takaa. Sitävastoin
d'Harmentalin ikkunan ollessa kiinni saattoi naapurittaren olla
avoinna, ja silloin chevalier näki hänen käyskentelevän, askartelevan,
ja senhän arvaa, että tuo oli suurta viihdykettä perin ankaraan
eristäytymiseen tuomitulle miehelle.

Sitä paitsi hän oli edistynyt varsin suuresti Bathilden tuttavuudessa.
Hän oli tervehtinyt ja saanut siihen vastauksen. He eivät siis enää
olleet toisilleen kokonaan vieraita, heidän välillään oli syntynyt
tutustumisen alkua. Mutta sen tuttavuuden jatkuvaksi edistymiseksi
— ellei sattuisi erikoisia asianhaaroja tielle — piti välttää
hätäisyyttä. Sanan uskaltaminen tervehdyksen jälkeen olisi voinut
tärvellä kaikki. Olisi parempi uskottaa Bathildelle, että se oli
pelkkää sattumaa. Bathilde ei sitä uskonut, mutta hänen sopisi olla
uskovinaan. Siitä johtui, että Bathilde jätti ikkunansa avoimeksi ja
nähdessään naapurin ikkunan olevan kiinni istuutui omansa lähelle kirja
kädessä.

Mirza taasen hyppäsi valtiattarensa jaloissa olevalle jakkaralle,
jota se käytti istuimenaan. Mutta nyt se ei tapansa mukaisesti
ojentautunutkaan sille, pää neitosen pyöreillä polvilla, vaan laski
päänsä teräväreunaiselle ikkunalaudalle, niin suuresti sen harrastusta
herätti antelias tuntematon, jolla oli sokeria tarjottavana.

Chevalier istuutui keskelle huonettaan, otti esiin pastellipuikot ja
alkoi näppärästi kohotetun verhonkulmauksen avulla piirtää silmiensä
edessä olevaa viehättävää näkymää.

Kovaksi onneksi päivät olivat lyhyet. Kello kolmen tienoissa alkoi
hiipua se vähäinenkin valo, minkä pilvet ja sade päästivät taivaalta
laskeutumaan maahan, ja Bathilde sulki ikkunansa. Siinäkin ajassa oli
chevalier silti jo saanut kokonaan valmiiksi tytön pään ja tavannut
erinomaisesti näköisyyden. Pastelli onkin erittäin otollinen väline
jäljentämään noita hienoja ja hentoja tyyppejä, joita maalaus aina
esittää hieman raskaasti. Siinä ilmenivät neidon aaltoilevat hiukset,
hänen raikas ja kuulakka hipiänsä, kauniin joutsenenkaulan sorea
kaarevuus, sanalla sanoen kaikki se luontevuus, jonka taide voi
saavuttaa, kun sillä on edessään tuollainen täydesti jäljentämätön
malli, jotka herättävät taiteilijoissa epätoivoa.

Pimeän tullen saapui abbé Brigaud. Chevalier ja hän kääriytyivät
viittoihinsa ja astelivat Palais-Royalia kohti. Tehtävänä oli maaston
tutkiminen.

Se talo, johon rouva se Sabran oli muuttanut miehensä tultua regentin
hovimestariksi, oli numero 22, Hôtel de la Roche-Guyonin ja sen solan
välissä, jota entiseen aikaan nimitettiin Palais-Royalin kujaksi,
koska tämä oli ainoa suoranainen väylä Rue des Bons-Enfantsilta
Valois-kadulle. Nykyään se tunnetaan Lyseokujana. Kujan puoleinen
palatsinportti lukittiin samaan aikaan kuin muutkin puutarhan
pääsyaukot, nimittäin täsmälleen kello yksitoista illalla. Jos siis
joku pistäytyi illalla Palais-Royalista johonkin sellaiseen Rue des
Bons-Enfantsin taloon, josta ei ollut erikseen tietä Valois-kadulle,
ja tahtoi palata vasta yhdentoista jälkeen, niin hänen täytyi tehdä
kierros joko Rue Neuve-des-Petits-Champsin tai Cour des Fontainesin
kautta.

Rouva de Sabranin talo oli edellisen vuosisadan lopulla rakennettu
siro pikku loistoasumus, siis parinkymmenen vuoden ikäinen. Joku
verojen vuokraaja oli tahtonut apinoida suuria herroja ja saada
yksityisasunnokseen erikoisen talon. Siihen kuului siten kaikkiaan
pohjakerros, ensimmäinen kerros sekä tämän päällä kivinen galleria,
jolle avautuivat palvelusväen ullakkohuoneet. Matala paanukatto
oli loivasti kalteva. Ensimmäisen kerroksen ikkunoiden alla levisi
rakennuksen toisesta päästä toiseen kolmen tai neljän jalan syvyinen
uloke, mutta kumpaisenkin kulman kahta ikkunaa erottivat keskiosan
kolmesta ikkunasta ulokkeen tyyliset rautakoristeet, jotka kohosivat
ylägallerian reunaan asti.

Molemmat julkipuolet olivat muuten samanlaiset, paitsi että — kun
Valois-katu oli kahdeksasta kymmeneen jalkaan matalammalla kuin Rue des
Bons-Enfants — pohjakerran ikkunat ja ovi sillä puolella avautuivat
pengermälle, josta oli tehty pikku puutarha. Keväisin tätä kaunisti
kukkaloisto, mutta se ei ollut hallitsemansa kadun kanssa missään
yhteydessä. Rakennuksen ainoa katuovi johti Rue des Bons-Enfantsille.

Parempaa eivät salaliittolaisemme olisi voineet toivoakaan. Oli varsin
mahdollista, että regentti saapuisi rouva de Sabranin luo jalkaisin, ja
todennäköistä, että hän poistuisi vasta yhdentoista jälkeen. Silloin
hän olisi kuin hiirenpyydyksessä, koska hänen oli pakko astua ulos
samasta ovesta, josta oli sisällekin mennyt, ja suunniteltu kaappaus
oli erittäin helppo panna toimeen Rue des Bons-Enfantsilla, joka oli
Palais-Royalin ympäristön autioimpia ja pimeimpiä katuja.

Sitä paitsi kadun varrella oli siihen aikaan — kuten on nykyäänkin —
useita hyvin epäiltäviä taloja, joissa yleensä kävi rähisevää joukkoa.
Saattoi niin pitää jotensakin varmana, ettei suurestikaan välitettäisi
huudoista, kun kadulta oli totuttu kuulemaan hälinää silloin tällöin.
Jos kaupunginvartio saapuisikin, niin se tämän arvoisan järjestysvallan
tavan mukaan tapahtuisi melko myöhään ja vitkallisesti, joten kaikki
olisi sitä ennen jo päättynyttä.

Tarkasteltuaan alueen, päätettyään strategisesta järjestelystä ja
painettuaan mieleensä talon numeron d'Harmental ja abbé Brigaud
erosivat. Abbé meni Arsenaaliin selostamaan Mainen herttualle
chevalierin jatkuvaa harrastusta ja d'Harmental palatakseen
ullakkohuoneeseensa Rue du Temps-Perdun varrelle.

Bathilden kamari oli valaistu niin kuin edellisenäkin iltana. Tällä
kertaa neitonen ei piirtänyt, vaan ahkeroi ompelutyössä. Valo
sammutettiin vasta kello yhdeltä aamulla. Pengermän porvari taasen oli
noussut omaan korkeuteensa jo aikaa ennen d'Harmentalin tuloa.

Chevalier nukkui huonosti. Alkavan rakkauden ja päättyvän salahankkeen
väliin joutunut ei voi olla kokematta erinäisiä siihen asti
tuntemattomia ja nukkumiselle haitallisia ajatuksia. Aamun lähetessä
hänet kuitenkin voitti väsymys, ja hän heräsi vasta tuntiessaan
käsivarttansa pudisteltavan rajusti. Chevalier varmaankin näki
parhaillaan jotakin pahaa unta, jonka jatkolta tämä ravistelu hänestä
tuntui, koska hän vielä puoleksi unessa hapuili pistoolejaan yöpöydältä.

— Hohhoh! huudahti abbé. — Hetkinen, nuori mies, hitto, kuinka
olettekin joutuisa! Avatkaa silmänne selälleen; hyvä, kas niin, joko
tunnette minut?

— Vai niin, tekö abbé! sanoi d'Harmental nauraen. — Toden totta,
olipa hyvä, että pysähdytitte minut. Satuitte paikalle pahalla
hetkellä: näin unta, että minua tultiin vangitsemaan.

— Hyvä merkki, tuumi abbé Brigaud, — hyvä merkki. Tiedättehän, että
unet ovat päinvastaisia todellisuudelle: kaikki luistaa onnellisesti.

— Kuuluuko jotakin uutta? kysyi d'Harmental.

— Jos kuuluisi, niin miten ottaisitte sen vastaan?

— Olisin ihastuksissani, totisesti! vakuutti d'Harmental. — Kun on
ryhtynyt tällaiseen hommaan, niin on sitä parempi, mitä nopeammin siitä
suoriutuu.

— No niin, virkkoi Brigaud vetäen taskustaan paperin ja ojentaen sen
chevalierille, — lukekaa, ja ylistäkää Luojaanne, sillä te saatte
toivomuksenne täyttymään.

D'Harmental otti paperin, käänsi sen auki taitteistaan yhtä
levollisesti kuin olisi ollut aivan vähäpätöinen seikka kysymyksessä ja
luki puoliääneen:

 "_Raportti maaliskuun 27 p:nä kello 2 aamulla_.

 Viime yönä klo 10 herra regentti vastaanotti Lontoosta saapuneen
 kuriirin, joka ilmoitti abbé Duboisin palaavan huomenna 28 p:nä. Kun
 herra regentti sattumalta oli illallisella Madamen luona, voitiin
 sanoma toimittaa hänelle ajan myöhäisyydestä huolimatta.[80] Vähää
 ennen oli neiti de Chartres[81] pyytänyt isältään lupaa mennä
 hartaudenharjoituksiinsa Chellesin luostariin, ja oli sovittu, että
 regentti veisi hänet sinne. Mutta kirje muutti tämän päätöksen, ja
 herra regentti lähetti valtioneuvoston jäsenille kirjallisen kutsun
 kokoontua tänään puoleltapäivin.

 Kello kolmelta herra regentti käy tervehtimässä hänen majesteettiaan
 Tuileriesissa. Hän on pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, alkaen käydä
 kärsimättömäksi herra marski de Villeroylle, joka itsepintaisesti
 katsoo velvollisuudekseen olla aina saapuvilla silloin, kun herra
 regentti haastelee hänen majesteettinsa kanssa. Puhutaan jo
 hiljakseen, että jos tätä jatkuu, marskin voi käydä huonosti.

 Kello kuudelta herra regentti, chevalier de Simiane ja chevalier de
 Ravanne lähtevät illalliselle madame de Sabranin luo."

— Ahaa! äännähti d'Harmental.

Ja hän luki kaksi loppuriviä uudestaan, punniten jokaista sanaa.

— No, mitä ajattelette siitä pikku kappaleesta? kysyi abbé.

Chevalier hyppäsi vuoteestaan, veti aamunutun ylleen kaivoi
lipastonsa laatikosta tummanpunaisen nauharuusukkeen, otti
pulpettipöydältään vasaran ja naulan, ja avattuaan ikkunansa, jolloin
hän ensin loi vaivihkaa silmäyksen naapurinsa taholle, hän naulasi
nauharuusukkeen ulkoseinään.

— Siinä vastaukseni, hän sanoi.

— Mitä hittoa tuo tarkoittaa?

— Sitä vain, selitti d'Harmental, — että voitte mennä ilmoittamaan
Mainen rouva herttuattarelle lupaukseni luultavasti toteutuvan tänä
iltana. Ja lähtekäähän siitä nyt, hyvä abbé, palataksenne vasta parin
tunnin kuluttua, sillä minä odotan erästä, jota teidän on parasta olla
kohtaamatta täällä.

Abbé, perin ymmärtäväisenä miehenä, ei tarvinnut kahta kehotusta. Hän
otti hattunsa, puristi chevalierin kättä ja poistui.

Kapteeni Roquefinette saapui kaksikymmentä minuuttia myöhemmin.




RUE DES BONS-ENFANTS


Kello kahdeksan tienoissa samaisen sunnuntaipäivän iltana melkoinen
ryhmä miehiä ja naisia sulki melkein kokonaan Valois-kadun ja
Lyseokujan kulmauksen, keräytyneenä katulaulajan ympärille,
joka ihmeellisen näppärästi säesti esityksiään yhtaikaa
polviensa helisyttämillä metallilautasilla takomalla ja käsiä
baskilaistamburiiniin.

Tällöin muuan muskettisoturi ja kaksi husaaria laskeutui Palais-Royalin
takaportaita ja eteni muutamia askelia kujalle päin. Mutta nähdessään
väkijoukon melkein ehkäisevän heiltä pääsyn edessäpäin nämä kolme
sotilashenkilöä pysähtyivät ja näkyivät neuvottelevan. Harkinnasta
oli nähtävästi tuloksena, että oli parempi valita toinen tie, sillä
muskettisoturi antoi esimerkin, lähtien Cour-des-Fontainesin laitaa
myöten ja kääntyen Rue des Bons-Enfantsille. Astellen reippaasti,
vaikka olikin pyylevä, hän pian saapui numero 22:een; hänen
lähestyessään katuovi avautui kuin taikavoimalla ja sulkeutui hänen ja
husaarien jälkeen.

Heti kun he olivat ryhtyneet pikku kierrokseensa, poistui soittajan
ryhmästä nuori harmaapukuinen ja samanväriseen viittaan verhoutunut
mies, jonka leveälierinen hattu oli painettu silmille. Itsekseen
hyräillen "Hirtettyjen" sävelmää hän nopeasti käveli Lyseokujaan ja
saapui sen vastakkaiseen päähän parahiksi näkemään noiden kolmen hienon
kuljeksijan pääsyn vastamainittuun taloon.

Hän vilkaisi silloin ympärilleen, ja kun katua kunnallishallituksen
anteliaisuuden ansiosta valaisi tai oikeammin oli tarkoitettu
valaisemaan pitkin sen pituutta kolme lyhtyä, antoi yksi niistä hänelle
mahdollisuuden saada näkyviinsä tuollaisen vantteran, nokinaamaisen
kelpo sydenpolttajan, jonka Greuze on tauluissaan vakiinnuttanut
tyypiksi. Mies nojaili erääseen Hôtel de la Roche-Guyonin portinpielen
kiveen, jolle oli laskenut säkkinsä. Tuokion hän epäröi lähestyä
sydenpolttajaa, mutta kun tämä oli vuorostaan hyräillyt "Hirtettyjen"
sävelmällä saman loppukerron kuin äsken viittamies, tuntui toinen
saavan varmuutta ja asteli suoraan hänen luoksensa.

— No, kapteeni, virkkoi viittamies, — näittekö heidät?

— Niin kuin näen teidät, eversti: muskettisoturin ja kaksi husaaria.
En kylläkään tuntenut heitä, mutta kun muskettisoturi peitteli
kasvojaan nenäliinalla, niin otaksuin hänet regentiksi.

— Se hän oli, ja husaarit olivat Simiane ja Ravanne.

— Ahaa, oppilaani! virkkoi kapteeni. — On hauskaa tavata hänet
jälleen. Hän on hyvä lapsukainen.

— Joka tapauksessa pitäkää huoli, kapteeni, että hän ei tunne teitä.

— Minuako tuntisi! Vain itse paholainen voisi tuntea minut tässä
asussa. Teidän pikemmin pitäisi hiukan harkita omaa varoitustanne,
chevalier. Teillä on onneton hienon herran sävy, joka ei lainkaan
sovellu pukuunne. Mutta se sikseen. Nyt he ovat loukussa, ja heitä ei
saa antaa pujahtaa tiehensä. Ovatko miehemme saaneet tiedon?

— Turkanen, kapteeni, enhän tunne teidän miehiänne sen paremmin
kuin he tuntevat minua. Läksin ryhmästä laulellen kertoa, joka on
tunnussanamme. Ovatko he kuulleet ja käsittäneet, sitä en osaa sanoa.

— Olkaa huoletta, eversti, kyllä ne veitikat kuulevat ja ymmärtävät
vähästäkin.

Tosiaankin oli viittamiehen poistuttua ryhmästä ilmennyt kummallista
liikehtimistä noiden yksinomaan joutilailta ohikulkijoilta näyttävien
kuuntelijain keskuudessa. Vaikka virsi ei ollut vielä loppunut eikä
kolehdin keräys alkanut, hajaantui seurakunta. Miehiä läksi piiristä
yksitellen tai parittain. Salaisia viittausmerkkejä toisilleen vaihtaen
jotkut astelivat ylös Valois-katua, toiset Cour des Fontainesille ja
viimeiset itse Palais-Royalin puolelle, kukin suunnaltaan saartamaan
Rue des Bons-Enfantsia, joka tuntui olevan heidän sovitun kohtauksensa
keskus.

Tästä menettelystä — jonka päämäärä on helposti ymmärrettävissä —
oli tuloksena, että laulajan yleisöksi jäi vain tusina vaimoihmisiä,
joitakuita lapsia ja muuan neljänkymmenen vaiheilla oleva kelpo
porvari. Nähdessään ropoja alettavan koota tämäkin läksi vuorostaan
paikalta, näköjään syvästi halveksien kaikkia uusia renkutuksia ja
hyräillen hampaittensa välitse vanhaa paimenlaulua. Se tuntui hänestä
olevan suuresti niiden vallattomien laulelmien yläpuolella, joita ajan
huono maku oli toimittanut muotiin.

Kelpo porvarimme oli kyllä huomaavinaan, että useatkin hänen
sivuuttamansa miehet tekivät hänelle joitakin merkkejä. Mutta kun hän
ei kuulunut mihinkään salaseuraan eikä vapaamuurareihin, hän jatkoi
matkaansa hyräillen yhä lempisävelmäänsä:

    Anna mun mennä, —
    jalkani, lennä

    leikkihin Metsolan impien kanssa!

Ja asteltuaan Saint-Honoré-katua Deux-Sergentsin puomille asti hän
poikkesi Rue du Coqin kulmauksesta ja katosi.

Jokseenkin samalla hetkellä viittamies, joka oli ensimmäisenä poistunut
kuulijain ryhmästä hyräillen:

— Neljäkolmatta, neljäkolmatta, neljäkolmatta! ja ilmestyi näkyviin
Palais-Royalin kujaa portaiden juurella ja lähestyen laulajaa virkkoi
tälle:

— Veljeni, vaimoni on sairaana, ja musiikkisi estää häntä nukkumasta.
Ellei sinulla ole erityistä syytä oleskeluusi tässä, niin menehän
Palais-Royalin torille, tässä pikku-écu muuttosi korvaukseksi.

— Kiitoksia, monseigneur, vastasi katulaulaja arvioiden tuntemattoman
yhteiskunnallista asemaa hänen osoittamansa anteliaisuuden mukaan.
— Minä siirryn heti. Eikö teillä ole mitään toimitettavaa
Mouffetard-kadun puolella?

— Ei.

— Olisin vain hoitanut asianne kaupanpäällisiksi.

Mies meni menojaan, ja koska hän oli kokoontumisen aihe, katosivat
kaikki jäljelläolevat samalla kertaa.

Palais-Royalin kello löi silloin yhdeksän. Nuori viittamies veti
vyötärystaskustaan kellon, jonka timanttikoristelu oli hänen
yksinkertaisen asunsa vastakohtana, ja havaitessaan sen edistäneen
kymmenen minuuttia hän pani sen täsmällisesti oikeaan, sitten Cour des
Fontainesin kautta kiertäen Rue des Bons-Enfantsille.

Tullessaan numero 24:n kohdalle hän tapasi siellä sydenpolttajan.

— Entä laulaja? tiedusti tämä.

— Lähtenyt.

— Hyvä!

— Entä vaunut? kysyi vuorostaan viittamies.

— Valmiina Baillif-kadun kulmassa.

— Pidittekö huolen siitä, että pyörät ja hevosten kaviot käärittiin
riepuihin?

— Kyllä.

— Hyvä juttu! Siispä odottakaamme, sanoi viittamies.

— Odottakaamme, vahvisti kapteeni.

Oltiin ääneti. Kului tunti, jonka aikana muutamia viivästyneitä
kulkijoita yhä pitemmin väliajoin kiirehti autioituvaa katua pitkin.
Harvat ikkunatkin, jotka vielä olivat valaistut, pimenivät yksitellen,
ja lopulta pimeys täysin verhosi jo kauan tavoittelemansa alueen, kun
sen tarvitsi taistella vain kahta katulyhtyä vastaan, joista toinen oli
vastapäätä Pyhän Klaran kappelia ja toinen Baillif-kadun kulmassa.

Jälleen kului tunti. Kaupunginvartio kuului menevän Valois-katua
myöten, ja sitten tuli kujanteen vartija sulkemaan portin.

— Hyvä, jupisi viittamies. — Nyt saamme olla häiritsemättä.

— Kunhan hän vain jättää rakastelemisensa ennen päivänkoittoa, murahti
sydenpolttaja.

— Jos hän olisi yksin, niin voisi pelätä hänen yöpyvän. Mutta eihän
ole luultavaa, että rouva de Sabran pitäisi luonansa kaikki kolme.

— Hm! Hän voi luovuttaa kamarinsa yhdelle ja jättää toiset kaksi
uinailemaan pöydän alla.

— Hitto, olette oikeassa, kapteeni; en ollut ajatellut sitä. Oletteko
muuten noudattanut kaikkia varokeinoja?

— Varmasti.

— Miehenne uskovat, että kysymyksessä on pelkästään vedonlyönti?

— Ainakin ovat uskovinaan, enempää ei heiltä voi pyytää.

— On siis menettely selvillä, kapteeni. Te ja miehenne olette
päissänne, te tönäisette minua, minä tuiskahdan regentin ja sen väliin,
jolle hän on antanut käsivartensa, ja erotan heidät. Te kaappaatte
hänet, vaiennatte suukapulalla, ja vihellys toimittaa paikalle vaunut
sillaikaa kun Simianea ja Ravannea pidellään pistooli kurkulla.

— Mutta, tiedusti sydenpolttaja alentaen äänensä, — jos hän ehtii
huutamaan nimeään?

— Jos hän huutaa nimeään? kertasi viittamies. Sitten hän lisäsi vielä
hiljemmin kuin kysyjä oli puhunut:

— Salaliitossa ei kelpaa puolinaisuus. Jos nousee hälyä, niin tappakaa
hänet.

— Hitto! sanoi sydenpolttaja. — Koettakaamme saada häneltä suu kiinni
ajoissa.

Ja kun viittamies ei vastannut, vallitsi taas täydellinen hiljaisuus.

Kului vielä neljännestunti ilman minkäänlaista uutta kehitystä.

Sitten kolmeen keski-ikkunaan ilmestyi huoneen perältä kajastava valo.

— Ahaa, siinäpä jotakin uutta! virkkoivat viittamies ja sydenpolttaja
yhtaikaa.

Samalla hetkellä kuului miehen askelia Saint-Honoré-kadun puolelta.
Tulija ilmeisesti aikoi kävellä Rue des Bons-Enfantsia pitkin päästä
päähän. Sydenpolttaja murisi karmivaa sadatusta, hampaitaan kiristellen.

Mies lähestyi yhä. Mutta kenties häntä riitti säikyttämään pelkkä
pimeys tai hän näki siinä pimeydessä jotakin epäilyttävää liikkuvan,
koska hän nyt alkoi ilmeisesti osoittaa jotakin epäröimistä. Pyhä
Klaran kappelin kohdalta hän turvautuikin jänishousujen vanhaan
juoneen, jolla he koettavat uskotella, että heitä ei pelota. Hän alkoi
laulaa. Mutta sitä mukaa kuin hän eteni, kävi ääni vapisevammaksi ja
vaikka laulun viattomuus kuvasti rauhaisaa sydäntä, oli hänen pelkonsa
kujanteen suun lähellä jo niin suuri, että hän alkoi yskähdellä. Sehän,
kuten tunnettua, on säikyn asteikossa seuraava askelma hyräilystä
ylöspäin.

Kun ympärillä kuitenkin kaikki oli hiljaisena, hän rauhoittui niukan
ja aloitti äänellä, jonka hän oli virittänyt parempaan sopusointuun
nykyisen asemansa kuin sanojen sisällön kanssa:

    Anna mun mennä, —
    jalkani...

Mutta hän pysähtyi yhtäkkiä sekä laulussaan että kävelyssään. Sekä ääni
että raajat tuntuivat yhtäkkiä pettävän, ja hän jäi hievahtamattomaksi
ja hisahtamattomaksi, kun salongin ikkunoista tunkeutuva valo paljasti
hänelle kaksi ajoportin syvennyksessä seisoskelevaa miestä. Kovaksi
onneksi lähestyi ikkunaa juuri sillä hetkellä varjo. Sydenpolttaja
näki, että parkaisu voisi tuhota koko suunnittelun, ja hän oli
syöksähtämäisillään vaeltajan kimppuun, mutta viittamies pidätti hänet.

— Kapteeni, hän supatti, — älkää tehkö pahaa tälle miehelle. Sitten
lähestyen miestä: — Menkää, hyvä mies, mutta joutuin, älkääkä katsoko
taaksenne.

Hyräilijä ei odottanut toista käskyä, vaan patikoitsi edelleen niin
kiireesti kuin lyhyet koivet ja hänen koko ruumiinsa vallannut vavistus
sallivat, ja muutaman sekunnin kuluttua hän hävisi Hôtel de Toulousen
puutarhan kulman taakse.

— Olipa aikakin, mutisi sydenpolttaja, — ikkuna avataan.

Molemmat miehet painautuivat varjoon niin syvälle kuin pääsivät.

Samassa olikin ikkuna avautunut ja toinen husaari astunut ulokkeelle.

— No niin, virkkoi huoneesta ääni, josta sydenpolttaja ja viittamies
tunsivat regentin, — millainen ilma siellä on, Simiane?

— Kas, taitaa sataa lunta, vastasi Simiane.

— Mitä! Taitaako sataa lunta?

— Tai vettä, mistä sitä aina tietää, jatkoi Simiane.

— Senkin möllikkö, sanoi Ravanne, — etkö voi erottaa, mitä sataa? ja
hänkin pistäytyi ulokkeelle.

— Lopultakaan, arveli Simiane, — en ole oikein varma, sataako mitään.

— Hän on sikahumalassa, huomautti regentti.

— Minäkö, ähmistyi Simiane, kun hänen ryyppääjäkuntoaan halvennettiin,
— minäkö sikahumalassa! Tulkaahan tänne, monseigneur. Tulkaa, tulkaa.

Vaikka kutsu esitettiin omituiseen tapaan, ilmestyi regenttikin nauraen
saattolaistensa pariin. Hänen ryhdistään oli muuten helppo nähdä, että
hän oli itsekin humalassa.

— Vai niin, sikahumalassa! jankkasi Simiane ojentaen prinssille
kätensä. — Sikahumalassa! No, tuohon käteen, lyön kanssanne vetoa
sadasta louisdorista, että te ette tee mitä minä teen, vaikka olettekin
Ranskan regentti.

— Kuulettehan, monseigneur, lausui naisen ääni sisältä, — se on
haaste.

— Ja sellaisena minä otan sen vastaan. Olkoon menneeksi sata
louisdoria.

— Minä otan osalleni puolet sen puolella, joka tahtoo, esitti Ravanne.

— Lyö vetoa markiisittaren kanssa, sanoi Simiane. — Minä en ota
osakumppania panokseeni.

— En minäkään, kieltäytyi regentti.

— Markiisitar, huusi Ravanne, — viisikymmentä louisdoria yhtä
suudelmaa vastaan!

— Kysykää Philippeltä, salliiko hän minun mennä mukaan.

— Menkää vain, menkää, kehotti regentti. — Teille tarjotaan hyvä
kauppa, markiisitar, ja te ette voi olla voittamatta. Kas niin, oletko
valmis, Simiane?

— Olen valmis. Otatteko seurataksenne minua?

— Mihin hyvänsä. Mitä aiot tehdä?

— Katsokaa.

— Mihin hittoon pyritkään?

— Lähden Palais-Royaliin.

— Millä tavoin?

— Kattoja myöten.

Ja Simiane tarttui tuollaiseen viuhkamaiseen rautakoristeeseen, jonka
mainitsimme erottaneen salin ikkunat makuuhuoneen ikkunoista, ja alkoi
kavuta kuin apina, joka kiipeää köyttä myöten tavoittamaan kolikkoa
kolmannesta kerroksesta.

— Monseigneur, huudahti rouva de Sabran syöksähtäen ulokkeelle ja
tarttuen prinssin käsivarteen, — toivon totisesti, että te ette lähde
hänen perässään.

— Enkö lähtisi? sanoi regentti vapautuen markiisittaresta. — Ettekö
tiedä periaatteenani olevan, että minä pystyn siihen, mihinkä joku
toinenkin? Nouskoon hän kuuhun, niin piru minut periköön, ellen minä
saavu kolkuttamaan ovelle samaan aikaan kuin hänkin! Löitkö sinä vetoa
minun puolestani, Ravanne?

— Löin, prinssi, vastasi nuori mies nauraen täyttä kurkkua.

— No, nappaa suudelmasi — olet voittanut.

Ja regentti tarttui vuorostaan rautatankoihin, kiiveten tavoittamaan
ketterää, pitkää ja hoikkaa Simianea, joka pääsi pengermälle tuossa
tuokiossa.

— Mutta toivoakseni ainakin te jäätte, Ravanne? sanoi markiisitar.

— Vain ehtiäkseni periä panoksenne, vastasi nuori mies maiskauttaen
suudelman markiisittaren sievälle, raikkaalle poskelle. — Ja nyt
hyvästi, rouva markiisitar, — olen monseigneurin paashi, joten
käsittänette, että minun tulee pysyä mukana.

Ja Ravanne kiirehti vuorostaan samaa tietä, jolle hänen kumppaninsa
olivat laittautuneet.

Sydenpolttajalta ja viittamieheltä pääsi hämmästyksen huudahdus, joka
kertautui pitkin katua ikään kuin jokaisella portilla olisi ollut
kaikunsa.

— Hei, mitä se oli? äännähti Simiane, joka pengermälle päässeenä oli
vapaampi huomioitsemaan kuin kiipeejät.

— Siinä näet, juoppo! sanoi regentti tarraten toisella kädellään
pengermän reunukseen. — Siellä on kaupunginvartio, ja sinä toimitat
meidät putkaan, mutta sinne jätänkin sinut virumaan!

Tuon kuullessaan vaanijat vaikenivat, toivoen että herttua ja
hänen kumppaninsa eivät jatkaisi hupsutteluaan pitemmälle, vaan
laskeutuisivat alas ja sitten lähtisivät talosta tavallista tietä.

— Kas niin, tässä olen! henkäisi regentti nousten seisomaan
pengermällä. — Joko sait kyliäsi, Simiane?

— En suinkaan, monseigneur, en suinkaan, vakuutti Simiane, ja hän
kumartui supattamaan Ravannen korvaan: — Ei se ole kaupunginvartio, —
ei näy ainoatakaan pistintä, ei ainoatakaan nahkatakkia.

— Mitä nyt? kysyi regentti.

— Ei mitään, vastasi Simiane tehden merkin Ravannelle, — paitsi että
minä jatkan nousuani ja tällä kertaa pyydän teitä seuraamaan minua,
monseigneur.

Niin sanoen hän tarjosi kätensä regentille ja alkoi kontata
katon vierua ylös, vetäen häntä perässään, Ravannen työnnellessä
jälkivartiona.

Tuo näky ei enää suonut sijaa pakolaisten aikeiden epäilemiselle.
Sydenpolttaja karjaisi sadatuksen, ja viittamieheltä pääsi raivostuksen
huudahdus. Samalla hetkellä Simiane kietaisi käsivartensa savutorven
ympäri.

— Heh, heh, sanoi regentti istuutuessaan hajareisin katonharjalle ja
katsellessaan kadulle, missä salongin auki jääneistä ikkunoista tulviva
valo paljasti kymmenkunnan miehen kiihkeän liikehtimisen. — Mitä tuo
on? Pikku salavehjekö? Kas, kas, voisi luulla heidän tahtovan kiivetä
tänne. He ovat vimmoissaan. Tekisi mieleni kysyä heiltä, miten voisin
heitä palvella.

— Pilailu nyt sikseen, monseigneur, touhusi Simiane, — ja pötkikäämme
koreasti pakoon.

— Kiertäkää Saint-Honoré-kadun kautta! huusi viittamies. — Juoskaa,
juoskaa!

— Meidän kimppuumme he tosiaan pyrkivät, Simiane, huomautti regentti,
— nyt rientäen toisellekin puolelle. Peräytykäämme, peräytykäämme!

— Mistä johtuneekaan, puheli viittamies vetäen vyöstään pistoolin
ja tähdäten regenttiä, — että minä en häntä keikauta tuolta kuin
kuvalintua.

— Tuhat tulimmaista! noitui sydenpolttaja tarttuen hänen käteensä. —
Te toimitatte meidät teilattaviksi.

— Mutta mitä tehdä?

— Odottaa, että he tipahtavat itsellään ja taittavat niskansa; jos
Kaitselmus on oikeamielinen, niin se toimittaa meille sen pikku
yllätyksen.

— Oh, nyt johtuu mieleeni, Roquefinette —!

— Soh, välttäkääpäs nimien käyttelyä, jos suvaitsette, eversti.

— Olette oikeassa; anteeksi.

— Mitäs tuosta, mitä luulitte keksivänne?

— Tänne, tänne! luikkasi miekkamies syöksähtäen käytävään, —
Murretaan portti, niin saamme heidät napatuksi toisella puolella, kun
he hyppäävät alas.

Joukon jäljelläoleva osa seurasi häntä. Viisi tai kuusi oli lähtenyt
kaartamaan Saint-Honoré-kadun kautta.

— No, noh, monseigneur, ei ole hetkeäkään hukattavana, hoputti
Simiane. — Täytyy luisua pyllyllään; se ei ole arvokasta, mutta se on
turvallista.

— Olen kuulevinani heidän röykyttävän porttikäytävässä, sanoi
regentti. — Mitä sinä ajattelet asiasta, Ravanne?

— Minä en ajattele, monseigneur, vaan alan laskettaa mäkeä.

Kaikki kolme luisuivat nopsasti katon vierua pitkin pengermälle.

— Tätä kautta, tätä kautta, kutsui naisen ääni ullakkoikkunasta juuri
kun Simiane jo oli soluttautumassa pengermän reunan yli, liukuakseen
alas rautakaiteita myöten.

— Ah, tekö siellä, markiisitar! sanoi regentti. — Te olette totisesti
neuvokas nainen.

— Hypätkää tänne ja jouduttautukaa sitten alas.

Pakolaiset hyppäsivät pengermältä kamariin.

— Jäättekö mieluummin tänne? kysyi rouva de Sabran.

— Niin, minä käynkin noutamassa Canillacin ja hänen patrullinsa,
tarjoutui Ravanne.

— Ei, ei, päätti regentti. — Noin vimmatusti rehkiessään,
markiisitar, he murtautuisivat taloonne ja kohtelisivat teitä niin
kuin väkirynnäköllä vallattua kaupunkia. Ei, parempi on kiirehtiä
Palais-Royaliin.

He riensivät alas portaita, Ravanne etunenässä, ja avasivat puutarhaan
johtavan oven. Silloin he selvästi kuulivat hätyyttäjiensä kaikin
voimin mojauttelevan rautaista ristikkoporttia.

— Takokaa, takokaa, hyvät ystävät, puheli regentti juosten
huolettomasti ja keveästi kuin nuori mies puutarhan perälle. — Se on
vankkaa teko ja tuottaa teille työtä.

— Joutuin, monseigneur! huusi Simiane, joka oli pitkänä miehenä
pudottautunut kiveyksen reunalta Valois-kadun puolelle, riiputtuaan
käsiensä varassa. — Tuolla kadun päässä toiset jo tulevat. Laskekaa
jalkanne olalleni, kas noin; toinen... nyt laskeutukaa syliini. Olette
pelastettu. Jumalan kiitos!

— Miekka käteen, miekka käteen, Ravanne, ja rynnätkäämme noita
hylkiöitä vastaan! sanoi regentti.

— Taivaan nimessä, monseigneur, suostutteli Simiane vetäen häntä
takinhihasta. — Seuratkaa meitä. — Tuhannen pentelettä, kai minäkin
urholllisuutta tunnen, mutta taisteleminen olisi nyt hulluutta. Apuun,
Ravanne, apuun!

Ja kohotellen herttuaa kainaloista molemmat nuoret miehet kiidättivät
hänet lähimmästä aina avoinna pidetystä portista Palais-Royaliin
juuri sillä hetkellä kun Valois-katua pitkin juoksevat miehet olivat
vain parinkymmenen askeleen päässä heistä ja markiisittaren talon
portti lennähti auki toisen osaston ponnistuksista. Yhdistynyt joukko
heittäytyi ristikkoporttia vastaan, jonka pakenijat olivat hädin
ehtineet lukita takanaan.

— Hyvät herrat, lausui silloin regentti tervehtien käden
heilautuksella, kun hänen hattunsa oli lennähtänyt jonnekin, — päänne
takia toivon, että tämä kaikki on vain hulluttelua, sillä te ahdistatte
väkevämpäänne. Varokaa huomenna poliisipäällikköä! Sillävälin — hyvää
yötä!

Kolminkertainen naurunremahdus lopullisesti kivetytti kaksi
salaliittolaistamme, jotka seisoivat ristikkoa vasten painautuneina,
hengästyneiden miestensä edessä.

— Sen miehen täytyy olla liitossa saatanan kanssa! huudahti
d'Harmental.

— Olemme hävinneet vedon, veikkoset, ilmoitti Roquefinette miehilleen,
jotka odottivat hänen määräyksiään. — Mutta me emme hyvästele vielä.
Tämä uusitaan. Mitä luvattuun palkkioon tulee, niin olette jo saaneet
puolet ja huomenna maksetaan toinen puoli vanhassa paikassa. Näkemiin.

Kaikkien apulaisten hajaannuttua johtajat jäivät kahden kesken.

— No niin, eversti? virkahti Roquefinette ja katseli d'Harmentalia
suoraan silmiin.

— Kas, minulla on hyvä halu esittää teille eräs pyyntö, kapteeni,
vastasi d'Harmental.

— Mikä sitten? kysyi Roquefinette.

— Että seuraatte minua johonkin syrjäiseen paikkaan ja ammutte pääni
mäsäksi. Siten tämä viheliäinen pääni saa rangaistuksensa eikä silti
tule tunnetuksi.

— Ja miksi niin?

— Miksikö? Siksi että tällaisessa työssä epäonnistunut on aina
tomppeli. Mitä nyt voin sanoa herttuattarelle?

— Mitä, ihmetteli Roquefinette, — se Peukalois-Liisako teitä
hätäännyttää? Jospa hitto vieköön olettekin julmetun herkkäluontoinen,
eversti! Miksi ihmeessä ei hänen ontuva miehensä itse hoida asioitaan?
Olisipa tehnyt mieleni nähdä tuo tekosievä valtiattarenne ja hänen
kaksi kardinaaliaan ja kolme tai neljä markiisiaan yrittämässä
kiipeillä täällä muureja myöten kuin sisiliskot. Sen sijaan, että
he parhaillaan tutisevat pelosta jossakin Arsenalin sopessa, me
olemme toki jääneet taistelutantereen herroiksi. Kuulkaahan,
eversti, mitä teille sanoo vanha kettu. Hyvältä salaliittolaiselta
vaaditaan erityisestikin miehuutta, ja sitä teillä on, mutta myös
kärsivällisyyttä, jota teiltä puuttuu. Jumaliste, jos minulla olisi
omaan laskuuni suoritettavana tällainen urakka, niin vakuutanpa teille,
että minä ajaisin sen perille, ja jos jonakin päivän tahdotte siirtää
sen minulle... Sitä sopii tuumiskella.

— Mutta mitä te minun sijassani sanoisitte madame du Mainelle?
tiukkasi eversti.

— Mitäkö sanoisin! Näin minä hänelle lausuisin: 'Armollinen
prinsessa, regentin on täytynyt saada vihiä poliisiltaan, sillä
hän ei lähtenytkään liikkeelle niin kuin luulimme, ja me näimme
ainoastaan hänen elostelijoitaan, jotka juoksivat pakoon.' Silloin
Cellamaren ruhtinas virkkaa teille: 'Rakas d'Harmental, meillä ei ole
muuta turvaa kuin teidät' ja rouva herttuatar huoahtaa: 'Kaikki ei
ole hukassa, koska kunnon d'Harmental on jäljellä', Kreivi de Laval
puristaa kättänne, yrittäen hänkin sopertaa teille kohteliaisuutta,
jonka jättää kesken, kun hänen kielensä ei ole kerkeä varsinkaan
imarteluun leukapielen murskaannuttua. Kardinaali de Polignac tekee
ristinmerkkejä; Alberoni noituu niin että laupias Luoja vapisee,
ja kaiken kaikkiaan, ensimmäinen yritys tasaantuu siten, ja oman
arvonne tunto jää loukkaantumattomaksi. Te palaatte ullakkokamarinne
kätköön ettekä pistä nokkaanne ulos moneen päivään, ellette tahdo
joutua hirteen. Silloin tällöin minä poikkean sinne vieraisille. Te
suotte minulle edelleenkin osuutta Espanjan anteliaisuudesta, koska
minulle on tärkeätä elää mukavasti, pysyäkseni reippaalla tuulella, ja
sopivan tilaisuuden taas tarjoutuessa me toimitamme sanan niille kelpo
miehille, jotka äsken lähetimme matkoihinsa, ja otamme hyvityksemme.

— Niin, sitenhän tietenkin toinen tekisi, myönsi d'Harmental. — Mutta
minä — minkäpä sille mahtaa, kapteeni, minulla on tyhmiä aatteita: en
osaa valehdella.

— Ken ei osaa valehdella, hän ei pysty toimimaan kunnollisesti,
väitti kapteeni. — Mutta mitä näenkään tuolla? Kaupunginvartion
pistimet! Herranen aika, tunnen sen hyvin siitä, että se aina saapuu
neljännestunnin myöhästyneenä. Meidän täytyy sentään erota. Hyvästi,
eversti! Tuossa teidän tienne, jatkoi kapteeni viitaten Palais-Royalin
kujalle, — ja minä menen tätä kautta, — hän lisäsi heilauttaen
kättään Rue Neve-des-Petits-Champsille päin. — On vain oltava
tyynenä, kävelkää pikku askelin, jotta ei epäillä, että teidän pitäisi
pistää juoksuksi. Käsi puuskassa tällä tavoin, ja laulellen 'Muori
Gaudichonia'.

Ja d'Harmentalin palatessa kujalle kapteeni eteni Valois-katua pitkin
yhtä tasaisesti kuin vartiokin, josta hän oli sata askelta edellä, ja
lauleskeli niin huolettomasti kuin ei olisi mitään tapahtunut:

    Pitäkäämme vainkin puolemme,
    kyll' Espanja häätää huolemme,
    sen dublonit ovat kirkasta kultaa,
    kosolti korvaten Ranskan multaa.

Chevalier poikkesi Rue des Bons-Enfantsille, joka oli sillä välin
käynyt yhtä hiljaiseksi kuin se oli ollut meluisa kymmenen minuuttia
aikaisemmin, ja Baillif-kadun kulmassa hän näki vaunut, jotka olivat
hänen ohjeittensa mukaisesti pysyneet paikallaan. Ovi oli odottavasti
avoinna, astuinlaudan ääressä seisoi lakeija, ja ajopukilla istui kuski.

— Arsenaaliin, käski chevalier.

— Se on turhaa, lausui ääni, joka säpsähdytti d'Harmentalia. —
Minä tiedän, kuinka kaikki kävi, koska olin katsojana, ja ilmoitan
asianomaisille. Vierailu olisi tällä hetkellä vaarallinen kaikille.

— Kas, tekö, abbé! sanoi d'Harmental yrittäen tuntea Brigaudia
liverissä, johon hän oli laittautunut. — No, teettekin minulle
todellisen palveluksen, käyttämällä suunvuoroa minun sijastani. En
tiedä mitä kummaa sanoisinkaan!

— Kun taasen minä sanon, vakuutti Brigaud, — että te olette urhea
ja altis aatelismies ja että jos Ranskassa olisi vain kymmenenkin
teidänlaistanne, kaikki olisi pian valmista. Mutta me emme ole tässä
kohteliaisuuksia vaihtamassa. Nouskaa pian vaunuihin. Minne viemme
teidät?

— Ei tarvitse, esteli d'Harmental. — Voin hyvinkin kävellä.

— Nouskaa, se on varmempaa.

D'Harmental istuutui vaunuihin, ja palvelijaksikin sonnustautuneena
Brigaud kursailemattomasti asettui hänen viereensä.

— Rue du Gros-Chenetin ja Cléry-kadun kulmaan, käski abbé.

Pitkälliseen odotteluun kyllästynyt kuski nykäisi hevoset heti
liikkeelle. Määräpaikassa vaunut pysähtyivät, chevalier astui alas,
harppaili Rue du Gros-Chenetille ja katosi pian Rue du Temps-Perdun
kulman taakse.

Vaunut vierivät joutuisasti edelleen bulevardille päin, ilman
vähäisintäkään ääntä, niin kuin maakamaraa koskettamattomat aavemaiset
ajoneuvot.




BUVAT


Aiomme puhua kunnon porvarista, jonka ensiksi näimme poistuvan
Valois-kadun väkijoukosta ja suuntaavan askeleensa Deux Sergentsin
puomille päin silloin kun ulkoilmataiteilija ryhtyi keräämään ropoja ja
sitten odottamattomalla hetkellä osuvan viivästyneenä mittelemään Rue
des Bons-Enfantsia.

Kunnon porvarimme oli viiden jalan ja yhden tuuman mittainen pätykkä,
tanakkatekoinen ja iän edistyessä pyöristyvä. Tyynet kasvot olivat sitä
tyyppiä, jolla kaikki näyttä samanväriseltä — tukka, kulmakarvat,
silmät ja iho — niin että kymmenen askeleen päässä ei erota mitään
erikoista juonnetta. Yrittäessään lukea tuosta taulusta jotakin
omituista ja merkityksellistä kohtaloa olisi intomielisinkin fysionomi
varmasti pysähtynyt siirryttyään suurista harmaansinistä silmistä
matalaan otsaan ja typeränsekaisesti raollaan olevista huulista
kaksoisleuan pulleihin laskoksiin. Hän olisi silloin oivaltanut,
että hänellä oli tarkasteltavanaan yksilö, jolle kaikki kuohunta on
tuntematon, jonka tuoreutta sekä hyvät että huonot intohimot ovat
pitäneet kunniassa.

Kaitselmus ei milloinkaan huolla asioita puolinaisesti ja oli merkinnyt
alkuteokselle, kuvaavaksi nimeksi Jean Buvat. Ne kylläkin, jotka olivat
saaneet havaita kelpo miehen hengenlahjojen äärimmäisen vajavuuden
ja hänen sydämensä oivat ominaisuudet, yleensä jättivät silleen
kastetoimituksessa annetun osan nimestä ja mainitsivat häntä pelkästään
Buvatina.

Varhaisimmista vuosistaan asti pikku Buvat osoitti suurta
vastenmielisyyttä kaikenkaltaiseen opiskeluun, mutta aivan erikoista
luontumusta kaunokirjoitukseen. Äiti oli saanut hänelle vapaaoppilaan
paikan Oratorion hengelliseen opistoon. Joka aamu hän toi sinne
teemansa ja muut harjoitustehtävänsä virheitä vilisevinä, mutta niin
sievästi, säännöllisesti ja siististi kirjoitettuina, että sitä
oli ilo katsella. Tuloksena oli, että pikku Buvatille päivittäin
annettiin patukkaa laiskasta tajuamisesta ja vuosittain palkinto
parhaasta käsialasta. Hänen täytettyään viisitoista vuotta sai
_Epitome sacra_,[82] jota hän oli päntännyt jo viisi lukuvuotta,
opiskeluohjelmassa seuraajakseen _Epitome Graecan_,[83] mutta jo
ensimmäisistä käännöksistä älysivät opettajat, että siinä oli yritetty
liiallista hyppäystä ja päättivät, että hänelle sai kuudenneksikin
vuodeksi riittää vain _Epitome sacra_.

Niin lauhkealta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, piili nuoren Buvatin
sielun sopukassa jonkinlaista kunnianhimoakin. Hän tuli illalla kotiin
itkusuin, valitti kärsineensä vääryyttä ja ilmaisi tuskaannuksessaan
seikan, jota oli siihen asti varonut tunnustamasta. Koulussa oli
kymmenvuotiaitakin lapsia päästetty hänen edelleen. Suulas leskimatami
Buvat oli joka aamu nähnyt poikansa tallustavan kouluun kauniisti
riimustelluin kotitehtävin, joten niissä ei toki voinut olla moitteen
sijaa, ja juoksi seuraavana aamuna sättimään kelpo luostariveljiä
pahanpäiväisesti. Nämä vastasivat, että hänen poikansa oli hyvä lapsi,
jolla oli harras mieli Jumalaa kohtaan ja nuhteeton käyttäytyminen
toverien parissa. Mutta samalla hän oli niin kamalan kovakallonen,
että he neuvoivat tekemään hänestä kirjoitusmestarin, kehittämään sitä
ainoata lahjaa, jonka kitsas luonto näytti hänelle suoneen.

Matami Buvat käsitti pian siten saavansa pojastaan tuottoa, ja kotiin
tullessaan hän heti ilmoitti opiskelijalle uuden tulevaisuuden
suunnitelman. Nuori Buvat ei siinä aluksi nähnyt muuta kuin
pelastumisen päivittäisestä raipasta ja patukasta, jotka eivät hänen
mielestään korvanneet jokavuotista vasikannahkakansiin sidottua
palkintoa. Niin ollen hän ilon innostuksessa yhtyi äidin kantaan,
lupasi viimeistään puolen vuoden kuluttua olla pääkaupungin näppärin
kirjoitusmestari, ja samana päivänä hän ryhtyi työhönsä, ostaen
vähäisillä säästöillään neliteräisen kynäveitsen, kimpun hanhensulkia
ja kaksi uutta kirjoitusvihkoa.

Ystävälliset luostariveljet eivät olleet erehtyneet nuoren Buvatin
oikeasta kutsumuksesta. Kaunokirjoitus oli hänellä melkein piirtämiseen
ulottuva taito. Kuuden kuukauden kuluttua hän Tuhannen ja yhden yön
apinan tavoin kirjoitti kuudenlaista käsialaa ja jäljensi viivoilla
kaikenmuotoisia ihmisten, puiden ja eläinten ääripiirteitä. Vuodessa
hän pääsi niin varmalle tasolle, että katsoi voivansa lähettää
liikkeelle harjoitusohjelmansa.

Hän uurasti tämän laatimisessa kolme kuukautta, käyttäen öitäkin apuna,
niin että näkö oli tärveltyä. Mutta kohtuullista on myös sanoa, että
siinä valmistui todellisen mestaruuden näyte: se ei ollut pelkästään
koristeellinen julistus, vaan suorastaan taulu, joka varjostuksin ja
hiusviivoin esitti maailman luomista, jaettuna osastoiksi jokseenkin
siihen tapaan kuin Balaelin "Kirkastus". Edenille omistetussa yläosassa
iankaikkinen Isä veti Eevaa nukkuvan Aatamin kyljestä, ympärillään
niitä eläimiä, jotka ylväydessä lähenevät ihmistä, kuten leijona,
hevonen ja koira. Alhaalla levisi meri, jonka syvyyksissä nähtiin mitä
kummallisimpien kalojen uiskentelevan. Pinnalla taasen kellui uhkea
kolmikantinen laiva. Kumpaisellakin sivulla kaksi lintujen laulupuuta
yhdisti latvoillaan hipomansa taivaan juurtensa kiinnikekohtana olevaan
maakamaraan, ja kaikkien näiden kauniiden aiheiden kehystämästä
keskitilasta pisti silmään mitä täydellisimmin vaakasuorina riveinä
kuudella eri käsialakuosilla tekstattu sana _hellittämättömästi_.

Tällä kertaa taiteilija ei pettynyt odotuksessaan.

Taulujuliste teki luonnollisen tehonsa. Viikon kuluessa nuori herra
Buvat sai viisi poika- ja kaksi tyttöoppilasta.

Tämä menestys vain karttui, ja kun matami Buvat oli muutamia vuosia
vielä viettänyt huolettomammissa oloissa kuin hänellä oli koskaan
ollut, edes miehensä eläessä, sai hän tyydytyksekseen kuolla täysin
levollisena poikansa tulevaisuudesta.

Soveliaasti murehdittuaan äidin poismenoa tämä jatkoi elämänsä
ladulla, joka oli niin kaavoittunut, että hän saattoi joka ilta
odottaa huomiselta vain päättyneen päivän toistumista. Sitten hän ehti
kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikään, viattoman ja hyveellisen
hyväluontoisuutensa ainaisella rauhaisuudella selviytyen ihmiselämän
myrskykaudesta.

Niihin aikoihin tämä kelpo mies sai tilaisuuden jalomieliseen tekoon,
johon hän ryhtyi vaistomaisesti, hyvän sydämensä säveydessä niin kuin
hän kaikessakin toimi. Älykäs mies olisi kenties mennyt sen ohitse
näkemättä tai kääntänyt päänsä pois nähdessään.

Buvat oli vaatimattomasti vuokrannut itselleen ullakkokamarin Rue
des Ortiesin numero 6:ssa, ja tämän ensimmäisessä kerroksessa asui
nuori pariskunta, jonka viehättävän sopusointuista yhdyselämää koko
naapuristo ihaili. Mies oli kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen,
maan eteläosasta — tukka, silmät ja parta mustat, iho ruskea,
hampaat kuin helmet. Hän oli nimeltään Albert du Rocher. Isä oli
ollut sevenniläispäällikkö[84] ja nähnyt herra de Bavillen vainojen
aikana pakolliseksi omaksua perheineen katolisuuden. Puolittain
vastustushalusta ja puolittain syystä että nuori mieli hakee nuorta
johtajaa oli Albert knaappipalveluksesta suoriuduttuaan liittynyt
Chartresin herttuan[85] henkivartioon.

Herttua järjesteli parhaillaan tätä joukkoaan, joka oli edellisellä
sotaretkellä kärsinyt pahoja vaurioita Steenkirkin taistelussa,
prinssin ensimmäisessä ottelussa. Du Rocher peri paikan la Neuvillelta,
joka oli saanut surmansa tuossa voiton ratkaisijaksi koituneessa ja
Chartresin herttuan johtamassa kuninkaallisen henkivartion uljaassa
hyökkäyksessä.

Talvi oli keskeyttänyt sotaretken, mutta kevään tullen Luxemburgin
herttua[86] kutsui ympärilleen kaikki nuo urheat upseerit, jotka
siihen aikaan puolivuosittain jakoivat elämänsä sodan ja huvittelun
kesken. Chartresin herttua, aina kiihkeänä vetämään miekkansa, jonka
Ludvig XIV:n kademielisyys niin useasti toimitti pysymään huotrassa,
oli ensimmäisiä ottamassa varteen kutsun. Du Rocher seurasi hänen
sotilassaattueensa mukana.

Nyt koitti Neerwindenin[87] suuri päivä. Chartresin herttualla oli
henkivartion päällikkyys kuten tavallisesti, ja tapansa mukaan hän
hyökkäsi sen etunenässä, mutta niin tulisesti, että hän ryntäilyssään
jäi viisi kertaa melkein yksikseen vihollisten keskelle. Viidennellä
kerralla hänen vierellään oli vain eräs nuori mies, jota hän tuskin
tunsikaan, mutta heidän vaihtamastaan nopeasta silmäyksestä hän
huomasi, että siinä oli yksi niitä joihin saattoi luottaa. Niinpä hän
ei antautunut, kuten hänelle esitti muuan viholliskorpraali, joka oli
hänet tuntenut, vaan lävisti pidättelijältään pistoolinlaukauksella
pään.

Samassa kajahti kaksi muuta laukausta. Toinen luoti vei prinssiltä
hatun ja toinen litistyi hänen miekkansa kahvaa vasten. Mutta
seuraavana hetkenä kumpainenkin ampuja suistui satulasta melkein
yhtaikaa, toinen prinssin kumppanin sapeliniskun saaneena ja toinen
hänen pistoolinsa surmaamana. Silloin kohdistui yhteislaukaus noihin
kahteen mieheen, jotka suorastaan ihmeellisesti jäivät haavoittumatta.
Prinssin hevonen vain sortui hänen allaan, saatuaan päähänsä
kuolettavan luodin, ja nuori saattolainen hyppäsi heti alas omansa
selästä ja tarjosi ratsunsa hänelle. Prinssi esteli, kun tuo palvelus
saattoi käydä esittäjälleen kovin kalliiksi. Mutta nuori mies, joka oli
kookas ja vanttera, katsoi hetken sopimattomaksi, sieppasi prinssin
syliinsä ja toimitti hänet väkisin satulaan.

Sitten ennätti markiisi d'Arcy kevyen ratsuväenosastonsa kanssa
paikalle juuri kun prinssi ja hänen kumppaninsa olivat uljuudestaan
huolimatta saamaisillaan surmansa tai joutumaisillaan vangeiksi.
Kumpainenkin oli yhä säilynyt vammoitta, vaikka prinssin vaatteet
oli lävistänyt neljä luotia. Chartresin herttua ojensi nyt kätensä
kumppanilleen ja kysyi hänen nimeään, sillä joskin kasvot olivat tutut,
oli tämä ollut vasta niin vähän aikaa hänen palveluksessaan, että
nimikään ei ollut jäänyt herttuan mieleen. Nuori mies vastasi olevansa
Albert du Rocher ja saaneensa hänen saattuessaan tallimestarin paikan,
Steenkirkin taistelussa kaatuneen la Neuvillen jälkeen. Kääntyen
tulijain puoleen prinssi huomautti: — Hyvät herrat, pelastitte minut
joutumasta vangiksi, mutta tässä on se, joka pelasti henkeni.

Sotaretken päättyessä Chartresin herttua nimitti du Rocherin
ensimmäiseksi tallimestarikseen ja yhä kiitollisesti kiintyneenä häneen
naitti hänet kolme vuotta myöhemmin, ottamalla suoritettavikseen hänen
rakastamansa neidon myötäjäiset. Kun prinssi oli siihen aikaan vasta
nuori mies, eivät myötäjäiset valitettavasti nousseet suureenkaan
summaan, mutta lisähyvitykseksi hän lupasi pitää huolta suojattinsa
ylenemisestä upseerinuralla.

Tuo neito oli englantilaista syntyperää. Hänen äitinsä oli saattanut
Englannin Henrietteä tämän saapuessa Ranskaan Monsieurin[88]
puolisoksi, ja prinsessan kuoltua markiisi d'Effiatin myrkyttämänä hän
oli siirtynyt seuranaisena _la grand dauphinen_[89] palvelukseen.
Tämän kuoltua 1690 ei englannitar saarelaisylpeydessään tahtonut jäädä
neiti de Choinin[90] seuraan, vaan vetäytyi Saint-Cloudin lähistöltä
vuokraamaansa pikku maataloon antautuakseen kokonaan siellä pikku
Claricensa kasvattamiseen sen elinkoron varassa, jonka hänellä oli
_le grand dauphinin_ anteliaisuuden myöntämänä. Chartresin herttuan
matkoilla Saint-Cloudissa Albert du Rocher tutustui tähän nuoreen
tyttöön, jonka kanssa prinssi sitten naitti hänet, vuoden 1697
vaiheilla.

Tämä onnekkaasta sovustaan ihailtu pariskunta asui siis Rue des
Ortiesin 6:ssa, talon ensimmäisessä kerroksessa, jonka ullakkokerrasta
Buvat oli saanut vaatimattoman asuinhuoneen.

Aviopari oli ensin saanut pojan, jonka opettaminen kirjoitustaitoiseksi
uskottiin Buvatille hänen neljännellä vuodellaan. Nuori oppilas ennätti
osoittaa erinomaista edistystä, ennen kuin tuhkarokko aavistamattomasti
riisti hänet pois. Vanhempien murhe oli rajaton, kuten saattaa
käsittää. Buvat otti siihen osaa sitäkin vilpittömämmin, kun hänen
oppilaallaan oli ollut niin hyvää luontumusta hänen alallaan.

Tämä heidän tuskaansa kohtaan vieraan taholta ilmenevä myötätunto
tuotti sydämellistä seurustelua ja kun kelpo kirjoitusmestari eräänä
päivänä valitti taiteilijain epävarmaa tulevaisuutta, tarjoutui Albert
du Rocher käyttämään vaikutusvaltaansa paikan saamiseksi hänelle
kuninkaallisessa kirjastossa. Buvat hypähti ilosta, ajatellessaan että
hänestä voisi vielä tulla virallinen toimihenkilö. Samana päivänä hän
piirteli hakemuksen kaikkein kauneimmalla käsialalla. Ylitallimestari
liitti siihen lämpimän puoltolauseen, ja kuukauden kuluttua Buvat
nimitettiin apulaiseksi kirjaston käsikirjoitusosastolle yhdeksänsadan
livren vuosipalkalla.

Uuden yhteiskunnallisen asemansa herättämässä varsin luonnollisessa
ylpeydessä Buvat siitä päivästä alkaen jätti oppilaiden hankkimisen
ja ryhtyi kyhäilemään nimilappuja. Elämän loppuun asti taattuna
on yhdeksänsataa livreä todellinen omaisuus, ja kuninkaallisen
avokätisyyden ansiosta alkoi arvoisa kirjoitustaituri viettää ihania
päiviä kuitenkin alinomaa vakuutellen hyville naapureilleen, että jos
heille tulisi toinen lapsi, ei häntä opettaisi kirjoittamaan kukaan
muu kuin Jean Buvat. Nämäkin puolestaan olivat suuresti halukkaita
antamaan kirjastovirkailijalle tuon lisätyön. Jumala täytti heidän
toivomuksensa. Lopulta vuotta 1702 Clarice sai tyttären.

Koko talossa vallitsi suuri riemu. Buvat ei saanut hetkenkään rauhaa.
Hän juoksenteli portaissa, läimäytellen reisiään ja loilotellen
lempilauluaan "Anna mun mennä, — jalkani, lennä". Ensimmäistä kertaa
nimityksensä jälkeen, josta oli jo kulunut kaksi vuotta hän sinä
päivänä saapui toimistohuoneeseensa neljänneksen yli kymmenen eikä
täsmälleen kello kymmeneltä. Muuan ylimääräinen kanslia-apulainen, joka
luuli hänen kuolleen, oli jo ehättänyt pyytämään hänen paikkaansa.

Pikku Bathilde ei ollut vielä viikon vanha, kun Buvat jo tahtoi saada
hänet harjoittelemaan suoria viivoja, sanoen että jonkin taidon
perusteelliseksi oppimiseksi on opiskeluun ryhdyttävä pienestä. Oli
perin työlästä saada hänet ymmärtämään, että täytyi odottaa ainakin
kaksi tai kolme vuotta. Hän alistui, mutta odotellessaan hän valmisti
esimerkkejä. Kolmannen vuoden lopulla Clarice toteutti lupauksensa, ja
Buvat sai tyytyväisyydekseen sovitella juhlallisesti Bathilden sormien
väliin ensimmäisen kynän, jota ne milloinkaan olivat koskeneet.

Päästiin vuoteen 1707, ja Monsieurin kuoleman jälkeen Orleansin
herttuaksi tullut entinen Chartresin herttua oli vihdoin saanut
päällikkyyden Espanjassa, missä hänen piti viedä lisäjoukkoja
Berwickin herttualle.[91] Koko hänen henkivartiolleen annettiin heti
määräys valmistautua matkaan maaliskuun 5. päiväksi. Ensimmäisenä
tallimestarina Albert välittömästi kuului prinssin saattueeseen.
Uutinen, joka olisi muuna aikana suunnattomasti ilahduttanut häntä,
oli hänelle tällä hetkellä melkein tuskallinen sillä Claricen terveys
alkoi herättää suurta huolestusta ja lääkäri oli tullut maininneeksi
keuhkotaudista. Clarice joko tunsi itse olevansa vaarallisessa tilassa
tai — mikä on vielä luonnollisempaa — vain pelkäsi miehensä puolesta.
Hänen hätääntymisensä purkautui niin epätoivoisena, että Albertkaan ei
voinut pidättyä vuodattamasta kyyneliä. Pikku Bathilde ja Buvat itkivät
syystä että näkivät itkua.

Tuli maaliskuun 5. päivä, jolloin oli lähdettävä. Tuskassaankin oli
Clarice itse pitänyt huolta miehensä varustuksista, joiden piti
olla prinssin saattolaisen arvoa vastaavassa kunnossa. Kyyneleisiä
kasvoja kirkasti ylpeän ilon välähdys, kun Albert komeassa
sotilaspuvussaan istui vauhkon sotaratsunsa selässä. Albertin povi
paisui uljaasta itseluottamuksesta. Vaimo surullisesti myhäili hänen
tulevaisuudentoivolleen; mutta ollakseen painostamatta hänen mieltään
tänä viimeisenä hetkenä hän sulki apeuden sydämeensä, ja vaimentaen
pelkonsa, joka koski heitä molempia, hän kehotti miestään reippaasti,
ajattelemaan kunniaansa eikä häntä.

Orleansin herttua ja hänen armeijakuntansa vaelsivat Kataloniaan
huhtikuun ensimmäisinä päivinä ja etenivät heti pikamarssia Aragonian
halki. Saavuttuaan Segorbiaan prinssi kuuli, että Berwickin
herttua valmistautui ratkaisevaan taisteluun ja ehtiäkseen ajoissa
ottamaan siihen osaa hän lähetti Albertin kuriirinaan ilmoittamaan
ylipäällikölle, että Orleansin herttua oli toimittamassa hänen avukseen
kymmenentuhatta miestä ja pyytämään, että hän, mikäli saattoi niin
järjestää, kävisi taisteluun vasta näiden uusien voimien tullessa
perille.

Albert lähti matkaan, mutta huonojen oppaiden harhaannuttamana hän
pääsi vuoristossa vain vuorokauden edelle armeijasta ja päätyi
ylipäällikön leiriin juuri taistelun jo alkaessa. Albert tiedusti,
missä marski itse oli tavattavana, ja hänelle osoitettiin armeijan
vasemmalla sivustalla kohoavaa mäkeä, jolta näki koko tasangolle.
Siellä ylipäällikkö oli esikuntansa ympäröimänä. Kuriiri kannusti
hevosensa suoraan häntä kohti.

Ylitallimestari esittäytyi marskille ja ilmoitti asiansa. Marski
viittasi kädellään taistelutantereelle ja käski hänen palata prinssin
luo ja kertoa tälle näkemänsä. Mutta Albert oli haistanut ruudinsavua
eikä halunnut lähteä tyhjin toimin. Hän pyysi saada jäädä, voidakseen
viedä prinssille edes voiton sanoman. Marski suostui siihen. Sillä
hetkellä näytti ylipäälliköstä rakuunahyökkäys tarpeelliselta ja hän
määräsi erään adjutanttinsa viemään everstille rynnäkkökäskyn. Nuori
mies lähti täyttä laukkaa, mutta oli tuskin ehtinyt kolmanneksen matkaa
mäeltä rykmentin luo, kun tykinkuula vei häneltä pään. Hän ei ollut
vielä suistunut jalustimista du Rocherin siepatessa tilaisuuden ottaa
osaa taisteluun. Hän karautti eteenpäin vuorostaan, välitti everstille
määräyksen eikä palannutkaan marskin seurueeseen, vaan veti miekkansa
ja ryntäsi rykmentin etunenässä.

Tämä hyökkäys oli päivän loistavimpia temppuja ja tunkeutui niin
syvälle keisarillisten riveihin, että vihollinen alkoi horjua. Marski
oli väkisinkin katseillaan seurannut nuorta upseeria, jonka saattoi
tuntea univormustaan. Hän näki Albertin pääsevän vihollisen lipulle
asti, ryhtyvän käsikähmään lipunkantajan kanssa ja sitten hetkisen
kuluttua, ahdistetun rykmentin ollessa jo pakosalla, palaavan tuomaan
voittosaalista hänelle. Marskin eteen päästäessään prinssin kuriiri
heitti lipun hänen jalkoihinsa ja avasi suunsa puhuakseen mutta sanojen
sijasta hänen huuliltaan tulvahtikin verivirta. Marski näki hänen
huojuvan satulassa ja kiirehti tarjoamaan tukeansa, mutta ei ehtinyt
auttamaan ennen kuin Albert putosi maahan. Hän oli saanut luodin
rintaansa..

Marski hyppäsi ratsailta, mutta urhea nuorukainen oli heittänyt
henkensä lipun päälle, jonka oli valloittanut.




MURHENÄYTELMÄ


Orleansin herttua saapui taistelun jälkeisenä päivänä. Hän suri
Albertia niin kuin uljasta miestä ainakin. Mutta olihan tämä saanut
sankarikuoleman, kaatunut voiton innossa, kuollut valloittamansa
lipun päälle, ja mitä enempää saattoi toivoa ranskalainen, soturi ja
aatelismies?

Prinssi tahtoi omakätisesti kirjoittaa leskiparalle. Jos mikään saattoi
lohduttaa vaimoa miehen kuolemasta, niin varmaankin tuollainen kirje.
Mutta Clarice-rukka ei nähnyt muuta kuin että hänellä ei enää ollut
puolisoa eikä Bathildella isää.

Kello neljä Buvat tuli kotiin kirjastosta. Hänelle ilmoitettiin,
että rouva du Rocher kaipasi häntä luokseen ja hän riensi heti alas.
Vaimoparka ei itkenyt, hän oli musertunut, kyyneleetön, sanaton. Silmät
tuijottivat tylsinä kuin mielipuolisella. Buvatin tullessa hän ei edes
kääntänyt päätänsä, vaan ojensi häneen päin kirjeen.

Buvat katseli ällistyneesti oikealle ja vasemmalle, käsittääkseen mitä
oli tapahtunut. Kun mitään ei ilmennyt, hän kohdisti huomionsa paperiin
ja luki ääneen:

 "Madame, miehenne on kuollut Ranskan ja minun puolesta. Ranska tai
 minä emme voi toimittaa häntä teille takaisin. Mutta muistakaa, että
 jos joskus tarvitsette jotakin, me kumpainenkin olemme teille velkaa.

 Sydämellisesti teidän

                                          _Philippe d'Orleans_."

— Mitä! huudahti Buvat katsoen Clariceen silmät suurina, — herra du
Rocher...? Mahdotonta!

— Onko isä kuollut? virkkoi pikku Bathilde lähestyen äitiään nurkasta,
jossa oli leikkinyt nukella. — Äiti, onko totta, että isä on kuollut?

— Oi, voi, on, rakas lapseni, valitti Clarice saaden samalla kertaa
takaisin sekä puheenlahjan että kyyneleet. — Voi, kyllä se on totta,
kyllä niin on käynyt! Voi meitä onnettomia!

— Madame, sanoi Buvat, jonka mielikuvitus ei riittänyt erikoisemmin
keksimään lohduttelua, — älkää noin antautuko surun valtaan. Se
saattaa olla väärä tieto.

— Ettekö näe, että kirje on itseltään Orleansin herttualta, huudahti
leski. — Niin, lapseni, isäsi on kuollut. Itke, itke, tyttöni, kenties
Jumala nähdessään kyyneleesi on sinulle armollinen.

Niin sanoessaan onneton vaimo yski niin tuskallisesti, että Buvat tunsi
omassakin povessaan raatelua. Mutta hän kauhistui vielä pahemmin,
kun näki verisen läikän nenäliinassa, jolla sairas oli pyyhkäissyt
huuliaan. Silloin hän käsitti, että pikku Bathildea oli kenties
uhkaamassa kovempikin kohtalon kolaus kuin häntä nyt oli kohdannut.

Claricen huoneisto oli nyt käynyt hänelle liian suureksi. Kukaan ei sen
vuoksi ihmetellyt nähdessään hänen muuttavan asumaan ahtaammin toisessa
kerroksessa.

Paitsi murhetta, joka oli turruttanut Claricelta kaikki muut
sielunkyvyt, jokaisessa ylevässä sydämessä asustaa jonkunlainen
vastenmielisyys anoa edes isänmaalta korvausta sen palveluksessa
vuodatetusta verestä. Leski epäröi siis esittäytyä sotaministeriössä
saattaakseen voimaan oikeuksiansa. Siitä johtui, että kun hän kolmen
kuukauden kuluttua ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin, Requenan ja
Saragossan valloitussaavutukset olivat jo työntäneet syrjään Almanzan
taistelun. Clarice näytti prinssin kirjettä. Ministerin sihteeri
vastasi, että hän varmastikin saisi kaikki kuntoon tuollaisen kirjeen
nojalla, mutta että sitä varten piti odottaa hänen korkeutensa
paluuta. Clarice katseli laihtuneita kasvojaan kuvastimessa ja hymyili
surullisesti. — Odottaa! — hän ajatteli. — Niin, se kyllä olisi
parempi, mutta Jumala tietää, onko minulla siihen enää aikaa.

Tästä viivytyksestä oli tuloksena, että Clarice vaihtoi toisesta
kerroksesta vuokraamansa asunnon kahteen pieneen kolmannen kerroksen
huoneeseen. Kovaonnisella leskellä ei ollut muita varoja kuin miehensä
palkka. Herttuan antamat pikku myötäjäiset olivat huvenneet kodin
kalustamiseen ja hänen miehensä varusteisiin. Kun uusi asunto oli
paljon pienempi kuin edellinen, ei ihmetelty, että Clarice myi liiat
huonekalunsa.

Orleansin herttuan odotettiin palaavan loppusyksyllä, ja siihen
Clarice perusti asemansa korjautumisen. Mutta vastoin kaikkia sen ajan
strategisia tapoja ei armeija asettunutkaan talvileiriin, vaan jatkoi
sodankäyntiä. Tuli tiedoksi, että herttua ei vielä palaisikaan, vaan
valmistautui piirittämään Léridaa. Mutta vuonna 1647 oli itse suuri
Condé epäonnistunut samassa yrityksessä, joten uuden piirityksen, jos
se menestyisikin, täytyi olettaa kestävän kauan.

Clarice rohkaisi mielensä muutamiin uusiin toimenpiteisiin virastoissa.
Tällä kertaa oli hänen miehensä nimikin jo unohdettu. Hän turvautui
jälleen prinssin kirjeeseen. Tämä teki tavallisen tehonsa, mutta
hänelle vastattiin samalla, että Orleansin herttua varmasti palaisi
Léridan piirityksen päätyttyä, joten piti olla vain kärsivällinen vielä.

Nyt leskiraukka luopui kahdesta kamaristaan ja siirtyi pikku
ullakkohuoneeseen vastapäätä Buvatin asuntoa. Hän muutti rahaksi loput
huonekalunsa, säilyttäen ainoastaan pöydän, muutamia tuoleja, pikku
Bathilden kätkyen ja oman sänkynsä.

Buvat oli nähnyt muutoksien sarjan erityisemmin pohtimatta tätä
kaikkea, mutta vaikka hän ei ollut kovinkaan terävä-älyinen, täytyi
hänen oivaltaa naapurinsa asema. Järjestystä rakastavana miehenä hän
oli tehnyt jonkun verran säästöjä, jotka hän olisi hyvin mielellään
luovuttanut Clarice-rouvan käytettäviksi, mutta tämän ylpeys lisääntyi
sitä mukaa kuin hänen puutteenalaisuutensakin, joten Buvat-parka ei
rohjennut tehdä hänelle sellaista tarjousta. Parikymmentä kertaa
hänellä oli lesken luo pistäytyessään mukanaan pikku käärö, joka
sisälsi hänen koko omaisuutensa, viisi-, kuusikymmentä louisdoria,
mutta aina hän palasi sieltä käärö puolittain vedettynä taskusta,
milloinkaan uskaltamatta ottaa sitä kokonaan esille.

Eräänä päivänä kuitenkin sattui, että Buvat ollessaan menossa
toimistoonsa kohtasi portaissa talonomistajan, joka oli keräämässä
neljännesvuoden vuokria. Tällöin hän tuli ajatelleeksi, että perin
säntillisen isännän käynti hänen naapurinsa luona kenties tuottaisi
tälle kiusallista hämminkiä summan vähäisyydestä huolimatta. Niinpä
hän kutsuikin talonomistajan omaan huoneeseensa ja selitti saaneensa
edellisenä päivänä rouva du Rocherinkin vuokrarahat, lunastaakseen
yhdellä kertaa molemmat kuitit. Se sopi mainiosti isännälle, joka oli
pelännyt lykkäystä juuri tämän vuokralaisen taholta. Hän ei välittänyt,
keneltä sai rahat, vaan antoi kuitin ja jatkoi kierrostaan.

On myös sanottava, että Buvat sielunsa yksinkertaisuudessa joutui tästä
hyvästä työstään tunnonvaivoihin kuin rikoksesta. Kolmeen tai neljään
päivään hän ei uskaltanut poiketa tervehtimään naapuria, joten hän
viimein tehdessään sen tapasi yksinäisen lesken aivan suruissaan tästä
oletetusta välinpitämättömyydestä. Buvat puolestaan huomasi Claricen
niin suuresti muuttuneen näiden muutamien päivien aikana, että hän tuli
sieltä päätänsä pudistellen ja silmiään pyyhkien. Kenties ensimmäistä
kertaa hän nyt kävi vuoteeseen hyräilemättä:

    Anna mun mennä, —
    jalkani, lennä, jne.

Talven viimeiset päivät kuluivat, ja toivat sanoman Léridan
antautumisesta, mutta samalla ilmoitettiin, että nuori ja uupumaton
kenraali valmistautui piirittämään Tortosaa. Se oli viimeinen isku
Clarice-rukalle. Olihan kevät tulossa ja sen mukana uusi taistelukausi,
joka pidättelisi prinssiä armeijassa. Sairaan voimat olivat ehtymässä,
ja hänen täytyi jättäytyä vuoteen omaksi.

Claricen asema oli hirveä. Hän ei ollut väärässä, hän tunsi sen
kuolettavaksi, eikä hänellä ollut maailmassa ketään lapsensa
vaalijaksi. Vaimoparka pelkäsi kuolemaa, ei omasta puolestaan, vaan
tyttärensä takia, jolle ei jäisi edes äidin hautakiveä päänalaisekseen.
Hänen miehellään oli vain etäisiä sukulaisia, joilta hän ei voinut eikä
tahtonut pyytää. Omasta suvustaan hän ei ollut koskaan tiennyt mitään.
Sitä paitsi hän käsitti, että jos avusta olisi ollut toivoakin, ei
hänellä ollut enää aikaa sen tavoitteluun. Kuolema teki tuloaan.

Eräänä yönä Buvat, joka oli edellisenä iltana jättänyt Claricen
kamppailemaan kuumeessa, kuuli hänen voihkivan niin surkeasti, että hän
hyppäsi vuoteesta ja pukeutui tarjotakseen apua, mutta ovelle päästyään
hän ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa. Clarice itki nyyhkyttäen
ja rukoili ääneen. Silloin pikku Bathilde heräsi ja huusi äitiään.
Clarice tukahdutti niiskutuksensa, meni ottamaan lapsen kätkyestä,
polvistutti hänet vuoteelleen ja pani hänet lausumaan kaikki osaamansa
rukoukset, ja näiden lomassa Buvat kuuli sairaan aina huudahtavan
haikeasti: Oi, rakas Jumala, rakas Jumala, kuule lapsi-parkaani!

Tämä tuskin kehdosta päässeen pienokaisen ja puolittain haudassa olevan
äidin yöllinen kohtaus, heidän kaksistaan turvautuessaan Luojaan
ainoana avun antajana, oli yön hiljaisuudessa niin sydäntäsärkevä,
että Buvat painui polvilleen ja itsekseen lupasi juhlallisesti, mitä
ei rohjennut ääneen lausua. Hän vannoi, että Bathilde ei orponakaan
joutuisi hylätyksi. Jumala oli kuullut noiden kahden poloisen
vetoomuksen, saaden hänet täyttämään sen.

Seuraavana päivänä Buvat mennessään naapurien luo ensi kerran otti
Bathilden syliinsä, painaen leveät rehelliset kasvonsa pienokaisen
sametinhienoa poskea vasten ja puhuen hänelle:

— Olehan huoletta, kuulepas, viaton pikku raukka, kyllä maan päällä on
vielä hyviä ihmisiä.

Tyttönen kietaisi silloin käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli
häntä. Buvat tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja kun hän oli useasti
kuullut huomautettavan, että sairaat käyvät rauhattomiksi, jos heidän
nähtensä ilmaistaan liikutusta, veti hän kellon taskustaan ja huomautti:

— Hm, hm! Neljännestä vailla kymmenen; minun täytyy lähteä. Hyvästi,
rouva du Rocher.

Portaissa hän kohtasi lääkärin ja kysyi tältä, mitä hän ajatteli
potilaan tilasta. Tehden näitä käyntejään pelkästä armeliaisuudesta
ja katsoen turhaksi sovitella sanojaan, kun hänelle ei maksettu
huomaavaisuudestaan, lääkäri vastasi, että tuskin kuluisi kolmea
päivää. Palatessaan kello neljältä Buvat huomasi talossa kohua. Lääkäri
oli Claricen luota tullessaan kehottanut toimittamaan potilaalle Herran
ehtoollisen. Oli siis käyty ilmoittamassa kirkkoherralle. Tämä oli
saapunut, noussut ylös portaita, edellään tiukua kilistävä lukkari, ja
valmistelematta astunut sairaan huoneeseen. Clarice oli vastaanottanut
hänet niin kuin Vapahtajan, nimittäin kädet ristissä ja silmät taivasta
kohti luotuina, mutta hänen saamansa vaikutelma oli ollut kuitenkin
järkyttävä.

Buvat kuuli veisuuta ja aavisti, mitä oli tapahtunut. Hän riensi
ylös portaita ja näki ylimmällä porrastasanteella ja kamarin ovella
tungeksivan kaikki korttelin eukot, jotka olivat sen ajan tapaan
seuranneet pyhän sakramentin saattuetta. Kuoleva virui vuoteellaan jo
niin valjuna ja jäykkänä, että häntä olisi voinut luulla hautakivenä
lepääväksi marmoripatsaaksi, jollei silmistä olisi tuolloin tällöin
kierähtänyt kyynel. Hengenmiehet veisasivat vuoteen ääressä
ajallisesta elämästä erkanevien rukouksia. Pikku Bathilde oli erotettu
äidistään, jotta tämä saisi häiriintymättömästi omistautua viimeiseen
hartaudentoimitukseensa, ja hän oli painautunut nurkkaan uskaltamatta
huutaa tai itkeä, aivan kauhuissaan tuntemattomien ihmisten paljoudesta
ja käsittämättömästä hälystä.

Nähdessään Buvatin lapsonen juoksikin hänen luokseen, ainoan tutun,
jonka hän huomasi tässä synkässä joukossa. Kirjastovirkailija otti
hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan polvistumaan potilaan vuoteen
ääreen. Samassa Clarice loi silmänsä alas korkeuksista, varmaankin
osoitettuaan taivaalle ainaisen rukouksensa suojelijan lähettämisestä
tyttärelleen. Hän näki Bathilden sen ainoan ystävän sylissä, jonka
hän maailmassa tunsi. Kuolevien terävällä katseella hän tunkeutui
tuon puhtaan ja alttiin sydämen pohjaan asti ja luki siitä nyt sen
kaiken, mitä toinen ei ollut rohjennut hänelle lausua, sillä hän
kohosi istualleen, ojensi hänelle kätensä huudahtaen kiitollisuudesta
ja ilosta, jonka ainoastaan enkelit ymmärsivät, ja niin kuin häneltä
olisivat viimeiset elinvoimat ehtyneet tässä äidillisessä innostuksessa
hän vaipui tainnuksissa vuoteelle.

Uskonnollisten menojen päätyttyä kirkonmiehet poistuivat ensimmäisinä.
Harrasmieliset seurasivat heitä, välinpitämättömät ja uteliaat läksivät
viimeisinä. Heihin kuului naisväen enemmistö. Buvat tiedusti heiltä,
eikö joku heistä tiennyt tuttavapiirissään hyvää sairaanhoitajatarta.
Muuan esittäytyi heti joukosta ja vakuutti kumppaniensa säestämänä,
että hänellä oli kaikki vaadittavat ominaisuudet sen kunniakkaan aseman
hoitamiseen, mutta juuri tuon täydellisen pätevyytensä takia hänellä
oli tapana nostaa viikon palkka etukäteen, koska häntä tarvittiin
ympäristössä ahkeraan.

Buvat kysyi viikkopalkan määrää. Vastauksena oli, että hän oli kyllä
aina saanut kuusitoista livreä, mutta kun rouvarukka ei näyttänyt
kovinkaan varakkaalta, hän tyytyisi kahteentoista. Kelpo mies oli
saanut kuukausipalkkansa juuri sinä päivänä, otti taskustaan kaksi écua
ja antoi ne hänelle tinkimättä. Sen hän olisi tehnyt kaksinkertaistakin
korvausta pyydettäessä, ja tämä odottamaton jalomielisyys aiheuttikin
monenmoisia oletuksia, joista muutamat eivät olleet kuolevalle
suureksikaan kunniaksi. Onhan hyvä työ siksi harvinainen, että
sellaisen esiintyessä nähtäväksi täytyy nöyryytettyjen ihmisten aina
etsiä sille saastaisia tai itsekkäitä vaikuttimia.

Clarice oli yhä tiedottomana. Hoitajatar ryhtyi heti toimeensa,
hajusuolojen puutteessa tämä tarjosi etikkaa hänen hengitettäväkseen.
Buvat vetäytyi huoneeseensa. Pikku Bathildelle oli sanottu, että hänen
äitinsä nukkui. Lapsiparka ei vielä tuntenut kuoleman ja unen eroa ja
oli käynyt leikkimään nukellaan.

Tunnin kuluttua Buvat palasi katsomaan Claricen vointia. Sairas oli
tullut tajuihinsa, mutta vaikka silmät olivat auki, ei hän puhunut
enää. Kuitenkin hän vielä tunsi ympäristönsä, koska naapurin nähdessään
liitti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Sitten hän näytti hapuilevan
jotakin päänalusensa alta. Mutta sekin ponnistus tuntui olevan liikaa
hänen tilassaan, sillä hän painui voihkaisten takaisin pielukselleen
hievahtamattomaksi.

Hoitajatar pudisti päätänsä ja lähestyi sairasta sanoen:

— Kyllä päänalusenne on kunnollisesti pöyhitty, rouva kulta, sitä on
turhaa kaivella. Buvatiin kääntyen hän lisäsi olkapäitään kohauttaen:
— Ne sairaat, ne sairaat, sanokaas muuta, — aina ne kuvittelevat
jotakin olevan epäkunnossa! Kuolema, kuolema siten ennehtii, mutta ne
eivät tiedä sitä.

Clarice hengähti syvään, mutta jäi liikkumattomaksi. Hoitajatar
lähestyi häntä jälleen ja siveli sulankärjellä hänen huuliinsa jotakin
keksimäänsä vahvistavaa sekoitusta, johon oli käynyt noutamassa
ainekset apteekista. Buvat ei voinut katsella tätä näytelmää. Hän
kehotti hoitajatarta pitämään hyvää huolta äidistä ja lapsesta ja
poistui.

Seuraavana aamuna potilaan tila oli yhä huonompi. Silmät olivat kyllä
auki, mutta hän ei näkynyt tuntevan ketään muuta kuin tyttärensä, joka
oli pantu makaamaan hänen viereensä vuoteelle. Äiti oli tarttunut
pikku käteen eikä enää tahtonut päästää sitä. Lapsi puolestaan pysyi
liikkumattomana ja mykkänä ikään kuin vaistoten, että tämä oli
viimeinen äidillinen hyväily. Nähdessään hyvän ystävänsä hän vain
virkkoi:

— Hän nukkuu, äiti nukkuu.

Buvatista näytti Clarice silloin liikahtavan, niin kuin hän olisi
vielä kuullut ja tuntenut tyttärensä äänen, mutta se saattoi vain olla
hermovärähdyskin. Hän kysyi hoitajattarelta, tarvitsiko sairas mitään.
Toinen ravisti päätänsä sanoen:

— Mitäs hän! Se olisi vain rahan haaskausta. Kyllä ne apteekit
muutenkin kiskovat hyvää voittoa!

Buvatin olisi tehnyt mieli jäädä naapurinsa luo, sillä hän näki, että
tällä ei voinut olla enää montakaan hetkeä elettävänä, mutta hänen oli
mahdoton ajatellakaan jättäytyä päiväksikään pois toimistostaan, ellei
itse ollut kuolemaisillaan. Hän siis saapui sinne tapansa mukaisesti,
mutta niin murheissaan ja apeana, ettei kuningas paljoakaan hyötynyt
hänen läsnäolostaan. Huomattiinpa sinä päivänä ihmetellen, että Buvat
ei odottanutkaan kello neljän lyöntien loppuun ennen kuin päästi auki
niiden sinisten irtohihakkeiden nauhat, joilla hän työssään suojeli
takkiaan. Hän nousi jo ensimmäisellä kellonlyönnillä, sieppasi hattunsa
ja poistui. Ylimääräinen apulainen, joka oli jo ennen mielinyt hänen
paikkaansa katseli hänen lähtöänsä; kun hän sitten oli painanut oven
kiinni, jupisi tämä tavoittelija siksi kovaa, että johtaja saattoi
kuulla:

— Kas vain, se mies ottaa toimensa keveältä kannalta!

Buvatin aavistukset olivat toteutuneet. Asuintaloonsa ehtiessään hän
kysyi ovenvartijattarelta, miten rouva du Rocher jaksoi.

— Ah, Jumalan kiitos, kuului vastaus, — se vaimoraukka on onnellinen,
hän on päässyt kärsimyksistään.

— Hän on kuollut! huudahti kirjastovirkailija, tuntien sitä
väristystä, jota kuolemanviesti aina tuottaa läheiselle.

— Noin kolme neljännestuntia takaperin, ilmoitti portinvartija ja
ryhtyi jälleen parsimaan sukkaansa ja varsin hilpeällä sävelmällä
hymisemään pikku laulelmaa, jonka oli keskeyttänyt Buvatille
vastatakseen.

Buvat nousi hiljalleen portaita, askelman kerrallaan, pysähtyen
jokaisessa kerroksessa pyyhkimään otsaansa. Saavuttuaan ylimmälle
tasanteelle hän huomasi pakolliseksi nojata seinään, kun jalat pyrkivät
pettämään. Ruumiin näkemisessä on jotakin outoa ja juhlallista, joka ei
voi olla vaikuttamatta lujaluontoisimpaankin. Siinä hän seisoi mykkänä,
liikkumattomana ja epäröivänä, kun oli kuulevinaan pikku Bathilden
valittavan äänen. Silloin hän muisti turvattoman pienokaisen, ja se
antoi hänelle hiukan rohkeutta. Ovelle päästyään hän kuitenkin vielä
seisahtui, mutta silloin hän selvemmin kuuli pikku tytön vaikeroimisen.

— Äiti! huusi lapsi nyyhkytysten keskeyttämällä hennolla äänellään. —
Äiti, herää jo, äiti! Kuinka sinä olet niin kylmä?

Sitten lapsi tuli ovelle, koputti pikku kädellään ja huusi:

— Setä, setä, tule! Minä olen ihan yksin, minä pelkään!

Buvat ei voinut ymmärtää, miksi lasta ei ollut korjattu jonnekin heti
äidin kuoltua, ja onnettoman pienokaisen herättämä syvä sääli voitti
sen kiusallisen tunteen, joka oli hetkiseksi pysähdyttänyt hänet.
Hän painoi ovenripaa, mutta ovi olikin lukossa. Samassa hän kuuli
ovenvartijattaren kutsuvan häntä. Hän juoksi portaisiin ja tiedusti
avainta.

— Kas, sitähän minä juuri! vastasi eukko. — Katsokaas minua hupakkoa,
kun ohimennessänne unohdin antaa sitä teille!

Buvat riensi alas kiireimmän kautta.

— Ja miten tämä avain on täällä? hän kysyi.

— Isäntä sen jätti minulle, toimitettuaan huonekalut pois.

— Mitä! Huonekalutko viety! huudahti Buvat.

— No, tietysti hän korjasi huonekalut haltuunsa! Naapurinne ei ollut
varoissaan, herra Buvat, ja sopii pitää varmana, että häneltä jäi
maksettavia joka taholle. Eihän isäntä halunnut joutua rettelöimään.
Vuokra ennen kaikkea, se on kohtuullista! Sitä paitsi, hän ei tarvitse
huonekaluja, se rakas rouvaraukka!

— Mutta sairaanhoitajatar — mihin hän joutui?

— Nähdessään potilaansa kuolleeksi hän meni matkoihinsa. Hänen
toimensa oli päättynyt, hän saapuu pukemaan käärinliinoihin écun
palkkiosta, jos tahdotte. Tavallisesti ovenvartijat saavat sen pikku
tienestin. Mutta minä en voi, olen liian herkkämielinen.

Buvat käsitti värähtäen, mitä oli tapahtunut. Hän nousi ylös portaita
nyt yhtä joutuisasti kuin oli edellisellä kerralla vitkastellut. Hänen
kätensä vapisi niin rajusti, että oli työlästä saada avain sovitetuksi
lukonreikään, mutta viimein ovi avautui.

Clarice oli oikaistu vuodeoljilleen keskelle tyyten tyhjennetyn kamarin
lattiaa. Verhoksi oli heitetty huono peite, joka oli varmaankin
kokonaan peittänyt hänet, mutta pikku Bathilde oli vetänyt sitä
syrjään, etsiessään äitinsä kasvoja, joita hän hiveli Buvatin astuessa
sisälle.

— Voi, setä, setä, huusi lapsi, — herätä toki äitini, joka tahtoo yhä
nukkua, herätä hänet, kiltti setä!

Ja lapsi juoksi Buvatin luo, joka ovelta katseli tätä surkeata
näytelmää.

Buvat talutti hänet ruumiin viereen.

— Suutele viimeisen kerran äitiäsi, lapsiparka, hän kehotti.

Lapsi totteli.

— Ja nyt, jatkoi suojelija, — jätä hänet nukkumaan, kunnes hyvä
Jumala aikanaan herättää hänet.

Hän nosti lapsen syliinsä ja vei hänet omaan huoneeseensa. Pienokainen
ei lainkaan vastustellut, ikään kuin olisi käsittänyt heikkoutensa ja
orpoutensa.

Hän pani tytön makaamaan omalle vuoteelleen, sillä lapsen kehtokin oli
viety, ja nähdessään hänen nukahtaneen hän lähti tekemään korttelin
komisariolle kuolemanilmoitusta ja sopimaan hautauslautakunnan kanssa.

Hänen palatessaan ovenvartijatar ojensi hänelle paperin, jonka
sairaanhoitajatar oli löytänyt Claricen kädestä pukiessaan hänet
käärinliinoihin.

Buvat avasi sen ja tunsi Orleansin herttuan kirjeen. Se oli ainoa
perintö, minkä äitiraukka oli jättänyt tyttärelleen.




PERINTÖ


Käydessään tekemässä ilmoituksen korttelin komisariolle ja
järjestämässä hautauksen oli Buvat samalla tavoittanut vaimoa, joka
pitäisi huolta pikku Bathildesta. Sellaisiahan hommia hän ei kyennyt
ottamaan omalle vastuulleen, kun ensiksikään ei tiennyt mitään
lapsenhoitajan tehtävistä eikä toisekseen voinut jättää lasta yksin
päivisin ollessaan toimistossa.

Onneksi hänellä oli sopiva henkilö tiedossaan — muuan
nelikymmenvuotias kelpo nainen. Tämä oli ollut matami Buvatin
palveluksessa hänen viimeisten kolmen vuotensa ajan, ja silloin oli
kirjastoapulainen saanut havaita hänen hyvät puolensa. Nanetten kanssa
tulikin sovituksi, että hän muuttaisi taloon, valmistaisi ruoan,
hoitaisi pienokaista ja saisi elantonsa lisäksi viisikymmentä livreä
palkkaa vuodessa.

Uusi järjestely mullisti Buvatin olot, tuottaessaan oman talouden
hänelle, joka oli aina elellyt poikamiehen tavoin ja ollut
porvarisperheen ruokavieraana. Niin ollen hän ei voinut enää pitää
ullakkokamariaan, joka oli käynyt liian ahtaaksi, kun häneen nyt
oli liittynyt kaksi muuta olentoa, ja seuraavan päivän aamusta
hän ryhtyi etsimään toista asuntoa. Sen hän löysi Pagevin-kadun
varrelta, pitäessään hyvin tärkeänä pysytellä kuninkaallisen kirjaston
lähistöllä, päästäkseen pahallakin säällä toimeensa liiallisitta
hankaluuksitta. Huoneistoon kuului kaksi kamaria, sivuhuone ja keittiö.
Hän varasi sen itselleen heti ensi näkemältä, antoi käsirahan, kävi
Saint-Antoine-kadun varrelta ostamassa Bathilden ja Nanetten huoneisiin
tarvittavan kaluston, ja hänen palattuaan virkatunneiltaan suoritettiin
muutto vielä saman päivän iltana.

Clarice du Rocher haudattiin seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai,
niin että Buvatin ei edes tarvinnut pyytää esimieheltään päivän
lomaa naapurittarensa viimeiseen hyvästelyyn. Viikon tai pari pikku
Bathilde alinomaa kysyi äitiään, mutta hyvä setä oli lohdutukseksi
tuonut hänelle paljon hauskoja leluja, ja lapsi alkoi harvemmin puhua
kaivatusta. Hänelle oli sanottu, että äiti oli mennyt isän luo, ja
lopulta hän vain tuolloin tällöin tiedusti, milloin he saapuisivat
takaisin yhdessä. Se huntu, joka erottaa ensimmäiset vuotemme muusta
elämästämme, tiheni vähitellen ja Bathilde unohti heidät siihen päivään
asti, jolloin nuoren neidon, lopultakin ymmärtäessään orpouden, täytyi
lapsuudenmuistoistaan jälleen löytää kumpainenkin.

Buvat oli luovuttanut kauniimman noista kahdesta kamarista Bathildelle.
Toisen hän oli varannut itselleen, jättäen Nanettelle sivukamarin.
Nanette oli hyvä ihminen; hän osasi välttävästi valmistaa ruokaa,
kutoi sukkaa hyvin kätevästi ja kehräsi kerrassaan erinomaisesti.
Mutta näistä eri lahjoista huolimatta kirjastovirkailija oivalsi,
että Nanette ja hän eivät mitenkään riittäneet nuoren tytön
kasvattajiksi. Ensin piti Bathilden kyllä saada mitä siroin käsiala
kirjoitusopiskelussa, tutustua neljään laskutapaan, oppia ompelemaan
ja kehräämään, mutta silloin hän osaisi vasta puolet siitä, mitä
hänen piti osata, sillä Buvat käsitti omaksumansa velvoituksen sen
kaikessa laajuudessa: hän oli noita kunnon olentoja, jotka ajattelevat
sydämellään, ja hän tajusi, että Bathilde jouduttuaan Buvatin
holhotiksi silti pysyi Albert ja Clarice du Rocherin tyttärenä. Hän
päätti siis toimittaa tytölle sellaisen kasvatuksen, joka ei olisi
hänen nykyisen asemansa, vaan syntyperänsä mukainen.

Ja siihen päätökseensä oli Buvatilla perin luonteva peruste, nimittäin
että hän sai du Rocheria kiittää vakinaisesta toimestaan, joten sen
tulot kuuluivat Bathildelle. Yhdeksänsadan livren vuosipalkka oli nyt
jaettava seuraavasti:

 neljäsataaviisikymmentä livreä musiikin, piirustuksen ja tanssin
 opettajille,

 neljäsataaviisikymmentä livreä Bathilden myötäjäisiin.

Olettaen, että Bathilde, joka oli nelivuotias, menisi naimisiin
neljäntoista vuoden kuluttua, siis kahdeksantoista ikäisenä, nousisi
pääoma korkoa korolle kasvaen siihen mennessä yhdeksään- tai
kymmeneentuhanteen livreen. Se ei ollut paljon, sen Buvat kyllä tiesi,
ja hän oli siitä kovasti pahoillaan, mutta vaikka hän kuinkakin pohti
asiaa, ei hän saanut järjestetyksi paremmin.

Yhteisen elannon, vuokranmaksun, vaatteet ja Nanetten palkkaamisen
hän taasen tahtoi saada kokoon ryhtymällä jälleen antamaan
kaunokirjoitustunteja ja suorittamalla puhtaaksikirjoitusta. Sitä
varten hän nousisi kello viideltä aamulla ja menisi levolle kello
kymmeneltä illalla. Se olisi pelkästään hyödyksi hänelle itselleen,
koska hän tällä uudella järjestelmällä pidentäisi elämäänsä neljällä
tai viidellä tunnilla päivittäin.

Jumala siunasikin näitä hurskaita päätöksiä ensimmältä. Buvatilta ei
puuttunut oppilaita eikä jäljennettävää, ja kun meni vielä kaksi vuotta
Bathilden ensimmäiseen opetusjaksoon, jonka hän oli ottanut omaksi
huolekseen, saattoi hän lisätä yhdeksänsataa livreä pikku säästöihinsä
ja tallettaa toiset yhdeksänsataa Bathilden nimelle.

Kuusivuotiaana Bathilde siis sai, mitä harvoilla ylhäisimpienkään ja
rikkaimpien perheiden tyttärillä on siinä iässä, nimittäin tanssin,
musiikin ja piirustuksen opettajat.

Oli muuten pelkkää hupia tehdä uhrauksia tämän herttaisen lapsen
hyväksi, sillä hän näytti Jumalalta saaneen tuollaisen onnellisen
sielunrakenteen, jonka nopea käsityskyky tuntuu johtuvan edellisestä
olemassaolosta, kun opiskelu ei näköjään ole uutta hankintaa, vaan
unohdetun muistiinpalautusta. Ja hänen suurenmoisesti lupaava
lapsenkauneutensa näytti täyttävän kaikki toiveet.

Siten Buvat oli hyvin onnellinen kaiken viikkoa kuullessaan
jokaisen harjoitustunnin lopuksi opetusmestarien kiittelyä ja hyvin
ylpeä sunnuntaisin, kun hän lohenkarvaiseen takkiin ja mustiin
samettihousuihin laittautuneena tarttui pikku Bathildensa käteen ja
läksi hänen kanssaan viikkokävelylleen. Tavallisesti hän suuntasi
askeleensa Chemin des Porcheronsille. Siellä oli pallonpelaajien
kilpatanner ja Buvat oli ollut aikaisemmin sen urheilun etevä
harrastaja. Pelaajasta hän oli nyt muuttunut tuomariksi. Erimielisyyden
syntyessä vedottiin aina häneen, ja täytyy sanoa, että hän
tarkkasilmäisyytensä ansiosta heti ensi silmäyksen perusteella kykeni
erehtymättömästi osoittamaan, mikä pallo oli lähimpänä maalipalloa.
Hänen ratkaisunsa olivatkin lopullisia, niitä pidettiin kunniassa ja
noudatettiin niin napisemattomasti kuin Ludvig Pyhän Vincennesissä
antamia päätöksiä.

Mutta hänen kunniakseen on myös mainittava, että tähän kävelyreittiin
mieltyminen ei ollut johtunut itsekkäästä tunteesta: samalla suunnalla
hän pääsi Grange-Batelièren alanteelle, ja sen synkät ja läikehtivät
lammet vetivät runsaasti puoleensa harsosiipisiä ja kultauumaisia
sudenkorentoja, joita lapset niin halukkaasti tavoittelevat. Pikku
Bathilden suurena huvina oli juosta perhosten ja sudenkorentojen
perässä vihreä haavi ojossa ja kauniit vaaleat kutrit tuulessa
hulmuavina. Maaston laatu tosin tuotti pikku vahinkoja hänen
valkoiselle puvulleen, mutta Bathilden hauskuuden vuoksi Buvat otti
varsin filosofiselta kannalta tahran tai repeämän: se oli Nanetten
asia. Kelpo vaimo torui kyllä heidän palatessaan, mutta Buvat sulki
häneltä suun kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla: — Kah, täytyyhän
vanhan repostella ja nuoren tepastella! Ja kun Nanette piti suuressa
kunniassa sananlaskuja, itsekin tarpeen tullen käytellen niitä,
alistui hän säännöllisesti tuonkin sanontatavan antamaan opetukseen.
Sattui myös toisinaan, mutta ainoastaan suurina juhlapäivinä, että
kirjastovirkailija suostui kävelemään Montmartrelle asti, kun pikku
Bathilde kärtti saada läheltä katsella tuulimyllyjä. Silloin lähdettiin
liikkeelle jo varhain, ja Nanette kantoi päivälliseväitä, jotka oli
määrä syödä luostariesplanadilla. Urheasti marssittiin esikaupunkiin,
mentiin Pont des Porcherons-sillan yli, jätettiin oikealle Pyhän
Eustachiuksen hautausmaa ja Notre-Dame-de-Loretten kappeli, astuttiin
ulos tulliportista ja kiivettiin Montmartrelle johtavaa tietä, joka oli
kuin heitetty nauhana vihreiden niittyjen ja les Brioletsin väliin.

Sellaisina päivinä tultiin kotiin vasta kahdeksalta illalla, mutta
Chemin des Porcheronsin risteyksestä asti pikku Bathilde kyllä jo
nukkuikin Buvatin sylissä.

Siten eleltiin Herran vuoteen 1712, johon aikaan suuri kuningas
joutui asioissaan niin ahtaalle, että hän ei pulasta pääsemiseksi
nähnyt muuta keinoa kuin väkensä palkanmaksun keskeyttämisen. Buvat
sai tästä hallinnollisesta toimenpiteestä tiedon kassanhoitajalta,
joka eräänä aamuna hänen tullessaan kuukausipalkkaansa nostamaan
ilmoitti, että kassassa ei ollut rahoja. Buvat silmäili kassanhoitajaa
aivan ällistyksissään: hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt,
että kuninkaalta voisi puuttua varoja. Hän ei niin ollen käynyt
levottomaksikaan tästä vastauksesta, pitäen selvänä, että vain
tilapäinen kiusa oli lykännyt maksua, ja hän palasi pulpettinsa ääreen
hyräillen lempilauluaan:

    Anna mun mennä —
    jalkani, lennä jne.

— Hitto, virkkoi ylimääräinen apulainen, joka oli seitsemän vuotta
odotettuaan vihdoin päässyt vakinaiseksi edellisen kuukauden
ensimmäisestä päivästä alkaen — kylläpä teillä on hilpeä sydän,
laulaaksenne vielä silloin kun teille ei enää makseta.

— Mitä tarkoitatte? kysyi Buvat.

— Tarkoitan, että te ette kenties tulekaan kassalta?

— Kyllä, tulen sieltä juuri.

— Ja maksettiinko teille?

— Ei, sanottiin ettei ole rahaa.

— Ja mitä ajattelette siitä?

— Hiisi vieköön, tietenkin maksetaan sitten kahdelta kuukaudelta
yhtaikaa, arveli Buvat.

— Niin kai, kylläpä kelpaisi! Kahdelta kuukaudelta yhtaikaa! Kuulehan
sitä, Ducoudray, jatkoi apulainen kääntyen naapurinsa puoleen, —
hän luulee saavansa kahden kuukauden palkan yhdellä kertaa! Hänpä on
hyväuskoinen, tuo ukko Buvat!

— Sen saamme nähdä kuukauden kuluttua, sanoi toinen apulainen.

— Niin, yhtyi Buvat, kerraten sanat, jotka hänestä tuntuivat perin
oikeaan osuvilta, — sen saamme nähdä kuukauden kuluttua.

— Ja jos teille ei silloinkaan makseta, eikä seuraavinakaan
kuukausina, niin mitä teette, Buvat?

— Mitäkö teen? sanoi Buvat ihmetellen, että hänen päätöstään ei
pidetty selvänä; — kah, sehän on selvää: hoidan toki virkatehtäviäni.

— Mitä! Tuletteko tänne yhä, jos teille ei enää makseta palkkaa?
kummeksui apulainen.

— Monsieur, huomautti Buvat, — kuningas on kymmenen vuoden ajan
maksanut minulle säntillisesti rahat kouraan. Niinpä hänellä on
kymmenen vuoden jälkeen oikeus vaatia minulta hiukan luottoa, jos hän
on vähissä varoissa.

— Halpa imartelija! puuskahti apulainen.

Kuukausi kului, tuli jälleen palkkapäivä. Buvat meni kassalle siinä
täydessä luottamuksessa, että nyt suoritettaisiin puuttuvakin erä;
mutta suureksi hämmästyksekseen hän sai nytkin kuulla, että kassa oli
tyhjä. Buvat tiedusteli, milloin rahoja saapuisi; kassanhoitaja vastasi
olevansa hyvin utelias tietämään sen. Buvat soperteli anteeksi ja
palasi pulpettinsa ääreen, mutta tällä kertaa hyräilemättä.

Samana päivänä edellämainittu apulainen otti eron. Mutta kun kävi
vaikeaksi täyttää paikkaa, joka oli avoin palkanmaksun puutteessa, ja
työt oli silti hoidettava, jätti johtaja Buvatin niskoille hänen oman
työnsä ohella eronneenkin tehtävät. Buvat otti lisätaakan napisematta,
ja kun lappujen kyhäämiseltä oikeastaan liikenikin aikaa, olivat työt
kuukauden lopulla ja täysin kunnossa.

Kolmantena kuukautena ei palkkoja maksettu sen paremmin kuin kahtena
edellisenäkään. Oltiin kerrassaan vararikon partaalla.

Mutta, kuten olemme nähneet, Buvat ei milloinkaan tinkinyt
velvollisuuksistaan. Mitä hän oli ensi innostuksessaan luvannut,
sen hän sitten teki harkitenkin. Hän vain kävi käsiksi pikku
säästötiliinsä, joka vastasi juuri kahden vuoden palkkaa.

Sillävälin Bathilde varttui. Hän oli nyt kolme-, neljätoistavuotias,
jonka kauneus kehittyi yhä huomattavammaksi ja joka alkoi käsittää
asemansa pulmallisuuden. Niinpä hän vähitellen sillä verukkeella, että
mieluummin jäi piirtämään tai klavesinia soittamaan, keskeytti kävelyt
Chemin des Porcheronsilla, juoksentelut Grange-Batelièren alanteella
ja retkeilyt Montmartrelle. Kirjastovirkailija ei lainkaan käsittänyt
tätä istuskelun harrastusta, joka oli tytön äkkiä vallannut, mutta
yritettyään pari kolme kertaa lähteä jaloittelemaan yksikseen hän
huomasi, että hän ei rakastanutkaan itse kävelyä, ja siitä johtui muuan
aatos. Kaiken viikkoa sisällä elelevän pariisilaisen porvarinhan pitää
toki saada ulkoilmaa edes sunnuntaisin, ja niinpä hän päätti etsiä
asuntoa, johon kuuluisi puutarha. Mutta sellaisella edulla varustetut
asunnot olivatkin käyneet liian kalliiksi Buvat-poloisen raha-asioille,
ja kierrellessään löydettyään Rue du Temps-Perdun varrelta pikku
huoneiston hän äkkiä sai sen oivallisen ajatuksen, että puutarhan
saattoi korvata pengermäistutuksilla. Johtuipa hän piankin siihen
käsitykseen, että ilma koituisi siellä terveellisemmäksikin.

Hän palasi ilmoittamaan keksinnöstään Bathildelle, huomauttaen että
tämä huoneisto muutoin oli heille kaikin puolin sovelias, mutta
ainoaksi hankaluudeksi koituisi heidän kahden kamarinsa joutuminen
erilleen, kun tytön täytyisi asua neljännessä kerroksessa Nanetten
kanssa, hänen asettuessaan viidenteen. Buvatin mainitsema haitta
esiintyi Bathilden silmissä päin vastoin etuna. Hän oli naisen
luonnollisen häveliäisyyden vaistolla jo jonkun aikaa ymmärtänyt
sopimattomaksi, että hänen kamarinsa oli pelkän oven erottama vielä
parhaassa iässä olevan miehen huoneesta, kun toinen ei ollut hänen
isänsä eikä aviomiehensä. Sen tähden hän vakuutti Buvatille, että hänen
selityksistään päättäen olisi vaikea löytää soveliaampaakaan asuntoa,
ja kehotti tekemään vuokrasopimuksen mitä pikimmin.

Ihastuksissaan Buvat jo sanoi irti samana päivänä vanhan asuntonsa ja
maksoi käsirahan uudesta. Vuokravuoden puolivälistä hän sitten muutti.
Sellaista oli tapahtunut kolmasti kahdenkymmenen vuoden kuluessa, ja
aina olosuhteiden ehdottomasta vaatimuksesta. Buvat ei siis juuri
rakastanut vaihtelua.

Ja Bathildella oli syytä vetäytyä siten yksinäisemmäksi. Hänen mustan
kaulurinsa alla alkoivat olkapäät hahmoutua ihailtaviksi ääriviivoiksi,
puolihansikkaista näkyivät mitä sievimmät sormet, ja entisestä
Bathildesta olivat jäljellä vain lapsenjalat. Tällöin ihmiset alkoivat
huomautella, että Buvat oli vielä nuori, että hän oli viisi tai kuusi
kertaa saanut tilaisuuden mennä sopivaan avioliittoon, koska hänet
tiedettiin asioitaan hoitavaksi mieheksi, jonka nähtiin kuukausittain
säännöllisesti pistäytyvän notaarinsa konttoriin, ja että hän ei ollut
sellaista tilaisuutta ottanut varteen — että suojelija ja holhotti
asuivat samassa huoneistossa. Juorukellot, jotka olivat maasta
taivaaseen ylistelleet kunnon miestä Bathilden ollessa kuusivuotias,
alkoivat päivitellä Buvatin siveettömyyttä, kun suojatti oli täyttänyt
viisitoista vuotta.

Buvat-parka! Jos koskaan on ollut viatonta ja puhdasta asuinsijaa, niin
sellainen oli Bathilden kamarin viereinen huone, missä kymmenen vuoden
aikana kallistui levolle pulloposkinen ja punakkanaamainen iso pää,
johon ei ollut edes unessa milloinkaan tunkeutunut pahaa ajatusta.

Mutta Rue du Temps-Perdun varrella asiat joutuivat vielä pahemmalle
kannalle, Buvat ja Bathilde olivat, kuten muistetaan, Rue des
Ortiesilta muuttaneet Pagecin-kadulle, niin että täällä tiedettiin
hänen uhrautuva käyttäytymisensä orpolapsen ottajana huostaansa, mutta
siitä oli jo niin pitkä aika, että Pagecin-kadunkin asukkailta alkoi
se kaunis menettely unohtua. Niin ollen vihjailut, joita oli alkanut
levitä, seurasivat heitä uuteen paikkaan ilman entisyyden lieventävää
muistelua, ja erinimisyyden täytyi muutenkin herättää epäluuloja,
sulkiessaan pois perhesiteen ajatuksen.

Olisi tosin ollut tarjolla oletus, että Buvatilia oli ollut riehakka
nuoruus ja että Bathilde oli tulos entisestä intohimosta, jota
kirkko ei ollut pyhittänyt, mutta se otaksuma raukesi pikaisessakin
silmäilyssä. Bathilde oli pitkä ja solakka, Buvat lyhyt ja paksu;
Bathildella oli mustat ja hehkuvat silmät, Buvatilia harmaansiniset
ja aivan ilmeettömät; toisella oli hipiä valkoinen ja himmeä, toisen
kasvot paistoivat punaisina, ja lopuksi, Bathilden koko olemus
kuvasti hienoa syntyperää, kun taasen kelpo Buvat-parka oli kiireestä
kantapäähän rahvaanomaisen hyväluontoisuuden perikuva.

Seurauksena oli, että naiset alkoivat katsella Bathildea halveksivasti
ja miehet nimitellä Buvatia onnelliseksi veitikaksi. On muuten
sanottava, että rouva Denis oli viimeisiä uskomaan pahojen kielten
laverrusta, mutta tuonnempana sellainen hapatus tarttui häneenkin.

Eronneen kirjastoapulaisen aavistukset olivat sillävälin toteutuneet.
Jo puoleentoista vuoteen ei Buvat ollut saanut penniäkään palkastaan,
urhean miehen hetkeksikään höllentämättä tavanomaista säntillisyyttään
näin pitkällisestä luotonottamisesta huolimatta. Vieläpä hän
palkanmaksun lakkaamisen jälkeen pahasti pelkäili, että ministeri
saattoi säästäväisyyden nimessä joutua vähentämään esimerkiksi
kolmanneksen henkilökunnasta, ja Buvat olisi pitänyt paikkansa
menetystä korvaamattomana vahinkona, vaikka se päivittäin vei hänen
ajastaan kuusi tuntia, jotka hän olisi voinut käyttää kannattavammin.
Hän pinnisti virkaintoaan sikäli kuin menetti palkansaantinsa toivoa.
Ja niinpä varottiinkin lähettämästä pois miestä, joka ahersi yhä
paremmin, mitä pitempään joutui olemaan palkatta.

Oli aivan tietymätöntä, milloin aseman tukaluus paranisi, ja hänen
pikku säästönsä uhkasivat piankin huveta loppuun. Sellaisessa
tilanteessa Buvatin otsa väkisinkin pilvistyi, niin että Bathilde alkoi
aavistaa jotakin olevan vialla. Naiselle ominainen tahdikkuus ilmaisi
hänelle hyödyttömäksi kysellä Buvatilta salaisuudesta, jota tämä ei
ollut kertonut omasta aloitteestaan. Sen tähden hän kääntyi Nanetten
puoleen.

Nanettea täytyi jonkun verran taivutella, mutta Bathildella oli
suuri vaikutusvoima häneenkin, joten hän lopulta selitti asiain
tilan. Bathilde sai vasta nyt tietää, mitä kaikkea uhrautuvaa
hienoluontoisuutta kirjastovirkailija oli häntä kohtaan osoittanut.
Hän kuuli, että Buvat oli kokonaan varannut palkkatulonsa hänen
tuntiopettajiensa maksamiseen ja myötäjäistensä kokoamiseen, että
hän sen tähden ahersi aamuisin kello viidestä kahdeksaan ja iltaisin
kello yhdeksästä puoleenyöhön ja että hän oli murheissaan palkanmaksun
keskeytyksestä, kun ylimääräinen uurastus ei riittänyt pysähdyttämään
hänen pikku säästöjensä ehtymistä, jolloin hän näkisi pakolliseksi
tunnustaa Bathildelle, että heidän täytyisi luopua kaikista menoista,
jotka eivät olleet ehdottoman välttämättömiä.

Tämän suunnattoman alttiuden paljastuessa oli Bathilden ensimmäisenä
elähdyksenä vaipua Buvatin jalkoihin hänen astuessaan sisälle ja
suudella hänen käsiään. Mutta piankin hän ymmärsi, että hän saattoi
päätyä päämääräänsä ainoastaan tekeytymällä kaikesta tietämättömäksi,
ja kun hän Buvatin palatessa toimistostaan painoi tyttärellisen
suudelman hänen otsalleen, ei kunnon mies voinut aavistaa, kuinka
suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta se tulkitsi.




BATHILDE


Mutta seuraavana päivänä Bathilde nauraen huomautti holhoojalleen, että
hänen opettajillaan ei tainnut enää olla mitään opetettavaa hänelle.
Hän katsoi osaavansa yhtä paljon kuin he, joten olisi vain rahan hukkaa
pitää heidät kauemmin. Kun Buvat ei pitänyt mitään niin kauniina kuin
Bathilden piirustuksia — kun hän Bathilden laulaessa tunsi kohoavansa
kolmanteen taivaaseen, ei hänen ollut vaikea uskoa holhottiaan, sitäkin
vähemmin, kun opettajat varsin harvinaisessa hyvässä luottamuksessa
myönsivät, että heidän oppilaansa jo kyllä kykeni itse hoitamaan
kehitystänsä. Niin puhdistavasti vaikutti neitosen viaton sulous hänen
lähimpään ympäristöönsä.

On käsitettävissä, että tämä kaksinainen vakuutus tuotti Buvatille
suurta mielihyvää. Mutta Bathildelle ei riittänyt menojen säästäminen;
hän päätti myöskin kartuttaa tuloja. Vaikka hän oli edistynyt
jotensakin yhtä hyvin musiikin kuin piirustuksen alalla, hän
oivalsi vain jälkimmäisestä taidosta voivansa saada raha-ansiota,
musiikin jäädessä yksinomaan virkistykseksi. Sen tähden hän kohdisti
erikoisen harjoittelunsa piirustukseen, ja kun hänellä oli siihen
poikkeuksellista taipumusta, pystyi hän piankin luomaan viehättäviä
pastellitöitä.

Eräänä päivänä hän vihdoin tahtoi tietää sommitelmiensa arvon ja
pyysi Buvatia toimistoon mennessään näyttämään Cléry-kadun ja Rue
du Gros-Chenetin kulmassa asuvalle värikauppiaalle, jolta hän osti
piirustustarpeensa, kahta mielikuvituksesta valmistamaansa lapsenpäätä
ja pyytämään niistä hänen arviotaan. Buvat otti tehtävän huomaamatta
siinä minkäänlaista taka-ajatusta ja toimitti sen tavanomaisen
naivisti. Tuollaisiin tiedustuksiin tottunut kauppias käänteli
pastellikuvia halveksivan näköisenä käsissään ja keksien niissä
paljon muistutettavaa sanoi voivansa tarjota ainoastaan viisitoista
livreä kumpaisestakin. Buvatia ei loukannut tarjottu hinta, vaan se
arvosteleva sävy, jota liikemies oli käyttänyt puhuessaan Bathilden
taiteellisesta työstä; hän nykäisi piirrokset toisen kädestä ja kiitti
lyhyeen.

Kauppias luuli hintaa vähäksyttävän ja huomautti silloin, että hän
liiketuttavuuden takia maksaisi neljäkymmentä livreä yhteensä.
Mutta Buvatia sisutti tavattomasti hänen holhottinsa esikuvallisten
aikaansaannosten repostelu, ja hän vastasi kuivakiskoisesti, että
piirrokset eivät olleet myytävinä — hän oli vain tiedokseen kysynyt
tällaisten töiden arvoa. Mutta tiedetäänhän, että piirroksien hinta
nousee merkillisesti silloin kun niitä ei kaupitella; niin ollen
kauppias jo lupasi niistä viisikymmentä livreä. Buvat ei kuitenkaan
ollut taipuisampi, kun hänen mieleensäkään ei johtunut tuollaisten
tarjouksien käyttäminen. Hän pisti piirrokset takaisin pahvisalkkuun,
lähti myymälästä kopeasti kuin ainakin mies, jonka oman arvon tuntoa on
loukattu, ja asteli toimistoaan kohti.

Hänen palatessaan kauppias osuttautui kuin sattumalta ovelleen, mutta
sen huomatessaan Buvat vetäytyi kauemmaksi. Se ei auttanut, kauppias
astui hänen luokseen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen
ja kysyi, eikö hän lopultakin luovuttaisi noita kahta piirrosta
viimeksimainitusta hinnasta. Kirjastovirkailija vastasi toistamiseen,
ja entistä äreämmin, että ne eivät lainkaan olleet myytävinä.

— Sepä ikävää, — olisin mennyt kahdeksaankymmeneen livreen asti,
sanoi kauppias, ja kääntyi ovelleen välinpitämättömän näköisenä, mutta
syrjäsilmäyksellä tarkkaillen Buvatia. Tämä puolestaan asteli eteenpäin
niin korskeasti, että hänen ryhtinsä tuntui vain hullunkurisemmalta, ja
taaksensa vilkaisematta katosi Rue du Temps-Perdun kulmasta.

Bathilde kuuli Buvatin nousevan portaita ja napauttelevan kaidepuita
kepillään, säännölliseksi säestykseksi, joka oli hänen tulonsa
tavallisena merkkinä. Tyttö riensi sillakkeelle vastaan, kovin
rauhattomana neuvottelun tuloksesta, ja lapsentapoihinsa palaten hän
kietaisi käsivartensa tulijan kaulaan, kysyen:

— No, ystäväiseni, mitä herra Papillon sanoi?

— Herra Papillon oli hävytön! vastasi Buvat pyyhkien otsaansa.

Bathilde-parka vaaleni.

— Kuinka, ystäväiseni? Hävytönkö!

— Niin, hävytön! Sen sijaan, että olisi polvistunut piirustustesi
eteen, hän rupesi niitä arvostelemaan.

— Oh, jos ei muuta sattunut, ystäväiseni, virkkoi Bathilde nauraen,
— niin hän on oikeassa. Ajattelehan toki, että minä vasta opiskelen.
Mutta tarjosiko hän mitään hintaa?

— Kehtasi hän senkin tehdä, myönsi Buvat.

— Minkälaista? tiedusti Bathilde vavisten.

— Hän tarjosi kahdeksankymmentä livreä!

— Kahdeksankymmentä livreä! huudahti Bathilde. — Oi, nyt sinä
varmaankin erehdyt, ystäväiseni.

— Hän rohkeni tarjota kahdeksankymmentä livreä molemmista yhteensä,
vakuutti Buvat painokkaasti.

— Mutta sehän vastaa niiden nelinkertaista arvoa, sanoi nuori tyttö
taputtaen käsiään ilosta.

— Mahdollista, tuumi Buvat, — vaikka minä en sitä usko. Mutta se vain
on totta, että herra Papillon on hävytön mies.

Bathilde oli toista mieltä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sotkeutua
arkaluontoiseen keskusteluun holhoojansa kanssa, vaan vaihtoi
puheenaihetta, ilmoittaen päivällisen olevan valmiina; tavallisesti
se tiedotus heti antoi kelpo miehemme ajatuksille uuden suunnan. Sen
enempää virkkamatta Buvat antoi kotelon takaisin Bathildelle ja astui
pikku ruokailuhuoneeseen, läimäytellen reisiään ja hyräillen ainaista

    anna mun mennä —
    jalkani, lennä jne.

Hän aterioi yhtä hyvällä ruokahalulla kuin ei hänen melkein isällistä
itserakkauttaan olisikaan härnätty ja kuin ei ketään herra Papillonia
olisi ollut olemassakaan.

Samana iltana, sitten kun kirjastovirkailija oli noussut omaan
kamariinsa puhtaaksikirjoitusten ääreen, Bathilde antoi kotelon
Nanettelle, käski hänen viedä nämä piirrokset herra Papillonille ja
pyytää niistä ne kahdeksankymmentä livreä, jotka oli jo tarjottu
Buvatille.

Nanette teki työtä käskettyä, ja tyttö odotti hänen paluutansa
jännittyneesti, sillä hän ei voinut uskoa, ettei Buvat ollut erehtynyt
hinnasta. Kymmenen minuutin kuluttua hän täydellisesti rauhoittui, kun
kelpo vaimo toi rahat.

Bathilde otti ne käteensä, katseli niitä kyynelsilmin hetkisen,
sitten laski ne pöydälle ja meni äänettömänä polvistumaan vuoteensa
jalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, missä hän joka ilta lausui
rukouksensa. Hän voisi siis osittain korvata suojelijalleen, mitä tämä
oli hänen hyväkseen uhrannut!

Seuraavana päivänä kirjastovirkailija toimistosta palatessaan tahtoi
vaikkapa vain herra Papillonin kiusotteluksi mennä vielä hänen
ovensa ohitse. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun näki noiden kahden
lapsenpään katselevan vastaansa myymälän ikkunasta komeihin puitteisiin
sovitettuina. Samassa ovi avautui, ja kauppias ilmestyi kynnykselle.

— Kas niin, veikkoinen, hän haastoi, — tuli siis tuumituksi asiaa!
Päätettiin muuttaa rahaksi kaksi lapsenpäätämme, jotka eivät olleet
myytävinä! Juukeli sentään, en luullut teitä niin ovelaksi, naapuri!
Saitte sievästi nylkäistyksi siten kahdeksankymmentä livreä. Mutta
välipä sillä, sanokaa neiti Bathildelle, että kun hän on hyvä ja
hurskas tyttö, minä hänen takiaan ostan kyllä samaan hintaan kaksi
tuollaista työtä kuukausittain, jos hän sitoutuu olemaan valmistamatta
mitään muille.

Kirjastovirkailija oli kuin puulla päähän lyöty; hän murisi vastauksen,
josta kauppias ei saanut tolkkua, ja lähti astelemaan pitkin Rue du
Gros-Chenetiä, valikoiden nupukiviä keppinsä pään kopauteltaviksi, mikä
hänellä oli syvän mietiskelyn merkkinä. Sitten hän nousi asuintalonsa
viidenteen kerrokseen napauttelematta porraskaiteita, joten hän avasi
Bathilden kamarin oven ennen kuin nuori tyttö kuuli hänen tuloaan.
Bathilde oli piirustushommassa; hän oli jo aloittanut uuden lapsenpään.

Huomatessaan suojelijansa seisahtuvan ovelle kovin huolestuneen
näköisenä Bathilde laski pöydälle kartongin ja pastellipuikot ja riensi
hänen luokseen kysyen, mitä oli tapahtunut. Vastaamatta Buvat pyyhkäisi
silmännurkistaan kaksi isoa kyyneltä ja lausui sitten sanomattoman
surkeasti:

— Hyväntekijäni tytär, Clarice Grayn ja Albert du Rocherin lapsi, siis
tekee työtä elannokseen!

— Mutta, isäseni, väitti Bathilde puolittain itkien, puolittain
nauraen, — minä en tee työtä, vaan huvittelen.

Puhuttelumaininta _ystäväiseni_ muuttui Bathildella suurissa
tilaisuuksissa _isäseksi_, joka tavallisesti tasaannutti kelpo miehen
pahimmatkin kiusat, mutta tällä kertaa se temppu ei tepsinyt.

— Minä en ole isäsesi enkä ystäväisesi, mutisi Buvat pudistaen
päätänsä ja katsellen neitoa liikuttavan rehdisti; — olen aivan
yksinkertaisesti köyhä Buvat, jolle kuningas ei enää maksa palkkaa
ja joka ei kirjoittelullaan ansaitse sen vertaa, että saisi edelleen
kustannetuksi sinunlaisellesi neidille kuuluvaa kasvatusta.

Ja hänen käsivartensa hervahtivat riippumaan niin masentuneesti, että
keppi kirposi lattialle.

— Oh, nytkö sinä vuorostasi panet minut sortumaan suruun? huudahti
Bathilde puhjeten nyyhkytyksiin, kun suojelijan kasvoilla kuvastui niin
suunnaton murheellisuus.

— Minäkö sortaisin sinua suruun, lapseni! vastasi Buvat hellästi. —
Mitä siis olen tehnyt? Mitä siis olen tehnyt?

Ja hän liitti kätensä ristiin ja oli valmis polvistumaan tytön eteen.

— Kas niin, tuollaisena minä sinua rakastan, isäseni, sanoi Bathilde;
— itken silloin kun näytät olevan pahastunut minulle.

— Mutta minä en mitenkään tahdo itketyttää sinua! vakuutti Buvat. —
Se tässä vielä puuttuisi, nähdä sinun itkevän!

— Niinpä itkenkin loputtomasti, ellet anna minun tehdä niin kuin
tahdon, huomautti Bathilde.

Kaikessa lapsellisuudessaanko tämä uhkaus värisytti Buvatia varpaista
hiusmartoon saakka, sillä siitä päivästä asti, kun lapsi oli itkenyt
äitinsä menetystä, ei Bathilde ollut saanut mitään uutta surun aihetta.

— No, mukautui Buvat, — tee siis niin kuin tahdot ja mitä tahdot,
mutta lupaa minulle, että kun saan maksamattoman palkkani...

— Hyvä on, hyvä on, keskeytti neito; — saamme nähdä sitten, mutta nyt
päivällinen jäähtyy sinun takiasi.

Ja pistäen kätensä hänen kainaloonsa Bathilde siirtyi hänen kanssaan
ruokahuoneeseen, missä hän leikkisyydellään ja hilpeydellään tuota
pikaa karkoitti viimeisetkin alakuloisuuden jäljet Buvatin rehdeiltä,
reheviltä kasvoilta.

Mitähän jos Buvat-parka olisi tiennyt kaikki?

Bathilde oli nimittäin tuumiskellut, että hänellä ei olisi paljoakaan
aherrettavaa piirustusalalla, ja olemme nähneet, että hänen päätelmänsä
oli oikea, koska värikauppias oli ilmoittanut ottavansa kaksi työtä
kuukaudessa, mutta sillä ehdolla, että taiteilijatar ei valmistaisi
mitään muualle. Mutta ne kaksi sommitelma Bathilde saattoi tehdä
kahdeksassa tai kymmenessä päivässä. Jäljelle jäisi ainakin puoli
kuukautta aikaa, jonka hukkaamiseen hänellä ei mielestään enää ollut
oikeutta. Ja koska hän oli taloushommien opiskelussa edistynyt yhtä
paljon kuin vallasnaisen taidoissa, oli hän saman päivän aamuna
jättänyt Nanetten tehtäväksi kuulustella — tekijää ilmaisematta
— tuttavapiiristään jotakin vaikeata ja sikäli hyvin maksettavaa
käsityötä, jota hän voisi valmistella suojelijansa poissaollessa,
sitenkin parantaakseen huonekunnan toimeentuloa.

Nanette ei osannut muuta kuin totella nuorta valtiatartansa. Hän oli
ryhtynyt heti tiedustelemaan, eikä hänen ollut tarvinnut etäältä
etsiäkään. Pitsit ja röyhelötyöt olivat tähän aikaan muodissa;
hienostonaiset maksoivat silkkipunoksesta viisikymmentä louisdoria
kyynärältä ja juoksentelivat sitten huolettomasti puistikoissa
vielä läpikuultavampiin pukineihin laittautuneina kuin ne olivat,
joita Juvenalis[92] nimitti ilmakuteisiksi. Siitä luonnollisesti
johtui paljon repeytymiä, jotka oli salattava äitien tai aviomiesten
katseilta, joten tänä aikakautena oli pitsitöiden parsiminen kenties
vielä tuottoisampaa kuin niiden kauppaaminen. Ensimmäisestä kokeestaan
alkaen Bathilde teki siinä suhteessa ihmeitä; hänen virkkuuneulansa
tuntui keijukaisen taikasauvalta, ja Nanette sai paljon kiittelyä
Penelopestaan,[93] joka siten päivisin korjasi kuntoon, mitä yö oli
tärvellyt.

Bathilden työteliäisyys, joka osittain jäi kaikille tietymättömäksi
ja pysyi salassa itse Buvatiltakin, palautti kahdelta haaralta
talouteen mukavan toimeentulon juuri kun oli oltu joutumassa ahdinkoon.
Kirjastovirkailija tunsi mielensä nyt rauhallisemmaksi, ja kun hän
Bathilden suoranaisesti huomauttamattakaan asiasta oivalsi, että hänen
suojatiltaan ei nykyään liiennyt aikaa sunnuntairetkeilyihin, joihin
hän itse oli viehättynyt ainoastaan seuransa takia, päättikin hän jo
ottaa käyttöön tuon mainion pengermän, joka oli niin paljon painanut
asunnon valinnassa. Viikon ajan hän joka aamu ja ilta käytti tunnin
mittailuun ja tuumiskeluun siellä, edes Bathilden saamatta vihiä,
mitä hän aikoi tehdä. Päätökseksi tuli lopulta suihkulähde, luola ja
lehtimaja.

Voidakseen käsittää, mitä kaikkea inhimillinen kärsivällisyys voi
luoda ensi silmäyksellä mahdottomilta näyttävistä hommista, pitää
nähdä pariisilainen porvari toteuttamassa tuollaisia haaveellisia
mielitekoja, jollaisen Buvat oli saanut päähänsä tahtoessaan perustaa
pengermälleen puutarhan. Suihkulähde ei tuottanut juuri mitään
hankaluuksia. Kuten olemme jo maininneet, oli helppoa saada se
toimimaan, kun kattoräystäät olivat kahdeksan jalkaa korkeammalla kuin
pengermä. Lehtimajassakaan ei ollut paljon vaivaa: vihreiksi maalattuja
säleitä rivittäin naulattuina, jasmiineilla ja kuusamilla verhottuina,
siinä se. Mutta luolasta piti koitua näiden uusien Semiramiksen[94]
puutarhojen mestarinäyte.

Jo päivän koittaessa läksi nyt Buvat sunnuntaiaamuisin Vincennesin
metsään kokoilemaan erikoisenmuotoisia kiviä, jotka saattoivat esittää
apinanpäitä, kyyristeleviä kaniineja, lakkisieniä, kirkontorneja.
Saatuaan kokoon riittävän määrän hän lastautti ne käsirattaille ja
yhden livren hinnasta, jonka hän viikottain uhrasi tähän urakkaan,
kuljetutti ne Rue du Temps-Perdun viidenteen kerrokseen. Tämä vei aikaa
kolmisen kuukautta.

Sitten tuli kasvikunnan vuoro. Jokainen kasvinalku, joka varomattomasti
kohotti maasta käärmemäisesti suikertavan tai kilpikonnaa muistuttavan
varrenalun, joutui kirjastovirkailijan omaisuudeksi, kun hän pikku
puutarhakuokkineen käyskenteli tuijotellen maakamaraa tarkkaavaisesti
kuin aarteenetsijä ja keksiessään mielensä mukaiseksi hahmoittuneen
verson heittäytyi rähmälleen maahan kuin tiikeri saaliin kimppuun.
Kuokkimalla, kaivamalla ja kiskomalla hän korjasi sen haltuunsa.
Vincennesin ja Saint-Cloudin vartijat yrittivät useinkin ehkäistä
tätä itsepintaista etsiskelyä, mutta onnistumatta, sillä Buvatin
hellittämättömyys sai alituiseen vältetyksi heidän valppautensa, ja
jälleenkin kolmen kuukauden kuluttua hän suureksi tyytyväisyydekseen
näki aineksien olevan koossa.

Silloin alkoi rakennustyö. Suurinta kuten pienintäkin kiveä, jonka
piti antaa lisänsä tähän Babelin torniin, käänneltiin ja katsasteltiin
ensin kaikilta puoliltaan, jotta näkyviin jäisi edullisin pinta.
Sitten se sijoitettiin, tuettiin, iskostettiin sellaiseen tapaan, että
jokainen ulkonema oikukkaasti jäljitteli miehenpäätä, eläinruumista,
kasvimukulaa, kukkaa tai hedelmää. Siitä syntyi eriskummallinen rykelmä
mitä vastakkaisimpia hahmoitelmia, joihin liittyivät kiemurrellen,
köynnöstellen, rönsyillen kaikki nuo kiertokasvit, jotka Buvat oli
verekseltään yllättänyt jotakin kylmäveristen lajia matkimassa.

Lopulta kaareutui päälle holvi, joka oli alustana uhkealle
hydralle,[95] kokoelman parhaalle piirteelle. Buvatin onnellisena
keksintönä oli ollut antaa sen seitsemälle päälle julmuuden
tehostukseksi emaljisilmät ja tulipunaisesta verasta leikatut
kielet. Tuloksena olikin, että Buvat itsekin laitelman täydellisesti
valmistuttua vain jonkun verran empien lähestyi kauhuluolaa eikä ensi
aikoina olisi mistään hinnasta pistäytynyt yöllä yksinään pengermälle.




HENKILÖLUETTELO


  _Ludvig XV_, alaikäinen kuningas.
 _Philippe, Orleansin herttua_, hänen setänsä, hallituksenhoitaja eli
    regentti.
 _Orleansin herttuatar, mademoiselle de Blois_, Ludvig XIV:n avioton
    tytär, regentin puoliso.
 _Elisabet Charlotte, Baijerin prinsessa_, jota puhuteltiin
    tavallisesti nimillä Madame ja princesse palatine, regentin äiti.


  Regentin tyttäriä.

  _Marie Louise, herttuatar de Berri_.
  _Louise Adelaide de Chartres_, sittemmin abbedissa.
  _Charlotte Aglaé de Valois_, sittemmin Modenan herttuatar.

  _Markiisitar de Maintenon_, Ludvig XIV:n viimeinen puoliso.
 _Louis Auguste de Bourboun, Mainen herttua_, Ludvig XIV:n ja
    markiisitar de Montespanin laillistettu poika.
 _Louise Bénédicte de Bourbon-Condé, Mainen herttuatar_, edellisen puoliso.
  _Louise Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi_, Mainen herttuan veli.


  Hallituksen jäseniä.

  _Guillaume Dubois_, regentin ent. opettaja, lopulta pääministeri.
  _Marski d'Uxelles_,  ulkoasiain neuvoston puh.joht.
  _Marski de Villars_, sotaneuvoston puh.joht.
  _Herttua de Noailles_,  finanssineuvoston puh.joht.
  _Marski d'Estrées_, laivaston superintendentti.
  _Herttua d'Antin_, valtioneuvoston puh.joht.
  _Kardinaali de Noailles_, kirkollisneuvoston puh.joht.
  _Markiisi de Tonry_,  postilaitoksen yli-intendentti:
  _Claude Leblanc_, sota-asiain valtiosihteeri, vakoiluosaston johtaja.
 _Messire Voyer d'Argenson_, Pariisin poliisipäällikkö, sittemmin
    samalla kansleri eli sinetinvartija hallituksessa.
 _Markiisi de Launay_, Bastiljin kuvernööri.


  Regentin hovimiehiä.

  _Louis Henri, Bourbonin herttua_.
  _Herttua de Saint-Simon_.
  _Herttua de Guiche_.
  _Markiisi de Sabran_.
  _Herttua de Brancas_.
  _Markiisi de Canillac_.
  _Markiisi de Latare_.
  _Chevalier de Simiane_.
  _Kreivi de Gacé_.
  _Markiisi de Broglie_.
  _Kreivi de Nocé_.
  _Kreivi de Fargy_.
  _Chevalier de Ravanne_.


  Hovinaisia.

  _Markiisitar de Parabère_.
  _Herttuatar de Falaris_.
  _Madame Sophie d'Averne_.
  _Markiisitar de Sabran_.
  _Madamoiselle Saleri_.
  _Madame de Tencin_.
  _Mademoiselle de Charolais,_  Bourbonin herttuan sisar.


  _Kreivi de Riom_,  herttuatar de Berrin rakastaja, sittemmin puoliso.
  _Markiisitar de Mouchy_, herttuatar de Berrin seuranainen.
  _Madame de Pons_,  herttuatar de Berrin kamarirouva.
  _Filip V_, Espanjan kuningas.
  _Parman Elisabet_, Espanjan kuningatar.
  _Kardinaali Alberoni_, Filipin politiikan johtaja.
  _Cellamaren ruhtinas_, Espanjan lähettiläs Pariisissa.
  _Marski de Villeroy_, Ludvig XV:n opettaja.
  _André Hercule de Fleury_, Fréjusin arkkipiispa, Ludvig XV:n rippi-isä.
  _Berwickin herttua_,  Ranskan sotavoimien ylipäällikkö.


  Mainen herttuattaren salonkipiiriä

  _Kardinaali Melchior de Polignac_.
  _Herttua de Richelieu_.
  _Markiisi de Pompadour_.
  _Kansleri de Malezieux_, kaunosielu.
  _Paroonitar de Staal Delaunay_,  herttuattaren esilukijatar.
  _Kreivi de Laval_.
  _Josebh Lagrange-Chancel_, ivarunoilija.
  _Abbé de Saint-Genest_, runoilija.
  _Abbé de Chaulieu_, runoilija.
  _M. de Saint-Aulaire_.
  _Antoine de Chastellux_.
  _Abbé Brigand_.
  _Chevalier Raoul d'Harmental_.
  _Parooni René de Valef_.


  _D'Avranches_, Mainen herttuattaren kamaripalvelija.
  _Albert du Rocher_, Orleansin herttuaa palvellut upseeri.
  _Clarice du Rocher_, hänen puolisonsa.
  _Bathilde_, heidän tyttärensä.
  _Jean Buvat_, kuninkaallisen kirjaston virkailija.
  _Ducoudray_, kirjastovirkailija.
  _Nanette_, Bathilden palvelijatar.
  _Raffé_,  herttua de Richelieun kamaripalvelija.
  _Bourguignon_ ja _Comtois_, kardinaali Douboisin lakeijoita.
  _Rouva Denis_, talonomistajatar.
     Hänen perhettään.
  _Emilie_.
  _Athenais_.
  _Boniface_.


  _La Fillon_, ravintolan emäntä.
  _Kapteeni Roquefinette_, seikkailijasoturi.




  VIITESELITYKSET:


 [1] Kunnianimitys, vastaa "arvoisaa herraa". _Suom._

[2] 1700-luvun hopearaha.

[3] Alue Seinen vasemmalla rannalla. _Suom._

[4] Ritari, alhaaltapäin toinen aatelisarvo Ranskassa. _Suom._

[5] Orleansin herttua Philippe, Ludvig XIV:n veljenpoika (1674-1723),
tavallisena nimityksenään "regentti" eli hallituksenhoitaja,
osoittautui eteväksi ylipäälliköksi Espanjassa Espanjan perimyssodan
aikana 1707-1708, menetti päällikkyyden tavoitellessaan itselleen
siellä valtakuntaa ja sai Ludvig XIV:n kuoltua parlamentin
tunnustamaan hänet hallituksenhoitajaksi ja Ludvig XV:n holhoojaksi,
vastapalvelukseksi lisäten parlamentin ja ylimystön oikeuksia. V:sta
1718 hän kuitenkin alkoi hallita yksinvaltaisesti, neuvonantajansa
Duboisin avulla hoitaen uudenlaista ja menestyksellistä
ulkopolitiikkaa. Valtakunnan huonoja raha-asioita hän yritti parantaa
suosimalla Law'n osakekeinottelua joka päättyi suureen romahdukseen.
Hänen yksityiselämällään oli irstaisuuden maine.

[6] Ranskan etevimpiin sotapäälliköihin luetun "suuren Condén"
(1621—86) nuoremmasta veljestä polveutunut Bourbonien kuningassuvun
sivuhaara, joka sammui 1814. Puheenaoleva prinsessa de Conti oli Louis
Henri de Bourbonin (regentin langon pojan) ja prinsessa de Charolaisin
sisar.

[7] Tavallinen puhuttelumuoto Bourbonin herttuan Louis III:n
puolisolle, joka oli Ludvig XIV:n avioton tytär mademoiselle de Nantes.
Tämän nuorempi sisar, n.s. toinen mademoiselle de Blois, oli regentin
puoliso. _Suom._

[8] Tykistön ylipäällikön silloinen virasto- ja asuintalo, jossa
nykyään on Kansalliskirjaston jälkeen Ranskan huomattavimmat
kirjakokoelmat. _Suom._

[9] Ranskan vanhan kuningaskunnan korkea-arvoisin ritaristo, jonka
sata jäsentä olivat kuninkaan nimitettäviä; edellytyksenä oli useamman
sukupolven aateluus. _Suom._

[10] Françoise d'Aubiné, markiisitar de Maintenon (1635-1719),
tuli runoilija P. Scarronin nuorena leskenä Ludvig XIV:n lasten
kasvattajattareksi ja kuningattaren kuoltua Ludvigin salassa vihityksi
puolisoksi 1684. Hän sai suuren vaikutusvallan politiikkaan, ja
protestanttien osittaisen uskonvapauden hyväksi julkaistu Nantesin
edikti peruutettiin hänen toimestaan 1685.

[11] Herttua C.L.H. Villars, Ranskan marski (1653-1734), kunnostautui
diplomaattina ja sotapäällikkönä, mutta pöyhkeily ja ahneus harvensivat
hänen ystäväpiiriään hovissa. _Suom._

[12] Ranskalaisen runouden klassillinen säemitta 1100-luvulta. _Suom._

[13] Louis Auguste de Bourbon, Mainen herttua (1670-1736), Ludvig XIV:n
ja markiisitar de Montespanin laillistettu poika, oli aikaisemman
hovin juonitteluissa siirtynyt äitinsä puolueesta markiisitar de
Maintenonin puolelle, joka oli tullut kuninkaan uudeksi lemmikiksi
ja kilpailijattarensa lasten kasvattajaksi. Oltuaan kaleerilaivaston
päällikkönä ja tykistön ylipäällikkönä hän vietti viimeiset vuotensa
kirjallisissa ja hengellisissä harrastuksissa.

[14] Viisivuotiaana valtaistuimelle joutunut Ludvig XV oli Ludvig XIV:n
vanhimman pojan pojanpoika. _Suom._

[15] Jesuiittipater Michel Letellier (1648-1719) oli Ludvig XlV:n
viimeinen rippi-isä.

[16] Alkuaan Richelieun palatsi Seinen oikeanpuolisella rannalla,
sittemmin kauan Orleansin herttuain hallussa. _Suom._

[17] Entinen kuninkaanlinna Louvren vieressä Seinen oikealla rannalla.
_Suom._

[18] Pierre Corneille (1606-84) on Ranskan klassisistisen draaman
pääedustajia.

[19] Ooppera nimittäin oli juuri Richelieun rakennuttamassa
Palais-Royalissa. _Suom._

[20] Etenkin valtiollisista syistä pidätettyjen vankila.

[21] Suuren kardinaalin jälkeläinen (1696-1788), diplomaatti ja soturi,
v:sta 1748 marski, kuuluisa myöhäiseen vanhuuteen asti runsaina
jatkuneista lemmenseikkailuistaan.

[22] Serkukset, regentin tytär mademoiselle de Valois ja Bourbonin
herttuaan sisar mademoiselle de Charolais.

[23] Odysseuksen pojan Telemakhoksen opettaja. _Suom._

[24] Herttua de Richelieun kamaripalvelija.

[25] Markiisitar Marie Magdeleine de Parabère (1693-1750) alkuaan
Burgundin herttuattaren seuranainen, oli regentin neljästä
samanaikaisesta rakastajattaresta rohkealuontoisin ja sukkelapuheisin.
Hän oli hyvin elämänhaluinen pikku kaunotar, mainitaan aikakirjoissa.
_Suom._

[26] Marc René de Voyer de Paulmy d'Argenson (1652-1721) oli tällöin
Pariisin poliisipäällikkönä. _Suom._

[27] Papinkirjurista näihin aikoihin kardinaaliksi ylenevä Guillaume
Dubois (1656-1723) oli ollut Orleansin herttuan opettaja ja tuli
holhoushallitus-kautena lopulta hänen pääministerikseen. Hän oli
luonteeltaan turmeltunut, mutta diplomaattina taitava, ja sai
espanjalaisen kilpailijansa Alberonin hankkeiden vastapainoksi
syntymään englantilais-ranskalaisen liiton.

[28] Marski d'Uxelles oli ulkoasiain neuvoston presidentti.
Aikakirjojen mukaan hän ulkomuodoltaan muistutti härkäkauppiasta;
hän oli hillitön elostelija ja mässääjä, notkeaselkäinen liehijä
arvohenkilöiden edessä, muita kohtaan tyly käskijä. _Suom._

[29] Kreivi de Nocé oli regentin kasvinkumppani ja sitten hänen
vakinaisin mässäystoverinsa. Hänet kuvataan kookkaaksi, tummaveriseksi,
sävyltään suurelliseksi. _Suom._

[30] Kuuluisa muinaisitalialainen ennustajatar.

[31] "Paheiden kuiluun on helppo luisua", mutta voidaan kääntää myös:
"helppoa on Avernen langeta". _Suom._

[32] Manalan virta muinaiskreikkalaisilla. _Suom._

[33] Regentin elostelijaseuruetta. _Suom._

[34] Louis Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi (1678-1737), Ludvig
XIV:n ja markiisitar de Montespanin nuorempi poika, kunnostautui
amiraalina Espanjan perimyssodassa. _Suom._

[35] Louise Bénédicte de Bourbon-Condé (1676-1753), kääpiömäinen,
eloisa, säkenöivä huimapää, piti huvilinnassaan Sceauxissa poliittista
salonkia ja joutui tässä romaanissa kerrottujen tapausten johdosta
istumaan jonkun aikaa vankeudessa kuten miehensäkin. Herttuan
virkakautena (kts. ed.) hän käytti asuntonaan myös Pariisin
arsenaalirakennusta, johon tämä kohtaus on sijoitettu. _Suom._

[36] Katolilainen pappi, Ranskan vallankumoukseen asti myös kuninkaan
antama arvonimi, johon ei liittynyt sielunpaimenen tehtäviä, mutta
kolmannes luostarin tuloista.

[37] Kardinaali Melchior de Polignac (1661-1742) oli taitava
diplomaatti, ministerinä Rooman hovissa 1725-32, sittemmin Auchin
arkkipiispa; Ranskan akatemian jäsen v:sta 1704. Baijerin Elisabet
Charlotte, regentin äiti, kertoo, että kardinaalin takavarikoiduista
papereista löytyi hänen ja madame du Mainen välejä pahoin kavaltava
kirje. _Suom._

[38] Ludvig XIV:n pojanpoika, joka perusti Espanjan v:een 1931
hallinneen kuningassuvun (vrt. éd.).

[39] Elämästä nautiskelija. _Suom._

[40] Prinsessan arvonimi Espanjassa ja Portugalissa. _Suom._

[41] Polignacin keskenjäänyt, Lucretiuksen mielipiteitä vastustava
runoteos. _Suom._

[42] Robert Väkevän ajoilta — 800-luvulta — paroneina Ranskan
historiassa mainittu suku.

[43] Napolin alue oli vielä hiljakkoin kuulunut Espanjalle. _Suom._

[44] Pyhän Hengen ritariston arvomerkki. _Suom._

[45] Kardinaalin arvomerkkinä on mm. kirkkaanpunainen hattu. _Suom._

[46] Marguerite Jeanne Cordier, paronitar de Staal Delaunay
(1684-1750), Mainen herttuattaren esilukijatar, istui kaksi vuotta
Bastiljissa ns. Cellamaren salaliiton osallisena. Hänen muistelmansa
ovat ikävystyneen ja ilottoman elämän kaikua, ankarasti, selkeästi ja
terävästi kuvaten regenttikauden maailmaa, lennokas tyyli on niille
tuottanut klassillista asemaa.

[47] Muinaiskreikkalaisen taruston sfinksi oli hirmuolento, jollainen
mm. Theban kaupungin lähistöllä olevalle kalliolle sijoittuneena esitti
kaikkien ohikulkijain vastattavaksi arvoituksen ja surmasi heidät, kun
he eivät kyenneet sitä ratkaisemaan. Kun viimein Oidipus suoriutui
kokeesta, syöksyi sfinksi alas kalliolta. _Suom._

[48] Muinaiskreikkalainen kyynikkofilosofi Diogenes halveksi ihmisiä
siinä määrin, että kerran keskipäivällä lyhty kädessä Ateenan kaduilla
etsi oikeata ihmistä. _Suom._

[49] Pyhä liiga oli Ranskassa hugenotteja vastaan 1576 perustettu
kiihkokatolinen liittoutuma. Frondeksi nimitetään Ludvig XIV:n
holhoushallituksen aikana puhjennutta kuusivuotista sisäistä
kahakoimista, joka sai aiheensa aateliston ja ylemmän virkasäädyn
tyytymättömyydestä kardinaali Mazarinin politiikkaan. Kapinoitsijoita
johti lopulta "suuri Condé". _Suom._

[50] Espanjasta vapauduttuaan 1581 oli Alankomaiden hollantilainen osa
seitsemän maakunnan muodostamana liittovaltiona; maakuntien yhteiseksi
hallitsijaksi pääsi käskynhaltijan nimellä 1672 Wilhelm II, Oranian
ruhtinassuku, ja katolisen Jaakko II:n tultua syöstyksi Englannin
valtaistuimelta Wilhelm hänen protestanttisena vävynään pääsi senkin
maan kuninkaaksi 1688. Stuart-suvun pyrkimystä takaisin valtaan edusti
Jaakko II:n jälkeen ensiksikin hänen poikansa James Edward, tavallisena
nimityksenään chevalier S:t George.

[51] Hollannin toimeenpanevan vallan haltijan nimitys niinä aikoina,
jolloin hallintomiehenä ei ollut käskynhaltija. _Suom._

[52] Maurien halveksiva nimitys Florindalle, kreivi Julianin
tyttärelle, jonka kärsimää häväistystä väitettiin hänen omasta
vallattomuudestaan johtuneeksi.

[53] Ludvig XIV:n sotaministeri (1641-91), erinomaisen työteliäs, mutta
useinkin julma ja kiivas sotalaitoksen järjestelijä.

[54] Versaillesin puistoon rakennettu kuninkaallinen linna.

[55] Englannin kuuluisin sotapäällikkö (1650-1722), joka puolisonsa
riitaannuttua Anna-kuningattaren kanssa menetti ylipäällikkyytensä ja
muut virkansa 1710.

[56] Ranskan kuninkaan Henrik IV:n aviottomasta pojasta polveutunut
herttuallinen haara; Louis Joseph de Bourbon, Vendômen herttua
(1654-1712), oli sukupolvensa parhaita kenraaleja, laiskotteleva
ja huolimaton, mutta ratkaisevissa tilanteissa kylmäverinen ja
teräväkatseinen; taisteli viimeksi Espanjassa Filip V:n valtaistuinta
lujittaen. _Suom._

[57] Marie Anne de La Trémoille, ruhtinatar des Ursins (1642-1722),
syntyään ranskalainen, esitti Espanjan kuningattaren ylikamarirouvana
ja kuninkaan rakastajattarena hyvin suurta osaa Filip V:n hovin
vehkeissä ja oli monen vuoden ajan valtakunnan todellinen
hallitsijatar. _Suom._

[58] Pistoli oli Ranskassa 6 frangin kultaraha.

[59] Tämä tapahtui sitten 1737. _Suom._

[60] Salaliiton myttyynmenemisestä oli seurauksena, että 1717 grandiksi
ja kardinaaliksi nimitetty Alberoni (1664-1752) tarkoitettiin
Espanjasta 1719, mutta hän esitti myöhemmin huomattavaa osaa
Vatikaanissa ja Romagnan käskynhaltijana. Lähimpänä syynä kuningattaren
— ja sikäli kuninkaan — kannatuksen menettämiseen oli kuitenkin
samanlainen pikku sattuma, jollainen hänet oli ylennystenkin uralle
saattanut erään talonpoikaisnaisen karsasmielisyyden herättäminen;
tämä vaimo oli kuningattaren lapsuuden hoitajatar ja saapunut Madridin
hoviin jälkeenpäin kotimaasta. _Suom._

[61] Sidonista saapunut laiva oli tuonut Marseilleen paiseruton, joka
raivosi hirvittävästi. Ruttotartunnasta varjelevan Pyhän Rochuksen
juhlaa vietettiin elokuun 16. p:nä. _Suom._

[62] Kreivi Claude Alexandre de Bonneval, ranskalainen kenraali
(1675-1747), joutui madame de Maintenonin loukkaamana poistumaan
synnyinmaastaan ja kohosi Turkin palveluksessa pashaksi. _Suom._

[63] Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Madame tarkoitti Bourbonin
hovissa kuninkaan tai perintöprinssin tytärtä tai kuninkaan veljen
puolisoa, nyt esillä olevassa tapauksessa regentin äitiä, Baijerin
prinsessaa. _Suom._

[64] Launay, joka kerrassaan sait viehätyksen lahjat, j.n.e.

[65] Pienempi, taffelimuotoinen sommitelma klavesinista, joka oli
kolmiomainen ja nykyaikaisen pianon edeltäjiä. _Suom._

[66] Postilaitoksen yli-intendentti.

[67] Vanhimman, säännöttömästä elämästään paljon mainitun tyttärensä,
jonka puoliso — Berrin herttua Charles (1695-1719) — oli Ludvig XIV:n
vanhimman pojan kolmas poika. _Suom._

[68] Sävellysteos (ja myöhemmältä ajalta Gluckin ooppera),
nimihenkilönään rohkean Rinaldo-ritarin kaunis lumoojatar Torquato
Tasson "Vapautetusta Jerusalemista". _Suom._

[69] Kreetan kuninkaan Minoksen tytär, antoi Teseukselle lankakerän,
jonka avulla uros löysi tiensä takaisin labyrintistä. _Suom._

[70] Chevalier Louis de Rohan, Bretagnen muinaisista ruhtinaista
polveutunutta sukua, oli yhtynyt salaliittoon Ludvig XIV:ttä vastaan.
_Suom._

[71] Regentin puoleensavetävää ulkomuotoa haittasi kipeäsilmäisyys,
joka sai hänet katsomaan kieroon. _Suom._

[72] Hopearaha, vastasi kolmea livreä, iso-écu 6 livreä.

[73] Markiisitar kuvataan aikakirjoissa viehättäväksi naiseksi
— säännöllisen kauniiksi kasvonpiirteiltään, esiintymisessään
miellyttäväksi ja luonnolliseksi, tavoiltaan vaatimattomaksi,
hengenlahjoiltaan älykkääksi, luonnoltaan jonkun verran aistilliseksi.
_Suom._

[74] _Viola d'amore_, seitsenkielinen ja lisäksi kumujänteillä
varustettu, riutuvasävelinen, nykyaikaisissakin sävellyksissä vielä
toisinaan esiintyvä violonsellon edeltäjämuoto.

[75] Numeroruutuisilla kartonginpalasilla suoritettava seurapeli.
_Suom._

[76] Kaksi Mignardia, veljeksiä, saavutti suosiota muotokuvamaalareina
1600-luvun loppupuolella. _Suom._

[77] Kansanlauluksi muodostunut _Malbrouck s'en va-te-en guerre_, josta
aikoinaan syntyi suomalainenkin sovitelma "Melperi meni sotaan". _Suom._

[78] Sana tarkoitti ranskankielessä siihen aikaan loistorakennusta
yleensä. _Suom._

[79] Popilius Laenas oli Rooman konsulina v. 173 e.Kr. Senaatti lähetti
hänet vaatimaan Syrian kuningasta Antiokhos Epifanesta luopumaan
valloitushommista Egyptissä. Kuningas pyysi miettimisaikaa; roomalainen
piirsi käskevän sävyisenä hänen ympärilleen hiekkaan ympyrän ja sanoi:
"Ennen kuin astut tästä kehästä, anna minulle vastaus viedäkseni
senaatille." Se lujuus lopetti aasialaisen verukkeet. _Suom._

[80] Säännöttömässä elämässä Orleansin herttua oli yleensä sikäli
säännöllinen, että hänen aamutunneille jatkuva hurjastelunsa alkoi
kello kuudelta illalla, eikä hänelle sitten saanut millään ehdolla
esitellä asioita ennen kuin seuraavana päivänä.

[81] Regentin tytärsarjasta toinen järjestyksessä ja sen varsinainen
kaunotar, teki sitten piankin täyden luostarilupauksen ja kuoli
Chellesin abbedissana. Häntä mainitaan miehisistä harrastuksistaan;
lemmenseikkailuja tiedettiin hänelläkin olleen. _Suom._

[82] Lyhyt uskonoppi.

[83] Kreikankielen alkeet. _Suom._

[84] Ludvig XIV:n uudistamat sortotoimet hugenotteja vastaan ja
Nantesin ediktin kumoaminen markiisitar de Maintenonin vaikutuksesta
1685 eivät ainoastaan aiheuttaneet laajaa maastamuuttoa, vaan myös
sorrettujen pakoa Sevennien vuoriseuduille, missä he pitivät urheasti
puoliaan ja Espanjan perimyssodan aikana liittyivät valtakunnan
vihollisiinkin (ns. kamisardikapina).

[85] Bourbon-Orleansin sukuhaaran päämiehen vanhimman pojan arvonimi,
jota siis isänsä eläessä käytti sittemmin Orleansin herttuaksi ja
Ranskan hallituksenhoitajaksi tullut Philippe. _Suom._

[86] François Henri de Montmorency, Luxemburgin herttua (1628-95),
Ranskan marski ja Ludvig XIV:n viimeinen huomattava sotapäällikkö
toisessa koaliitiosodassa ja Pfalzin sodassa.

[87] Paikkakunta Liègen maakunnassa Belgiassa, mainitaan Pfalzin sodan
historiassa ranskalaisten suuresta voitosta 1693. _Suom._

[88] Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Monsieur oli
bourbonilaiskautena kuninkaan lähinnä nuoremman veljen tavallinen
mainintamuoto, tässä tapauksessa siis Ludvig XIV:n veljen, Orleansin
herttuan (Philippe I:n), jonka ensimmäinen puoliso, Englannin kuninkaan
Kaarle I:n tytär Henriette kuoli 1670. Regentti (Philippe II) syntyi
Monsieurin jälkimmäisestä avioliitosta. — Ranskan hovissa liikkui
myrkytysjuoruja liiemmälti; kauniin ja keimailevan Henrietten lienee
tosiasiallisesti vienyt hautaan vatsakalvontulehdus.

[89] _Le grand dauphinin_ ('suuren perintöprinssin') — Ludvig XIV:n
pojan — puolison tavallinen mainintamuoto.

[90] Neiti Marie Émilie Joly de Choin (1670-1710) pääsi _le grand
dauphinin_ rakastajattaresta lopulta hänen morganaattiseksi
puolisokseen. _Suom._

[91] Englannin kuninkaan Jaakko II:n ja hänen rakastajattarensa
Marlboroughin herttuan sisaren poika, joka meni Ranskan palvelukseen
1690 ja oli Ludvig XIV:n etevimpiä sotapäälliköitä.

[92] Roomalaista tapainturmelusta suomiva ivarunoilija (n. 55-135
j.Kr.).

[93] Ithakan kuninkaan Odysseuksen viipyessä harharetkillään hänen
puolisonsa Penelope sai vastuksikseen joukon röyhkeitä kosijoita, jotka
väkisin asettuivat kuninkaantaloon ja kovistelivat Penelopea ottamaan
jonkun heistä puolisokseen. Aikaa voittaakseen kuningatar lupasi tehdä
valintansa sitten kun sai valmiiksi kudontansa, jota hän kuitenkin
salaa purki öisin. _Suom._

[94] Assyrialainen tarukuningatar, joka uhkeasti kaunisti
pääkaupunkiaan Babylonia, mm. "riippuvilla puutarhoilla" eli
kattoistutuksilla. _Suom._

[95] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa Herakleen nujertama monipäinen
vesikyy. _Suom._

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 67340 ***